 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Katsotaan, saanko jatkettua suoraan tähän.
----
Hätkähdin hereille syvään hengitellen. Alaleukani vapisi kylmästä ja räpytin silmiäni hämärässä huoneessa yrittäen ymmärtää, miksi minulla oli niin kylmä.
”Sami” henkäisin ja haparoin kädelläni selkäni taakse, mutta nukkuvan mieheni sijasta käteni tavoitti kylmän, kostean seinän.
Samalla hetkellä muistin, mitä oli tapahtunut. Toin käteni seinältä takaisin vierelleni ja puristin lujasti kostealta ja homeelta tuoksahtavaa tyynyä. Purin alahuultani leukani edelleen vapistessa, en tosin ollut enää varma, oliko vapina pelkästään kylmyyttä.
Kaikki oli ollut eilen aamulla vielä niin hyvin. Olin noussut sängystä, juonut aamukahvit, polttanut tupakan, lukenut lehden ja jutellut Samin kanssa. Hänen kireää sävyään olin tosin ihmetellyt jo parin päivän ajan. Se kireys ja epäluulo kulminoituivat viimein puhelimeni viestien lukemiseen sillä aikaa, kun olin parvekkeella tupakalla.
Iskin tyynyä nyrkillä, suututti niin helvetisti, kun olin ollut niin huolimaton. Kuka hiton idiootti jättää luurinsa puolisonsa saataville, kun siellä oli sisällä sellaista materiaalia? No minä, tietysti.
Parvekkeen ovi oli auennut voimalla, kun mieheni tuli luokseni puhelimeni kädessään. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota olisi sanoin vaikea kuvailla. Tyrmistyneen, vihaisen ja syvän vitutuksen yhdistelmä.
Minun ei tarvinnut kysyä, kun tiesin jo. Sami iski tylysti syliini vaaleanoranssin älypuhelimeni, jonka näppäinlukko oli avattu ja ruudulla auki viestikansio.
Huokaisin katkonaisesti. Paljon olin elämäni aikana sotkenut asioitani ja aiheuttanut tuhoa, mutta nyt oltiin jo pohjalla. Kaikenlisäksi, en ollut edes varma, mitä asiassa surin eniten. Surinko sitä, että olin loukannut Samia ja täten todennäköisesti saattanut parisuhteemme päätökseen? Vai surinko eniten itseäni, että olin joutunut ulkoruokintaan ja sitä kautta asumaan ties kuinka pitkäksi aikaa vanhaan, homeiseen mökkiin?
Kipinät poksahtelivat puu-uunin sisällä hiilloksessa, lämpö hohkasi lohduttavasti jääkylmässä tuvassa. Hiilloksen rasahtelua lukuun ottamatta oli hiljaista. Niin hiljaista, että se lähes pisti korvia. Kaupungissa olin tottunut, että kadulta kantautui asuntoon ääniä autoista, liikennevaloista ja öisistä kulkijoista. Ne tuntuivat aina rauhoittavilta, sillä silloin tiesi olevansa asuntonsa suojissa, mutta lähellä olisi ihmisiä. Niin kornilta kuin se kuulostikin epäsosiaalisuuteni nähden, mutta loppuviimein ihminen taisi olla laumasielu.
Ajatukseni katkesi kuullessani lasisen kilahduksen, joka kuulosti tulevan tuvan maustehyllyltä. Sydän jähmettyneenä puristin tyynyliinaa uskaltamatta edes hengittää. Uusi kilahdus varmisti, etten ollut kuullut väärin.
”Se on vain hiiri. Se on vain hiiri, ei mitään hätää” kuiskailin itselleni särkyvällä äänellä.
Halusin uskoa itseäni, minä tosiaan halusin. Mutta samalla tiesin, etten voisi.
