Arvostelut käyttäjältä kohdataan

Tuollaisena täydellinen kirjoitus, liian hyvä tälle palstalle, siksi täydet pisteet.

Hyvin pompotat tekstiä eli paiskaat pallon kivilattiaan, josta se pomppaa aina takaisin. Vaikea tyyli, jota en ole yrityksistä huolimatta oppinut.

Saataisit osata kirjoittaa jännitystarinoita tai jotain mystisempää sumeaa. Yhdessä saisimme aikaan sopivan sekoituksen.

Hyvin kirjoitettu. Noilla kirjoitustaidoilla saisi aikaan enemmänkin. Kirjoita mystisemmin ja hidasta aikaa ja vääristä vähän todellisuuta, niin sinusta tulee suuri kirjailija.

Kirjoitusehdotus: "Päivänä jona lähdit, sininen katosi ja maailmasta tuli mustavalkoinen.
Juoksin meren rannalle, mutta sen aallot eivät olleet lempeitä. Yritin sietää sitä, että olit lähtenyt ja ettet tule takaisin.
Näin hahmosi rannalla. Ajattelin, että tulet takaisin, mutta otit jalastani kiinni ja vedit veteen. Katselin pinnan alta kauniita kasvojasi ja hukuin".

Siitä pitää tehdä mehukkaampi esim.

Katson häntä anovasti, mutta hän pudistaa päätänsä ja vaivautuneena haluaa lähteä. Kuulen kuinka hänen askeleet kaikuvat rappukäytävästä, ja juoksen perään, mutta hän työntää minut pois. En kiinnosta häntä enää, vaikka kerroin tekeväni itsemurhan, hän vain lähti.

Vähän sekava, mutta hyvin kirjoitettu. Noin hyvä kirjoittaja pystyy mihin vaan. kirjoita tiiviimmin ja yritä luoda enemmän jännitettä.

Hyviä päiväkirjamaisia tunteikkaita otteita. Yhdestäkin saisi pidemmän helposti. Poimin seasta yhden, jota vähän muovailin:

silmien raosta valo pyrkii tajuntaan kuin veitsi.
Taistelen todellisuutta ja heräämistä vastaan. Onnistun ja pääsen ainoaan lohduttajaani uneen. Vedän vaimoni kiinni minuun ja haistelen hänen hiuksiaan. En ole varma olenko unessa vai valveilla, mutta haluan kuulla heräävän ihmisen huokailua. Haluan olla lähellä ja tuntea lämpösi, mutta sinua ei enää ole.

Kirjoituksestasi puuttuu käänne ja loppuhuipentuma.
Alla esimerkki, jolla sain pikaisesti aikaan jonkinlaisen käänteen.
Saat käyttää versiotani miten haluat, toivottavasti siitä oli/on jotain apua.


Rapistuneen pihamökin ovella laiha nainen piteli kolmikuista vauvaansa tiukasti sylissään. Siinä hämärän tullessa naisen katseessa oli syvää odotusta ja sielussaan jäljellä olosuhteiden kovuudesta huolimatta viattomuutta. Tähyillen tummenevaa tienoota nainen tiesi olevansa pulassa, jos miehensä ei tänään palaisi työmatkaltaan. Kaukana korkeat talot kohosivat usvan läpi sumeana massana taivaalle, joka talojen yläpuolella helotti enteisesti punaisenkirjavana, mutta niin kauniina. Naisen pidellessä tiukemmin hengityksensä tiivistyi kimmeltäväksi kuuraksi vauvan valkoiseen myssyyn. Molemmat olivat kevyesti siinä pakkassäässä, johon miehen saama työtarjous oli heidät johtanut. Odottivat siinä hämärään asti epätoivoisesti, mutta miestä ei näkynyt. Jostain kaukaa kuului lähtevän junan kaikuva vihellys ja he menivät takaisin sisälle.

Sisällä nainen ei kyennyt enää pidättelemään epätoivoaan.
Rojahtaen lautalattiaisen huoneen keskellä olevaan kovaan ja nuhjuiseen nojatuoliin alkoi hän itkeä epätoivoaan ulos. Vauvakin itki kylmyyttä ja ruoan puutetta tuossa enemmän komeroa kuin asuntoa muistuttavassa tilassa. Lopulta kyyneleet katosivat hetkeksi ja nainen laittoi vauvan notkahtelevaan pinnasänkyyn, jonka lohkeileva harmaa maali tarttui paidan hihoihin ja varisi vauvan poskille kimaltelevana kuin kuura, joka hetki sitten ulkona tiivistyi kauniisti vauvan myssyyn. Laskiessaan kämmenensä vauvan tulikuumalle otsalle, naisessa käynnistyi selviytymisvietti.

