TARKKAILIJAT
Maapallolla oltiin autuaallisen tietämättömiä oudon vierailijan saapumisesta aurinkokuntaamme. Ei yksikään monista ympäröivää avaruutta seuraavista tutka-asemista tai observatorioista tähystelevistä astronomeista huomannut mitään, kun moninkertaisesta ylivalonnopeudesta vauhtinsa hiljentänyt alus ilmestyi Marsin ja Maapallon väliin.
Täysin mustana se sulautui avaruuden pimeyteen täydellistäkin paremmin, ja oltuaan hetken paikoillaan se lähti liikkeelle kohti Maapalloa. Kuljettuaan vuorokauden tuota matkaa johon ihmisen valmistamalla laitteella olisi kulunut kuukausia, se vihdoin livahti kenenkään näkemättä piiloon Kuun taakse. Siellä tuo mustaakin yötä mustempi, noin neljäkymmentä metriä halkaisijaltaan oleva pallo laskeutui hitaasti jonkin ammoin sitten Kuun pintaan iskeytyneen meteoriitin tekemän kraatterin pimeälle pohjalle. Sitä liikuttava voimanlähde sammutettiin, ja niinpä alusta oli täysin mahdotonta havaita Maasta tai sen kiertoradalta.
Hieman myöhemmin himmeä valo välähti kaksi kertaa pallon yläosassa, kaksi suurehkon omenan kokoista esinettä erkani siitä nousten suoraan ylöspäin. Ne leijuivat hetken aluksen kohdalla kuin ladaten itseään, ja suuntasivat sitten eripuolilta kohti Maapalloa, asettuivat sen kiertoradalle kaikkien satelliittien ja muun romun sekaan, ja aloittivat tiedonkeruun.
Aluksen sisällä, ahtaassa ohjaajankaukalossaan makaava Leke kosketti päähineensä mentaalilähettimen kytkintä, ja ajatteli raportin päällikölleen. Hetken kuluttua tuttu vastaus väreili hänen mieleensä ohjaamo ykkösestä, ja sitten myös kehoitus siirtyä lepäämään, Leke kuittasi tyytyväisenä, riisui päähineensä ja nousi ylös. Hän kokeili pientä hyppäystä, ja huomasi tämän pienen kuun gravitaation olevan tutusti ja miellyttävästi hyvin samaa luokkaa oman kotiplaneettansa kanssa.
Leke oli hieman rasittunut pitkän matkan jälkeen, vaikka se vietettiinkin pääosin kylmäunessa, se vaikutti silti keskushermoston tasapainoon. Eivätkä he olleet saaneet kunnon välilepoa edellisen tehtävänsä jälkeen, vaan olivat taas joutuneet pikakomennuksella tälle uudelle tehtävälle kauas kahdeksan valoplaneetan päähän kotoa. Jossa jonkin pienen planeetan kehitystaso, ja mahdolliset muutkin sivilisaatiot lähiplaneetoilla piti kartoittaa. Leken päällikön ajatukset olivat sinkoilleet ansaitun kitkerinä, ja yleensäkin koko universumin järjellistä kehitystä epäilevinä muiden mentaalivastaanottimissa. Pettymyksestä huolimatta heidän oli ollut lähdettävä jälleen toteuttamaan työnantajansa, Kolmen planeettakunnan keskusvalvonnan määräyksiä, ja suorittamaan annettu tehtävä parhaalla mahdollisella tavalla.
Nyt he olivat perillä, seuraavaksi levättäisiin hieman matkan rasituksista, noin kolme lepoaikaa riittäisi hyvin, sitten alkaisi tutkiminen ja arviointi.
Leke meni yksityistilaansa ja kävi sädetyskammiossa puhdistumassa, sitten kevyt ravintotankkaus, ja vihdoin hän sai oikaista 130 senttimetrisen laihan vartalonsa sen mittojen mukaiseen geelialtaaseen lepäämään. Hän tiesi päällikön ja kahden ylivalosiirrinteknikon tekevän samoin, ja vaipui syvään uneen.
