Pienenä taustoituksena:
Tämä tarina on osa kehittelemääni fantasiamaailmaa; Nourricea, velhojen saarta. Tässä kuitenkin lukijalle saattaa jäädä paljon asioita tuosta maailmasta hämärän peittoon. Tämä johtuu siitä, että tämä teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukijalla olisi pohjatietona ainakin osa suunnittelemastani isommasta ”päätarinasta”, jossa maailmaa avataan lukijalle yksityiskohtaisemmin. En ole varma soveltuisiko tuo ”päätarina” tälle foorumille, kyseessä olisi enemmänkin useampi (keskeneräinen) romaani, niin saattaa olla turhan pitkiä tällaiselle enemmän novelleille tarkotetulle foorumille. Halusin kuitenkin jakaa jotain tekeleitäni tänne, joten toivottavasti tarinaan pääsee sisään ilman pohjatietojakin.
********************************************
Eräänä synkkänä syysiltana mahtava myrsky vavisutti eteläisen Nourricen rantoja. Tuolloin muuan haaksirikkoutunut poloinen paiskautui rajuilman tuomana rantaan lähelle Malekon kaupunkia.
Läpimärkä ja riutunut nuorukainen pääsi vaivoin pystyyn, ja lähti uupuneena etsimään suojaa, pitkät hiukset vuolaasti vettä valuen.
Hän oli taivaltanut rantaa jonkin matkaa, kun hän näki valon edessään. Toivo pilkahti hänen sisällään. Kenties hän voisi saada majapaikan ja ruokaa, jonka hän ehkä pystyisi maksamaan työtä tekemällä.
Haaksirikkoinen kuitenkin pettyi pahan kerran, kun vastaantulija olikin vain pieni poika, paljon häntä itseään nuorempi.
”Näytätpä sinä hassulta”, myrskylyhtyä kantava poika totesi nähdessään haaksirikkoutuneen. ”Ihan kuin uitettu rotta!”
”Tietäisitpä vain”, haaksirikkoutunut mutisi ärtyneenä. ”Mitä sinä teet yksin ulkona tällaisella säällä?”
”Äiti kyllä kielsi minua, mutta en minä siitä välitä”, poika vastasi. ”Halusin tulla ulos katsomaan myrskyä, minusta se on upea! Olen nähnyt ainakin kymmenen salaman iskevän maahan, ihan lähelle! Entä miksi sinä olit uimassa? Etkö mielestäsi kastu tarpeeksi tässä sateessa?”
”Sukkeluudet sikseen. Voisitko ainakin kertoa minulle, missä minä olen? Olen ajelehtinut merivirtojen viemänä jo ainakin kolme päivää, ja ylinokkela tenava on tässä tilanteessa viimeisten asioiden joukossa, mitä minä kaipaan!”
”Kolme päivää haaksirikkoutuneena!” poika huudahti. ”Mahtavaa! Olet siis kunnon seikkailija! Olet päätynyt Malekoon, kaupunki on tuossa aivan lähellä – minä asun siellä.”
”Ja missähän päin maailmaa tämä Maleko sijaitsee?” haaksirikkoutunut kysyi. ”Minun puolestani voimme yhtä hyvin olla vielä Kuuballa tai kaukana Jäämeren hyisillä rannikoilla!”
Poika näytti hämmentyneeltä.
”Maleko, Nourricen eteläkärjen kaupunki. Miten et voi tietää sitä?”
”Nourrice? Olemmeko vielä Karibialla? Kotona Euroopassa en ainakaan ole kuullut moisesta paikasta.”
”Minkälainen velho sinä oikein olet?” pikkupoika kiihtyi. ”Miten sinä voit olla täällä, jos et tiedä yhtikäs mitään!”
”Anna olla”, haaksirikkoutunut sanoi väsyneenä. ”Mikä sinun nimesi on? Minä olen Wilius. Voisitko olla ystävällinen ja viedä minut kotiisi? Minä tarvitsen nyt yösijan ja kunnon aterian – rahaa minulla ei ole, mutta maksan kyllä työtä tekemällä.”
