Arvostelut käyttäjältä Oriodion

Mutapallo-ottelu oli hauska!

Tämän osan varsinaisesti mielenkiintoinen asia tuli kuitenkin vasta lopussa. Arkkivelho Tengil ja oppilaansa Matias, oli mukavaa että tunnisti jotain hahmoja aiemmistakin osista. Vaikka hirveän hyvää käsitystä ei vielä ole tullut että miten nämä liittyvät toisiinsa. Etrean ja Astrulian sota on kokonaisuutena vielä aika hämärän peitossa. Mutta kyllä tässä selvästi on jonkinlaista yhtenäistä maailmaa ja tarinaa.

Tuo paljastus että Inara olikin itse asiassa jo kuollut prinsessa Suudia oli aika kylmäävä. Tengil on aika jäätävä hahmo... en nyt tiedä onko varsinainen pahis, mutta ainakaan ei ihan hirveästi takerru "kunniallisuuden rippeisiinsä". Pitääköhän Hahtoakin edelleen aasina...

Tämä on ilmeisesti uusi versio aiemmasta tarinanpätkästäsi. En ihan tarkalleen muista miten se meni, mutta aika paljon taitaa olla muuttunut. Tässä myös taidettiin päästä juonta jo huomattavasti pitemmälle, mikä on hyvä. Sanoisin että se aiempi versio oli kuitenkin vähän huolellisemmin kirjoitettu.

Sinun kannattaa vielä lukea tämä muutamaan kertaan läpi, koska kirjoitusvirheitä on jäänyt aika paljon. Esimerkiksi tällaisia: "Olin ollut tyytynyt tilanteeseen."

Alussa kiinnitin huomiota tähän kohtaan: "Valtoimenaan leijailevat hiukseni kilpailivat kilvan liekkien kuparisen loiston kanssa."
Kilpailivat kilvan kuulostaa vähän oudolta.

Mutta se tuosta kieliopista. Itse tarina on kiinnostava. Herätät lukijan mielenkiinnon paljastamalla alussa vain vähän asioita. Siran nimikään ei paljastu ihan heti, ja asioita selviää hiljalleen, mikä on hyvä. Vieläkään ei ole selvinnyt ihan hirveän paljon, niin ei pysty oikein sanomaan millainen kokonaisuus tästä on tulossa. Mutta kaikki toki aikanaan.

Kerrontasi on hyvää, tunnelma tuossa pakokohtauksessa etenkin pysyy koko ajan sopivan jännittävänä. Tuo pakopaikka minne Miraldi Siran vie tuntuu kivalta, vähän salamyhkäiseltä paikalta. Siinä olisi mielestäni tosin voinut olla enemmän kuvailua, jotta lukija näkisi tuon laakson paremmin mielessään.

Tuo "kettutyttö" oli hyvä hahmo. Arvasin Narian olevan se kettu jo hänen kuvailunsa perusteella – hyvää kuvailua siis, koska ei sitä myöskään ollut tehty liian ilmiselväksi. Hänen nimensä tosin vaihteli (välillä Naria, välillä Narian).

Sanoisin että nuo haltiavoimat olisivat vaatineet vähän lisää selitystä. Eikö Miraldi voisi kertoa niistä vähän tarkemmin, kun alkaa neuvoa Siraa kukkien kanssa, kun Sira ei selvästi hirveästi tiedä, ja lukijakin haluaisi mielellään oppia niistä lisää?

Mielestäni siis mielenkiintoinen tarinan alku, vähän vielä hienosäätöä niin tulee oikein hyvä.

Vau. Upeasti kirjoitettua tekstiä. Ihan kaikkea tästä ei pystynyt millään ymmärtämään, sen verran tiuhaan paiskotaan kovaa scifiä päin lukijaa ilman kummoisia selittelyjä, mutta kuitenkin mukavan pehmeällä otteella, ja tulee vahva tunne että kirjoittaja tietää tasan mitä kirjoittaa. Ja ehkä tästä avautuu uusia asioita uudestaan lukiessa (olen nyt lukenut 2 kertaa läpi). Juonesta on vaikea sanoa hirveästi, mutta todella kiinnostavasti kirjoitettua tekstiä, joka vähän raottaa tuota mystistä scifimaailmaa.