Kuu kiersi Maapalloa uskollisesti omaa rataansa, niin kuin se oli tehnyt jo miljardeja vuosia. Se teki melkein kokonaisen kierroksen samalla kun sen uudet kyytiläiset lepäsivät aluksensa sisällä, käyden hereillä kaksi kertaa tarkastamassa aluksen toimintaa, ja nauttimassa ravintoa.
Vihdoin päällikkö laittoi kaikille herätyksen, ja noustessaan ylös huomasi Leke pienen sinisen valon tuikkivan komentopaneelissaan, sehän tarkoitti määräystä saapua ohjaamo ykköseen. Hän nautti annoksen ravintoa, ja koska he eivät olleet liikkeessä puki hän ylleen kevyen työasunsa, ja lähti tapaamaan päällikköään. Hän oli nyt hyvin levännyt, virkeä, ja tunsi suurta uteliaisuutta tulevaa tehtävää kohtaan.
Ohjaamo ykkönen, eli päällikön ohjaamo, toimi tietenkin myös aluksen hermokeskuksena. Se oli selvästi tilavampi kuin kakkonen, vaikka siellä olikin enemmän konsoleita sekä muita laitteita, mukaanlukien myös kolme ohjaajienkaukaloa. Niistä keskimmäinen oli kahden kapean konsolin välissä puoliksi makaavassa asennossa, kaukalosta pisti esiin harmaan ihon peittämät laihat käsivarret. Ne lepäsivät kumpikin oman puolensa konsolilla, ja niissä olevat kolme sormea näpyttelivät verkkaisesti konsolien näppäimiä. Leke asettui oikeanpuoleiseen kaukaloon, hän asetteli päähänsä viereiseen konsoliin johdoilla kytketyn, puolikypärän tapaisen päähineen jossa oli läpinäkyvä visiiri. Hän keskittyi hallitsemaan ajatuksiaan ja tervehti normaaliin tapaansa parilla sanalla.
Vastaus tuli hetken kuluttua, ja Leke oli aistivinaan levottomuutta, tai ehkä jonkinlaista hämmennystä päällikön ajatuksissa. Kumpikin tunne olisi outoa aina niin vakaalla ja määrätietoisella johtajalla.
”Jos nyt tunnet minusta lähtevän hiukan epävarmoja ajatuksia Leke, olet aivan oikeassa.” päällikkö oli napannut kiinni Leken tunteesta. ”Ja ehkä tutustuttuasi tilanteeseen, tarkoitan tuon planeetan tilanteeseen, niin sinäkin tunnet samoin.” Sitten päällikön ajatukset keskittyivät lähempään asiaan.
”Kerääjät palasivat jo aikaa sitten, ja olen pääpiirteittäin käynyt läpi niiden tuomaa tietoa. Siellä on yllättävän paljon elämää Leke, siis todellakin rikas ja monimuotoinen eliöstö, ja monentasoista sivilisaatiota jokapaikassa.”
”Teknologiaa?” ajatteli Leke.
”Hyvin nuorta, pääasiassa erilaiseen kommunikaatioon ja myös liikkumiseen keskittynyttä. He osaavatkin jo kulkea neljässä elementissä kohtalaisesti. Planeetalta poistuminenkin siis onnistuu joten kuten ihan lähelle, he ovat jopa käyneet tällä kiertolaisellaan muutaman kerran. Melkein kaikki muu teknologia keskittyykin sitten pääasiassa siihen miten heillä onnistuisi toistensa tuhoaminen parhaiten.”
”Toistensa tuhoaminen, mitä järkeä siinä on?” Leke ihmetteli.
”No ei mitään minkä minä voisin ymmärtää, sinä voit yrittää tutustua heihin paremmin. Tutki kaikkea mahdollista, selvitä tapoja ja hallitsevia luonteenpiirteitä. Heillä on paljon erilaisia kehittyneitä kieliä, olen erottanut suosituimman ja tärkeimmän muista. Mielesi ottaa sen vastaan nopeasti, varsinkin koska olen poistanut sen ääntämisharjoitteet ohjelmasta kokonaan. Emme aio kuitenkaan ottaa heihin yhteyttä niin että joutuisimme keskustelemaan heidän kanssaan. Lähden itse lisäämään ravintoa, ja sitten valvomaan teknikoiden kanssa yhden siirtimen testausohjelman, jatketaan kun palaan.” päällikkö lähti, ja Leke käynnisti kieliohjelman päähineeseensä.
