Yksi
Tyttö käveli pienin, sipsuttavin askelin, samalla puristaen äitinsä hameen helmaa. Hänen neljä vuotta vanhempi veljensä käveli heidän takanaan. Tyttö kurkisteli vähän väliä taaksepäin ja irvisti pojalle. Poika näytti tytölle takaisin kieltä, joka sai tuon nauramaan. Päivä oli erityinen. Oli tuon tytön syntymäpäivä. Hän täyttäisi seitsemän. Perhe oli menossa ostoksille, ostamaan tytön lahjaa. Siitä hän oli iloinen, eikä hymy lähtisi hänen kasvoiltaan pois millään. Mikään ei saisi hänen ilmettään edes värähtämään. Kaikki olivat sitä mieltä. Kaikki rakastivat tuota tyttöä, koska hän ei koskaan mököttänyt.
”Oletko miettinyt, mitä haluaisit?” Äiti kysyi huokaisten, vaikka tiesi vastauksen. Tytölle kelpaisi mikä tahansa. Hän oli vain niin helppo lapsi, niin ystävällinen. Tyttö pudisti hymyillen päätään, joka sai hänen veljensä nauramaan. Ei ilkeää, vaan lempeää naurua.
Pojan nauru kaikui pitkin tyhjiä katuja. Ihmiset olivat vain hävinneet kuin tuhka tuuleen. Poika lopetti nauramisen ja juoksi äitinsä ja siskonsa kiinni. Hän hapuili äitinsä kädestä kiinni ja puristi sitä lujaa. Ulkona oli hiljaista. Heidän sydämen sykkeen saattoi kuulla, pelon jopa tuntea ilmapiirissä. Nainen veti lapset liikkeelle, nostaen tytön äkkiä syliinsä. Nainen käski pojan juosta kotiin, niin nopeasti kuin tuo pystyisi. Pojan silmät suurenivat, mutta hän lähti juoksemaan. Talojen seiniä pitkin hiipi kylmyys, joka kalusi puista lehdet ja kaiken elämän. Se liikkui kiemurrellen ja sai pian naisen ja tytön kiinni. Se mateli pitkin maata, tarttuen naisen jaloista kiinni. Hän ei voinut liikkua. Hän laski tytön maahan.
”Juokse!” Äiti sanoi kyynel vierähtäen hänen kasvoilleen. Tytön normaali tottelevaisuus ei pätenyt tässä tilanteessa, vaan tuo pudisti uhmakkaan näköisesti päätään. Hän tarttui äitinsä käteen kiinni ja pyysi saada jäädä. Molemmat itkivät, kun nainen veti kätensä tytön ulottumattomiin.
”Mene nyt vain! Kaikki on kunnossa, veli on jo kotona, äiti tulee pian perässä!” nainen huusi ja tiesi valehtelevansa. Ei hän enää pääsisi mihinkään. Eikä näkisi lapsiaan enää koskaan, tuskin enää ketään. Ei auringon valoa, eikä kaunista sinistä taivasta. Ei kuulisi lintujen sirkutusta, eikä lapsien helisevää naurua.
Tyttö avasi suunsa, aikoen sanoa jotain vastaan, mutta sulki sen kuitenkin. Hänen sisällään sykkivä pelko, suureni sekunti sekunnilta. Hän nyökkäsi vaisusti ja kääntyi ympäri. Ensimmäiset askeleet olivat epäröiviä, mutta kylmyyden lisääntyessä niihin tuli lisää rohkeutta ja vauhtia. Pian tyttö juoksi niin nopeasti, kuin hänen jaloillaan vain pääsi. Tyttö tunsi kylmyyden puristavan itseään kasaan, mutta hän jatkoi juoksemista. Kun kylmyys oli liian uhoavaa, hän lyyhistyi kipeästi polvilleen. Tyttö haukkoi henkeään ja piti kurkustaan kiinni. Hän käänsi päänsä kohti äitiään. Tuon poskille valui jäätävän kylmiä kyyneleitä. Nainen oli jäätynyt maahan kiinni. Tuon iholla kimmelsi jää, eikä tuo liikkunut. Ei hengittänyt, eikä räpäytellyt silmiään. Tyttö huusi äidilleen, että hänen täytyisi herätä. Ei kuulunut vastausta. Kylmyys oli melkein tappavan kylmä. Viimeinen asia, minkä tyttö kuuli, oli se, kun hänen nimeään huudettiin. Turhaan. Hänen silmänsä sumenivat ja ripset jäätyivät kiinni toisiinsa, lukiten tuon luomet kiinni. Suu oli hieman auki, jonka sisäpuoli oli jäätynyt. Kylmyys oli sietämätön. Se tunkeutui tytön sisälle, jättämättä tilaa elämälle. Tytön keho nytkähteli, elämän kaikotessa tuon kehosta. Sydän hidasti tahtiaan, lopulta olemattomaksi.
Eileen
Aamu oli vasta nuori, kun Eileen heräsi koputukseen. Hän havahtui keskeltä painajaisten merta, avaten hitaasti silmiään. Valo tuntui hetken polttavalta, mutta pian silmät tottuivat siihen. Hänen huoneensa ikkunasta tuli kirkasta aamuauringon valoa. Eileen nousi hitaasti istumaan ja hieroi silmiään. Hän haukotteli pehmeästi ja katsoi hetken lattiaa. Uusi koputus rikkoi hiljaisuuden.
”Joo joo, tullaan!” Hän huudahti hieman kiukkuisesti. Mutta ei siitä apua ollut, koputus jatkui entistä kovaäänisempänä. Tyttö murahti, nousten samalla seisomaan. Hän katseli ikkunasta ulos, kun puki aamutakkia päällensä. Aamutakin pehmeä kangas oli kuin höyhentä hänen ihollaan. Tyttö veti sen nopeasti kiinni ja käveli kipakoin askelin ovelle.
”Huomenta! Mirelle haluaisi, että olisit viiden minuutin päästä ruokasalissa. Pistäisin siis itse jo vauhtia.” Mies sanoi, kun tyttö avasi oven. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Mirelle oli laittanut asialle vartijan. Varsinkin yhden Eileenin inhokeista. Tyttö nyökkäsi vaisusti ja sulki oven, suoraan miehen virneen eteen. Tyttö nojasi oveen ja painoi päänsä sitä vasten. Hän huokaisi syvään ja pudisti päätään.
”En minä todellakaan haluaisi Mirellen kanssa mihinkään tekemisiin…” Tyttö mutisi ja käveli kokovartalopeilin eteen.
Tytön vartalo oli erittäin laiha, koska hän ei pitänyt ruoasta, jota hänelle siellä tarjottiin. Kapeita kasvoja kehysti vaaleat, laineilevat hiukset. Erityistä huomiota hänen kasvoissaan herättivät kuitenkin silmät. Vasemmanpuoleinen silmä oli erittäin vaalean sininen, mutta kuitenkin kirkkaan sininen. Toinen silmistä oli taas niin vaaleanharmaa, että kaukaa saattaisi luulla sen olevan täysin valkoinen. Tyttö kampasi nopeasti hiuksensa ja veti ne sen jälkeen pois silmiltään. Hän meni takaisin sängylleen ja nousi sille seisomaan, saaden itselleen lisäkorkeutta. Hän ei ollut yli sataakuuttakymmentä senttiä, joten kahden metrin korkeuteen oli muuten vaikea yltää. Hän veti sieltä kuitenkin harmaan mekkonsa. Samalla sieltä putosi hieman pölyä, joka sai hänet yskimään. Hän nosti kätensä suulleen ja puki mekon nopeasti päälleen. Hiukset härnäsivät häntä vieläkin, joten hän sitoi ne löysälle palmikolle. Lopuksi hän veti vielä ohuet ballerinansa jalkaan. Kylmä ei ollut hänestä mukavaa, varsinkaan, jos kyse oli lattiasta. Eileen nosti aamutakkinsa vielä tuolille, jonka jälkeen kipitti ovelle.
”Mennäänkö? En halua myöhästyä.” Eileen sanoi oven takana olevalle miehelle. Miehen katse oli todella yllättynyt, samalla hieman pettynyt, kun tyttö olikin ollut niin nopea aamutoimissaan. Todennäköisesti miestä ei todellakaan kiinnostanut, myöhästyisikö hän, vai ei. Eileen ei myöskään ollut tuon vartijan lempi nuoria, joten ei ollut täysin ihmeellistä, että miksi tuo oli ollut tytön ovella, vasta viittä minuuttia vaille tapaamista. Mies nyökkäsi Eileenin kysymykselle, samalla yskäisten. Tyttö pyöräytti silmiään ärsyyntyneesti, mutta ei sen kummempia eleitä tehnyt. Siellä olevat vartijat suuttuivat helposti, eikä se ollut läheskään hyvään päin. Koska, kun nuo suuttuivat, he valittivat nuorista Mirellelle, joka antoi lupia rangaista heitä. Riippuen tietysti nuoresta, rikkomuksen suuruudesta, sekä niin poispäin.
Mies tarttui vahvasti kiinni Eileenin käteen, vetäisten hänet liikkeelle. Miehen ote oli sen verran voimakas, että häntä oikeasti sattui. Tuntui siltä, että hänen kätensä voisi vielä hieman voimakkaammasta otteesta vain rusentua.
”Päästä irti! Mä osaan mennä sinne itsekin!” Eileen huudahti kiukkuisesti ja yritti vetää kätensä irti. Tytön voimat olivat kuitenkin liian heikot, eikä hän päässyt irti. Mies tiukensi vihaisena otetaan.
”Älä nyt noin lujaa purista!” Tyttö parahti. Tuska viilsi hänen kättään. Mies naurahti ilkeästi, eikä tehnyt niin kuin tyttö käski. Eileen pudisti päätään ja pyöräytti silmiään, kun mies tönäisi hänet ruokasaliin.
Aluksi Eileen ei nähnyt ruokasalissa ketään, mutta pian hahmo erottui huoneen nurkassa, katsomassa siellä olevaa taulua. Vartija peruutti pari askelta, jäädäkseen suoraan oven eteen. Siinä meni yksi pakoreitti, tyttö ajatteli, kun käveli hitaasti ja varovaisesti lähemmäs ruokapöytää.
