Arvostelut käyttäjältä Arska

Ensilukemalta oma mielipiteeni tästä on: erkkierkki heikkierkki, heikkierkkierkki erkki. Heikkiheikki!

Toista kertaa en heti jaksanut novellin sisältöön syventyäkään. Myönnettäköön, että kerronnassa on mielestäni lievää toiston makua, mutta se lienee vain oma tuntuma ja pelkästään makuasia.

Tarinan sisällöllistä antia kommentoisin seuraavasti: Tässä liikutaan jo kielellisen ilmaisun äärirajoilla, ehkä jopa hieman niiden ylikin. Ensimmäinen reaktio oli samansuuntainen, kuin Jästipäälläkin: täyttä pelleilyähän tämä on, eikä sisällölliseen antiin ole vaivauduttu suuntaamaan pientäkään ajatusta. No, sehän oli ensimmäinen ajatus, mutta sen jälkeen nousi esiin kysymys: Onko todella näin, vai onko novelliin kuitenkin onnistuttu kätkemään sisällöllinen viesti? Mikä se siinä tapauksessa olisi?

Aikajanassa kauas tulevaisuuteen ajoitettu mielikuvatuote voi hyvinkin heijastaa kieliopillinen kehityksen suuntautumaa, joka on jo tänä päivänä havaittavissa orastavana ituna arkikielessä. Sanallisen ilmaisun muotokielessä on jo havaittavissa suunta, johon erkkiheikkiheikkikin selkeästi viittaa. Onhan noiden nousevien tulevaisuudentoivojen sanallinen valmius selkeästi pelkistetympää, kuin heidän isovanhemmillaan.
Kauppakeskuksien käytävillä notkuvien varhaisteinien kielellinen ilmaisu myötää jokseenkin heikkierkkiä, joskin sanamuoto on vielä hieman kehitysvaiheessa, mutta tuonne tarinan vuosilukuun 4620 mennessä saattaa hyvinkin olla jo hioutunut valmiiksi. Tänäänhän erkkiheikkien tilalla vielä käytetään ilmaisuja: "veetun veetun veetu, ku veetuttaa." tää alinomainen veetutus."

Kyl maar se siitä.

Aivan mahtava tarina. Ensimmäisn kappaleen kieliasu on todella osuvasti toteutettu ja se vie lukijan heti sisälle kerrontaan.
Toinen jatkaa vielä samaa rataa, mutta kolmannen alkuosa on jotenkin erilaista, ja siinä kerronta hieman notkahtaa. Tosin vain hieman ja vain hetkeksi.

Loppuosaan kerronta liittää mukaan syvällisen ajattelukannan, ja tästä pidän erityisen paljon. Vaikka kerronnassa ei keskitytä osoittamaan suoraan luonnon kiertokulun tarkoituksenmukaisuutta, se kuitenkin nousee esiin. Ainakin tälläisen luonnossa liikkuvan tarkkailijan katsannossa. Ihmisillä on taipumus nähdä luonnon kiertokulussa hyvän ja paham elementtejä, koska luonnon armottomuus koetteleen luomakunnan yksilöitä eri tavoin. Yksi selviytyy äärimmäisissä oloissa hengissä tekemiensä oikeiden valintojen, tai sattuman kautta, ja toinen menehtyy. Yksilöt muodostavat lajin, ja lajin kannalta tällä on merkityksensä. Laji säilyy, ja kanta vahvistuu, koska vahvmmat yksilöt ovat aina enemmistönä selviytyneiden joukossa. Luonto on tarkoituksenmukainen, ja siinä tarkoituksenmukaisuudessa ihminen näkee sen kauneuden.

Tarinan kanahaukka oli lajinsa valioita, mutta ei niin taitava metsästäjä, kuin olisi pitänyt olla selviytyäkseen äärimmäisissä oloissa. Ehkä kyse ei ollut kyvystä metsästää, vaan kyvystä hankkia metsästysreviiri saalisvarmemmalta alueelta. Se ei selviytynyt, koska sen perimät geenit eivät olleet riittävän laadukkaita takaamaan sen elämä. Yksilö hävisi, mutta lajille se oli paras vaihtoehto.

