Arvostelut käyttäjältä Oriodion

Aika samanlainen arvostelu kuin edelliseen pätkäänkin. Hassu pieni hetki, mutta ehkä olisi vähän voinut laajentaa ja selkeyttää kyseistä tilannetta. No ei siinä, täällä on sen verran hiljaista nykyään, että lyhyetkin pätkät kyllä kelpaa luettavaksi.

Jännä tarinan pätkä... tämä herättää vähän jotain kaksimielisiä mielikuvia. Mutta en silti ole ihan varma miten tämä tilanne kuuluisi tulkita.

Luultavasti aika läppä tilanne, mutta ehkä olisi vähän voinut vielä selkeyttää, että mitä tuossa on todellisuudessa tapahtunut. Ei nyt tietenkään liikaa pidä vääntää rautalangasta, mutta vähän, niin että lukija saisi selkeän kuvan tilanteesta. Tai ehkä en vain uskalla antaa mielikuvituksen lentää riittävän pitkälle. :D

Sainpahan tämänkin luettua.

lukeva kommentoi jo paljon kirjoitusteknisiä juttuja, niin en sen enempää toista niitä, mutta allekirjoitan kyllä nuo parannusehdotukset kappalejaon, pilkkujen, ja virkkeiden pituuden kanssa. Tekstiä voisi mielestäni edelleen tiivistää paljon, tarina on sinänsä ihan toimintapainotteinen, paljon jännää tapahtuu, mutta lukeminen käy välillä vähän pitkäveteiseksi, ja itsellänikin kesti aika kauan saada tämä luettua loppuun.

Myyrmadot tosiaan vaikuttavat olevan aika suoraan napattu Dyynin Shai-Hulud jättimadoista. Mutta ne on sen verran siistejä otuksia, että tämä sallittakoon. Noista pienemmistä mustista nahkaolennoista en osaa hirveästi kommentoida, jäivät vielä vähän epäselviksi.

Kuussa ei ihmiskorvalla kuultavia ääniä tosiaan kuulu. Sellainen myös, että vuorokausi kestää kuukauden verran (koska Kuu kiertää Maan noin kuukaudessa, ja kääntää aina tänne saman puolen, jolloin pimeä puoli ei tänne näy, on vuorokausi myös samaten kuukauden mittainen). Tässä mentiin Kuun pimeälle puolelle, missä tuli yö, ja sitten jonkin ajan päästä taas päivä. En nyt muista miten pitkään tuo yö tarinassa kesti, mutta ei varmastikaan paria viikkoa. Kun koko tarinan nimi on Kuun Pimeä Puoli, niin tuollainen olisi osuvaa saada oikein.

Henkilöhahmojen kanssa on kyllä yritystä saada heistä samaistuttavia, oikeita ihmisiä, omine luonnepiirteineen ja henkilökohtaisine ongelmineen. Mutta ihan täysin se ei onnistu. En kaikesta huolimatta osaa hirveästi samaistua kehenkään heistä, vaikka Rufuksenkin perheestä on kerrottu paljon ja miten hän ikävöi heitä. Jotenkin nämä kohdat voisi saada ilmaistua ytimekkäämmin, istumaan jotenkin paremmin tarinaan. Ehkäpä koko teksti hyötyisi jonkinlaisesta selkeämmästä "punaisesta langasta", joka ydistäisi juonta, henkilöhahmoja, miljöötä, outoja kuuotuksia ynnä muuta yhtenäiseksi tarinankerronnaksi, välillä nämä jäävät vähän irrallisiksi asioiksi. Tämähän se tarinankerronnan haaste oikeastaan juuri on. Näinkin pitkän tarinan kanssa siinä on ihan paljon haastetta.

Juoni on kuitenkin, kaikesta huolimatta, ihan kiinnostava, ja luen kyllä jossain välissä loputkin, kunhan saat sen tänne laitettua!

Jälleen taas kerran hauska tärähtänyt kirjoitus. Joskus olenkin ihmetellyt miksi kun pitäisi kuunnella jotain isoa henkilöä tai vaikka bändiä, niin osoitetaan suosiota niin paljon ettei päästä sitä oikeaa puhujaa kuuntelemaan. Pitäisi heillä aina olla haulikko mukana, jotta voi hiljentää yleisön kuuntelemaan! :D

En täysin ymmärrä miten dartsista voi päätellä joulun merkityksen, mutta se on selvää, että alle kolmea päivää ei kannata käyttää samoja boksereita.

