Arvostelut käyttäjältä J-K

Kieliopista en lähde saarnaamaan, koska itsekin teen laittoman paljon pilkkumokia.

Mutta kappalejaot näin aluksi, ne tuovat selkeyttä tekstiin. Eli muista käyttää niitä, sillä yhteen pötköön vedetty teksti on raskaslukuista. Itse heitän repliikit mielellään omalle rivilleen, esim:

“Ai näin aikaisin, miksi?� Vilja ihmettelee.
“Häh, eikö teidän opeilla ole kokousta� kysyn.
“No ei kukaa ole sanonut meille� Vilja selittää.
“Kato wilma, mä meen moikka� sanon heipat ja lähden.

En tiedä, onko tähän jotain kieliopillista sääntöä, mutta luo selkeyttä tekstiin.

Itse sisältöön kaipaisin ehkä enemmän sitä pään sisäisten asioiden kuvailua? Eli tunteita, ajatuksia yms.
Mitä päähenkilö tuntee, kun hän näkee Fransin? Mitä fyysisiä "oireita" hänelle tulee Fransin näkemisestä? Mieti, että mitä itse tunnet, kun näet ihmisen josta pidät kovasti. Sydän voi tykyttää kiivaammin, tulee onnellinen fiilis, mutta samaan aikaan hermostuttaa niin helvetisti kun pitäisi mennä juttelemaan sille! ;)

Eli tuo tunteita tekstiin, niin siitä tulee paljon elävämpää. Jos niitä ei ole, niin teksti kuulostaa herkästi monotoniselta, kun henkilöt toimivat kuin tunteettomat robotit ikään.

Mutta jatka ihmeessä kirjoittamista, se on ainoa tapa oppia lisää :)

Tätä mietin minäkin, että hassu asetelma kirjoittaa ajasta, jossa juoni ei ole vielä alkanut?

Juonihan kulkee koko kirjoituksen läpi, ihan alkutavuista viimeiseen pisteeseen. Se ei ole pelkästään niitä jännittävimpiä käänteitä, vaan käsittää ne "arkisemmatkin" kohtaukset. Niissä "arkisissa" kohtauksissa voi olla upotettuna esim. henkilöiden esittelyä, heidän keskinäisiä suhteitaan, jotain piilotettuja viittauksia tuleviin tapahtumiin jne.

Eli summa summarum: juoni alkaa siitä, kun alat kirjoittaa. Jos jokin osa ei mielestäsi sovi juoneen, muokkaa se sopivaksi tai jätä raa'asti pois.

Kiitos hyvistä kommenteista :)

Jäin miettimään tätä asiaa, koska olen pari kertaa saanut toisaalla kommenttia tarinoistani, että ne eivät toimi koska "päähenkilö ei tunnu pidettävältä". Eli toisin sanoen päähenkilöni on ollut ilkeitä piirteitä omaava käytöshäiriöinen.

Tästä jäin miettimään, että tulisihan niistä tarinoista aika yksiulotteisia, jos tarinan päähenkilö on aina se henkisesti tasapainoinen, mukava, reilu ja kaikkien kaveri, ja aina se olisi se jokin muu hahmo, joka olisi se kusipää.

Mutta liskomiehen kommenttia jäin miettimään. Eli mikäli päähenkilö on inhottava, niin tulisi luoda jokin sivuhahmo jonka puolelle lukija voisi asettua? Ymmärsinkö oikein?

Huutoni jälkeen paiskoin menemään kaiken, mitä vain käsiini sain. Leveän kaiteen päällä seissyt sammaloitunut kukkaruukku, joka oli toimittanut tuhkakupin virkaa, lensi päin omenapuuta niin, että sirpaleet levisivät pitkin kellastunutta nurmikkoa.
Seinään nojannut katuluuta kahahdutti ruusupusikon oksia, kun sen lensi vauhdilla kuistin edessä olevan ruusunmarjapusikon sekaan. Metalliämpäri päästi voimakkaan kolahduksen, kun se iskeytyi päin ruusupusikon takana olevaa hopeapajua.

Sammaloitunut kynnysmatto pyörähteli ilmassa, kun heitin sen voimalla niin pitkälle kuin vain jaksoin. Se kieppui ilmassa, kunnes lopulta levähti sortuneeseen tiilikasaan, joka oli ennen ollut minun ja isän rakentama grilli. Höngin ja mylvin kuin raivostunut härkä, ei ollut enää mitään heitettävää, mutten voinut jättää raivoamista tähän. Ei, nyt kun viimein pystyin päästämään ulos sen, miltä minusta tuntui. Sen, miltä minusta oli tuntunut jo vuosia. Tarkalleen siitä kellonlyömästä asti, kun lääkäri oli tylysti ilmoittanut isän kuolleen.

Askeleeni pamahtivat puuportaisiin, kun harpoin ne vauhdilla alas. Liukastelin pari askelta märällä nurmikolla, kun käännyin portaiden jälkeen ja rynnistin kuistin ohitse pihan perälle, jossa seisoi vanha työkaluvaja. Hyppäsin kynnyksen yli vajan pienelle terassille, ja riuhtaisin oven auki.

Hämärässä vajassa työkalut seisoivat täsmälleen niissä paikoissa, mihin ne oli jätetty. Kaksi moottorisahaa roikkui koukuistaan vastakkaisella seinällä, heti oven vieressä taas pientyökalut roikkuivat jokainen omassa ripustimessaan. Bensiini haisi vahvasti keskellä lattiaa seisovan ruohonleikkurin tankista. Pälyilin nopeasti ympärilleni, kunnes näin oven toisella puolella seisoneen laatikoston päällä sen, mitä tulin hakemaan. Pullon paloöljyä. Sieppasin tumman pullon nopealla otteella, ja käännyin kannoiltani. Harpoin vihaisin askelin tiilikasan ja sen päällä seisovan �tervetuloa!� – tekstillä varustetun vanhan kynnysmaton luokse.

Käteni vapisivat vihasta ja raivosta niin, etten meinannut saada pullon lapsilukkoa auki. Tämä lisäsi raivoani entisestään, jolloin heitin kirkuen pullon märkään maahan. Olin kuin uhmaikäinen lapsi, joka ei saanut avattua karkkipurkkia. Suututti ja oli todella vaikea olla.

Potkin raivoissani kaksi maassa irtonaisen makaavaa tiiliskiven palasta pitkin pusikkoa. Yksi osui vanhaan pihakeinuun, ja kimposi siitä takaisin kohti tiilikasaa. Hampaita purren sieppasin pullon takaisin käteeni, ja korkkia voimakkaasti painaen yritin vielä kerran. Korkki aukesi viimeinkin.

Lähes kostonhimoinen irve naamallani käänsin pullon ylösalaisin, ja roiskutin pullon viimeistä pisaraa myöten vanhan kynnysmaton päälle. Nakkasin tyhjän pullon olkani ylitse pusikkoon, ja kaivoin taskustani sytyttimen. Ehdin vain tuurilla pois alta, kun sytyttimen liekin iskiessä paloöljyyn, tämä roihahti täydellä voimalla liekkien iskien kohti korkeuksia.
Heittäydyin maahan istumaan ja hengittelin raskaasti katsellessani, miten korkealle kohoavat liekit räiskyivät märillä tiilillä ja korvensivat �tervetuloa!� – tekstin olemattomiin.

Tuntui kuin olisin juossut maratonin. Kyyneleet valuivat lähes huomaamatta, kun istuin märällä nurmikolla katsellen, miten lieskat löivät. Käteni vapisivat, lopulta koko ruumiini vapisi. Peitin pääni polvien väliin, hartioiden hytkyessä lohduttomasta nyyhkytyksestä.
Tämän enempää en voisi tehdä. Mieleni olisi tehnyt polttaa saman tien koko mökkikin ja hypätä itse lieskoihin, lähtien kuin kapteeni uppoavan laivansa mukana. Mutta tiesin, etten voisi tehdä sitä. Ei minulla olisi sellaiseen rohkeutta.

Vapiseva leukani nojasi polviin, kun katselin punottavilla ja lähes kipeiksi itkeneillä silmilläni mustunutta tiilikasaa, jossa liekit hetki hetkeltä laskivat matalammalle. Lopulta ne olivat enää vain hiipuvia keltaisia lehahduksia, jotka vaivoin erottuivat rosoisten tiilien keskeltä.

Nieleskelin ja katselin pihaa. Edessäni näkyvässä puutarhakeinussa olin isän kanssa istunut pimenevinä iltoina, grillaten järvestä ongittuja kaloja. Nuotion lämmittävät lieskat olivat luoneet ainoan valopisteen, kun ilta-aurinko oli laskenut ja pimeys saapunut. Siinä pimeydessä olin ollut jännittynyt ja kuunnellut jokaista rasahdusta puutarhakeinun takaa, mutta isä oli rauhallisuudellaan ja tyyneydellään saanut pelkoni hälvenemään. Illan viiletessä oli isä antanut beigesinisen collegetakkinsa harteilleni, ja kertonut, ettei mökillä ollut mitään pelättävää. Ne eivät kuulemma tekisi pahaa.