”Olet täällä sovittuun aikaan. Ole hyvä, istu vain alas.” Naisen pehmeä ääni sanoi. Eileen katsoi pöydän pintaa, joka kiilsi huoneen kirkkaassa valossa. Hänen mielestään se oli aivan liian kirkas, mutta turha siitä olisi alkaa kiistelemään, sillä siitä tuskin seuraisi mitään hyvää. Tyttö nyökkäsi nopeasti ja veti tuolin itselleen. Ennen kuin hän istui siihen, hän tarkisti sen vaivihkaa katseellaan. Ei olisi mukavaa istua siinä lukittuna, ehkä jopa kymmenen valvontakameran edessä. Eileen kuljetti kättään tuolin kiiltävällä pinnalla. Tuolissa ei ainakaan näkynyt mitään, joten hän istui siihen kepeästi ja veti sen lähemmäs pöytää. Hän laski kätensä pöydän reunalle ja tutki senkin, todeten, ettei siinäkään ollut mitään ylimääräistä. Se oli outoa, tyttö oikeastaan odotti kaiken maailman ansoja ja jekkuja Mirelleltä.
”Tietysti olen, enhän haluaisi myöhästyä teidän tapaamisestanne, teidän armonne.” Eileen sanoi hiljaisesti, nostaen katseensa häntä lähestyvään naiseen.
”Se on kyllä totta, et haluaisikaan.” Nainen sanoi virnistäen samalla. Tyttö laski katseensa käsiinsä, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja henkäisi hiljaisesti. ”Oliko teillä minulle jotain asiaa, teidän armonne?” Eileen kysyi värisevällä äänellä. Tietystihän naisella jotain asiaa täytyi olla, tuskin tuo olisi häntä muuten sinne kutsunut. Ainakaan yksin. ”Kyllä, minulla on sinulle asiaa. Hayes, voisitko poistua? Haluan puhua tytön kanssa kahden.” Mirelle vastasi, katsahtaen vakavasti kohti vartijaa. Eileen ei kääntänyt katsettaan pois käsistään, hän vain kuunteli, kuinka ovi meni kiinni vartijan perässä.
Eileen veti syvään henkeä ja sulki pieneksi hetkeksi silmänsä, kun nainen veti tuolin hänen viereensä. Hän avasi silmänsä ja katsoi naista kulmiensa alta.
”Tiedätkös, Eileen, että olet yksiä niistä tytöistä, jotka ovat olleet täällä pisimmän ajan. Ja siksi sinun on aika vaihtaa seuraavalle osastolle. Kysymys kuuluukin, oletko valmis siirtymään?” Mirelle kysyi vakavalla äänensävyllä. Tyttö pidätti hetken henkeään, mutta puhalsi sitten ilmat ulos. Hän nosti päänsä pystyyn ja kääntyi katsomaan naisen kasvoja. Pelko kulki hänen sisällään, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin, sillä se olisi antanut naiselle liikaa vaikutus valtaa. ”Tarkoitatko siis… Että joudun Linjalle?” Hän kysyi, pitäen äänensä kurissa. Ellei hän olisi pitänyt sitä kurissa, se olisi värissyt ja katkeillut, joka olisi ollut vahva merkki pelosta. Hän ei tiennyt Linjasta muuta kuin sen, ettei kukaan ole tullut sieltä takaisin. Naisen vahva ääni sai Eileenin jälleen kerran hätkähtämään.
”Pääset Linjalle, et joudu sinne. Se on suuri kunnia, varsinkin, jos läpäiset sen.” Sen sanottuaan, Mirelle nosti tytön katseen kohti häntä. Eileen oli pudottanut katseensa alas, kohti jalkojaan, mutta nyt se oli aivan kohti naisen hohtavia silmiä. Hänen kasvojensa ja käsiensä lihakset kiristyivät, kun nainen kosketti hänen kättään. Tyttö puristi suunsa tiukasti kiinni ja pudisti päätään.
”En halua sinne, viihdyn täällä. Enkä tunne sieltä ketään, entä jos he eivät pidä minusta?” Hän sanoi, antaen kyyneleen valua pitkin hänen poskeaan. Eihän hän oikeasti tuntenut sieltä ketään, mutta ei hän ollut myöskään varma, olisiko siellä edes ketään. Eikä se ollut oikea syy siihen, miksei hän sinne halunnut. Eikä myöskään hänen ainut huolen aiheensa. Nainen pudisti naurahtaen päätään ja nosti kätensä tytön olkapäälle.
”Viihtyisithän sinä sielläkin. Ja sitä paitsi, kaikki kyllä pitäisivät sinusta, tavalla tai toisella.” Mirelle sanoi. Tuon viileä äänensävy sai tytön ihon nousemaan kananiholle. Eileen pudisti uudestaan päätään, nyt hieman suuremmin ja nopeimmin liikkein.
”Mutta minä en halua! En minä vain halua…” Eileen huusi ja nousi pikaisesti seisomaan.
”Kyse ei olekaan sinun haluamisestasi, vaan meidän tarpeistamme!” Mirelle huusi ja nousi ylös. Eileen alkoi peruuttamaan, kuullen kuinka ovi hänen takanaan aukesi. Tuohan siitä vielä puutuikin.
”Ei, antakaa minun olla, minä pyydän.” Hän sanoi hiljaa, eikä estänyt kyynelten vuotamasta poskilleen. Nainen hymyili vinosti hänelle, joka sai tytön parahtamaan. Oikeastaan se johtui tiukasta otteesta, joka tuntui hänen molemmissa käsissään. Ote oli peräisin Hayesin käsistä, jotka puristivat tiukasti tytön kädet hänen selkänsä taakse. Eileen antoi periksi, lopetti täysi rimpuilemisen. Hän tiesi, ettei se hyödyttäisi mitään.
”Sinä opit kyllä elämään siellä.” Mirelle sanoi, ennen kuin ovet sulkeutuivat hänen edessään.
Hissin hienoinen täriseminen sai Eileenin tuntemaan olonsa hieman rauhallisemmaksi. Sen surina tuntui mukavalta. Todellisuuteen hänet kuitenkin herätti päässä vihlova kipu, joka sai työn melkein kaatumaan. Onneksi vahvat kädet pitivät hänet paikallaan. Tyttö avasi silmänsä, päästäen hetken päästä pienen ynähdyksen. Hänen ympärillään oli vain mustaa, eikä hän nähnyt mitään. Näköaistin häviäminen tuntui kamalalta, varsinkin, kun tiesi kuinka kamalaan paikkaan häntä oltiin viemässä. Tai eihän tyttö oikeastaan tiennyt, minkälainen paikka olikin kyseessä. Hän oli kuullut vain kauhutarinoita kyseisestä paikasta.
”Kuka olet?” Eileen kysyi hiljaisesti. Hänen äänensä oli käheä ja hänen puhuessaan, suuhun tulvi vahva raudan maku. Vastaukseksi hän sai ensin vain ystävällisen puristuksen.
”Minun nimeni on Johannes, mutta ystävien kesken vain Johan. Johannes Robertson.” Ystävällinen, mutta karhea miesääni sanoi. Ääni oli niin hämmästyttävän ystävällinen, että se sai tytön kasvoille nousemaan hymyn.
”Selvä. Minun nimeni on Eileen.” Tyttö sanoi, puristaen sitten tiukasti suunsa ja silmänsä kiinni. Häntä alkoi pelottamaan. Jos Mirelle saisi tietää hänen kertoneen vartijalle oikean nimensä, nainen menisi aivan sekaisin. Ja silloin nainen saattoi tappaa hänet.
”Tarkoitan siis.. C0D3.” Hän kuiskasi. Mies naurahti, joka sai tytön olon hieman rennommaksi. ”Ei se mitään, en kerro kenellekään, C0D3. Mutta meidän kesken.. Kutsun sinua ihan vain Eileeniksi.” mies sanoi. Miehen puhe sai tytön avaamaan silmänsä ja sai hänen kasvoilleen taas hymyn.
Hissi pysähtyi tömähtäen. Eileenin kasvojen lihakset jäykistyivät ja hän huomasi alkaneensa tärisemään. Joko pelosa, tai koska huomasi, kuinka kylmä hississä oikeastaan oli. Se saattoi johtua molemmista, mutta enemmän pelosta, joka ohjasi tytön liikkeitä sillä hetkellä. Eileen yritti rimpuilla itsensä irti ja tunsi lämpimien kyyneleiden valuvan hänen kasvoilleen.
”Hei, älä pelkää! Olet täällä minun kanssani, eikä kukaan tee sinulle mitään pahaa.” Johan sanoi. Miehen puheet saivat tytön vain vihaiseksi. Eileen halusi vain päästä pois koko Laitoksesta, tavalla tai toisella. Edes kuolemalla.
”En minä pelkää, en ole mikään nössö! En vain… En vain halua tuonne.” Eileen huusi kiukkuisesti, nieleskellen karheita kyyneliä.
”Ja mitä sinä mukamas sille voit, mitä he aikovat minulle tehdä? Et yhtikäs mitään!” Johan hellitti otettaan ja antoi tytön lyyhistyä lattialle. Mies meni polvilleen Eileenin viereen ja laski kätensä lohduttavasti tuon olkapäälle. Mies yskäisi hieman ja puristi tytön hartiaa rohkaisevasti. ”Minä ymmärrän kyllä, uskot tai et. Minäkin olin kerran samassa vaiheessa kuin sinä. Olen käynyt kaikki samat vaiheet, joten voit luottaa minuun.” Johan sanoi pieni hymynkare huulillaan. ”Ja tarkoitin, ettei muut linjalla olevat tee sinulle mitään pahaa. Sen minä voin taata, ainakin silloin, kun olen sinun kanssasi. Yritä vain jaksaa, piilota ennakkoluulot syvälle sisällesi ja anna muiden tutustua sinuun.” Johan sanoi ja nousi seisomaan. Hänen sanansa olivat toimineet juuri niin, kuin hän olikin toivonut. Tyttökin nousi seisomaan, vaikka ei sitä oikeasti halunnut tehdä. Miehen ääni oli vain niin luotettava, se sai hänet rohkeammaksi.
