Ikiliikkuja Hot

IKILIIKKUJA

Osa 1

Päiväkirjaotteita.




7. kesäkuuta.

Tänään minä suutuin. Olen kyllä muorille luvannut olla suuttumatta, mutta hermo meni tänään. Minulla oli päälläni uusi T-paita, jonka itse olen suunnitellut, siis sen kuvan ja tekstin. Se on kokonaan musta ja siinä on horoskooppien tähtikuviot, sekä koko joukko spiraaligalaksien kuvia ja valkoinen teksti: ”Jokainen on oman elämänsä Ainstain ”. Minusta se on hieno, mutta Jaspe ja Ressu alkoivat heti sitä nälvimään. Siinä on muka kirjoitusvirhe:

- Se kirjoitetaan Einstein, räkätti Ressu, ja muutenkin on ihan perseestä koko rätti.
- Mikä kirjoitetaan Einstein? minä kysyin ja jätkät sen kun yltyivät nauramaan.
- Tuo nimi: Vaikka se lausutaan Ainstain, ei sitä kirjoiteta niin, Jaspe hihitti oikein ärsyttävästi. Niin kuin vain Jaspe osaa.
- No, mitens Ainstain sitten kirjoitetaan? minä kysyin ja siitähän jätkien riemu vasta repesi.

Siitä minä en vielä suuttunut. Jos eivät ymmärtäneet, niin sitten eivät, mutta siitä suutuin, kun Jaspe sanoi:
- Vittu, sie oot hullu. Justhan myö sanottiin.
- Työhän sanoitte, miten Ainst, ..siis Einstein kirjotetaan. Mie kysyin, miten Ainstain kirjotettaan. Kirjotettaankos se sitten Einstein?

Sitä ne eivät tainneet tietää. En minä siitä suuttunut, etteivät sällit tajunneet paidan sanomaa. Toki minä sen tiedän, kuinka Albert Einsteinin nimi kirjoitetaan, ja juuri siksi halusinkin paitaan toisen nimen. Minä suutuin, kun ne alkoivat nimitellä minua hulluksi. Minun oli ihan pikkuisen pakko palauttaa sällit maapallon pinnalle, joten kysyinpä vain muina miehinä.

- Minäkö muka hullu? Montakos ikiliikkujaa pojat ovat onnistuneet rakentamaan? Luulisi noin viisailta herroilta hyvinkin onnistuvan.
- No. ei todellakaan yhtään. Senhän tietää jo tyhmäkin, ettei se ole mahdollista, Jaspe meni jo vähän totiseksi.

Minusta tuntuu, että se olisi siihen loppunut, jollen olisi jatkanut sanomalla, ettei väite pidä paikkaansa. Minäkin olin rakentanut jo kolme ja neljäs oli työn alla.
Sillä asiallahan minä kirkolla olinkin. Olin hakemassa postista tilaamiani osia: Yhdeksää pitkää vieteriä ja kahtatoista magneettia. Ehkä olisi kannattanut jättää sanomatta.

- No, sillä lailla! Magneeteista mie en tiiä, mutta pitkiä vietereitä sie takuulla tuut tarvihtemmaan, Ressu hirnui ja Jaspe hihitteli taas sitä ärsyttävää.

Silloin jo suututti niin kovasti, että lähdin sinne postiin. Mietin kyllä mennessäni, jotta ovat ne pojat tainneet kokeilla kuitenkin tehdä sitä ikiliikkujaa. Miten ne ois muuten tienneet niistä pitkistä vietereistä.



8 kesäkuuta.

En minä enää ole suutuksissani niille Jaspelle ja Ressulle. Pitää käsittää, ettei niiden aivoilla yllä ylemmän ajattelun tasolle.
Ja toisekseen. Jaspe soitteli eilen ja melkein pyyteli anteeksi sitä juttua siellä kirkolla. Sitä paitajuttua. Olivat tulleet Ressun kanssa katumapäälle asiaa mietittyään. Jaspe sanoi heidän tajunneen sen paitajutun myöhemmin. Minä kyllä epäilen sitä.

Jaspe kysyi, teenkö todella sitä ikiliikkujaa, mistä mainitsin ja saavatko ne Ressun kanssa tulla kattomaan. Lupasin.

Tänään ne kävivät. Mopojen kanssa tulivat, liki nelikymppiset miehet, vaikka kirkolta matkaa tulee parikymmentä kilometriä. Ei ole kuulemma työttömillä varaa autoa hankkia.
- Ei kortiston liksoilla osteta edes ladaa, Ressu murjoi.
- Vaan siulla Tomppa on sentään auto, Jaspe katseli toyotan pakua. – Eikä taida olla iällä pilattu, liekkö kymmentäkään?
- Neljä, sanoin minä. Neljä vuotta, neljä vetävää pyörää ja neljä ovea.
- Hitto! Nelivetokin vielä. Tuollaisenko sais, Jaspe oli selvästi kateellinen.
- Millä liksoilla sinä tuon? Ressukin yhtyi kuoroon. – Ei noita ainakaan työkkärin päivärahoilla tuollaisia.
En sanonut mitään.

Mentiin sitten Ukin pajaan. Minä sanon sitä Ukin pajaksi, vaikken ole koskaan Ukia nähnytkään. Oikeastaan se on nyt minun pajani.
Kyllähän pojat hämmästyivät.
- Katos perhanaa. Täällähän on värkkiä ja laitetta joka lähtöön. On siulla vehkeitä ja kilkkeitä, sällit kummasteli. Eniten niitä kiinnosti selvästi se ikiliikkujahomma.
- Siinäpä on sievässä sovussa pyörää ja nikamaa, vipua ja vieteriä. Tämäkö on sitten ikiliikkuja?
- Siitä se tulee. V4: nen. Siis versio neljä, selvensin varmuudeksi. Pakko myöntää että, jonkun verran pukkasi ylpeydentunnetta rintaan, kun näin miten heppujen leuat loksahtivat.
- Toimiiki se varmasti? Jaspe kysyi, selvästi kunnioituksen sävyä äänessään.
- Totta kai toimii. Sitten kun saan sen valmiiksi.
- Sie sanoit tehneesi jo kolme aiemmin. Missä ne sitten ovat? Jaspe uteli, ja sepä vain hiveli itsetuntoa. Siinä sitä nyt äijät seisovat silmät tapillaan ja vasta toissapäivänä kirkonkylällä minua hulluksi haukkuivat.
- Tuolla lokerikossa ovat purettuna varaosiksi, minä paljastin.
- Minä luulin, jotta oot myyny ne ja siitä saanu rahat auton ostoon, huokaisi Jaspe edelleen. Ressu oli mennyt aivan sanattomaksi. Katteli vaan ympärilleen hämmästyneenä kuin piru kirkossa.
- Miks sie ne sitten purit? Jaspe tiukkasi.
- Kato ko ne ei miusta vielä olleet täydellisiä.
- Nekö ei sitten toiminutkaan? Ressukin liittyi jutteluun.
- Yksi pieni puute, muutoin loistopelejä, selitin pojille turhaan.
- Eli, sie et osannut tehä ikiliikkujaa? nyt Ressun ääneen alkoi palata sitä samaa sävyä, kuin kirkolla toissapäivänä, joten minun oli pakko jälleen hieman selventää. Tosin siinä tein turhaa työtä.
- Katohan sie Ressu. On kaksi eri asiaa tehä ikiliikkuja ja saaha se toimimaan. Nää on semmosii juttui, jotka pitää tehä tietyssä järjestyksessä. Ensin pitää tehä ikiliikkuja ja vasta sen jälkeen saaha se toimimaan. Mittää muuta järjestystä tässä asiassa ei ole.

Sällit hyppäs mopoilleen ja lähtivät. Jotakin ne kuuluivat mopojensa päältä huutelevan. Kaiketi toisilleen. En saanut sanoista selvää, kun mopot pärisivät niin lujaa, mutta jotakin hauskaa se taisi olla, kun näytti kovasti naurattavan..


9 kesäkuuta.


Eilen en saanu vielä V4:sta pyörimään, enkä tänäänkään. Tuli häiriötekijöitä ja piti keskeyttää virittely. Se on sentään niin hienosäätöhommaa, ettei sellaiseen pysty keskittymään, jos pitää välillä miettiä muita juttuja. Kuten niitä vieraita. Ne oli jotakin saarnaajia, jehovalaisia vissiinki, muori sano myöhemmin.

Muori niille kahvit keitti ja haki sitten tuvalle minutkin muka kahville. Ne olivat saarnaajat sanoneet, jotta hakee miesväenkin kuulemaan armonlahjasta.

Siinä ne kahvittelun lomassa julkitoivat sanomaansa. Mielenkiintoistahan sitä oli kuulla pitkästä aikaa. Viimeksi koulun uskontotunneilla olin niistä asioista kuullut, enkä ihan tarkoin enää muistanut yksityiskohtiakaan. Päätin kysyä siltä miespuolelta niistä luomisjutuista.

- Sie sitä varmaan tiiätkii kertoo, miten se tämä maapallo oikein luotiin ja tänne elläimet ja muut kasvikunnat? minä utelin.
- Kyllä se Raamatusta sellainen tieto löytyy, hengenhenkilö ilmoitti, ja selitteli tarkoin tapahtumien kulun. Jotakuinkin oikeinpäin olin jutut muistanut, mutta oli toki tarkennettavaa vieläkin.
- Niinkös se sitten menikin, että ensin luotiin maa ja elläimet ja viimoseksi ihminen.
- Juuri. Aivan kuin äsken kerroin, saarnamies varmisti havaintoni, mutta vielä kaivoi tärkeä seikka mieltäni.
- Elikkä. Elläimiä luotiin alunperinkin parittain. Uros- ja naaraspuoli, mutta immeisestä tehtiin ensin vain mies? piti minun ihmetellä.
- Niin Ison kirjan mukaan Herramme sen viisaudessaan parhaaksi näki, todistaja todisti kirjaansa heiluttaen. – Vaan, kun Hän näki Aatamin yksinäisyyden, päätti Hän luoda naisen Aatamille seuraksi.
- Minä tässä mietin, jotta mahtoko ne tarvikkeet jo siinä loppuvaiheessa käydä niin vähhiin, jotta se nainen piti luoda Aatamin kylkiluusta. Eihän niitä elläimienkään akkapuolia taijettu kylkipaloista sorvata?

Silloin se saarnamies kiivastu.
- Rienaatko sinä kelvoton, sanansaattaja älähti ja heristi testamenttiaan nenäni edessä. Muori jo siitä hätääntyikin ja alkoi selitellä.
- Eihän se Tomppa rienaa. Se on vaan tuolta tolkunjuoksultaan vähän erikoinen. Ei se rienaa, kiinnostunu vaan on kun ei kaikkee ymmärrä, niin kyselee uteliaisuuvessaan.
- No niin, no niin, jehovalainenki rauhoitteli itteensä siinä ja jatkoi sitten lempeämmällä äänellä.
- Pitkämielinen ja laupias Hän on lasten ja lapsenmielisten kanssa. Pitää sitä heidänkin kuulla sanaa ja saada ymmärtää sen merkitystä. Olikos sinulla, niin Tomppahan se oli, niin olikos sinulla vielä tästä luomiskertomuksesta kysyttävää? ukko uteli ja olihan minulla:
- Sitähän minä vaan, että onkos siinä kirjassa mitään mainintaa semmosesta, jotta oliko tämä päätös mitenkin viisas? Siis tarkotan tätä naisen luomista. Eikö se olisi käynyt luoda toinen mies sille Aatamille seuraksi. Aattelin vaan, kun miehet kyllä tullee aina juttuun keskennään, mutta akkain kanssa niillä tuppaa tulemaan sitä torraa ennemmin tai myöhemmin. Niin minä oikeesti ajattelin, mutta ei sitä ääneen olisi pitänyt sanoa. Saarnamies poltti päreensä aivan perusteellisesti.
- Kuinka sinä julkeat. Sinä rienaat Raamatun sanaa, jossa pyhästi tuomitaan miesten väliset suhteet. Se on kuolemansynti, jos mies elää miehen kanssa kuin naisen kanssa eletään. Häpeä sinä riivattu, saarnamiehen ääni kohosi korkeuksiin. Kai sen jo herkempikorvaiset kuulivat taivaassa asti.
- En minä mitään homojuttuja tarkottanu, oikaisin äijän käsitystä. – Meinasin vaan niin, että miehet ne voivat käydä yhdessä vaikka kalalla. Olisivat pellailleet päivisin korttia siellä paratiisin nurmikoilla ja vaikka viikonloppuisin hiukan ryypänneet saunan päälle, Sillai lepposasti painineet kaverusten kesken. Kattonnet vaan kedolta sellaisen paikan, missä ei leijonan, eikä lampaan paskaa olis ollu. Eikä miehet olis langenneet sen käärmeen houkutuksiin. Nehän olis kaatanu sen omenapuun ja tehneet siitä savulastuja ahvenalle. Antaa muuten hyvän vivahteen ahvenan makuun omenapuulastu.

Alkoivat siinä jo vieraat tehdä lähtöä. Eivät muoria kahvista kiitelleet, eivätkä vointeja toivotelleet. Nainen oli kuin myrkyn niellyt, eikä se saarnaherrakaan ihan hilpeimmältä sananlevittäjältä näyttänyt. Minulle lähteissään vielä lupaili tuonpuoleiseen lämpimiä aikoja kiirastulen ääressä. Ei vakuuttanut.
Mielenkiintoista oli näitten kanssa keskustelu, vaikkei se nainen ääneen päässytkään, muutoin kuin ajoittain huokailemalla merkityksellisesti. Ei vain valjennut minulle se merkitys. Olivat sen verran mukavantuntuista porukkaa, että päätin pyytää käymään uudelleen.

- Tervetuloa vaan käymään toisenkin kerran ja silloin paremmalla ajalla, jottei tule lähtökiireet kesken parhaan ja mielenkiintoisen keskustelun. Kyllä muori taas kahvit keittelee.

Toivottavasti tulevat jo kohta lähiaikoina. Ei ehditty käymään lävitse niitä uskonasioita, kun meni vieraitten aika selittäessä sitä luomistarinaa. Kai se tuli koulussa vähän huonosti luettua, kun ei paremmin muistissa pysynyt.


10 kesäkuuta.


Ikiliikkujaprojekti etenee heikosti. Magneettikehä on paikoillaan ja sen kallistuskulman pitäisi nyt vastata maapallon napakallistumaa, Vieterit sain tänään säädettyä vastapainojen avulla tasavetoisiksi, mutta niiden vetokulmissa taitaa olla vielä tarkistettavaa.
Enempää en tänään ehtinytkään, kun muori on ollut levoton eilisen jälkeen. Tuli tänne pajalle surkuttelemaan.

- Mitä, jos se jehovamies oli oikeessa? Jos sinä jouvut sinne kadotukseen, kun semmosii sille haastelit? muori huokaili, mutta sanoin siihen:
- Ooppa huoleti sen asian puoleen. Se ukko ei niistä asioista päätä ja toisekseen valtaosa maailman väestöstä ei ole kuullutkaan näistä opeista. Jos tuo saarnamies olisi totuuven asioilla, niin siellä kiirastulilla olis tungokseen asti lämmittelijöitä. Ei siellä ainakaan seuranpuutetta olis.

Muori vaan jatkoi huokailujaan:
- Voi sinua, mikähän sinullakin vielä edessäsi on, kun tuo pääkoppasi pellaa nuin ouvoilla ajatuksilla. Kyllä minä monesti oon miettiny, minkä tähen sinusta tuollanen tuli siellä armeijassa. Kouluaikaan vielä olit ihan teräväpäisintä kärkee. Keskiarvotkin todistuksissa aina yli yheksän.
- Ihanko oikeesti sie sen halluut tietää? saatanhan tuon sannookin, jos luppaat omana tietonas säilyttää, etkä kylille lähe sitten levittelemään.
- No kerro ihmeellä, jos kerran kykenet, muori äimisteli.
- Katohan, mie siellä armeijassa tapasin yhen tosi viksun miehen. Se ol kokelas ja ihan mahottoman viisas. Ala-akonvirta tai jottain sinnepäin nimeltään. Joka tapauksessa se sano olevasa viittä vaille humanisten tieteiden maisteri.
Se sano miule, jotta jos saisi valita, kummat haluaa ottaa, maisterin paperit vai hullun paperit, niin ehottomasti ne hullun paperit. Tietysti mie kysyin että, minkä takia ne?
- No, minkä takia, muorikin hämmästeli.
- Sen vuoksi kuulemma että, maisterin papereilla pääsee tiettyyn pisteeseen saakka elämässä, mutta hullun papereilla ei oo olemassa sellasta pistettä, eikä raijjaa. Niillä pääsee vaikka kuinka pitkälle, kun osaa oikein käyttää.
- Siekö sitte uskoit ja sen vuoksi? Sie uskot jotta se ol oikeessa? muori utelemaan.
- No, ainakin yhtä oikeessa, ku tuo eilinen saarnamies.
- Luuletko sie saavas tuon härvelisi joskus toimimaan? muori halusi selvästi vaihtaa puheenaihetta, ja sehän sopi.
- Totta kai saan. Siitä nyt ei ole epäilystäkään. Toimihan ne aikaisemmatkin.

Ihan kaikkea en niistä armeija-ajoista lähtenyt muorille selvittelemään. Jospa tuota vähän rauhoittaisi, kun tietää minun tässä menevän maisterin ohjeiden mukaan.
Huomenna pitää käydä taas kirkolla. Postista tuli saapumisilmoitus.

11 kesäkuuta.

Kävin postista hakemassa Huttusen Reiskan perämoottoriin osia. Reiska oli ajanut tuupparinsa remonttiin, kun vesipumpun siipiratas petti ja kone kuumeni liikaa. Reiska kyseli, voisinko laittaa sen, kun minulla on tuo paja ja kalut. Laatuisa mies se Huttunen, joten lupasin.
Näin sitten kirkolla taas Jaspea. Oli vähän matalapaineessa ja tuli juttusille huomatessaan minut postin edessä.

- Kato Tomppa. Morjesta vaan. Pistä kuule Tomppa vanhalle yks pitkä tuossa Vanhassa Närhessä.
- Enpä taida, mutta kahvit voisin Kollibaarissa tarjota. Meinasin juuri ittekin sinne sumpille.
- Okei, kelpaa sekin, Jaspe näytti ilahtuvan tarjouksesta. – Ihan pullalla?

Mentiin sitten istumaan Kollibaariin. Oikeasti sen nimi on Konditoriakahvila Kahvikissa, mutta Kollibaariksi sitä on aina sanottu. Siellä ei ollut ketään, tai oli sentään. Hilu pyyhki pöytiä ja moikkasi meitä.

- Terve! Poikien kävi mieli kaffia tekemään?
- Enemminkin Koffia, mutta kahvikin menee, Jaspe leukaili ja sai tytön nauramaan.
- No, mitä laitetaan. Minä voin tuoda pöytään, kun on nyt hiljaista, Hilu kysyi nauraen.
- Mie otan ison kahvin ja jotain suolaisempaa. On hiukan jälkiviisautta eiliseltä, Jaspe viisasteli.
- Entäs Tomppa?
- Iso miulekin ja tillikalla. Laita tuolle Jaspelle se ”partiopoika”, jos se herkeis huikomasta sillä.
- Mikä se semmone on? Jaspe kysyi.
- Sittenpä näät. kyllä se syötävää on, vastasin.
Hilu siitä häipyi keittiöön, ja me Jaspen kanssa istuttiin pöytään odottelemaan. Istuin siinä selkä ovelle päin, enkä huomannut tulijoita, muuten kuin ovikulkusen helähdyksestä. Hilu ilmestyi keittiöstään palvelemaan saapuneita, kysyen toiveita. Kahville tulivat nämäkin, ja äänestä tunsin tulijat samoiksi sananlevittäjiksi, jotka olivat meillä poikenneet kiireittensä keskellä. En kääntynyt katsomaan, joten jehovamieskään ei minua tunnistanut takaa päin, vaan asteli kumppaninsa kera tarjottimineen pöydän viereen ja kysyi.
- Sopiiko, että istumme samaan pöytään keskustelemaan?

Tässä vaiheessa pariskunta tunnisti minut ja hetken vaikutti siltä kuin he olisivat harkinneet kuitenkin toisaalle siirtymistä.
- No, mikäpä siinä. Taisivat jäähäkkin ne keskustelut viimekerralla puolitiehen, vastasin. Mukavasti saatiin juttuseuraa pariskunnan istuessa pöytäämme. Saarnamies käänsi huomionsa heti Jaspeen.
- Mitenkäs se on Jalo tämän sinun sielutiesi kanssa. Oletko sinä valinnut saman kadotuksen polun, kuin tämä Tomppa?

Jaspe näytti siinä melkoisen vaivautuneelta, eikä osannut sanoa aiheeseen tuota tai tätä, joten aloin jututtaa sananlevittäjää.
- Niin, meillähän jäikin kesken ne iäisyysasiat viimekerralla.
- Mikäs siinä sitten mietityttää?
- Sitä paratiisijuttua mie jäin pohtimaan. Sikäli ku mie uskontotunnilla ymmärsin, niin se paikkahan oli maan päällä? Missähän päin se mahtaa sijaita, jos sellanen on olemassa.
- Aatami ja Eevahan karkotettiin paratiisista, kun he kajosivat kiellettyyn hedelmään. Paratiisin portit suljettiin ihmisiltä, eikä sinne ole enää pääsyä, mieshenkilö julisti paatoksella.
- Kyllä, jos tuota asiaa perusteella miettii, niin oli se vaan hyvä juttu se omenan syönti.
- Kuinka sinä Tomppa voit tuollaista edes sanoa? Eevan ja Aatamin hairahduksen vuoksi ihminen menetti iäisen elämän paratiisissa, jossa ei huolta tunnettu.
- Aatteleppa ite. Eikö siinä vain aikakin pitkäksi olisi käyny, kun ei muuta tekoa olisi ollut kuin syyvä mässytellä ja kuksia päivät pitkät paratiisin ruohokentillä. Ikkuisesti. Tenavaa olis pukannu tulemaan, kun ei ehkäisyvälineitä olis ollu. Pianhan ne olis kedot väenpaljoudesta täyttyny.

Naurun tirskahdus keskeytti minut. Hilu tuli meidän kahvien ja syömisten kanssa. Näytti siinä pidättelevän nauruaan. Jaspe katseli kiinnostuneena evästään.
- Jaa, tämä on sitten se ”partiopoika”. Mistä tuollanen nimi juontaa?
- Kuhan vetäset, ni tiijät, sanoin. – Lihapiirakan välissä käristetty pekoni ja viipaloitu muna. Semmonen on latinki, että tuon jälkeen sitä on valmiina ku partiopoika, jatkoin ja oikaisin hitaasti nyrkistä oikean käden etusormen ja nykytin sitä pienin liikkein kuin pilkkiongen vapaa.

Sanansaattajaparin feminiinimpi puoli huokaisi merkityksellisen huokauksensa, joka saattoi tarkoittaa sitä, että hänen miespuolinen kumppaninsa saisi joskus tutustua tuohon kulinaarituotteeseen. Tai sitten huokailu tarkoitti jotain toista merkityksellistä asiaa.

- On se niin murheellista katsoa, kuinka maallinen ja paatunut on sinun sielusi Tomppa, saarnamies minulle sanaili.
- Ei sinun mielessäsi iäisyysasiat kulje, kun vain maallisten himojen täyttymystä mielesi halajaa.
- Meinaatko, etteivät Aatami ja Eeva sitten siellä paratiisissa laisinkaan kuksineet? kysäisin mieheltä. – Arvelet, että siellä vain niityillä käsikkäin vaelsivat ja paratiisin hedelmistä nauttivat, vaikka käsky oli käynyt, että maa pitäis täyttää.

Eipä vastannut saarnaaja, vaan käänsi huomionsa Jaspeen ja alkoi varoituksen sanomaa julistaa. Kertoi Jaspelle, kuinka tämä huonosti on seuransa valinnut. Kadotuksen tietä kuulema kuljen ja kiirastulta päin astelen. Pakana, ja kirkkopiirien ulkopuolinen kaiken lisäksi olen hänen arvailujensa mukaan. Pitäisi minunkin alkaa miettiä niitä tuonpuoleisen juttuja tarkemmin. Pian voi jo olla liian myöhäistä. Siitäpä mieleeni nousikin uusi kiinnostava kysymys, jota lähdin selvittelemään.
- Niin, kirkkohan on organisaatio, jossa byrokraatit muuttavat ihmisen henkisen hädän rahaksi. Minulla ei sellaiselle olekaan käyttöä. Vaan, työpä sitä mahatte olla aivan aviopari, kun yhdessä kiertelette? kysäisin.
- Niinpä ollaan. Yhdessä olemme taivaltaneet kohta neljäkymmentä vuotta, mies vastasi.
- Sepä vain kävi minua mietityttämään, kun siinä vihkikaavassa mainitaan jotta” kunnes kuolema teidät erottaa”. Mahtaako sillä olla merkitystä, elikkä siellä tuonpuoleisessa sitten ette enää ole pariskunta? Tarkotan sitä, kun te olette samalle puolelle pyrkimässä, niin?
- Ei se niin mene, saarnamies vastasi molempien puolesta. – Siellä me tapaamme jälleen ja siellä kaikki tuska ja vaiva on poissa. Edessä yhteinen ja onnellinen ikuisuus.
- Neljäkymmentä vuotta, hämmästelin. – Siinä sitä on naisihmisellä olemista, nyrkin ja Raamatun välissä. Eikä se siihen vielä.., yritin jatkaa, mutta kiire yllätti jälleen sananlevittäjän ja hän pomppasi pöydästä-
- Me lähdemme nyt! Emmekä tähän kuppilaan enää ikinä palaa. On tämäkin paikka, täällä sallitaan kaikenlainen synnillisen rietastelun julkituominen eikä täällä ole mitään rajaa sille saastalle, mitä jumalattomien suusta pursuaa.
- Eihän me täällä voida ihmisten sananvapautta rajoittaa, Hilu oikaisi. – Tekin olette täällä levittäneet sanomaanne eikä siihen ole puututtu.
- Pelastuksen sanomaa me olemme ihmisille tuoneet, emmekä mitään syntistä saastaa levittäneet, mies vielä kiljaisi ovelta mennessään.
- Kiitos pojat, Hilu naurahti. – Tienasitte kahvit, kun saitte nuo lähtemään. Toivottavasti lupaukset pitävät, eivätkä nuo enää käy täällä saarnaamassa. Ihmiset tulevat tänne kahville, jos saarnaa kaipaavat, niin silloin menevät kirkkoon. Sen jälkeen, kun nuo todistajat alkoivat täällä kiertää, ovat asiakkaat alkaneet vähetä.

Ei tarvinnut minun sitten niitä kahveja maksaa.

12 kesäkuuta.

On se kumma, kuinka mukavasti naisen nauru voitelee miehen korvaa. Ihan itteenikin vielä hymyilytti asian muisteleminen, kun vein Huttusen Reiskalle sitä tuupparia.

- Mitäpä se mies virnottaa? uteli Reiska ensihomminaan. – Mitä erinommaisen lystiä nyt on tapahtunu?
- Eipä tässä nyt kummempaa, kunpahan muistelen mukavia, vastasin.
- Jaa. Pelkäsin jo sinun keksineen rikastumisen avaimet ja pläjäyttävän miljoonalaskun.
- En nyt sentään. Osat makso vajaan viiskymppii, ja jos työstä heität siihen parikymppii, nii eiköhän se siinä ole.

Reiska kaiveli lompakostaan pari viiskymppistä ja ojensi ne.
- Siinä on tasaraha. En minä siulla ihan ilman kehtaa teettää, kun tiijän siun tekevän perusteellisen hyvää työtä.
- Joo. Kiitti vaan. Niin, vaihoin peräöljyt ja tulpat siinä samalla. Pensasuodattimenkin uusin ja säätelin hieman kaasaria. Nyt pitäis pelata ku uutena.
- Kyllä sinä Tomppa melkonen velho oot noihen koneitten kanssa. Mikset pistä ihan virallisesti omaa firmaa pystyyn? .

Pistin nauruksi ja sanoin Reiskalle ettei hullua pidä yllyttää. Siitä saa saman tuomion, kuin tekijä.

Kotiin päin ajellessa vielä muistelin eilistä.

Kollibaarin Hilu oli istunut meidän seuraan ja siinä tarinoinnin lomassa kyseli minulta, vieläkö olen käynyt lavoilla. Sanoin siihen, etten ole ehtinyt, vaikkei se ihan totta ollutkaan. Sen tähden en ole tansseissa käynyt, kun alkaa olla jo niitä rukkasia niin että riittävät loppuiäksi.

- Lähe Tomppa miun kanssa juhannuksena Risulahteen. Mie tykkäisin käydä tanssimassa, muttei tässä iässä enää kehtaa yksin mennä. Sitä tuntee olevansa liiankin tyrkyllä ja kaikki känniläiset tuppaa sitten hakemaan ja ehottelemaan vaikka mitä. Siel ois Saija Tuupane laulamassa. Tulee hyvää tanssimusiikkia.
- Mie voin lähtee siun kanssa, Jaspe oli siihen heittänyt. Sen kiekon Hilu ampui heti alas.
- Sie et ossaa tanssii, enkä mie ennää mopon tarakalla mihkään lähtiskään. Mie tiijän, että Tomppa ossaa. Oltii aikoinaan samalla tanhukurssilla. Muistat sie Tomppa?

Muistinhan minä sen tanhukurssilla olon. Vaikka en sitä muistanut, että Hilu siellä olisi ollut. Hilu on sen verran nuorempi, että oli ollut siinä pienten ryhmässä.

Jaspe oli vielä murissut, että taksikyydin hän kyllä olis tarjonnut, eikä mitään mopon tarakkaa. Olishan taksi sentään jotain muuta, kuin rasvainen paku.

Vähän niin kuin Jaspen kiusaksi, tulin luvanneeksi Hilulle. Sitä en sanonut, etten minäkään mitään pakettiauton kyytiä aio tarjota. En tosin taksiakaan, jääköön pieneksi yllätykseksi.

Kotiin ehtiessäni menin heti riihelle katsomaan sitä juhannuskyytijuttua. Riihessä säilytettiin Ukin vanhaa Citroenia. Uki oli jostakin löytänyt -58 mallisen Citroen SD:n ja laitellut sen uutta vastaavaksi. Pakko sanoa, se oli vieläkin silmää hivelevän kaunis ajokki näöltään. Ja kyyti, kuin pilvellä istuisi.

Niin Uki.
Muori oli nuorena tyttönä tavannut Ukin Risulahden lavalla. Uki oli ollut rakentamassa maakaasulinjaa, sitä venäjältä tulevaa. Linjan valmistuttua, oli Uki ja muori olivat lyöneet hynttyyt yksiin ja Uki oli jäänyt pitämään muorin kanssa tämän kotitilaa. Sittemmin oli rakennellut tänne oman metalliverstaan. Pajasta löytyy lähes täydellinen varustus. On sorvi ja jyrsin, useammanlaiset hitsauslaitteet, pylväspora ja höylä sekä kaksikin erilaista ahjoa. Siis Ukin verstas oli oikea pieni konepaja.
Muorin mukaan Ukilla oli aikomus elättää itsensä ja perheensä pienyrittäjänä. Sitten Uki oli kadonnut. Oli lähtenyt hakemaan Loviisasta jotakin pienkonetta, mutta katosi sillä matkalla. Auto oli löytynyt Kymijokivarresta Korialta puuhun ajettuna, mutta kuljettajasta ei jälkeäkään.

