Turhautunut kaivaja Hot

Niin, filosofinen ajatelma, sanot.

Kyllä minunkin mielestäni tämä alkaa juuri filosofisena ajatelmana, mutta kuten Ryövärintytär kommentissaan näkee, vaikka ei nyt aivan samoja sanoja käytäkään. Tässä on jotain poikkeuksellista, joka vie sisällöllistä sanomaa yllättävään suuntaan. Ainakin minun lukiessani tätä. Se, että runo lähtee viemään lukijaansa mukanaan suuntaan, jota ei oikeastaan osannut odottaa, on mainio lisäpiirre, joka on ominaista juuri huumorille.

Tuo kohta, jossa epäilään aarteen jo mahdollisesti löytyneen, on siis käänne, johon kulminoituu runon yllättävyys. Johdonmukaisena tarinakulkuna olettaisi juonen etenevän niin, että kaivaja myöntää, ettei sitä aarretta sittenkään löytynyt.

Tässä kohdin siis ajatus on kuljettanut kynää vahvasti, ja mielestäni tuo viimeinen säe, jossa aarre osoittautuukin selkeästi muuksi kuin odotetuksi, on jatkoa tuolle yllätyksellisyydelle. Runon loppu laskeutuu pehmeästi myöntymykselle. Aarre on löytynyt, muttei sittenkään tuo sitä löytämisen riemua, ainakaan heti. Ehkä sitten joskus myöhemmin.

Olen surkea arvostelemaan runoja, koska en ole mikään runoilija, enkä yleensä edes lue runoja. En ole yli kahteenkymmeneen vuoteen kirjoittanut lyriikkaa ennen kuin nyt tämän kirjoittaja.fi-sivuston innoittamana.

Tahdoin antaa tälle täydet viisi tähteä, koska sanat sointuvat niin kauniisti, mutta silti vapaasti. Tämä ei ollut mikään jähmeä loppusoinnullinen runo, vaan sellainen laulavalla tavalla soinnukas runo. Juuri tällaisia runoja jaksan lukea, näistä minä pidän! Ja tässä oli järkeä. Runolla oli merkitys. Se ei ollut vain yksittäisiä sanoja ryppäänä, vaan ihan oikea ajatelma.

Miksikö en sitten antanut viittä tähteä?
Tämä on oikeastaan aika typerä ja epäreilu syy, vähän nolottaa ottaa puoli tähteä näin hölmöstä asiasta, mutta otanpa nyt silti. En nimittäin ollut varma uskonko runoa. Tuntui, että kenties runon hauska ja herttainen loppu on syntynyt enemmän sanojen kuin kirjoittajan ehdoilla. Joskushan sanat vain tulevat ja teksti syntyy omalla painollaan, ja se sanoma tulee vähän kuin kaupanpäällisenä. Silloin tekstistä tulee kaunista, mutta tekstin sanoma ei välttämättä ole tullut kirjoittajan sydämestä vaan kynästä, joka on laulellut omiaan.

En kertakaikkiaan osaa sanoa syytä, miksi tämä tunne heräsi runoa lukiessa. Olisiko syynä kuitenkin se, että runoja kohtaan tuntemani vastahanka on peräisin kliseiden pelosta? Yksi klisee on se, että runoilija kirjoittaa rakkaudesta. Ehkä siis epäreilusti otin loistavan runosi arvosanasta puoli tähteä pois vain yksinkertaisesti siitä syystä, että olen ennakkoluuloinen rakkausrunoja kohtaan. Anna anteeksi!

Joka tapauksessa, pidin runostasi todella paljon!