Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
QR-Code dieser Seite

Mökki II Uusi

http://kirjoittaja.fi/component/content/article/58-jannitys-toiminta/3180-moekki


Seuraava aamu oli sumuinen. Jokainen nivel oli tuntunut jäykältä, kun olin kammennut itseni ylös, laittanut vesipannuun kahvivedet, ja sytyttänyt uuniin uuden tulen. Tuli poksahteli uunissa, ja katselin herkeämättä metallista vesipannua odotellen, milloin höyry alkaisi nousta sen ruosteen täplittämästä nokasta. Kahvinkeitintä täällä ei ollut, eikä tosin olisi ollut väliksikään. Sähköt oli katkaistu jo ajat sitten.

Veden kuumentumista odotellessa taiteilin termospullon suulle suodatinpussin, johon annostelin reilun määrän kahvipuruja. Hankalaa se oli, mutta pikakahviin en koskisi tikullakaan.
Käteni vapisivat kun kaadoin kuumaa vettä suodatinpussin läpi termospulloon. Hengitin pitkiä henkäisyjä, henkäisyni päästi joka kerralla höyrypilven. Ilma oli kylmä. Niin kylmä, etten tiennyt, kauanko selviäisin mökissä pelkän puu-uunin turvin.

Laskin vesipannun vanhan puuhellan reunalle, ja kaadoin termospullosta kahvia pullon korkkiosana toimivaan mukiin. Kuuma kahvi tuntui lämpimältä, kun se valahti kurkusta alas vatsalaukkuun. Se tuntui lämmittävän koko matkan ajan, mitä se elimistössäni kulki.

Vilkaisin ohimennen puhelintani toivoen näkeväni siinä viestin tai puhelun. Mutta himmeä ruutu näytti ainoastaan kellonaikaa, sekä herjasi akun olevan pian tyhjä. Pian olisi mentävä autolle lataamaan puhelimen akku täyteen.

Vilkuilin syrjäkarein kohti eteistä. En ollut uskaltanut edes vilkaista sinne vielä, oikeastaan olin yrittänyt työntää koko viimeöisen pois mielestäni. En tiennyt, kauanko joutuisin täällä vielä olemaan, enkä halunnut ajatella mitään pelottavaa.

Laskin kahvikupin keittiötasolle ja jäin tuijottamaan likaisen vaaleaa seinää tyhjin silmin. Mitä minä ylipäätään edes tekisin? Jos Sami ei enää huolisi minua takaisin kotiin, niin minne minä menisin? Kuka minä enää edes olisin? Minulla ei ollut enää ketään jäljellä. Minulla ei ollut ystäviä, en ollut koskaan ollut hyvä tutustumaan ihmisiin, tai pitämään suhteita yllä.

Silloin harvoin kun johonkuhun tutustuin, jäi hän nopeasti etäiseksi. En saapunut sovittuihin tapaamisiin, koska en halunnut lähteä ulos kodista. Puheenaiheeni koskivat usein vain minua itseäni, sillä en osannut puhua kiinnostavista asioista. Muiden ihmisten asiat eivät kiinnostaneet, en osannut kysyä vointeja, kuulumisia, en mitään. Tämä oli minulle normaalia. Tämä oli minulle se Minä, jonka tunsin. Mutta samalla olin vasta viime aikoina alkanut käsittää, etten ollut normaali. Mikä minä sitten olin? Kuka minä olin?

Ainoa, josta olin koskaan välittänyt täysin, oli isäni. Mutta häntä ei enää ollut olemassa, hän oli kuollut. Jäljelle jäi vain tämä vanha, laho mökin raato. Ei mitään muuta.

Pyyhkäisin nopeasti hihansuulla kasvojani, kyyneleet olivat tulleet yllätyksenä. Normaalisti en tuntenut mitään muuta, kuin suuren tyhjyyden sisälläni. Tuo tyhjyys, joka kertoi minun olevan täysin yksin tässä typerässä maailmassa.

Nielaisin ja ravistin päätäni. En halunnut ajatella enää yhtään mitään. Jopa se tyhjyys oli parempi tunne, kuin kaipaus sellaiseen, jota ei enää saanut takaisin henkiin. Sureminen oli turhaa, koska sen kohteelle ei voinut enää yhtään mitään.

Purin huultani ja heilautin yhdellä huikalla loput kahvit kurkkuuni. Nappasin puhelimen collegehousujeni taskuun ja painelin määrätietoisin askelin kohti tuvan ovea. Minä menisin eteiseen, sama se vaikka siellä olisi kymmenen murhaaja ja viisi aavetta.