Autonromu hinattiin aikoinaan tänne ja muori säilytteli sitä riihessä, uskoen vahvasti Ukin vielä palaavan ja laittavan sen kuntoon. Ukia ei kuulunut ja minä laittelin armeijan jälkeen aikani kuluksi sitä. Se on nyt museorekisterissä ja huippukunnossa.

Loppupäivän käytin Citroenin pesuun ja vahaukseen, vaikka ei siinä oikeastaan isompaa tarvetta olisi ollutkaan. Pitäähän se nyt juhannuksena olla ajopeli katseltavassa kunnossa.

Muorikin tuli siihen ihmettelemään ja kyseli, aivan kuin olisi jotain aavistellut.

- Tyttöjäkös meinaat kyyvittää, ku auton noin pitää kiiltää?
- Saapi nyt nähä. Meinailin juhannuksena lähtee pitkästä aikaa lavalle.
- Mie arvasin, muori sanoi.

Taisipa olla ihan mielissään ajatuksesta. Vaihtoi kuitenkin puheenaihetta.

- Lähetkö käyttämään miuta huomenna kylällä? Siellä olis torilla taas kirppispäivä ja on tuota tavaraa jota ei enää tarvitse ite. Lähtisin vaikka puoleksipäivää myynnille.
- Joo, lupasin. – Mutta en tällä. Mennään pakulla siihen mahtuukin paremmin sitä kirppiskamaa.


13 kesäkuuta.

Muorin kirppispäivä. Olisin käynyt Kollibaarissa kahvilla, mutta eihän se sunnuntaisin ole auki. Ajoin sitten huoltoaseman kahviolle ison tien laitaan.
Näinhän siellä tuttujakin, mutten juttusille ehtinyt. Lähtivät pois sillä välin, kun tilailin tiskillä kahvit ja viinerin. Jotain lehtisiä jättivät pöytäseuralleen. En mennyt paremmin jututtelemaan, kun en tuntenut.

Yhdet tutut kun lähti, niin toiset astu sisään. Ressu ja Jaspe tulivat melkein samalla ovenavauksella uskonoppineiden lähtiessä.
Kaverit astelivat suoraan pöytääni kohti. Vielä ei tainnut kello olla niin paljoa, että keskikaljaa olisi saanut ostettua.
- Morjesta Tomppa, Jaspe moikkasi, sällien istuutuessa isommin lupaa tiedustelematta. Panitko taas Uskon koetukselle?
- Kuin nii? kysäisin.
- Tuli tuo Taivaisen herrasväki äsken vastaan nii tuohtuneen näkösenä
- Taivaisen? Nii, tarkotat niitä yläkerran lähettiläitä, jotka äsken lähtivät? varmistin oivallustani.
- Mie luulen, ettei niihen uskoon koettelemat vaikuta, jatkoin vielä.
- Ei, ku mie tarkotin, että ne on Taivaisia. Usko ja Anna-Lahja. Assuuvat samassa kunnan rivitalossa ku mie. Jaspe selvensi.
- Vai että, ihan Taivaisia? Sittehän siula Jaspe ei oo hädän päivää. Pelastus on seinän takana. Mitäs ne sannookaa: Nimi on enne

- No, kuis ne hommat kylällä hyrrää? Ressu uteli ensitöinään. – Joko ne ikuliipparin laakerit kohta tarvii lisävoita, jotteivat pala kiinni?
- Älä viitti heti sunnuntaiaamusta, sanoin. – En oo ehtiny paneutua asiaan, kun on ollu kaikenlaista.
- Aattelin vaan, että juhannukseksi jo saat sen pakusi nokalle, nii kelpaa sitten Nurmen Hilua kyyvittää lavalle.

Tässä vaiheessa tajusin, mistä kivi kenkään oli pyörähtänyt. Kippeesti tuntuikin hiertävän, joten jatkoin aiheesta.
- Nii, saa nyt nähä, passaako sitä pakettiautolla lähtee, vai pitääköhän ihan parempi kyyti hankkia.
- Tompalla on rahhaa, vaikka taksilla ajella, Jaspekin osallistui jutteluun ja äänessä sielläkin tuntui jotain katkeraa kiertävän. Pojilla taisi kummallakin olla jotain sisäisiä suunnitelmia Kollibaarin pyörittäjän suuntaan.
- Ottakaa pojat rennie, jos närästää, livautin pienen mainospalan.
- Häh? Pääsi pojilta duettona.
- Lavalle jussina. Nähhään siellä, jatkoin ja nousin pöydästä.

14 kesäkuuta.

Pitkästä aikaa pääsin paneutumaan keksintömaailman mysteeriin ja siinä sitä mysteeriä riittää ratkaistavaksi. Helpointa olisi tietysti luovuttaa ja olla vain puuhaavinaan asian parissa, mutta Ukin mietelause pajan kattoon kirjoitettuna kannustaa jatkamaan.
”Mahdoton on mahdotonta vain niin kauan, kunnes joku tekee siitä mahdollista.”
Sitä paitsi aloin itsekin uskoa keksineeni ratkaisun ikiliikkujan ongelmaan. Laitteen kiertonopeus pitää suhteuttaa vuosikiertoon, jolloin planeettakehän kallistuskulman muutos saadaan vastaamaan akselikallistuman suhdetta kiertoradan keskiöön. Kiertonopeuden kiihtyminen on estettävissä riittävän herkillä ja tasavetoisilla jousihidasteilla ja niiden kimpussa meneekin jokunen tovi. Viisi kahdestatoista kestomagneetista jakautuu planeettakehälle tasavälein ja loput seitsemän hitaasti kiertyvän planeettakehän kiinteälle vastakehälle. Magneettien parittomalla asettelulla estyy automaattisesti voimatasapainon syntyminen.

Tänään taisin päästä pitkän harppauksen eteenpäin ja kokeilin jo käynnistystä. Koska planeettakehän ympärysmitta senteissä on sovitettu yhtäläiseksi vuorokausien määrään vuodessa, pitäisi huomenissa näihin aikoihin olla kehällä sentin siirtymä.

!5 kesäkuuta.

Tänään täysin ymmällä. Pelkäsin ikiliikkujan pysähtyneen yöllä, jos se edes käynnistyi, mutta näyttää siltä, että planeettakehä on kiertynyt sentin vuorokausivauhdilla. Liike on niin hidas, ettei silmä sitä erota. Harmittaa, etten ole tehnyt planeettakehälle asteikkoa, jota pystyisi seuraamaan liikkeen todentamiseksi. Nyt en enää viitsisi purkaa rakennelmaa asteikon lisäämiseksi. Menisi useampi päivä, jollei useampi viikkokin uudelleen virittämiseen.
Töppäsin vain pienet tussipisteet planeettakehän reunaan ja samoin vastakehälle.

Aluksi tietysti olin innoissani, mutta sitten alkoi jo arveluttaa. Entäpä, jos tämä todellakin toimii oikeasti? Sehän voi kaataa koko pitkäntähtäimen ohjelman.
Onhan selvää, että ikiliikkujan keksiminen on jo maailmanluokan sensaatio. Asiaa saattaa tosin lieventää se tosiseikka, ettei liikkujan liike nopeudessaan pärjää edes rollaattorilla liikkuvalle etanalle. Se kiistämätön totuus, ettei laite tarvitse liikkeen tuottamiseen ulkopuolista energiaa, olisi joka tapauksessa todellinen uutispommi.
Sellainen ei sentään kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan. Siinähän tulee olemaan koko uskottavuuteni vaakalaudalla.

16 kesäkuuta.

Yö tuli nukuttua huonosti. Ikiliikkujasta näyttää tulevan iso ongelma. Pitää pohtia asiaa erinäisistä näkökulmista ennen keksinnön julkistamista. Tai vaihtoehtoisesti hävittää rakkine ja sen kehittämiseen johtaneet dokumentit.

Ukin katoaminen liittyy takuuvarmasti tähän kokonaisuuteen, ja on oikeastaan se syy, miksi itse ajauduin koko projektiin.
Kunnostellessani armeijan jälkeen Ukin puuhun ajettua sitikkaa, löysin tunkin varteen kätketyn paperikäärön, jossa oli hahmoteltu ikiliikkujan toimintakaavio ja periaatteellinen toimintatapa.
Muorin puheitten mukaan Uki oli lähtenyt Loviisaan hakemaan jotakin pienkonetta, mutta luulen kyseessä olleen juuri nämä piirustukset, jollei sitten näiden laatijalla ollut jo jotain konkreettisempaakin tarjolla. Epäilen sitä, sillä toimiva ikiliikkuja olisi kyllä jollakin keinoin tällaisella aikavälillä putkahtanut julkisuuteen.

Piirustukset laatinut henkilö on tehnyt huolellista työtä ja lisäksi päivännyt ja allekirjoittanut dokumentit. Jokaisen arkin alareunassa oli kehystetty ruudukko, jossa päivämäärä ja allekirjoitus Thomas A. Ekkberg, oli huolellisella käsialalla kirjattuna.

Yritin tietysti tavoittaa tätä Thomasia, mutta sain kuulla keksijä Ekkbergin joutuneen onnettomuuteen puolisen vuotta Ukin onnettomuuden jälkeen. Ekkberg oli ilmeisesti liukastunut jäisellä kadulla ja iskenyt päänsä niin pahoin, että oli menettänyt muistinsa täydellisesti.
Thomas Ekkberg olisi kyllä tavattavissa Hoivakoti Ulriikassa, mutta huolimatta suhteellisen hyvästä fyysisestä kunnostaan, tapaturmasta aiheutunut aivovamma estää Ekkbergiä muistamasta mitään asiaa pidempää, kuin kolmen minuutin ajan. En sittemmin ole nähnyt aiheelliseksi lähteä tapaamaan keksijää.
Itse en sen sijaan ole keksinyt, mitä pitäisi tehdä ikiliikkujalle, joka näyttää jatkavan hidasta liikettään vakaan varmasti.


17 kesäkuuta

En tiedä olisiko pitänyt olla hyvillään, vai pettynyt. Ikiliikkujan liike näyttää pysähtyneen.
Asia harmittaa tietysti minua, mutta ehkä tälläkin kerralla on vain hyväksyttävä karu totuus. Ikiliikkujat eivät liiku ikuisesti. Tai ehkä säädöissä on sittenkin vielä viilattavaa. Asiaan täytyy paneutua ajatuksella, mutta myöhemmin. Sen olen oppinut, ettei näissä hommissa ole hätäilylle sijaa. Päätin ottaa eteäisyyttä aiheeseen ja ajelin kirkolle.
Ajauduin siinä Kollibaariin pohtimaan tapahtunutta kupposen ääreen. Näytti olleen muitakin asiakkaita, joten Hilulla piti pientä puuhaa kaiken aikaa. Ehti kuitenkin poikkeamaan hetkeksi juttusille.
・ Mikäs miestä noin mietityttää? Oletko tullut katumapäälle juhannuksen suhteen?
・ En tietenkään, hätkähdin jo pelkkää ajatusta ja jatkoin.
・ On hieman teknisiä haasteita kotona ja mie lähin nuppia tuulettammaan.
・ No, mikä.., vai sekö ikiliikkujasi painaa mielessä?

Jollakin lailla mielenpohjalla vihlasi tuo kysymys. Mistä Hilu tiesi? Hittolainen, jos pitää minua ihan sekopäänä ja peruu tanssipyyntönsä.

・ Mistä sinä...? sain siihen ähellettyä kysymyksen.
・ Täällä on nyt melkein päivätoimisesti kaksi herrasmiestä käynyt vakuuttamassa, ettei sinun kanssasi kannata lähteä minnekään.
・ Jaspe ja Ressu! Arvasin oitis.
・ Samat tyypit, Hilu varmisti.
・ No, mitäs sie meinasit? Yritin pitää ääneni vakaana.
・ Jollet sie muuta mieltäsi, niin en miekään. Olenhan mie täällä kuullu kaikenlaisia juttuja siusta. Joku sannoo siuta kylähulluksi ja jotkut kehuu, kuten Huttusen veljekset.
・ Joo, mie tiijän, ynähdin siinä. Joku kilisti tiukua sisään tullessaan ja Hilu pyörähti omiin hommiinsa.

Vilkaisin tiskille päin ja, olisihan se pitänyt arvata. Tuttu voimakaksikko siellä oli asioimassa. Jaspe ja Ressu. Oikein munkkikahvit näyttivät ottavan. Taisivat äijät olla varoissaan. Katselivat siinä kupit kädessään vapaata paikkaa, kunnes huomasivat minut ja lähtivät tulemaan kohti.
– Katohan Tomppa on täällä. Ihanko kahvin takia oot kyliltä ajanu, vai tartteeko se ikisötkötin lisää polttoainetta? leukaili Ressu.
– Ihan kahville lähin, murahdin vastauksen.
– Mites se vatkutin? Ressu jatkoi turhankin kovalla äänellä.
– Seisoo kuin Kenosen järki, vastasin ja näin kuinka Ressu veti porot kärsäänsä liki valonnopeudella. Kenosia sukujaan tämä Reinopoika. Alkoi itteenikin huvittaa tuo yhteensopivuus, tai ehkä se, että tiskinsuunnalta kuului nauruntirskahdus, johon liittyi lähipöydästäkin pari pyrskähdystä. Kenonen istui kuitenkin pöytään ja saman teki Jaspekin.
– Muistat sie Tomppa sunnuntaina, ku oltii siellä Teboilin baarissa? Ressu aloitti uudella puheenaiheella.
– Sillo ku sie lähit siitä, nii pari äijää siitä viereisestä pöyästä tuli jutteleen. Ne kysy heti, puhuttiikos myö jostain ikiliikkujasta. Mie sanoin jotta sie oot sellane pellepeloton, joka kehittelee kaikenlaisia virityksiä. Mie kyl sanoin heti niille, jot se nyt ol vaan sellasta tsoukkia ja hetulan heittoo, mut ne vaan jatko inttämällä siitä ikiliikkujasta. No, sit myö sanottiin, et sie oot keksiny ainakii kolme ja neljäskii on koht sillää valmis.
– Nii, tai sie sanoit, Jaspe heitti välihuomautuksen.
– No, ne äijät tarjos meille kahvit ja rekkamiehen sämpylät. Ostivat vielä laatikot olutta mieheen. Kyselivät melkosen perusteellisesti siusta kaikenlaista. Jopa siitä, oot sie jottai sukkuu Lukanderin Ukille.
– No, mitä työ sanoitte? kysäisin.
– Teittepä pojat hyvän työn sillo kerra, ku saitte ne Jehovan todistajat lähtemää, Hilu oli ilmestynyt pöydän viereen ja katkaisi tarinointimme.
– Ne lupas, etteivät nokkaansa tänne enää pistä ja se on pitäny. Eikä oo ikävä tullu, Nyt täällä on taas entisenlainen meininki ja ihmiset uskaltaa tulla.
– Jottai hyötyy sentään meistäkii, Jaspe heitti.
– Siepä se siinä taisit isoimman homman tehä, Hilu nauroi Jaspelle ja tökkäsi minua peukalolaan selkään. Sillai mukavasti. Olis mieli tehny siinä kysyä pojilta enemmän niistä Teboilin baarissa olleista sälleistä, muttei oikein sellasta rakosta enää tullut. Kysynpä joskus toisste. Jäi jotenkin mietityttämään ne kyselijät. Saattoivat olla ihan ulkopaikkakuntalaisia kun niin tarkoin olivat kyselleet.


18 Kesäkuuta.


Aloitin heti aamusta ikiliikkujan pysähtymisen syyn selvittelyn. Oikeastaan sen ei ymmärrykseni mukaan olisi pitänyt pysähtyä. Mutta se ei tuntunut välittäneen ymmärryksestäni.
Paletti piti siis purkaa ja samalla tutkia mahdollista syytä. Oliko joku kiertoliikkeen ylivetovietereistä sittenkin joutunut epäbalanssiin, mahdollisesti materiaalivirheen vuoksi. Irottelin nuo herkät kierrejouset ja tarkistin jokaisen vuorollaan rakentamallani tasapainovaa'alla. Mitään muutosta en havainnut.Seuraavaksi irroitin liikkuvan planeettapyörän ja siinä sitten selvisi pysähtymisen syy. Ohut lähes näkymätön säie kohosi pyörän reunasta kohti työvalon nivelvartta. Hämähäkki oli katsonut kohteen sopivaksi pyyntiverkkonsa linjalangan kiinnittämiselle. Se on ikiliikkujan liikevoima kiinni joskus hyvinkin pienestä, se vähäinen energia, joka liikkeen ylläpitää ei jaksa hämähäkin seittiä poikki vetää.

Nyt, kun olin jo purkanut laitetta näinkin pitkälle, oli suorastaan tarpeellista jatkaa.
Aiemmin olin jo havainnut planeettapyörän reunaan tehtävän asteikon olevan hyvä keino tarkkailla koneiston toimintaa. Homma vaati tietysti jonkin verran pikkuosien irroittelua, jotta pyörän kehän voi kiinnittää vaurioita aiheuttamatta jyrsimen pukkiin. Olihan kokonaisuus halkaisijaltaan reilusti metrisen yli.
Kun asetukset viimein olivat kohdallaan, aloin kaivertaa kiiltävään messinkipintaan sentin välein päiväkalenteria. Jokaisen sentin sisään vielä kapea kaksitoista osainen asteikko, siis viiva vajaan millin välein Sen tarkemmin en tuntiskaalaa oikeastaan pystyisi havainnoimaan. Kahden tunnin aikainen siirtymä planeettapyörän liikkeessä luettavaksi oli jo tarkkaa mitoitusta vaativa temppu. Sunnuntaipäiville tietysti mittavammat viivat, jolloin yksittäiset viikonpäivätkin olisi helpommin todennettavissa. Hidasta hommaa, mutta hyvinkin tarpeelliseksi todettua. Tässä menee kyllä useampikin päivä.


19. kesäkuuta.

Koko päivä kehäkaiverrusta. Homma etenee noin kuukauden päivävauhtia ja tällä tahdilla valmistunee ehkä ensikuun alkuun mennessä.
Muorin edellinen kirpparipäivä taisi olla jonkin tason menestys. Sillä hän kävi
jälleen kyselemässä kyytiä sunnuntaiselle toripäivälle. Lupasin. Eihän tämä homma päivästä kiinni ole.

20 kesäkuuta.

Aamulla pakkailtiin muorin kanssa kirppiskamat pakuun ja lähdettiin kylätorille. Minä tietysti jatkoin Teboilin baariin, ei huvittanut jäädä torille pällistelemään. Tuumin mielessäni, josko baarilla sattuisi vaikka tuttuja, niin kuulisipa syrjäkyläläinenkin viimeisimmät uutiset. Ja olihan siellä. Taivaisen pariskunta kierteli jakamassa matkaajille ilosanomaansa ja aiheeseen liittyvää kirjallista materiaalia.
Katselin touhua toiveikkaana. Josko pariskunnalta liikenisi kiireittensä keskellä aikaa jo pariinkin kertaan kesken jääneeseen keskusteluumme. Tunsin jonkinlaista mielenkiintoa aiheeseen, joskin oma kiinnostukseno saattoi lähestyä aiheta sellaisesta näkökulmasta, ettei se hengenheimolaisuutta herättänyt sananlevittäjissä. Toiveajatteluni katksei yllättävästi, kun selkääni lämahti reipas taputus.

– Tomppahan se siinä. Mitäpä äijälle kuuluu? Huttusen vanhempi vellos Esa pyörähti istumaan vastapäätä.
– No, mitäpä tässä, kuhan aikaani kuluttelen. Vein muorin torille kirpparia pitämään.
– No. et oo siekään töitä löytäny?
– No, enpä oo. Se on näin pieneltä paikkakunnalta vaikee löytää, kun ei oo mittää isompia virmoja. Tais se teijän saha olla kunnan jälkeen suurin työnantaja.
– Olha meillä parhaimmillaan parikymmentä työntekijää, tais olla vähä ylikin just ennen palloo, Esa tuumi.
– Nii, kylhä se säväytti. Mie olin intissä sillo ja kuvittelin et työpaikka on siviilissä valmiina, mut eipä vaa ennää ollukaan. Mut eläkkeelle pääsin suoraan. Sain sielt hullun paperit ja heti niistä ol appuu.
– Nii, joo...., Esa empi hetken ennen kuin jatkoi: - Ei kai se palo siihen vaikuttanu? Sanovat siun pimahtannee siellä. Oliks se tää palo sitte syynä?
– No, ei todellakaan. Se on pitkä juttu, mut jos haluut tietää, ni onha tässä aikaa.
– No, anna tulla.
– No, kato. Se alko jo olla aika loppupuolta. Vaijjaa kuukaus ennää jälellä, ku oltii sissileirillä. Neljä päivää metässä ja oltii kassulle tulossa. Mei komppania kouluttaja ol jossai, kai sairaslomalla, ja sitä tuuras yks luti. Varsinainen kuspää ja varsinkii kännissä ollessaan kyttäili varusmiehii. Keksi kaikenlaisii koirankuijeita, jot pääs simputtammaa. No metässähä se ei kai pytyny juopottelemmaa ja ol siks tavallisakii kärttysämpi.

- Nii myö oltii kassulle tulossa ja pidennetty viikonloppuloma edessä, joten mielialatkii ol katossa.
Tää luutnantti Peräsuo sitte alko siinä kivisellä mettätiellä rumpasemmaa meitä. Alko vetää sitä ”Viheltää- räjähti” keskitysleikkiään. Meihä piti täyvessä varustuksessa hyppiä tieltä ojaan ja takasin varmaan se parikymmentä kertaa. Siinä rytäkässä jonku ase jysähti miun käsvartee sen verta kippeesti, et tais joku luu murtuu. Mie lopetin sen pomppimisen siihen ja se ei sattunu tälle Peräsuolle. Tästä Peräsuosta vielä sen verran, et noi hauska mies ol tietysti saanu sukunimmeesä mokkerien kesken pienen lisäosan. Ihan pienen vaa, semmoset kaks kirjainta ällä ja ii.

– Helppo uskoo, Esa totesi.
– Se luti siitä riemastu, ku huomas miun jääneen istumaan sinne ojapohjan kivelle kättä pitelemmää. Se alko kiljumaan siinä, et kieltäyvynkö tottelemasta käskyjä. Mie sanoin, jotta tais mennä käestä luu rikki. Ehä se siitä välittäny vaan jatko irvimällä: ” Se on pieni hinta, jos pari mustelmaa tulloo. Huonommi ois käyny, jos ois tielle jääny ranaattitullee.
– Vieläkö sitä nykyisinkin intissä on noita? Esa kysyi. - No, mites sit?
– Kai se siitä kuitenki vähän säikähti, kun keskitykset siihen loppuvat, mut Peräsuolta ei ideat kuitenkaan. Pienen matkaa oli taas menty, kun herra luutnantti oivalsi uuden vaaran ja alkoi huutaa: ” Edessä olevan kallion laelta avaa vihollisen konekiväri tulen. Maahan.” Porukkahan löi pitkäkseen siihen paikkaan. Minulla juimi käsivartta niin pahasti, etten ruvennu enää maihin iskemään. Ja Peräsuoli otti kipinää: ”Mitä helvettiä se jääkäri meinaa. Vihollisen konekivääri suoltaa valojuovia ja kuolemaa. Maahan mies!”
– Minä en näe kyllä mittään konekiväriä tuolla ja minulla on hyvä näkö, mie vastasin.
– Me kuvittelemme sinne vihollisen konekivääriaseman. Maahan heti! Luti vaan jatkoi. Miuta se jo sen verran sieppas, jot mie sanoin siihe.
– Herra luutnantti. Kuvitellaan sitten samalla tähän helvetin iso kivenlohkare, ni ollaa siinä molemmat hyvässä suojassa.
Se ehotus ei sitte ennää ottanutkaan kelvatakseen, vaan Peräsuo alko kiljua naama sinipunasena. ” Helvetti mies! Sotaoikeuteenko te haluatte? Osoittamastani suunnasta näkyy kirkas leimahdus ja ilmassa lentää verta, paskaa ja suolenpätkiä. Tiedätte mitä on tapahtunut. Suojautukaa!”
Kaikki muuthan siinä kaivoivat essiin sen armeijan suurimman innovaatiotuotteen, elikkä sadeviitan. Sehän on, kuten tiijät sellanen ihmeväline, että suojaa kaikelta maailman pahalta. Ydinlaskeutumalta, taistelukaasuilta, napalmilta kuin myös propakandalta ja kaikelta muulta paitsi satteelta. Eihä sekään ihan mahottommii sentää pysty.
– Mie sanoin, jot oireista päätellen on tainnu jonkun peräsuoli räjähtää. Ei ois vissiinkää pitäny sannoo, ku se ol enneaikane havainto. Räjäys tapahtuki vasta sen jälkee. Peräsuo potkaisi miulta jalat alta. Miehä kaavuin siihe kädelleni ja luun pää työntyi käsvarresta ulos. Käsvarresta molemmat luut poikki ja avomurtuma.
– Entäs sitte? Esa uteli.
– Mitäs siinä. Mie lähin varuskuntasairaalaan ja sieltä toipikselle jonkin ajan jälkee.
– No, mites se luti?
– Sehä veti oman versionsa tapahtumista. Sen mukkaa mie olin käyny sen kimppuu ja kaatunu siinä ite, ja vamma oli siinä syntyny.
– Eiks kukkaa sitte...?
– Ei tainnu ryhmyritkää uskaltaa tottuutta kertoo. Ol siellä yks kokelas, joka ei kuvia kumarrellu ja se ol miu puolii pitäny. Miehä ite olin toipiksella kotona. Jälkeepäi se kerto Peräsuon ajaneen miulle tuomioo esimiehen kimppuu käymisestä ja väkivaltaisesta vastustamisesta. Sano, jot linnaahan siitä olis tullu ja sitä myöten yp:tä ties mite paljo.Tää kokelas, Ala-akonvirta nimeltään, ol käyny komppaniapäällikön juttusilla tästä miu asiasta. Sano, et everstikii myönsi uskovansa, kun tiesi Peräsuon historian, mut ei paljookaan voinu vaikuttaa asioihin. Peräsuon eno on joku iso kiho pääesikunnassa. Peräti kenraaliluutnantti. Herranpelko se on viisauven alku herrallakin.
Ala-akonvirta oli kuitenkin vääntänyt sen verran asiaa kirreelle, et oli muka nähny jonkun ottaneen kuvia ja arvellu niihe joutuva vahingossa iltapäivälehtii, jollei hän saa puhuttua kuvat ottaneelle järkee päähän. Se ol olluki jo sen verran varteeotettava juttu, et komppaniapäällikkö ja Peräsuo pitivät suljetun palaverin Ala-akovirran kanssa. Akovirta miule kerto sitte myöhemmi, ku olin palannu taas komppaniaan, vaik kapiukot olivat vannottanneet, ettei asiaa saa paljastaa kellekkää.

Peräsuo veti vaateensa pois, kun komppanianpäällikkö ehdotti lutille ylennystä ja miule hullupapereita jonkinlaisena kompromissina. Miut kotiutettii sitte, ku käsi oli jo sen verran parantunu, et kipsi saatii pois ja passii punane leima. No, mänhä se ylitöiks siellä, ku ei sieltä kettää päästetä siviilii, jos on sairaslistalla. Kylhä se sieppas luontoo, mut se kokelas sano, jot: ”Älä sie Lukanteri huoli. Hullupaperit on oikei käyttökelposet, jos on ällii niitä oikei käyttää. Miekii ottasin sellaset mieluummi, ku maisterin paperit. Ne saap ilman isompaa koulukäyntii ja niillä pääsee kui pitkälle tahansa, vaik amerika resitentiks. Älä sie niitä yhtää väheksy, tai häppee.” No, enhä mie sitä sillo viel uskonu, mut mites on käyny?
– No justiinsa silviisiin. Näinhän täällä Suomessa asiat hoidetaan. Valitaan aina se pienemmän riesan tie, vaik siinä syytöntä potkittais päähän ja varsinainen konna saa palkkion. Esa murahti. - Mut jos sie Tomppa töitä tahot, nii alotettaa varmaan jo ens kevväänä uuvvelleen sahaukset Kunhan saahaan vakkuutusyhtiöltä korvaukset, ni aletaan pykäämään uutta sahaa. Meille pääset takkuulla heti.
– Hyvinhä se armeija hoiti sen asian loppuu asti. Mie ku tulin siviilii, nii asemalla oli oikei vastaanottokomitea paikalla. Kaks poliisii ja kunnan sosiaalivirkailija, sekä vielä lääkäri terveyskeskuksesta. Kotona en ehtiny käymää, ku minnuu jo vietii tutkimuksii. Onhan se myönnettävä näin jälkikäteen, että virheen tein siinä, etten suosiolla suostunu myöntämään mielenvikasuuttani.
– Miten nii? Ethä sie mikään kaheli oo, Esa uteli.
– Kato, jos mie oisin myöntäny, nii nää lekurit ois päässeet parantammaa miut. Terapiaa ja muuta kallonkutistusta jonkin aikaa ja hullunpapereilla ois saanu pyyhkiä takalistoa. Mie väitin olevani jotakuin nomaaliälyne ja sehä vaan teki homman huterammaksi. Eihä kukkaa nii hullu oo, et ite myöntäs. Eikä ni viisasta olekkaa, ettei psykiatri siitä hulluu vääntäs tarvittaessa.
Ja niistä työasioista. Hullun paperithan estää työnsaannin tehokkaasti. Täälläkin oli kunnan varikolla mekaanikon paikka auki ja mie ainoo hakija, jolla osaaminen ja koulutus olis sopinu, mut en vaan muuten ollu soveltuva. Hommaan valittiin sitten seuraavaksi pätevin. Mies, joka osaa ajaa traktoria eteen ja taaksepäin. Muun sitte kuulemma työ opettaa.
Toisaalta hommahan menee niin, että jos meen töihin, niin hullun papereista en pääse, mutta eläke lakkaa. Mie oon kato mielenterveydellisistä syistä työhön soveltumaton ja kykenemätön.











21 kesäuuta.


Planeettakehän päivyrimerkintä jatkuu. On se jännää, kuinka ajatusten hetkellinenkin suuntaaminen toisaalle voi tuoda yllättäviä oivalluksia.
Muistelin eilistä tarinatuokiota Huttusen Esan kanssa ja silloin mieleen puikahti uusi näkemys tässä kalenterikaaviossa. Todellakin: Minunhan kannattaa merkitä samalla myös kesä- ja talvipäiväseisaukset kuin myös kevät ja syyspäivien tasaushetket planeettapyörän kehälle. Sehän helpottaa kummasti ikliikkujan ajastusta, ja oikea ajastus on hyvinkin ratkaiseva tekijä käynnissä pysymiselle. Nyt, kun planeettapyörä oli irti ja helposti käsiteltävissä, olisi helppoa myös paikantaa pystyakselin päiden epäkeskojen tarkka ääriraja ja näin myös paikantaa nuo tärkeät kiintopisteet täsmällisesti. Noissa aiemmissa versiosissa saattoi olla siinä määrin epätarkkuutta ajoittaa akselikallistumien täsmällinen kierto, että parin päivän poikkeama ei ollut mahdottomuus.
Ekkbergin piirustuksista ei käy selville, onko ajastuksella ehdottomat täsmällisyysvaateet. Ehkä se juuri onkin ollut syynä aiempien versioiden ajottaisiin pysähtymisiin. Aloin jälleen innostua projektistani. Nyt ainakin saan ajastuksen täysin oikeaan hetkeen ja noudattamaan täsmällisesti maapallon vuosikiertoa.


22 kesäkuuta.

