He saisivat vielä nähdä. Ihmiset, haltiat, jakadit, burkit, wookieet, veelat, narylaiset; kaikki. Tai eivät ehkä nähdä, eivät varsinaisesti. Mutta kuka viimeksi nauraisi, se olisi ainakin selvää.
Bark näyttäisi heille kaikille. Tai ei näyttäisi, ei varsinaisesti. Paitsi itselleen. Kukaan muu ei sitä tulisi näkemään.
Kauan sitten Bark oli ollut jakadien kuningas. Hän oli hallinnut Jakarda-planeettaa ylivaltiaan ottein. Kaikki lähiplaneettakuntien kansat olivat kumartaneet häntä. Bark oli rakennuttanut itselleen valtavia monumentteja, jotka olivat tavallisesti kuvanneet hänen omaa tunnustaan, jakadeille ominaisia yhdeksää seitsemänsormista raajaa kurottamassa kohti olematonta pimeyttä. Kohti Tyhjyyttä. Kaikki olivat palvoneet häntä, todellista kuningastaan. Hän oli asunut Jakardan suurpalatsin korkeimmassa tornissa, joka ylsi melkein avaruuteen asti, ja sieltä hän oli valvonut alhaalla planeetan pinnalla asuvia alamaisiaan. Ja sieltä hän oli ajatuksissaan aina kurkoittanut kohti Tyhjyyttä.
Mutta Bark oltiin syösty vallasta. Jakadit, hänen oma kansansa, olivat pelänneet. Pelänneet Tyhjyyttä, jonka Bark toivoi tuovansa heidän ylleen.
He olivat kääntyneet palvomaan elämää, olevaisuutta ja tähtien valoa. Mutta he eivät ymmärtäneet.
Vain Tyhjyys oli palvomisen arvoista.
Sen jälkeen, kun hänet oltiin syösty vallasta ja karkoitettu Jakardalta, oli Bark omistautunut Tyhjyydelle. Hän oli rakentanut tyhjiölaboratorionsa kauan sitten sammunutta tähteä kiertävän yksinäisen asteroidin sisään. Hiipuva valkoinen kääpiötähti hehkui yhä muinaista lämpöään, mutta jokainen vuosimiljoona jäähdytti sitä yhä pitemmälle. Tämä ei ollut paikka, minne elämä saisi ikinä tukevaa jalansijaa. Ei valoa tai lämpöä sitä ylläpitämään, ei raaka-aineita monimutkaiselle kemialle, pelkkä hitaasti absoluuttista nollapistettä kohti jäähtyvä tähden raunio muistuttamassa kaiken katoavaisuudesta. Sopiva paikka kaiken lopulle, ja Tyhjyyden esiinmarssille.
Se Barkista oli tullut. Enää hän ei ollut Bark. Mutta hän oli aina ollut kuningas. Kuningas Tyhjyys.
Tyhjiömuunnin hurisi hänen vierellään. Jakadit eivät olleet koskaan uskoneet häntä. Mutta he olivat väärässä. Niin kehittynyt sivilisaatio, mutta silti niin sokea totuudelle, jonka he kokivat epämiellyttäväksi, tai kenties pelottavaksi. Bark oli kerran käynyt Maa-nimisellä planeetalla, missä hän oli tavannut ihmisten tieteilijöitä; hämmästyttävää, miten niinkin paljon jakadeja kehittymättömämpi laji oli päässyt omissa tutkimuksissaan lähes yhtä pitkälle. Ihmisten kvanttifyysikotkin olivat löytäneet viitteitä maailman todellisesta olemuksesta.
Tila, jota kutsuttiin tyhjiöksi, oli avain kaikkeen. Poista kaikki, niin jäljelle jää vain tyhjä tila. Mutta laboratorioissa, tai edes galaksienvälisessä avaruudessa, ei voinut olla täydellistä tyhjiötä. Vaikka kaikki baryonisesta aineesta koostuvat atomit, ja jopa heikosti minkään muun kanssa vuorovaikuttava pimeä aine poistettaisiin, jäisi tyhjiöön silti fotoneita, säteilyä mistä ei millään pääsisi kokonaan eroon. Tyhjiömuunnin korjaisi tämänkin pulman.
Täydellisin tyhjiö mitä universumi oli milloinkaan nähnyt – se löytyi nyt Barkin rakentaman laitteen sisuksista. Triljoona triljoonaa kertaa parempi tyhjiö kuin galaksienvälisen avaruuden lukemattomat parsekit. Lumoutuneena Bark katsoi tyhjiömuuntimen sisuksiin. Mittalaitteet kertoivat totuuden; fotonineutralisaattori esti yhtäkään fotonia kulkemasta tyhjiökammioon, jonka seinät oli jäähdytetty absoluuttiseen nollapisteeseen; niinpä niistä ei tullut lainkaan lämpösäteilyä.
Mutta sekään ei riittänyt; sillä täydellinenkään tyhjiö ei ollut täysin tyhjä. Tyhjiön energia loi jatkuvaa virtuaalihiukkasten puuroa, joka täytti tyhjyyden osittain olemassa olevilla hiukkasilla, jotka syntyivät ja tuhoutuivat silmänräpäyksessä. Eikä niistä ollut mahdollista päästä eroon, sillä tyhjiölläkin oli oma energiansa, tyhjiö ei ollut täysin tyhjä edes teoriassa.
Mutta Bark tiesi totuuden; tyhjiö oli pelkkä illuusio. Tämän tiesivät myös jakadit, ja ihmisetkin olivat osanneet aavistella totuutta. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet.
Tyhjiö oli epävakaa tila. Tämä oli kaikkien pätevien kvanttifyysikoiden tiedossa. Se tarkoitti, että Higgsin kenttä, joka täytti kaiken tyhjyyden, ja jonka kautta hiukkaset saivat massansa, oli kautta koko universumin juuttunut tilaan, jossa sillä oli pienempi energia kuin muissa läheisissä tiloissa. Valetyhjiön tila. Mutta tämä paikallisesti pienimmän energian tila ei ollut tyhjiön vakain mahdollinen tila. Oli olemassa todellisen tyhjiön tila, mihin aina pienempään enegiaan pyrkivä kenttä asettuisi, jos se saisi siihen mahdollisuuden. Tyhjiön täytyisi vain saada riittävä potku, jotta se pystyisi nousemaan valtavan potentiaalienergian muurin yli, joka erotti sen nykyisen, muka-vakaan tilan sen todellisesta olemuksesta. Ja jos se kipuaisi tuon muurin yli, päätyisi kaikki olemassa oleva tila tuohon todelliseen tyhjiöön. Ikään kuin kivi, joka oli jäänyt pieneen kuoppaan keskellä valtavaa rinnettä, mutta jos se pääsisi kuopan reunan yli, vierisi se saman tien valtavan laakson pohjalle asti. Ja jos tämä prosessi pääsisi käyntiin, jos tyhjiö löytäisi todellisen olemuksensa jossain päin maailmankaikkeutta, tulisi tämä todellinen tyhjiö leviämään valonnopeudella etenevänä, pysäyttämättömänä kuplana kaikkialle ympärilleen. Tyhjiön hajoaminen repisi tapahtuessaan koko maailmankaikkeuden hajalle. Todellisessa tyhjiössä luonnonlait menisivät uusiksi, kaikki aine hajoaisi Higgsin kentän mukana, atomit eivät pysyisi kasassa, eikä elämä olisi mahdollista. Maailmanloppu; ei kuvainnollisesti, vaan kirjaimellisesti.
Mutta suuri potentiaalivalli erotti valetyhjiön nykyisen epävakaan tilan todellisesta tyhjiöstä. Eikä tyhjiö hyppelisi tuosta vain sellaisen vallin yli. Jos se niin tekisi, olisihan universumi tuhoutunut jo aikoja sitten. Niinpä tieteilijät, jotka olivat yhtälöistään löytäneet tämän universumin perimmäiseen kudokseen rakennetun itsetuhojärjestelmän, olivat ensijärkytyksestä toivuttuaan huokaisseet helpotuksesta; heille kyseessä oli vain hauska kuriositeetti, jonka avulla saattoi kepeästi vitsailla kahvipöydässä maailmanlopusta. ”Tyhjiön hajoaminen tulee, oletko valmis?” Vaikka he tiesivät tämän mahdollisuuden teoreettisen olemassaolon, niin heidän laskujensa mukaan olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että se todella tapahtuisi. Epävakaakin tyhjiö oli kuitenkin riittävän vakaa.
He kuitenkin tunsivat ilmiön nimeltä kvanttitunneloituminen. Olemassaolon pienimmillä skaaloilla mikään ei ollut varmaa; hiukkanen saattoi olla yhtenä hetkenä tietyssä paikassa, toisena toisessa, tai sitten se oli yhtä aikaa molemmissa. Tietyllä todennäköisyydellä se saattoi olla useammassa paikassa samaan aikaan, ja koska hiukkasten tarkka sijainti ei ollut todellinen käsite, saattoivat ne toisinaan tunneloitua läpäisemättömien seinien läpi. Aina oli olemassa pieni todennäköisyys sille, että hiukkanen löytyisi sieltä, missä sen ei alkeellisen arkijärjen mukaan pitäisi voida olla. Kvanttimaailmassa alkeellisella arkijärjellä ei kuitenkaan ollut valtaa; ja kvanttimaailma oli totta, kaikki muu pelkkää illuusiota.
Samoin tyhjiö saattaisi tunneloitua läpäisemättömän potentiaalivallin läpi, siirtyä pienestä kuopasta suureen laaksoon vievään pudotukseen, ylittämättä ollenkaan kuopan reunoja. Tämä oli erittäin epätodennäköinen prosessi. Mutta siitä huolimatta kvanttifyysikot kaikkialla maailmankaikkeudessa unohtivat yhden asian; kvanttitunneloituminen oli erittäin todellista.
Bark oli käyttänyt ison osan elämästään, sen jälkeen kun hänet oli syösty vallasta, tyhjiömuuntimensa rakentamiseen. Ja nyt hänellä oli se, mitä hän oli aina tavoitellut; täydellisin teoreettisesti saavutettavissa oleva valetyhjiö laitteen tyhjiökammion sisällä, sekä iso punainen nappi. Napin painaminen käynnistäisi prosessin, joka lisäisi tyhjiön kvanttitunneloitumisen todennäköisyyttä, kasvattaisi sitä jatkuvalla syötöllä, kunnes se lopulta tapahtuisi. Barkilla oli valta yli Tyhjyyden. Hän voisi käyttää keksintöään saadakseen vallan yli kaiken olevan, uhkaamalla heitä universumin ja kaiken olemassa olevan tuholla. Jakadien kuninkuus, kaikkien muiden sivilisaatioiden ylivaltius. Kaikki olisi hänen kätensä ulottuvilla. Kukaan ei seisoisi hänen tiellään, kun tietäisi vaihtoehdon.
Kuningas Tyhjyys istuutui valtaistuimelle, jonka oli rakentanut laboratorioonsa.
Ja sitten hän painoi nappia.
Tyhjiömuunnin hurisi hetken yhä voimakkaammin, tehokkaiden hiukkaskiihdyttimien kasvattaessa laitteen sisäistä energiaa mittaamattoman korkeaksi, ja sitten he tapahtui; tyhjiö laitteen sisällä tunneloitui todelliseen muotoonsa, ja maailmankaikkeuden kaiken aineen hajalle repivä prosessi lähti etenemään joka suuntaan valonnopeudella etenevänä kuplana, jota mikään ei voinut pysäyttää. Järjestäytyneen kaaoksen vallatessa maailman, istui kuningas Tyhjyys valtaistuimellaan, nauramassa. Hän ymmärsi Tyhjyyden olemuksen, ja oli osannut rakentaa laboratorionsa niin, että se säilytti olemassaolonsa; tuholta se ei täysin säästynyt, hänen itsensäkin jokainen atomi hajosi kun niitä kasassa pitävät voimat murtuivat; mutta keskellä Tyhjyyttä leijui kuningas Tyhjyyden ajatus yhä valtaistuimellaan, ainoana tiedostavana oliona koko maailmankaikkeudessa.
Niin Tyhjyys valtasi maailman. Mutta loppu oli armollinen. Se saapui jokaiselle, kun laajeneva tyhjiökupla saavutti uhrinsa; mutta se tuli välittömästi, ja ilman ennakkovaroitusta. Kuplan nielaistessa aikanaan universumin jokaisen tähden, planeetan, ja elävän olennon, eivät nämä ehtineet havaita minkään olevan pielessä, eivätkä tunteneet kipua tai kärsimystä. Lakkasivat vain olemasta. Kaunista. He saisivat olla kiitollisia, että olivat ylipäätään saaneet olla olemassa edes hetken, ennen kuin maailmankaikkeus palasi luonnolliseen tilaansa. Harmi vain, että minkään maailman kvanttifyysikot eivät saaneet kokea, miten harhaisia he olivat olleet aliarvioidessaan Tyhjyyden voiman.
Kaukana kaikesta, ja silti kaiken keskellä, istui kuningas Tyhjyys valtaistuimellaan. Kvanttiaaveiden muistot lipuivat hänen ulottumattomiinsa, kun hän katseli hävitystä jonka oli saanut aikaan – eikä nähnyt mitään, sillä mitään ei enää ollut olemassa. Hän muisti jonkun jakadin joskus syyttäneen, että hän olisi valmis polttamaan koko maailmankaikkeuden, jos saisi hallita sen tuhkia. Muuten osuva vertaus, paitsi että tuhkiakaan ei ollut enää olemassa. Mutta nyt, kaiken kadottua, hänellä oli viimein se mitä hän oli aina havitellut; täydellinen yksinvaltius. Valtaistuimeltaan hän hallitsi täydellisesti – ei mitään!
