Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Petturin kunnia
QR-Code dieser Seite

Petturin kunnia

"Ei ole olemassa neuvostosotavankeja, on vain maanpettureita."
- Stalinin kommentti koskien päiväkäskyä nro. 270, jossa neuvostojoukkojen perääntyminen kiellettiin ehdottomast

____________________________________________________________________________

Missäköhän se kaikki kunnia nyt on, pulpahti ajatus Ivanin mieleen eräänä joulukuisena päivänä. Minä päivänä, siitä hän ei ollut varma. Hän oli seonnut päivissä sillä työmaalla jolle hänet oli lähetetty, ja kun hän oli palannut muiden mukana leirille, hän oli ollut aivan liian uupunut ja kylmissään muistellakseen mitään niin tyhjänpäiväistä kuin päivämäärää. Hän oli varma, että joku toinen vanki samassa parakissa oli silloin varastellut hänen ruokaansakin.

Tänään oli hyvä päivä. Hän oli onnistunut nousemaan ylös puulavitsaltaan, ja oli saanut pidettyä säälittävän ruoka-annoksensakin itsellään. Hän ei halunnut ajatella kauanko vielä kestäisi, montako päivää työskentelyä puolikuoliaaksi, montako päivää annosten korvaamatta jätettyjä puuttuvia ruoka-aineita, montako päivää hyytävää kylmyyttä, ennen kuin hän päätyisi samaan kuntoon kuin jotkin niistä vangeista, jotka oli nähnyt matkalla ulos parakistaan. Kuin eläviä luurankoja, voimattomia tekemään muuta kuin makaamaan lavitsoillaan ja häilymään houreisena tiedottomuuden ja harvojen hereilläolohetkiensä välillä.

Siis jos he lainkaan enää heräsivät.

Parakkihökkeleiden ja korkeiden yksinäisten mäntyjen välissä puhaltava jäinen tuuli sai Ivanin hytisemään. Hän oli tietoinen siitä, että tämä oli varsin uusi käänne. Vaikka hän ei koskaan ollut pitänyt kylmästä, hän oli aina sietänyt sitä aivan hyvin. Mutta nyt? Hän ei voinut olla huomaamatta, miten tyhjinä hänen kuluneet vaatteensa roikkuivat hänen harteiltaan, eikä hän ollut ollut niin nälästä houreinen, että olisi vain kuvitellut puhkaisseensa uusia reikiä vyöhönsä. Tässä loputtomassa kylmässä hän oli ikuisesti kiitollinen sille laupiaalle sielulle, joka oli katsonut läpi sormiensa ja antanut hänen pitää likaisen, repaleisen huivinsa.

Hän ei varmaankaan jaksaisi elää ilman sitä.

Ivan teki tiensä leirialueen reunaan. Koko aluetta kiertävä piikkilanka-aita värisi tuulen voimasta, metallisesti hiljaa hymisten. Sen toisella puolella vartiossa ollut suomalainen sotilas mulkaisi häntä varoittavasti ja toi kätensä lähemmäs kivääriään. Ivan katsoi parhaaksi kääntyä ja lähteä vaeltelemaan takaisin leirin sisäosia kohti. Kun hän vielä vilkaisi taakseen, suomalainen tuijotti häntä silmät viiruina ja käsi kiväärillä. Ivan kiihdytti vaivihkaa tahtiaan.

Hän vetäisi huivin vuotavan nenänsä yli. Mitä hän olisi muka voinut tehdä? Yhtäkkinen ärtymyksen, ehkä jopa vihan aalto, pyyhkäisi hänen lävitseen. Miten hän pystyisi ylittämään piikkilanka-aidan, kun sai juuri ja juuri tarpeeksi ruokaa tai lepoa pysyäkseen jaloillaan?

Jossakin suljettiin ovi kovalla voimalla, ja ääni sai Ivanin katsomaan ylös. Mies hänen parakistaan, ukrainalainen sotilas, jos hän muisti oikein, seisoi yllättyneen näköisenä, tyhjä käsi yhä eteen ojennettuna, parakin oven vieressä. Tuuli oli kaiketi paiskannut sen kiinni. Joku suomalainen sotilas, ehkä se sama joka oli mulkoillut hänen selkäänsäkin, räksytti vihaisen käskyn, jonka tuuli pyyhkäisi pois. Ei sillä, että se mitään merkitsi, kuuliko Ivan sitä kunnolla vai ei. Vokaalien määrästä päätellen se ei voinut olla muuta kuin suomea, jota hän ei osannut. Eikä aikonut opetellakaan.