Aamulla paikallislehdessä oli uutinen, jonka mukaan kunta hakee yrittäjää ja vuokralaista keskustassa olevalle liikepaikalle. Vitikkamäki lopettaa huoltamoyrityksen pidon ja jää eläkkeelle. Vuokrasopimus päättyy vuodenvaihteessa, eikä yrittäjä enää uusi sitä.
Tuli mieleen se Huttusen Reiskan ehdotus oman yrityksen perustamisesta. Vitikkamäen paja saattaisi olla hyväkin paikka korjaamo-koneistamolle. Huoltoasemana se ei pelkän polttoainemyynnin varassa mikään kultakaivos takuulla ole ollut. Monikaan ei enää huollata autojaan huoltoasemilla ja siksi toiminta edellyttää jo markettitason myymälän pitoa rinnalla. Sellaiseenhan ei vanhanlinjan rasvamikko Vitikkamäki koskaan lähtenyt.
Nyt ensimmäistä kertaa minua alkoi kiehtoa Huttusen ilmoille heittämä ajatus. Ei kai se Reiska sitä aivan vakavissaan edes esittänyt, mutta ehkä ei aivan pilanpäitenkään. Kai minä tuumin, jottei se ota, jollei annakaan ja päätin soittaa kuntaan.

Kunnassahan asiaa hoiteli teknisen toimiston esimies insinööri Hauskio. Kalevi Hauskio muisti minut heti siitä aikaisemmasta mekaanikon paikanhausta, eikä ainakaan ensialkuun vaikuttanut kovin innokkaalta.

– Kunta hakee paikkaan vakavaraista ja markkinahenkistä toimijaa, jolla on vankka aiempi kokemus yritystoiminnasta ja asiakaspalvelusta. Minkäslainen se on Lukanderin työhistoria? Sinähän hait sitä mekaanikon paikkaa tekniselle varikolle ja aiempi työkokemus oli pelkästään mekaanisen puutavaratuotannon piiristä, jos oikein muistan, Hauskio lateli.
– Kävihä mie amiksessa maatalouskonekorjaajan oppilinjan ja oon konneita rassaillu senkin jälkeen. Mie ossaan kyllä traktoit ja puimurit rempata. Ihan samaten metsäkonneetkii mennee. Miehä laitoin toissatalvena sen Repolan metsäkonneen Joulupyhhiin aikana kuntoon, ku hydrauliikka hajos keske hakkuide.
– Ei sinun minulle tarvi mitään ansioluetteloasi esitellä. Tee hakemus hallin vuokraamiseksi. Siihen selvitys yritystavoitteestasi ja toimintasuunnitelma sen toteuttamiseksi. Hallin vuokrahan on ollut Vitikkamäelle edullinen ja se tullaan päivittämään vastaamaan käypää tasoa.
– Ja se tarkottaa euroina jottai? utelin.
– Ei siitä vielä ole lautakunnassa päätetty, mutta kyllä se hyvin kohtuulliseksi vielä jäänee. Jos jotain pitäisi arvella, niin siinä se lienee parin tonnin hujakoilla liikkunee, Hauskio heitti.
– Paritonnii kuussa? hämmästelin. - Eihän se Vitikkamäki millään ole pensaa myyny tuommosten vuokrien kattamiseksi. Ainakaan sen jälkeen, kun Teboili tuli. Eipä oo ihmekään, ettei enää uusi sopimusta.
– Eihän tuo ole paljoakaan. Onhan se iso halli, melkein neljäsataa neliötä lämmintä tilaa. Tuleehan siihen vielä päälle sähköt ja lämmöt, kuin myös muut kiinteät kulut. Hauskio luetteli. - Kyllä siinä saisit toisenkin ruohonleikkurin rempata.
– Aattelin kyllä isompaa, kuin ruohonleikkurien remontointia. Isännät joutuvat tilaamaan kaupungista huoltomiehen aina, kun joku kone tekee lakon. Helpompaa ja nopeempaa olis, jos omalta kylältä löytyisi apu, minä availin suunnitelmiani.
– Vai niin, mites olit ajatellut tämän rahoituspuolen? Ei se firma heti varmaankaan tuota omia kulujaankaan, Hauskio valoi pessimismiä.
– Eikö sitä ole semmosta starttirahaa saatavissa uusille yrittäjille? Semmosen turvinhan sitä voisi yrittää alkuunpääsemiseksi.
– Eiköhän se Lukander ole suosiolla parempi, että unohdat nämä haipatukset. Sinun historiikillasi kunta ei tule vuokrasopimusta tekemään, eikä sinulla olisi siihen starttirahaan mitään mahdollisuuksia.
Enhän minä halua estää sinua hakemasta vuokrasopimusta, mutta tuskinpa sinun hakemuksesi lautakunnassa etenisi, vaikka se olisi ainut. Viran puolesta minä kiitän sinua mielenkiinnostasi. Valitettavasti aikatauluni ei salli pidempää keskustelua, kaiketi asia tuli tällä selväksi, joten hyvää kesänjatkoa.

Teki siinä mieli sanoa että: ” pidä tunkkis”, mutta jätin sanomatta.


23 kesäkuuta. Keskiviikko.

Vielä aamulla korpesi se eilinen. Pitikin innostua siitä Vitikkamäen hallista ja soitella sille Hauskiolle. Parempi pysytellä omissa ympyröissä, eikä lähteä tuulentupia rakentelemaan. Tai ehkä eniten mielialaa kaiversi se Hauskion ylimielinen asenne.

Ylihuomenna on kuitenkin se juhannusaatto ja päätin poiketa Kollibaarissa tarkentamassa tulevia aikatauluja.

– Tuu hakee miuta siinä kaheksalta, tai vähä enne, Hilu ehdotti. Lupasin.
– Tuut sie tuolla pakulla, vai taksilla, Hilu nauroi, kai muistuttaakseen aiemmista keskusteluista.
– Saa nyt nähä. Voip olla, et tuun mopolla, heitin vastaehdotuksen.
– Kunhan jollakin tuut. Tuu kuitekin ajoissa, mie haluun tanssia paljon.
Otat sie kahvii? Talo tarjoaa.

Baarissa käynti piristi mieltä kummasti, eikä pelkästään kahvin ansiosta. Huuhtoutuivat ne Hauskion mielipiteet mielestä hetkessä.


25 kesäkuuta. Juhannusaatto.

Aamupäivällä kävin heittämässä muorin Haukkajärvelle veljensä kesämökille. Eno oli pyytänyt meitä sinne viettämään Juhannusta, mutta muori sai mennä tällä kerralla yksin. Minullahan oli muuta menoa.
Haukkajärveltä tultuani laitoin pihasaunan lämpiämään. Päätin rauhoittaa päivän pajahommilta. Ajoin pakun sisälle verstaaseen ja Sitikan riihestä valmiiksi pihalle.
Tänään pitkästä aikaa lavalle ja jotenkin oli sellainen tunne, että illasta tulisi vähintäänkin hauska. Ehkä jopa mukava.
Saunapuita kantaessani kiinnitin huomiota tiellä hitaasti liikkuvaan autoon. Vaikka matkaa pihalta pellon yli tielle on parisataa metriä pystyin näkemään, ettei auto ollut kenenkään kyläläisen. Tummanharmaa Skoda, farkkumalli tummennetuin sivulasein. Kylältä ei semmoista löydy, joten kyseessä lienee jonkun kesävieraat, tai sivutielle harhautuneet turistit. Auto jopa pysähtyi pariksi minuutiksi tien laitaan, ennen kuin kiihdytti rivakasti pois. Turisteja varmaankin.


26 kesäkuuta.

Yllätykseni onnistui täydellisesti.
・ Mikä juttu tämä on? Hilu hämmästeli. - Mistä sie oot tämmösen löytäny? Mikä tää iha oikeesti on. En oo ikinä nähny tämmöstä?
・ Tämä on Citroen SD vuodelta -58, sanoin avatessani oven. Haluatko istua edesä, vai avaanko takaoven?
・ Etupenkki tietenkin, Hilu nauroi. - Mistä sie tämän olet napannut?
・ Tää on Ukin entinen. Mie kunnostelin tän ja tää on museorekisterissä.

Mukavisa tunnelmissa alkoi juhannusaatto ja jatkuikin, kunnes aamun pikkutunneilla fiilikset sitten romahtivatkin ja rankasti.

Sitä ennen asiat etenivät kuin parhaissa unelmissa. Heti sijoitellessani sitikkaa parkkipaikalle, huomasin pari tuttua herrasmiestä. Ja mikä parasta hekin huomasivat meidät. Jaspe ja Ressu siellä harrastivat juhannusperinteitä taskumatin avustuksella.

– Kato! Hilu ja Tomppa! hihkui Ressu. - Mistä sie Tomppa oot tommosen sitikan kääntäny? Tuoha on ainakii viiskytävuotta vanha. Et sitte pakulla lähtenykkää. Onpa hito siisti. Ihaku kaupasta vejetty. Saitko jostai vuokarattua?
– Ihan on oma, tokaisin.
– Otatko pienet? Ressu ojensi mattiaan.
– En. Miehä oon autolla.
– Ohan Hilulla kortti. Voiha se ajjaa pois. Vai otat sie Hilu? Salmiakkikossuu.
– Hyi! En takuulla ota, Hilu huokaisi ja jatkoi sanomalla minulle.
– Mennää jo sisälle. Siellähä jo pelit on alkanu.

Silmänurkastani näin kuinka tummalasinen farkkuskoda, joka ilmeisesti oli takanamme tullut parkkipaikalle, kääntyi ulosajoväylälle ja kaartoi tietä takaisin suuntaan josta olimme tulleet.

Risulahden lavan parketti oli huippuhyvä ja mehän käytimme sitä ahkerasti. Muutaman kerran orkesterin tauon aikaan pistäydyimme jäähdyttelemässä rannalla olevan pation penkillä, mutta hyttyset ajoivat vasin nopeasti meidät takaisin lavan puolelle.
Nautimme tanssista ja musiikista koko pääsylipun hinnalla. Jokunen särökin iltaan toki osui, Ressun ilmestyessä eteen ja tivatessa.

– Lähe tyttö tanssimaan.
– Sie et ossaa tanssii. En mie lähe, mie oon Tompan kanssa tullu.
– Lähe nyt. Kyl mie näitä hittaita ossaan, Ressu jatkoi inttämistä.
– Et sie voi nyt hakkee, nyt on naisten haku.
– Mitä välii? Meinaat sie rukkaset miulle? Ressun ääni alkoi kohota.
– No, hyvä on. Mut yhet pelit vaa, jos Tomppa antaa luvan.
– Kyl sie voit mennä, lupasin vaikka en tiennytkään, miksi siinä tarvittiin lupa minulta.

Ressu lähti hinaamaan seuralaistani tanssikansan keskelle ja minä jäin seisomaan ovipieleen. Tästä Hilun oli helppo löytää tanssinsa jälkeen minut.
– Moi! Sie oot Tomppa? Ääni kuului aivan korvani alapuolelta ja käännyin katsomaan. Pienikokoinen hoikka ja kaunis nuori nainen seisoi aivan vieressäni.
– Oot sie Tomppa?
– Ooha mie, vastasin.
– Lähe tanssimaa, tyttö niiasi tanssiinkutsunsa myötä.
– Mie katoin, ku sie tanssit Nurme Hilun kans. Mie arvasin, et sie oo sie. Muistat sie kuka mie oon? Sanat pulppusivat mukavana solinana, enkä ehtinyt vastaamaan kysymykseen, kun solina jatkui.
– Mie oon Ankka. Ahose Ankka. Siis Anna-Liisa. Myö oltii samalla tanssikurssilla, vai eiks ne olleet tanhukurssit. Tanssittii sillo siun kanssa. Muistat sie, ku se opettaja kehu mite hyvi myö männää yhessä?
Hyvinhän me nytkin mentiin. Ankka seurasi kevyesti vientiä ja samassa muistin tytön tanssikurssilta. Ankka oli siinä nuorempien ryhmässä, samassa kuin Hilukin oli ollut. Jostakin syystä kurssin vetäjä oli laittanut meidät pariksi ja tanssissa meidän askeleet olivat osuneet yksiin erinomaisesti. Opettaja oli vetänyt kaikki muut parit parketin reunoille ja taputti musiikin tahtiin käsiään. Kurssin päätösjuhlassa oli vielä ehdottanut meille kilpatanssiharjoitusten aloittamista.
Ei aloitettu koskaan. Ahoset muuttivat kyliltä kaupunkiin ja vasta nyt vuosien jälkeen
luistelimme parketilla yhdessä.

Puheen solina jatkui ja pulppusi kuin kevätpuro kivikkorinteessä. Ehdin siinä vajaan kahden hitaan aikana kuulla yhden tyttöankan elämäntarinan melkoisen yksityiskohtaisesti, tai ainakin sellainen tunne minulle jäi. Ankka saatteli minut takaisin ovipielipaikalle ja Hilu siellä jo odottelikin.

– Työ meette edelleen tosi hyvin yhessä, Hilu kommentoi, joten pakkohan minun oli pysyä aiheessa.
– Mites teillä Ressun kanssa?
– Arvaappa huvikses. Sehä ol ku ois ykskyttyräise kameli kanssa tanssinu letkajenkkaa
– Sehä on dromedaari, totesin vakauttaen ääneni tasapaksuksi kylähullun horinaksi.
– Mikä on?
– Ykskyttyräistä kamelia sanotaan dromedaariksi, jatkoin, mutta ääni petti naurun pyrkiessä esiin.
– Tää ei ollu, tää ol kameli yhellä kyttyrällä, Hilu vakuutti yllättävän totisella äänellä, joten annoin aiheen olla.
– Mennään tonne puhvettii. Mie en haluu et joku tulee hakemaa siuta ja mie jouvun taas jonku kännikkään kanssa tanssimaa, Hilu ehdotti, joten mentiin virvokkeelle.
– Tiesit sie, et se ol ihastunu siuhu sillo? Hilu kysyi lasinsa yli.
– Kuka?
– Ahose Ankka.
– En, kui nii?
– Olipa vaan.
– Mut, sehä ol iha kakara, epäilin.
– Neljätoist, iha ku miekii. Kyl siin iässä jo...,. Tuntui, että lause jäi jostakin syystä kesken.

Ehkä vain kuvittelin, mutta jotenkin vaikutti siltä, että tunnelma oli hieman latistunut. Aivan kuin ne kirkkaat tähdet Hilun nauravissa vihreissä silmissä olisivat himmentyneet aavistuksen verran. Tanssiessa hän ei enää katsonut silmiini niin usein, vaan painoi otseensa olkapäätäni vasten, aivan kuin olisi varmistanut askelien osuvan oikealle kohdalle. Vasta viimeisissä valsseissa hän oli taas entisellään ja heittäytyi nauttimaan valssin rytmeistä. Tähdet silmissään olivat taas kirkkaat ja katseessa sama iloisuus kuin illan alussa.

Sovittaessani avainta sitikan virtalukkoon, tunsin Hilun käden ranteellani.
– Jäätäskö vähäksi aikaa juttelemaan.
– Eipä miulla mihinkään kiire oo, tuumin.
– Huomasitko, ku mie mänin vähä ajatuksiini tuolla?
– No, mikä siinä tuli? Sanoikns mie jottai sopimatonta? Tiedustelin.
– Eikä, ku tuli siitä Ressun kanssa tanssista mieleen vanhat jutut. Tiesit sie, et mie asuin vähä aikaa Lahessa avoliitossa Parkon Sakun kanssa?
– En tunne miestä sano...., jätin lauseen tarkoituksella kesken.
– Eihä siitä tullu mittää. Saku ol sellane tuurijuoppo. Teki välillä hirveesti hommia ja sit ratkes ryyppäämää. Saatto mennä viikko tai usseempikii ja sillo se ol ihan arvaamaton. Mie kyllästyin siihe ja tulin takas tänne. Se sattukii sillai sopivast. Äiti ol sairastunu ja mie aloin sitte omaishoitajaksi.
– Sellastahan se elämä tuppaa olemaan, sanoin kun en muutakaan osannut.
– Mut mites sie Tomppa. Ei oo tainnu helppoo siullakaa? Sanovat siun pimahtannee armeijassa. Mikä juttu se on, mie en ainakaa ossaa siuta mitekää tyhmänä pittää.
– Ne onkii kaks eri asiaa, hulluus ja tyhmyys. Hullu voip olla, vaikkei tyhmä ookkaa.
– En mie tiijä oot sie ees kunno hullukaa. Ehkä tavallista suorapuhheisempi, muttet mikkää hullu, Hilu arveli.

Kerroin siinä jotakuinkin seikkaperäisesti armeija-aikaiset tapahtumat, niiltä osin kuin ne hullunpapereihin liittyivät. Yllätyin, kun Hilu pyrskähti raikkaaseen naurun.
- Miustahan tuo kiven kuvittelu on suorastaan nerokasta.
- Niihä se tais sillo olla miustakin, mutta armeijasssa ei saa kuvitella muut ku upseerit.
– Niihä se varmaan sitte on. Jos joku muu sitä tekkee, nii hulluhan sen täytyy olla? arveli Hilu. - No, sie päätit pitää aiheesta kiinni ja jatkoit senkin jälkee?
– Miten nii? kysäisin, vaikka arvasinkin jatkon.
– Aloit puuhailla niitten ikiliikkujien kanssa?
– Se on vähän monikinkkisemppi juttu se. Ensinnäkin kyseessä ei ole perinteinen ikiliikkujahöyhötys. Sikäli, kun mie fysiikasta ymmärrän, sellanen ei oo mahollista. Tää juttu, jota oon kokkeillu, ei tuota tarvitsemaansa energiaa ite, vaan käyttää nii sanottuu vapaata energiaa.
– Mitä se sellanen sitte on?
– No, sehän tiedetään, että maapallolla on maantieteelliset ja magneettiset napansa, jotka eivät sijaitse samoissa paikoissa. Jos mie yritän selittää asian jotenkin pelkistetysti, ni juttu menee jokseenkin näin. Koska magneettinen napa ei sijaitse maantieteellisesti juuri maapallon akselilla, se tavallaan kiertää rengasta maapallon pyöriessä. Näin aiheutuu magneettikentässä huojuntaa, joka rytmittyy maan kiertoliikkeen aiheuttamaan gravitaatioon tietyllä resoluutiolla. Laite, jolla on oma vakaa magneettinen kenttä ja oikea sijaintiasema suhteessa maapallon akselikallistumaan, saa kenttähuojunnasta vapaata energiaa liikevoiman ylläpitämiseen.
– Ja sekö sitten toimii? Hilu ihmetteli.
– Tuo nyt oli karkea pelkistely, mutta se toimii. Minä itse olen melkoisen vakuuttunut. Homma vaatii toki paljon ja tarkkaa säätöä, sillä pienikin poikkeama ajoituksessa, tai säädöissä voi aiheuttaa sen, että resonointi ajautuu pikkuhiljaa epätasapainoon. Mitä lähempänä oikeaa asetusta ollaan, sitä pidempään laite pyörii ja kun optimaalinen asettelu osuu kohdalleen, laite voi pyöriä ikuisesti. Tai siis ikuisesti ja ikuisesti. Laakeroinnit tietysti kuluvat ja niitä on huollettava.
– Ja sie oot ite keksiny tuon?
– En todellakaan ole. Loviisalainen fyysikko ajatuksen on kehittänyt ja sikäli, kun siihen olen perehtynyt, olen vakuttunut homman toimivan. Oikeastaan olen sen jo käytännössä kokeillutkin, mutta säätöjen epätarkkuuksista johtuen en vielä ole pystynyt pääsemään ajoituksien ja säätöjen kanssa siihen nollapisteeseen. Parhaimmillaan pääsin jo viidentoista viikon käyntijaksoon.
– Sie oot ihan vakavissas? Hilu katsoi epäilevän näköisesti.
– Ooha mie. Tälläselle kylähullulle se on helppoo.
– Lopeta jo. Mie tarkotin, et sie et yritä syöttää jottai potaskaa?

Lopetettiin sitten keskustelu ikiliikkujasta. Hilu halusi vielä lähteä kävelemään Risulahden rantaan. Paikkahan on matala suojainen hiekkapohjainen lahdelma tanssilavan vieressä. Kakarana tuli useinkin pyöräiltyä lahdelle uimaan, ihan vain mainion uimarannan takia. Ihailimme kirkasta vettä ja kaunista maisemaa aina auringon nousuun asti. Hilu kertoi äitinsä sairaudesta. Puutiaisaivokuume ja sen jälkiseuraukset olivat vieneet Kertun pitkäksi aikaa lähes toimintakyvyttömäksi ja siksi Hilu oli palannut kotimaisemiin ja ottanut äitinsä konditoriakahvilan hoitoonsa. Samoin, kuin äitikertunkin.
Pikkuhiljaa toipumista Kertun voinnissa oli tapahtunut ja nykyisin saattoi olla hyviä jaksoja jo useampikin päivä peräkkäin. Kipujen yllättäessä Kerttu oli yhä omaishoidon tarpeessa, mutta toiveissa oli toipumisen jatkuminen ja jopa täydellinen kuntoutuminen vakavasta sairaudesta.

Kirkonkylällä pysäyttäessäni auton Hilun kotitalon kohdalle, näimme molemmat ikkunaverhojen liikahtavan.
- Äiti on näköjään hereillä. On ollut taas hyvä jakso voinnissa ja ilmeisesti jatkuukin, koska on jo jalkeilla, Hilu naurahti.
- Sehän on mainio asia, tuumin.

Samassa aukeni jo ulko-ovi ja Kerttu astui rappusille. Hilu veivasi ikkunan auki ja kuulimme Kertun kysyvän.
・ Tuuttako kahville? Voin laittaa tulemaan.
Hilu katsoi kysyvästi, ja minä pyöritin päätäni.
・ Pitää tästä lähteä jo kotiin nukkumaan, sanoin, vaikka toisaalta olisihan sitä kupillisen voinut juodakin.
・ Kiitos siulle ihanasta illasta. Oli todella mukava päästä tanssimaan kunnolla ja hyvän tanssittajan kanssa. Hilu hymyili ja jatkoi vielä. - Otetaanko joskus uusiksi. Sie saat nyt päättää millo ja missä.

Heti kotipihaan ajaessani tajusin, mitä yön aikana oli tapahtunut. Talon ovi oli selkosen selällään. Sama vaiva näytti kohdanneen myös pajan pientä käyntiovea. Isommat pariovet sentään olivat yhä tiukasti kiinni. Metallirunkoiset ovet olivat välttäneet puuovien kohtalon.
Loikin suoraan verstaalle, sillä jokin aavistus siitä, mitä täältä oli haettu taisi heti välähtää mielessäni. Aavistukseni näytti osuneen kohdelleen. Kaikki ikiliikkujaversioiden laatikot olivat poissa. Ensimmäisenä mielessä välähti ajatus poliisien kutsumisesta, mutta samassa jo harkitsin asiaa tarkemmin. Poliisihan kysyisi ensimmäisenä, mitä oli varastettu.
Kysymys johon olisi todella vaikea antaa vastausta. Miltähän kuulostaisi vastaus: ”Ainakin neljä ikiliikkujaa”. Siinä saattaisi jo poliisimiesten huumorintaju käydä koetukselle. Eikä siinä hullunpaperit juurikaan auttaisi asiaa eteenpäin.

Olihan asiasta toki viranomaiselle ilmoitettava. Selkeästihän täällä rikos oli tapahtunut ja sitä kautta tämä oli poliisiasia. Ikiliikkujista ei ehkä kannattaisi tässä yhteydessä puhella, joten pajasta oli hävinnyt koneenosia.
Otin jo puhelimen käteeni soittaakseni, kun vilkaisin vielä koneistamoon ja huomasin, ettei sentään aivan kaikki osat olleet lähteneet rikollisten matkaan. Jyrsimessä oli yhä kiinnitettynä Ikiliikkujan planeettapyörä. Kolmekymmentäkuusi kiloa painava messinkikehä. Ilmeisesti rosvot eivät olleet täysin perillä siitä, mitä kaikkea laitteeseen liittyy, ja koska samaa pyörää olin käyttänyt kaikissa versioissa, ei yksikään varastetuista laitteista ollut täydellinen. Kaksi asiaa oli yhä tallella ja ilman niitä ei ikiliikkujaa pysty kukaan rakentamaan. Planeettapyörä ja piirustukset. Joku etiäinen lie oli saanut minut säilyttämään piirustuksia yhä sitikan tunkinvaressa. Soitin poliisille. Lupasivat tulla heti ensimmäisenä arkipäivänä, eli maanantaina.

Maanantaina poliisi sitten kuvaili kamerallaan murtojälkiä Muorin olin hakenut jo Haukkajärveltä ja kertonut tapahtumista samalla reissulla. Kauhuissaanhan muori oli vielä poliisien paikalla ollessakin, mutta silti hääräili keittiössä vieraille kahvia.

– Tullee nyt poliisikin välillä kahville, muori puuhasi. - Säilyy ne jälet nyt sen aikaa, kun kupillisen otatte. Lämmitin pakkasesta korvapuusteja. Jäähtyyvät pian.
Maistuhan poliisille. Mukavan oloisis miehiä olivat, ja tarkasti tutkivat paikat.
・ Mitä on hävinnyt? Kysyi toinen siviilipukuisista. Jyri Lonnaksi itsensä esitellyt.
・ Ei näyttäisi mitään arvokkaampaa hävinneen, vastasin. - Joitakin koneenosia.
・ Arvokkaitakin? Lonna uteli
・ Ei oikeastaan. Joskaan ei aivan romuakaan. Messinkiä ja alumiinipronssia pääosin. Joitakin ruostumatonta terästä olevia juttuja lisäksi.
・ Ilmeisesti sattumanvaraisesti osunut keikkavalinta. Ovat huomanneet paikan tyhjäksi ja kokeilleet onneaan. Näin juhannuksen seutuun nykyisin tavallinen ajankohta näille. Yleensä kyllä keikataan kaupunkipaikassa asuntoja, kun huomataan talo tyhjäksi, arveli puolestaan vanhempi poliisimies, joka oli esitellyt itsensä Jokelaksi.
・ Oletteko sattumoisin havainnut kylällä outuja kulkijoita? Jokela kysyi.
・ En, tai oikeastaan kyllä. Aattona tuolla tiellä ajoi hitaasti harmaa Skoda. Farmarimalli, tummennetuin lasein. Taisi jopa hetkeksi pysähtyä, kunnes jatkoi matkaansa. Mie arvelin niitä kyllä turisteiksi, jotka saattoivat etsiä jottai tiettyy paikkaa ja siksi ajelivat niin hiljaksee. Ei se ainakaa tältä kylältä ollu.
・ Harmaa farkku? Lonna tuntui hieman kiinnostuneelta. - Mahtasko jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa havaintoa muistumaan mieleen?
・ Saatto olla, et sama auto tuli mei perässä Risulahtee, mut käänty kuitekii parkkipaikalta takasii. Iha varma en oo, oliko sama, mut saatto hyvikii olla.
・ Jos ne oli tarkkailleet kohdetta, niin sillä perusteella voisi päätellä keikan olleen suunniteltu. Tekijät varmistivat työrauhan itselleen, nähdessään teidän menevän tanssilavalle. Siitä voi päätellä ainakin muutaman tunnin keikkarauhan. Mitenkä tämä sinun seuralaisesi? Oletko tuntenut hänet pitkäänkin? Jokela heitti kuin ohimennen kysymyksen.
・ Nurmen Hilu. On varmaan parisen vuotta pitänyt kirkolla kahvilaa ja siellä on tullut käytyä. Muutti Lahesta tänne äitinsä sairastuttua. Kyllä mie ihan kouluajoista oon tuntenu jollakin tavalla, vaikka eri koulussa käytiikii, kerroin Jokelalle.
・ Eli paikallisia on ja tietää missä asut ja niin edelleen? Jokela jatkoi.

Mieleeni nousi ajatus, että poliisimies sattoi epäillä Hilun olevan jollakin tavoin mukana hommassa. Saattoi tietysti olla mahdollistakin, sillä ehdotus lavalle menosta oli kyllä puhtaasti Hilulta.

-----------

– Tuolta verstaalta oli viety niitä koneen osia. Entäpä talosta, oliko sieltä kadonnut mitään? Lonna katkaisi ajatukseni.
– Ei ainakaan olla huomattu. Keittiösä oli vanhassa peltisessä kahvipurkissa pikkurahaa ja muutama seteli ja nekin ovat tallessa. Saako olla lisää kahvia? muori puuhasi.
– Sisällä on kuitenkin käyty, koska ovi on murrettu. Ilmeisesti tekijät ovat olleet kuitenkin kiinnostuneempia verstaasta, koska siellä on selvästi haettu tarmokkaasti vietävää. Kaikki paikat on pengottu perusteellisesti ja tavaroita heitetty pitkin pajaa, Lonna totesi.
– Olihan täälläkin, mutta pakko oli siivota, jotta mahtuisi elämään, muori selvitti. - Kaikki laatikot ja hyllyt oli tyhjennetty lattialle. Samalla, kun tarkastin, oliko mitään viety, laittelin tavarat paikoilleen.
– Niinpä tietysti. Sitä ei olisi pitänyt tehdä Nyt on mahdotonta löytää viitteitä tekijöistä niiden jälkien perusteella. Jokela murahti.
– Oha pajanpuoli yhä siinä kunnossa, missä se oli rosvojen jäljiltä. Kävin vain katsomassa mitä sieltä on hävinnyt, mutta mie en koskenu mihinkää, minä puolustelin vähän muorin siivoilutarvetta.
– No, katsellaan, ehkä sieltä löytyisi joku viite tekijöihin, Lonna tuumaili ja jatkoi vielä kysymällä.
– Näit siis sen auton ennen tapausta. Oletko varma merkistä? Täältä on tuonne tielle aika pitkä matka.
– Miulla on hyvä näkö. Kyllä se oli Skodan farkku. Ai niin, yks juttu tuli mielee. En tiijä liittyykö se mitenkää..., mieleeni muistui Ressun ja Jaspen maininta Teboililla olleista miehistä ja aioin jo kertoa poliisille asiasta, kun tajusin ettei se sittenkään käy. Poliisit saattaisivat käydä kysymässä miehistä pojilta ja tietysti nämä kertoisivat tuntemattomien olleen kiinnostuneita ikiliikkujahommistani.
– Siis, mikä juttu? Jokela iski aiheeseen kiinni huomatessaan minun äkkiä vaienneen.
– Ei, ku mietin vaan. Ei se varmaan liity tähän mitenkän. Kävihän täällä vähänaikaa sitten jottai saarnaajia. Jehovalaisia tai jottai sellasia, keksin nopeasti vaihtoehtoisen aiheen.
– Mies ja nainen? Lonna varmisti. Olisiko ollut Taivaisen pariskunta?
– Ne ne oli. Ehä mie sillo niihe nimmee tienny, mut kaverit kirkolla sano, ku nää sanansaattajat saapu sammaa baarii,


29 keskuuta tiistai.

Meni vähän huonoille unille viime yö. Mielessä pyöri poliisi Jokelan heittämä ajatus, jonka ymmärisin viittaavan Hilun osuuteen juhannusyön tapahtumiin. Asia kaiversi ajatusta kiveräkärkisellä kuokalla. Voisiko juttu todella olla niin? Erinäiset aihetta tukevat vaihtoehdot tuntuivat pullahtavan ajatuskulun pintaan jatkuvasti.