Vietin mökillä lapsena monta kesää. Ne kesät olivat kauhun täyttämiä, etenkin kun jouduin nukkumaan yksin mökin vinttikamarissa. Isä rakasti paikkaa, eikä hän koskaan voinut uskoa kun kerroin, että talo oli kuin suoraan kauhutarinasta. Hän epäili, että keksin tarinoita, jotta saisin viettää kesän kaupungissa, koska en välittänyt mökkielämästä. Helppoon ratkaisuun tyytyvänä hän ei pelostani siten välittänyt.
Mietin, uskaltaisinko avata silmiäni. Olin jättänyt ison halogeenilampun palamaan keittiötasolle, jotten joutuisi olemaan täysin pimeässä. Näkisin lampun kelmeässä valossa, olisiko rasvaiseen pölyyn peittyneiden Santa Maria – purkkien välissä hiiri ruokaa etsimässä.
Hitaasti raotin silmäluomiani peläten, mitä saisin näkökenttääni. Hengitin katkonaisesti ja sydämeni löi tyhjää. Pelkäsin suoraan sanottuna aivan helvetisti.
Tupa oli hiljainen ja hämärä, lukuun ottamatta lampun näyttämää viistoa valonkajoa. Liikuttelin varovaisesti silmiäni vilkuillen tuvan joka nurkkaan, näkisinkö mitään poikkeavaa. Mutta mitään ei näkynyt, vain pölyiset huonekalut ja ruokakassini pirttipöydän päällä.
Hiillos rätisi ja poksui, ikkunoista kuului kevyttä rummutusta. Ulkona ilmeisesti satoi edelleen, yltynyt nyt rankkasateeksi.
Olin jo melkein ehtinyt toipumaan säikähdyksestäni, kunnes näin, miten pirttipöydän päällä seissyt talouspaperirulla kaatui hitaasti ja kieri pöytää pitkin lattialle.
Tunsin inhottavan muljahduksen rinnassasi, mutta yritin jälleen vakuutella mielessäni itselleni, että kaatumiselle oli varmasti hyvä syy. Rulla seisoi ehkä huonossa asennossa, tai sitten vanhojen ikkunoiden väleistä pääsi vetoa liikaa sisään.
Vakuuttelut olivat kuitenkin turhia, sillä maahan osuttuaan talouspaperirulla jäi paikoilleen, jatkaen äkkiä matkaansa. Hitaasti se vieri kuin ohjattuna huoneen poikki tuvan oviaukolle, jossa se keveästi pääsi ylittämään korkean kynnyksen, jatkaen matkaa eteiseen.
Uusi maustepurkkien kilahdus sai silmäni kääntymään kohti keittiötasoa. Kilahdus oli edeltäjiään kovempi ja napakampi, koska yksi tiiviisti seisoneista purkeista kaatui ja vieri lattialle.
Värähdin kauhusta lamaantuneena katsoessani, miten maustepurkki vieri talouspaperirullan tapaan tuvan ovelle. Kynnyksen lähestyessä purkin vauhti lisääntyi, ja se pääsi keveästi ylittämään korotetun kynnyksen.
Nyrkkini puristi tyynyä rystynen valkoisena. Olisin halunnut huutaa kauhusta ja juosta autolle ajaen pois tästä paikasta, mutten uskaltanut liikkua. En halunnut mennä eteiseen, sillä nuo tavarat olivat vierineet sinne. Tai paremminkin, ne oli vieritetty sinne.
Yritin hengittää mahdollisimman äänettömästi, olla kuin minua ei olisi koko huoneessa. Mikä ikinä tavaroita vierittikin kohti eteistä, ei saanut huomata minua. Tai näin rauhoittelin itseäni. Todellisuudessa se olisi todennäköisesti huomannut minut jo ajat sitten. Olisiko se nyt eteisessä? Odottaisiko se siellä, että kävelisin katsomaan, miksi esineet vierivät sinne?
Syy, miksi olin pelännyt lapsesta asti tätä paikkaa, oli se, että täällä oli kummitellut jo vuosia. Joka kesä, joka ikinen yö.
Ja nyt minä olin täällä ensimmäistä kertaa täysin yksin.
Jatkuu...