Hengitykseni kiihtyi huomaamatta, kun askel askeleelta lähestyin ovea. Vielä muutama askel, ja minä näkisin eteisen. Yritin pitää mieleni tyhjänä, mutta käteni puristuivat refleksinomaisesti jännittyneinä nyrkkeihin. Sydämensyke kiihtyi kiihtymistään, kunnes otin viimeisen askeleen.

En tiedä, mitä olin olettanut näkeväni. Jos olin odottanut jotain pelottavaa ja kammottavaa, jouduin pettymään. Eteinen oli hämärä ja hiljainen, haisten yhtä pölyiseltä ja tunkkaiselta kuin mökkiin tullessani. Vanha räsymatto lepäsi puisen lattian peittona, seinän vierellä läjä vanhoja kenkiä, niiden yllä naulakko oli täynnä takkeja. Isän takkeja.

Kiihtymys tuntui unohtuneen, kun jäin katsomaan naulakkoa. Päällimmäisenä oli tummanvihreä erätakki, jonka hupussa oli karvareunukset. Sitä takkia isä oli käyttänyt viimeiset syksyt ja keväät, kun ilma oli ollut kylmä. Se päällään isän oli aina nähty pilkkovan puita, huoltamassa työkalujaan tai vain istumassa kuistilla lukemassa lehteä.

Henkäisin katkonaisesti tarttuessani takin hihaan. Vein kasvoni lähemmäs hihaa, kunnes saatoin haistaa sen tuoksun. Niin monen vuoden jälkeenkin, siinä tuoksui vielä isä. Kuin hän olisi vasta äsken jättänyt sen naulakkoon, ja istuisi taas tuvassa keinutuolissa.
En voinut enää mitään, kun kyyneleet valuivat silmistä. Puristin hihaa voimakkaasti käsissäni, kuin olisin halunnut rikkoa sen. Ja niin minä halusinkin, minä halusin rikkoa kaiken. Koko paikan.

Katseeni osui saman tien eteisen nurkkaan, jossa lepäsivät talouspaperirulla ja lasinen maustepurkki. Raivoissani heitin hihan pois käsistäni ja harpoin yhdellä askeleella esineiden luokse. Sieppasin ne käsiini, ja riuhdoin mökin oven lukon auki, potkaisten lopulta oven sepposen selälleen. En edes ehtinyt astua maalia hilseilevälle kuistille, kun heitin esineet voimalla pitkin pihaa.

”Haista vittu!” karjuin perään niin, että koko sateinen ja harmaa niemi kaikui.
”-ttu! –ttu!”

Ettäs kehtasit jättää minut yksin.

jatkuu..

Arvostelut

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Mökki II 2017-12-02 20:12:43 J-K
Arvosana 
 
N/A
J-K Arvostellut: J-K    December 02, 2017
Top 100 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Huutoni jälkeen paiskoin menemään kaiken, mitä vain käsiini sain. Leveän kaiteen päällä seissyt sammaloitunut kukkaruukku, joka oli toimittanut tuhkakupin virkaa, lensi päin omenapuuta niin, että sirpaleet levisivät pitkin kellastunutta nurmikkoa.
Seinään nojannut katuluuta kahahdutti ruusupusikon oksia, kun sen lensi vauhdilla kuistin edessä olevan ruusunmarjapusikon sekaan. Metalliämpäri päästi voimakkaan kolahduksen, kun se iskeytyi päin ruusupusikon takana olevaa hopeapajua.

Sammaloitunut kynnysmatto pyörähteli ilmassa, kun heitin sen voimalla niin pitkälle kuin vain jaksoin. Se kieppui ilmassa, kunnes lopulta levähti sortuneeseen tiilikasaan, joka oli ennen ollut minun ja isän rakentama grilli. Höngin ja mylvin kuin raivostunut härkä, ei ollut enää mitään heitettävää, mutten voinut jättää raivoamista tähän. Ei, nyt kun viimein pystyin päästämään ulos sen, miltä minusta tuntui. Sen, miltä minusta oli tuntunut jo vuosia. Tarkalleen siitä kellonlyömästä asti, kun lääkäri oli tylysti ilmoittanut isän kuolleen.

Askeleeni pamahtivat puuportaisiin, kun harpoin ne vauhdilla alas. Liukastelin pari askelta märällä nurmikolla, kun käännyin portaiden jälkeen ja rynnistin kuistin ohitse pihan perälle, jossa seisoi vanha työkaluvaja. Hyppäsin kynnyksen yli vajan pienelle terassille, ja riuhtaisin oven auki.