Ärtymys rinnassaan kytien, Ivan antoi katseensa kiertää avaraa ankeata pihaa. Siellä täällä vankitoverit puuhailivat kuka mitäkin, mutta vain muutamalla näytti olevan minkään sortin määränpää. Loput kuljeskelivat ympäriinsä samaan tapaan kuin hänkin. Jotkut olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin ja piilottelivat purevalta tuulelta parakkien ja muiden hökkelöiden suojassa. Kaikki he olivat kuitenkin samanlaisia. Likaisia vaatteita, laihoja kasvoja, väsymyksestä painuneita hartioita. Jotkut tärisivät kylmästä niin kovin, että jopa Ivan näki sen täältä kaukaa.

Tuntisivatkohan hänen sisarensa häntä, jos he näkisivät hänet nyt, hän mietti hakiessaan tuulensuojaa erään yksinäisen männyn varjosta. Haluaisivatko he enää pitää häntä veljenään? Hänhän oli mennyt ja joutunut vangituksi, hänestä oli tullut isänmaanpetturi, sotavanki. Hän ei olisi halunnut pitää itseään tyhmänä. Hän oli kuullut tarinoita vanhemmiltaan ja myöhemmin Katjushalta siitä, minkälaista sota oli. Hän ei ollut lähtenyt sotimaan omasta halustaan, hänhän oli ollut asevelvollinen, mutta silti hän oli jotenkin olettanut...

Olisi typerää ajatella, hän tiesi nyt, että mikään sodassa olisi kunniakasta. Kaikki olivat toistelleet samaa, miten oli kunnia puolustaa isänmaata, mikä kunnia oli kuolla sen puolesta. Kunnia tappaa ne, jotka sitä uhkasivat. Kunnia taistella tovereidensa rinnalla. Kunnia olla koskaan perääntymättä. Kunnia taistella. Kunnia tappaa. Kunnia kuolla. Kunnia. Kunnia, kunnia, kunnia.

Missä kaikki se kunnia nyt oli? Tässä hän seisoi, kunniakkaan puna-armeijan kunniakas soturi, kunniakkaassa rähjäisessä univormussaan ja kunniakkaat reikäiset sukat kunniakkaitten vuotavien saappaittensa sisällä, kunniakkaasti jäätyen ja nääntyen kunniakkaan kuoliaaksi kunniakkaiden vankitovereidensa rinnalla. Kunnia isänmaalle, jota hän ei koskaan enää näkisi.

Hän potkaisi kiukustuneena lumipaakkua. Sen sisältä paljastui palloksi rypistetty paperi, ja siinä näkynyt, tutuin kyrillisin aakkosin kirjoitettu teksti sai hänet kumartumaan ja poimimaan sen ennen kuin tuuli ehti napata sen pois. Jälleen suoristautuen hän suoristi paperin kömpelöin, kylmän kangistamin sormin.

Ah. Se olikin sivu jostakin lehdestä, sellaisesta nimenomaan sotavangeille suunnatusta. Arvatenkin täynnä fasistipropagandaa. Muste oli jonkin verran levinnyt, joten koko sivusta ei olisi saanut selvää edes silloin, jos Ivanilla olisi ollut jotain halua lukea sitä. Ei ollut. Mutta hän katsoi sitä sivun osaa, joka oli pysynyt enimmäkseen lukukelpoisena: päivämäärää. Joulukuun kahdeskymmenesjokin, 1941.

Pian olisi hänen syntymäpäivänsä, hän tajusi. Jos Ivan olisi ollut vähemmän uupunut, hän olisi ehkä hätkähtänyt. Nyt hän vain seisoi siinä hiljaa ja liikkumatta, turtana, mutta selkä suorana. Hänen syntymäpäivänsä saattaisi olla jopa tänään. Häneltä jäisivät väliin vanhempiensa kuolemien vuosipäivät ensimmäistä kertaa sitten Pietari- siis Leningradin aikojen. Pienimmän sisarensa myös.

Surisivatko Katjusha ja Natasha häntäkin tänä joulukuun kolmantenakymmenentenä? Luulivatko he hänen kuolleen? Vai tiesivätkö he hänen olevan elossa, vankina ja petturina? Olisiko heistä siinä tapauksessa parempi, että hän olisi kuollut? Ärtymys ja viha, jotka hänen rinnassaan olivat kyteneet, vuosivat pois yhtä nopeasti kuin olivat ilmaantuneetkin. Ne jättivät hänen hartiansa kumaraan ja mielensä turraksi uupumuksesta ja kylmästä. Ottaen huomioon sen, millä tolalla hänen asiansa nyt olivat, ei ollut kovin kaukaa haettua, että heidän hypoteettinen toiveensa toteutuisi.