Tykkään ylipäätään kirjoitustyylistäsi. Siihen voi olla vähän vaikea päästä sisään, koska siinä ei ole mitään turhia selittelyjä, mutta ainakin se luo tosiaan vaikutelman että kirjoittaja kirjoittaa juuri sitä mitä itse haluaa, pyytelemättä mitään anteeksi. Sama aiemmissakin teksteissäsi (olen lukenut ainakin Sunnuntain ja Koska minä voin). Vähän ehkä vaikeasti sisäistettävää, mutta ne jää hyvin mieleen, ja vielä paljon myöhemminkin olen huomannut miettineeni että ymmärsinköhän sittenkään niistä ihan kaikkea oikein. Arvostan!

Hmm... Tykkäsin tämän tarinan alusta. Siinä tuli mielenkiintoista sekoitusta kristinuskosta ja muinaisesta skandinavialaisista uskosta ja mitä nuo gootit sitten tarkkaan ottaen ovatkaan. Monia jänniä puita oli mukana kertomuksessa! Mutta mikä sen sauvan merkitys lopulta oli? Andreas/Wulfila löysi sen, mutta siihen ei sitten hirveästi palattu.

Loppu sen sijaan tuntui turhan paljon kristilliseltä saarnaamiselta.

Tekstissä nuo keijujen laulut oli vähän vaikeatulkintaisia: onko tarpeen olla sekä "," että "/" erottamassa värssyjä? Saisiko niistä tehtyä vähän sujuvammin luettavia?

Sitten huomasin miettiväni miten saarni taipuu. Ehkä "saarnen" on ihan oikein, en ole varma. Itse sanoisin "saarnin". Jotenkin ihan hauskalta kuulostava muoto kuitenkin, enkä taida tarkistaakaan mikä olisi oikeaoppinen muoto, hauskempaa vain spekuloida ja maistella sanoja suussaan.

Sitten olisi myös ollut kiva tietää vähän mikä tuo Conrad Aikenin runo on. Perustuuko tämä siihen vai?

Mutta ihan kiva tarina, plussineen ja miinuksineen, vaikken sen kristillisestä sisällöstä välitäkään. (Paitsi neitsyt Maria Paratiisin "infotiskinä" oli hauska mielikuva!)

Kyllähän tästä rakentuu ihan mielenkiintoinen kasa raapaleita historiasta. Vähän tulee mieleen Sapiens - upeimpia kirjoja mitä olen lukenut. Itse kyllä tosin edelleen kaipailisin vähän jotain "punaista lankaa" joka vähän selventäisi miten nämä liittyy toisiinsa. Mutta ihan omaperäisen ja mielenkiintoisen idean olet keksinyt.

Hauskin oli että Jumala on jo kasvanut aikamieheksi! :D

Kiva tarina! Paljon aineksia oli joita tunnistin muistakin tarinoistasi, kuten leppoisaa kalastelua ja puhua pälpättävä tarinankertoja. Mutta hyvin osaat yhdistellä näitä elementtejä omiksi tarinoikseen.

Suosikkini tässä oli tuo satu tonttutytöstä ja peikkokuninkaasta. Ihan yksinäänkin olisi hyvä satu. Siinä tosin haltia taisi olla jonkun kerran myös haltijana, mutta pikkujuttuhan tuo on.

Lukiessani mieleni vaihteli sen välillä että onko 3,5 vai 4 tähden tarina, mutta tontuilta tullut kortti oli niin kiva lopetus että se pyöristi tämän ylös 4 tähteen. :)

En ihan täysin tajunnut mikä tämän tarkoitus oli. Ilmeisesti jotain "raapaleisia" pätkiä maailman/ihmisen historiasta? Hauskasti kirjoitettu kyllä ("Perhana, se oli kesken!"), mutta vaatisi ehkä jotain lisäselityksiä, jotta tämä aukenisi kunnolla. No jos tämä oli vasta osa 1 niin se ehkä korjaantuu vielä.

Olipas mukava tarina. Alku oli ehkä vähän pitkäveteinen, mutta toisaalta se kuvasti hyvin Teijon persoonaa, eikä se enää tässä vaiheessa haittaa kun pääsi näihin varsinaisiin tapahtumiin. Ja ihan hyvää kuvailua kuitenkin tuollaisesta leppoisasta eräjormailusta.

Arska julkaisi täällä aika äskettäin toinen vähän samanlaisen tarinan, missä tutustuttiin Maahan saapuneeseen muukalaiseen. (Kaukainen vieras.) Näitä oli hauska verrata. Itse arvostan sun jossain määrin realistishakuista suhtautumista näihin scifi-asioihin. Ajan ohittamat oli seikkailullisempi ja siinä oli enemmän scifiä sisältöä, niin siitä tykkäsin siinä, mutta tämä oli myös mukavaa vähän leppoisampaa scifiä.