”Hyvä on, kaipaat selvästi pientä läksytystä”, poika sanoi. ”Äitikään ei varmasti suutu minulle, kun näkee sinut. Minä olen Albert.”
Näin tapasi Wilius Merenkävijä Albertin. Nuori Albert vei Wiliuksen kotiinsa, pieneen taloon Malekon laidalla. Hänen vanhempansa olivat käsityöläisiä, eivät voimakkaita velhoja, mutta he käyttivät monenmoisia hyödyllisiä loitsuja töittensä vahvistamiseen. Kovin varakas perhe ei ollut, mutta he suostuivat silti tarjoamaan Wiliukselle yösijan ja kunnon illallisen. Ja suuri oli heidän ihmetyksensä kun Wilius kertoi, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan Nourricesta, saati velhoista. Sama päti myös Wiliukseen, kun hän sai kuulla, mitä kerrottiin velhojen saarta suojaavasta taiasta, joka päästäisi lävitseen vain sellaiset, joista itsestään voisi tulla velhoja.
”Tai no, olen minä kuullut huhuttavan yhdestä velhosta”, Wilius sanoi saatuaan vatsansa täyteen. ”Niin ainakin jotkut väittävät – itse en siihen uskonut, mutta kenties se siis sittenkin on totta.
Minä olin apupoikana eräällä kauppalaivalla – olen ollut merillä siitä asti kun vanhempani kuolivat. Muutamia päiviä sitten merirosvot hyökkäsivät kimppuumme. Kyseessä oli Eirik Turma, Karibian kauhu, merirosvokapteeneista pelätyin. Lastimme oli arvokas, koko ajan Kuubasta lähtömme jälkeen pelkäsimme hänen hyökkäystä. Espanjalaiset kuitenkin lupasivat meille niin suuren palkkion, ettemme voineet kieltäytyä. Puosulta kuulin huhun, jonka mukaan Eirik Turma omaisi jonkinlaisia taikavoimia, joiden ansiosta yksikään hänen kohteeksensa joutunut paatti ei pääse pakoon. Jaa, enpä tiedä, mutta sen tiedän, että itse olen onnekas, kun selvisin hengissä – ensin Turmasta, ja sitten vielä tästä myrskystä!”
”Entä kuinka vanha olet?” Albertin äiti kysyi. ”Velhoksi nimittäin tullaan aina täysi-ikäisyyden kynnyksellä, yhdeksännentoista ikävuoden aikana – sitä sanotaan, että sen jälkeen on liian myöhäistä.”
”No sepäs sattui”, Wilius totesi. ”Itse olen vielä seitsemäntoista, mutta sattumoisin syntymäpäivääni on vain kaksi viikkoa.”
Niin Wilius jäi joksikin aikaa Albertin perheen vieraaksi. Hän oli hiljainen ja pidättäytyväinen, eikä mielellään kertonut paljon enempää menneisyydestään, vaikka hänen isäntänsä – etenkin nuori Albert – kovin uteliaita sen suhteen olivatkin. Majapaikkansa hän korvasi auttamalla heitä kotiaskareissa monin tavoin. Ja Albertin kanssa hänestä tuli nopeasti hyvin läheinen.
Sana Nourricen löytäneestä ulkomaailman nuorukaisesta kuitenkin levisi nopeasti. Kun viikko oli kulunut, saapui Zerena, Sunamon lääninjohtaja, henkilökohtaisesti tapaamaan perhettä, ja pyysi saada tavata Wiliuksen. Zerena selitti Wiliukselle suurin piirtein samat asiat jotka hän jo oli kuullut, Nourricesta, velhoista ja Vuoresta, joskin paljon syvällisemmin. Hän tarjosi Wiliukselle myös majapaikkaa luotaan, jonka Wilius hyväksyi, joskaan ei pitkäksi aikaa.