Ivan hellitti otettaan paperista, ja antoi tuulen repiä sen hänen jäykistä sormistaan. Puhuri pölläytti hienoa lunta hänen kasvoilleen. Oli ehkä alkanut sataa lunta, tai sitten tuuli oli pyyhkäissyt sen maasta, häntä ei oikeastaan kiinnostanut. Hajamielisesti hän korjasi huivinsa asentoa, laittoi kädet taskuihinsa ja alkoi vaellella jonnekkin parakkien suuntaan.

Hänen oli parasta palata ennen kuin hän palelluttaisi kunniakkaat varpaansa.

____________________________________________________________________________

En taas ole hetkeen laittanut tänne mitään, mutta tässä olisi pätkä.

Vähän historiallista taustaa:
Jatkosodan aikana suomalaiset ottivat arviolta noin 67 000 neuvostosotavankia, joista suurimman osan - noin 56 000 - vuoden 1941 hyökkäysvaiheen aikana, suurin piirtein puolessa vuodessa. Näistä 67 000 vangista arvioidaan menehtyneen jopa 23 000, eli noin 30 %. Suurin osa kuolemista tapahtui talvella 1941-42 ja alkuvuodesta 1942. Suurin kuolinsyy oli nälkiintyminen ja sen mukanaan tuomat taudit.

Suomi ei ollut varautunut niin suureen vankimäärään, ja vuoden 1941 sato oli ollut huono. Vangit, jotka eivät saaneet tavallisten kansalaisten tavoin poistua leireiltä etsimään lisäravintoa, eivät olleet arvoasteikossa kovinkaan korkealla mitä tuli riittävän ja kunnollisen ravinnon takaamiseen kaikille. Säännöstelyn ajan ruoka-annosten koot määriteltiin uuden hienon tieteenalan, ravintotieteen, uusilla ja vajavaisilla tiedoilla - ihmisen tarvitsemat kalorimäärät oli arvioitu aivan liian pieniksi - ja vankien tekemä työ oli ravintoon nähden aivan liian raskasta. Joissakin tapauksissa jos jotkin vankien päivittäiseen ruoka-annokseen kuuluvat ruoka-aineet olivat päässeet loppumaan, niitä ei korvattu millään vaan ne jätettiin kokonaan pois.

Kun selvisi, että tilanne vankileireillä oli päässyt todella huonoksi, kukaan ei halunnut ottaa asiasta vastuuta. Tämän katastrofaalisen talven ja kevään jälkeen vankileireistä vastaava organisaatio vaihtui, ja tämän sekä osin myös kansainvälisen paineen ansiosta vankien kohtelu leireillä parani.

Kiitos lukemisesta!

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 5 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.8  (5)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Petturin kunnia 2020-11-04 12:11:15 susavehmas
Arvosana 
 