Hämärässä vajassa työkalut seisoivat täsmälleen niissä paikoissa, mihin ne oli jätetty. Kaksi moottorisahaa roikkui koukuistaan vastakkaisella seinällä, heti oven vieressä taas pientyökalut roikkuivat jokainen omassa ripustimessaan. Bensiini haisi vahvasti keskellä lattiaa seisovan ruohonleikkurin tankista. Pälyilin nopeasti ympärilleni, kunnes näin oven toisella puolella seisoneen laatikoston päällä sen, mitä tulin hakemaan. Pullon paloöljyä. Sieppasin tumman pullon nopealla otteella, ja käännyin kannoiltani. Harpoin vihaisin askelin tiilikasan ja sen päällä seisovan ”tervetuloa!” – tekstillä varustetun vanhan kynnysmaton luokse.

Käteni vapisivat vihasta ja raivosta niin, etten meinannut saada pullon lapsilukkoa auki. Tämä lisäsi raivoani entisestään, jolloin heitin kirkuen pullon märkään maahan. Olin kuin uhmaikäinen lapsi, joka ei saanut avattua karkkipurkkia. Suututti ja oli todella vaikea olla.

Potkin raivoissani kaksi maassa irtonaisen makaavaa tiiliskiven palasta pitkin pusikkoa. Yksi osui vanhaan pihakeinuun, ja kimposi siitä takaisin kohti tiilikasaa. Hampaita purren sieppasin pullon takaisin käteeni, ja korkkia voimakkaasti painaen yritin vielä kerran. Korkki aukesi viimeinkin.

Lähes kostonhimoinen irve naamallani käänsin pullon ylösalaisin, ja roiskutin pullon viimeistä pisaraa myöten vanhan kynnysmaton päälle. Nakkasin tyhjän pullon olkani ylitse pusikkoon, ja kaivoin taskustani sytyttimen. Ehdin vain tuurilla pois alta, kun sytyttimen liekin iskiessä paloöljyyn, tämä roihahti täydellä voimalla liekkien iskien kohti korkeuksia.
Heittäydyin maahan istumaan ja hengittelin raskaasti katsellessani, miten korkealle kohoavat liekit räiskyivät märillä tiilillä ja korvensivat ”tervetuloa!” – tekstin olemattomiin.

Tuntui kuin olisin juossut maratonin. Kyyneleet valuivat lähes huomaamatta, kun istuin märällä nurmikolla katsellen, miten lieskat löivät. Käteni vapisivat, lopulta koko ruumiini vapisi. Peitin pääni polvien väliin, hartioiden hytkyessä lohduttomasta nyyhkytyksestä.
Tämän enempää en voisi tehdä. Mieleni olisi tehnyt polttaa saman tien koko mökkikin ja hypätä itse lieskoihin, lähtien kuin kapteeni uppoavan laivansa mukana. Mutta tiesin, etten voisi tehdä sitä. Ei minulla olisi sellaiseen rohkeutta.

Vapiseva leukani nojasi polviin, kun katselin punottavilla ja lähes kipeiksi itkeneillä silmilläni mustunutta tiilikasaa, jossa liekit hetki hetkeltä laskivat matalammalle. Lopulta ne olivat enää vain hiipuvia keltaisia lehahduksia, jotka vaivoin erottuivat rosoisten tiilien keskeltä.

Nieleskelin ja katselin pihaa. Edessäni näkyvässä puutarhakeinussa olin isän kanssa istunut pimenevinä iltoina, grillaten järvestä ongittuja kaloja. Nuotion lämmittävät lieskat olivat luoneet ainoan valopisteen, kun ilta-aurinko oli laskenut ja pimeys saapunut. Siinä pimeydessä olin ollut jännittynyt ja kuunnellut jokaista rasahdusta puutarhakeinun takaa, mutta isä oli rauhallisuudellaan ja tyyneydellään saanut pelkoni hälvenemään. Illan viiletessä oli isä antanut beigesinisen collegetakkinsa harteilleni, ja kertonut, ettei mökillä ollut mitään pelättävää. Ne eivät kuulemma tekisi pahaa.

Nostin päätäni tuijottaen lasittunein silmin puutarhakeinua kuin näkien siinä minut ja isäni juttelemassa. Miksen ollut koskaan aiemmin muistanut, mitä isä tuolloin oli sanonut? ’Ne eivät tee pahaa’.

”Ketkä ne?” kuiskasin kohti penkin sitä reunaa, jossa isä oli silloin istunut. Odotin, kuin olisin oikeasti luullut isän ilmestyvän siihen raamikkalla ja hymyilevällä olemuksellaan vastaamaan, mitä hän oli tarkoittanut.

Mutta penkki pysyi tyhjänä ja hiljaisena. Vain kevyt tuulen vire heilutti sitä, saaden vanhat metalliosat nitisemään.
Huokaisin katkonaisesti ja painoin pääni takaisin polviini.

jatkuu...

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS