Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
QR-Code dieser Seite

Mökki


Pysäköin auton ja jäin istumaan rattiin nojaten. Tuijotin väsyneenä tuulilasin läpi näkyvää maisemaa ja kaivoin taskusta tupakka-askin. Vein tupakan huulille ja sytytin sen nopealla liikkeellä, savukkeen tulipää hohteli hämärässä autossa.

Nojasin viileään penkkiin ja puhalsin savut hampaideni välistä. Pääni nojasi laiskasti istuimen niskatukeen, samalla kun katselin ikkunasta ulos. Sää oli harmaan pilvinen, tihkusade iski viistosti taivaalta maahan. Tien viereisellä pellolla huojuivat vaaleanruskeat heinät ja kuivuneet kukat, jotka näin syyskuun lopussa olivat enää varjo kesän loistostaan.

Tien toisella puolella kohosi pieni mökki, joka oli ajan hampaan raatelema. Likaisen väriset seinät hilseilivät punamullan viimeisiä rippeitä, samoin ikkunankarmeista roikkui enää kevyitä valkoisia maalihippuja. Kattoa peitti paksu sammalkerros, muutamien irtiroikkuvien kattotiilien roikkuessa räystäillä.
Mökin ikkunat olivat pimeät ja hiljaiset. Samoin kuisti, jossa ympäri käännetty metalliämpäri ja vanha katuluuta vain paljastivat, että mökissä oli joskus ollut elämää.

Nieleskelin turtuneesti ja vedin uudet henkoset tupakasta. En halunnut nousta autosta. Oikeastaan, halusin kääntää auton ympäri ja ajaa takaisin monen kilometrin matkan päätielle. Näin tekisin, jos valinnanvaraa olisi ollut edes hiuskarvan verran.

Huokaisin turhautuneesti ja nappasin pelkääjän paikalta pienen urheilukassin, jonka olin pakannut kevyesti. Vain tärkeimmät löytyivät, hygieniatarvikkeet ja vaihtovaatteet. Takapenkiltä nostin kantoon raskaan ruokakaupan kassin, sekä vesikanisterin. Juoksevaa vettäkään ei tässä luksusmajassa ollut.

Kävelin hitaasti kohti verantaa, johtuen osittain raskaasta muovikassista ja kanisterista. Eniten minua hidasti kuitenkin se, etten halunnut mennä sisälle.
Halustani riippumatta jalkani kuitenkin kantoivat nariseville puuportaille, aina viisi askelmaa ylös asti. Laskin kanisterin kuistin narahtelevalle lautalattialle ja nostin vanhaa, sammaloitunutta ovimattoa. Maton alla oli ruosteen värjäämä vanha avain, jonka nostin nopealla liikkeellä käteeni. Nousin ylös ja vein avaimen etuoven vanhaan lukkopesään. Käänsin avainta, jolloin lukko aukesi nitisevällä äänellä. Oven auettua nenääni iski pölyn vahva haju, johon yhdistyi voimakas kosteus ja tunkkaisuus.

”No niin, homevauriot enää puuttuvatkin tästä paskuudesta” mietin synkkänä heilauttaessani ruokakassin kuistilta eteiseen. Nostin vesikanisterin mukaani ja kävelin sisälle. Pyyhkäisin jalat näön vuoksi eteisen likaisen punertavaan räsymattoon, joka oli kulunut lattialla jo toista vuosikymmentä. Pidin kengät kuitenkin jalassani astellessani oviaukon kautta tupaan, sillä ensinnäkin hiirenloukkuja oli viritetty ympäri rakennusta. Toisekseen, mökissä ei oltu käyty vuosikausiin, eli puhtaita lattioita oli turha odottaa.

Laskin vesikanisterin kellertävälle pirttipöydälle ja läsähdin istumaan punaista maalia hilseilevälle keinutuolille. Nojasin tuolin pinnaselkänojaan ja keinutin tuolia kevyesti.