Hilu tiesi ikiliikkujaprojektistani, mielestäni jopa yllättävästi. Hän myös ehdotti lavalle menoa aattona. Eikä siinäkään vielä kaikki. Tanssien jälkeen Hilu vielä halusi jäädä keskustelemaan ja kävelemään rannalle. Eiköpä siinä ollut jo tarkoitushakuista viivyttämistä? Tarkoin pohdittavaa asiaa kuitenkin minulle.
Sitten toisaalta taas. Mielestäni Hilusta henkii joku suoruus ja selkeä rehti rehellisyys, jota ei voi olla aistimatta. Hän ei ujostellut kertoa menneisyytensä kipeistä kohdista, vaikkei aivan yksityiskohtiin mennytkään kuvaillessaan avoliittonsa kariutumista.
En tiedä, mutta jotenkin tuntuu uskomattomalta ajatus Hilun olevan kimpassa murtoporukan kanssa.

Tämä päivä menikin laitellessa pajaa kelvolliseen järjestykseen. Sama olisi pitänyt saada tehtyä ajatuksillekin, mutta sille sekamelskalle en saanut tolkkua työstetyksi.
Taidanpa huomenissa ajella Kollibaariin ja sitä kautta yrittää selvittää vaihtoehtojen ratoja.


30 kesäkuuta.

Hieman yllätyin avatessani Kollibaarin oven. Tiskin takana hääräilikin Hilun äiti Kerttu.
– Huomenta. Mitäpä laitetaan? Kerttu tiedusteli. Menin yllättävässä tilanteessa heiman hämilleni ja sain vihdoin tokaistua.
– Taidanpa ottaa partiopojan isolla kupilla.
– Hilla-Marja on tuolla keittiön puolella. Pyydän tekemään, tulee kohta pöytään. Ilmoitti Kerttu, eikä tehnyt elettäkään näpelöidäkseen kassakonettaan.
Kaivoin kuitenkin lompakkoni esiin, mutta Kerttu viittasi kädellään. Tulkitsin eleeni turhaksi, joten tyydyin kiittämään kohteliaasti.
– Iso kiitos, jos sillä selviän tällä kerralla.

Varasin itselleni ikkunapöydän ja tuskin ehdin istuutua, kun ikkunan editse asteli baarin ovea kohti kirkonkylän voimakaksikosta pidempi ja ehkä äänekkäämpi: Ressu. Aavistin saavani pian pöytäseuraa, ja kohdallen se osui. Ressu asteli pöytääni kohti kahvikuppi ja munkkirinkilä tarjottimellaan.

- Morotusta mieheen! Ressu mölähti. - Kuis se kulkee elämä Jussin jälkeen?
-Paremminkin vois kulkee, vastailin. - Aattoyönä oli murtomiehet käyneet kylässä sillä välin, ku myö lavalla oltii.
- Älä hitolla. Mitä ne vei?
- Mitäpä arvelet? Ainoo, mikä niitä ol kiinnostanu ol ne ikiliikkujajutut. Työhä sanoitte niije yksii sällii kysellee siellä Teboililla jottai niihi viittaavaa. Satuitteko huomaa millasella pelillä ne liikku?
- No mie en ainakaa huomannu, Ressu vakuutti. - Oot sie poliisille ilmottanu?
- Joo. Kävi ne jo maanantaina. Niile mie sanoin vaa rosvoi vienee konee ossii.
- Et ilenny sannoo ikiliikkujahommisstas mittää, arvasi Ressu.

Samassa Hilu toi pöytään tilaukseni.
- Siul olikii rankka Juhannus. Syöhä nyt, et toivut. Mie tarjoon, Hilu naurahti.
Ehdin jo miettiä, tiesikö Hilu murtokeikasta, ja jotain taisi Ressukin ehtiä pohtimaan, koska tokaisi.
- Nii, Tompan luona oli käyny murtovarkaita aattoyönä.
- Herranen aika! Hilu henkäisi. - Sillä välin, ku myö oltii lavalla? Hän jatkoi kysymyksellä.
- Nii, just sillo, Ressu vei keskustelua. - Eikä Tomppa ilenny poliisille sannoo, et ne vei sen ikiliikkujan.
- Jos nyt iha tarkkoja ollaa, nii ei se oikesti täytä ikiliikkujan määritelmii, pätkin Ressun innostuksen. - Se toimii kyllä ja liikkuu, mut se käyttää ulkopuolista energiaa.
- Mie arvasin. Miehä sanoin, ettei sellasta pysty tekemää, Ressu jatkoi voitonriemuisella äänellä. - Siul on siinä sähkömoottori ja patterit.
- No, ei oo, mut en mie ruppee sitä tässä siule selittämmää, sanoin ja haukkasin partiopoikaani.

Ressu loi pitkän katseen annokseeni, sitten minuun ja vielä Hiluunkin.
- Vai oli se rankka Juhannus Tompalla. Ressu tuntui oivaltavan uuden näkökulman Juhannukseni vaiheisiin.
– Pääsitkös Tomppa ihan toukomehiläisen töihin, kun siuta noin passataan.
Hilu tuhahti ja kipsahti kohti keittiötään. Kävellessään kuitenkin keinutti lantiotaan tietoisen liioitellusti, kai ärsyttääkseen äskeisen kommentin heittänyttä Ressua. Homma näytti toimivan, sillä Ressu kimmahti jakkaraltaan ja ärähti minulle.
・ On siinä ja mulla kaveri. Lausahduksen sisäinen sanoma saattoi jäädä itselleni hieman hämäräksi, vaikka joku sukkiin liittyvä mielikuva siitä silti syntyi. Ressulta jäi pöytään lähes täysi kahvikuppi ja aloittamaton munkkirinkilä. Ne näyttävät nuo kiireet syntyvän joskus todella yllättäen.

Haukkailin siinä annostani ja maistelin ohessa kahvikupposesta kollibaarin mustaa. Melkoisen sekavat mietteet pyörivät ajatuksissani. Olihan tässä lyhyessä ajassa ehtinyt tapahtua monenlaista kummaa, mutta kuinka tästä nyt eteenpäin. Joku aatoksenitu tunki pintaan ja se liittyi jopa yllättäen Thomas. A. Eggbergiin. Alkoi tuntua siltä, että minun ehkä sittenkin pitäisi käydä tervehtimässä Ulriika kodin asukkia.
Vaikka Eggberg ei muista onnettomuutensa jälkeen asioita kolmea minuuttia pidempää, niin ehkä hän muistaisi ennen sitä tapahtuneita paremmin. Ikiliikkujaan liittyvillä asioilla alkoi olla jo aiempaa kiinnostavampia näkökulmia. Pohdiskeluni katksivat jälleen yllättävään kysymykseen.
– No, mihin se Kenonen häipyi? Kahvitkin ovat jääneet juomatta, Hilu oli ilmestynyt paikalle ja tiedusteli pöytäseurani poistumisen vaikutteita.
– Joo, eipä näytä kahvi maistuneen. Taisi huomata pukeutuneensa tilanteeseen nähden sopimattomasti ja lähti sukkia vaihtamaan, arvelin syitä Ressun häipymiseen. Hilu naurahti sen oloisesti, että ymmärsi kommenttiin piiloutuneen vihjeen.
– Mites sie aiot nyt sen oman projektis kannalta jatkaa? Vai meinaatko luovuttaa?
– En tiiä. Just mietin, kannattasko lähtee käymään Loviisassa jututtamassa Eggbergiä itteesä. Jos sillä jottai muistikuvia ois siitä, mitä tarkoitusta koko systeemillä alunalkaen on ollu. Ikiliikkujahan on ikivanha mysteeri, jota on elätelty, vaikka kai se on tiedetty, ettei sellasta voi ikinä saada aikaiseksi.
– Kuka Eggberg? Hilu uteli
– Enks mie kertonu sillo aattoyönä? ihmettelin.
– En mie ainakaa muista.
– Tän systeemin keksijä, mitä ilmeisemmin, kerroin. - Ratkaisut sisältää siinämäärin uusia tulkintoja ja oivalluksia fysiikasta, ettei mikään kylähullu voi kyseessä olla. Ohan hänen ollu pakko käsittää, ettei värkki täytä ikiliikkujan vaatimuksia, vaikka se pyöriikin. Miuta kiinnostaa, miksi ja mitä tarkoitusta varten hommaan on ryhdytty, ja miten Uki liittyy tähän kokonaisuuteen.
– Mites sie sitte liityt tähän? Jos Eggberg on keksiny laitteen, nii mite se siulle on joutunu? Miks hää ei ite tee sitä ikiliikkujaa? Hilu ihmetteli.
– Sehä tässä kummaa onkii. Uki lähti aikoinaa ilmeisesti juuri Eggbergin luo niissä asioissa ja katos sillä reissullaa. Sit Eggberg joutu johokii onnettomuutee ja sai aivovamman, eikä pysty muistamaa mittää asiaa hetkee kauemmin.
– Vieläkää en tajuu, mite sie sitte oot joutunu siihe mukkaa, Hilu intti, joten kerroin sitten sitikan laittelun myötä löytyneistä piirustuksista.
– Ne ol nii asiallisesti tehty ja kaike lisäks niihe mitotukset oli koodattu matemaattisella järjestelmällä. Sitten, ku homasin, ettei mitotukset näytä sopivan keskennää yhtee, tajusin hommaan kätkeytyvän jotain merkityksellistä. Meni muuten aikaa sen koodauksen purkamiseen. Siinä sitten, kun mitat alko täsmätä alko homma jo viedä mukanaan.
– No, auttasko se Eggbergin tapaaminen sitte mitään? Jos hää ei muista mittää, ni entäs sitte?
– En tii, mut keksitkö parempaa vaihtoehtoo? Kysyin.
– Entäpä jos annat koko roskan olla?
– Siihe tässä voi hyvinkii joutuu, mut taijan sitä ennen käydä pyörähtämässä Loviisassa.

Hilu epäili Loviisamatkan tarkoituksenmukaisuutta, koska Eggbergin muisti ei nähtävästi yltäisi antamaan minulle haluamiani selvennyksiä. Asiaa toki epäilin itsekin, mutta toiveissa elättelin mahdollisuutta siihen, että Eggbergillä olisi muistikuvia ajasta ennen onnettomuutta. Ehkä niitä pystyisi palauttelemaan kuvailemalla yksityiskohtia keksinnöstä, jonka hän itse oli nimennyt ”Ajanpyöräksi”. Nimi oli ehkä kiertoilmaus, jolla väistettiin ikiliikkujaan liittyvät ennakkokäsitteet.



1. heinkäuuta

Sovitellessani pakua Hoivakoti Ulriikan parkkipaikalle, kiinnitin huomioni kauempana pihalla, vanhojen koivujen siimeksessä seisovaan tummalasiseen farkkuun. Tutun näköinen ajokki, jos se oli sama jota aiemmin olin kotikulmilla nähnyt, niin mitä se täällä teki? Havainto herätti tietysti mielenkiintoa, mutta en alkanut asiaa pidempään pohtimaan. Olin tullut tapaamaan Eggbergiä ja se sai olla pääasiallinen tavoite. Kysymykset ikiliikkujan ympärillä vaativat mielessäni vastauksia ja tämä oli ehkä ainoa mahdollisuus niitä saada.
Lämpimänä kesäpäivänä joukko hoivakodin väkeä istuskeli ulkosaalla olevilla penkeillä ja mukana näytti olevan henkilökunnan edustajakin. Oiva paikka ja tilaisuus suorittaa lähempiä tiedusteluja.

– Hyvää päivää. Mie oon Tommi Lukander ja mie tulin tapaamaan Thomas Eggbergiä, aloitin keskustelun.
– Päivää, päivää. Mats Kauste, mies esittäytyi ja ojensi kätensä tervehtien.
– Sukulainen? Hoivahenkilö heitti kysymyksellä.
– Kyllä. Kaukainen tosin, Thomas on isäni serkku, heitin vastaukseni, joka ei aivan totuutta vastannut.
– Aivan. Thomaksella ei juuri ole vieraita käynyt. Olemme olettaneet hänen sukulaistensa asuvan kaukana ja siksi etääntyneen herra Eggbergistä. Kauste katseli ympärilleen, kuin etsien ja jatkoi sitten.
– Hän ei näköjään ole nyt ulkona. Käydäänpä katsomassa, onko hän mahdollisesti huoneessaan. Tehän olette tietoinen hänen tilastaan?
– Niin, siitä ettei muisti toimi? halusin varmistaa.
– Sepä se. Hän ei todennäköisesti muista teitä. Tai sanotaan varmuudella, ettei muista. Hänellä on pysyväksi määritelty aivovamma, joka vaikuttaa muistikeskukseen aivoissa. Ikävä kyllä, hän ei pysty muistamaan muutamaa minuuttia vanhempia asioita.

Huoneen ovessa oli numero kaksi ja nimi T. Eggberg. Hoitohenkilö koputti oveen ja vastausta odottamatta avasi sen.

Valkeatukkainen, erittäin huolitellusti pukeutunut mies istui vanhan tummaa puuta olevan kirjoituspöydän takana ja kohotti katseensa kädessä pitämästään rubikin kuutiosta. Kysyvä ilma kasvoilla hän katsoi meitä kohti.

– Hyvää päivää herra Eggberg. Teille tuli vieras, Kauste ilmoitti.

Eggberg katsoi meitä ääneti ja ilmeettömänä hienen hetken ja kysyi.

・ Kukas te sitten olette?
・ Mie oon Tommi Lukander. Hyvää päivää herra Eggberg.
・ Entäs tämä toinen? Uusi kysymys seurasi ensimmäistä.
・ Minä olen Matss Kauste ja olen täällä töissä.
・ Jaha. Menkää sitten töihinne, kivahti tiukan oloinen palaute.
・ Yrittäkää pärjätä, Kauste virnisti minulle ja lähti huoneesta. Käännyin jälleen katsomaan Eggbergiä. Mies oli jatkamassa värikuution mysteerin kimpussa puuhailuaan, aivan kuin olisi ollut huoneessaan yksin. Yritin käynnistää keskustelua.
・ Miun isä oli Uki Lukander. Tehän tunsitte hänet?
・ Vai niin. Kukas sinä sitten olitkaan? Kysymys tirahti kiukkuisella äänellä.

Alkoi näyttää siltä, että kolmen minuutin muistilupaus oli pitkälle ylimitoitettu. Tuskinpa tästä matkasta tulisi mikään suurmenestys, arvelin jo tässä vaiheessa.
Rubiikin saloihin keskittynyt herrasmies näytti jo jälleen unohtaneen minut. Kuutio pyöri ja rapisi miehen sormissa tottuneen näköisesti ja ne hetket, kun se ei pyörinyt, Eggberg käytti kirjatakseen saavuttamansa värikombinaatiot virheäkantiseen vihkoonsa.
Syy kuutiopyörityksen sujuvuuteen valkeni samalla, kun katselin ympärilleni huoneessa. Kuutioita, niitä oli asunnossa kymmenittäin, ellei jopa sadottain. Pikamuistilla varustetulla tiedemiehellä riitti taatusti puuhaa mysteerien ratkoimisessa. Poimin käteeni yhden sohvapöydällä lojuvista älypeleistä ja aloin pyöritellä sitä. Tuttu laite minulle ja pystyn muutamassa minuutissa ratkaisemaan värisommitelmat oikeisiin paikkoihinsa. Eggbergillä näytti olevan oma menetelmänsä, sillä värikoodien lisäksi yksittäiset palat oli merkitty myös numeerisesti. Jokaisella värisivulla oli numeraalit nollasta kahdeksaan niin, että nolla jäi keskelle, mutta muutoin numerot eivät järjestyksellään noudattaneet loogisuutta.
Ilmeisessti Eggberg oli puuhansa lomassa tarkkaillut myös tekemisisäni, sillä hän ksäisi yllättävän kysymyksen.
・ Kukas sinä olitkaan? Äänestä oli kädonnut se kireä sävy ja se oli suorastaan pehmeä ja jopa aidon kiinnostuneen oloinen. Vastaukseni jälkeen seurasi heti uusi kysymys ja siihen minun täytyi jo miettiä vastaustani.
・ Miksi sinä olet minun luokseni tullut?
・ Käyntini tarkoitus liittyy tähän, vastasin kaivaessani paidantaskusta esiin kopiota Eggbergin alkuperäisestä ikiliikkujapiirroksesta. Ojensin paperin keksijälle.
・ Mitä tämä esittää? hän kysyi ja äänessä oli jälleen alkuperäistä kireyttä.
・ Sitä mie oon selvittämässä, vastasin uteluun, tarkkaillen samalla miehen ilmeitä. Ne eivät ainakaan paljastaneet mitään.
・ Tästä minä en mitään kyllä ymmärrä. Kuka sinä sanoitkaan olevasi? Joku Uki?
・ Ei ku Tommi Lukander. Uki ol miu isä ja te tunsitte hänet, yritin selvittää asiaani.
・ Niinkö? Tunsin siis isäsi. Onko tämä Uki joku sukulaiseni? Miksi hän ei itse tullut käymään?
・ Uki katosi jo kauan sitten, eikä hänestä ole kuulunut sen jälkeen mitään. Hää ol käymäs tääl, tai siis Loviisas siun luona, ja takaspäin tullessa ajanu puuhu Koria kohal. Auto löyty joevarrelta puuhu ajettuna, mut miestä ei mistää. Luultavasti Uki ol nukahtanu rattii ja suistunu tieltä. Päässy jotekii sekapäisenä autostaa ulos ja joutunu Kymijokkee.
・ Vai sellainen ikävä tapaus. Minkälaine auto se oli? Yllättävä kysymys hämmensi minua hetken. Miksi auto kiinnosti Eggbergiä? Muistiko hän sittenkin jotakin vanhoista asioista?
・ Se ol sitroenin Sd- malli vuodelta -58, vastasin jännittyneenä.

Eggberg käänsi katseensa seinällä olevaan kuvaan. Siinä se oli. Ukin sitikka, uutena ja kiiltävänä. Auton vieressä seisovasta pojastakaan ei voinut erehtyä. Thomas .A. Eggberg siinä seisoi iloinen virnistys kasvoillaan.

・ Nyt minun päätäni alkaa taas särkeä. Lähtisitkö kanssani hieman kävelemään ulkoilmaan. Se auttaa yleensä päänsärkyyni, Eggberg hieroi niskaansa ja nousi pois pöytänsä takaa.
・ Totta kai mie lähen, vastasin jopa toiveikkaana, odottaen kuulevani jotain uutta Ukista ja jopa ”Ajanpyörästä”.

Kävelimme verkkaisesti pihanurmella, vanhojen koivujen siimeksessä. Katselin varjoon pysäköityä farkkuskodaa. Samanlaisia autoja on varmasti pilvin pimein, mutta melkoiselta sattumalta tuntui nähdä täällä yksi niistä. Harmi, etten ollut pannut risulahdessa rekisteriä mieleeni. Olisin saattanut ehkä muistaa sen silti, ellei havaintoni olisi ollut peilin kautta tehty. Käänteisenä rekisteritunnus ei ainakaan nyt soittanut mitään muistikelloa päässäni. Ajatukseni keskeytyivät jälleen Eggbergin ääneen.

・ Kerroppa jotain siitä Ukista.
・ Paljoahan miulla ei oo kerrottavaa. Uki katos ennen miun syntymääni, mutta jottain sentään tiiän miule kerrotun perusteella, vastasin ja kerroin Ukin historiasta sen, mitä siitä tiesin. Kun sitten ehdin sitikan vaiheisiin, Eggberg keskeytti minut.
・ Nii, se auto. Se oli minun isäni entinen. Sävähdys kulki lävitseni. Olimme varmasti kävelleet jo pidempään kuin sen kolme minuuttia ja Eggberg muisti auton vielä. Ehkä muistista löytyisi vielä muutakin kiinnostavaa.
・ Te muistatte sen auton vielä, innostuin ehkä liikaakin.
・ Toki minä sen muistan. Ei minun muistissani mitään vikaa ole, mutta kukas te olette? Miksi isäni auto teitä kiinnostaa?

Huokaisin tuskastuneena itsekseni. Tästä ei kyllä tule yhtään mitään. Ukko on ihan pihalla, vaikka hetkittäin vaikuttaisi olevan jo reessä, tai ainakin pääsemässä jalaksille.

Kävelimme hieman kauemmas rekennuksesta. Korkea pensasita reunusti pihaa ja aivan aidan kupeessa oli yksittänen penkki, jolle olimme selvästi matkalla.

Istuuduimme varjoon ja ajatukseni alkoivat jo kierrellä lähtöhetken kimpussa, kun jälleen yllättävä pyyntö kantautui korviini.
・ Kertoisitko myös äidistäsi?
・ Muoristako? ällistyin kysymystä.
・ Muoriksiko häntä kutsutaan?
・ Nii mie oon aina sanonu, ja ilmeisesti Ukikii, vastasin ja aloin kertoa.
Lopetettuani Eggberg oli pitkään vaiti ja kysyi sitten viimeinjälleen yllättävän kysymyksen. Löytyisikö sinulta kynää ja paperia. Annan oman numeroni ja oaoitteeni. Olihan minulla paperia. Se piirustuksen kopio, mutta kynää ei ollut. Yllättävästi sellainen kuitenkin löytyi Eggbergin povitaskusta. Hän kirjoitti paperiin nopeasti kauniilla ja selkeällä käsialallaan. ”Ole varovainen. Olet vaarassa. Älä missään tapauksessa paljasta tietäväsi Ajanpyörästä mitään. Isäsi on elossa, mutta tarkoin vartioituna. Lähde nyt ja hävitä tämä paperi heti, kun voit sen tehdä salaa. Meitä kuunnellaan kaiken aikaa.”

・ No, onpa nyt kumma. En saa millään päähäni omaa osoitettani, tai puhelinnumeroa. Mennään tuonne talolle ja kysytään sieltä, ehdittyämme takaisin rakennukselle, hän ei enää muistanut koko asiaa.
・ Olipa mukavaa keskustella. Tuletko sitten taas uudelleen? Mikä se sinun nimesi taas olikaan.
・ Tommi Lukander, kavereitten kesken Tomppa vaan, vastasin, oivaltaen nyt muistinmenetyksen ehkä paremmin, kuin vielä hetki aikaisemmin.




------------------


Ajelin kotiinpäin hieman kiertotietä, eli Korian kautta. Kymijoen puikahtaessa esiin, mietin mahdollista paikkaa, jossa Uki oli suistunut tieltä. Nyt alkoi tuntua yhä todennäköisemmältä se, ettei kyseessä sittenkään ollut pelkkä onnettomuus. Eggbergin antaman näkemyksen mukaan Uki olisi yhä elossa ja vangittuna.
Kaikki näyttäisi nivoutuvan yhteen Eggbergin keksinnön kautta. Miksi joku taho olisi niin kiinnostunut laitteesta? Mikäli kyseessä olisi määritteen täyttävä ikiliikkuja, joka siis tuottaisi liikkeen ylläpitämiseen tarvitsemansa energian, niin ehkä silloin..., mainettahan keksintö tietysti saattaisi antaa. Toisaalta, olisiko sekään riittävä syy lähteä rikollisin keinoin tavoittelemaan keksintöä?

Pysähdyin toviksi paikkaan, jossa rinne vietti jokiuoman suuntaan tieltä. Rannassa kasvoi vankkarunkoisia hopeapajuja joksenkin määrävälein, joten ne lienee istutettu siihen joskus aikojen alussa. Kaivoin vielä taskustani paperin ja luin sen kertaalln läpi. Nousin sitten autosta ja laskeuduin rinnettä joen varrelle ja poimin vesirajasta liki nyrkinkokoisen kiven. Käärin paperin kiven ympärille ja kastelin sen vielä läpimäräksi, ennen kuin viskasin nyytin virtaan.

Kotiin ehdittyäni, tein hävittämistempun myös alkuperäiselle piirrokselle. Poltin paperin pajan ahjossa ja hajotin vielä syntynen paperihiilloksen hienoksi tuhkaksi. Ajanpyörästä ei enää ole jäljellä käyttökelpoista dokumenttia, joten Eggbergin toivomus tai pikemminkin ehdotus on nyt toteutettu.

Nyt, kun olen vetäytynyt piha-aittaan yöpuulle, ja kirjoittelen päivän tapahtumia ylös, en voi olla miettimättä Eggbergin antamaa varoitusta. Pitääkö se paikkansa? Olenko minä todellisessa vaarassa. Onhan olemassa joitakin viitteitä siitä, että joku ulkopuolinen taho on liittänyt minut samaan vyyhteen Ukin Ja Thomaksen kanssa. Juhannuksena tehty murto liittyy mitä suuremmalla todennäköisyydellä samaan tapahtumaketjuun.

Meninkö liian pitkälle? Joku tietää minulla olevan Eggbergin ajanpyörästä laatimat piirrokset. Murtomiehet eivät niitä löytäneet, koska ne olivat mukanani Sitikan tunkinvarressa. Joku saattaa tulla niitä etsimään vielä uudelleenkin, mutta enää niitä ei löydy. Toivottavasti tieto siitä riittää, jos niin käy. Alkaa hieman pelottaa, sillä aivan hetki sitten tien suunnalta kuului auton ovien paukahdukset. Joku jossakin lähistöllä nousi autostaan.




---------------------------------------


IKILIIKKUJA

Osa 2

Uki




Toukokuinen ilta oli vierähtänyt pitkälle ja aurinko painunut jo horisontin taa.
Uki Lukanderin Citroenin moottori hyrisi tasaisen kauniisti miehen ajaessa hiljaista vauhtia pienellä sivutiellä. Mies autollaan lähestyi Korian taajamaa ja Kymijoki vilahti ajoittain hiirenkorvaa pukkaavan lehtomaiseman takaa.
Uki oli erinomaisen hyvällä tuulella, eikä kaunis kevätilta suinkaan himmentänyt tunnelmaa. Ei edes Thomas Eggbergin huolestuneet ohjeet aiheuttaneet mielialassa matalapaineen aihiotakaan.
- Pidä tämä homma sitten täysin salassa.

Ehkä olisi pitänyt hieman huolestua, sillä takaa lähestyi punainen pakettiauto, joka näytti ilmiselvästi pyrkivän ohi vauhtiaan hiljentämättä.
Uki väisti kapealla tiellä niin paljon kuin pystyi ja paku hujahti ohi ja katosi edessä olevan kaarteen taa.
Muutamaa hetkeä myöhemmin auto tuli jälleen näkyviin ja Uki huokasi itsekseen.
・ Siinä ne kiireet taas nähdään.
Paku seisoi tiellä hieman vinossa ja kuljettaja huitoi sen vierellä pysähtymismerkiksi käsillään. Uki Pysäytti Citroenin pakun taakse ja nousi autostaan. Siinä samassa hän huomasi pakun keulan alta esiin pistävät jalat.
– Hittolainen, tuo kaahari ajoi jonkun päälle, säikähdys levisi jostakin selkäytimestä päälaelle kuin kuuma hyökyaalto.
– Se hyppäs jostakin eteen, en ehtinyt tehdä mitään, pakun kuljettaja vaikersi.
Jokin tilanteessa häiritsi Ukin mieltä, mutta hän ei saanut aavistuksen omaisesta tunteesta heti kiinni. Hän asteli pakun eteen ja kumartui katsomaan lähemmin. Samassa hän tajusi, mikä mielessä oli tuntunut ristiriitaiselta. Jos joku jää auton alle, niin eiväthän jalat jää osoittamaan eteenpäin, vaan nehän ensimmäisenä ovat auton alla. Samassa jotain märkää ja eetterille haisevaa painettiin tiukasti vasten Ukin kasvoja. Taju katosi saman tien ja pakun kuljettaja naurahti.
・ Tämä kävi helposti. Kömmihän esiin sieltä, ennen kuin paikalle sattuu muita kulkijoita.

Yhdessä miehet nostivat velton Lukanderin pakun tavaratilaan ja teippasivat ammattimiesten ottein nilkat ja ranteet, sekä suun.
Suljettuaan pakun ovet, miehet siirtyivä Ukin auton kimppuun. Ajokissa tehtiin nopea, mutta perusteellinen etsintä. Mitä tahansa miehet hakivatkaan, sitä ei nyt löytynyt. Toinen miehistä askarteli vielä avoimen konepellin alla ja kaivoi taskustaan sokeripalan. Sokeripalalla hän kiilasi kaasuttimen vivuston, jolloin auto käynnistettäessä kävisi joutukäyntiä suuremmilla kierroksilla. Ohjauspyörä käännettiin vinoon ja miehet päättelivät pyörien asennosta ajokin kulkeutuvan käynnistyksen jälkeen tieltä viettävän rinteen kautta Kymijokeen. Toinen miehistä avasi kuljettajan puoleisen oven ja starttasi. Lämmin kone hyrähti heti kierroksille. Mies sammutti vielä moottorin, vain siirtääkseen vaihteen päälle. Uusi starttaus ja ajokki nytkähti liikkeelle ja näytti tien yli kuljettuaan kaartavan juuri suunnitellusti suoraan jokeen. Joku kivi, tai nyppy rinteessä kuitenkin oli ja se riitti kääntämään suuntaa sen verran, että joen sijaan Citroen tömähti vanhan hopeapajun runkoon. Kuljettanpuoleinen etuovi rempsahti täysin auki ja konepellin alta pöllähti valkea höyrypilvi. Moottori kävi vielä pienen hetken, pyörien sutiessa, mutta sammui sitten oudosti poksahtaen. Miehet nousivat punaiseen pakettiautoonsa ja poistuivat paikalta.

Pakettiauton ohjaamossa kaksi miestä manaili huolimattomuuttaan.

– Olisi pitänyt paremmin varmistaa se jokeen meno sille Lukanderin sitikalle. Tai ainakin käydä rassaamassa se sokeripala pois kaasuttimen vivun alta. Nyt kyllä näkyy heti, että auto on tarkoituksella viritetty ajamaan jokeen, eikä paljoa enää tarvi miettiä lisää kun arvaa mitä oikein on tapahtunut.
– Ei siinä turhaan kannattanut käppäillä tekopaikalla. Joku olisi piankin osunut paikalle ja sitten ainakin homma olisi kussut näpille, arveli autoa ajava mies.
– No, ehkä se sokeripala sulaa siinä höyryssä jota pukkasi konepellin alta, tai sitten voihan se tärähdyksestä jopa pudota maahankin, rauhoitteli mieltään ensiksi puhunut.
– Katsellaan nyt jatkossa mitä tuleman pitää. Meitä ei kyllä pysty kukaan liittämään tapaukseen. Nyt jo ollaan niin kaukana paikasta, eikä kukaan ole nähnyt, joten eiköhän tärkeimmät kuitenkin tulleet hoideltua.
– Niin, mutta nyt Lukanderin katoaminen huomataan heti. Jos auto olisi jokeen saatu, niin menisi ainakin päiviä, ellei jopa viikkoja....
– Aivan, mutta siinä on taas se jos. Jos ja jos. Jos jossittelemaan käydään, niin jos Eggberg olisi suostunut yhteistyöhön annetuin ehdoin, niin eihän tähän olisi tarvinnut turvautua.
– Mikä se Eggbergin homma oiken on? Minulla ei ole siitä oikeastaan sen selvempää käsitystä. Jostakin keksinnöstähän ne puhuivat.
– En minäkään siitä juuri muuta tiedä, Eggbergille oli kai tarjottu melkoista summaa keksinnöstään, mutta tämä kieltäytyi. Äijää on vakoiltu sen jälkeen yötä päivää. Sikäli, kuin Mikloksen jutuista kiinni sain, niin Joku jopa mullistava energiakeksintö kai kyseessä on. Tähän asti hommaa on vielä kehitetty lähinnä teoreettisista lähtökohdista, mutta nyt Eggberg on etsinyt prototyyypin tekijää. Ilmeisesti teoriat ovat siinä vaiheessa, että käytännön kokeisiin on aika ryhtyä. Mikloksen mukaan nyt on tullut aika toimia.
– Tämä Lukander on sitten ilmeisesti Eggbergin luottomies prototyypin rakentamiseen, arveli apukuskin paikkaa pitelevä.
– Jep, vahvisti kuski.

-------------------


Pienen huoneen betoniseinät oli maalattu vaaleanvihreäksi ja kalustus oli todella niukka. Putkirunkoinen sänky ja pieni puinen pöytä, jonka vastakkaisilla puolilla oli selkänojattomat istuimet.
Uki istui vuoteen reunalla ja katseli pitkää tummakulmaista miestä, joka juuri oli kehottanut murteellisella suomenkielellä Ukia istumaan seurakseen pöydän ääreen. Mies oli tuonut tullessaan termoskannullisen kahvia ja pari pahvimukia. Näiden lisäksi pöydälle oli tullut kertakäyttölautasella kaksi muhkeaa kinkkusämpylää.

- Varma sinulla jo nälkä. Nouse sämpula ottama ja samalla keskustella asiat. Me tahto se mitä Eggberg antoa sinulle. Sitten voi lähtee kotiin.
- Minä en saanut Eggbergiltä yhtään mitään, Uki yritti.
- Eggberg soitti sinut ja pyysi tulemaan tärkeän asian tähden. Se meitä kiinnostaa ja se me haluata. Sinä voit sitten mennä.
- No hyvä. Minä kerron mistä oli kyse ja lähden sitten? Uki varmisti.
– Juuri se on huva niin.
– Eggberg halusi ostaa minulta takaisin isänsä auton. Ostin sen konevikaisena pari vuotta sitten ja laittelin kuntoon. Hän oli tullut katumapäälle kaupoista ja olisi maksanut kauppahinnan lisäksi remontista aiheutuneet kulut. Lupasin harkita, mutta en vielä tehnyt kauppoja. Siinä se koko stoori. Jos te olette kiinnostuneita siitä autosta, niin tehkää kilpaileva tarjous. Ei autokauppoja saa syntymään ihmisiä kaappaamalla, Uki vei juttua.
– Tuo ei ollut totuus. Sinä puhu nyt palturia, mustakulmainen naurahti ylipehmeällä äänellä.
– Teillä lienee aivan muita kuvitelmia, mutta näin homma todellakin meni, Uki totesi.
– Siinä on kuuma kahvi ja tuore sämpulä. Sinä syö nyt, minä palaan asiat myöhempi aika, mies totesi ja nousi pöydästä. Paksu metallinen ovi sulkeutui miehen jälkeen ja salvat kääntyivät kiinni. Oven lävitse kuului lukon kilahdus.
Uki nousi ja käveli kokeilemaan oven lukitusta. Kilahdus oli kertonut asian. Salvat eivät kääntyneet. Tila vaikutti väestösuojalta, mutta miksi näin pieni väestösuoja?

Hän oli pitänyt Thomaksen varovaisuutta vainoharhaisuutena, mutta nähtävästi tilanne oli vielä Eggbergin arveluja kimurantimpi.
Herätessään pakettiauton tavaratilassa, Uki oli kyllä varsin pian arvannut tulleensa siepatuksi juuri Thomaksen luona vierailunsa vuoksi. Vaikka hän pikemminkin pilailumielessä oli sujauttanut Eggbergiltä saamansa piirustukset tunkinvarren putkeen ja painanut muovitulpan kätköä peittämään, niin nyt oli suorastaan toivottavaa se, että piilo olisi riittävän hyvä.
Itse keksinnöstä he eivät juurikaan olleet puhuneet, ja Thomas oli vain pyytänyt häntä valmistamaan piirustuksien mukaiset osat.
– Varovaisuussyista mitoitukset ovat koodattuja ja lähetän sinulle postin kautta koodiavaimen, oli Eggberg maininnut. - Siinä on yksi liuska tekstiä, jossa on hieman perustietoa keksinnöstä. Ihan siltä varalta, että jokin homma vaatii vielä tarkennuksia, sinun on syytä tietää mitä ajan takaa ajatuksellani. Noiden tietojen valossa ei vielä kokonaisuudesta pysty saamaan mielikuvaa, joten idea on niiltäosin turvassa, mutta pidä huoli ettei kukaan saa piirustuksia ja selvitystä käsiinsä. Tässä on kysymyksessä todella isot asiat, Thomas oli sanonut, ja nyt Uki alkoi uskoa miehen olleen syystäkin vakavissaan.

Ukin ja Thomaksen välille oli vuosia sitten syntynyt ystävyyssuhde ja molemminpuolinen luottamus. Eggberg tunsi Lukanderin taidot metallityöstössä ja siinä yksi syy siihen, miksi hän oli päättänyt kääntyä tässä salaisessa asiassa Lukanderin puoleen.

Uki istuutui pöydän ääreen ja kaatoi termoksesta kahvia pahvimukiin. Sämpylää pureskellessaan hän jatkoi pohdintaansa.
– Miksi tämä sieppaus? Hänellä ei todellakaan ollut hajua Eggbergin ideasta, eikä se selviäisi edes niistä piirustuksista, jotka tuli kätkettyä tunkinvarteen. Sen hän toki oli ymmärtänyt Thomaksen puheesta. Thomas halusi hänen tekevän ne yksittäiset osat ja siinä suurinpiirtein se, mitä tässä tekijän tarvitsi tietää.

- Kyllähän Thomas Eggberg toki oli omanlaisensa ja omalaatuinen henkilönä, ja juuri sellaisiahan monet keksijät taisivat olla. Varmasti Thomas halusi perustellusti pitää kaiken mahdollisen tiedon ulkopuolisten ulottumattomissa, niin varmaan itsekin olisi tullut tehdyksi, Uki pohdiskeli. Hän pyöritteli tämän hetkistä tilannetta mielessään, mutta ei juuri keksinyt selvää etenemissuuntaa. Kuitenkin olisi kai parasta pitää tieto piirustuksista salassa.
Sieppaajilla oli ilmeisesti jokin näkemys hänen osallisuudestaan Eggbergin keksinnön etenemiseen ja ilmeisesti he kuvittelivat tuon osallisuuden huomattavasti todellista suuremmaksi.
Ilmeistä oli sekin, että Eggbergin keksinnöstä oli jotain tietoa ollut jo pidemmän aikaa ja keksijää tarkkailtu niiltä tiimoin jokseenkin perusteellisesti. Sieppaajat tiesivät Eggbergin puhelinsoitosta ja jopa sen sisällöstä. Uki muisteli itse ihmetelleensä Thomaksen puhelun outoa salaperäisyyttä miehen pyytäessä käymään jonkin tärkeän asian vuoksi. Asia oli tärkeä, mutta Eggberg vältti kertomasta siitä lähemmin puhelimessa, joten hänellä täytyi olla käsitys salakuuntelusta.

Heti Ukin saapuessa Thomaksen kotiin, oli tämä alkanut johdattaa keskustelua aiemmin tapahtuneeseen autokauppaan, jossa Eggbergin isän vanha ajokki oli vaihtanut omistajaa ja päätynyt Ukille. Lähes samaan hengenvetään Eggberg oli pyytänyt päästa ajelulle isänsä entisellä autolla. Tuolla ajomatkalla sitten piirustukset olivat vaihtuneet keksijältä Lukanderin auton tunkinvarteen. Tuosta ajoretkestä Uki oli sitten vetänyt tarinansa autokaupoista tummakulmaiselle kyselijälle.

Hetken Uki myös pohti, kannattaisiko hänen vedota sieppaajiinsa sillä, että kotona hänellä oli nuori raskaana oleva vaimo, mutta hylkäsi ajatuksen samassa. Mikäli sieppaajat eivät olleet tiedustelleet hänen taustojaan yhtä huolella, niin saattoi olla parempi, etteivät olisi tietoisia asiosta, joita voisi käyttää kiristyskeinoina.

Kului lähes tunti ja tummakulmainen palasi huoneeseen.
– Joko sinu on ehtinyt miettiä asian valmis? Kertoo minulle mikä Eggberg anto ja antta se minä?
– Valitettavasti en voi auttaa asiassa josta en tiedä. Sanoppas sinä, mistä tässä on kysymys?
– Vai ei sinä muka ole tietävä? Eggbergin keksintöasia on tämä syy. Eggberg halusi sinät tekemään laite malliksi. Me haluata ne piirustus, joka Eggberg teki.
– Pyytäkää sitten mieheltä itseltään. Uki nasautti.
– Sitä on yritetty, mutta ei hän halua tehdä kauppa Hän pitää asia visusti salattu.
– Siinä näet itsekin. Miksi hän minulle olisi antanut tiedon, jota ei kuitenkaan halua paljastaa? Onkos täällä muuten vessaa, pitäis pikapuoliin päästä kuselle.
– Okei, minä näyttä, Tummakulmainen myöntyi yllättävän nöyrästi. Ilmeisesti tavoitteenaan olla hankaloittamatta tilannetta ja näin pitää mahdollisuuksien mukaan yhteistyöhalua yllä.
– Kun me saa, mitä tahto, me lähdemme maasta ja sinä pääset kotiin, tarinoi vessaan opastava mies.
– Valitta tämä huono asunto ja toimi, mutta tilanne tuli yllättävä ja muuttu nopeaan. Ei olttu varattu tämmöinen mahdollisuus.


Tummakulmainen vaikutti olevan juttutuulella ja purki tilannetietoa siinä määrin, että Uki pääsi vähän kerrallaan jonkinlaiseen näkemykseen tilanteestaan.
- Minu nimi on Miklos ja minun työ on johtaa tämä juttu valmis asti. Eggberg on tehny iso keksintö ja minu työantaja tahtoo sen pois, ennen kuin on liian myöhä. Hän sano, että sinu asuu täällä siihen asti.
- Mikä keksintö sitten on kysymyksessä. Kai minun pitää tietää, jos kerran olen siinä osallisena? Uki halusi tietää.
- Se on iso juttu energia-alasta. Hyvin iso asia tiedän, Miklos paljasti tietojaan.
– Iso asia, joka ei halua vielä päästä julki, hän jatkoi, eikä Uki oikein osannut päätellä, oliko niin, ettei keksintöä haluttu julkisuuteen, vei eikö Miklos itse halunnut kertoa enempää asiasta. Kenties hän ei itsekään tiennyt juuri enempää, koska oli ilmeisesti palkattu keksinnön sieppaamiseksi.

Kului muutama päivä ja Ukia kuulusteltiin päivittäin säännöllisesti, mutta kokolailla ystävälliseen sävyyn. Vaikutti siltä, ettei joku taho halunnut käyttää kovia otteita hakiessaan haluamaansa tietoa, tai sitten alettiin uskoa siihen, ettei kuulusteltavalla ollut juurikaan muuta kerrottavana.
Jossakin vaiheessa Ukille tuotiin sanomalehti, jossa oli juttu hänen katoamisestaan. Juttuun oli liitetty kuva puuhun ajetusta Citroenista, jonka Uki hyvin tunnisti omakseen. Jutussa oli poliisin arvio tapahtumien kulusta ja se oli korutonta kertomaa. Poliisin mukaan kuljettaja oli ilmeisesti nukahtanut rattiin ja suistunut tieltä. Vaikka ajokki oli pysähtynyt puuhun, oli oletettavaa kuljettajan joutuneen jokeen. Poliisi oletti tapahtumien edenneen niin, että tärähdyksestä sekaisin ollut ajaja on pyrkinyt ulos autostaan ja jyrkän rinteen vuoksi päätynyt virtaan.

Uki luki uutista vakavin aatoksin. Uutinen oli takuulla järkyttänyt kotona olevaa vaimoa Markettaa ja Uki tunsi valtavaa halua päästä välittömästi lähtemään.

– Tämähän on aivan kauheaa. Päästäkää minut heti, minun on lähdettävä kotiin. Kaikki siellä ovat takuulla järkyttyneet tuosta lehtijutusta ja se on heti hoidettava kohdalleen, Uki vaati Miklokselta.
– Valitavasti se ei käy, ellei sinu sittenkin ole se haluttu tieto.

Uki ajatteli tunkinvarressa olevia piirustuksia ja pohti hetken kätkön paljastamista. Auttaisiko se, vai veisikö asioita jopa vieläkin syvempään allikkoon. Mitä tapahtuisi, jos tietoa hakeva taho saisi haluamansa? Vapautettaisiinko hänet, kuten on luvattu? Vai päätyisikö tilanne paljon karumpaan ratkaisuun? Vapauttaminen tietäisi välittömästi julkisuutta sieppaukselle ja sen perimmäisille syille. Olisiko sieppaajille parempi vaihtoehto eliminoida hänet ja ehkä myös Eggberg. Ukista tuntui tämä viimeinen vaihtoehto todennäköisimmältä. Hänen kohdallaan riski olisi vielä pienempi, koska oletus virkamiestasolla jo piti Kymijokeen katoamista ilmeisenä. Ainakaan toistaiseksi hän ei mainitsisi mitään kätketyistä papereista. Olihan nyt jo ilmiselvää, ettei niitä oltu löydetty.

----------

Thomas Eggberg pudotti lehden otteestaan ja painoi otsansa kämmenpohjiaan vasten nojatessaan kyynärpäitään pöydän kanteen. Uutinen Kymen Sanomissa järkytti häntä. Juttu ei mikään suuri ollut lehden omien arvioiden perusteella, mutta kuva siihen oli silti liitetty. Kuvassa näkyi auto, jonka Thomas hyvin tunsi. Uutisen mukaan poliisi oletti ajoneuvon kuljettajan päässeen ulos autosta, mutta täräyksestä sekaisin olleena ja jyrkän rinteen johdosta päätyneen virtaan.
Thomas arveli jutun olevan kuitenkin toisin. Kaikista varotoimista huolimatta joku oli onnistunut päättelemään tapaamisen oikean laidan ja tämä joku oli järjestänyt onnettomuuden. Toivottavasti Ukin kätkemät paperit olivat yhä tallessa, silloin oli olemassa mahdollisuus siihen, että Ukikin oli vielä elävien kirjoissa. Joka tapauksessa asiat olivat nyt saaneet käänteen, joka vaati nopeita toimenpiteitä. Aivan ensimmäiseksi on hävitettävä kaikki dokumentit jotka vähänkin liittyivät keksintöön. Materiaalia olisi ainakin neljä mapillista ja ne joutuisivat pikimmiten silppurin kitaan.

Kun työ oli tehty. Thomas katseli silppukasaa joka pursusi roskakorista yli. Vuosien työ ja valtava määrä laskutoimituksia oli kapeina siivuina, jotka hän vielä päätti polttaa takassaan. Varma on varmaa, pohti Eggberg. Joku sinnikäs saattaisi vielä noista suikaleista koota palapelin ja löytää olennaisia seikkoja, eikä se nyt voisi tulla kysymykseen. Sekaisin sotketusta tuhkakasasta ei tietoa enää löytyisi.
Jäljellä oli enää yksi paikka, jossa tuo tieto oli tavoitettavissa. Eggbergin muisti.

Thomas Eggberg päätteli kaiken tehtävissä olevan tehdyksi. Enää ei löytyisi dokumentin pätkääkään, jolla voisi olla paljastavaa osuutta hänen suureen oivallukseensa.
Kaikki oli saanut alkunsa puhtaasta sattumasta, niin kai oli jokaisen suuren keksinnön kohdalla ollut aina.

Thomas Eggberg työskenteli ydinfysiikan erikoisasiantuntijana Säteilyturvakeskuksella, ja oli jäänyt virkavapaalle saatuaan mielenkiintoisen ja haastavan tehtävän Loviisan ydinvoimalalta. Vastatessaan tuohon haasteeseen, hän otti tehtäväkseen koota työryhmä, jonka tavoitteena oli etsiä ratkaisu ydinvoimaloiden isoon ongelmaan. Reaktorin suojakuoren haurastumiseen. Juuri tuo haurastuminen oli syynä voimalan rajalliseen käyttöikään, joka jäi noinkin massiivisen rakennuksen kohdalla suhteellisen lyhyeksi. Ongelman ratkaisu jatkaisi käyttöikää ja tekisi ydinsähköstä entistäkin taloudellisempaa.

Ydinreaktion ylläpitämä hiukkaspommitus johti tuohon ei toivottuun haittaan ja Eggbergin työryhmä päätteli ratkaisun mahdollisesti löytyvän magneettikentästä, joka suojaisi suojakuorta hiukkassäteilyltä samoin kuin maapallon magneettikenttä suojasi maapalloa auringosta tulevalta.
Testeissä magneettikenttä luotiin johtamalla suojakuoreen matalajännitteinen sähkövirta, jonka synnyttämää magneettikenttää mitattiin suojakuoreen sijoitetuilla antureilla.
Yllättävä havainto oli kenttähuojunta, joka oli niin hidas, että se oli jäädä huomiotta. Pidemmän ajan muistiinpanoja seuraamalla ilmiö nousi esiin. Aluksi oli mysteeri, miksi kentän voimakkuus vaihteli, kunnes Thomas oli oivaltanut asian liittyvän maapallon vuorokausirytmiin. Hän yhdisti asian siihen seikkaan, että maapallon oma magneettikenttä huojui vastaavassa rytmissä. Sitten tuli ahaa elämys, joka johti myöhemmin suureen ideaan. Huojunta on liike ja liike on energiaa, ja megneettikentän sisällä tapahtuva huojunta tuottaa vapaata, eli hyödyntämättä jäävää energiaa.
Ajatus jäi elämään vielä senkin jälkeen, kun työryhmä löysi ratkaisun alkuperäiseen ongelmaan. Tuo ratkaisu löytyi samoin sattuman kautta, eikä sinänsä liittnyt magneettisiin ilmiöihin. Haurastuneen ruostumattomanteräkssen ominaisuudet pystyi palauttamaan yksinkertaisesti määrä-ajoin tapahtuvalla kuumakäsittelyllä.

Suojakuoren magnetisointimenetelmää ei enää kehitetty pidemmälle ja aihe painui unohduksiin. Ainakin muiden kuin Thomas Eggbergin ajatuksissa. Ajatus vapaan energian hyödyntämismahdollisuuksista jäi kaivelemaan mieltä ja Eggberg alkoi suorittaa laskutoimenpiteitä.
Muutaman vuoden työn tuloksena hän päätyi siihen, että oli mahdollista laatia generaattori, joka tuottaisi käytännössä ilmaiseksi ja loputtomasti sähköä. Laskelmien mukaan edullisin kokoluokka olisi pienvoimala. Joka tuottaisi sähköä 1,2-1,6 Mwh:n teholla
Pienenpiä ratkaisuja voisi käyttää, jos haluaisi yksikkökohtaisia generaattoreita, jotka sijoitettaisiin suoraan käyttökohteisiin ja mitoitettaisiin käyttötarpeen mukaan. Näin vältyttäisiin riippuvuudesta sähköyhtiöiden linjoihin ja liittymiin. Thomaksen päättelyn mukaan juuri nämä kiinteistökohtaiset ratkaisut olisivat tulevaisuutta piankin.

Tuo tehoedullisin vaihtoehto tulisi olemaan mitoiltaan noin kahdeksanmetrin halkaisijalla oleva planettapyörä, joka painaisi jopa kolmekymmentäkuusi tonnia. Eli generaattori vaatisi lähes sadan neliömetrin huonetilan. Koon pienentyessä teho laskisi kuitenkin progressiivisesti, joten tehon lasku olisi suhteellisesti suurempaa kuin koon pieneneminen. Laskelmien todentamiseksi Eggberg tarvitsisi toimivan mallin ja siksi hän kääntyi Uki Lukanderin puoleen. Uki oli osaava ja ennen kaikkea luotettava, vanha lapsuusajan ystävä. Toimiva pienoismalli syntyisi vielä kokoluokassa, joka edellyttäisi reilun metrin halkaisijaltaan olevaa planeettapyörää, jonka paino olisi kolmenkymmenen kuuden kilon vaiheilla. Tuollaisesta pienoismallista pitäisi vielä pystyä ulosmittaamaan vajaa kaksikymmentä tehowattia. Se olisi riittävä teho näyttämään teorian toimivuuden.

Jutun piti olla täydellinen salaisuus, mutta joku siitä ydinvoimalatyöryhmästä oli hajulla Eggbergin puuhista ja oli onnistunut päivittäisen keskustelun lomassa kaivelemaan Thomakselta aiheeseen liittyviä näkemyksiä. Jotain tuollaista reittiä pitkin tieto oli tihkunut vääriin korviin.

Eggberg oli alkanut saada outoja puheluita, joissa aihetta sivuttiin suunnasta, jos toisestakin. Puhelujen takana oleva taho ei esittäytynyt tarkemmin, mutta esitti sitäkin useammin tarjouksia, joissa puhuttiin suurista rahasummista. Juuri puheluihin liittyvä salamyhkäisyys laittoi Eggbergin suhtautumaan varauksellisesti ehdotuksiin.
Sen verran hän oli löytävinään viitteitä kiinnostuksen alkuperästä, että arveli juttuun liittyvän suuria kansainvälisiä energia-alan toimijoita. Ne olivat tahoja, joita varmasti kiinnosti uudenlainen toimintamalli alalla. Jopa siinä määrin, että tuollainen uutuus, jolla ajettaisiin alas niin vanhakantainen tuotanto- kuin siirtoverkkotoiminta, olisi syytä hävittää ennen syntymäänsä.

Thomas Eggberg mietti asiaa uudesta näkökulmasta Uki Lukanderin kadottua.
Oli hyvin todennäköistä se, että tuo tuntemattomaksi jäänyt taho ei tulisi sallimaan uuden teknologian tuontia, ja pyrkisi estämään sen kaikin-, jopa tarvittaessa äärimmäisin keinoin.
Siksi hän päätti hävittää kaiken olemassa olevan tiedon keksinnöstään ja vetäytyä idean eteenpäin viennistä. Hän päätti alkaa pikkuhiljaa tuoda esiin käsitystä siitä, että oli tehnyt virheellisen tulkinnan teoreettisen mallinnuksen alkumetreillä ja se oli jäänyt huomaamatta.
Tuo pieni pilkkuvirhe oli sitten kertaantunut pitkissä laskutoimituksissa ja johtanut väärään päätelmään lopputuleman suhteen.
Asia täytyisi hoitaa huolella, sillä liian nopeasti julkaistu tieto, jolle ei löytyisi perusteltua pohjaa, ei ehkä olisi uskottava ja uskottavuutta nyt tarvittaisiin.
Thomas päätti palata takaisin laskelmien alkupuolelle ja rakentaa sinne pienen pienen matemaattisen lipsahduksen, johon voisi sitten tarvittaessa viitata. Aikaa laskelmien uudelleen luonti veisi varmasti kuukausia. Hänellä oli nyt idea, jolla voittaa aikaa. Jos ja kun tarjouksiaan esittänyt osapuoli jälleen ottaisi yhteyttä, hän vetoaisi mahdolliseen laskuvirheeseen teoreettisissa laskelmissaan.

Vaikka hän oli pysytellyt hyvin vaitonaisena kehitystyöstään, oli joskus joku Loviisan ydinvoimalaprojektin aikaisista tiimikavereista ajoittain vienyt keskusteeluja niihin magneettikenttätesteihin. Thomas muisteli, että noiden testien alkuaikoina, kun hän ei vielä itse ollut täysin oivaltanut kenttähuojuntaan liittyviä mahdollisuuksia, oli keskusteluissa pohdittu erilaisia vaihtoehtoja. Jopa sitä, että huojuntaenergiaa ehkä voisi hyödyntää. Joku tuosta monikansallisesta tiimistä oli tarttunut Eggbergin päätelmiin ja vienyt näkemystä eteenpäin. Vaikka aihe oli pelkästään huteraan teoriaan ja ohueen oletukseen perustuva, oli joku taho jossakin nähnyt siinä riittävästi kiinnostavia piirteitä ja alkanut seurata Eggbergin tekemisiä salaa ja huomaamattomasti.
Seuranta on saattanut olla hyvin pitkäaikaista, joten kenttähuojuntateorian kaataminen tulisi tehdä huolellisesti ja saada lopputulema näyttämään pienen ajatusvirheen ja siitä johtuneen laskukömmähdyksen luomalta harhapäätelmältä.

Eggberg teki huolellista työtä ja lähes puolen vuoden puurtaminen alkoi olla mukavassa mallissa ja hän uskoi lujasti siihen, että antaessaan uusien laskelmien vuotaa tilannetta seuranneisiin piireihin, mielenkiinto siellä laantuisi ja asiat palalisivat oikeisiin uomiinsa.
Ehkä kaikki olisi mennyt juuri toivotulla tavalla, ellei jotain yllättävää olisi sattunut.

Kun Thomas Eggberg oli herännyt loviisalaisessa sairaalassa, ei hän muistanut mitään aiemmasta elämästään. Ei edes omaa nimeään. Se toki oli selvinnyt jo sisäänkirjausvaiheessa hänen kaulassaan olleesta henkilökortistä, mutta muistamiseen ei kerrottuna tuo tietokaan auttanut. Vakavan aivotärähdyksen ja kallovamman aiheuttama täydellinen muistinmenetys oli lääketieteellinen arvio potilaan tilasta.
Ilmeisesti Eggberg oli liukastunut jäisellä kadulla. Näin olivat arvelleet ne kaksi ulkomaalaisittain suomenkieltä murtanutta miestä, jotka ambulanssin olivat tilanneet. Vaatimattomia herroja olivat olleet, koska eivät isommin itseään julki tuoneet, vaan olivat häipyneet paikalta apuvoimien ehtiesssä tilanteeseen.

Vamman pitkäaikainen seuraus näytti olevan muistin katoaminen. Vaikka Eggbergin muistissa tapahtui sen verran kohenemista, että hän pystyi muistamaan tapahtumat ennen tuota marraskuista onnettomuutta, hänen muistinsa ei kyennyt tallettamaan muutamaa minuuttia pidempiä aikajaksoja. Fyysissä mielessä potilas oli terve ja hoidontarvetta ei ollut, joten hänet oli syytä kotiuttaa. Muistin tilasta johtuen ei normaali arki kuitenkaan enää ollut miehen kohdalla mahdollinen, joten hänet sijoitettiin uuteen loviisalaiseen hoivakotiin, jossa hänen tilanteeseensa sopivaa hoitoa oli tarjolla.
Hän sai oman huoneen ja elämä alkoi soljua niissä rajoissa, jotka vielä olivat mahdollisia.

Vieraita hoivakodin uudella asukkaalla kävi alkuun varsin ahkerasti. Kaukaisia sukulaisia vieraat kertoivat olleensa, ja niin asia lienee ollutkin, sillä lähisukulaisia ei Eggbergillä viranomaistietojenkaan perusteella ollut. Huolimatta sukulaisuhteen kaukaisuudesta, olivat vieraat kovin kiinnostuneita Thomaksen voinnista ja muistin mahdollisesta palautumisesta. Jopa siinä määrin kiinnostuneita, että piilottelivat asuntoon kuuntelulaitteitaan. Tietenkin hoivakodin henkilökunnalta salaa he näitä laitteitaan asettelivat. Hieman erikoinen piirre noissa puuhissa oli se, etteivät tekijät välittänet salailla tekosiaan Eggbergiltä. Syy oli siinä, että mikäli kuuntelulaitteet katoaisivat, niin silloin Eggbergin muisti olisi parempi kuin hän antoi ymmärtää. Nämä kaukaiset sukulaiset virittivät näin pientä ansaa teeskennellyn muistinmenetyksen paljastamiseksi, ja ainahan oli mahdollista yllättävä muistin palautuminen.
Sitä tosiseikkaa he eivät kuitenkaan tainneet huomioida, että Eggberg muisti ennen onnettomuutta tapahtuneet asiat ja hän oli jo silloin ollut tietoinen salakuuntelusta tai ainakin vahvasti epäillyt sellaista. Ajoittain sattui tilanteita, joissa kohdehenkilö vaikutti selvästi olevan perillä häneen kohdistetusta seurannasta.

Thomas Eggberg muisti tekemänsä keksinnön ja sen, kuinka oli tuhonnut kaiken asiaan liittyvän tiedon. Hän muisti senkin, kuinka oli laatinut tilalle muunneltua dokumenttia johtaakseen harhaan ulkopuolisen tahon, joka keksinnöstä oli vahvasti kiinnostunut.

Vaurioitunut muisti esti kuitenkin tehokkaasti kaiken vaativan matemaattisen toiminnan, koska aloittaessaan jonkun haastavan tehtävän, hän pian unohti mitä oli tekemässä ja miksi. Matemaattisten pähkinöiden pureskelu oli kuitenkin menneiden vuosien aikana iskostunut hermorunkoon niin lujasti, ettei siitä irti päässyt, vaikkei ongelmia ratkaisuun asti pystynyt enää johdattamaan. Rubikinkuutioista tuli tavallaan korvike, joka sai miehen viettämään aikaa tuon pulmapalikan seurassa lähes loputtomasti.
Hän numeroi sivujen väriruudut, voidakseen seurata tarkemmin niiden sijotusten vaihtelut. Vaikka hän saattoi päivän mittaan ratkaista monestikin mysteerikuution salaisuuden, oli haaste taas hetken kuluttua uusi.


----------------

Omalla tahollaan Uki oli jumissa. Miklos kävi hänen luonaan säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta aina asian anti oli sama. Ukia pidettäisiin hallussa siihen asti, kunes Eggbergin keksinnön salat saataisiin. Tai sitten niin pitkään, kunnes oli varmaa, ettei tietoa olisi enää olemassakaan.

Tieto Thomaksen onnettomuudesta saavutti Ukin vasta siinä vaiheessa, kun Miklos kertoi Eggbergin joutuneen hoivakotiin. Eggbergin tilannetta seurattaisiin tarkoin, siltä varalta ettei muistin katoaminen olisi pysyvää ja toisaalta, ettei muistinmenetys olisi sittenkin taitavaa teeskentelyä.
Eggbergin uusi näkemys ennen onnettomuutta keksinnön suhteen oli huoli siitä, että suurista odotuksista huolimatta laskelmiin oli päässyt livahtamaan pieni huolimattomuusvirhe. Korjatut laskukaaviot näyttivät tukevan tätä käsitettä.

– Miksi arvio näyttää, uusi tieto on oikein, asia jää pois ja sinä pääset koti, Miklos selitti uutta tilannetta Ukille.
– Onko asia todella noin? Uki halusi varmistaa. - vai onko tuo ”koti” sittenkin joenpohjassa betonipainot jalassa?
– Ei me mikään brutaali ole. Me häippy maasta ja sinä pääset koti. Tätä asia tekee iso kombinaatio suuret voimatoimijoita. Mukana myös isot öljybisnes ja atomiyritykset. Eggbergin keksintö uhkaa suuret, miljoonat työpaikat ja monet isot yritykset häviämässä.
Kukaan ei ole meistä tieto, eikä ole osaava luulemaan, kuka me olemme ja mikä tehty, kun me lähti pois Suomi. Ei ole tarvis tehdä paha teko ja poliisi herätettyä. Siksi minä hyvin vaitelias, kuka on me ja mikä tehty miksi. Sinä ymmärrys, Miklos yritti omalaatyisella puhetavallaan selittää Ukin pelkoa aiheettomaksi.