Vähitellen Leke alkoi heräilemään lähes hypnoosin tapaisesta olotilasta jonka kielenopetusohjelma aiheutti. Hän odotti hetken, ja etsi sitten kerääjien tuomista tiedostoista juuri oppimallaan kielellä olevaa ääntä, eikä yllättynyt lainkaan ymmärtäessään sitä täydellisesti. Olihan tämä jo viides kieli joka hänen oli täytynyt kahdeksalla tehtävällään opetella, joten kieliohjelmien luotettavuus oli kehittynyt jo huippuunsa.
Leke alkoi selaamaan tuolta planeetalta kerättyä tietoa, ja huomasi pian että sitä oli todella paljon ja monenlaista. Meni jonkin aikaa ymmärtää mistä löytyisi järkevintä ja suoraviivaisinta asiaa, mutta sitten hän tajusi tuon koko planeetan kattavan ihmeellisen tietoverkoston INTERNETIN olemassaolon.
Kerääjät olivat kopioineet kaiken nykyisen tiedon tuostakin verkosta, joten sieltä Leke vihdoin pystyi etsimään koko tämän planeetan historian, ja myös sen asukkaiden historian, ja hän suorastaan tyrmistyi. Näin väkivaltaisen paikan olemassaoloa hän ei ollut voinut kuvitellakkaan. Siitä lähtien kun tämä IHMISIKSI siellä nimetty rotu oli kehittynyt, planeetalla oli alkanut väkivallan kausi joka jatkui yhä vaan. Nämä Ihmiset keskittivät suurimman osan kaikesta tarmostaan tosiaan toistensa tuhoamiseen mitä erilaisimmilla keksinnöillä ja tavoilla.
Sitten Leke huomasi näiden Ihmisten tuhoavan myös asuttamaansa planeettaa, he lisääntyivät liikaa, ja ylikuluttivat planeettansa luonnonvaroja, sekä saastuttivat ympäristönsä elinkelvottomaksi hitaasti mutta varmasti. Leke oli järkyttynyt kaikesta oppimastaan. Tiedon paljous ja laatu alkoivat jo rasittamaan Leken mieltä, hän irroitti päähineen ja rentoutui kaukalossaan. Hän tarvitsi nyt tauon selvittääkseen monia tuntemuksia joita tämä kaikki herätti hänessä.
Leke vaipui ajatuksiinsa, tämän planeetan helpohkon kielen lukeminen ei oikeastaan häirinnyt häntä. Rasituksen aiheuttikin kaiken tuon puheen kuuleminen, hän kun oli kaikkien muidenkin kaltaistensa tavoin tottunut käyttämään pääasiassa mentaalia kanssakäymisessä oman rotunsa kanssa. Tosin ihan viime aikoina oltiin alettu havahtua siihen pelkoon että koko ääntenmuodostus alkaisi unohtua, ja siten myös vaikeutua jo parissa sukupolvessa. Joten kaikille olikin jo suositeltu säännöllisiä puheharjoituksia, joihin Lekekin oli tunnollisesti osallistunut.
Annettuaan hermojensa levätä hiukan, Leke oli valmis jatkamaan tuon omalla tavallaan hyvin kiehtovan planeetan asujaimiston tutkimista. Hän etsi seuraavaksi tapoja joilla nuo asukit viettivät vapaa-aikaansa, ja kuinka he viihdyttivät itseään. Pian hän löysikin jotain itselleen todella outoa; tämä ihmisrotu teki toimistaan kaikenlaisia kuvitteellisia tapahtumia joita he tallensivat erilaisissa muodoissa, ja katselivat niitä yhä uudestaan. Ja yleensä nämä keksityt tapahtumat sisälsivät pääasiassa silmitöntä väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan, asia josta tämä rotu tuntui nauttivan.