Hyvä ja hieman erilainen tarina. Kiitos

Hyvä!
Siinä aivan ensimmäinen vaikutelmani runostasi. Selkeä kerronnallinen kokonaisuus, jolla ei lähdetä haahuilemaan utopian ulapoita, vaan pysytellään tukevasti jalat pohjassa pitäen tutun turvallisella syvyydellä.
Proosaanhan tämä runo selvästi rakentuu, ja lyyrisyyden osuus on näin vaatimattomampi, mutta kerronnan sisällölle tuo proosamaisuus antaa vahvan alustan, jolle selkeäsanaisen runorakenteen voi pystyttää.
Ehkä juuri tuo selkeys tekee runostasi myös voimaakkaan tunneilmaisussaan, ja elävyydessään. Kirjoitat paljon, ja näin olet omaksunut taidon siirtää mielikuvasi tekstiin, ja pystyt välittämään sen lukijoillesi.

Harvemmin tulee paneuduttua tähän runopuoleen nykyisin, joskus aiemmin kirjoittelin niitä itsekin, mutta ...

Kiitos runosta.

----Arska----

Tarina fantasiamaailmassa.
Pidän tavastasi käyttää mielikuvitustasi hillitysti luodessasi mielikuvia. Vaikka tarina sijoittuu fantasiamaailmaan, on mielestäni kiinnostavuutta lisäävää, kun kertoja ei lähde liialliseen utopiaan kuljettaessaan juonta, vaan säilyttää tietynlaisen realismin tunnun kerronnassaan.
Fantasia antaa lähes rajattomat puitteet kerronnan rakentamiseen, mutta silti mielestäni kertojan ei pidä lähteä aivan äärirajoja etsimään.

Tässä tarinassa on mielenkiintoinen viritys, henkilöt ja alullaan oleva juonenrakentelu vaikuttavat kiinnostavilta. Joitakin pieniä yksityiskohtia, joissa lukijan sakellus hieman töksähtää on. Ei kuitenkaan kovin pahoja, ja vaikka lukemisen rytmi ehkä hieman horjahtaa, se kyllä palautuu nopeasti. Etsin tuolta tekstistä yhden kohdan esimerkiksi:

" Miettien toimeksiantoaan hän nousi ylös, ja lähti kävelemeään kohti kaupungin parakkeja, jotka sijaitsivat muurien ulkopuolella. Mies juoksi, ja olikin pian kaupungin portilla. " Tuossa ensin mainitaan, kuinka mies lähti kävelemään. Seuraava lause alkaa. " Mies juoksi,..". Jotain pientä pykälää siinä mielestäni on, ja kaipaisin tuohon jotain selvitystä, miksi kävelemään lähtenyt mies juoksee. vaikka vain maininta: Mies vaihtoi kävelyn juoksuksi, tai joku muu syy siihen, että etenemistapa on vaihtunut.

Toinen kohta, jossa hieman haparoin lukiessani, oli kerronnan siirtyessä satamaan. Siinä oli jotenkin tilanteeseen kuulumaton yllättävyys, tai niin sen koin. Tarinan eteneminen palautti kuitenkin tapahtumaketjun heti kronologiseen järjestykseensä, joten ei siinä suurempaa kummastelua aiheutunut.

Hyvää sujuvaa kerrontaa, joka ylläpitää mielenkiinnon, eikä tuo mainitsemasi maailmojen kuvailun vähäisyys ainakaan vaivannut kertomuksen seuraamista. Pikemminkin koen niin, että on parempikin, ettei koko miljöö ole valmiina heti kertomuksen alussa lukijan todettavaksi. Sitä voi rakentaa juonen etenemisen myötä, ja sen rinnalla. Voi olla jopa tarinan seuraamisen kannalta hyväksikin, ettei heti alkuun ole rakennettu liian tarkkaa miljöökuvausta, jonka hyödyntäminen pitkässä tarinassa saattaa tuottaa toistuvuuden tunnetta.

Ei vauhtia, ei vaarallisia tilanteita ja seikkailun, sekä romantiikankin osuus kertomuksessa on jotakuinkin suhteellinen.
Mitä tässä siis oli viiden tähden aarvosta?

Tässä oli kertomus. Elävä, lempeä kuvaus hetkestä Perttelin penkillä. Lämminhenkinen tunnelmapala kevään ihmeestä. Ei täysin vailla seikkailua ja romantiikkaa, vaikka niiden osuus suhteellisena jääkin lukijan löydettäväksi, niin silti ne tarinasta löytyvät. Ei niin, että ne esiintyönnettäisiin korostetun voimakkaasti, vaan ne nousevat esiin kertomuksessa hiljaa, ja salaa kuin keväiset hiirenkorvat koivun oksille. Mistä ja kuinka ne oikein ilmestyivät, sitä tuskin kukaan huomasi, siinä ne vain olivat.

