Paperiin sikisi sanoja.
Ne syntyivät sormenpäistä,
maistuivat kitalaella kirpeänä
kuin sitruuna, happamana
kuin hammasrivin taakse litistetty kiivi,
jostain aitojen tunteiden takaa
pyöristettynä, hiottuna, ja hallittuna,
aivan erilaisina kuin minä.
Näillä sanoilla yritän kertoa, ettei kaikki
ole hyvin edes silloin, kun hymyilen.
Että keltaisen valon jälkeen
syttyy aina punainen
juuri ennen kuin tavoitan
suojatien viimeisen valkoisen.
Näillä sanoilla yritän kertoa, että tarvitsen
apua, mahdollisuuksia, joita näihin
ripoihin tarttuminen ei minulle tarjoa.
Mutta sanat pettävät minut.
Ne asettuvat riveille kuin alokkaat
olkapäät tutisten, polvet koukussa
sodan uhka rintalastan alla.
Ne ovat liian pyöreitä tänäänkin,
liian kaukana silmistä, jotka seuraavat
elämän valuvan sumuna kasvojen edestä.