”Muut tutustuvat minuun helposti, mutta tutustunko minä heihin helposti, onkin jo aivan toinen kysymys.” Eileen kuiskasi ja käänsi katseensa oviin, jotka aukesivat. Ovet aukesivat hitaasti. Kun niiden välissä oli pieni väli, ulkopuolelta tuli sisälle häikäisevää valoa. Tyttö katsahti käsiään. Hän näki ne pitkästä aikaa, eikä hän voinut estää hymyä, joka nousi hänen kasvoille. Hymy leveni ja pieni naurahdus pääsi ilmoille. Nauru oli yhtä kaunis ja helisevä, kuin kulkusten heliseminen. Tytön hymy kuitenkin laantui hieman, kun hän keksi kääntyä katsomaan Johania. Miehellä oli hieman jo harmahtavat hiukset, ruskeat silmät ja lämmin hymy. Hymykuopat koristivat miehen muutenkin jo lempeitä kasvoja. Eileen alkoi tuntea olonsa turvalliseksi, mutta ovet olivat jo puoliksi auki. Hätääntyminen yritti valloitta hänen kehoaan, mutta ei onnistunut siinä, koska hän piti ulkokuorensa kovana, eikä antanut minkään haitallisen tulla hänen sisäpuolelleen. ”Mentäisiinkö nyt? Oletko jo valmis?” Mies kysyi lempeästi ja Eileen nyökkäsi myöntäväksi vastaukseksi. Johan käveli hissin oville Eileenin viereen ja hän hymyili tuolle vielä kerran rohkaisevasti. Sitten miehen kasvoille tuli se vartijoille olennainen vakava ilme, joka ei ollut yhtään ihmeellistä. Tai no, olihan se Johanille erikoista, kun tuo oli ollut niin mukava ja ystävällinen.
Ovet aukesivat vihdoin kokonaan ja he astuivat samaan aikaan sieltä ulos.
”Eteenpäin.” Mies sanoi rauhallisesti ja viittoi suoraan eteenpäin. Eileen pyöräytti silmiään. Totta kai tuokin oli vain esittänyt hyvistä, vaikka oikeasti hänkin hamuili Mirellen suosiota. Ja jossain vaiheessa, mies kertoisi naiselle sen, että tyttö oli käyttänyt oikeaa nimeään. Tyttö kuitenkin käveli rauhallisin askelin sinne suuntaan, mihin hänet oli käsketty. Pian mies ohjasi hänet oikealle ja tytön suu loksahti hämmästyksestä auki.
”Vau… Saadaanko me oikeasti, siis ihan oikeasti kulkea täällä vapaasti?” Eileen kysyi hiljaisesti. Monet nuoret - harmaisiin vaatteisiin pukeutuneina - kulkivat tuolla aivan minne halusivat, tai niin tyttö ainakin asian näki. Se olisi hänelle vapaata kulkemista, sillä hän ei ollut aikaisemmin päässyt huoneensa ovea pidemmälle.
”Kyllä te saatte. Mutta teitä pidetään koko ajan tarkasti silmällä.” Johan vastasi rauhallisella äänellä ja osoitti yhden vastaan tulevan nuoren kaulaa. No sepä mukavaa., eikä tippaakaan yllättävää. Kaikilla näytti olevan kaulassa viiva, joka hohti jokaisella omaa väriään. Joillakin oli samat värit, eikä Eileen todellakaan tiennyt miksi.
”Väri tulevat tuvittain. Sinä pääset Onenakiin, jonka väri on oranssi. Tulet viihtymään siellä.” Johan kertoi, aivan kuin tuo olisi lukenut tytön ajatukset. Tupiako? Eileen nyökkäsi hyväksyvästi ja käveli miehen vierellä, kohti ovea, jonka yläpuolella luki oranssein kirjaimin Onenak. Tyttö kääntyi Johanin ohjauksesta sinne ja päätyi melko suureen saliin, jossa oli sohvia, pöytiä ja portaat kahteen suuntaan. Ylöspäinhän ne portaat veivät, vaikka tyttö uskoi niiden vievän alas. Mutta sitten hän muisti, että he olivat olleet aika kauankin hississä, joten he olivat menneet varmasti aika syvälle maan alle.
”Noin. Täällä on sinun tupasi kokous-, sekä ajanviettotila. Portaat ylös vievät makuuhuoneisiin sekä kylpytiloihin. Vasemmat portaat vievät poikien tiloille ja oikeat tyttöjen. Ole siinä tarkkana. Mene nyt tuohon koneeseen, niin saat lukujärjestyksesi.” Johan kertoi rauhallisella, mutta ystävällisellä äänellä. Eileen katselin salia vielä hetken, mutta meni sitten koneeseen, jota mies oli osoittanut.
Kun Eileen oli astunut laitteeseen, ovi meni heti kiinni ja tyttö löi kätensä kohti sitä. Mitään ei tapahtunut, mutta hänen käsiään vihloi kipu. Hän löi sitä uudestaan. Ei mitään. Kone, tai enemmänkin pieni hytti alkoi täyttyä oranssilla höyryllä. Se sai tytön hätääntymään entistä enemmän, eikä asiaa auttanut se ollenkaan, että seinistä työntyi ohuita piikkejä. Tyttö alkoi kiljumaan, kun piikit olivat entistä lähempänä häntä. Hän aavisti, ettei hänellä ollut mitään pelättävää. Jotenkin piikit eivät vaikuttaneet edes pelottavilta. Ei, hän ei pelännyt niitä. Hän pelkäsi sitä jäätävän kylmää höyryä, joka täytti hytin pian täysin. Eileen ei tiennyt, mitä se oli, mutta ei se ainakaan ollut mitään, joka antaisi hänen hengittää. Ilmaa se ei ollut. Tyttö ulvahti tuskasta, kun piikit työntyivät hänen sisäänsä. Hän ei voinut liikkua. Tyttö pystyi onneksi liikuttamaan päätään, joten hän katsoi alas. Pelko täytti hänet kokonaan. Hänen jalkansa ja kätensä olivat jäätyneet kiinni hytin seiniin. Hän vain ulvahti, ei alkanut sen kummemmin kiljumaan. Koko paikka hämärtyi.
Jamie
Nuorukainen käveli Linjan käytävää pitkin ja katseli ympärilleen. Monet olivat kääntäneet katseensa häneen, mutta eivät sitä hänessä kauaa pitänyt, kun tuo mulkaisi heitä murhaavasti. Jamie kuuli tutun äänen ja kääntyi mennäkseen Johanneksen luokse, mutta miehen kanssa oli tyttö. Jamie katsoi noita hieman ärsyyntyneenä, sillä hän ei tosiaankaan toivonut tuonne yhtään uutta harhaluuloista typerystä, joka ei tiedä säännöistä mitään. Varsinkaan tyttöä. Nuo yleensä vain kiljuivat ja itkivät, eivätkä ottaneet asioita vakavasti. Mutta tuossa tytössä oli jotain, jotain joka vetosi heti Jamieen. Hän kuitenkin ravisti päätään ja käveli vähän matkan päässä noista, eikä kävellyt liian lähelle. Nuorukainen katsoi tuvan nimen, eikä meinannut uskoa silmiään. ”Onenak? Ihanko oikeasti?” Jamie mutisi viileällä äänensävyllä ja jäi oven viereen odottamaan, jotta Johannes tulisi sieltä ulos. Hän painoi päänsä seinään ja laittoi kätensä suppuun.
Jamie vaipui hetkeksi omiin mietteisiinsä, mutta hätkähti, kun ovi aukesi ja hän kuuli kiljumista. ”No Jamie, heipä hei. Miten päiväsi on mennyt?” Johan kysyi, kun tuo astui ulos Onenakin tuvasta. Jamie pyöräytti ärsyyntyneesti silmiään ja lähti kävelemään miehen kanssa.
”Hyvin siihen asti, kunnes toit tuon tytön tänne! Miksi ihmeessä juuri Onenak? En olisi uskonut, luulin jotain… No vaikka Inozoak?” Jamie puuskahti ja veti kätensä erilleen, antaen niiden liikkua hänen kävelynsä tahtiin. Hänen päivänsä ei ollut muutenkaan mennyt erityisen hyvin, sillä hän oli joutunut tappeluun. Mutta se oli niitä harvoja asioita, joista hän saattoi jopa pitää. Syy nuorukaisen huonoon päivään siis ei ollut se. Oikea syy olikin se, että hän oli epäonnistunut yhdessä taisteluharjoituksessa. Hänen kädessään oli ollut pitkä arpi, jota siinä ei onneksi enää ollut.
”Kuulostat erittäin innostuneelta tytön tapaamisesta. Mutta odota nyt edes siihen asti, että Eileen aloittaa harjoittelun.” Johan sanoi ja katsahti vakavasti kohti Jamieta.
”Ja yhdestä tietystä syystä hän pääsi Onenakiin. Ethän sinä vain ole mustasukkainen?” Mies vielä kysyi ja tönäisi sitten poikaa kyynärpäällään hellästi kylkeen. Jamie mulkaisi miestä ja siirtyi tuosta hieman kauemmas. Hänen kasvoillaan viipyi epäilevä virne, mutta hän pudisti päätään. ”No en todellakaan ole mustasukkainen! Tuskin se Eileen - tai mikä ikinä olikaan - pääsee koskaan lähellekään minun tasoani. Olen vain liian hyvä.” Jamie sanoi ja nosti päätään hieman ylemmäs. Hänen olemustaan ei voinut kutsua kuin ylimieliseksi, sillä sitähän se oli. Johan naurahti epätoivoisesti ja käänsi sitten katseensa kohti kaukana häämöttävään hissiin. Sen ovet olivat menossa kiinni, mutta kyllähän hän voisi seuraavallakin mennä.
”Ylimielisyytesi koituu vain ongelmiksi. Muista se.” Johan sanoi vakavasti. Jamie katsahti miestä taas ärsyyntyneesti. Eihän hänessä ollut mitään vikana, hän oli täydellinen, poika ajatteli.
Hän kiersi sormensa varoen ranteensa ympärille, kun heitä vastaan käveli tyttö. Yksi hänen tupansa, Arriskutsuan parhaimmista naispuolisista nuorista. Tytön nimi on Hadley, eikä hän ollut mitään muuta kuin… Ärsyttävä. Niin omanlaatuinen, ettei tuota muuksi voinut sanoa. Paitsi taitavaksi. Mutta Jamie ei niin korkean itserakkautensa takia sitä itselleen myöntänyt. Hän sai tytöltä vinon hymyn, johon nuorukainen vastasi murhaavalla katseella. Kaikista tytön taidoista, mietteistä sekä tyyleistä kaikkein ärsyttävintä oli kuitenkin tuon kiinnostuksen kohde. Vaikka Jamie huomiosta pitikin, niin se oli eri asia. Tyttö piti hänestä, eikä se asia ollut ollenkaan Jamien mieleen.