Hymy on aina hymy.
Ja hymy miehen ja naisen välillä on aina pieni seikkailu. Pieni romanttinen seikkailu. Ei aina täysin vailla aavistuksenomaista eroottista jännitettä. Ei aina sillä viritettynä. Silti aina pieni romanttineen seikkailu. Käsilaukkuun, tai taskuun sujautettavaksi, ja mukaan otettavaksi. Ei se mitään maksa, silti se on äärettömän kallis.

Tämän tarinan jälkeen on helppo hymyillä.

Sellaineen yksinpuhelufiilis tässä esiin kohosi. Kieltämättä tekstissä on jotenkin mukaansatempaavan hypnoottinen rytmi, joka ilmeisesti tulee noista lyhyistä lauseista. Sisällöllisesti homma kuitenkin repeilee, ja antaa minulle jopa sekavan vaikutelman.

Omaleimainen ja omintakeinen tyylisi kirjoittaa, luo myös kiehtovan vaikutelman. Minustakin sitä kannattaa vaalia ja jalostaa edelleen.

Kokonaisuudesta jäi jotenkin ristiriitainen fiilis, joka johtunee siitä, että kirjoitustyylisi on mielenkiintoa herättävä, mutta ei luo johdonmukaisuutta itse tarinaan. On tietty makuasia, pitäisikö tässä sitä ollakaan, vai pitäisikö tämä tulkita kuvaukseksi mielen harhailusta.

Niin, ovatko kapitalismi ja sosialismi toistensa vastakohtia, vai rinnakkaisia ideologioita, jotka pyrkivät samaan päämäärään erilaisin keinoin?

Siinä olen samaa mieltä, että aatteena sosialismi on monilta osin jopa ihanteellinen yhteiskunnallisena toimintamallina, mutta vain aatteena. Toimivaa sosialistista mallia ei kai ole pystytty missään toteuttamaan. Ei edes pohjoiskoreassa. Luultavasti ei myöskään toimivaa kapitalistista järjestelmää ole missään päin onnistuttu luomaan. Syynä ovat kaksi inhimillistä osatekijää, jotka estävät molempien ideologioiden toimimisen: vallanhimo ja ahneus.

Demokratia ja tasa-arvo: Kaksi yhteiskunnallista käsitettä, joita varsin yleisesti suitsutetaan länsimaisian arvoina, mutta kovin on suhteellista niiden esiintyminen kansalaisen arkisessa elämässä. Orjuuden poistaminen oli aikoinaan kovin merkittävä tasa-arvoteko, mutta asiaa voi myös katsoa niin, että entiset orjien omistajat saatiin oivaltamaan se seikka, ettei orjien omistaminen suinkaan ollut tuotannollisessa mielessä kannattavin vaihtoehto. Olihan orjista toki myös kustannuksia. Ruoka, vaatetus, asuminen, terveudenhuolto, jne..Nämä kustannukset voitiin kattaa edullisemmin vapauttamalla orjat, ja maksamalla heille sen verran palkkaa, että he sillä saattoivat itse kattaa nuo menot. Kysymys oli vain siitä, että palkkataso mitoitettiin sopivaksi. Sen sijaan, että piiskan pakottamina orjat olivat tekevinään ahkerasti työtä, pakotti toimeentulon varmistaminen heidät todella raatamaan leipänsä eteen. Tämä perinne jatkuu yhä, ja kuvastuu nyky-yhteiskunnassa ns. tuloeroina. Omistava taho, eli yhteiskunnallinen eliitti kuorii yhä suurenevan osan kansantuotteesta itselleen, ja tekee sen häikäilemättömästi demokraattisesti valitun valtiovallan suosiollisella siunauksella.
Miksi näin on? Asia voidaan perustella niin, ettei pelkkä rahan omistaminen kapitalistisessakaan järjestelmässä ole itsetarkoitus, vaan se pitää kierrättää sijoituksiin, ja näin saada lisäarvoa pääomalle laittamalla se uudelleen tuotantokiertoon.