Aikamoinen voittajan fiilis varmasti Reiskalla tuossa kohtaa! Eipä voi muuta sanoa. Mukavaa viikonloppua vaan hänelle!

Ihan hyvä tämmöinen pieni kertomus arjen vastoinkäymisistä. No sentään pankin kirjanpito vähän helpottuu, kun tuli turha tili poistettua, ja hyvää bisnestäkin tuli tehtyä kun jäi voitolle ne Reiskan vikat rahat. 2 senttiä sentään pyöristyi Reiskan hyväksi!

Vähän erikoiset "juhannusjuhlat". Mystinen Raimo ei sitten koskaan paljastunut, hauskinta tässä ehkä oli spekuloida että mikäköhän mies se oikein on. Täytyy myöntää, etten ihan täysin tajunnut, mitä tässä lopulta oli meneillään. Ehkä se oli tarkoituskin, jäädä hyvin avoimeksi. Tai sitten en lukenut riittävän syvällä ajatuksella. Mutta ihan hyvä tarina joka tapauksessa.

Tässä runossa kuvataan tunteiden tukahduttamista. Moni on varmasti joskus ollut tilanteessa, missä masentaa tai raivostuttaa tai jotain muuta, mutta ei voi näyttää sitä, vaan joutuu vain hymyilemään ja teeskentelemään että kaikki on hyvin. Sillä lailla tämä on hyvin samaistuttava teksti.

Ankeuttaja lienee nimenä napattu Harry Potterista. Vähän samaa fiilistä tässä tunnelmassa onkin, tulkitsisin tätä tilannetta niin, että runon henkilö ei halua tai voi olla ankeuttaja, ja siksi pitää kaiken tämän sisällään, jottei ankeuttajan tavoin levittäisi ympärilleen masennusta ja epätoivoa. Vaan ymmärtää ja nielee tunteensa, vaikkei kukaan ympärillä ymmärrä häntä. Toivottavasti ei joudu liian usein tuohon tilanteeseen, ettei sisäinen ankeuttaja ole tullut jäädäkseen. Joskus se täytyy purkaa pois.

Arskan kanssa nämä tulee näemmä aina luettua ja kommentoitua, pienellä viiveellä välillä mutta se suotakoon anteeksi.

Kuten Arskakin mainitsi, niin tässä oli vähän uudenlaisia juttuja, ainakin valasajelun yhteydessä hämmästyttävän paljon dialogia, joka ensi alkuun tuntui ettei jotenkin sovi tähän tyyliin. Mutta asian upottua muutaman minuutin totesin, että miksei sopisi? Ei siinä dialogissa nyt mitään järkeä ainakaan ollut, joten mikäpä minä olen arvioimaan millä lailla tärähdys kuuluu kirjoittaa luettavaksi. Paitsi tietysti kritiikkiä esittävä lukija! :D

Eli toki näin kymmenennen tärähdyksen kohdalla uudet elementit ovat myös ihan tervetulleita, tuomaan vähän vaihtelua. Ei sillä että ideat näyttäisi loppuvan tai mitään. Itseäni taas tylsistyttää sen verran, että taidanpa lähteä tästä keltaisilla valoilla kohti Helsingin satamaa ja sieltä soutamaan valtameren yli New Yorkiin!

Sympaattinen pieni tarina kahden tuntemattoman ihmisen kohtaamisesta ja vaikeiden asioiden jakamisesta toisilleen. Vai olivatko he lopulta sittenkään täysin tuntemattomia? Lopun "älä luota punatukkaisiin ja vihreäsilmäisiin naisiin" vihjaa että taustalla saattaisi sittenkin olla joku yhteys. Ihan täysin se ei auennut vaan jäi melkoisen tulkinnanvaraiseksi, mutta olisiko mahdollista, että Lilyan olisi ollut Anteron aiempi menetetty rakkaus, eivätkä he vuosien jälkeen enää tunnistaneet toisiaan? Joka tapauksessa, hyvä että löysivät toisensa, ja saivat jonkun, vaikka sitten jonkun tuntemattoman, jonka kanssa käsitellä näitä asioita.

Tässä on mielenkiintoinen idea, mutta mielestäni vähän elottomasti kerrottu. Kehittelemällä tätä pitemmälle olisi hahmoihin voinut saada eloa, viedä lukijan syvemmälle Iran pään sisälle, ja herättää paljon enemmän tunteita. Tällaisenaan tämä ei oikein imaissut mukaansa.