”Saanko liittyä seuraanne?” Hadley sitten kysyi pysäyttäen Jamien ja Johanneksen. Jamie ravisti päätään ja sanoi äänettömästi, että ei. Johannes kuitenkin laski hänen olkapäälleen kätensä ja päästi pienen naurahduksen.
”Totta kai, minä olinkin juuri lähdössä!” Johan sitten sanoi pienesti nyökäten. Jamie tunsi saman tien vihan vellovan hänen sisällään. Se täytti hänet viimeistä pisaraa myöten.
”No saat, minäkin olin juuri lähdössä.” Jamie mutisi ja kääntyi lähteäkseen. Johanin käsi oli vieläkin hänen olallaan ja se puristi sen verran lujaa, ettei hän päässyt livistämään tilanteesta. Pojan suusta pääsi murahdus, kun hän riuhtaisi itsensä vakavasi. Hän kääntyi katsomaan ensin Hadleytä, sitten miestä.
”Ei. Minä tarkoitin, että et saa. En halua olla kanssasi!” Jamie karjui. Noiden katseet olivat epäuskoiset. Ei hän ollut ennen ollut noin ilkeä. Tai oli, muttei tytöille. Heille hän yleensä oli hieman mukavampi. Hän oli kuin alfauros.
Jamie laittoi kätensä taskuihin ja lähti kävelemään noista poispäin. Mieluummin hän vaikka selittäisi Eileenille paikan sääntöjä, kuin olisi enää sekuntiakaan noiden kahden kanssa. Etenkin Hadleyn kanssa oleminen tulisi olemaan hänelle todella vaikeaa.
”Helvetin idiootit!” Hän mutisi ja potkaisi käytävällä olevaa lasin sirpaletta. Tai ei paikkaa voinut sanoa käytäväksi. Se oli enemmänkin pitkä sali, josta lähti useampia, kapeampia saleja eri suuntiin. Ei sille löytynyt kai edes omaa sanaa. Jamie nosti toisen kätensä ylös ja suki sillä hermostuneesti hiuksiaan. Hän ei tosiaankaan menisi lähellekään Hadleytä, ellei olisi hänen oma henkensä kyseessä. Tai jonkun muun yhtä tärkeän henkilön, joita ei paljoa hänen elämässään ollutkaan. Jamie käveli kohti omaa tupaansa, eikä millään malttanut mieltään katsomasta kohti Onenakin tupaa. Ulospäin ei ainakaan enää kuulunut kiljumista, mutta olihan hän niin kaukana siitä, ettei hän voinut mitään tarkasti sanoa. Jamie hieraisi hieman hämmentyneenä niskaansa ja murahti. Miksi kaikki, keitä hän vihasi koko sydämestään, tulivat tänään häntä päin? Ensin Hadley, nyt Tony.
”No Jamiehan se siinä. Oliko harjoituksissa mukavaa?” Tony kysyi. Ainut syy, miksi Jamie edes inhosi tuota nuorta miestä, oli se, että Tony oli komea. Eihän Jamie siis ollut homoseksuaali, eikä tuntenut tuota kohtaan mitään. Paitsi kateutta, jota hän itse kutsui inhoksi. Ei hän myöntänyt itselleen, että oli jollekin kateellinen. Jamie kurtisti hieman kulmiaan, ja katsoi sitten Tonyn vaatteita.
”No ainahan siellä on mukavaa, varsinkin sitten, kun rökitän sinut!” Jamie naurahti.
”Joko sinä olet sen päättänyt, vai?” Tony naurahti. Ei tietenkään tuo jaksanut - eikä viitsinyt - enää jutella Jamien kanssa, sillä ei ollut hyvä asia, jos hän suuttuisi. Tony siis naurahti epävakaalla äänellä ja käveli nopeasti pois. Jamiekin naurahti, mutta ivallisesti.
”Pötki vaan pakoon, ihmeen pelkuri…” Hän mutisi ja laittoi kätensä puuskaan. Hän käveli samaa, rentoa tahtiaan, kohti tupaansa, joka oli harmi vain keskeytynyt tuon nuoren miehen takia. Aukiolla oli todella kirkasta, eikä valo ollut kellertävää, niin kuin Maapallolla. Valo oli enemmänkin hohtavan valkoista, koska aurinko oli niin lähellä ja seinät olivat kaikkialla joko hopeaa tai valkoista. Poika pujotteli aukion vilkkaimman kohdan läpi, jossa hän törmäilikin useampaan ihmiseen, pyytämättä kuitenkaan anteeksi. Se ei ollut hänen tapaistaan, joten kukaan ei alkanut vaatimaankaan anteeksipyyntöä, vaan tyytyivät vain mulkaisemaan häntä murhaavasti. Jamie juoksi loppumatkan tupansa ovelle, joka oli kehystetty verenpunaisina hohtavilla korotetuilla viivoilla. Siinä myös luki samalla tavalla Arriskutsua. Jamie ei mennyt sisälle samalla tavalla, kuin moni muu varmasti olisi tehnyt, eli hiljaisesti ja vähän huomiota herättävästi. Hän työnsi oven kovakouraisesti auki ja tunki sisälle niin, että ovi paukahti päin seinää. Kaikki yhteisissä tiloissa olevat kääntyivät katsomaan häntä.
”Jamie! Huomenta, voisitko tulla treenaamaan kanssani tänään?” Yksi tytöistä huudahti saman tien hänen luokseen juosten. Kaikki tiesivät, että Jamie saisi tunnetusti aivan kenet tytön tahtoikaan, sillä hän oli niin komea ja taitava. Ainoat viholliset hänelle siinä asiassa olivat Tony ja kolme muutakin komeaa nuorukaista. Jamie katsoi tuota tyttöä nenänvarttaan pitkin päästä varpaisiin ja kurtisti sitten kulmiaan. Ai hänkö muka harjoittelemaan tuon tyttösen kanssa? Ei se olisi niin paha, koska ei tuo tyttö ollut kovin huono näköinen.
”Mitä haluaisit harjoitella?” Jamie kysyi pian ja kohotti hieman kysyvästi kulmiaan. Poika laittoi kätensä puuskaan ja laittoi painoa enemmän toiselle jalalleen. Hän huomasi vasta nyt, kuinka viileä täällä olikaan. Ei kylmä, mutta sellainen lämpötila, joka saisi ihon melkein kananlihalle.
Eileen
Eileen säpsähteli vähän väliä, johon hän sitten kunnon värähdyksen avulla heräsikin. Hän makasi kylmällä tasolla silmät kiinni ja yritti hengittää. Se onnistui paremmin kuin hyvin. Ilma oli painostavan hiljainen ja kylmä kuin jää, eikä se ollut kovinkaan hyvältä vaikuttava. Ei ainakaan uskoisi, jos siellä oli yksin. Eileen yritti avata silmiään, mutta ei se onnistunut. Niihin sattui. Niitä poltteli, kuin ne olisivat olleet tulessa. Tyttö liikautti todella pienesti sormeaan. Se naksahti ikäväsi, jonka takia tytön suupielet vääntyivät alaspäin. Kipu valtasi jokaisesta liikkeestä uuden alueen. Mutta tuskin se ajan kanssa hellittäisi, tyttö ajatteli huokaisten. Hänen sisällään tuntui kylmemmältä kuin koskaan, aivan kuin hänet olisi jäädytetty sisältä ulospäin. Jokainen liikahdus sai hänet henkäisemään kivusta. Juuri sitä tyttö ihmettelikin, että miksei hänestä kuulunut äänen ääntä, edes pienintäkään pihahdusta. Eileen puristi silmiään kiinni tiukemmin ja avasi ne sitten nopeasti. Valtavalla voimalla niihin työntyi älyttömän suuri kipu, jota hän ei vai kestänyt. Tyttö vetäytyi sikiöasentoon, joka sai uusia tuskan-aaltoja lipumaan pitkin hänen alastonta vartaloaan. Nyt hän onnistui kiljumaan. Ääni olikin niin voimakasta, että hänen korviaankin alkoi särkemään.
”Auttakaa, nyt kiltti.. Kuka tahansa!” Eileen pihisi. Kun apua ei kuulunut, hän nousi hitaasti istumaan, vaikka jokin yritti estää häntä. Ja se jokin oli jälleen uusi tuskan-aalto. Tyttö huomasi vasta nyt, ettei hän ollut enää huoneessa, missä oli aikaisemmin ollut. Huoneessa, jossa hän oli menettänyt tajuntansa hieman sen jälkeen, kun mies oli hänet sinne työntänyt. Se sai hänet taas palautumaan todellisuuteen. Hän oli yhä Laitoksessa. Ja nyt oli yhä syvemmälle, yhä tiukemmin painunut se tosiasia, ettei hän pääsisi Laitoksesta koskaan pois. Mutta miten nuo ihmiset saattaisivat pitää häntä vain siellä? Päästämästä koskaan ulos, näkemään Aurinkoa enää ikinä? Tai siis olihan hän jo aikaisemmin tänään siellä aukiolla, koska ikkunoista oli tullut kyseisen tähden valoa paljon. Siellä oli niin kirkasta, että siihen ei välttämättä hetkessä tottuisikaan. Tuossakin huoneessa oli kirkasta, mutta se ei vetänyt aukion kirkkaudelle mitään vertoja. Eileen siveli sormensa päillä tason pintaa. Se oli sileää, ehkä se oli mahonkia. Tai sittenkin se olisi vain metallia. Juuri nyt hän oli vain niin sekaisin, ettei tiennyt, kunpaa se olisi, vaikka yleensä hän tiesi sellaiset asiat ensimmäisestä kosketuksesta. Nyt tytön kurkkuakin alkoi polttamaan ikävästi. Hän nosti kätensä kurkulleen ja tunnusteli sitä. Se oli hieman turvonnut. Sen lisäksi siinä tuntui erinäisiä osia, kuin jotain ylimääräistä. Ne olivat teräviä ja ne saivat pienen kirpaisun tuntumaan Eileenin sormenpäässä. Hän säpsähti hieman ja nosti sitten kätensä kasvojensa eteen. Hänen sormestaan valui verta. Hieman.