Leke löysi toki myös rauhallisempiakin toimintoja joista tuon planeetan asukkaat pitivät. Eräs niistä miellytti Lekeäkin kun hän tottui siihen, eli musiikki. Nuo monenlaiset sointuvat äänet joita ihmiset saivat aikaan useilla erilaisilla vekottimilla ja laitteilla, ja johon he myös yhdistivät omaa ääntään eli ”laulua”. Varsinkin tuo puheen muuttaminen sointuvaksi monimuotoiseksi lauluksi kiehtoi häntä. Yllätyksekseen hän huomasi näiden laulujen sisällön kertovan pääasiassa jonkinlaisista yksinäisyyden tunteista, ja kaipuusta toiseen ihmiseen, mikä vaikutti todella oudolta kun vertasi sitä heidän järjettömään ja suunnitelmalliseen väkivaltaisuuteensa.
Leke oli edelleen tiiviisti uppoutuneena tuon sinisen planeetan tutkimiseen kun päällikkö palasi ja ujuttautui kaukaloonsa.
”Oletko edistynyt Leke?” päällikön kysymys tunkeutui hänen aivoihinsa kesken erään ihmisten laulun kuuntelemisen. Laulu loppui, ja yllättäen Leke tunsi halua vastata päällikölle puheella, oikealla puheella, ääneen niin kuin joskus oli ollut normaalia tehdä. Hän epäröi, ja käytti sitten mentaalia.
”Olen saanut selville paljon tuon planeetan asukeista, ja heidän oudosta sivistyksestään, jos sitä voi sellaiseksi kutsua, sillä he ovat aika raakalaisia.”
Leke etsi tiedostoista muutamia kohtia päällikön katsottavaksi, ja seurasi sitten uteliaana reaktioita jotka vaihtelivat hämmästyksestä suoranaiseen epäuskoon.
”Heidän joukossaan on toki joitain pieniä populaatioita jotka kunnioittavat toisiaan ja planeetan kaikkien asukkaiden elämää”, Leke kertoi. ”Mutta he ovat todella pieni vähemmistö siellä.”
Päällikkö vaikutti miettiväiseltä, ja Leke ei saanut oikein selvää mitä hän tunsi, jotain päätöstä hän mietti selvästi, ratkaisua johonkin.
”Minun on nyt tietysti lähetettävä raportti Valvonnalle tästä, jatkamme siis normaalilla tarkkailulla, ja teemme samalla rutiinihuoltoja alukseen. Uusien käskyjemme pitäisi saapua kolmen lepojakson jälkeen.” tämän määräyksen ilmaistuaan päällikkö poistui omaan yksityistilaansa. Leke teki samoin, hän oli väsynyt, ja pitkään kestänyt kuvien ja äänien tutkiminen oli saanut hänen päänsä jopa hiukan pyörälle. Hän nauttisi nyt ensin levosta, ja alkaisi sitten tarkistamaan ja huoltamaan ohjaamo kakkosen laitteistoja, samalla hän voisi kuunnella lisää kohdeplaneetan ihmisten tekemää musiikkia ja laulua.
Leke oli yllättynyt kuinka erilaista olikaan työskennellä ohjaamossa kun samalla kuunteli tuota musiikkia. Pikkutarkka herkkien laitteiden puhdistus ja säätäminen tuntui sujuvan helpommin, ja myös aika työn parissa kului heti nopeammin musiikin soidessa. Yllättäen hän huomasi ääntelevänsä hiljaa jonkin laulun rytmissä, ja jopa toistelevansa kuulemiaan sanoja. Hän alkoi ihmettelemään miksi heillä ei ollut keksitty tuota samaa, vaikka he olivatkin kehityksessä paljon noita ihmisiä edellä. Tai ehkäpä se johtuikin juuri siitä, heidän rotunsa oli enemmän kiinnostunut mentaalisuuden kehittämisestä, joten kaikki tuollainen ääniaaltojen värähtelyyn liittyvä tekeminen oli jätetty ja unohdettu. Leke teki päätöksen; hän aloittaisi heti kotiin saavuttuaan tarkemman tutustumisen musiikkiin, ja siihen miten sitä tehdään, ehkä siitä innostuttaisiin heidänkin kulttuurissaan.
Kolme lepoaikaa kului nopeasti kaikenlaisissa huoltotöissä. Leke oli jopa pyytänyt päälliköltä lupaa käydä aluksen ulkopuolella hiukan tutkimassa tämän heidän piilopaikkansa ympäristöä ja olosuhteita. Mutta päällikkö oli kehottanut häntä malttamaan vielä mielensä, he lähtisivät yhdessä pienelle tutkimusmatkalle kunhan saisivat Valvonnan viestin joka selkeyttäisi heidän tehtäväänsä täällä.