”En tahdo jäädä kenenkään riesaksi”, hän sanoi. ”Isäntieni vieraanvaraisuutta olen jo hyödyntänyt aivan tarpeeksi, velhojen johtajan luona tuotan luultavasti paljon vähemmän vaivaa – mutta viivyn vain sen aikaa, kunnes olen päässyt perille tämän uuden maailman tavoista, ja olen valmis lähtemään omaa onneani luomaan.”
”Tee toki kuten parhaaksi katsot”, Zerena sanoi, ”mutta tiedä, että olet sen verran harvinaislaatuinen tapaus, että olen mielelläni valmis näkemään hieman vaivaakin sinun eteesi. Johtajana se on minun velvollisuuteni.
On kuitenkin vielä eräs, kenelle tahdon sinut esitellä. Aikoinaan hänkin oli tämän saman läänin johtaja, mutta ikänsä myötä hän astui syrjään, tehden tietä nuoremmille. Vanhuus ei kuitenkaan tätä miestä paina. Hän on Nourricen suojelija, velhojen valvoja, kaiken hyvän ylläpitäjä, jonka nimen kuullessaan jokainen paha olento juoksee peloissaan takaisin varjoihinsa. Hän on Thor Vanha, velhoista viisain, jonka neuvoja johtajat ovat jo vuosisatoja noudattaneet. Juttelin äskettäin hänen kanssaan, ja hän olisi mielissään saadessaan jakaa viisauttaan kanssasi, Wilius. Jos tahdot minun neuvoni, niin kuuntele, mitä hänellä on sinulle sanottavanaan, ja ota hänen vinkeistään vaari.”
Wilius hyvästeli Albertin perheineen, kiitti heitä vieraanvaraisuudestaan, ja lähti sitten Zerenan mukaan. He pysyivät silti yhä läheisissä yhteyksissä, usein Wilius kävi tapaamassa heitä, etenkin nuorta Albertia.
Pian Wiliuksen kahdeksantoistavuotissyntymäpäivän jälkeen Zerena järjesti hänelle matkan Vuorelle, missä Strakomek, Vuoren hoitaja, nosti hänen velhon voimansa esiin. Innokkaana Wilius kokeili uusia taitojaan, ja kaikille oli selvää, etteivät hänen voimansa olleet vähäisimmästä päästä.
Kaksi päivää myöhemmin Zerena vei Wiliuksen tapaamaan legendaarista Thor Vanhaa, joka yhä asui Malekossa, pienessä ja vaatimattomassa talossaan meren rannalla.
”Siinä siis on nuori Wilius, jota Nourricen Löytäjäksi sanotaan”, vanhus sanoi hymyillen. ”Kauan on siitä, kun viimeksi saimme sinunlaisiasi vieraita saarellemme, kukaan muu ei sitä taida minun lisäkseni muistaakaan. Minä itsekään en ole alun perin Nourricelta kotoisin, vaikka olenkin lähes koko elämäni täällä viettänyt.”
Wilius viipyi Thor Vanhan luona koko päivän, jolloin hän sai kuulla lisää taikuuden syvimmistä salaisuuksista, ja henkilökohtaista opastusta uusien voimiensa käyttöön. Myöhään illalla Thor sanoi: ”Opit nopeasti, nuori Wilius. Mutta huomaan, että jokin sinua selvästi vaivaa. Haluaisitko kertoa, mikä sydäntäsi kalvaa?”
Jonkin aikaa Wilius pohti, tahtoisiko avautua, mutta lopulta hän sanoi: ”Eirik Turma. Hän upotti alukseni – mikä toki johti siihen, että löysin Nourricen, sen myönnän… mutta samalla menetin monta ystävää…” Wilius katsoi vanhusta uhmakkaana. ”Mutta jos vielä kohtaamme, niin sitten hän saa katua! Silloin minä kostan hänelle!”
Thor Vanha katsoi Wiliusta huolestuneena.