Uki pohti kuulemaansa ja oli valmis uskomaan, joskaan ei täysin vakuuttuneeksi itseään tuntenut. Olihan olemassa toinenkin vaihtoehto. Hänen katoamisensa oli jo tapahtunut, joten sen muuttaminen täydelliseksi, ei aiheuttaisi sen enempää poliisitoimia kuin oli jo tapahtunut. Näitä miettiessään, hän jopa pohti, miksi näin ei ollut jo toimittu? Mitän hyötyä hänestä ei ollut sieppaajille, mutta jonkinlainen jokapäiväinen haitta hän taatusti oli.

Kaikki olisi ehkä mennytkin Mikloksen näkemyksen mukaan, ellei Eggbergin muisti olisi käyttäytynyt niin kuin käyttäytyi.
Muisti hukkasi nopeasti kaiken uuden tiedon, mutta ennen onnettomuutta tapahtuneet asiat pulpahtelivat esiin miehen arkipäiväisissä keskusteluissa.
Muistin tilaa seuraamaan pyrkivä ulkopuolinen taho ei pystynyt päättelemään mitä Eggberg todellisuudessa muisti ja mitä hän mahdollisesti pyrki peittämään muistinmenetyksen taa. Eggberg ei yrittänyt puuttua seurantalaitteisiin, mutta vaikutti olevan tietoinen häneen kohdistetusta tarkkailusta.
Todellisuudessa hänen käsityksensä tarkkailusta perustui ennen onnettomuutta tehtyihin päätelmiin. Muistin toimintahäiriön vuoksi mies ei hahmottanut ajan kulua ja siksi mieli eli yhä aikaa eräänlaisessa menneisyyden ja nykyisyyden sekoituksessa.

Tämä johti siihen, ettei tilanteen kehittymistä seuraava taho pystynyt varmistamaan tavoitteensa toteutumista, muttei myöskään sen toteutumattomuutta. Näin asian annettiin olla ennallaan ja tilanteen pitkittyä.

Aika kului ja kuukaudet vierivät, vuodetkin vaihtuivat, mutta uutta suuntaa ei tapahtumien kulkuun tuntunut löytyvän. Uki oli siirretty ensimmäisestä asemapaikastaan toisaalle ja samalla viihtyisempään ympäristöön. Eikä ympäristön suhteen enää ollutkaan valittamista, sillä näköala oli merellinen ja ympäristö liiankin rauhallinen. Luonnonrauhaa rikkoivat vain ajoittain ohi lipuvien laivojen koneiden äänet, jotka kantautuivat saareen asti kumeana jytinänä.
Hän oli jossakin saaressa, joka oli joskus aikoja sitten toiminut sotilaallisena tukikohtana. Kaikki rakenteet olivat vankkaa betonia ja suurimmaksi osaksi louhittuun kallioperään upotettuja. Hän sai liikkua vapaasti ulkona kesäiseen aikaan aina niin pitkään, kunnes meri jäätyi. Hänen lisäkseen saarella oli aina kahdesta neljään vartijaa, jotka eivät tuntuneet ymmärtävän niitä kieliä, joilla Uki yritti heidän kanssaa kommunikoida.
Jollakin oli todella isot asiat kyseessä, sillä vuodesta toiseen jatkuva yhden miehen vartiointi, vaatii varmasti melkoiset kulut. Uki arveli, että mies joka oli jo vuosia sitten kadonnut, ei olisi missään mielessä tärkeä hengissäpidettävä, joten Mikloksen kertomus siitä, ettei tarkoitus ollut ryhtyä henkirikokseen, piti luultavasti paikkansa.


---------------



Syynä Ukin säilyttämiseen saattoi olla myös Eggberg, jonka tilanteesta ei täyttä varmuutta ollut. Ukin vaientaminen olisi käynyt hyvinkin helposti ja huomaamattomasti, mutta näin ei ollut Eggbergin kohdalla. Mies asui hoivakodissa, jossa oli laadukas kameravalvonta asukkaiden turvana. Kaikki kävijät löytyisivät valvontatallenteista ja fyysisesti hyväkuntoisen Eggbergin menehtyminen tulisi kuolinsyyn tutkinnassa todennetuksi henkirikokseksi. Poliisi saisi selville miehen luona vierailleet ja sitä kautta syylliset tulisivat esiin. Se ei missään tapauksessa saisi toteutua. Jos poliisi saisi aiheen tutkia Eggbergin menneisyyttä, alkaisi koko vyyhti purkautua, eikä keksinnön julkitulolta silloin voisi enää välttyä.

Uki ei tiennyt keksintöasiasta oikeastaan mitään ja siksi ei käsittänyt syitä omaan sieppaukseensa, mutta oli olosuhteista johtuen pakotettu hyväksymään tapahtunut. Saaren rakennuksissa hänellä oli oma yksityinen tilansa, joihin vartijat eivät juurikaan osoittaneet kiinnostusta.
Hän kierteli vapaasti saarella tehden omia havaintojaan. Kallioon oli louhittu tiloja ja käytäviä, jotka sittemmin oli osittain räjäyttämällä tuhottu. Noissa tiloissa oli majoitettu saarelle sijoitettuja joukkoja, ja noissa tiloissa Uki teki myös tärkeän havainnon. Vanhoja tyhjiä säilykepurkkeja lojui kasoitain luolastossa. Purkit itsessään eivät vielä olisi paljoakaan kertoneet tiloja käyttäneistä, ellei niissä olisi ruosteisuudesta huolimatta ollut vielä nähtävissä venäjänkielisiä merkintöjä. Asia sai miehen miettimän sitä vaihtoehtoa, että hänet oli kuljetettu vieraan valtion alueelle. Pitkään hän oli pohtinut saarelta pakenemisen mahdollisuutta ja se oli näyttänyt olemattomalta jo ennen säilykepurkkien löytymistä. Nyt uudet päätelmät tekivät pakenemisen mahdollisuudet vieläkin heikommiksi.
Saaren ympärillä oli muutama veden yläpuolelle kohoava autio kallioluoto, eikä sitten silmänkantaman sisällä mitään muuta. Hyvällä ilmalla saattoi saaren kokeimmilta kallioilta nähdä horisontissa siintävän saarien muotoja. Uimalla ei täältä pääsisi hengissä, eikä venettä olisi saarella. Miklos oli ensimmäisellä käynnillään vahvistanut asian. Edes saarella olevat vartijat eivät pääsisi poistumaan muulloin kuin yhteysveneen tuodessa vaihtomiehistön. Saari oli varmoista vankiloista varmin.

Vaihtomiehistön mukana tuotiin aina myös elintarvikelähetys, jonka piti riittää seuraavaan vaihtoon asti. Tässä oli mukana parikin trukkilavallista vesipulloja, sillä saarella oleva kaivo saattoi kuivahtaa ajoittain. Yleensä trukkilavat poltettiin vartiomiesten toimesta, mutta Uki sai varattua itselleen pari lavaa, joista rakenteli majoitustilaansa paremman vuoteen. Alunperin sängyn virkaa oli hoidellut huojuva jo hieman lahonnut laveri. Uusi sänky oli luja ja tasainen, joten sen nähtyään vartiomiehet polttivat omat laverinsa ja väsäsivät trukkilavoista uudet sänkyviritelmät.

Uki oli edennyt tutkimuksissaan saaren linnoitteitten suhteen pikkuhiljaa syvemmälle kallioperään ja oli onnistunut löytämään reitin räjäyttämällä aikaan saadun sortuman ohi. Hän tutki louhittua käytäväverkkoa uhä syvemmälle sen uumeniin käyttäen valona kynttilänpätkiä

Räjäyttämällä aiheutetun sortuman jälkeen käytävä oli yllättävän siisti Kallioon louhitut seinämät oli tasoitettu rappauksella, joka oli maalattu vaalean vihreäksi. Toinen seikka, joka aiheutti hämmästystä, oli seinissä paikoitellen olevat emaloidut mustavalkoiset kilvet, joiden numero-ja kirjainyhdistelmät eivät enää olleetkaan venäläisiä. Koska Uki oli jo todennut aiemmin olevansa meren saaressa, hän alkoi arvella saaren olevan joku sodanjälkeen Neuvostoliitolle luovutetuista Tämä vahvisti näkemystä siitä, että hän oli joutunut toisen valtion alueelle. Uki yritti muistella luovutettujen saarten asemaa suomenlahdella, mutta ei pystynyt muodostamaan käsitystä siitä, kuinka lähellä rajaa nuo saaret olisivat.
Ajatus pakenemisesta oli syntynyt silloin, kun hän onnistui saamaan trukkilavat, joista oli makuualustan itselleen viritellyt. Trukkilavoista voisi kehitellä lautan, jolla pääsisi saarelta. Mikäli hän ehtisi riittävän kauas, eivät veneettömät vartiomiehet pystyisi estämään pakoa. Oli selvää, etteivät pari lavaa pystyisi kantamaan miehenpainoista lastia, ellei kentavuutta olisi mahdollista lisätä ja siihen Uki oli keksinyt jo keinon. Hän pihistäisi aina silloin tällöin vesipullon ja täyttäisi trukkilavojen alapuolen tyhjillä pulloilla. Jonakin sopivana yönä, kun tuuli kävisi idästä, hän kuljettaisi valmiiksi kehitetyn version rantaan ja kokoaisi lautan. Vuodevaatteista saisi toimivan purjeen

Pakoa suunnitellessaan hän eteni käytävää syvemmälle, kunnes kuuli epäselvää puheen ääntä. Ääni kaikui käytävän seinissä, eikä puheesta saanut selvää kaikumisen vuoksi, joten hän jatkoi edelleen eteenpäin. Jonkun matkaa kuljettuaan puheesta alkoi erottua venäläinen aksentti. Uki oli ollut Neuvostoliitosta tulevalla maakaasulinjalla töissä ja oppinut hieman venäjää työskennellessään venäläisten joukossa.

– Minusta on käsittämätöntä pitää tuota suomalaista täällä vahdittavana vuodesta toiseen. Sikäli kuin olen käsittänyt ei häntä kukaan kaipaa missään, joten turhaa hommaa on vahtia, kun voisi pistää ukon kylmäksi, ääni pohti jossakin Ukin yläpuolella.
– Eihän tuosta juurikaan vaivaa ole. Ruokahommat tietysti, mutta saadaanhan me siitä hyvä korvaus. Sata amerikan dollaria mieheen aina kuukauden keikalta, toinen ääni kommentoi.
– On täällä vain niin tylsää viettää kuukausi ei pääse mihinkään, ei edes kalaan, kun ei ole venettä.
– Olishan täällä oltava, vaikkei olisi tuota vahdittavaakaan. Eikä venettä enää ole ollut kuulemma kymmeneen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun vartiomiehet olivat jemmanneet polttoainetta pikkuhiljaa kuukausien ajan ja viimein sitten ajaneet paatin ruotsiin asti.
– Se on vain pelkkä legenda. Minä en usko tuohon. Kuinka yksi porukka olisi muka voinut jemmata bensiiniä niin, ettei seuraava vaihtomiehistö olisi löytänyt? ensimmäinen ääni epäili.
– Jutun mukaan suomalaisilta oli jänyt johonkin luolaan pari tyhjää seitsemänkymmenen litran valopetroolikanisteria. Kaverit oli kantaneet pikkuhiljaa säilyketölkeissä veneestä bensaa niihin. Siihen aikaan oli ollut viikon vuorot täällä saaressa. Veneissä polttoainetta vain sen verran, että niillä pääsi aina edestakaisen matkan. Lisäksi veneen kuljettajana oli siihen aikaan aina poliittinen upseeri, toinen ääni piti kiinni näkemyksistään.
– No, mites se politrukki? Loikkasiko sekin?
– Kuulu jääneen saareen yksin viikoksi. Jotenkin oli samana yönä, kun miehet häipyivät länteen, särkyny radiokin.

Uki kuunteli vartiomiesten tarinointia mielenkiinnolla Saaresta oli siis paettu ennenkin. Tosin karkureilla oli ollut moottorivene käytössä, mutta eikö purjeilla varustettu lauttakin voisi toimia sopivissa oloissa Tosin tuo puhe radiosta nosti mieleen seikan, joka oli jäädä huomiotta Vaikka vartiomiehet eivät pystyisi uimalla tavoittamaan lauttaa joka yön aikaan ehtisi taatusti riittävän kauas saaresta, niin radiolla he saattaisivat saada liikkeelle sellaisia voimia, jotka kyllä ehtisivät estämään pakoaikeet. Asiaa täytyisi vielä pohtia perusteellisemmin.
Pari päivää pohdittuaan, Uki päätti testata vartijoittensa reaktiot. Hän varastoi ruokaa ja juomaa pikkuhiljaa muutaman päivän varalle ja livahti sitten piiloon löytämäänsä tunneliin. Paikka oli sikäli erinomainen, että siellä piileskellessä pystyi jonkin verran kuuntelemaan syntyviä tilanteita.
Ehti kulua vajaa vuorokausi, kun aikaisin aamulla toinen vahdeista herätteli kumppaniaan hätäisenä.
– Vitali herää! Herää nyt. Suomalainen on hävinnyt. Huone on tyhjä, eikä siellä ole nukuttu viimeyönä.
– Mistä sinä sen tiedät? Eikä se täältä saaresta mihinkään pääse.
– Vuodevaatteet ovat vieläkin tuulettumassa narulla. Siinä ne olivat eilen illallakin.
– Yrittää tehdä meille kiusaa, Vitaliksi mainittu arveli.
Piileskelee vain jossakin. Kyllä sitten viimeistään ilmestyy, kun alkaa nälkä tulla. Ole aivan huoletta.
– Entä, jollei ala sittenkään näkyä. Pitää ilmoittaa esikuntaan ja saadaan haukut, kun ei heti ilmoitettu?
– Mistä ne tietää, millon katoaminen tarkalleen on tapahtunut. Katellaan ainakin tämä päivä ja ilmotellaan vaikka huomenna, jollei äijää ole näkynyt.

Uki kuunteli piilossaan vartiomiesten keskustelua. Homma vaikutti hyvältä siinä suhteessa, etteivät miehet olleet halukkaita ottamaan heti yhteyttä esimiehiinsä. Vaikka kävivätkin vielä kiistelyä ilmoittamisesta.
Kunhan hän saisi riittävästi kellutusvoimaa lauttatekeleeseen, niin aikaa riittävän kauas poistumiseen saattaisi olla. Hän päätti jatkaa katoamistaan siihen asti, kun vartijoiden hermo pettäisi ja nämä ottaisivat yhteyden ylempään tahoon. Hermo petti seuraavana päivänä joskus puolenpäivän jälkeen.

- Sitä suomalaista ei löydy mistään. Pakko on ilmoittaa katoamisesta.
- Kyllä sinä Gennadi olet hätäinen. Mihin se täältä olisi lähtenyt. Ainut mahdollisuus olisi noille pikkuluodoille, mutta sieltä ei pääse kauemmas. Tuonne Suomen puollella näkyville saarille ei jaksa uimalla.
– Entä, jos se onkin hukkunut ja ruumis löytyy. Siitähän saa selville, koska hukkuminen on tapahtunut. Kyllä meidän pitää ilmoittaa.
- No, ketä se kiinnostaisi, mutta ilmottele jos haluat.

Uki kuunteli piilopaikassaan, kuinka ilmeisesti Gennadi itse väänsi lankapuhelimen numerokiekkoa. Numerokiekko rallatti yhden pitkän äänijakson, josta voi päätellä esikuntalinjan olevan yhden numeron päässä. Luultavasti ysi tai nolla, Uki arveli mielessään.
Gennadi teki ilmoituksen vartioitavan katoamisesta ja sai ilmeisesti palkakseen kipakat haukut, kuten oli arvellutkin. Puhelusta selvisi myös se, että vartioitavan katoaminen oli siinä määrin merkittävä seikka, että saareen tulisi seuraavana päivänä koirapartio tekemään etsintöjä. Uki arveli katoamisensa tavoitteiden tulleen täytetyksi. Huomisaamuna hän heräisi jälleen omassa huoneessaan.

Seuraavana aamuna Uki käveli vartiotuvalle normaaliin tapaansa syödäkseen aamupalaa.
– Sieltähän se kadonnut lammas saapuu, Vitali naurahti ivallisesti kaverilleen.

Näki selvästi, että Gennadia harmitti kovasti ja hän olisi mieluusti kysellyt suomalaiselta asian perään, mutta oli ilmeistä ettei vartiomiehillä ollut lupaa puhua vahdittavan kanssa. Tai sitten kyse oli kielimuurista, eiväthän miehet tienneet Ukin osaavan hiukaan venäjää.
Gennadi pyörähti vartiomiesten tupaan ja palatessaan tokaisi lyhyesti.
・ Ehdin vielä perumaan sen koirapartion tulon.
・ Tuliko palautetta? uteli Vitali.
・ Tulihan sitä. Jos tuo vielä yrittää paeta, sen saa ampua.
・ Hyvä! Vitali tuumi. - Ammutaan se ja sanotaan sen yritäneen karkuun saarelta. Varmaan siitä ainakin ylimääräisen loman saa.

Uki piti ilmeensä peruslukemilla ja kävi tuvan sisällä täyttämässä mukinsa tummalla teellä. Voiteli itselleen pari paksua siivua venäläistä polakkaa jättäen kuitenkin pöydälle varatut juustosiivut rauhaan. Leipä oli todella hyvää mutta sitä samaa ei juustosta voinut sanoa. Muki ja leipäpalat käsissään hän siirtyi istumaan ulos matalan männyntattaran alla olevalle kivelle. Hän yritti kuunnelle syödessään jatkaisivatko vartiomiehet keskusteluaan samalla linjalla. Oliko tuo Vitali tosissaan ehdotuksineen?

Uki päätti uhkakuvasta huolimatta noudattaa aiempaa suunnitelmaansa. Hän pyrkisi pihistämään noita muovisia vesipulloja mutta niin pikkuhiljaa ettei kukaan kiinnittäisi huomiota pullojen määrään. Pullo tai kaksi viikossa ei varmaan vielä aiheuttaisi kummastelua. Nautittuaan askeettisen aamupalansa hän kävi kallion kupeella olevasta varastovajasta noutamassa kaksi puolentoista litran vesipulloa ja siirtyi pihakentän toisella puolen olevassa parakissa sijaitsevaan huoneeseensa.
Pullokeräily alkoi sujua mukavasti ja muutaman viikon kuluttua hänellä oli jo reilu puolitusinaa kelluntavälinettä sänkynsä alle piilotettuna. Uki mittaili pullojen sopivuutta trukkilavojen alle. Hän laski voivansa yhden lavan alle asettaa kuusikymmentä pulloa ja koska hänellä oli kaksi lavaa tulisi pullojen keräilystä pidempiaikainen projekti. Aikaa tulisi kulumaan lähes puolitoista vuotta.

Koska homma näytti toimivan ja koska vartiomiehet vaihtuivat aina kuukauden välein Uki arveli voivansa hieman kiihdyttää tahtia. Ensi kesänä näihin aikoihin tulisi pulloja olla riittävästi. Valmisteluja tuli toki tehdä muuallakin. Uki kävi saaren keskustassa olevan metsikön laidasta kaatamassa syksyllä muutamia haavan runkoja jotka jätti korkean kannon varaan tyvestään kiinni.

・ Näin me suomessa aina kaadettiin syksyllä jäniksille ruokapuita. Täälläkin näyttää olevan jäniskanta. Kyllä kunnon jänispaisti on aina paikallaan, hän perusteli puuhian vartiomiehille, jotka eivät isommin kommenttia noteeranneet. Kommentoimattomuus saattoi toki johtua kielimuuristakin.

Todellinen tarkoitus oli kuivattaa ohuehkoja haavanrunkoja lautan side- ja mastopuiksi.
Tyhjiä pulloja ei ollut tarkoituksenmukaista säilyttää huoneessa joten nekin tuli toimittaa parempaan piiloon varmuuden vuoksi. Hyvä paikka niille oli tietysti se louhittu luola jonne vartijat eivät koskaan tunteneet kiinnostusta.
Rannoilta keräilemällä löytyisi kyllä monenkin näköistä hyödynnettävää, kuten erilaisia köysiä. Pätkästä pitkään, mutta niitä Uki ei alkanut keräilemään. Työ olisi tehtävä valoisaan aikaan ja se saattaisi olla juuri sellainen kiinnostuksen herättäjä. Toisaalta hän saisi tarvitsemansa köydet varastovajasta jossa köysitarvikkeita oli kiepeittäin.
Eikä saarella ollut tarvetta pitää ovia lukittuina. Paikalla ei ollut mitään varastamisen arvoista sillä Ukin päättelyn mukaan tämä saari oli vain jonkinlainen kuulovartion tapainen jota venäläiset varusmiehet miehittivät varmuuden vuoksi. Syrjäinen paikka oli otollinen sijoittaa säilytykseen henkilö jota ei haluttu päästää vapaaksi, eikä päiviltään.

Uki suunnitteli huolella pakolauttansa rakentamisen. Lautasta tuli tehdä sellainen, että se oli nopeasti koottavissa ja silti riittävän lujarakenteinen kestääkseen merenkäyntiä. Pullojen kiinnittäminen lauttaan niin, että ne kestäisivät paikoillaan kovassakin aallokossa pohditutti pitkään, mutta keinon siihenkin Uki arveli löytäneensä. Hän tarvitsi lujan verkon, jolla olisi nopeasti kiinitettävissä koko kellukearsenaali paikoilleen. Saaren varastossa oli kiepeittäin lujaa ja ohutta nailonköyttä, josta verkko syntyisi.Aikaa sen kutomiseen olisi yllin kyllin, mutta työtä ei voisi luultavammin tehdä salassa.
Pohdittuaan asiaa,Uki arveli voivansa kutoa itselleen riippumaton, joka mitoiltaan ei olisi kiinnostusta herättävän erikoinen. Sillä saisi sitten täytettyä kiinnitysverkon tarpeen tilaisuuden tullen.

Miklos, jonka käynnit saarella alkoivat olla jo harvassa, sattui pistäytymään paikalla jonkin vaihtomiehistön mukana. Ukin näprätessä verkkomattoaan. Uki sai annettua luontevan tuntuisen selityksen puuhalleen.
・ Täällä ei juuri liikaa puuhaa ole, joten ajattelin opetella riippumaton tekoa. Voinpa kesäiseen aikaan lekotella sitten joutenoloani rantamäntyjen siimeksessä.
・ Tehdä sinä oma olo ihan miten tahtoo. Jos ehti tai ei. Ei kukaan ole tieto onko sinä täällä kauan vai heti. Kuka tietää tai ei?

Uki kutoi riippumattonsa reunasolmuihin pitkät köysihapsut, joita oli luontevaa pitää vain koristeina, mutta niille oli suunniteltu käypä tarkoitus. Verkkomatto tulisi lautan alle pitämään pullopatteriston asemassaan ja hapsuköysien avulla se olisi näppärästi kiinnitettävissä lautan rakenteisiin.

Suunnitelma ja sen toteuttaminen eteni ulkopuolisen tahon oivaltamatta perimmäistä tarkoitusta, ja seuraavan kesän koittaessa kaikki saarelta pakenemiseen tarvittava oli koossa.
Uki odotti vain otollista säätilaa päättääkseen jo pitkään kestäneen vankeutensa. Aivan tarkkaan hän ei ollut koko aikaa voinut pysytellä ajan kulun mukana, mutta selvää oli se, että reilu pari vuosikymmentä oli näissä merkeissä vierähtänyt. Hänet tänne toimittanut taho piti luultavasti mahdottomana saarelta pakenemista, mutta Uki oli tullut toisiin ajatuksiin. Mahdoton oli mahdotonta vain niin kauan, kunnes joku teki siitä mahdollista.

Ukin käsityksen mukaan mentiin jo heinäkuuta, kesä ja vedet alkoivat olla lämpimiä.
Sopivan tuulen suunnan ja sään osuessa kohdalle hän jättäisi paikan vartijoittensa huomaan.
Ilta antoi saapuessaan lupaavia merkkejä. Kaakonpuoleinen taivaanranta tummui nousevien ukkospilvien myötäja tuulenvire kääntyi puhaltamaan lähes suoraan idästä.
Auringon upotessa lännen suunnassa mereen, putoilivat ensimmäiset raskaat pisarat pitkään kestäneitten helteitten kuivattamaan maahan. Ukkosen kumina kantautui vielä melkoisen kaukaa, mutta se enteili tulevaa lähes yhtäjaksoisena humuna. Tulossa oli kunnon myräkkä. Uki pohti mielessään, olisiko se jopa liian raju. Kuinka pienellä lautalla voisi selvitä, jos keli äityisi hirmumyrskyn mittoihin. Toisaalta parempaa tilaisuutta ei ehkä tulisi aikoihin.




--------------

IKILIIKKUJA

Osa 3

Yöllisiä vieraita




Tomppa kuunteli pihatieltä kuuluvien askeltan ääniä. Hän oli ollut kirjoittamassa päiväkirjaansa päivän tapahtumia. Kirja lensi kaaressa sängyn päässäolevaan pahvilaatikkoon, jossa ennestään lojui sekava pino sarjakuvalehtiä ja kirpparilta ostettuja pokkareita.

Samassa aitan ovi potkaistiin auki ja kaksi tuntematonta miestä astui sisään. Tuntemista vaikeutti sekin,että kummallakin sisään astuneella oli kasvojen yli vedetty musta silmäreiällinen pankkirosvopipo.

– Se on Tomppa asia niin, että sinä lähdet meidän matkaan. Toivottavasti suosiolla, toinen kaksikosta murahti.
– Mikähän mahtaa olla tämän matkan tarkoitus? Tomppa sai säikähdykseltään udeltua.
– Sinun osaamisellasi on nyt kysyntää, sillä haltuumme on joutunut erinäisen sattuman kautta kokoelma, jota emme ole pystyneet aivan yksiselitteisesti rakentamaan toimivaksi kokonaisuudeksi. Koska sinulla on alan osaamista, niin käännymme näin puoleesi. Arvaat varmaan,mistä kokoelmasta on puhe, joten ota tarvitsemasi tarvikkeet ja kilkkeet mukaan.
– Eli työ ootte vieneet verstaastani ne laiteosat juhannuksena, mutta ette tiijä mitä niille pitäs tehä? Tomppa varmisti.
– Asian voi noinkin nähdä, jos oikein yksioikoisesti haluaa ajatella. Meillä on asiantuntijatiimi, joka on pyöritellyt ja sovitellut niitä rattaita yötä päivää, eikä ole niistä tolkkua saanut. Sinä lähdet mukaan ja kokoat sen häkkyrän, jotta siitä voi jonkunlaisen tolkun ottaa.
– Entäpä, jollei miuta kiinnosta, eikä sattus olemaan sellaista aikaakaan? Palaatteko mahollisesti asiaan myöhemmin? Tomppa tiedusteli jo hieman rennommin. Asiaan ehkä vaikutti se, että naamioitumisestaan huolimatta vieraat käyttäytyivät ja puhuivat korostetun hillitysti.
– Uskomme siihen, että asiamme kiinnostaa sinua siinä määrin, ettet halua kieltäytyä tilaisuudesta, äänessä ollut naamiomies jatkoi edelleen.
– Toisaalta uskomme myös, että vaihtoehtomme kieltäytymisesi varalta ei ollenkaan kiinnosta sinua, toinen naamiomies liittyi mukaan keskusteluun.
– Mikähän se mahtaa olla mainuttu vaihtoehto? Tomppa uteli.
– Noo, sinunlaisesi toisinajattelija ja kylähulluhan saattaa aivan yllättäen kilahtaa valoisassa kesäyössä ja pistää kokoksi koko pihapiirin. Välittämättä siitä, että pirtissä mummu vetää sikeitä niin, että kitarisat rutajaa.

Tomppa pohti hetken asiaa mielessään ja epäili vahvasti annetun uhkauksen toteutustodennäköisyyttä. Tuskin naamiomiesten tavoitteet etenisivät yhtään, jos tuollainen uhkaus toteutettaisiin. Toisaalta miesten hillitty käytös aiheutti sen, ettei hän osannut pelätä ja asiaan liittyi myös kiinnostavia näkökulmia. Hän oli jo valmis lähtemään seikkailuun mukaan, mutta ei halunnut sen vaikuttavan olevan uhkailun seurausta.


– Niin, me saamme kyllä sen näyttämään juuri siltä, miltä haluamme. Sinusta tulisi syntipukki, eikä siinä olisi kahta epäilyksen sanaa, jatkoi ensimmäinen mustapipo.
– Tuskinpa vaan, Tomppa uskalsi epäillä.
– Miuta ihmetyttää enemmin se mitä ootte tavoittelemassa. Mite kukkaa täysijärkine on kiinnostunut jostakin ikiliikkujajutuista. Eihän semmosta ole edes mahollista rakentaa. Tosin tuo Eggbergin keksintö saattais toimiakkii, mutta ei se täytäkään ikiliikkujan määritelmää. Ikiliikkujan pitäisi tuottaa itse liikkeeseensä tarvittava energia, ja sitä ei Eggbergin laite edes yritä tavoittaa. Eggbergin ikilikkujassa on lopulta sama periaate, kuin Foucaultin heilurissa.
– Meidän takanamme olevaa tahoa ei kiinnosta se, mikä sen saa toimimaan. Kiinnostavaa on ainoastaan se, onko mahdollista se, että värkki saattaa toimia. Olet oikeassa siitä, että meillä ovat ne osat, mutta järkevää kokonaisuutta niista ei saatu aikaiseksi ilman ohjeita. Joidenkin saamiemme tietojen mukaan olet onnistunut väsäämään toimivan mekanismin, joten hyvin mielellämme näkisimme sinun auttavan asiantuntijoitamme. Vaikka tilanne kannaltasi vaikuttaakin vapaaehtoiselta pakolta, niin vakuutan että, asiallemme antamasi panos tullaan korvaamaan rahallisesti merkittävällä summalla. Korvaus uhraamastasi ajasta tullaan suorittamaan huolimatta siitä, toimiiko laite vai ei.

Uusi kiinnostusta lisäävä osio näytti liittyvän tapaukseen. Rahallinen houkutin, nyt Tompan mielenkiinto otti uusia kierroksia. Tilanteeseen olisi kiistatta pitänyt liittyä varovaisuutta, mutta enemminkin siihen tuntui kätkeytyvän jännitystä ja haastetta, eikä Tomppa moisesta halunnut kieltäytyä.
– Okei. Mie oon mukana, mut sen verra ennakkotietoa, etten pidä todennäköisenä ikiliikkujan toimintaan saamista.
– Usko, tai älä, mutta juuri se olisi kaikkein toivotuin vaihtoehto, pipomies naurahti.


------------

Tomppa oli jättänyt Muorille kirjallisen viestin saamastaan pikaista toimintaa vaativasta työtarjouksesta. Oman käsityksensä mukaan hän arveli selviytyvänsä hommasta päivässä, korkeintaan kahdessa.
Vaikka Eggbergin piirrokset olivatkin tuhottu, uskoi hän pystyvänsä muistinvaraisesti kokoamaan sen rattaitten, vipujen ja jousien paketin.
Todellisuudessa hommaan meni kuitenkin lähes viisi päivää. Noiden päivien aikana hänen toimiaan tarkkaili kaksi ilmeisen mykkää miestä, sillä kumpikaan ei lausunut sanaakaan tuon vajaan viikon aikana.