Katselin eteenpäin, tuvan ikkunasta oli suora näkymä autolleni, joka seisoi punaisena ankean maiseman keskellä. Huokaisin taas raskaasti ja kaivoin taskusta uuden tupakan. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja hain pölyiseltä keittiötasolta vanhan kurkkupurkin tuhkakupikseni. Palasin istumaan kiikkutuoliini ja sytytin tupakan. Nojasin eteenpäin, käsieni ottaen tukea reisistäni ja tuijotin puunväristä lattiaa mieli synkkänä.

Olin ollut mökillä viimeksi lapsena. Silloin vietimme perheen kanssa täällä jokaisen kesän, joskus jopa syyslomankin. Isä rakasti tätä paikkaa, hän halusi viettää kaiken mahdollisen ajan täällä kaupunkiasunnon sijasta. Kun isä kuoli, jäi mökki autioksi. Juridisesti minä omistin paikan, mutta käytännössä olin vältellyt mökkiä niin pitkään, kuin oli ollut mahdollista. Koskaan en vain ollut saanut aikaiseksi myytyä tätä.

Tupakasta irtoava tuhka sihahti, kun se pudotessaan tavoitti kurkkupurkin pohjan kosteuden. Keinuttelin hitaasti tuoliani ja katselin viereisellä seinälläni olevaa sohvasänkyä. Kellertävä päiväpeite oli pölyinen ja roskainen, mutta sen alla oleva peitto lakanoineen olisi toivottavasti kunnossa. Muutakaan vaihtoehtoa kun ei ollut makuupaikaksi.

Kurkkuani kuristeli. Imin tupakasta henkosia tiheämpään tahtiin, jotta pääsisin pian kaivamaan kauppakassista olutpullon. Se, sekä sen kaksitoista lajitoveria tulisivat nyt enemmän kuin tarpeeseen.

Syy miksi olin täällä, oli liian vaikea ajateltavaksi. Olisin halunnut olla miettimättä koko asiaa laisinkaan. Olin kyllä kolmekymppisen elämäni aikana tottunut virheiden tekemiseen ja sosiaaliseen vammaisuuteni, mutta nyt olin saavuttanut taas erään asteen pohjalukeman.
Tämä virhe oli sen asteinen, että mieheni siitä kuullessaan oli halunnut minut heti ulos asunnostamme. En voinut syyttääkään miestäni, itsekin olisin varmasti toiminut samoin.

Pikaisesti olin pakannut vain tärkeimmät tavarat kassiini, mieheni seistessä eteisessä täristen vihasta ja pettymyksestä. Mitään hän ei enää sanonut, kun astuin ulos ovesta rappukäytävään.

Autoon istuttuani olin vasta jäänyt miettimään, mihin minä menisin. Sosiaalisen erakoitumiseni myötä ystäviä minulla ei juuri ollut, osa-aikaisen työpaikan takia ei myöskään rahaa hotelliin. Virheeni toista osapuolta en halunnut tavata, joten hänenkään asuntonsa ei ollut vaihtoehto.

Raskain mielin olin tajunnut, että ainoa paikka johon voisin mennä, oli isäni vanha kesämökki. Sydäntä puristaen olin ajanut kauppaan hakemaan tarvitsemani elintarvikkeet ja kääntänyt sitten suunnan kymmenien kilometrien matkalle.
Annoin katseeni kiertää tuvan seinillä. Vaalea, kellertäväksi kulunut tapetti vienoilla kukkakuvioillaan repeili irti saumoilla. Keittiön punaiseksi maalatut kaapit olivat päältään paksun, rasvaisen pölyn peitossa, sekä kaapinovilla oli vanhoja rasvaroiskeita.