3.5
susavehmas Arvostellut: susavehmas    November 04, 2020
Top 500 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Onpa yllättävää ja mukavaa, kun löysin tämän kertomuksesi, sillä olen innokas sotahistorian harrastaja. Annan sinulle siitä palautteen, itsekin opinto- ja harjoittelumielessä, sillä suoritan parhaillaan kirjoittamisen aineopintoja avoimessa yliopistossa ja myös opettajallani on tarkoitus lukea antamani palaute.
Tekstissäsi kuvaat erittäin tehokkaasti vankileirin ankeutta,toivottomuutta ja pettymystä siihen, miten ne kunnian kentät eivät lopulta palkitsekaan meitä lupausten mukaisesti. Kuvailet myös maisemaa ja tuulen tuntua niin, että todella tuntui täälläkin. Tapasi kuvailla asioita tuo mieleeni jotkut noista oman kirjahyllyni venäläisistä klassikoista; jos olet kaksikielinen, niin onko se toinen kielesi mahdollisesti venäjä?
Ne seikat, joihin palautteessani kiinnitän huomiota, ovat puhtaasti makuasioita, joku muu lukee ne aivan erilailla. Se, mihin ensimmäisenä kaipaisin lisäselvitystä, on se hetki, kun Ivan miettii olevansa varma siitä, että joku toinen vanki olisi varastELLUT hänen ruokaansaKIN. Käytät varastaa-verbistä frekventatiivimuotoa "varastella", joka siis oikeastaan sopisi tähän yhteyteen aivan loistavasti, koska se ilmaisee vähän väliä tapahtuvaa ja jatkuvaa tekemistä. Toisaalta se tuo epärehelliseen touhuun myös aika kepeän vivahteen.
Ja onko Ivanilta muuten varastettu muutakin kuin ruokaa, sillä muoto "ruokaansaKIN" antaa minulle sen käsityksen. Tosiasiassahan vankileireillä kuitenkin varastettiin aivan kaikki mitä vaan kyettiin.
Toisessa kappaleessa Ivan ei halunnut ajatella korvaamatta jääneitä, puuttuvia ruoka-aineita, josta ainakin itse saan sen käsityksen, että vangit olisivat myös itse olleet tietoisia päivittäisten muona-annostensa vaadittavista ravinto- ja kalorimääristä. Tavallisen neuvostosotilaan ruoka-annoksessakaan ei kehumista ollut, ainoastaan upseereille pöytä pistettiin koreaksi.
Kohdassa, jossa Ivan kohtaa piikkilanka-aidan takana vartioivan suomalaisen sotilaan, kääntyy hän ja "vaeltelee" takaisin leirin keskustaan päin. On ihan totta, että harva meistä pystyisi kulkemaan suoraan kuukausia kestäneen nälkäkuurin jälkeen, mutta taas frekventatiivimuoto tuo turhaa kepeyttä tilanteeseen. Ja tämäkin on makuasia,toivottavasti joku muukin kertoo, miltä se kuullostaa.
Koska olen itse äiti, tuntuu minusta hienolta, että tuot esiin sen, miten Ivan miettii läheisiään jossain kaukana kotona. Tätä ei tuoda tarpeeksi usein esiin rintama- ja leiriolosuhteita kuvatessa.
Kohdassa, jossa kerrot kunniasta ja kunniakkuudesta, on aika paljon toistoa. Kuullostaisiko tämä kohta jämäkämmältä, jos toistoa vähennettäisi? Tämähän on tietenkin etupäässä tyylikysymys ja kun itse luen sotahistoriaa enemmänkin faktapohjalta, olen tottunut "tunteettomampiin" teksteihin. Eli ihan hyvin saattaa toimia, tämähän on kaunokirjallisuutta. Ja taas tuo mieleeni sen lievän slaavilaisen kaihon.
Aivan lopussa, kun tuuli repii paperipalan Ivanin sormista; "Ivan hellitti otettaan paperista, ja antoi tuulen repiä sen HÄNEN jäykistä sormistaan..." antaa sen käsityksen, että paperi oli jonkun muun sormissa kuin itsensä Ivanin.
Milloin kirjoitat tähän jatkoa, minä tahdon tietää miten asiat etenevät? Lykkyä pyttyyn!
Terveisin Susanna

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Petturin kunnia 2020-11-03 13:09:58 Arska
Arvosana 
 
3.5
Arska Arvostellut: Arska    November 03, 2020
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Hyvin kuvailevaa tekstiä, jossa tuodaan vahvasti esiin sotavangin karut kokemukset vankileirillä. Kiinnostavalla tavalla kirjoittaja on onnistunut luomaan tarinaan sen sisäisen tunnelman.

Tuo loppuosan dokumentaatio ei sen sijaan saa varauksetonta hyväksyntääni. On totta se, että neuvostovankien kohtelu ei ollut mitään isompaa ylpeilyn aihetta tarjoavaa. On huomioitava tässä yhteydessä se, että Neuvostoliitto omilla valtapyrkimyksillään on vahintään yhtälailla vastuullinen sotavankien kohtelusta meillä Suomessa.
Suomi yllätettiin lähes varautumattomana sotilaalliseen konfliktiin. Ne voimavarat, jolla vähälukuinen ja heikosti varustettu armeijamme joutui puolustamaan maamme itsenäisyyttä piti toki käyttää omien rintamamiestemme toimintakyvyn ylläpitämiseen ja jos jotain jäi jäljelle, niin niillä sitten oli yritettävä sotavankien kohdalla pärjätä. Eihän kysymykseen voinut tulla tilanne, jossa rintamasotilaat olisivat riutuneet ravinnon puutteeseen ja sotavankien hyvinvointi olisi turvattu.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus tuuditti päättäjät hyväuskoisesti siihen, että Neuvostoliiton esittämät vaatimukset olisivat hoidettavissa neuvotteluteitse, mutta kuten historia kertoo, luulo oli täysin väärä. Neuvostoliiton valtapyrkimykset ja tavoite Suomen miehittämiseen, eivät ehkä olsi jääneet siihen. Seuraavana olisi ehkä ollut vuorossa Ruotsi ja Norja. Siinä vaiheessa olisi suurvallalla ollut käytännössä hallinnassaan koko pohjoinen Eurooppa ja esteetön kulku Atlantille ja sitä kautta lähes rajattomat operointimahdollisuudet. Lisämausteena Suomem Petsamossa olleet maailman suurimmat nikkelimalmiot ja Ruotsin mittavat rautakaivokset.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen sota on kahden vaiheen kokonaisuus. Talvi- ja jatkosota ovat toisiinsa nivoutuva ja erottelematon historian vaihe.