Loppu oli myös koskettava, miten Teijo jätti kaiken taakseen, mutta kuitenkin huolehti että maallinen omaisuus meni siskolle tarpeeseen, ja säilytti puhelimenkin kuvineen.

Pikkujuttuna kiinnitin huomiota siihen että Aurinko kirjoitettiin isolla A:lla. Yleensähän se kirjoitetaan aurinkona, mutta itse oikeastaan tykkään tuosta muodosta, jolla viitataan Aurinkoon tähden nimenä eikä vain jokapäiväisenä valopallona.

Ihan hyvin kirjoitettua tekstiä, vaikka jonkun verran pieniä kirjoitusvirheitä ja vähän epäselviä lauserakenteita jäänyt.

Edellisen osan kommenttini pätevät aika hyvin tähänkin. Tarina olisi parempi jos hahmoihin saisi vähän lisää syvyyttä. Juoni oli ihan hyvä, vaikka se pisti silmään että oli niin monta kertaa, kun Kalen oli ihan puhtaan sattuman kautta ainoa selviytyjä. Silloin tällöin voi käydä näin, mutta ei nyt ihan jatkuvasti.

Siinä kun Kalen makasi hangessa ainoana eloonjääneenä, kun hänen tovereitaan teurastettiin, niin tuli vähän sama fiilis kuin Hahton kanssa; valinnan paikka, että yrittääkö auttaa, mikä tietysti tässä tapauksessa olisi aika turhaa ja johtaisi käytännössä varmaan kuolemaan. Eli "pelkurimainen" ratkaisu teeskennellä kuollutta oli varmaankin tosiaan kaikin puolin järkevää, niin sai komentaja Sordskin tiedon tapahtuneesta.

Lasken tämän osan pisteitä edelliseen verrattuna, koska tästä ei käy selväksi, miten ne liittyvät toisiinsa. Samat valtakunnat näissä taitaa olla, mutta miten kävi aasiksi muuttuneelle Hahtolle? :D

Tässä muuten yksi hauskasti kirjoitettu kohta: "Loihtien kasvoilleen tyynen ilmeen Meryem vakuutti olevansa valmis palaamaan palvelukseen."
Jotenkin vain huvittavaa että velho "loihtii" kasvoilleen jonkin ilmeen. :D

Toinen hauska: "Nainen hyökkäsi ilveksen nopeudella."
Tuosta tuli vain jotenkin mieleen että naisen pitäisi kohottaa tappara ilveksen nopeudella. Sori tamperelaiset! :D

Ihan ok tekstiä. Mielestäni tämä on kuitenkin turhan pitkä, koska tässä ei tapahdu hirveän paljon mitään mielenkiintoista. Ennen tuon onnettomuuden tapahtumista ehdin jo tylsistyä aika paljon. Sanoisin että alkuosan voisi tiivistää varmaan puoleen siitä mitä se nyt on.

Käytät kirjoittaessasi aika paljon täytesanoja, joita ei välttämättä tarvittaisi. Niiden karsiminen tekisi tekstistä napakampaa. Esimerkki alusta:

"Adrian oli keskittynyt pääsemään vuorenrinteen kupeessa sijaitsevan ylämäen laelle, mutta vilkaistessaan Evelyniä hän pyöräytti nauraen silmiään tämän kannustukselle. Molemmat tiesivät, että poika oli paljon taitavampi ja kokeneempi rullaluistelija kuin Evelyn voisi omasta mielestään koskaan edes kuvitella olevansa."

Ylämäki voisi olla pelkkä mäki - jos pääsee mäen laelle, niin lienee selvää että kyseessä on ylä- eikä alamäki.

"kuin Evelyn voisi omasta mielestään koskaan edes kuvitella olevansa"
Tämä voisi olla vain "kuin Evelyn voisi koskaan edes kuvitella olevansa".

Mitään ihan hirveän mielenkiintoista sisältöä tässä ei (ainakaan minulle) ollut, mutta lopussa kyllä aloin sympatiseerata Evelyniä, ja toivoa että Adrian olisi kunnossa. Oli kuitenkin tyylikäs veto jättää loppu avoimeksi. Kyllä kai Adrian tuosta vielä selviää... Kai???