Oliko rahan keksiminen sitten se asia, joka maailman tuhosi. Mielestäni ei: ensinnäkin maailma ei ole tuhoutunut, ja kehitys kulkee eteenpäin pitkälti juuri sen vuoksi, että raha on vaihdon välineenä niin joustava ja helposti mitattava. Otetaan esimerkki vaikka näin: Mies menee ostamaan autoa, jonka hinta on neljä tonnia perunoita. Hän on kassvattanut peltotilkullaan perunaa viiden vuoden ajan saadakseen riittävästi siemenperunaa neljän perunatonnin tuottamiseen. Autokauppa on kuitenkin myynyt samana syksynä jo kaksikymmentä samanlaista autoa, ja kaikki varastot ovat perunaa täynnä. On helppo ymmärtää, että autokaupan pitää saada perunat myytyä eteenpäin, joten se ei voi jatkuvasti myydä autojaan, ellei myy myös perunoitaan eteenpäin. Ongelmaksi nousee se, mitä vastiketta perunoista voi ottaa, kun sekin pitää jälleen kaupata edelleen. Luultavasti mies ei saa ostettua perunatonneilleen autoa, joten myös hänellä on perunaa myytäväksi oikein kunnolla.

Esimerkissä käytetään perunaa, mutta ellei vaihtoehtona ole helposti uudelleen käytettävää välinettä, niin ongelma pysyy. Oikeastaan raha taitaa olla aika hyväkin vaihtoväline.

Ongelma ei mielestäni ole raha, vaan ahneus.

Vallanhimo ja ahneus, ehkä myös pelko ovat ne tekijät, joista kumpuaa ihmiskunnan suurimmat ongelmat. Näin ainakin itse olen asiaa miettinyt. Jos noiden asioiden perimmäisiä syitä lähtee perkaamaan, niin on palattava ajassa taaksepäin siihen päivään, kun ihminen laskeutui puusta, ja päätti lähteä maailmaa valloittamaan.

Mutta...minkäs me itsellemme voimme?

Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta eihän tässä ilmiselvästi ole sitä tavoiteltukaan. Kerronta on tiivistä ja eteenpäin vetävää. Se saa kyllä nopeasati lukijan koukkuunsa, eikä päästä kyllä irti ennen aikojaan.
Paniikinomaainen vire tarinassa istuu hyvin kokonaisuuteen, ja on todella omalla erikoisella tavallaan tunnelmassaan vangitseva.

On tämä hyvä. Tiivistempoinen sukellus ihmismielen varjoisimpiin vesiin.

Kyllä vaan!
Tämä on täyttä kamaa, ja erinomaisen omaperäista kuvausta. On todella mukavaa lukea tätä kuvailua elämästä viemäreissä. Olisi myös mahtavaa saada laajempaa tietoa syistä, jotka ovat olosuhteiden takana. Miksi nämä olennot ovat joutuneet sopeutumaan noihin maanalaisiin maailmoihin. Ehkä tähän on vielä jatko-osia tulossa?

Mainiosti oivallettu aihe, ja sen käsittely on toteutettu mielenkiintoisella tavalla.

Hyvää ja kiinnostavaa kerrontaa. (saako santsata?)

Mietin tuossa, vaatiiko palautteen antaminen joidenkin tiettyjen kriteerien hallitsemista. Voiko toisen kirjoittamaa kertomusta arvioida ja arvostella puhtaan "mutu" tuntuman perusteella, vai onko todella osattava asettaa arviointi ja arvostelu johonkin tiukasti säädettyyn kaavaan.

Sen olen kyllä havainnut, että palautteen antaminen on vaikeaa. Sen näkee eri kirjoitusten saamasta palautteen määrästä. Mitä sanoisin siitä, ettei itseltänikään oikein palaute aina lähde silloin, kun siihen aihetta olisi. Yhtenä tekijänä tietysti voi olla se, ettei into riitä kirjoittaa palautetta , jollei itse sellaista saa juuri joltakin tietyltä kirjoittajalta. Täällä on erinomaisia novelleja kirjoittavia, joilta itseltään ei lähde ollenkaan palautetta.
Fooumille tulee paljon tekstejä, eikä itselläni riitä aika niiden kaikkien lukemiseen, mutta pyrin valitsemaan ainakin ne kirjoittajat, jotka ovat kommentoineet omia tekstejäni, ja ne kirjoittajat, joiden tekstien tasoon olen mieltynyt.

Yhtenä "hyvänä syynä" jättää palaute antamatta on aina se, ettei ole siihen aikaa. Aikahan on suhteellinen käsite. Monestihan aika käy vähiin, mutta onko se koskaan loppunut? Joskus jotain jää, koska ei ehdi ajoissa, mutta vaikka sanotaan, että: aika loppui kesken, niin kyllä sitä hyvästä kellosta aina löytyy lisää.

Kirjoitellaan, ja annetaan palautetta, mikäli aihetta on. Ainakin entiseen malliin.

----Arska--------