Sen sijaan teknikot olivat saaneet aluksen voimanlähteen huollot tehtyä, ja pääsivät ulos harrastamaan hiukan liikuntaa, he kaipasivat ja tarvitsivatkin sitä enemmän kuin Leke ja päällikkö, koska olivat syntyisin eri planeetalta, ja hiukan eri rotua. Heidän elintapoihinsa kuuluikin jo hyvin nuoresta alkaen enemmän liikuntaa eri muodoissa, joten pitkät avaruusmatkat olivat heille tylsistyttäviä ja siten henkisesti rasittavampia.
Teknikot olivat tyytyväisiä päästessään ulos, vaikkakin siellä oli vain pelkkää autiota kivierämaata, ja heillä oli tukevat suojapuvut hengitysilmasäiliöineen. Kuitenkin heidän oli mahdollista hiukan juosta, ja kiipeillä ylös ja alas matalien kumpujen seinämiä, tämäkin liikunnan määrä vaikutti jo mukavan positiivisesti mielialaan ja jaksamiseen.
Vihdoin Leke sai jälleen kutsun ohjaamo ykköseen jossa päällikkö odotti häntä. Yksi ohjaamon neljästä visionäytöstä oli päällä, koska alus oli syvällä kraatterissa, niin näytön kuva tuli suoraan ylhäältä, ja siinä näkyi vain musta tausta jossa oli paljon pieniä kirkkaita pisteitä.
Päällikkö seisoi ohjaamon pääkonsolin vieressä katsellen näytöltä heidän yläpuolellaan olevaa avaruutta. Hän kääntyi katsomaan Lekeä jollain tavoin aprikoiva ilme isoissa soikeissa silmissään, ja Leke huomasi ettei hänellä ollut mentaalipantaa.
”Tervehdys ohjaaja Leke”, päällikkö sanoi, hän tosiaankin sanoi, puhui ääneen, Leke oikeasti kuuli sen ja sai vaivoin peitettyä hämmästyksensä.
”Olet viihtynyt töissä kakkosessa, olen kuullut.” päällikkö jatkoi, ja oliko hänen äänessään jotain...ehkä huumoria? Oli kulunut kyllä kauan aikaa siitä kun Leke oli viimeksi kuullut tuon rauhallisen äänen, joten hän ei uskaltanut olla ihan varma huomiostaan ja piti äänensä neutraalina vastatessaan.
”Kyllä, olen tosiaan viihtynyt ja tyytyväinen että oli aikaa rauhassa tehdä kaikki huollot viimeinkin.” Leke äänsi puheensa huolellisesti, olihan kulunut jo hiukan aikaa edellisestä juttelusta jonkun kanssa. ”Se...se musiikki tuolta siniseltä planeetalta auttaa kummallisesti keskittymään, huomasin.”
”Hyvä hyvä, haluan myös perehtyä siihen paremmin sitten paluumatkalla”, myönteli päällikkö. ”Minäkin olen saanut jotain täällä tehtyä, eli alamme olla valmiita siihen että Valonlöytäjä vie meidät turvallisesti takaisin kotiin.”
Päällikkö hiveli konsolin reunaa hiukan poissaolevan oloisena, ja katsoi sitten taas Lekeä jotenkin oudosti noilla mustilla silmillään. Ja Leke huomasi jotain: *Hän on jo vanha, kaikki pitkät matkat ja suuret vastuut, hän on saanut tarpeekseen.* Se ajatus oli vain nopea vilahdus, ja onneksi ilman mentaalipantaa.