”Mitä minulle on tapahtunut?” Tyttö kysyi hiljaisesti, kun sormessa tuntui pistelevältä. Sitten haavasta vuoti jotain kirkkaan oranssia höyryä. Hän katseli sitä hieman pelokkaasti, kun se imeytyi takaisin hänen sisälleen. Mutta hymy nousi kuitenkin hänen kasvoilleen, koska pieni haava oli parantunut. Jostain syystä hän ajatteli, ettei hänellä olisi mitään hätää. Mutta nyt Johanilla olisi kyllä selittelemistä. Eileen nousi vaivalloisesti seisomaan ja horjahti hieman. Tyttö pyöräytti ärsyyntyneesti silmiään ja laski kätensä sitten seinälle. Hänen liikkumistaan olisi saattanut kutsua horjumiseksi, koska hän ei oikein mahtanut pysyä pystyssä. Hän kuittenkin pääsi metalliselle ovelle, joka oli visusti kiinni. Eileenin kasvoille nousi pelokas ilme, sillä hän ei halunnut olla tuossa tilassa enään. Hänhän kuolisi sinne, siellä oli aivan liian kylmä. Tyttö tarttui toisella, vapaalla kädellään kiinni ovenkahvaan. Sekin oli niin kylmä, että tyttö säpsähti. Entä jos hänen kätensä jäätyisi siihen kiinni Ei, ei niin voisi käydä. Kylmyys oli vain selkäpiitä raastavaa ja hän halusi päästä siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Niinpä Eileen painoi kahvan alas ja hänen onnekseen, ovesta kuului naksahdus ja se aukesi. Tyttö huokaisi helpotuksesta ja hän astui ulos tilasta toiseen huoneeseen, joka oli edellisä huomattavasti suurempi. Siellä oli heti paljon lämpimämpi ja kipu alkoi kaikota hänen kehostaan. Silloin tyttö kuitenkin muisti, että hän oli ilkialasti ja hän alkoi heti katseellaan etsimään jotakin, jolla voisi itsensä verhoilla. Eileen yritti olla mahdollisimman hiljaa ja varovainen, kun huomasi tilassa olevan muutaman muunkin. Hän kuitenkin epäonnekseen törmäsi heti saviruukkuun, joka parin pyörähdyksen jälkeen kaatui maahan ja pirstoutui sadoiksi säpäleiksi. Tyttö kiljahti pelästyksissään ja aiheutti itseensä kohdistuvaa huomiota yhä enemmän. Hän nosti kätensä intiimimpien kohtiensa peitoksi, kun kaksi naista lähestyi häntä.
”Ei hätää, meidän täytyy parannella sinua hieman.. Tule.” Toinen naisista sanoi ystävällisellä äänellä. Jokin Eileenissä sanoi, että tuohon naiseen hän voisi luottaa, ettei tuo tekisi hänelle oikeastikaan mitään pahaa. Mutta silti hän ei lähtenyt naisen mukaan, vaan pudisti päätään. ”Tule nyt, haluamme tehdä tämän mahdollisimman helpoksi kaikille.” Nyt toinen naisista sanoi. Tuon ääni ei ollut yhtä ystävällinen, kuin edellisen, joten tyttö pudisti päätään entistä nopeammin. Nyt molempien naistenkin olemukset alkoivat kiristyä, eikä Eileen pitänyt siitä. Hän peruutti pari askelta, mutta törmäsi sitten seinään.
”Älkää tehkö minulle pahaa…” Hän kuiskasi hiljaisesti, kun valahti pitkin seinää alas.
”Juurihan me sanoimme, ettemme tee sinulle mitään pahaa.” Toinen naisista naurahti, kun kyykistyi tytön eteen.
Pakokauhu alkoi tuntumaan jo pahemmalta, eikä Eileen ollut varma, kuinka kauan vielä kestäisi tuota pelon vallan alaisena oloa. Toinen nainen -se ystävällisempi osapuoli- lähti, mutta tytön onneksi tuo myös palasi yhtä nopeasti kuin oli lähtenytkin. Nyt naisella oli vain mukanaan jokin pitkä kangas, melkeinpä läpinäkyvää, tummanoranssia kangasta. Nainen tuli aivan Eileenin eteen ja kietoi kankaan hänen päälleen.
"Noin, eikös olekin paljon parempi? Tule, eiköhän mennä, et halua myöhästyä." Kyseinen naikkonen sanoi vienosti hymyillen ja tarjosi kättään tytölle.
Eileen tarttui siihen jokseenkin vastahakoisesti, mutta tarttuipa kumminkin. Siihen tarttuessaan hänen vatsassaan muljahti ikävästi, ehkä tuo olikin huono idea? Naiset vetivät hänet pystyyn yhteisvoimin, jonka jälkeen heidän ilmeensä olivat hieman huolestuneet. Niin, ehkä he olivatkin varautuneet hieman painavempaan nuoreen naiseen, mutta tytössä oli enimmäkseen vain luuta ja nahkaa. Naiset supattivat jotain hyvin pienellä äänellä, eikä tyttö itse saanut siitä selvää, vaikka hän kuinka höristelikin korviaan.
Naisten kääntyessä takaisin häneen päin, tyttö otti kasvoilleen haikean ilmeen, kuin hän ei olisi tehnyt mitään. Naiset viittoivat hänet liikkeelle ja toinen heistä käveli Eileenin edessä, toinen takana. Hänen askeleensa oli hyvin varovaiset ja pienet, eihän hän halunnut saada jalkoihinsa mitään ikävää. Ja muutenkin, ei voinut tietää, milloin oikeasti pitäisi pystyä juoksemaan. Huoneen seinät alkoivat vaihtaa väriä hetken päästä lähes peilikuultaviin. Niistä näki peilikuvansa heijastuksen ja tyttö säpsähti nähdessään itsensä. Mikä se oli, mikä se oranssi raita hänen kaulassaan oli? Se näytti pannalta, mutta oli kuitenkin ihon alla, samanaikaisesti sen päällä selvästi näkyen. Eileen korotti taas kätensä hivelemään sitä, laskien sen kuitenkin silkasta kivusta alas.
”Älä turhaan koske siihen, se on vielä herkkä. Sinun pitää vain malttaa odottaa ja totutella siihen.” Nainen sanoi tarkkaillen tytön jokaista liikettä. Tyttö puri alahuultaan ja katsoi peilin kautta tuohon naiseen.
”Mikä se sitten on?” Hän kysyi ääni hieman vapisten. Tyttö ei oikeastaan tiennyt, että haluaisiko edes tietää, entä jos se olisikin jotain kamalaa? Jotain hyvin vaarallista ja pelottavaa..
”Se on sinun elämäsi. Muuta sinun ei tarvitse tietää, ei ainakaan vielä.” Kysymykseen vastattiin pehmeän turhautuneella äänellä. Eileen ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan jatkoi: ”Elämäni? Millä tavalla?” Tuo kysyi epävarmasti, ääni lopussa pettäen.
Nainen pudisti päätään hieman ärtyneesti ja jätti vastaamatta. Eileen puuskahti hiljaisesti ja nosti katseensa edessään kävelevän naisen takaraivoon. Nyt tuon askeleet olivat normaalipituiset, ei nuo hänelle mitään tekisi. Tai, ainakin hän oli päättänyt niin.
Ja hetken vielä käveltyä he päätyivät huoneeseen, jonka seinät olivat kirjaimellisesti peilejä. Tai ei nyt aivan kirjaimellisesti, huoneesta ne näyttivät aivan tavallisilta peileiltä, mutta huoneen ulkopuolella ne olivat pelkkää lasia, joten sen ulkopuolelta näki sinne. Eileen käskettiin istumaan tuolille, joka oli samanlainen kuin hammaslääkäreissä. Siinä oli vain se ero, että sen käsinojissa ja jalkojen alustalla oli remmit. Tytön sydän meinasi hypätä kurkkuun, kun naisen yrittivät laittaa niitä kiinni.
”Ei, älkää! Olkaa niin kilttejä!” Tuo huusi ja rimpuili niin kovasti kuin pystyi. Naisilla oli kuitenkin paljon enemmän voimaa, kuin ensi näkemältä olisi uskonut. Noiden molempien vartalot kun olivat todella solakat ja kapeat, eikä lantiossakaan ollut sitä naisellista pyöreyttä. Eileenin tuskaisesta rimpuiluista huolimatta nuo saivat remmit kiinni helpommin, kuin moni muu. Yrittää sitä siinä nyt tytön kiemurrellessa kuin käärme. Pian tyttö pysäytti kaikki kehonosansa kuin seinään ja antoi olla. Ei hän tästä pääsisi, ei yhtikäs mihinkään. Tuo käänsi yhä päätään hieman vasemmalle ja tarkkaili hiljaisesti nyyhkäisten naisia.. Mitähän he aikovat tehdä? Tuo ajatteli ja painoi sitten silmänsä kirkkaan valon takia kiinni.
Ympäriltä alkoi kuulua sirinää ja kun Eileen avasi jälleen ne silmänsä, eivät naiset enää olleet siellä. Hän avasi suunsa kiljuakseen, muttei pystynyt siihen. Hän yritti puhua, mutta suu ei vain auennut. Siten kirkkaan valon eteen tunki mies jos toinenkin, jotka ottivat jotain terävää käsiinsä.
Sirinän voimistuessa Eileen riuhtaisi päätään, joka sai aikaan suuren kivunaallon, joka sai alkunsa päästä, laskeutuen sitten viillellen alas tuon kehoa. Nyt ne terävät esineet saattoi tunnistaa veitsiksi ja pakokauhu alkoi taas täyttämään tytön muutenkin tärisevää kehoa. Samalla tuo kuitenkin aavisti ja tunsi sisällään, etteivät nuo tekisi hänelle pahaa.. Kuin joku hänen sisällään sanoisi sen, käskisi hänet uskomaan sen. Veitset lähestyivät ja tyttö tunsi kyyneleen putoavan poskelleen. Kipua, jo toinen oli tunkeutunut hänen ihostaan läpi. Verta valui norona pitkin hänen jalkaansa ja kättänsä, ohimoitaan ja rintakehäänsä. Kuin verta olisi kaadettu hänen päälleen. Miehien kädet taituroivat hänen kehollaan veitsien avulla, silputen ihoa. Siitä irtoili paloja ja itku poltteli tytön kurkkua. Tuo tuska oli jotain hirvittävää, muttei voinut tehdä mitään, ei voinut edes paeta. Kipu alkoi hellittämään, mutta tulikin sitten kuin hyökyaaltona takaisin. Niin kuin sanotaan: ’kun elämä ei potki persuksille, se on vain vaihtamassa isompaa saapasta’. Ja niin kipu tekikin, hellitti aina välillä ja tuli takaisin vielä pahempana, saaden nuorukaisen kiljumaan sisäisesti. Lattialle oli pudonnut jo muutama ihon palanen, kun miehet laittoivat veitset pois ja vaihtoivat joihinkin iniseviin asioihin, laskien niitä tytön sisälle. Taas tuskaa, mutta se ei kestänyt edes viittä sekuntia pidempään. Silloin taju lähti ja tytön silmät menivät kiinni, työn ollessa vielä täysin kesken.
