Arvostelut käyttäjältä susavehmas

Onpa yllättävää ja mukavaa, kun löysin tämän kertomuksesi, sillä olen innokas sotahistorian harrastaja. Annan sinulle siitä palautteen, itsekin opinto- ja harjoittelumielessä, sillä suoritan parhaillaan kirjoittamisen aineopintoja avoimessa yliopistossa ja myös opettajallani on tarkoitus lukea antamani palaute.
Tekstissäsi kuvaat erittäin tehokkaasti vankileirin ankeutta,toivottomuutta ja pettymystä siihen, miten ne kunnian kentät eivät lopulta palkitsekaan meitä lupausten mukaisesti. Kuvailet myös maisemaa ja tuulen tuntua niin, että todella tuntui täälläkin. Tapasi kuvailla asioita tuo mieleeni jotkut noista oman kirjahyllyni venäläisistä klassikoista; jos olet kaksikielinen, niin onko se toinen kielesi mahdollisesti venäjä?
Ne seikat, joihin palautteessani kiinnitän huomiota, ovat puhtaasti makuasioita, joku muu lukee ne aivan erilailla. Se, mihin ensimmäisenä kaipaisin lisäselvitystä, on se hetki, kun Ivan miettii olevansa varma siitä, että joku toinen vanki olisi varastELLUT hänen ruokaansaKIN. Käytät varastaa-verbistä frekventatiivimuotoa "varastella", joka siis oikeastaan sopisi tähän yhteyteen aivan loistavasti, koska se ilmaisee vähän väliä tapahtuvaa ja jatkuvaa tekemistä. Toisaalta se tuo epärehelliseen touhuun myös aika kepeän vivahteen.
Ja onko Ivanilta muuten varastettu muutakin kuin ruokaa, sillä muoto "ruokaansaKIN" antaa minulle sen käsityksen. Tosiasiassahan vankileireillä kuitenkin varastettiin aivan kaikki mitä vaan kyettiin.
Toisessa kappaleessa Ivan ei halunnut ajatella korvaamatta jääneitä, puuttuvia ruoka-aineita, josta ainakin itse saan sen käsityksen, että vangit olisivat myös itse olleet tietoisia päivittäisten muona-annostensa vaadittavista ravinto- ja kalorimääristä. Tavallisen neuvostosotilaan ruoka-annoksessakaan ei kehumista ollut, ainoastaan upseereille pöytä pistettiin koreaksi.
Kohdassa, jossa Ivan kohtaa piikkilanka-aidan takana vartioivan suomalaisen sotilaan, kääntyy hän ja "vaeltelee" takaisin leirin keskustaan päin. On ihan totta, että harva meistä pystyisi kulkemaan suoraan kuukausia kestäneen nälkäkuurin jälkeen, mutta taas frekventatiivimuoto tuo turhaa kepeyttä tilanteeseen. Ja tämäkin on makuasia,toivottavasti joku muukin kertoo, miltä se kuullostaa.
Koska olen itse äiti, tuntuu minusta hienolta, että tuot esiin sen, miten Ivan miettii läheisiään jossain kaukana kotona. Tätä ei tuoda tarpeeksi usein esiin rintama- ja leiriolosuhteita kuvatessa.
Kohdassa, jossa kerrot kunniasta ja kunniakkuudesta, on aika paljon toistoa. Kuullostaisiko tämä kohta jämäkämmältä, jos toistoa vähennettäisi? Tämähän on tietenkin etupäässä tyylikysymys ja kun itse luen sotahistoriaa enemmänkin faktapohjalta, olen tottunut "tunteettomampiin" teksteihin. Eli ihan hyvin saattaa toimia, tämähän on kaunokirjallisuutta. Ja taas tuo mieleeni sen lievän slaavilaisen kaihon.
Aivan lopussa, kun tuuli repii paperipalan Ivanin sormista; "Ivan hellitti otettaan paperista, ja antoi tuulen repiä sen HÄNEN jäykistä sormistaan..." antaa sen käsityksen, että paperi oli jonkun muun sormissa kuin itsensä Ivanin.
Milloin kirjoitat tähän jatkoa, minä tahdon tietää miten asiat etenevät? Lykkyä pyttyyn!
Terveisin Susanna