 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Huutoni jälkeen paiskoin menemään kaiken, mitä vain käsiini sain. Leveän kaiteen päällä seissyt sammaloitunut kukkaruukku, joka oli toimittanut tuhkakupin virkaa, lensi päin omenapuuta niin, että sirpaleet levisivät pitkin kellastunutta nurmikkoa.
Seinään nojannut katuluuta kahahdutti ruusupusikon oksia, kun sen lensi vauhdilla kuistin edessä olevan ruusunmarjapusikon sekaan. Metalliämpäri päästi voimakkaan kolahduksen, kun se iskeytyi päin ruusupusikon takana olevaa hopeapajua.
Sammaloitunut kynnysmatto pyörähteli ilmassa, kun heitin sen voimalla niin pitkälle kuin vain jaksoin. Se kieppui ilmassa, kunnes lopulta levähti sortuneeseen tiilikasaan, joka oli ennen ollut minun ja isän rakentama grilli. Höngin ja mylvin kuin raivostunut härkä, ei ollut enää mitään heitettävää, mutten voinut jättää raivoamista tähän. Ei, nyt kun viimein pystyin päästämään ulos sen, miltä minusta tuntui. Sen, miltä minusta oli tuntunut jo vuosia. Tarkalleen siitä kellonlyömästä asti, kun lääkäri oli tylysti ilmoittanut isän kuolleen.
Askeleeni pamahtivat puuportaisiin, kun harpoin ne vauhdilla alas. Liukastelin pari askelta märällä nurmikolla, kun käännyin portaiden jälkeen ja rynnistin kuistin ohitse pihan perälle, jossa seisoi vanha työkaluvaja. Hyppäsin kynnyksen yli vajan pienelle terassille, ja riuhtaisin oven auki.
Hämärässä vajassa työkalut seisoivat täsmälleen niissä paikoissa, mihin ne oli jätetty. Kaksi moottorisahaa roikkui koukuistaan vastakkaisella seinällä, heti oven vieressä taas pientyökalut roikkuivat jokainen omassa ripustimessaan. Bensiini haisi vahvasti keskellä lattiaa seisovan ruohonleikkurin tankista. Pälyilin nopeasti ympärilleni, kunnes näin oven toisella puolella seisoneen laatikoston päällä sen, mitä tulin hakemaan. Pullon paloöljyä. Sieppasin tumman pullon nopealla otteella, ja käännyin kannoiltani. Harpoin vihaisin askelin tiilikasan ja sen päällä seisovan ”tervetuloa!” – tekstillä varustetun vanhan kynnysmaton luokse.
Käteni vapisivat vihasta ja raivosta niin, etten meinannut saada pullon lapsilukkoa auki. Tämä lisäsi raivoani entisestään, jolloin heitin kirkuen pullon märkään maahan. Olin kuin uhmaikäinen lapsi, joka ei saanut avattua karkkipurkkia. Suututti ja oli todella vaikea olla.
Potkin raivoissani kaksi maassa irtonaisen makaavaa tiiliskiven palasta pitkin pusikkoa. Yksi osui vanhaan pihakeinuun, ja kimposi siitä takaisin kohti tiilikasaa. Hampaita purren sieppasin pullon takaisin käteeni, ja korkkia voimakkaasti painaen yritin vielä kerran. Korkki aukesi viimeinkin.
Lähes kostonhimoinen irve naamallani käänsin pullon ylösalaisin, ja roiskutin pullon viimeistä pisaraa myöten vanhan kynnysmaton päälle. Nakkasin tyhjän pullon olkani ylitse pusikkoon, ja kaivoin taskustani sytyttimen. Ehdin vain tuurilla pois alta, kun sytyttimen liekin iskiessä paloöljyyn, tämä roihahti täydellä voimalla liekkien iskien kohti korkeuksia.
Heittäydyin maahan istumaan ja hengittelin raskaasti katsellessani, miten korkealle kohoavat liekit räiskyivät märillä tiilillä ja korvensivat ”tervetuloa!” – tekstin olemattomiin.
Tuntui kuin olisin juossut maratonin. Kyyneleet valuivat lähes huomaamatta, kun istuin märällä nurmikolla katsellen, miten lieskat löivät. Käteni vapisivat, lopulta koko ruumiini vapisi. Peitin pääni polvien väliin, hartioiden hytkyessä lohduttomasta nyyhkytyksestä.
Tämän enempää en voisi tehdä. Mieleni olisi tehnyt polttaa saman tien koko mökkikin ja hypätä itse lieskoihin, lähtien kuin kapteeni uppoavan laivansa mukana. Mutta tiesin, etten voisi tehdä sitä. Ei minulla olisi sellaiseen rohkeutta.
Vapiseva leukani nojasi polviin, kun katselin punottavilla ja lähes kipeiksi itkeneillä silmilläni mustunutta tiilikasaa, jossa liekit hetki hetkeltä laskivat matalammalle. Lopulta ne olivat enää vain hiipuvia keltaisia lehahduksia, jotka vaivoin erottuivat rosoisten tiilien keskeltä.
Nieleskelin ja katselin pihaa. Edessäni näkyvässä puutarhakeinussa olin isän kanssa istunut pimenevinä iltoina, grillaten järvestä ongittuja kaloja. Nuotion lämmittävät lieskat olivat luoneet ainoan valopisteen, kun ilta-aurinko oli laskenut ja pimeys saapunut. Siinä pimeydessä olin ollut jännittynyt ja kuunnellut jokaista rasahdusta puutarhakeinun takaa, mutta isä oli rauhallisuudellaan ja tyyneydellään saanut pelkoni hälvenemään. Illan viiletessä oli isä antanut beigesinisen collegetakkinsa harteilleni, ja kertonut, ettei mökillä ollut mitään pelättävää. Ne eivät kuulemma tekisi pahaa.
Nostin päätäni tuijottaen lasittunein silmin puutarhakeinua kuin näkien siinä minut ja isäni juttelemassa. Miksen ollut koskaan aiemmin muistanut, mitä isä tuolloin oli sanonut? ’Ne eivät tee pahaa’.
”Ketkä ne?” kuiskasin kohti penkin sitä reunaa, jossa isä oli silloin istunut. Odotin, kuin olisin oikeasti luullut isän ilmestyvän siihen raamikkalla ja hymyilevällä olemuksellaan vastaamaan, mitä hän oli tarkoittanut.
Mutta penkki pysyi tyhjänä ja hiljaisena. Vain kevyt tuulen vire heilutti sitä, saaden vanhat metalliosat nitisemään.
Huokaisin katkonaisesti ja painoin pääni takaisin polviini.
jatkuu...