Jamie
Tytön huulilla käväisi innostunut hymy, saaden Jamien tuhahtamaan. Vai että tällaista? Sitähän oltiin ihan innoissaan, kun tuo nuorukainen kysyi, että mitä toinen haluaisi harjoitella. Eihän se edes ollut lupaus, jos kyseinen harjoituslaji ei kiinnostaisi häntä, niin ei hän kyllä lähtisi sinne.
”No… Minä ajattelin, että jos vaikka jotain kevyttä, eikä mitään kovin haastavaa… Jos siis sinulle vain sopii?” Tyttö vastasi kysymyksellä, saaden Jamien naurahtamaan tylysti. Nuorimies pudisteli päätään kädet tiukasti puuskassa. Tuo silmäili heihin kahteen kuikuilevia nuoria. Suurin osa heistä oli häntä nuorempia, koska hänen ikäisensä saattoivat olla nukkumassa. Koska öisin nukkumista ei sinänsä harrastettu, vaan silloin harjoiteltiin. Ja aina siitä aiheesta esitettiin samainen kysymys, miksi yöllä? Koska silloin kukaan ei olisi häiritsemässä. Ellei sitten ollut todella suuri idiootti, joka ei tiennyt, että silloin oli vain Arriskutsuan tuvan vanhimpien vuorot.. ”Tiedätkös mitä? Minä en harrasta kevyitä tai helppoja treenejä, joten etsi joku yhtä heikko ja typerä kuin sinä. Toivottavasti et enää eksy tuhlaamaan aikaani, kukaan ei pitäisi siitä.” Jamie sanoi tylyn kylmällä äänellä ja jatkoi matkaansa ylös, tönäisten tytön varovaisesti pois edestään. Hän saattoi kuulla vaimean pahoittelun tytön suusta, mutta pudisteli vain päätään lampsien valkoisia portaita ylös. Ärsyyntyneisyys suorastaan paistoi hänen silmistään. Vaikka portaita olikin aivan tolkuttomasti, ainakin sata, niin hän pääsi ne kävellen ylös vajaassa kymmenessä sekunnissa. Kyllä sen huomasi, kuinka hyvässä kunnossa koko hänen vartalonsa oli, lihasmassaa sai niin helposti useimmissa harjoitustyypeissä. Varsinkin niissä, joissa täytyi käyttää jalkoja vaikka juostessa, vatsaa kieriessä, käsiä aseiden taitavassa liikuttelussa. Koko keho sai siis tietyn laista kuntoutusta tuolla, vaikka jotkut sanoivat sen olevan täysin turhaa. Ja vaikka kuinka paikkaa haukuttiinkin, ei Jamie antanut sen vaikuttaa itseensä, vaan teki juuri niin, kuin näki itsensä kannalta parhaaksi. Ja tällä hetkellä se, minkä hän näki parhaaksi olikin juuri se, että hän kouluttautuisi kunnolla ja pakottaisi ne maapallon vallanneet otukset poistumaan –joko omin avuin, tai kuolemalla. Mieluummin se toinen, hän halusikin jo päästä tappamaan niitä. Mutta miksi, se olikin aivan eri asia. Hän halusi kostaa niille vanhempiensa kuoleman ja saada kunniaa tappamalla niitä mahdollisimman monta.
”Jamie! Hei, tuletko sinä treenaamaan meidän kanssa?” Maxie kysyi, kun Jamie saapui makuutiloihin. Maxiella oli vaaleat hiukset, sirot kasvonpiirteet, vihertävät silmät ja täyteläiset huulet. Vaikka tuo näyttikin todella viattomalta, hän oli kaikkea muuta kuin mukava. Ehkä tylyimpiä koko Laitoksessa, tylyimpiä Arriskutsuankin tuvassa. Kenenkään kohdalla ei saanut antaa ulkonäön pettää. Tai toki sai Jamien kohdalla, hän näytti kylmältä ja myös oli sitä luonteeltaan. Ulkoisesti, iholtaanhan hän oli aina lämmin, melkeinpä kuuma. Lämpimämpi kuin muut, kuitenkin.
”Tiedättekös, multa kysyttiin tota just äsken. Mutta en suostunut lähtemään, se tyttö halusi kevyttä ja helppoa treeniä, en tajua, miten Höyry edes päätti tunkea sen tähän tupaan. Ei se kuulu tänne, enemmänkin se on Inozoakin tyylinen.” Hän vastasi ja virnisti kylmästi, kohauttaen pienesti hartioitaan. Hän käveli rennosti vaaleahiuksisen luokse ja vilautti tuolle piikittelevän hymynsä.
”Höyry tietää aina kaikkien todelliset luonteet. Enhän minäkään ollut heti tällainen, vaan ujo ja toimimaton kakara, samoin kuin se tyttö kenestä puhuit. Ehkä sinun kannattaisi ensin seurata sen tytön kouluttautumista, ennen kuin rupeat puhumaan noin. Ken tietää, josko hänestä tulee joskus sinuakin parempi.” Maxie vastasi naurahtaen ilottomasti. Ei hän pitänyt puhuttavan omasta menneisyydestään, mutta itsehän hän oli taas ottanut sen esille, joten jos he alkaisivat kaivelemaa menneitä nyt tarkemmin, niin hänhän saisi syyttää siitä vain itseään. Olisi uskonut, että jos oli ollut karu lapsuus kuten vaaleaveriköllä, että olisi jo tappanut itsensä. Mutta ei se ollut niin helppoa, eikä varsinkaan, jos hänen nuorempikin siskonsa oli tuolla Mirellen vankina, vanhemman siskon jo päästyä ulos tuosta vankilasta. Ensin vanhempi oli tappanut niitä ulkoavaruuden olentoja taitavasti ja vaikka hän oli saanut vamman jalkaansa taistelun aikana, hän ei vetäytynyt, vaan jatkoi urheasti Maan puolesta ja menetti siinä samalla sitten henkensäkin.
”Ei kenestäkään tule minua parempaa, etkö sinä jo ymmärrä sitä? Minä… Olen taitavin tästä tuvasta, melkein taitavin koko Laitoksessa!” Jamie huudahti jo vihaisesti, purren sitten tiukasti hampaitaan yhteen.
”Rauhoitu nyt! Pidä sinä pääsi kiinni, me kaikki tiedämme kuinka hyvä sinä olet, se oli vain vitsi, opettelisit olemaan hieman huumorintajuisempi.. Niin, miten vihanhallinta menee?” Maxie kysyi hieman varuillaan, sillä hän oli nuorempi kuin toinen, eikä olisi hyvä, jos hän suututtaisi ruskeahiuksisen vielä pahemmin. Vaikka eipä siitä oikein saanutkaan selvää, milloin Jamie oli vihainen, milloin ärtynyt ja milloin ihan vain oma itsensä. Ne kaikki kolme tunnetilaa olivat nimittäin niin lähellä toisiaan, ettei niitä erottanut toisistaan, eikä tuosta nuoresta miehestä sittemmin myöskään ottanut selvää. Ei, vaikka kuinka yrittikään, se oli liian haastavaa. sitä olisi voinut nimittää vaikka aivopähkinäksi.
”Huono vitsi, myönnä pois. Minulla on huumoritajua ihan riittämiin silloin, kun jaksan olla huvittunut. Vihanhallinta sujuu… Kohtuullisen hyvin. Ei niin hyvin kuin pitäisi, muttei myöskään kovin huonosti, edistyn kuulemma hyvin, paremmin kuin ennen.” Jamie vastasi jo huokaisten, asettuen nyt nojaamaan rentoutuneesti vasten seinää, laskien kämmenensä ja päänsä sitä vasten ja antoi sen mukavan viileyden vain rentouttaa itseään entistä enemmän. Hänet oli laitettu vihanhallinta-ryhmään, koska jo liian monta kertaa oli saanut monen nenät vuotamaan verta, joskus jopa ihan ilman mitään syytä. Tai joku oli suututtanut hänet ja siksi hän satutti jotakuta muuta, syyt vaihtelivat.
”No sehän on hyvä.. Me vaan taidettiin vähän eksyä aiheesta.. Tuletko sinä meidän kanssa harjoittelemaan?” Maxie kysyi uudestaan, tällä kertaa rauhallisella ja vakavalla äänellä.
Hetken mietittyään Jamie huokaisi ja avasi silmänsä, kääntäen katseensa sitten takaisin ystäväänsä. Hän kallisti hieman päätään ja laski kädet sivuilleen, nojautuen normaaliin seisoma-asentoon. Poika nyökkäsi hyväksyvästi, mutta kurtisti sittemmin kulmiaan ja nosti käden hieromaan niskaansa.
”Minun piti tulla nukkumaan, kun olen ihan älyttömän väsynyt. Ja sen lisäksi, minulla on nälkä.” Jamie pohdiskeli ääneen ja sai ystävänsä naurahtamaan hieman piikittelevästi.