Nostin päätäni tuijottaen lasittunein silmin puutarhakeinua kuin näkien siinä minut ja isäni juttelemassa. Miksen ollut koskaan aiemmin muistanut, mitä isä tuolloin oli sanonut? ’Ne eivät tee pahaa’.

�Ketkä ne?� kuiskasin kohti penkin sitä reunaa, jossa isä oli silloin istunut. Odotin, kuin olisin oikeasti luullut isän ilmestyvän siihen raamikkalla ja hymyilevällä olemuksellaan vastaamaan, mitä hän oli tarkoittanut.

Mutta penkki pysyi tyhjänä ja hiljaisena. Vain kevyt tuulen vire heilutti sitä, saaden vanhat metalliosat nitisemään.
Huokaisin katkonaisesti ja painoin pääni takaisin polviini.

jatkuu...

Katsotaan, saanko jatkettua suoraan tähän.

----
Hätkähdin hereille syvään hengitellen. Alaleukani vapisi kylmästä ja räpytin silmiäni hämärässä huoneessa yrittäen ymmärtää, miksi minulla oli niin kylmä.

�Sami� henkäisin ja haparoin kädelläni selkäni taakse, mutta nukkuvan mieheni sijasta käteni tavoitti kylmän, kostean seinän.

Samalla hetkellä muistin, mitä oli tapahtunut. Toin käteni seinältä takaisin vierelleni ja puristin lujasti kostealta ja homeelta tuoksahtavaa tyynyä. Purin alahuultani leukani edelleen vapistessa, en tosin ollut enää varma, oliko vapina pelkästään kylmyyttä.

Kaikki oli ollut eilen aamulla vielä niin hyvin. Olin noussut sängystä, juonut aamukahvit, polttanut tupakan, lukenut lehden ja jutellut Samin kanssa. Hänen kireää sävyään olin tosin ihmetellyt jo parin päivän ajan. Se kireys ja epäluulo kulminoituivat viimein puhelimeni viestien lukemiseen sillä aikaa, kun olin parvekkeella tupakalla.

Iskin tyynyä nyrkillä, suututti niin helvetisti, kun olin ollut niin huolimaton. Kuka hiton idiootti jättää luurinsa puolisonsa saataville, kun siellä oli sisällä sellaista materiaalia? No minä, tietysti.

Parvekkeen ovi oli auennut voimalla, kun mieheni tuli luokseni puhelimeni kädessään. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota olisi sanoin vaikea kuvailla. Tyrmistyneen, vihaisen ja syvän vitutuksen yhdistelmä.
Minun ei tarvinnut kysyä, kun tiesin jo. Sami iski tylysti syliini vaaleanoranssin älypuhelimeni, jonka näppäinlukko oli avattu ja ruudulla auki viestikansio.

Huokaisin katkonaisesti. Paljon olin elämäni aikana sotkenut asioitani ja aiheuttanut tuhoa, mutta nyt oltiin jo pohjalla. Kaikenlisäksi, en ollut edes varma, mitä asiassa surin eniten. Surinko sitä, että olin loukannut Samia ja täten todennäköisesti saattanut parisuhteemme päätökseen? Vai surinko eniten itseäni, että olin joutunut ulkoruokintaan ja sitä kautta asumaan ties kuinka pitkäksi aikaa vanhaan, homeiseen mökkiin?

Kipinät poksahtelivat puu-uunin sisällä hiilloksessa, lämpö hohkasi lohduttavasti jääkylmässä tuvassa. Hiilloksen rasahtelua lukuun ottamatta oli hiljaista. Niin hiljaista, että se lähes pisti korvia. Kaupungissa olin tottunut, että kadulta kantautui asuntoon ääniä autoista, liikennevaloista ja öisistä kulkijoista. Ne tuntuivat aina rauhoittavilta, sillä silloin tiesi olevansa asuntonsa suojissa, mutta lähellä olisi ihmisiä. Niin kornilta kuin se kuulostikin epäsosiaalisuuteni nähden, mutta loppuviimein ihminen taisi olla laumasielu.

Ajatukseni katkesi kuullessani lasisen kilahduksen, joka kuulosti tulevan tuvan maustehyllyltä. Sydän jähmettyneenä puristin tyynyliinaa uskaltamatta edes hengittää. Uusi kilahdus varmisti, etten ollut kuullut väärin.

�Se on vain hiiri. Se on vain hiiri, ei mitään hätää� kuiskailin itselleni särkyvällä äänellä.
Halusin uskoa itseäni, minä tosiaan halusin. Mutta samalla tiesin, etten voisi.

Vietin mökillä lapsena monta kesää. Ne kesät olivat kauhun täyttämiä, etenkin kun jouduin nukkumaan yksin mökin vinttikamarissa. Isä rakasti paikkaa, eikä hän koskaan voinut uskoa kun kerroin, että talo oli kuin suoraan kauhutarinasta. Hän epäili, että keksin tarinoita, jotta saisin viettää kesän kaupungissa, koska en välittänyt mökkielämästä. Helppoon ratkaisuun tyytyvänä hän ei pelostani siten välittänyt.

Mietin, uskaltaisinko avata silmiäni. Olin jättänyt ison halogeenilampun palamaan keittiötasolle, jotten joutuisi olemaan täysin pimeässä. Näkisin lampun kelmeässä valossa, olisiko rasvaiseen pölyyn peittyneiden Santa Maria – purkkien välissä hiiri ruokaa etsimässä.

Hitaasti raotin silmäluomiani peläten, mitä saisin näkökenttääni. Hengitin katkonaisesti ja sydämeni löi tyhjää. Pelkäsin suoraan sanottuna aivan helvetisti.

Tupa oli hiljainen ja hämärä, lukuun ottamatta lampun näyttämää viistoa valonkajoa. Liikuttelin varovaisesti silmiäni vilkuillen tuvan joka nurkkaan, näkisinkö mitään poikkeavaa. Mutta mitään ei näkynyt, vain pölyiset huonekalut ja ruokakassini pirttipöydän päällä.

Hiillos rätisi ja poksui, ikkunoista kuului kevyttä rummutusta. Ulkona ilmeisesti satoi edelleen, yltynyt nyt rankkasateeksi.
Olin jo melkein ehtinyt toipumaan säikähdyksestäni, kunnes näin, miten pirttipöydän päällä seissyt talouspaperirulla kaatui hitaasti ja kieri pöytää pitkin lattialle.

Tunsin inhottavan muljahduksen rinnassasi, mutta yritin jälleen vakuutella mielessäni itselleni, että kaatumiselle oli varmasti hyvä syy. Rulla seisoi ehkä huonossa asennossa, tai sitten vanhojen ikkunoiden väleistä pääsi vetoa liikaa sisään.

Vakuuttelut olivat kuitenkin turhia, sillä maahan osuttuaan talouspaperirulla jäi paikoilleen, jatkaen äkkiä matkaansa. Hitaasti se vieri kuin ohjattuna huoneen poikki tuvan oviaukolle, jossa se keveästi pääsi ylittämään korkean kynnyksen, jatkaen matkaa eteiseen.

Uusi maustepurkkien kilahdus sai silmäni kääntymään kohti keittiötasoa. Kilahdus oli edeltäjiään kovempi ja napakampi, koska yksi tiiviisti seisoneista purkeista kaatui ja vieri lattialle.

Värähdin kauhusta lamaantuneena katsoessani, miten maustepurkki vieri talouspaperirullan tapaan tuvan ovelle. Kynnyksen lähestyessä purkin vauhti lisääntyi, ja se pääsi keveästi ylittämään korotetun kynnyksen.

Nyrkkini puristi tyynyä rystynen valkoisena. Olisin halunnut huutaa kauhusta ja juosta autolle ajaen pois tästä paikasta, mutten uskaltanut liikkua. En halunnut mennä eteiseen, sillä nuo tavarat olivat vierineet sinne. Tai paremminkin, ne oli vieritetty sinne.

Yritin hengittää mahdollisimman äänettömästi, olla kuin minua ei olisi koko huoneessa. Mikä ikinä tavaroita vierittikin kohti eteistä, ei saanut huomata minua. Tai näin rauhoittelin itseäni. Todellisuudessa se olisi todennäköisesti huomannut minut jo ajat sitten. Olisiko se nyt eteisessä? Odottaisiko se siellä, että kävelisin katsomaan, miksi esineet vierivät sinne?

Syy, miksi olin pelännyt lapsesta asti tätä paikkaa, oli se, että täällä oli kummitellut jo vuosia. Joka kesä, joka ikinen yö.

Ja nyt minä olin täällä ensimmäistä kertaa täysin yksin.

Jatkuu...

Jaahas, yhdyssanavirhe sitten heti otsikossa, ei pitäisi puhua puhelimessa samaan aikaan kuin lisäilee tekstiä. Eli jatko-osahan siinä pitäisi lukea ;)

Ja muutamat kappalejaot näköjään valitettavasti heittävät, kun Onedrivesta kopioin. Käytänpä sitten seuraavan pätkän ensin Wordin kautta.

Pahoittelut siis näistä!