”Oletko valmis lähtemään ulos pienelle matkalle Leke? Otetaan lenturi, ja mennään katsomaan maisemia. Kerron sitten matkalla mitä uutta Valvonta meille on määrännyt.” Sehän sopi Lekelle, tuleva vaihtelu rutiineihin piristi heti, ja päällikkökin vaikutti selvästi innostuneelta. He siirtyivät aluksen pohjakerroksessa olevaan ahtaaseen halliin jossa oli kaksi kaksipaikkaista lentolaitetta, ja seinillä telineissä useita suojapukuja ja ilmasäiliöitä
Pukeuduttuaan he avasivat hallista ulos johtavan paksun oven, ja rullasivat toisen lentolaitteen tomuiseen maahan. Laite oli kuin umpinainen penkki, jonka toisessa päässä oli kaksi kädensijaa ohjailua varten, he istuivat sen päälle peräkkäin jalat molemmin puolin penkkiä, ja päällikkö käynnisti ohjaajan paikalta laitteen.
”Lenturi” ei ollut tehty varsinaiseen lentämiseen, vaan nousemiseen heidän lantionsa korkeudelle leijumaan, jonka jälkeen sillä pystyi liitämään, ei kuitenkaan nousemaan sen korkeammalle maan pinnasta. Kraatterin reunat olivat juuri ja juuri niin loivat että he pääsivät lenturillaan ylös sieltä.
Päällikkö kiihdytti lenturin poispäin aluksesta, vaaleanharmaa, rosoinen ja kivinen pinta vilisi heidän allaan. Leke vilkaisi taakseen, siellä mustuuden keskellä loisti huikaisevan kirkas tulinen pallo syösten lämpöä ja valoa tänne muuten kylmään ja tappavan epäystävälliseen avaruuteen.
”Kuuletko Leke?” päällikkö puhui heidän kypäräviestimeen, se oli näin hapettomassa tilassa luotettavampi tapa kuin mentaali.
”Hyvin kuuluu, minne mennään?”
”Katsomaan tuota sinistä planeetta tietysti, ei tämä kauaa kestä.”
Eikä se kestänytkään kauaa kun horisontista alkoi jo nousemaan näkyville suuri sinivalkoinen, aivan käsittämättömän upeasti loistava planeetta. Kun se oli kokonaan näkyvissä, päällikkö ohjasi lenturin alas kiviselle tantereelle.
He nousivat lenturin päältä oikomaan jäseniään, ja ihailemaan näkymää.
”Se on tosi kaunis, ja muistuttaa paljon omaa Meskaamme”, Leke sanoi,
”todella harmi ettemme voi mennä vierailulle, siellä olisi niin paljon kauniita ja mielenkiintoisia paikkoja tutkittavana.”
”Olet oikeassa”, päällikkö myönsi, ”mutta sen valtavan painovoiman takia emme pystyisi juurikaan liikkumaan, ajattele Leke, kuusi kertaa enemmän kuin kotona ja täällä. Sisuskalumme eivät sitä kauaa kestäisi, todella harmi on.”
”Noiden Ihmisten täytyy olla todella vahvoja, ja tiheitä myös.”
”He ovat sitä meihin verrattuna, todellakin.” päällikkökin totesi. Hän lähti astelemaan lähellä olevan kivirykelmän luokse, ja istuutui yhdelle murikalle heilauttaen Lekelle kättään merkiksi liittyä seuraan, Leke asettui hänen viereensä. He istuivat siinä hiljaa katsellen mustaa avaruutta, ja siellä hehkuvaa kaunista houkuttelevan näköistä planeettaa.
”Nuo Ihmiset tuolla”, rikkoi päällikkö hiljaisuuden, ”ovat tosiaan vahvoja, väkivaltaisia, ja vaarallisia. Ja siksipä Valvonta on määrännyt että me emme
puutu heidän kohtaloonsa, emme auta, emmekä pelasta heitä. Heidän on itsensä tehtävä se jos pystyvät.”
Leke käänsi katseensa sinisestä planeetasta päällikköön.
”Pelasta heitä? Miltä?”
”Tämä pieni planeettaryhmä on ollut jo jonkin aikaa Valvonnan tiedossa, ja se että täällä on elämää. Joten tämä, ja ympäröivä isompikin alue, on ollut satunnaisesti seurannassa, on odotettu sopivaa aikaa tulla tänne tarkempiin tutkimuksiin. Kunnes noin kolme Meskankautta sitten, huomattiin Oulberroin alueella kahden toisiinsa törmänneen pikku planeetan jäänteiden, tai osan niistä suuntaavan suoraan tänne.”