”Ethän sinä ole koskaan mennyt nukkumaan, vaikka olisitkin väittänyt olevasi väsynyt. Jos on kyse taisteluharjoituksista, otat vain energiapiikin ja sillä painat menemään koko loppu päivän. Ja me voidaan syödä myöhemmin, täydellä vatsalla -”
”-Ei kannata harjoitella, joo joo, tiedetään. Mennään sitten.” Jamie lopetti toisen lauseen ja pudisti huvittuneena päätään, kävellen reippaasti laatikoston luokse, jonka ylimmän laatikon sitten avasikin. Hetken sitä kaiveltuaan, hän löysi käteensä pienen kirkkaalla valkoisella aineella täytetyn ruiskun, jonka otettuaan sulki laatikon ja pisti ruiskun kätensä ranteen puoleisen pehmeän ihon läpi. Hän piti kasvonsa täysin peruslukemilla, eikä ilmekään värähtänyt aineen poltellessa hetken hänen kädessään, jatkaen matkaa sitten muuallekin kehoon. Vaikka se kirveli ja jotenkin pienissä määrissäkin sattui, ei häneen tuntunut se pahalta. Hän tavallaan nautti kivusta, kun oli siihen jo tottunut.
”Noniin… Nyt voidaan lähteä. Kuka tulee meidän kanssa?” Jamie sanoi pirteästi, kun aine oli jo alkanut vaikuttamaan. Se paransi heti näkö-, kuulo-, ja tuntoaistia, antoi lisää energiaa ja sai aivot unohtamaan väsymyksen. Eli eipä se ollut mikään ihme, että sitä ainetta käytettiin niin useasti. Myös siitä huolimatta, että sen sivuvaikutukset olivat hyvin vakavia, mikäli ei saanut nukuttua kunnolla ja oikeasti.
”Niin… Siitähän minun pitikin puhua… Minä vähän niin kuin kutsuin Jacobin meidän kanssa harjoittelemaan.” Maxie mutisi ja laski katseensa sitten lattiaan, sillä tiesi, ettei Jacob ollut Jamien lempi-ihmisiä koko tuosta paikasta. Oikeastaan, Jamie vihasi tuota miehenalkua koko sydämestään. Melkein kaikkia tuossa Laitoksessa hän vihasi ainakin pikkuriikkisen.
”Jacobin? Etkö sinä voinut kutsua yhtään ärsyttävämpää henkilöä meidän mukaan? Se vaan säälii itseään, vaikka sillä ei olisikaan mitään syytä moiseen. Paitsi, ettei se osaa yhtikäs mitään. Perun lupaukseni, en olekaan tulossa, en ainakaan siihen asti, kun se on mukana. Minähän en aio näyttäytyä sen seurassa, joten sinä olet nyt helpon päätöksen vaiheilla; joko lähdet vain minun kanssani, tai sitten menet ilman minua Jacobin kanssa.” Jamie sähisi ja laittoi kädet rintakehälleen puuskaan, jonka jälkeen katsoi tuohon viileästi, kuin sillä päätöksellä ei olisi hänelle mitään merkitystä. Eikä sillä ollutkaan, joka tapauksessa hän menisi harjoittelemaan, kerran oli jo sen energiapiikinkin jo ottanut.
”Jamie..” Maxie aloitti, mutta näki parhaaksi lopettaa, kun nuori ylimielinen miehenalku nosti toisen kätensä näyttääkseen, ettei hän enää puhuisi asiasta.
”Hyvä on, minä sanon Jacobille, etten voikaan mennä hänen kanssaan. Sinähän olet maailman keskipiste, omasta mielestäsi ainakin.” Vaaleaverikkö sanoi huokaisten, jättäen sanomatta sen karuimman osan. Sen, että se oli hyvin ärsyttävää ja sai myös hänet vihaiseksi. Ei sellaista sopinut ajatella, että olisi maailman keskipiste, ei, vaikka olisikin kuinka hyvä tahansa. Eikä Maxie tohtinut sanoa sitä ääneen, koska siitä ei olisi tullut hyvää jälkeä.
”Noniin, hyvä. Tiesin, että voin luottaa sinuun. Eiköhän sitten mennä!” Jamie sanahti kasvoillaan kylmä virnistys, kun otti jo muutaman askeleen kohti ovea, josta pääsisi takaisin porrastasangolle ja siitä portaisiin.
”Mitä haluaisit harjoitella?” Maxie kysyi ja seurasi sitten ystäväänsä alas portaita.
”Taistelua tietenkin. Mieluiten sotaharjoituksia, eli ampumista.” Jamie vastasi astuessaan tasaiselle lattialle, jonka jälkeen koko olotilassa hiljeni.
Erityisesti ampuminen oli hänen vahvuuksiaan, kuten myös lähitaistelut, joita käytiin usein muiden kanssa vastakkain, tai ohjaajia, joskus jopa tietokoneita vastaan. Ampumisharjoituksia käytiin suuressa kammiossa alimmassa kerroksessa, jolla oli kokoa yli kymmenen kilometriä pituudeltaan ja leveys lähenteli viittä kilometriä. Se oli muuten tyhjä, mutta yhdessä reunassa oli kymmenittäin pyöreitä alustoja, joihin nuoret siirtyivät harjoituksen jälkeen käsissään olevien teleportaalien avulla. Kammiosta saatiin sodan armoilla olevan alueen näköinen paikka tietokoneilla, puolet harjoittelijoista näyttivät toiminnon ajan avaruusolioilta ja puolet avaruussotilailta.
”Ampumista, selvä.” Maxie totesi hymähtäen ja seurasi sitten Jamieta ulos tupansa tiloista. He saivat peräänsä hieman vihaisia katseita ja nekin olivat suunnattu enemmän tuolle tummahiuksiselle nuorukaiselle. Hän kun ei ollut järin pidetty tapaus aina, mutta haluttu kuitenkin maineensa ja taitojensa takia. Ja ulkonäön, sitä ei sovi unohtaa. Nuo kulkivat vierekkäin kohti hissiä, josta jatkaisivat alas, paljon syvemmälle ja sieltä sitten halliin.
Eileen
Kun tyttö seuraavan kerran hätkähti hereille hikisenä ja kylmissään, hän tärisi kauttaaltaan ja ponnahti istumaan valkoisella kankaalla verhotun sängyn päällä. Hän hengitti raskaasti ja tuijotti suoraan eteenpäin, vaikkei siellä ollutkaan mitään. Ei hänellä ollut vielä tarpeeksi voimia kääntää edes katsettaan pois seinästä, joka todellisuudessa olikin vain luodin kestävää lasia harmaaksi maalattuna. Tuntui kuin se samainen painajainen jota Eileen oli nähnyt, jatkaisi vain jatkamistaan, eikä hellittäisi vaikka kuinka olisi yrittänyt pyristellä sen otteesta irti. Painajaiset olivat liian voimakkaita nuorelle tytölle, niin hänen päässään kaikuva ääni kertoi. Sitten yhtäkkiä tytön keho lopetti liikkumisen tyystin, edes hengitys ei kulkenut siihen pieneen hetkeen, kun hän vain katsoi tuota lasia ja raotti huulensa kuiskaukseen.
”Ei, minä olen tarpeeksi vahva”, kuului ennen kuin hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän kiskaisi itsensä irti sängystä, hyppäsi lattialle kuin kissa konsanaan ja naurahti sitten pienesti, nousten seisomaan. Hän käveli hetken ympäri pientä huonetta ja nosti sitten kätensä lasiselle seinälle, värähtäen hieman. Kaikki koko Laitoksessa oli kylmää kuin Mirellen sydän, miksei siellä saanut edes lämmintä ruokaa? Ehkä he eivät käyttäneet sähköä sellaisiin yleisiin mukavuusasioihin kuten lämmitys, mutta käyttivät sähköä kaikenlaisiin koulutusvälineisiin sitten senkin edestä. Vaaleat hiukset olivat kammattu siististi hänen molemmille olilleen tasapuolisesti, joka sai neidon tuhahtamaan. Ei kiitos, hän ajatteli vetäessään ne nopealla käden liikkeellä tasaisesti selälleen, jatkaen sitten ympäriinsä kävelyä. Mikä noiden seinien tarkoitus oli? Miksi hänet oli pitänyt lukita niiden sisälle? Sitäkin hän mietti ja laski samalla toisen kätensä sille, hengittäen nyt paljon rauhallisemmin kuin äsken. Tyttö painoi käsiään hellästi lasia vasten ja sulki sitten silmänsä. Hän tunsi pystyvänsä tuhoamaan kaiken mihin koski ja halusi pois sieltä, eivätkä ne kaksi ajatusta olleet hyväksi keskenään.
”Minä olen tarpeeksi vahva”, hän toisti kuiskaten ja avasi silmänsä, jotka vaihtoivat väriään jään sinisiksi samanaikaisesti hänen painaessaan lasia nyt kovempaa, saaden sen rikkoutumaan pirstaleiksi. Hän hymähti tyytyväisesti ja nosti sitten kätensä ylös tarkistellakseen niitä. Siellä täällä oli ohuita metallisia levyjä ja muita pieniä ulokkeita, jotka näyttivät myös olevan metallia.
”Nyt sinä olet valmis, tarvitset vielä sekä henkistä, että fyysistä koulutusta. Ja nyt, pukeuduhan Eileen Harolds, sitten lähdemme aivan alas, koulutus saliin. Käymme katsomassa muiden menoja ja sitten viemme sinut muiden aloittelijoiden luokse, jossa pääset opettelemaan peruspilareita, kuten erilaisia potkuja ja iskuja.” Nainen kertoi kauempaa ja nyökkäsi sitten vaatepinoon päin, joiden luokse Eileen kävelikin katse naiseen nauliintuneena.
”Hänen aikansa oli parhain tähän mennessä, kukaan ei ole ollut häntä nopeampi. Oletko varma, että haluat hänet aloittelijoiden sekaan?” Kuului hiljainen miehen ääni joka oli mitannut hänen aikansa päästä ulos siittä pienestä huoneen tapaisesta, jonka ääntä tyttö itse hädin tuskin kuuli. Pieni hymy hänen huulilleen kuitenkin nousi, koska hän kuuli sen niin hiljaisena kuin mahdollista. Tai ehkei hän kuullutkaan sitä, vaan uskoi kuulleensa ne sanat ja sitten ne ilmestyivät hänen mieleensä.
”Ei ole kyse minun haluistani. Koulutamme häntä aivan samalla tavalla kuin muitakin, ei tyttö saa minkäänlaista erikoiskohtelua.” Nainen sanahti ja nosti katseensa sitten miehestä takaisin tyttöön, joka oli parhaillaan pukenut jo ihonmyötäiset, harmaat ja joustavat housut jalkoihinsa ja alkoi nyt pukemaan hieman oranssintapaista toppia päälleen.