Se, että sotavankien kohtelusta pyritään kaivameen negatiiviset yksityiskohdat ja sillä syyllistämään sen aikaiset päätökset, ei palvele mitään tarkoitusta. Historia on historiaa ja ne faktat niiltä ajoilta on toki tunnustettava, mutta onko syytä lähteä tuomaan esiin näkemyksiä, jotka ovat tavallaan lähtökohtaisesti asenteellisia?

Sotavankien kohtelusta on toisenlaistakin tietoa. Heitä käytettiin maatiloilla työvoimana, koska miehet olivat rintamalla ja maatyöt piti saada hoidettua. Sotavangit saivat monissakin paikoissa hyvää kohtelua, söivät samoissa pöydissä talonvaäen kanssa, samaa ruokaa. Hoitelivat taloissa rengin töitä ja joissakin tapauksissa taisivat päästä jopa isännänkin hommmiin.
Kerrotaan tapauksista, joissa sotavangit itkivät joutuessaan palaamaan Suureen ja Mahtavaan. Monilla olisi ollut halu jäädä, mutta sitä ei " Isä Aurinkoinen" sallinut.

Oman näkemykseni mukaan suurin isänmaan petturi oli " Vanha Jokirosvo" itse. Kyseenalaistetaanko hänen kunniaansa? Monet kyseenalaistavat ja monet pitävät suurena sankarinaan.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
12
Report this review
Petturin kunnia 2020-11-02 19:04:44 Oriodion
Arvosana 
 
4.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    November 02, 2020
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Hienoa pohdintaa. Itse olen enemmän vähän vauhdikkaampien tarinoiden ystävä, mutta omaan tarkoitukseensa tämä tuntuu juuri sopivalta.

Teema tuosta isänmaan kunnian kyseenalaistamisesta uppoaa hyvin. Etenkin loppu, "Hänen oli parasta palata ennen kuin hän palelluttaisi kunniakkaat varpaansa." kiteyttää tämän mielestäni hyvin. Ihan kiva jos varpaat pysyy kunniakkaina, vaan hienoon jamaan se onkin johtanut, ja varmasti siitä on paljon iloa tuolla vankileirillä. So to speak.

Myös hyvä lisä tuo infopaketti lopussa. Enpä olisi tuota tiennyt. Hyvä muistaa mitä kaikkea ikävyyksiä sodassa tehtiin rajan tälläkin puolella.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Petturin kunnia 2020-10-29 20:30:14 iso kivi
Arvosana 
 
3.5
iso kivi Arvostellut: iso kivi    October 29, 2020
Top 500 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Paikoittain kateellisena katsoin, kuinka hienoa ja taitavaa teksti oli. Ainoastaan muutamassa pätkässä häiritsi samojen sanojen käyttö. Esimerkkinä: Hän meni sinne, hän sitä, hän tätä...

Teksti oli hyvää ja pakoittain loistavaa, mutta viihdearvon puutteesta tiputan hieman pisteitä. Viihteenä oli melkein parasta lopu faktat.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Petturin kunnia 2020-10-29 19:10:12 haavanlehti
Arvosana 
 
4.5
haavanlehti Arvostellut: haavanlehti    October 29, 2020
Top 100 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Hyvä, kuvaileva pätkä! Tekstissä on puhutteleva ja pysäyttävä aihe, joka jäi ajatuksiin lukemisen jälkeenkin. Lopussa oleva infopaketti historiallisesta taustasta oli hyvä ainakin minulle, joka en kauheasti kyseisestä aiheesta etukäteen tiennyt.

Päähenkilö ja hänen ajatuksensa tuntuvat karun uskottavilta. Teksti on hyvää, tyyli sopiii erinomaisesti tähän tarinaan ja luo siihen oikean tunnelman, ja kuvailu saa miljöön heräämään henkiin.

En oikeastaan keksi kauheasti kritisoitavaa. Ainoa, minkä takia en ehkä anna ihan täysiä tähtiä on se, ettei tässä tapahdu oikein mitään. Sinänsä todella hyvä tunnelman ja hetken kuvaus, mutta tykkään tarinoista, joissa on juoni ja erilaisia tapahtumia:)

Mutta kiitos hyvästä ja puhuttelevasta lukukokemuksesta!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS