 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Typistin kirjoituksen tällaiseksi:
Istuin bussipysäkin sadepisaroista helmeilevällä penkillä.
Vedin jalat rintaani ja painoin pään polviin. Lempeä tuuli hyväili pitkiä kutrejani. Tuuli meni takkini lävitse ja sai aikaan vilunväreitä. Kaupungin rakennukset vääristyivät epämuodostuneiksi heijastuessaan vesilammikkoon. Kaduilla autot kiisivät, mutta niissä ei ollut kuljettajia. Olin tälle maailmalle ilmaa, eikä pysäkillä olevat ihmiset huomanneet minua. Ihmiset eivät huomanneet sitäkään, että satoi, joten miksi he olisivat olleet minusta kiinnostuneita. En tiedä jaksanko enää tätä.
Keskityin sadepisaroiden pomppimiseen.
Pisarat putosivat maahan ja venyivät takaisin ilmaan. Se rauhoitti minua. Muistin, kuinka pienenä nukahdin isäni syliin kuunnellen pisaroiden kamppailua - sitä kuinka ne hetken vapauden jälkeen kuolivat osuessaan maahan.
Siniset silmäni ovat lasia, kutrini sateen kastelemaa tahmeaa keinokuitua ja kasvoni valkoista posliinia. Kaikki on tyhjää ja merkityksetöntä, siksi etsin lohtua kaupungin valoista ja ohi kulkevista ihmisistä, jotka eivät minua huomaa.
Olisin halunnut itkeä kaiken tuskan sisältäni pois, mutta nyt se on myöhäistä. Minun oli pakko kohdata totuus, eli se että olin yksin tässä karussa maailmassa, eikä minulla ollut ketään, joka ottaisi syliin ja kuuntelisi. Olen ilmaa kiireisten ihmisten joukossa.
Isäni, joka kuoli vuosi sitten, seisoi kadun toisella puolella. Ymmärsin, että isäni oli tullut hakemaan minua. Sanaakaan sanomatta laskin jalat rinnaltani ja nousin pysäkin penkiltä. Lähdin juoksemaan tien yli. Kohotin käteni ja tavoittelin sillä isäni ojennettua kättä. Kadulla kiisi autoja, mutta autot eivät vahingoittaneet minua, eikä niissä ei ollut kuljettajaa. Auton kulkivat lävitseni. Ymmärsin, että ei ollut aikani jättää tätä kaikkea. Ymmärsin, että elämälläni on sittenkin tarkoitus. En tiedä vielä mitä se on, mutta aion ottaa siitä selvää.