Ennen kuin hän itse huomasikaan, oli hän taas hississä menossa alaspäin, katse lukittuna aivan omasta tahdostaan lattiaan. Hän tunsi itsensä jotenkin erikoisemmaksi, kuin häntä olisi kohdeltu eritavoin kuin aikaisemmin. Olihan hän siis täynnä metallisirpaleita, mutta sitä hän ei ajanut takaa.
”Mitä minulle tehtiin? Miksi olen täynnä näitä… Näitä metallin palasia? Ja miksi kutsuitte minua oikealla nimelläni?” Eileen kysyi hämmentyneenä ja nosti katseensa oviin, jotka ajautuivat turhankin hitaasti irti toisistaan. Pieni naurahdus karkasi molempien hänen takanaan seisovien henkilöiden huulilta, kuin kysymys olisikin ollut tyhmimmästä päästä. Hän harasi sormillaan hiuksiaan ja veti ne sitten toiselle olalleen, ennen kuin nosti katseensa lattiasta jonne oli sen äskettäin laskenut. Kaikki tuntui nyt niin oudolta, aivan kuin hän olisi kuullut kaiken ympärillään.
”Sinulle tehtiin muutama parannus, etköhän huomaa niitä jo tänään. Ensinäkin, kuulet paremmin ja olet vahvempi. Näkösikin on saattanut parantua, sitä ei tapahdu kaikille. Koska olet ylemmällä tasolla, et tarvitse enää koodinimeäsi. Vain jos Mirelle puhuttelee sinua, käytetään sitä. Ellei hän tahdo toisin, tiedäthän.” Nainen kertoi ja kosketti tyttöä hellästi selkään, että hän lähtisi ulos hissistä. Ulkopuolella oli vihreää ja hetken tytön suu oli auki silkasta ihmetyksestä. Siellä täällä oli kasveja, eikä missään ollut auringon valoa. Kaikki ne siis kasvoivat jollakin muulla valonlähteellä, hän totesi mielessään ja otti muutaman askeleen ulos, huomaten vasta sitten, ettei hänellä ollut minkäänlaisia kenkiä jaloissaan. Ruoho tuntui omituiselta vasten paljaita jalkapohjia ja hän naurahti hieman, koskettaen lehteä parilla sormellaan. Siitä oli niin kauan, kun hän oli nähnyt viimeksi eläviä kasveja.
”Eli tarkoitatte, että olen tavallaan…” Eileen aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken ja nosti katseensa sitten ylös, kohti kattoa. Mutta mitä ihmettä, ei sitä ollut, ylhäällä oli vain tyhjää pitkälle, todella pitkälle ja sitten näkyi vain pelkkää mustaa.
”Kyborgi. Kyllä, olet kyborgi.” Mies lopetti hänen lauseensa ja käveli sitten portaat ylös huoneeseen, jonne tyttö itsekin käveli toisen perässä. Kuten kaikkialla muuallakin, myös siellä oli kylmä. Sitä viileyttä oli varmasti monet ihmetelleet, miksi Laitoksessa täytyi olla niin viileää, että tuntui kuin siellä jäätyisi, mutta niin ei kuitenkaan käy, vaan pysytään täysin lämpimänä. Hänen ihonsa oli muita kylmempi, niin hänelle oltiin kerrottu.
Eileen antoi katseensa kiertää hallissa, katsellen kuinka siellä olevat nuoret esittelivät taitojaan tietämättä sitä itse. Hän oli utelias ja olisi mielellään mennyt lähemmäs katsomaan, mutta se taisi valitettavasti olla mahdotonta. Ainakin nyt, sillä hän oli valvonnan alaisena ja ovi oli lukittu. Ehkä hän olisi päässyt tuonkin lasin läpi jos olisi yrittänyt, mutta hyödyttäisikö se mitään? Ehkä hänet palautettaisiin aikaisemmalle tasolle ja hän joutuisi sen koppavan ja tylyn vartijan, Hayesin luokse uudelleen. Takaisin sinne pieneen ja tylsään huoneeseen, jonka sävyinä toimivat vain harmaa ja valkoinen, jonka seinää koristivat vain pienenpieni ikkuna ja hyllykkö. Sinne hän vähiten haluaisi, joten ehkä hän nyt tyytyisi katselemaan nuorten taisteluharjoituksia noinkin kaukaa. yksi nuorista kuitenkin tuntui kuin hyppäävän hänen silmilleen, kuin heillä olisi ollut jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tai sitten Eileen vain kuvitteli, mutta silti se tuntui siltä.
”Kuka tuo on, joka juuri saapui tänne?” Tyttö kysyi seuraten tummahiuksista miehenalkua katseellaan tiiviisti. vaalea iho ja hyvässä kunnossa oleva vartalo, pakostihan sellainen pisti silmään.
”Ai hänkö? Hän on Jamie Redems, yksi Arriskutsuan jäsenistä. Toimii miten tahtoo ja hurmaa kenet tahansa tytön, joten ei kannata edes vaivautua katsomaan häntä sillä tavalla. Hän tekee mitä tahtoo, eikä kaikki kelpaa hänelle. Varsinkaan muista tuvista, hän on aika ylimielinen. Ainakin monen mielestä”, nainen kertoi ja mies nyökäytti päätään hyväksyvästi.
”En muuten tiedä teidän nimiänne. Olisihan ne ihan mukavia tietää, jos olen kanssanne enemmänkin tekemisissä.” Eileen sanoi ja kääntyi sitten hieman vastentahtoisesti noiden puoleen, luoden molempiin kysyvän katseen. Hänen huulilleen oli kuitenkin piirtynyt pienoinen hymy ja ensimmäistä kertaa elämässään, hän tajusi jopa pitävänsä Laitoksesta. Hän tunsi itsensä nimittäin vähemmän turhaksi ja paljon vahvemmaksi.
”Aivan, pahoittelemme. Minä olen Alice ja hän on Jackson. Olemme sinun tukijoitasi, vielä meidän pitäisi löytää joku, joka voisi opettaa asioita aseista ja muista asioista, kuten taisteluliikkeistä. Joku täältä, joku, joka on hyvä tasoinen ja taitava.” Nainen kertoi hymyillen ja heilautti kädellään kohti hallin avointa osaa, jolla oli taistelu meneillään. Eileenin suu loksahti pienesti auki ja hän pudisti hieman päätään, jotta saisi sen hetken hämmästyksen pois silmistään. Hän sipaisi hiukset pois silmiltään ja katsoi aikuisia hetken vuorotellen, mutta kääntyi sitten takaisin ikkunan puoleen. Pieni kiukku nousi hänen sisälleen.
”Senkö takia te toitte minut tänne? Jotta valitsisin itselleni mentorin?”
”Ei, nyt käsitit väärin. Me valitsemme hänet”, Alice kertoi hymyillen ja käveli sitten vaaleahiuksisen nuorukaisen vierelle, arvioiden muita hallissa olevia jotka taistelivat. Eileen kohotti hämmentyneenä kulmiaan. Hänelle valittaisiin mentori, eikä hänellä ollut edes mitään hajua miksi. Miksei hän olisi voinut valita sitä itse, kun kerran joutuisi viettämään aikaa tulevan valittunsa kanssa? Niinpä tyttö otti askeleen taaksepäin ja laittoi kätensä tiukkaan puuskaan rinnalleen.
”Miksen minä saa valita? Minähän se kumminkin olen, joka joutuu viettämään pitkän aikaa sen kyseisen henkilön kanssa. Ettekö te luota minun valintaani?” Eileen kysyi hieman tylyllä äänellä, vaikka olikin tarkoittanut sen olevan hieman ystävällisempi. Mutta häntä ärsytti liikaa voidakseen pitää äänensä edes jotenkuten normaalina, se vain sattui olemaan hieman liikaa. Kai hänelläkin olisi samat oikeudet kuin muillakin ihmisillä. Vai oliko hän enää edes ihminen, höyryä tuli sormien päistä, hän kuuli aikaisempaa paremmin, näki paremmin ja tunsi paremmin. Kaikki aistit olivat parantuneet.
”Koska kukaan muukaan ei saa valita sitä itse. Sinua koskee aivan samat säännöt kuin muitakin.” Jackson sanoi tiukasti ja siristi pienesti silmiään, katsellessaan puolella silmällä ulos, välillä kumminkin keskittyen taas tutkailemaan tytön puoleen, ettei hän vaikka onnistuisi karkaamaan alas kentälle ja siellä sitten teloisi itseään.
”Te sanoitte, että minun aikani oli muita parempi. Eikö minulla silloin pitäisi olla hieman etuoikeuksia? Voin kyllä varmistaa teiltä, että käykö kyseinen henkilö. Jooko?” Hän vielä yritti noilta kahdelta aikuiselta, ristien samalla sormensa toistensa lomaan ja kallistaen hieman päätään. Kyllä hänkin osasi näyttää suloiselta ja viattomalta, vaikkakin osasi myös olla erittäin rämäpäinen ja rääväsuinen tarvittaessa. Mutta tuossa tilanteessa oli vain järkevämpää olla kiltti tyttö, joka ainakin yritti olla suloinen.
”Niin sanoimme ja se oli totta. Aikasi oli upea, ei kukaan muu ole onnistunut pääsemään sieltä niin nopeasti pois, tuo oli ennätys”, Alice virkkoi ja vilkaisi pikaisesti Jacksonin suuntaan, joka pudisti nopeasti päätään. ”Se oli vielä pienempi kuin Jamiella. Ja hän on todella… Erikoislaatuinen.” Niin nainen jatkoi. Ja juuri tuo sai nuorimman henkäisemään terävästi. Tarkoitettiinko nyt sitä nuortamiestä, joka oli äskettäin saapunut tuonne sisälle, hänen nimensähän oli Jamie..
”Siis se poika, joka tuli tänne äsken. Minun aikaniko oli hänen aikaansa parempi?” Eileen kysyi hämmentyneenä kulmiaan kohottaen, mutta piti silti kätensä vielä tiukassa puuskassa rinnoillaan. Ei hän ihan heti laskisi niitä alas, ne olivat tavallaan kuin kilpi hänelle, ettei voinut tehdä mitään pahaa, satuttaa ainakaan. ”Ja kertokaa, millä tavalla hän on erikoinen.”
Nainen ja mies näyttivät molemmat hieman epäilevän hänen sanojaan.