Kun Tomppa viimein oli saanut kaikki pakettiin kuuluvat osat paikoilleen, tai siis lähes kaikki, sillä se yksi osa oli yhä Ukin pajalla. Ikiliikkujan planeettapyörä, jonka magneettikehällä olisi ollut juuri se ratkaiseva osuus kohdistaa liike synkroniin maapallon magneettikentän huojahtelun kanssa. TarkoituksellaTomppa oli jättänyt asian huomiotta lähtiessään pipomiesten matkaan. Kyllä hän tiesi rataspaketin massavarannon riittävän siihen, että. versiolle annettu alkuvauhti pyörittäisi mekanismia jopa tuntien ajan. Koska pipomiehen kertoman mukaan juuri toimimattomuus oli se halutuin lopputulema, niin sehän varmistui näinkin yksinkertaisesti. Kootessaan pakettia, hän oli samalla valmistautunut siihen kysymykseen, joka varmuudella oli tulossa. Ja sehän tuli. Tapahtui ihme ja mykkä oppi puhumaan.

・ Miksi on tuossa kiintokehässä magneetteja? Mikä niiden tarkoitus on? toinen tarkkailleista miehistä urahti ääneen.
・ Tän ikiliikkujan kehitelleen Thomas Eggbergin muistiinpanojen mukkaa se liittyy jotenkin maapallon magneettikentän huojuntaan, Tomppa valotti lähes todenperäisesti asiaa.
・ Koska kyseessä on äärimmäisen vähäiset voimat, laite ei kestä pienimpiäkään häiriötekijöitä ja käytetty messinkiseos saattaa sisältää pikkusen nikkeliä, maapallon oma magneettikenttä aiheuttaa häiriöitä toimintaan, noihe häiriöitten eliminoimiseksi on Eggberg nähnyt tarpeelliseksi tuottaa ikiliikkujalle oma stabiili magneettikenttä.
・ Tuohan on täyttä potaskaa, mykkämies äänteli lisää.
・ Tuoho mie en ota kantaa. Näin keksinnön tehnyt Eggberg muistiinpanoissaan maininnut, Tomppa väisti kritiikin.
・ Mikä on tämä muistiinpantu ja missä on? Minä katson mikä se sinne on laittettu, toinenkin mykkä jo heräsi puhumaan.

Tomppaa pyrki hieman hymyilyttämään omituinen aksentti ja suomenkielen outo vääntäminen.

・ Eggbergin muistiinpanoja ei ennää oo olemassa. Jos ois ollu, nii tuon paketin kasaaminen olis onnistunut muutamassa tunnissa.
・ Mikä on se teko ja asia, joka ei ole muistiinpano enää?
・ Mie kävin tapaamassa keksijää jokin aika sitten ja hän pyys miuta hävittämään ne muistiinpanot, jotka olivat sattumalta miulle joutuneet. Luultavasti hän itekin oli havainnut, ettei hommassa oo mitään järkee ja siksi halus miun tuhoavan asiaan liittyvät dokumentit. Tein juuri, kuten Eggberg tahtoi.
・ Jos tuo on tosi ja kuten sanottu on hyvä asia. Eikä ole tieto tai osaaminen enää kukaan tämä laite. Ehkä tämä sitten voi olla loppu. Asia tulee kysyminen se isotaho ja päätös sieltä.
・ Mie kai sitten oon osuuteni tehny ja lienee sen luvatun palkkion aika, Tomppa esitti toiveikkaasti.
・ Me tekevät raportti isotaholle ja se tulee olla hyvä päätös, kun sinä saat rahakorvastus.Yksi päivä kaksi ehkä nopeasti.

Paripäivää vielä,Tomppa mietti. Parin päivän keikka venähtää viikoksi. Tästä pitää saada jo lähemmäs tonni käteen, jotta voi sanoa keikan kannattaneen. Täällä on oltu lähes vankina, vaikkei sentään lukkojen takana. Joku kuitenkin on aina ollut vahtimassa ettei omin luvin ole päässyt mihinkään.
Tompan näitä pohtiessa pääsi melkoinen mylläkkä käyntiin. Huonosti suomea puhuva mykkä poukkoili sinne tänne ja tuntui jakavan ohjeita kielellä, jota Tomppa ei pystynyt tunnistamaan. Kaksi miestä, jotka Tomppa yhdisti äänen perusteella mustapipoiksi alkoi mittailla ikiliikkujaa ja suunnittelivat selvästi sen pakkaamista muuttoa varten.
Tilanne oli jotenkin muuttunut yllättävään suuntaan ja Tomppa päätti tiedustella miehiltä tarkemmin hetken näkemyksiä.

・ Mitä nyt on tapahtunut?
・ Yllättävä käänne ja projekti pysäytetään pikaisesti. Ilmeisesti kaikki tarvittava saavutettiin juuri ja juuri.nyt vain siivotaan jäljet ja häivytään paikalta.
・ Tuo ei nyt kyllä kuulosta yhtään hyvältä, Tomppa arveli.
・ Tilipäivähän miulla piti olla, mutta taitaaki palkanmaksu olla jotain muuta kuin luvattu rahallinen korvaus?
・ Kyllä minä uskon, että saat sen mikä on sinulle varattukin. Teit sen minkä lupasitkin. Tuskin kukaan enempää odottikaan.

Samassa outoa suomea ääntävä mies tarttui Tomppaa käsipuolesta ja ohjasi tämän siihen huoneeseen, joka oli toiminut tämän asuintilana.

・ Valitettavasti on tämä asia käynyt huono tilanne. Sinä jää nyt tämä yksi huone ja on tämä, eikä poistu.
・ Mitä on tapahtunut? Yritti Tomppa kysellä.
・ Minä sanon kertoa. Merellä yksi saari kaukana ja siellä talteen hyvä, jossa meillä yksi mies. Nyt lähtenyt saarista pois ja ei tiedä kuinka on mennyt tai käynyt. Kuka ei osaa tietää, onko osaava suomessa ja ehkä jo löytänyt tie poliisin kanssa. Siksi nyt kiire pois kaikki me. Sinä ei vielä pääse, mutta saa kohta se luvassa palkkio. Nyt on odotus tämä paikka ja huone. Kohta kaikki ohi ja hyvä tai ei kaikki me. Sinä tietää ei toimiva laite tämä keksijän kone, eikä enää tahdo jatkaa sitä tekoa. Tämä sovittu hyvä?
・ Mahoton sitä olis jatkaa, vaikka haluakin sattus olemaa, eikä sitä kyllä ole. Jälellä ei ole ensimmäsitäkään kaavoita, tai dokumenttia ja oli pirunmoinen homma laskee kaikkien liikkujien keskinäinen suhde ja rattaitten hammastus yhen periaatepiirroksen perusteella. Ilman sitä kuvaa ei ees Eggberg pysty toistamaan tuota pakettia.
・ Eggbergistä kuka ei osaa huolita. Eikä ole tarve, tai pelko. Se nähty ja varma olemassa. Ei Eggberg ole tulemassa enää koko osaava. Isotaho ei ole tietävä, oliko tämä vaara oikea, mutta halu varma tietää ettei kukaan löydä osata tehdä tämä oikea, jos on tosi.


--------------------

IKILIIKKUJA

Osa 4

Lähtö saarelta

Maalla suunitelma oli tuntunut mahdollislta ja jopa toimivalta, mutta pian merelle lähdön jälkeen alkoi vahva epäily kalvaa Ukin ajatusta. Hyvästä kelluvuudestaan ja vakauden tunteesta huolimatta lautta tuntui kutistuvan ajautuessaan kauemmas saaren katverannasta.
Uki oli alkaneen ukkosilman myötävaikutuksella onnistunut hilaamaan rakennelman rantaan vartiomiesten huomaamatta ja muutamalla pullolla suoritettujen lukemattomin harjoituskertojen antamalla varmuudella saanut pakovälineensä kuntoon ja merelle.
Pieneksi kutistui kahdesta trukkilavasta liitetty lautta aaltojen kasvaessa. Takaisin vain ei enää voinut kääntyä, vaikka Uki huomasi jo ensimmäisen varttitunnin aikana isot puutteet purjehdustaidossaan, sekä lauttansa purjehdusominaisuuksissa.
Lautan perään oli sidottu haapariuku, jonka piti toimia peräsimenä, ei kölitön alus silti pysynyt suuntavakaana nimeksikään, vaan tuuli ja aallokko pyöritti sitä aivan holtittomasti. Toki tuulen suunta ja aallokko kuljetti miestä ja lauttaa jotakuinkin oikeaan suuntaan, mutta samaan aikaan kuin lähtösaari peittyi sateen harmaan seinän taa, katosi myös purjehtijan suuntavaisto. Tuulessa pyörivä lautta sai välillä tuulen suoraan vastaansa ja ajoittain vaikutti siltä, että kulku kävi aivan väärään suuntaan.

Uki roikkui lautan keikkuessa lavoihin sitomiensa köysien lenkeissä, kestääksen kyydissä aallokon ryskyttäessä rakennelmaa. Ukkonen tuntui yltyneen myrskyn mittoihin. Jatkuvan jyrinän ja aaltojen kohinan yli kantautui tuulen kimakka vihellys. Oli kulunut tunteja ja Uki arveli niellensä jo liki puolet itämeren vesistä, kun vihdoin tuulen ujellus alkoi osoittaa laantumisen merkkejä. Se ei enää soinut kimeänä, lähes kiljuvana ja korvia raastavana kakofoniana, Ääni muuttui matalammaksi pauhuksi, johon sekoittui kumeampi sävy. Nyt Uki tajusi ukkosen jyrinän hiipuneen jossakin vaiheessa, mutta kumiseva ääni tuntui jällen voimistuvan. Oliko ukkonen palaamassa, alkaisiko sama myrsky uudelleen?
Hän ehti juuri ja juuri saada ajatuksen myrskyn uudesta nousemiseta esiin, kun tajusi että kysessä oli jotain aivan muuta. Ääni tuli laivan koneista ja keulaan murtuvista aalloista. Sateen ja paksujen pilvien pimentämän yön vuoksi hän ei yrityksestään huolimatta pystynyt näkmään laivaa, mutta lähellä sen täytyi olla. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tuulen äkillinen laantuminen johtui hyvin todennäköisesti laivan luomasta katveesta.
Tuulen tuiverruksen nopea muutos aiheutti sen, ettei Uki pystyyt enää hahmottamaan edes suuntaa, mistä tuuli kävi. Aallokko näytti vellovan paikoillaan, sillä lyhyellä matkala, millä sen ylipäätään pystyi havaitsemaan. Vesi vain nousi ja laskeutui jyrkkinä harjanteina ja tempoi lauttaa ylös alas.
Sitten aivan suoraan edessä sateen seasta ryöpäsähti ylöspäin valtava vaaleanharmaa vaahtoseinä, joka kohosi ja kohosi yhä ylemmäs, kunnes näytti juuri ennen katoamistaan sadeseinämän sisään, kaartuvan lautan yli.

Vesipatja romahti lautan päälle, kuin kaatuva tiilimuuri, ja Uki havaitsi pyörivänsä lauttansa kanssa veden alla, kuin pesukoneeseen joutunut lelunalle. Hän olisi takuulla menettänyt otteensa lauttaan, ellei vasen käsi olisi jotenkin kietoutunut lautan köysistön lenkkiin niin tiukasti, että otteen irrottaminen ei olisi onnistunut edes halutessa.
Veden alla ei miehellä ollut käsitystä suunnista, eikä siitä oliko hän lauttansa alapuolella vai sen päällä. Aaltojen pauhu peittyi laivamoottorin kumean jyskytyksen taa, eikä mitään muuta ääntä pystynyt erottamaan. Uki tunsi jotenkin, kuinka lautan puurakenteet murtuivat ja sitten kaikki vain pimeni.

Olo tuntui jotenkin hyvältä, ellei olisi ottanut huomioon vasemman käden kipeää pakotusta, joka alkoi olkapäästä ja jatkui koko käsivarren matkalla. Eikä olisi huomioinut sitäkään, että joku tuntui hakkaavan harvakseen hänen päätään vasaralla. Lämmin, se tuntui miellyttävältä, vaikka samaan aikaan tunne oli niin voipunut, ettei Uki olisi jaksanut avata silmiään nähdäkseen kuka vasaraa käytti hänen päähänsä. Jostakin korviin kantautui vieno laineiden liplatus ja outo hiljainen sorina. Aivan kuin matkaradio olisi olut auki lähistöllä.
Jonkin aikaa kuulosteltuaan, Uki pakotti silmänsä avautumaan. Ensimmäinen havainto oli karhea lauta, joka oli aivan silmien alla. Hän oli yhä kiinni lauttansa jäänteissä. Päätä nostaessaan hän näki sileän matalan kallioluodon, eikä ketään lähimaillakaan. Parin metrin päässä luodolta ponnahti siivilleen harmaaselkäinen iso lokki, joka kirkaisi säikähdyksesta havaitessaan Ukin liikkeen. Vasaramiestä ei näkynyt, mutta lautta nousi ja laski matalien maininkien mukana ja iskeytyi aina alasmennessään kallioiseen luodonrintaan. Tuo tärähdys oli tuntunut vasaroinnilta. Käsi oli yhä kiinni köysisilmukssa ja kesti hetken, ennen kuin Uki sai sen kieputettua vapaaksi. Käteen sattui valtavasti, eikä se tuntunut toimivan yhtään. Uki oletti käden murtuneen, mikä tilanteessa oli todella vakava haitta. Yksikätisenä hän ei kummoisiin suorituksiin kykenisi, eikä tälle luotopahaselle olisi syytä jäädä hetkeäkään pidemmäksi ajaksi. Mikäli hän olisi vieläkin vieraan valtakunnan alueella, hänet löydettäisiin nopeasti. Toisaalta vaikkei löydettäisikään, ei luoto juurikaan tarjoaisi suojaa kuin ehkä siksi ajaksi, että lautan saisi kursittua kokoon.
Toisaalta, kun lauttaa tarkemmin tutki, oli se säilynyt yllättävän ehyenä. Pullot olivat yhä paikoillaan ja ehjiä. Onneksi verkko, jolla Uki oli ne kiinnittänyt, oli tullut sidottua niin huolella, ettei edes osia yhdistäneiden tukipuiden katkeaminen ollut muutoin saanut lauttaa hajoamaan. Masto ja purjeena toiminut sänkypeitto olivat kyllä tiessään, mutta muutoin lautalla kyllä voisi yhä seilata.
Yhdellä kädellä Uki irrotteli tukiriukujen solmut ja asetteli katkenneet pätkät yhdistämään lavat jotenkuten toisiinsa. Tällä kerralla liitoskohdasta tuli joustava, johtuen pätkien lyhyydestä, mutta lautta kellui yhä hyvin.
Uki nousi luodon päälle katselemaan ympäristöä tarkemmin ja kirosi.

– Hitto vie, onko tuo se sama saari?

Luodon tuntumassa näkyi muita samanlaisia pintakallioita, ja ehkä parinsadan metrin päässä kallionen saaren ranta. Kauempana näkyi puiden latvuksia ja korkeampi mäenlaki, jolla ei puita näkynyt. Sama saari, josta hän oli myrskyyn lähtenyt, vai oliko sittenkään? Pilkistikö tuolla kallioisen niemekkeen takaa kauempana oleva saari? Pieni toivonkipinä kirkasti mieltä hetken. Olisihan se todellista kohtalonivaa, jos hän sittenkin oli ajautunut lähes takaisin lähtöpaikkaan. Toisaalta, hänellä oli pitkä katkos tapahtumien kulussa. Päivä oli jo pitkällä ja edelliset muistikuvat liittyivät siihen yölliseen näkyyn päälle kaatuvasta vaahtoseinästä. Voisi olla mahdollista se, että tuuli oli kääntynyt ja kuljettanut hänet takaisin.
Uki hieraisi päälakeaan ja tunsi kipeän vihlaisun. Kämmentään vilkaistessa hän havaitsi sen värjäytyneen punaiseksi verestä.
- Pahus vieköön! Tämä reissuhan on antanut köniin oikein isolla nyrkillä, hän tuumi.


– Vasen käsi oli poissa pelistä ja päähän oli tullut pahuksenmoinen vekki. Siinä sitä on vahtivuorolaisilla naurussaan pitelemistä, kun rantaudun retkeltäni, pohti Uki itsekseen.

Toisaalta mitään syytä, tai järkeä ei ollut jäädä tälle luodollekaan riutumaan, joten Uki kuljetti lauttansa kallion saarenpuoleiselle laidalle, ja nousi kyytiin vielä kertaalleen.
Hän polkaisi vauhtia luodon kivisestä pinnasta ja jäi odottelemaan tuulelta kuljetusapua. Kovin niukasti sitä oli tarjolla, mutta sentään sen verran, että lautta lipui hiljalleen irti luodon katveesta ja kulki kohti saaren rantaa.
Kului varmaan useita tunteja, ennen kuin saari oli niin lähellä, että Uki katsoi jalkojensa tavoittavan pohjaan ja laskeutui veteen. Matkaahan oli vielä jäljellä lähes puolet, mutta kahlatessaan hän pääsisi rantaan huomattavasti nopeammin, eikä lautalla kököttäminen suorassa auringonpaahteessa kiinnostanut yhtään enempää kuin tarpeen oli.
Heti astuessaan maihin, Uki tajusi ettei saari sittenkään ollut sama. Niinä reiluna parina vuosikymmenenä, jotka hän saaren vankina oli viettänyt, olivat rantakalliot käyneet niin tutuiksi, että hän olisi voinut käsituntumalla päätellä, missä paikassa milloinkin oli.

Vaikka kallioissa toki oli samanlaisia piirteitä, ne poikkesivat myös tutuista rantakallioista selvästi. Noustuaan ensimmäsiten kumpareiden yli, hän näki tälläkin saarella olevan rakennuksia. Pieni punaiseksi maalattu tupa ja samanvärinen saunarakennus erottuivat heti, ja hieman kauempana vielä joku liiterintapainen vaja.

Ilmeisen asumattomia olivat nämä rakennelmat. Jokseenkin hyväkuntoisia, mutta kaikesta päätellen pitkään käyttämättöminä olleita, päätteli Uki tutkittuaan paikkoja hetken. Lukkoja ovissa ei sentään ollut, joten sisään pääsi helposti. Tupasesta löytyi muutamia suomenkielisiä aikakausilehtiä viimeisimmät vuosiluvut lehdissä olivat -70 luvun puolivälin tienoilta. Tämä antoi helpottavia viitteitä siitä, että hän oli siirtynyt valtakunnan rajasta yli ja siis suomen puolelle. Hyvä tieto, mutta silti haasteita oli yhä enemmän kuin hyväksi oli. Kunto ei kaksinen ollut ja täältä pitäisi kyllä jollakin keinoin päästä ihmisten ilmoille. Ilman ruokaa ja vettä ei kauaa kukuttaisi, sen oli Uki kyllä jo käsittänyt.
- Vettä! Sitä saattaisi vielä löytyä kalliokoloista yöllisen sateen jäljilta ja sitä on heti kerättävä talteen, Uki oivalsi ja katseli ympärilleen, etsien astiaa johon vettä taltioisi. Liedellä oli emaloitu kahvipannu ja sen vieressä pieni kattila. Ne saisivat alkuun riittää ja Uki könttäsi kallioille varusteet mukanaan. Vettä löytyikin ja astiat tulivat täyteen niin nopeasti, että Uki päätti käydä vielä katsastamassa saunarakennukselta näyttävän. Kai sieltä löytyisi vielä joku löylyämpäri tai vastaava kippo, johon vettä keräisi. Ämpäri löytyikin ja Ukin arvion mukaan hänellä oli lähes parikymmentä litraa sadevettä tallessa. Ne riittäisivät muutamaksi päiväksi ja vaikka vesi ei ehkä aivan puhdasta ollut, niin parempaa juotavaa kuitenkin kuin merivesi.
Vaikutti siltä, että mökki oli ollut käyttämättömänä vuosikymmeniä, eikä Uki löytänyt muuta ruokapuoleen viittaavaa kuin kivenkovaksi muuttuneen suolapaketin. Mökistä löytämästään pöytäliinasta hän onnistui kyhäämään kantositeen vasenta kättän varten ja käden tukeminen sillä antoi mukavasti helpotusta pakotukseen. Tutkiessaan tarkemmin käden vammoja, hän päätyi käsitykseen, ettei käden luita tainnut enemmälti olla hajalla, vaan kysymyksessä taisi olla olkanivelen sijoiltaan meno. Ehkä solisluu saattoi olla murtunut, mutta sitäkin Uki epäili. Hän oli roikkunut kiinni lautassaan myrsky-yön ja ainakin osan ajasta tajuttomana. Eipä ihme, vaikka olkanivel olisi luiskahtanut paikoiltaan. Ehkä jopa aiheuttanut lihasvammojakin, mutta kantositeessä lepäävä käsi antoi viitteitä sormien ja ranteen osittaisesta toimintakyvystä.
Käden lepoon saaminen helpotti pahinta kipua pikkuhiljaa ja sitä mukaa kuin se helpotti alkoi nälkä kouria vatsaa yhä vaativammin.
Vaikka pakomatkan suunnitteluun oli ollut aikaa ja suunnitelmat tehty varsin perusteellisesti, ei ruokapuoli ollut käynyt mielessäkään. Vankina olossa oli ollut se hyvä puoli, että nälkä ei päässyt vaivaamaan. Vaikka vartijoitten kokkaustaidot eivät aina huippuluokkaa olleetkaan, oli saareen toimitettu muonaa varsin monipuolisesti, eikä sen suhteen juurikaan nuukailtu. Ehkä juuri tuo ruokahuollon toimivuus oli pitänyt ajatukset loitolla evästarpeen suhteen. Nyt tilanne oli kääntynytkin äkkiä nurinniskoin. Yhdestä kivikovasta suolapaketista ei paraskaan kokki pystyisi loihtimaan kummoista courmetateriaa.
Jotain suuhunpantavaa oli tapeen löytää ja viitteitä sellaisen löytymiseen toki näkyi jo pian. Saunarakennuksen takana olevissa kalliokoloissa erottui vadelman varsia ja niissä joitakin kuivahtaneen näköisiä marjojakin. Onneksi ne tähän aikaan kesästä olivat jo kypsiä. Eipä noista isoa apua varsinaiseen ongelmaan löytynyt, yhteen kämmenkuppiin mahtui koko vattusato ja Uki nakkasi marjat kerralla suuhunsa. Tarkemmin niitä ei kannattanut käydä seulomaan, jos matoset olisi eroteltu saaliista pois, ehkä muutama marja olisi saattanut jäädä suuhunpantavaksi.
Ei niillä nälkää taltutettu, mutta pienikin saalis antoi toiveita siitä, että lisää saattoi olla löydettävissä saaren kätköistä. Jo muutamaa hetkeä myöhemmin oli todettavissa, ettei saaresta luultavammin löytyisi mainittavan arvoista marjasaalista. Energiaa kuluisi enemmän etsimiseen kuin löytyvä sato sitä toisi. Muutamissa suojaisimmissa painanteissa keskemmällä saarta kasvoi lähes puun mittaan yltäviä haapoja ja ilmeisesti pajun sukuisia puita. Tarkkaa lajimääritelmää ei Uki edes ajatellut laatia. Puiden juurelta löytyi jonkin verran tuntemattomia, nahistuneita sieniryppäitä, jotka matojen mielestä näyttivät olevan hyvinkin syötäviä, mutta saivat jäädä kasvupaikalleen nahistumaan lisää.

Ukin noustessa saaren korkeimmalle kalloikumpareelle, hän havaitsi kaukana merellä, juuri sillä suunnalla jonne aurinko oli hiljalleen laskeutumassa, pienen valkoisen pisteen. Hän pysähtyi tuijottamaan kohdetta. Se oli vene. Epäilemättä se oli vene, ja pitkän tuijotuksen aikana se näytti liikkuvan hitaasti. Kunnes se katosi auringonheijastuksen kimmeltävään siltaan.

Nyt tuli kiire. Uki könysi takaisin mökkiä kohti ja suoraan saunarakennukseen. Ämpäriä etsiessään hän oli havainnut saunaeteisen seinällä peilin. Peili kädessään hän kiirehti rantakalliolle ja yritti etsiä katseellaan äsken havaitsemaansa venettä, mutta turhaan. Luultavasti se oli yhä katseen tavoittamattomissa kimmeltävän heijastuksen kätkössä ja siihen luottaen Uki yritti kohdistaa peilin heijastusvälkettä kohti olettamaan sa veneen suuntaa. Hän istui rantakalliolla vielä auringon jo kadottua horisontin alapuolelle odottaen veneen ilmestymistä näkyviin, mutta aivan turhaan. Mitään ei enää näkynyt.
Vihlaiseva kipu olkapäässä hätkähdytti miehen hereille. Uki tajusi nukahtaneensa lämpöä hohkavalle rantakalliolle ja liikahtaneensa unessa niin, että olkapäähän oli sattunut. Ilta oli hämärtymässä yöksi, merellä ei näkynyt valon pilkahdustakaan, eikä luotojen yllä lentävää lokkia lukuun ottamatta liikettäkään. Mökissä oli laveri ja sillä patja ja ne tuntuivat nyt parhaalta vaihtoehdolta. Uki tunsi olevansa erittäin väsynyt.
Huomenna hän päättäisi siitä, jäisikö saarelle, vai jatkaisiko lauttansa kanssa matkaa. Ja se riippuisi siitä, miltä tuuli ja sen suunta vaikuttaisivat.

Vaikka hän oli suunnitellut pakomatkansa jokseenkin perusteellisesti, niin nyt hän havaitsi ison puutteen ennakkovalmisteluissa. Mitään syötävää ei tullut varattua matkaan, sillä hän oli kuvitellut osuvansa heti asutulle alueelle. Hän oli kuvitellut suomenpuolisten saarien olevan, jollei vakituisesti, niin ainakin kesäkausin asutettuja ja mökkejä löytyvän lähes jokaiselta saarelta. Saaren autius yllätti ikävällä tavalla.
Mutta huomenna. Silloin hän tutkisi paikan läpikotaisin. Kai täällä jotain kalastusvälineitä löytyisi. Jossakin vajan orsilla saattoi olla verkkoja, tai ainakin onkivarusteita. Muutama kala olisi oikein tervetullut lisä olemattomaan ruokalistaan. Ensin kuitenkin oli syytä levätä. Onneksi oli tullut kerättyä vettä, joten janoon ei tarvitsisi merivettä juoda. Uki asettautui laverille ja sulki silmänsä.

Aurinko paistoi vinosti sisään mökin ikkunasta ja Uki nukkui sikeästi laverillaan, eikä kuullut, kun sisään astui kaksi miestä. Miehet vilkaisivat nopeasti laverilla nukkuvaa ja sitten katse kiersi pienen mökin sisustan. Miehet eivät puhuneet mitään, mutta nyökkäsivät toisilleen ja sitten etumaisena sisään astunut ojensi kädessään pitämänsä rynnäkkökiväärin piipun kohti nukkuvaa ja tönäisi kevyesti.
Uki äännähti ja avasi silmänsä. Kääntäessään katseensa kohti häiriötekijää, hän hätkähti. Keskellä lattiaa seisoi aseistettu mies maastopuvussaan ja kysyi tiukkaan sävyyn jotakin venäjäksi.
Ukin venäjänkielen ymmärtäminen oli aina ollut jokseenkin vajavaista, eikä hän unenpöpperössä osannut hahmottaa esitettyä kysymystä, hän kyllä käsitti heti pakomatkansa tulleen päätökseensä ja menestyksellä ei liene ollut syytä ylvästellä. Hän ei siis sittenkään päässyt rajan yli ja nyt ei hyvältä näyttänyt.

– Minä olen Uki Lukander ja olen haaksirikkoutunut tälle saarelle viimeyön ukkosmyrskyssä, Uki lausahti suomeksi.
– Ahaa. Sinä puhut suomea, maastopukuinen näytti yllättyneeltä todetessaan asian.
– Minä olen suomalainen, Uki vielä vahvisti. Pieni toivo virisi jälleen mieleen. Maastopukuinen puhui suomea ilman korostusta ja puhtaasti. Voisiko sittenkin olla?
– Oletko pudonnut laivalta, vai mistä tänne sitten jouduit? mies jatkoi tenttaamalla.
– Mikä paikka tämä on? Minä en tiedä, ajauduin tänne myrskyssä, Uki ei halunnut vielä paljastaa taustaansa.
– Tämä saari on Kivikartti ja aivan rajan pinnassa, asemies totesi.
– Kummalla puolen?
– Suomen puolella tietenkin, mutta vyöhykkeellä, joten täällä ei ole luvallista liikkua ilman vyöhykkeelle myönnettyä kulkulupaa.
– Oikein hyvä, Uki huokasi. - Onnistuin sittenkin. Pidättäkää minut ja viekää vaikka vankilaan. Ei haittaa, kun pääsin vihdoinkin pois sieltä.
– Mistä pääsit? maastopukuinen oli selvästi kiinnostunut.
– Olin jollakin saarella rajan toisella puolen. Sen nimeä en tiedä, vaikka minua pidettiin vankina siellä yli kaksikymmentä vuotta.
– Mitä olet sitten tehnyt?
– Usko tai älä, mutta minä en todellakaan tiedä, miksi minut siepattiin ja kuljetettiin sinne, Uki yritti vakuuttaa.

Maastopukuiset katselivat laverilta nousevaa Ukia tarkemmin ja huomasivat kantositeen ja hiuksiin kuivunen veren.


- Olet näköjään loukkaantunut. Saitko vammat paetessasi? kysyi ensimmäinen miehistä.
– Ei. pääsin lähtemään huomaamatta pakoon. Nämä ovat tulleet myrskyn aikana.
– Millä oikein pakenit? Kaatuiko veneesi myrskyssä ja missä se mahtaa olla?
– Ei minulla mitään venettä ole. Onnistuin rakentamaan parista trukkilavasta lautan ja sillä lähdin merelle. Sen pitäisi olla tuolla kallioiden takana. Yritin vetää sitä kalliolle, ettei se lähtisi omineen seilaamaan.
– Trukkilavalla merelle? Hämmästeli maastopukuinen ja vaikutti hyvin epäuskoiselta.

--------------------------

Kevyt ilmavirta heilutteli ohuita ikkunaverhoja keskussairaalan yksityishuoneessa. Uki oli juuri herännyt nukutuksesta ja oli väsynyt ja melkoisessa pöpperössä. Silti hän pani merkille ikkunan vieressä tuolillaan istuvan nuorehkon miehen. Mies istui katse luotuna sylissä olevaan laitteeseen, jonka Uki oletti olevan pieni attaseasalkku. Mies ei nostanut katsettaan, joten ilmeisesti hän ei ollut havainnut potilaan heräämistä. Uki nukahti vielä uudelleen ja kun hän seuraavan kerran heräsi, istui mies yhä samassa paikassa. Nyt miehen kädessä oli valkoinen posliinimuki ja tällä kerralla mies huomasi Ukin heränneen.

– Jaaha, johan siellä aletaan heräillä, mies lausahti leppoisasti.
– Miltäpä se vointi tuntuu? jatkoi mies
– Eipä tässä nyt kummosesti voida. Olo on kuin raitiovaunun alle jääneellä pululla.
– Minä kutsun hoitajan tänne, niin hän saa päättää voimmeko keskustella hieman, leppoisa äänensävy säilyi miehen jutustellessa.
– Missä minä mahdasn nyt olla, Uki pohti.
– Se selviää kyllä aivan tuotapikaa, mies jatkoi ja painoi kutsunappia.

