 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Niin, filosofinen ajatelma, sanot.
Kyllä minunkin mielestäni tämä alkaa juuri filosofisena ajatelmana, mutta kuten Ryövärintytär kommentissaan näkee, vaikka ei nyt aivan samoja sanoja käytäkään. Tässä on jotain poikkeuksellista, joka vie sisällöllistä sanomaa yllättävään suuntaan. Ainakin minun lukiessani tätä. Se, että runo lähtee viemään lukijaansa mukanaan suuntaan, jota ei oikeastaan osannut odottaa, on mainio lisäpiirre, joka on ominaista juuri huumorille.
Tuo kohta, jossa epäilään aarteen jo mahdollisesti löytyneen, on siis käänne, johon kulminoituu runon yllättävyys. Johdonmukaisena tarinakulkuna olettaisi juonen etenevän niin, että kaivaja myöntää, ettei sitä aarretta sittenkään löytynyt.
Tässä kohdin siis ajatus on kuljettanut kynää vahvasti, ja mielestäni tuo viimeinen säe, jossa aarre osoittautuukin selkeästi muuksi kuin odotetuksi, on jatkoa tuolle yllätyksellisyydelle. Runon loppu laskeutuu pehmeästi myöntymykselle. Aarre on löytynyt, muttei sittenkään tuo sitä löytämisen riemua, ainakaan heti. Ehkä sitten joskus myöhemmin.
| 1 kohdetta - näytetään 1 - 1 |
Järjestys
|
| 1 kohdetta - näytetään 1 - 1 |
Tässä on tosiaan taustalla filosofista elämän ja menneisyyden pohdintaa. Tuo loppu muistaakseni juontui tuohon eräästä toisesta runostani, jossa puhuin muistoista muuttumattomina fossiileina. Sellaisina ikävän jähmeinä, jotenkin liian pysähtyneinä ja muuttumattomina. Se sitten pompahti tähänkin runoon ja huomasin kyllä tuon humoristisen käänteen, mutta ajattelin sen olevan vain hauskaa, vaikka runossa käsittelenkin aika kipeitä muistoja ja tietynlaista oman menneisyyden tonkimista. Lopulta se, mitä löytää onkin fossiili, vaikka sieltä yrittää kaivaa timanttia esiin. Enempää ei löydy, eteenpäin on mentävä. Jotain tällaista. Pilasinko nyt tunnelman kun selitin runon? En tarkkaan muista mitä ajattelin kirjoittaessani, mutta epäilen, että jotain tuollaista. Runo on kirjoitettu v.2005 tai 2006.