Nurkassa seisoi vanha puuhella, mökin ainoa lämmöntuoja. Sen vieressä seisovaan pärekoriin oli onneksi jätetty täysi lasti puita, kun täältä viimeksi oli lähdetty. Se oli ollut isälle kunnia-asia, että puukuorma olisi valmiina odottamassa seuraavaa kävijää.

Katseeni kiersi toiselle seinälle, jossa puisen tarjoilukärryn päällä seisoi vanha, raskas kuvaputkitelevisio. Se oli niin vanha, ettei siinä ollut kaukosäädintä, vaan edessä oli kierrettävät nupit. Näitä nuppia kääntelemällä saisi vaihdettua kanavia, sekä äänenvoimakkuutta. Suunpieleni nousivat väkisinkin hymyyn kun muistin, miten isä aikoinaan kanavaa etsiessään oli onnistunut kiertämään koko nupin irti.

Hymy kuitenkin hälveni nopeasti kasvoiltani huomatessani, miten ikkunasta näkyvä maisema oli alkanut hämärtyä entisestään. Tumppasin tupakkani kurkkupurkin pohjalle, johon se sammui sihahtaen. Nousin ylös tuolilta, pudistaen karisseita tuhkia pois mustilta collegehousuiltani. Kävelin rivakasti ikkunalle ja vedin sivuilta kuluneet, punavalkoruudulliset verhot kiinni. Sen jälkeen toistin saman kahdelle muulle tuvan ikkunalle, kunnes olin varma, ettei ikkunoista näkynyt ulos. Tai ulkoa sisään.

Vanha lattia narahteli, kun kävelin tuvan oviaukon kautta eteiseen ja avasin ulko-oven. Hyinen syysilma puhalsi oven raosta ja sai minut värähtämään. Vilkaisin nopeasti ulos, mutten nähnyt kuin pihan ylikasvaneen nurmikon kellertävien syyslehtineen, sekä tontin rajalla tummina huojuvat kuuset.
Kopeloin oven lukosta avaimen irti ja laitoin sen taskuuni. Napsautin lukon painiketta ja kahvaa alhaalla pitäen vedin narisevan oven kiinni. Varmistin vielä, että ovi meni varmasti lukkoon ja päästin kahvasta irti.

Palasin takaisin tupaan ja istuin puuhellan edessä seisovalle jakkaralle, ja aloin lapata kuivia koivunhalkoja nokiseen tulipesään. Sytykepaperia korista nostaessani vilkaisin syrjäkarein käteeni osuneen vuoden 1997 Iltasanomien pääotsikoita, ennen kuin revin sivuista suikaleita irti sytyketolloiksi.

Sytytin pesään asettamat sytykepaperit tupakansytyttimelläni ja jäin katselemaan, miten tuli alkoi roihuta nuollen kuivia koivuklapeja. Rätisi ja poksahteli, kipinöitä sinkoili pitkin uunipesää ja muutama lattialle tennistossujeni eteen. Suljin uunin luukun ja jäin istumaan penkille, lämmön hohkatessa puu-uunista.

Lämmöstä huolimatta värähdin joka kerta, kun vanhan talon rakenteissa natisi. Puristin harmaata villatakkiani tiiviimmin ylleni, mieleni kertoessa yhä uudestaan natinan tulevan vain lämmön laajenemisesta.

Niin, syy miksen ollut täällä ollut vuosikausiin, oli selkeä. Minä pelkäsin tätä paikkaa. Pelkäsin aivan helvetisti.

Jatkuu...

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.5  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Mökki 2017-10-08 10:01:50 Masa
Arvosana 
 
4.5
Arvostellut: Masa    October 08, 2017
Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
20
Report this review
Mökki 2017-10-08 09:07:25 J-K
Arvosana 
 
N/A
J-K Arvostellut: J-K    October 08, 2017
Top 100 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Katsotaan, saanko jatkettua suoraan tähän.

----
Hätkähdin hereille syvään hengitellen. Alaleukani vapisi kylmästä ja räpytin silmiäni hämärässä huoneessa yrittäen ymmärtää, miksi minulla oli niin kylmä.