Melkein samassa huoneeseen astuikin sairaanhoitaja, joka tarkisti vuoteen vieressä olevan monitorin näytön ja lausahti sitten:
・ Täällä on vihdoin jaksettu herätä. Hyvä juttu. Me tarvittaisiinkin mahdollisimman pian potilastiedot. Uskotteko jaksavanne jo ?
・ Eiköhän sitä jo sen verran, Uki arveli.
・ Voinko minä ottaa ne samalla itselleni, huoneessa istunut mies tiedusteli.
・ Siitä päättää potilas itse. Sairaala ei sellaisia tietoja anna.
・ Kukas sinä sitten olet? Uki kysyi mieheltä.
・ Koistinen. Sakari Koistinen Suposta, mies ilmoitti.
・ Teidät löydettiin rajavyöhykkeeltä ilman asianmukaisia lupakirjoja ja olette väittäneet olleenne vankina jossakin venäjänpuoleisella saarella parikymmentä vuotta. Asia tietysti kiinnostaa meitä ja on tutkittava perusteelliseti. Kai on aloitettava siitä, että varmistamme henkilöllisyytenne aivan ensimmäiseksi.
・ Siitä vaan, sanoi Uki, jonka pää alkoi pikkuhiljaa selkiintyä.
・ Tämähän taitaa olla jonkinlainen lasaretti, mutta miksi minä täällä olen? hän jatkoi.
・ Teidän olkapäänne jouduttiin leikkaamaan ja nyt saatte toipua muutaman päivän täällä ennen kuin pääsette kotiin.

Kotiin, Uki mietti. Vieläköhän sellainen paikka löytyy ja jos löytyy, niin onko se enää minun kotini? Muistiin nousivat ajat ennen sieppausta. Elämä alkoi olla silloin mallillaan. Oli perhe ja lapsikin tulossa ja sitten kaikki katosi yhteen kaaokseen sen sen keksinnön kautta. Lapsi, niin? Tai aikuinenhan hän jo nyt oli. Olikohan Muori löytänyt itselleen uuden miehen? Hakenut eron, tai ehkä hänet oli kadonneena jo julistettu kuolleeksi. Ajatus tuntui Ukista pelottavalta. Voisiko hän vain mennä takaisin ja odottaa löytävänsä kaiken menetetyn sieltä, vai eikö siellä olisi enää mitään hänelle? Äkkiä häntä pelotti ajatus kotiutumisesta ja siitä, mitä mahtoi edessä olla.

Entäpä se lapsi? Oli kai hänellä jokin oikeus tavata ja nähdä tämä. Eihän hän tiennyt edes oliko hän tytön vai pojan isä. Kyllä sellainen oikeus oli oltava.


-------------------------

IKILIIKKUJA

Osa 5

Palkanmaksun aika

Tomppa istui huoneessa ja kuunteli muualta rakennuksessa kuuluvaa meteliä. Ovet paukkuivat ja tavaroita raahattiin jonnekin. Sen jälkeen, kun omituisesti suomea ääntävä mies oli poistunut ei ketään ollut käynyt Tompan luona. Änen käsityksensä mukaan ovea ei laitettu lukkoon ja hän mietti, olisiko viisainta lähteä vähin äänin livohkaan, vai kannattiko jäädä katsomaan peli loppuun.

Jossakin vaiheessa sitten äänet alkoivat vaimentua. Ei enää kuulunut äänekkäitä komentoja, joiden alkukieltä Tomppa ei pystynyt paikantamaan. Kyseessä ei ollut venäjä, vaikka Tomppa jotenkin kyllä oli sijoittavinaan kieliasun jonnekin itäblokkiin.
Enää korviin kantautui satunnaisia oven paukahduksia ja askelten kopinaa ja huutaen annetut komennot loppuivat täysin. Puheääniä toki kantautui yhä ja se kertoi väkeä olevan paikalla useampia henkilöitä.
Vihdoin ovi taas kävi ja huoneeseen astui se omituisesti puhuva mies. Hän ojensi kätensä Tompalle ja sanoi.

– Minun nimi on Miklos, mutta se on vain tämä paikka ja tosi. Ei ole sama kuin toinen paikka ja nimi. Ja minä menossa heti toinen joku, mutta ei tarve tietää kuka missä ja sinä.
– Okei. Miun kyllä pitäisi tietää missä nyt ollaan. Kai täältä pitäisi johonkin osata, jos täältä vielä pois pääsee, Tomppa totesi.
– Oi. Kyllä tämä tosi vain. Tämä ottaa sinun palkkio mikä on tässä kuori ja sisällä, Sinä ottaa tämä ja tekee mikä tahtoo, mutta ei puhu kuka on poliisi kanssa? Tämä okei? Sinä nyt odotus kaksi päivä ja tekevä sitten kuinka tahtoo. Jos tahtova sitten puhumassa poliisin luo.

Aiemmin Tompalta oli otettu puhelin pois, mutta nyt Miklos palautti sen, huomauttaen kuitenkin puhelimen akun olevan nyt täysin tyhjä, joten sillä ei voisi aivan hetkeen soitella.

– Me lähtevät nyt ja sinä menevä ulos ja kulkemassa kaksi- kolme kilometrin hiekkatie ja tuleva yksi iso tie ja kohta bensiinipaikka. Jos ei soita siellä poliisi, se hyvä. Onko luvata tämä yksi?

Tomppa kurkisti saamaansa kirjekuoreen, eikä voinut olla viheltämättä. Kuoren oli kätketty melkoinen setelituppo, joka väristään päätellen näytti pitävän sisällään melkoisen määrän seteleitä, joihin oli painettu useampi kuin yksi nolla etunumeron perään.
– Mitäpä asiaa miulla poliisille olisi. Pitää sitä ainakin pari päivää miettiä. Katsoo sitten, onko vai ei, tuumi Tomppa ison setelinipun näkemisen aiheuttamassa hämmennyksessä.
– Ehkä tämä raha on korvattu tarve? Yllätys niin nopeaan ja tuli jo heti pian, eikä me. Kerätty siihen se raha, joka nyt tämä paikalla. Onko se hyvä ja ehkä tarpeaksi? Miklos tuntui tiedustelevan korvauksen riittävyyttä. Tomppa nyökytteli hyväksyvästi.
– Kyllähän tää hyvin korvaa työhön käytetyn ajan, hän tuumi.
– Se sitten tämä ihan ja kaikki on hyvä kunto? Me kaikki nyt valmis ja lähtevä pois. Sinä ulos tämä paikka ja lähtee kotiin.

Tilanteessa oli tapahtunut yllättävä muutos, joka näytti pakottavan Mikloksen joukon poistumaan nopealla aikataululla maasta, ja mikäli Tomppa oli oikein oivaltanut, kaikki johtui jostakin saaresta paenneesta henkilöstä. Toki hänellä oli mielikuva omasta kaappauksestaan ja siitä, että se oli jossakin yhteydessä kauan sitten tapahtuneeseen Ukin katoamiseen. Hän ei kuitenkaan osannut yhdistää noita kahta tapausta tarkemmin toisiinsa.
Enemmänkin hän mietti sitä, kuinka joku Eggbergin kehittelemä ikiliikkujaversio voi vielä nykytietämyksen valossa saada näin suurta huomiota, liittyisikö siihen vielä jotakin sellaista, mitä hän ei ollut oivaltanut?

Miklos oli poistunut huoneesta ja Tomppa arveli voivansa itsekin lähteä. Tuskin kukaan sitä estäisi, sillä olihan hän saanut jo ohjeen siitä, miten täältä pääisi pois. Käytävään astuttuaan, hänessä syttyi tunne, että ketään muuta ei enää rakennuksessa olisikaan. Jotenkin paikka huokui äkkiä tyhjyyttä ja äänettömyyttä. Ainoastaan käytävän loisteputkivalaisimien hiljainen surina kantautui korviin ja se vielä tuntui korostavan paikan autiutta. Käytävä oli toki tuttu ja se johti halliin, jossa ikiliikkujan osia oli koottu. Hallin perällä oli pariovet, mutta sitä Tomppa ei tiennyt, mitä niiden takana mahtoi olla. Kun hänet oli tuotu tänne, niin matkalla pipomiehet olivat peitäneet hänen päänsä hupulla, eikä hän näin ollen osannut päätellä mitään olinpaikastaan hallin ja huoneen ulkopuolella.
Pariovet johtivat ulos ja autiolle kestopäällystepihalle. Pihalta johti yksi ajotie kohti metsää, jossa tie oli jo hiekkapintainen ja sen yläpuolella leijui vielä ohut pölypilvi.

Tomppa kääntyi ulos tultuaan katsomaan paikkaa mihin hänet oli kotoaan kuljetettu. Pariovissa, joista hän oli ulos astunut, oli vihreäksi maalattu ikivanha kyltin puolikas, jossa oli koristeellinen tekstinpätkä ”...forsin saha” ja lyhyt numerosarja, joka lienee puhelinnumeron loppuosa. Itse rakennuksesta ei näkyvillä ollut enää kuin betoninen kivijalka ja sen päällä osittain pusikkoa kasvava betonikansi. Muutama paksumpi hiiltynyt parrunpätkä sojotti enemmän tai vähemmän pystyssä rakennelman reunamilta. Pariovet, jotka olivat kellarikerrokseen vievän ajoluiskan alapäässä, olivat yläreunoistaan osittain palaneet, vaikka ne olivat osittain yläpuolisen katteen suojassa.
Ulkoa päin paikka näytti täysin hylätyltä rauniolta, mutta sisäpuolinen tila oli joskus muutettu ja remontoitu sähköistystä myöten, ilmeisesti pitkäaikaista käyttöä ajatellen.

Hetken katseltuaan autiota maisemaa Tomppa lähti astelemaan hiekkatietä pitkin. Hän ei ehtinyt kuin juuri ja juuri metsän varjoon, kun vastaan lipui hitaasti harmaa farmari. Auton hän oli nähnyt ennenkin ja tunnisti sen heti. Skoda pysähtyi kymmenkunta metriä Tompan etupuolelle ja kuskinpuoleinen ovi aukesi. Tielle astui mies, jota Tomppa ei tuntenut kasvoista, mutta arveli äänen perusteella kyseessä olevan toinen hänet siepanneista pipomiehistä. Miehen kädessä oli esine, jonka Tomppa heti tunnisti aseeksi.

– Iski pikainen ja krooninen rahapula, mies murahti ja ojensi samalla pistoolinsa Tomppaa kohti.
– Minunkin piti osallistua kolehtiin, joka kerättiin tuohon kuoreen. Toiset lähtivät menemään jo rajallepäin, mutta enhän minä rahattomana voi lähteä, joten annappa se kuori tänne.

Tomppa tajusi tilanteen käyneen vakavaksi. Mies oli jättäytynyt muusta joukosta, koska huomasi kuoreen kertyneen kuitenkin melkoisen rahamäärän. Rahamäärän, joka oli helposti korjattavissa omaan käyttöön ja täysin toisten osallisten huomaamatta.
Maksettu palkkio näytti jäävän nyt alle kaikkien taksojen. Niin todella oli käymässä, ja tilanne jatkoi epätoivottua kehityssuuntaansa. Miehen toiseen käteen oli ilmestynyt musta pitkulainen sylinteri, jota hän alkoi kiertää pistoolinsa piipun jatkeeksi. Mies aikoi käyttää asettaan, eikä halunnut laukauksen äänen kantautuvan ulkopuolisten korviin.

Outo tunne nousi Tompan mieleen ja hän huomasi miettivänsä sitä, kuinka pienestä summasta joku oli valmis tekemään henkirikoksen. Tai ehkä summa ei sittenkään aivan pieni ollut, nopea vilkaisu koureen oli jo kertonut siinä olevaan isoja seteleitä melkoisesti.
Mies ojensi vapaan kätensä vaatien rahakuorta. Toinen käsi osoitti uhkaavasti aseella suoraan Tompan kasvoihin.
Jotenkin Tomppa oli varma siitä, että mies ampuisi hänet rahat saatuaan, eikä hän voisi tehdä mitään muuttaakseen sitä seikkaa.

– Sie et selviä tästä, sai Tomppa sanottua ääni väristen.
– Siinä vaiheessa kun sinut löydetään me olemme jo kaukana, eikä kukaan osaa yhdistää meitä sinuun, mies suorastaan hymähti. - Heitä se kuori tänne!

Käsi vapisten Tomppa totteli, mutta heitto jäi lyhyeksi. Kuori putosi tiellä vain pain metrin lenon jälkeen. Tompan polvet näyttivät pettävän ja hän lyyhistyi maahan. Oikea käsi jäi vartalon alle ja sillä Tomppa hamusi mahdollisimman täyden kourallisen hiekkaa.
Jotakin oli vielä yritettävä, vaikka tilanne näytti täysin toivottomalta.


--------------------


Uki oli kertonut supon Koistiselle oman näkemyksensä tapahtumien kulusta aina siitä alkaen, kun hän oli käynyt Eggbergin luona ennen sieppaustaan.

– Eli käsityksesi mukaan sinut siepattiin tämän Eggbergin keksinnön vuoksi, Ja oletat keksintöön liittyvän jotain todella merkittävää. Sieppaajiesi ensimmäinen tavoite olisi ollut kuitenkin estää tämän keksinnön esiintuonti? Koistinen tidusteli.
– Niin. Näiden vuosien, vai pitääkö sanoa vuosikymmenten aikana minä keskustelin lähinnä vain yhden henkilön kanssa ja hän sai minut vakuuttumaan siitä, ettei itse keksintö ollut niinkään tärkeä kuin sen julkitulon estäminen, Uki varmisti.
– Vaikuttaa erikoiselta. Mikäli tämä Eggbergin keksintö oli niin merkittävä, niin miksi se piti salata? Miksei sen kappaaminen sitten ollutkaan päätarkoitus?
– Minä sain sellaisen käsityksen, että keksinnöllä periaatteessa korvattaisiin lähes kaikki energiatuotanto, eikä se olisi eduksi nykyisin käytössä olevien tapojen kannalta. Se, millä tavalla ja millä periaatteella keksintö olisi toiminut, ei koskaan selvinnyt. Kai se epäselvää oli myös kaappauksen järjestäneelle taholle, mutta merkittävänä uhkana se kuitenkin tunnuttiin pitävän.
– Nyt jää siten auki kysymys, miksei toimenpidettä sitten suunnattu suoraan Eggbergiin? ihmetteli Koistinen.
– Olenhan minä sitä ehtinyt itsekin pohtimaan, mutta ainoa syy, jonka olen jollakin tavoin voinut ymmärtää oli se, että Eggberg oli kehitystyössään edennyt pidemmälle, kuin häntä valvonut taho oletti. Kun piirustukset luovutettiin minulle osien tekemistä varten, tuli kiire. Jos keksijä olisi siepattu sen jälkeen, niin vaara piirustusten julkitulosta olisi kasvanut hetkessä. Joten ensin piti varmistaa etteivät ne joutuisi ei toivottuihin käsiin. Uki alotti näkemystään.
– Ymmärränkö oikein oletuksesi, jos sanon niin, että sieppaus operoitiin kiireellä ja koska piirustuksia ei löytynyt, sinut tavallaan otettiin niiden korvauksena talteen. Sieppaajat olivat siis varmoja siitä, että Eggberg oli antanut sinulle nuo piirrokset?
– Tähän tulokseen olen itsekin päätynyt, Uki totesi.
– Ja sinä sait siis ne? Koistinen varmisti.
– Sain.
– Missä ne mahtavat nyt olla?
– Siitä minulla ei ole harmaata haikuakaan, Uki totesi, sillä hän ei halunnut paljastaa kätköpaikkaa. Piirustuksethan saattoivat olla yhä siellä tunkinvarressa, jos sitikka vielä oli olemassa.
– Käsityksesi mukaan niitä ei kuitenkaan kukaan löytänyt? Koistinen varmisti, ja jatkoi vielä.
– Pääset kuulemma jo huomenna täältä. Mistä tavoitan sinut, jos asiassa on vielä jotakin?
– Minulla on perhe Luumäellä. Tai ainakin pitäisi olla. Yritän tavoittaa heidät mahdollisimman pian ja kai minä sitten sieltä olen tavattavissa.
– Kuule. Jos sallit, niin minä selvitän sen asian. Saat aivan pian tietää mikä tilanne siellä Luumäellä on, Koistinen ehdotti. Hän ymmärsi, että parikymment vuotta kadoksissa ollut isähahmo saattoi olla menneisyyttä. Hän ottaisi asiasta selvää ja koettaisi pehmentää odotettavissa olevaa iskua.


------------------

Tielle lyyhistynyt Tomppa näki kulmiensa alta asemiehen jalat, katse ei kääntynyt sen ylemmäs, mutta se sai riittää. Mies otti pari askelta lähemmäs ja tuntui empivän, tai sitten hän tähtäsi ampuakseen.
Äkkiä kajahti terävä huuto:

– Boris! Huutoa seurasi nopea ulkomaisen kielen sanaryöppy


Tomppa nosti päätään. Joku oli tullut keskeyttämään pistoolimiehen puuhat, tai ainakin osallistumaan potin jakoon. Asemiehen takana kauempana, aivan tienmutkan lähistöllä seisoi Miklos ja hänelläkin oli ase kädessä. Miklos puhui nopeasti ja kovalla äänellä kieltä, jota Tomppa ei pystynyt tunnistamaan. Venäjää se ei ollut, ehkä unkaria tai romaniaa. Jonnekin sille suunnalle Tomppa kielen mielessään asetti.
Boris oli laskenut aseen piipun osoittamaan maata kohti ja Miklos lähestyi ripein askelin. Hän ohitti Boriksen pysähtymättä, mutta tempaisi pistoolin tämän kädestä ja jatkoi suoraan Tompan luo. Miklos nosti Tomppaa kainalosta ylös ja tiedusteli:

・ Kuinka sinä olet voimassa? Onko ok. kaikki? Tämä hyvä paha juttu, ei saanut tapahtuma tämä. Ei tämä hyvä Boris. Tämä hän hyvin paha asia. Vie nyt minä pois Boris, eikä takaisin.

Miklos nosti vielä kirjekuoren maasta ja ojensi sen Tompalle vilkaistuaan kuoren sisään.
・ Tässä tämä sinä ja ottaa raha. Minä kovin paha mieli tämä Borisasia vielä. Ei ole lupa eikä tarve tehdä paha teko. Boris maksaa tämän toinen paikka ja asia. Onko ok?

Tomppa otti rahakuoren taas hallintaansa, koska ei järkytykseltään oikein saanut sanoja suustaan, hän tyytyi nyökyttelemään. Hänelle riitti nyt hyvin se, että tilanne oli selvinnyt ja ainakin tällä hetkellä kaikki tuntui olevan taas kunnossa. Boris ja Miklos nousivat Skodaan ja pyöräyttivät sen kestopäällystepihalla takaisin menosuuntaan ja hävisivät edessä olevan mutkan taa.

Hetken aikaa Tomppa vielä seisoi paikallaan, mutta päätti sitten lähteä eteenpäin. Kävellessään hän kuitenkin kuulosteli valppaana, tulisiko tiellä vielä joku vastaan. Ketään ei kuitenkaan näkynyt ja vajaan tunnin metsätietä käveltyään hän tuli isomman tien laitaan ja näki suoran päässä huoltamon mainoksen.

Huoltoaseman kahviosta tulvahti vastaan herkulliset tuoksut. Ruoka ja kahvi levittivät aromejaan sisäilmaan, ja Tomppa tajusi samassa kiljuvaa nälkää. Lounaspöydän herkullisia tuoksuja ei todellakaan voinut vastustaa, eikä ollut tarpeellistakaan. Rahaahan hänellä nyt oli.

----------------

– Minulla ei ole rahaa. Ei niin pennin latia, totesi Uki, kun Koistinen kysyi kuinka Uki aikoi matkustaa Luumäelle.
– Niinpä tietysti, oivalsi Koistinen.
– Yritän saada sairaalan kirjoittamaan sinulle taksia varten jonkinlaisen sopimuspaperin, hän jatkoi ja poistui huoneesta.

Palattuaan hetken kuluttua, hän pudisti päätään ja totesi.
・ Se ei kulema onnistu. Jotain muuta pitää keksiä. Minäpä soitan esimiehelleni, jos saan luvan ajaa Luumäen kautta, niin asia ratkeaa sillä.

Lupaa ei kuitenkaan sieltä herunut ja Koistinen kuumeni jo hieman.
・ On tämä nyt yhtä perhanaa. Valtion kaluhan se on ja on kumma, ettei sitä sen verran voi joustaa, että saisi yhden homman kunnialla päätökseen. Minä kuule lainaan sinulle taksirahat omistani. Sairaalalta saat varmaan tilisiirron tai laskun kotiin. Anna vain sähköpostiosoitteesi, niin laitan tilinumeron, jolle voit sitten hoitaa lainan takaisin.
・ Hetkinen, siis minkä osoitteen, Uki hämmästyi.
・ Sähköposti, onhan sinulla...? tai niin, ehkä sinä et sittenkään omista sähköpostia. En heti tajunnut, miten me sitten saadaan...? Koistinen mietti.
・ Onhan sinulla osoite, Uki aloitti. - Anna se minulle, niin laitan rahat postissa. Tosin en kyllä tiedä, mitä siellä on odotettavissa.
・ Kyllä se järjestyy. Vaimosi Marketta asuu edelleen samassa osoitteessa, joten kotiin sinä olet menossa, vakuutti Koistinen, joka oli asiaa selvittänyt omien keinojensa avulla.

---------------------


Luumäellä kaksi mustaa taksimersua kaartoi lähes samanaikaisesti päällystetyltä tieltä sille pihatiepätkälle, joka johti Lukanderin pihapiiriin. Marketta Lukander katsoi ikkunasta pihaan kaartavia autoja.

– Mitähän porukkaa sieltä nyt tulee? Oikein kahella autolla ajelee. Onko Tompalle sattunu jottai, vai ketä sieltä nyt...? Iha tää käyp vapisuttammaa, jos sieltä tuuvvaa nyt oikei huonoi uutisii Nyt jo aukee auto ovi. Voi hyväne aika, oha se Tomppa, Tomppaha se siinä, mut miks iha kahel autol? Ai jos se tuopkii morsmaikkuu, ai mahoton jos vaikka iha miniää tuop näytille. Kyl mie oon ollu huolissai, et mihi se Tomppa nyt sillee lähti. Mie jo kuvittelin vaik mitä, et nytkö se lähti toinekii mies miu elämästäi. Oisha tää pitänt arvata, jot miniäähä se Tomppa lähti hakemaa, Marketta oli aivan täpinöissään ja alkoi jo katsella kahvipannun suuntaan.
Pysähtyi kuitenkin vielä uteliaisuuttaan katsomaan saapuvia. Tomppakin oli jäänyt odottamaan perässä tulleen taksin matkustajan esiin astumista.

Marketta hämmästyi, kun toisesta autosta ei noussutkaan neitokaista, vaan nukkavierusti pukeutunut parrakas vanhempi mieshenkilö.
・ Kukahan se tämä herra on? Näyttää ihan pultsarilta, mutta taksilla ajaa kuin kroisos. Jospa se on Tompan appiukko, joka haluaa nähdä minne tytärtä kysellään miniäksi. Jottai tuttuu tuossa ukossa on, Marketta huomasi. - Jottai sammaa, ku Tompan ryhdissä..? Markettaa huimasi ja pirtti alkoi pyöriä silmissä, mutta hän jo ryntäsi pihalle huutaen.
・ Uki! Oot sie Uki? Uki ja Tomppa, Voi hyväne aika nyt mie pyörryn. Oot sie iha varmasti Uki, ulvoi Marketta ja ryntäsi suoraan ukin kaulaan.
・ No, Ukiha mie oon, et sie miuta tunne, myhäili Uki, kun ei oikein tiennyt kuinka nyt suhtautuisi asiaan. Pää humisi ajatusten tulvasta ja ehkä myös kipulääkkeen vaikutuksesta. Nyt Markettakin huomasi ukin käden olevan kauhtuneen puseron sisällä kantositeessä.
・ Voi sentää. Siehä oot satuttanu ittees. Siehä oot loukkaantunu ja mie tällee hyökkään siun kimppuu. Anteeks kamalast, sattuks sinnuu?
・ Ei sattunu ja hyvältähän se tuntuu, kun noin mukavalla tavalla otetaa vastaa.
・ No totta kai. Kyl mie oon siuta oottanu, mut tiesihä mie, et kyl sie tuut ku keran lupasit. Vaa kauan sitä sai oottaa.
・ Nii, minähän lupasin tulla heti, kun saan asiat hoidettua Thomaksen kanssa. Mänihän siinä pidempään kuin olin arvellut, Uki naurahti.

----------------


IKILIIKKUJA

Osa 6

Kotona



Iltapäivä oli vierähtänyt jo pitkälle iltaan sekavissa, mutta mukavissa tunnelmissa ja yhdessä miehet vihdoin lämmittivät saunaa. Tulokahvien jälkeen oli keskusteltu tapahtumien kulusta ja niihin johtaneista seikoista. Oli käyty ihastelemassa Ukin vanha sitikka ja Tomppa oli kertonut tunkinvarsilöydöstään ja siitä seuranneista puuhistaan.

– Kyllä se tekis höveliä, kun pääsis vihdosta viimein käymään kunnolla saunassa, vaan ei se tämän käden takia vielä ole luvallista, Uki huokaili ja jatkoi kysymällä.

・ Kuulinko minä oikein, sanotkos sinä äitiäsi Muoriksi.
・ Niihän mie oon aina sanonu. Siekii kuulema sanoit aikoinas.
・ Enkä. No yhen kerran taisin sanoa, kun Marketta kerto oottavasa siuta. Sillo taisin innoissani sanoa että, minusta tulee sitten isäukko ja sinusta ihan oikea äitmuori. Siitäkös se on lähtenyt?


Sitähän Tomppa ei tiennyt, joten hän päätti vaihtaa puheenaihetta.

・ Ääh! On se vaan kumma juttu kuinka se Eggbergin keksintö heitteli siutakii monenlaisee kuvioo. Mie sen iha mielenkiinnosta väsäsin ja sainkin melkei toimimaa, mut silti ihmettelen. Mite sellanen viritelmä voi kiinnostaa jottai noi paljo. Vaikka se toimiskii, nii ei se silti täytä ikiliikkujan määritelmää.
・ Ikiliikkujan? Kyllä siinä taisi olla isommat asiat takana kuin ikiliikkuja. Minulle tuli sellainen käsitys, että kyseessä oli jopa hyvin todellinen uhka nykyiselle enegialiiketoiminnalle. Sitä ne pelkäsivät oikein tosissaan ja siksi hommaa jatkettiin vuosikymmenet. Noilla tekijöillä ei ollut varaa, eikä tarvetta jättää hommaa puolitiehen. Uskon niiden jopa olleen hyvinkin valmiita tekemään lopullisia ratkaisuja, mutta muutama sattuma tuli väliin, Uki arveli.
・ Millasii sattumii tarkotat?
・ Esimerkiksi se Eggbergin loukkaantuminen, josta minulle kerrottiin. Thomaksen muisti oli mennyt jossakin tapaturmassa ja hänet oli siirretty jonnekin laitokseen. Olisi ollut varsin kyseenalaista nitistää Tomas, tai edes siepata sellaisesta paikasta. Se olisi heti ollut julkisuudessa, eikä se taas käynyt. Ja koska Eggberg oli laitoksessa ja siellä hyvässä tallessa, niin aina oli olemassa myös mahdollisuus muistin palautumisesta. Minuakaan ei oikein voinut hoidella päiviltä, kun oli luultavaa se, että sain Thomaksen keksinnösta dokumentteja, eikä niitä kuitenkaan löytynyt. Sinä ne sitten löysit ja rakensit vielä sen mallin, vaikka Eggberg itse sanoi, että mitat siinä olivat koodattuja, eikä niitten perusteella voisi laitetta rakentaa.
・ Joo, olihan ne. Miul oli koulussa hyvä matikkapää ja kun tiedossa oli yksi kiertonopeus sille planeettakehälle, ja sen hammastusjako, niin siitä sitten laskin ratas kerrallaan kehämitat ja hammasjaot. Meni jokunen vuosi
・ Sait sen sitten pyöimäänkin, mutta et juurikaan mainittavalla teholla? Uki ihmetteli. - Olisko ollu mahdollista, että siinä olisi joku tulkintavirhe tai joku muu pukki? Eggberg uskoi siihen vahvemmin kuin kolmevuotias joulupukkiin.
・ En oikein usko, Tomppa puolusti laskelmiaan, - Ellei sitten....? hän vaikeni äkkiä miettivän oloisesti.
・ Ellei mitä?
・ Tuli vain mieleen yksi asia. Eggbergin kuvassa oli maininta ” Planeettapyörän akselin kall. vast. maapallon akselin kall.” Mie laitoin sen akselikulman vastaamaan maapallon akselikallistumaa, eli samansuuntaiseksi. Entäpä, jos se olisikin pitänyt olla sitä vastaan? Tomppa hämmästyi itsekin oivallustaan.
・ Niin, mutta sitä emme enää taida saada selville. Keksinnön osat ovat jossakin maailman ääressä, ja Thomaksen piirrokset kerroit polttaneesi. Paketti taisi olla niin monimutkainen, että sitä ei enää pysty muistin varassa rakentamaan. Asiasta toiseen mennäkseni. Voisitko alkaa käyttämään Marketasta muorinimityksen sijaan sanaa ”Äiti”? Minusta se tuntuisi jotenkin mukavammalta
・ Se varsin saattaa tuntua vaikeelta, minä poltin piirustukset Eggbergin toiveen mukaan, joten niistä ei enää ole apua. Tomppa huokasi ehkä jopa helpottuneen oloisesti, mutta virnisti sitten jatkaen: - Taisin minä kyllä ottaa niistä piirustuksista ja osista alun kolmesataa kuvaa. Tuosta toisesta asiasta, se saattaa olla helpompi toteuttaa.


------------------------

Koistinen poikkesi Luumäellä kesänmittaan useastikin. Kyseli Ukin sieppauksesta ja saaressapidosta, samoin kuin pakomatkan vaiheista aina siihen asti, kun rajavartiosto oli miehen toimittanut sairaalahoitoon. Viimeisen vierailunsa aikana Koistinen selvitteli tilannetta Ukille:

– Alkaa näyttää siltä, ettei tämä homma etene mihinkään. Venäjän rajaviranomaiset ilmoittavat, ettei heillä ole saaristossa ollut vasten tahtoaan pidettyjä ulkomaalaisia. Ja vaikenevat täysin mahdollisista tarkkailuasemista saaristossa. Näyttää siltä, ettei virallisesti ole tiedossa yksittäisen vangin säilyttämienen siellä, vaan kyseessä on luultavasti jonkun pienen piirin yksityinen bisnes.

Koistisen poistuessa alkoi näyttää varmalta, ettei viranomaiset suomessakaan jatkaisi pidemmälle asian kaivelua. Ehkä jopa ulkopoliittisista syistä. Vaikutti siltä että, mikäli Uki oli odottanut saavansa jonkinlaisia korvauksia sieppausasiaan liittyen, saisi hän unohtaa toiveensa.

Kesän lopulla hänelle tuli vielä kirjattu kirjelähetys. Noudetuaan kirjeen postista ja avatessaan sitä, sisältä paljastui englannin kielinen kirje, siihen oli liimattu musta pankkikortti, johon oli kullanvärisin numeroin painettu pitkä kirjain ja numeroyhdistelmä.

Tomppa tulkitsi Ukille kirjeen tekstin, jossa kerrottiin lähettäjän olevan sveitsiläinen pankkikonserni ja kortin numerosarja oli sen mukaan rekisteröity Uki Lukanderille ja tilin saldo oli vain kortinhaltijan käytössä.

Uki kuunteli ihmeissään Tompan lukiessa ja totesi sitten Tompan lopetettua.

・ Tulikos tässä nyt ulkomaanmatkan tapeet. Minä kun jo meinasin, jotten vasiten hetikohta lähde kotooni mihinkään.

------------ LOPPU -------