//Kirjoitin ja mietin aika nopeasti -noin viidessätoista minuutissa, joten virheitä on ja pituutta on vähän.//
Taas katseemme kohtasivat keskenään samalla tavoin, mikä toikin oletuksen, että hän ei jostain syystä minusta luovuttaisikaan. Hänen ilmeensä vakavuuskin kertoi, että vitsailu oli kaukana.
Muuan maalaus vanhan olisi rakennuksen yläkerrassa, se olisi arvoton muille, mutta korvaamaton hänelle. Epäilin näin ollen, että se johtunee hänelle kertyneestä tunnearvosta, mutta siihen ei selvinnyt, miksi juuri minun sen täytyisi hakea. Vaikka olenkin pätevä ammatissani: mestarivaras, joka ei herätä epäilystäkään olemassa olollaan, hiljaisuudellaan ja tarkkaavaisuudellaan, joka myös on ansainnut sievoisen summan juuri tätä "ammattia" ja näitä taitoja hyväksikäyttäen. Hänellehän homma olisi suhteellisen helppoa, jos vain uskaltautuisi hylättyyn, mutta kielettyyn rakennukseen tunkeutua ilman, ettei hän huomiota herättäisi, mikä vaatii ainakin semmoisissa hiljalleen hiipuneissa olosuhteissa enemmän. Tuskin rakennus kenelekään oli ykkösprioriteetti, ei todellakaan, jos ei siellä kukaan asunut. Varmasti kaupunkikin jyräisi tontin jossain vaiheessa alleen uutta asutusta varten, jos ei nyt ensin huutokauppaisi sen kalusteita.
Kaikesta tästä huolimatta, otin haasteen vastaan, sillä minua kuulemma odotti ansioikas palkinto, jota rahasummaksi ensin oletin. Joten tehtävä kuulosti ja näytti helpolta, mutta itseasiassa, se oli kaikkea muuta.
Näin kävi iltahämärään, kun saavuin ensin talolle, työhön sopiva vaatetus ja kalustus mukanani.
Rakennuksen sisään tunkeutuessa ei tapahtunut mitään odottamatonta, paitsi minuuttejen jälkeen, kun kipesin ja astuin ullakolle, missä taulun sanojen mukaan pitäisi sijaita. Ensimmäinen merkki oli haju, savun haju, joka kantautui alakerrasta ylös. Silloin tiesin, että jotain oli tekeillä. Tulin alas nopeasti maalaus kanalossa huomatakseni jo roihuavat liekit, jotka ylsivät jo yläkertaan. Teitä ulos ei ollut muita kuin ikkuna. Ikkuna josta mahduin juuri ja juuri ulkopuolelle. Sen takana odotti pudotus, joka mursi onnekseni vain oikean ranteeni. Sairaalassa mietteissäni, olin varma, että tämä tapahtumien sarja oli varmalti suuniteltua. Jopa itse naisen alkujaan miettimä. Ja uskoin, että jos tilanteessa olisi käynyt niin kuin piti, juuri se olisi toiminut sinä "ansioikkaana palkintona". Hän halusi minut hengiltä. Ei ole vaan hajua, että miksi.