”Sami” henkäisin ja haparoin kädelläni selkäni taakse, mutta nukkuvan mieheni sijasta käteni tavoitti kylmän, kostean seinän.

Samalla hetkellä muistin, mitä oli tapahtunut. Toin käteni seinältä takaisin vierelleni ja puristin lujasti kostealta ja homeelta tuoksahtavaa tyynyä. Purin alahuultani leukani edelleen vapistessa, en tosin ollut enää varma, oliko vapina pelkästään kylmyyttä.

Kaikki oli ollut eilen aamulla vielä niin hyvin. Olin noussut sängystä, juonut aamukahvit, polttanut tupakan, lukenut lehden ja jutellut Samin kanssa. Hänen kireää sävyään olin tosin ihmetellyt jo parin päivän ajan. Se kireys ja epäluulo kulminoituivat viimein puhelimeni viestien lukemiseen sillä aikaa, kun olin parvekkeella tupakalla.

Iskin tyynyä nyrkillä, suututti niin helvetisti, kun olin ollut niin huolimaton. Kuka hiton idiootti jättää luurinsa puolisonsa saataville, kun siellä oli sisällä sellaista materiaalia? No minä, tietysti.

Parvekkeen ovi oli auennut voimalla, kun mieheni tuli luokseni puhelimeni kädessään. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota olisi sanoin vaikea kuvailla. Tyrmistyneen, vihaisen ja syvän vitutuksen yhdistelmä.
Minun ei tarvinnut kysyä, kun tiesin jo. Sami iski tylysti syliini vaaleanoranssin älypuhelimeni, jonka näppäinlukko oli avattu ja ruudulla auki viestikansio.

Huokaisin katkonaisesti. Paljon olin elämäni aikana sotkenut asioitani ja aiheuttanut tuhoa, mutta nyt oltiin jo pohjalla. Kaikenlisäksi, en ollut edes varma, mitä asiassa surin eniten. Surinko sitä, että olin loukannut Samia ja täten todennäköisesti saattanut parisuhteemme päätökseen? Vai surinko eniten itseäni, että olin joutunut ulkoruokintaan ja sitä kautta asumaan ties kuinka pitkäksi aikaa vanhaan, homeiseen mökkiin?

Kipinät poksahtelivat puu-uunin sisällä hiilloksessa, lämpö hohkasi lohduttavasti jääkylmässä tuvassa. Hiilloksen rasahtelua lukuun ottamatta oli hiljaista. Niin hiljaista, että se lähes pisti korvia. Kaupungissa olin tottunut, että kadulta kantautui asuntoon ääniä autoista, liikennevaloista ja öisistä kulkijoista. Ne tuntuivat aina rauhoittavilta, sillä silloin tiesi olevansa asuntonsa suojissa, mutta lähellä olisi ihmisiä. Niin kornilta kuin se kuulostikin epäsosiaalisuuteni nähden, mutta loppuviimein ihminen taisi olla laumasielu.

Ajatukseni katkesi kuullessani lasisen kilahduksen, joka kuulosti tulevan tuvan maustehyllyltä. Sydän jähmettyneenä puristin tyynyliinaa uskaltamatta edes hengittää. Uusi kilahdus varmisti, etten ollut kuullut väärin.

”Se on vain hiiri. Se on vain hiiri, ei mitään hätää” kuiskailin itselleni särkyvällä äänellä.
Halusin uskoa itseäni, minä tosiaan halusin. Mutta samalla tiesin, etten voisi.

Vietin mökillä lapsena monta kesää. Ne kesät olivat kauhun täyttämiä, etenkin kun jouduin nukkumaan yksin mökin vinttikamarissa. Isä rakasti paikkaa, eikä hän koskaan voinut uskoa kun kerroin, että talo oli kuin suoraan kauhutarinasta. Hän epäili, että keksin tarinoita, jotta saisin viettää kesän kaupungissa, koska en välittänyt mökkielämästä. Helppoon ratkaisuun tyytyvänä hän ei pelostani siten välittänyt.

Mietin, uskaltaisinko avata silmiäni. Olin jättänyt ison halogeenilampun palamaan keittiötasolle, jotten joutuisi olemaan täysin pimeässä. Näkisin lampun kelmeässä valossa, olisiko rasvaiseen pölyyn peittyneiden Santa Maria – purkkien välissä hiiri ruokaa etsimässä.

Hitaasti raotin silmäluomiani peläten, mitä saisin näkökenttääni. Hengitin katkonaisesti ja sydämeni löi tyhjää. Pelkäsin suoraan sanottuna aivan helvetisti.

Tupa oli hiljainen ja hämärä, lukuun ottamatta lampun näyttämää viistoa valonkajoa. Liikuttelin varovaisesti silmiäni vilkuillen tuvan joka nurkkaan, näkisinkö mitään poikkeavaa. Mutta mitään ei näkynyt, vain pölyiset huonekalut ja ruokakassini pirttipöydän päällä.

Hiillos rätisi ja poksui, ikkunoista kuului kevyttä rummutusta. Ulkona ilmeisesti satoi edelleen, yltynyt nyt rankkasateeksi.
Olin jo melkein ehtinyt toipumaan säikähdyksestäni, kunnes näin, miten pirttipöydän päällä seissyt talouspaperirulla kaatui hitaasti ja kieri pöytää pitkin lattialle.

Tunsin inhottavan muljahduksen rinnassasi, mutta yritin jälleen vakuutella mielessäni itselleni, että kaatumiselle oli varmasti hyvä syy. Rulla seisoi ehkä huonossa asennossa, tai sitten vanhojen ikkunoiden väleistä pääsi vetoa liikaa sisään.

Vakuuttelut olivat kuitenkin turhia, sillä maahan osuttuaan talouspaperirulla jäi paikoilleen, jatkaen äkkiä matkaansa. Hitaasti se vieri kuin ohjattuna huoneen poikki tuvan oviaukolle, jossa se keveästi pääsi ylittämään korkean kynnyksen, jatkaen matkaa eteiseen.

Uusi maustepurkkien kilahdus sai silmäni kääntymään kohti keittiötasoa. Kilahdus oli edeltäjiään kovempi ja napakampi, koska yksi tiiviisti seisoneista purkeista kaatui ja vieri lattialle.

Värähdin kauhusta lamaantuneena katsoessani, miten maustepurkki vieri talouspaperirullan tapaan tuvan ovelle. Kynnyksen lähestyessä purkin vauhti lisääntyi, ja se pääsi keveästi ylittämään korotetun kynnyksen.

Nyrkkini puristi tyynyä rystynen valkoisena. Olisin halunnut huutaa kauhusta ja juosta autolle ajaen pois tästä paikasta, mutten uskaltanut liikkua. En halunnut mennä eteiseen, sillä nuo tavarat olivat vierineet sinne. Tai paremminkin, ne oli vieritetty sinne.

Yritin hengittää mahdollisimman äänettömästi, olla kuin minua ei olisi koko huoneessa. Mikä ikinä tavaroita vierittikin kohti eteistä, ei saanut huomata minua. Tai näin rauhoittelin itseäni. Todellisuudessa se olisi todennäköisesti huomannut minut jo ajat sitten. Olisiko se nyt eteisessä? Odottaisiko se siellä, että kävelisin katsomaan, miksi esineet vierivät sinne?

Syy, miksi olin pelännyt lapsesta asti tätä paikkaa, oli se, että täällä oli kummitellut jo vuosia. Joka kesä, joka ikinen yö.

Ja nyt minä olin täällä ensimmäistä kertaa täysin yksin.

Jatkuu...

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS