Arvostelut käyttäjältä TuijaK

Hienoa, turhautunutta tekstiä. Puoli pistettä pois vain, koska pidän enemmän lyhyestä ja tiiviistä runomuodosta, mutta tästäkin pidin kyllä paljon. Aistin aidon tunteen ja se on se, mikä koskettaa.

Sanat ja vertauskuvat ovat hiottuja ja hallittuja, mutta aistin kirjoittajan "epätoivoisen" tarpeen tulla sanojen läpi esiin, kuten hän runossa antaa ymmärtää. Vielä sanat ehkä vähän kahlitsevat, tahtovat esiintyä, ja siten taito ylittää tunteen rinnan mitalla, mutta suunta on hyvä.

Annan melkein täydet pisteet ihan sen takia, että olin vaikuttunut tekstin kuvailevasta otteesta. Itse kirjoitan aika suoraviivaisesti ja ihailen kirjoittajia, jotka jaksavat kuvailla asioita tarkemmin ja monisanaisesti.

Teksti pitää sisällään paljon kaikenlaista, perheen suhdedramatiikka, erilaisuutta ja sen tuottamaa traumaa.

En osaa tarinaa analysoida oikeastaan lainkaan, mutta täytyy sanoa, että tuhti teksti se oli. Kiitos siitä.

Mainio novelli, jonka melkein näki silmissään vilistävän samalla kun sitä luki, ja lopussakin oli vielä kiva ylläri! :D Kiitos.

Arvostelen itse itseni. Runon loppuun on tullut tekninen virhe. "Ihoni silkki" ei kuulu tuohon loppuun. En tiedä mistä se siihen pompahti?! Annan kolme pistettä, koska olin hajamielinen. :) Muuten antaisin 4.5. :D

En luultavasti ymmärtänyt tätä ollenkaan, mutta tästä jäi joka tapauksessa semmonen haikeanhyvä olo. Tuo viimeinen säkeistö puhuu itselleni paikasta, jossa sanat loppuvat ja kertominen on mahdotonta. Paljon on sanoja, paljon tarinoita, mutta sitten tulee kohta, jossa onkin vain hiljaisuus, tietämättömyys tai arvoitus. Ja se paikka onkin se paras paikka.

Hei T.Johan

Olen pahoillani pienistä pisteistä, mutta en ymmärrä tätä runoa lainkaan. Pidän runoista, joissa sanoma tulee esiin hiukan selkeämmin. Voi olla, etten vain osaa lukea avoimin mielin tätä runoa ja antaa sen virrata sisimpääni tuottaen siellä oman näköiseni tulkinnan.

Yritin kyllä, mutta en nyt vain saanut kiinni mistään.

Tällaiset minuuttinovellit ovat varmasti tosi kehittäviä. Itse en ole koskaan kokeillut, mutta nämä luettuani aion ehkä kokeilla. Kirjoitetaanko ne oikeasti minuutissa ja ehtiikö noin paljon kirjoittaa siinä ajassa? Täytyy olla tosi vikkelät sormet ja ajatuksenkin täytyy olla vuolas kuin kevätpuro.

Anayway...mä pidin näistä. Tosi soljuvaa ja helppolukuista kieltä. Ja toden totta, kaksi novellia mahtui noin vähään sanamäärään. Hienoa työtä!

Hei haterain!

Arvioin äsken tuota toista kirjoitustasi. Jos vertaan tätä tekstiä siihen, tässä on joitakin samoja asioita, joihin kiinnittäisin huomiota. Kappalejako on yksi. Se helpottaisi lukemista. Myönnän, että itsekin unohdan sen välillä omista teksteistäni, eli en sano korkealta mitään huomioitani.

Osaat kyllä ilmaista itseäsi kirjoittamalla hyvin, sen huomaa kyllä. Kieliopillisesti teksti on luettavaa, lauseet lyhyitä, välillä ehkä turhankin "iskeviä" lyhyydessään. Tosin tekstin sisältö on tunnepitoinen, hiukan uhitteleva ja puolustautuva, joten lyhyet lauseet tukevat sitä tunnetta.

Tämäkin teksti on päiväkirjatyyppistä, omaa itseään kannattelevaa ja rohkeutta etsivää. Sen sisältö on itselleni hyvinkin tuttua. Samoja ajatuksia olen pyöritellyt omassa päässänikin tiettyjen ihmisten kohdalla ja myös ihan itseni kohdalla, ja kirjoittanut sen seurauksena useita tekstejä muureista ja naamioista.

Tekstissä näkyy ja on luettavissa ihan selkeästi surua toisen puolesta ja omastakin puolesta. Mutta hienointa on tekstin ensimmäinen lause, joka on tavallaan kai syy tekstin kirjoittamiseen. "Anteeksiantaminen ei ole heikkojen hommaa". Eipä todellakaan ole, se on hyvin sanottu.

Kirjoittaja on päättänyt antaa anteeksi, mutta samalla antaa ymmärtää tekstin kautta, että siinä on tekemistä. Vastassa on aikamoinen "vonkale" kesytettäväksi. Mutta voimmeko me kesyttää tai muuttaa toista? Emme voi, eikä kirjoittajakaan siihen usko, mutta haluaa näyttää esimerkillään tietä sille toiselle, joka epätoivoisesti huutelee muurinsa ja naamionsa takaa. Viimeinen lause kuvastaa itselleni sitä, että kaikkia muureja ei ehkä voikaan murtaa. Täytyy vain hyväksyä se mikä on.

Kiitos tästä kirjoituksesta. Minusta on ihana lukea tällaisia pohdiskelevia tekstejä. :)

Hei haterain!

Ajattelin arvioida tekstiäsi, kun pidän sen sisältöä kiinnostavana. Itse kirjoitan tekstejä aina sisältö edellä, muu kikkailu tulee sitten sen perässä.

Teksti puhuu aluksi auttamishalusta, sen vaikeudesta. Oman itsensä huonoksi tuntemisesta. Epävarmuudesta. Auttaminen jää kuitenkin jonnekin, joku tai jokin estää sen, ja ajattelu siirtyy omaan lähimenneisyyteen muistelemaan omaa "tuhon tietään".

Kirjoitus muistuttaa päiväkirjatekstiä, eikä siinä sinänsä mitään pahaa ole. Sisältö jää kuitenkin jotenkin leijumaan ilmaan, ajatuksen virran tyyppisesti tulematta mihinkään lopputulemaan. Se itseäni hiukan häiritsee.

Itse tekstiin kaipaisin jaottelua kappaleisiin lukemisen helpottamiseksi. Myös aika monta pilkkua on jäänyt unholaan ja siksikin teksti tuntuu pötkömäiseltä välillä. Mielestäni teksti kaipaa vielä hiomista niin teknisesti kuin sisällöllisestikin.

Pidin silti siitä, että pohdit asioita, kirjoitat niitä ylös ja uskalla jakaa muille. Kiitos siitä.

Olen lukenut tämän runosi monta kertaa, enkä ole osannut oikein lähteä sitä arvioimaan, koska pidän arvioinnin antamista itselleni haastavana lajina ja epäilen osaanko sanoa oikeita asioita. Kokeilen nyt jotain sanoa kuitenkin, koska ainakin itse arvostan saamaani palautetta, kertoohan se siitä, että joku on jollain lailla paneutunut lukemaansa.

Kokonaisuutena runosta heijastuu voimakas välittäminen ja halu auttaa toista ihmistä. Pidän siitä, kuinka kirjoittaja tuo esiin sen, etteme ole yksin, vaikka usein siltä tuntuukin. Se on lohdullinen sanoma. On joku, jossain, jolle on tärkeä. En tiedä, onko kaikilla ihmisillä edes sitä yhtä välittävää ihmistä, mutta toivoisin, että niin olisi.

Se mikä minua mietitytti, oli tuo "uhrautuva" asenne välittävällä henkilöllä. Ikäänkuin tämä välittämisen kohde olisi "koko elämä". Sitä ei tässä ehkä tarkoiteta, mutta itselleni se näyttäytyy siten, esimerkiksi tuossa kohdassa "Sinä olet jotain, jolle uhrata, Jumala ateistille". Voi olla etten saa ihan kiinni runon syvintä olemusta.

Loppu on hieno; "Olit jo perillä." Niinhän se on, olemme koko ajan perillä, vaikka tuntuisi, että kaikki on kesken ja on hukassa. En kuitenkaan tarkkaan tiedä, mitä se juuri tässä runossa ja tarinassa tarkoittaa. Mitä se lause haluaa viestiä tuolle runossa esiintyvälle välittämisen kohteelle. Sitäkö, että "välittävä persoona" on ollut koko ajan läsnä, olemassa ja nyt se tulee konkreettiseksi sille toisellekin osapuolelle? Että auttaja saa välitettyä rakastamisensa niin, että toinen sen kautta huomaa olevansa tärkeä.

Runossa on rakkautta, mutta myös läheisriippuvuutta. Itseäni ehkä hitusen pohdituttaa kirjoittajan halu olla ratkaisun avain. Olla toiselle pelastaja ja hän ikäänkuin elää siitä tunteesta, että saa pitää tuon toisen elämänsä keskipisteenä. Ihan luonnollisia tunteita, mutta minua ne mietityttävät ja siksi en anna runosta täysiä pisteitä, vaikka tämä onkin hyvin laadittu kokonaisuus.