”Ohhh”, Leke huokaisi yllättyneenä. ”Ja ne osuvat...tuonne?”
”Yksi aivan varmasti, toinenkin ehkä. No ainahan voi matkalla jotain sattua joka muuttaa reittejä hiukan, mutta jos ei satu, niin osuma on varma.”
”Kuinka isoja kappaleita ne ovat?” Leke kysyi.
”Tämä vaarallisempi on jopa 300 kertaa isompi kuin Valonlöytäjä, toinen noin puolet siitä. Jos vain isompi osuu...no jotain elämää voi selvitä ehkä. Jos molemmat osuvat, ja luultavasti vielä melkein eripuolille planeettaa, niin tuho tulee olemaan täydellinen.”
Leke katseli sinistä planeettaa, ja sulatteli asiaa mielessään. Sinänsä nämä tällaiset tapahtumat eivät olleet hirveän harvinaisia, hän tiesi Meskaakin uhanneen ainakin kolmen vaarallisen kappaleen, jotka oli saatu tuhottua en-nen osumia.
”Ja me emme saa auttaa...kauanko heillä on aikaa?” Leke kysyi.
”Kahdeksan meskankautta, eli tuolla yhden Ihmisen eliniästä noin puolet, olisiko se noin 40 sellaista...vuotta siellä. Hehän kyllä luultavasti huomaavat lähestyvät kappaleet aikaisemmin, mutta...niin...pystyvätkö he pelastamaan planeettansa ja itsensä? Ehkäpä, jos lopettavat toistensa tappamisen ja yhdistävät kekseliäisyytensä ajoissa. Minä en kyllä siihen usko.”
Päällikkö nousi ylös ja lähti kohti lenturia.
”Lähdetään, teknikot ovat jo laittaneet Valonlöytäjän lähtövalmiiksi. Tuon planeetan asukkaiden kohtalo on heidän omissa käsissään.”
He pyörähtivät lenturilla matalalla pintaa hipoen jälkiensä yllä, niin että ne kaikki katosivat pölyyn, ja suuntasivat takaisin alukselle. Siellä he pöllyttivät piiloon kaikki jäljet kraatterin ympäristöstä, kunnes veivät lenturin omalle paikalleen halliin ja sulkivat oven. Riisuttuaan tukevat suojapuvut he kävivät nauttimassa ravintoa, ja suuntasivat sitten kumpikin omaan ohjaamoonsa.
”Ohjaamo kaksi valmiina”, ilmoitti Leke.
”Selvä kaksi näen toimintosi, myös yksi on valmiina”, aisti Leke päällikön kuittauksen mentaalivastaanottimestaan.
”Nostan ylös, Leke otat sitten vastuun, mennään jälleen tämän kiertolaisen suojassa kauemmas niin ettei meitä huomata kun laitat ylivalonsiirtimet päälle. Kiitos kaikille, tehtävä onnistui hyvin joten lähdetään kotiin.”
Aluksessa tuntui heikosti havaittava tärinä kun se nousi ylös kraatterista, pöllyttäen samalla viimeisetkin jäljet heidän käynnistään ikiajoiksi piiloon. Kohta Leke sai ohjausluvan ja asetti suunnan jossa tuo pieni vaalea kiertolainen pysyi koko ajan sopivasti heidän ja sinisen planeetan välissä. Hän avasi kaksi visionäyttöä, ja seurasi niistä kuinka rosoinen kivinen pinta alkoi nopeasti loittonemaan. Pian hän oli varma ettei heidän pientä alustaan voitaisi havaita planeetalta, joten hän muutti hiukan suuntaa niin että näkisi tuon sinisen pallon vielä viimeisen kerran. Ja siellähän se oli, hohtaen yksinäisenä mustassa avaruudessa, ja muuttuen hitaasti yhä pienemmäksi.
Pimeässä ohjaamossa Leke otti kaukalossaan mukavamman asennon, ja napsautti valmiiksi etsimänsä Ihmisten laulukappaleen päälle. Hän katsoi pienenevää planeettaa kun ohjaamon kaiuttimesta alkoi kuulumaan hentoa musiikkia ja tumman surumielinen ihmisnaisen ääni:
”Hello darkness, my old friend, i`ve come to talk with you again.......