Nainen riensi sytyttämään uudelleen pientä tulisijaa, jossa oli vielä tähteenä hänen pellon ladoilta ja metsistä keräämiään risuja. Puut olivat loppuneet, eikä hän tohtinut pyytää apua vuokraisännältä ja kyläläisiltä.
Mies oli kaukana työmatkalla, hänen olisi pitänyt tänään tulla, mutta miestä ei näkynyt. Turhaan nainen odotti kokopäivän juosten ulos ja sisään vuorotellen, eikä näkynyt miestä. �Olikohan tullut jokin este� mietti nainen.

�Huomenna menen pyytämään puita. Vien myös vauvan lääkäriin� nainen sanoi. Hänen oli pyydettävä apua, koska rahaa ei ollut ruokaan, puihin, eikä lääkkeisiin. Kaikki oli sen varassa, että mies olisi tullut palkkapussinsa kanssa kotiin. Epätoivoissaan nainen alkoi itkeä. Vauvan hengitys kiihtyi nopeaksi ja aina hengittäessä kuului ahdas vingahdus.
Kaukaa kuului junan vihellys.
�Tuleeko tänään toinenkin juna� hämmästeli nainen.
Mustassa valurautaisessa kamiinassa oli toiveikas hehku. Se rätisi ja paukkui ja lopulta lämmitti huoneen. Nainen otti vauvan rinnoilleen pitääkseen tämän lämpimänä.
�Mitä muutakaan olisin voinut enää tehdä� ajatteli nainen. Epäuskoisena nainen mietti kuuliko hän tosiaan junan vihellyksen. �Oletko se sinä Peter�?

Itse olisin kirjoittanut sen näin:

Olin väsynyt kulkemaan loputonta hiekkarantaa.
Potkaisin hiekasta muovaantunutta nokaretta, joka hävisi meren vaahtoaviin aaltoihin. Rannalla oli vain vaimentunutta aaltojen vaahtoa, jota katsellessani tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi. Muovaantunut Hiekka ja pyyhkivät aallonharjat olivat ystäviäni.

Kirjoitustyylissäsi on joitain samaa kuin minulla.
Loppu oli ehkä liian nopea, mutta täydellinen.
Meri antaa, mitä kirjoittaja haluaa. Alla esimerkki, miten paljon meri muuttuu kirjoittajan toimesta:

https://www.youtube.com/watch?v=cDrVEVmPftE

Typistin kirjoituksen tällaiseksi:

Istuin bussipysäkin sadepisaroista helmeilevällä penkillä.
Vedin jalat rintaani ja painoin pään polviin. Lempeä tuuli hyväili pitkiä kutrejani. Tuuli meni takkini lävitse ja sai aikaan vilunväreitä. Kaupungin rakennukset vääristyivät epämuodostuneiksi heijastuessaan vesilammikkoon. Kaduilla autot kiisivät, mutta niissä ei ollut kuljettajia. Olin tälle maailmalle ilmaa, eikä pysäkillä olevat ihmiset huomanneet minua. Ihmiset eivät huomanneet sitäkään, että satoi, joten miksi he olisivat olleet minusta kiinnostuneita. En tiedä jaksanko enää tätä.

Keskityin sadepisaroiden pomppimiseen.
Pisarat putosivat maahan ja venyivät takaisin ilmaan. Se rauhoitti minua. Muistin, kuinka pienenä nukahdin isäni syliin kuunnellen pisaroiden kamppailua - sitä kuinka ne hetken vapauden jälkeen kuolivat osuessaan maahan.

Siniset silmäni ovat lasia, kutrini sateen kastelemaa tahmeaa keinokuitua ja kasvoni valkoista posliinia. Kaikki on tyhjää ja merkityksetöntä, siksi etsin lohtua kaupungin valoista ja ohi kulkevista ihmisistä, jotka eivät minua huomaa.

Olisin halunnut itkeä kaiken tuskan sisältäni pois, mutta nyt se on myöhäistä. Minun oli pakko kohdata totuus, eli se että olin yksin tässä karussa maailmassa, eikä minulla ollut ketään, joka ottaisi syliin ja kuuntelisi. Olen ilmaa kiireisten ihmisten joukossa.

Isäni, joka kuoli vuosi sitten, seisoi kadun toisella puolella. Ymmärsin, että isäni oli tullut hakemaan minua. Sanaakaan sanomatta laskin jalat rinnaltani ja nousin pysäkin penkiltä. Lähdin juoksemaan tien yli. Kohotin käteni ja tavoittelin sillä isäni ojennettua kättä. Kadulla kiisi autoja, mutta autot eivät vahingoittaneet minua, eikä niissä ei ollut kuljettajaa. Auton kulkivat lävitseni. Ymmärsin, että ei ollut aikani jättää tätä kaikkea. Ymmärsin, että elämälläni on sittenkin tarkoitus. En tiedä vielä mitä se on, mutta aion ottaa siitä selvää.