”Kuule”, hän sanoi, ”tuo ei ole oikein. Sinä et saa valjastaa uusia voimiasi koston työkaluiksi. Minäkin tiedän tämän Eirik Turman, olen kyllä kuullut hänen tekosistaan… Ja lupaan sinulle, että jos itse kohtaan hänet, pistän pisteen hänen tihutöilleen, mutta kosto ei ikinä saa toimia tekojen motiivina. Näin monet aikojemme pimeistä velhoista ovat syntyneet, varmasti olet jo kuullut puhuttavan heistä… Eirik Turma ei varsinaisesti kuulu heihin, mutta samat himot häntäkin ajavat. Ethän sinä hänen kaltaisekseen tahdo tulla?”
”Jos sinä kohtaat hänet?” Wilius tuhahti. ”Turma ei ole tyhmä, ei hän tänne Malekoon tule, kun tietää sinun olevan täällä. Ja kuulemani mukaan sinä et enää juuri poistu kotoasi, sinä et Turmaa kohtaa ellet itse häntä etsi!”
”Olet luultavasti oikeassa”, Thor sanoi. ”Mutta minä olen vanha… vaikka mieleni ja taikavoimani ovat yhä vahvat, on ruumiini heikko… Johtajat tai muutkaan eivät halua uskoa sitä, mutta minä en tule olemaan Nourricen turvana ikuisesti. Edes minä en ole kuolematon. Ymmärrän, että tahdot etsiä Turman, ja jos kohtaat hänet, on vain oikein, että lopetat hänen hirmutekonsa… mutta kosto ei silti saa olla lähtökohtasi, se ei ole oikein… Sinun on pysyttävä hänen ja muiden hänenlaistensa yläpuolella. Siksi pyydän, että pysyisit toistaiseksi täällä Malekossa, missä voin jatkaa tietojeni jakamista kanssasi… Zerenakin varmasti suostuisi kouluttamaan sinua, jos sitä pyytäisimme… Olet selvästi seikkailijaluonne, mutta minun mielestäni tekisit viisaasti, jos varttuisit vähän ja oppisit käyttämään voimiasi hieman paremmin, ennen kuin lähdet vaaroja etsimään.”
”Ei!” Wilius huudahti. ”Ole vain kuinka viisas tahansa, mutta et sinä määrää, mitä minä teen! Sinä et voi estää minua, minä etsin Eirik Turman käsiini, vaikka se olisi viimeinen tekoni! Vanhuutesi myötä olet unohtanut miltä tuntuu oikeasti elää, ja menettää!”
Vihaisena Wilius lähti Thorin luota, Thorin katsoessa surullisena hänen peräänsä. Wilius palasi Zerenan luokse ja ilmoitti lähtevänsä heti huomisaamuna hänen luotaan, ja pyysi vain saada hevosen mukaansa.
”Sen enempää en tule pyytämään keneltäkään”, hän tokaisi. ”Huomisesta lähtien pärjään omillani, sen vannon. Mutta tahtoisin mielelläni tutustua kunnolla tähän saareen, ja ilman hevosta en pääse pitkällekään. Laivoja osaan toki käsitellä paremmin, mutta kyllä minun on ollut pakko opetella maalla liikkumisenkin taito.”
”Sen saat”, Zerena lupasi. ”Pitäisin sinut mielelläni luonani pitempäänkin, mutta en toki tahdo pidätellä sinua.”
Seuraavana aamuna Wilius sitten lähti, käytyään ensin hyvästelemässä Albertin. Albert olisi kovasti tahtonut lähteä hänen mukaansa, ja Wilius lupasikin tulla takaisin kun tämäkin olisi kahdeksantoistavuotias velho.
Niin ratsasti Wilius pohjoiseen. Nyt hän tunsi jälleen olonsa vapaaksi, kun Zerena ja Thor Vanha eivät yrittäneet pidellä häntä aloillaan. Pari seuraavaa yötään Wilius vietti Hellevillassa, missä hän ansaitsi muutaman kolikon auttamalla paikallista majatalonpitäjää. Seuraavien kuukausien ajan hän ratsasti ympäri Nourricea, yöpyen milloin missäkin, tienaten henkensä pitimiksi kolikon sieltä, toisen täältä; ison osan ruuastaan hän hankki myös kalastamalla ja metsästämällä. Hän tapasi monia velhoja, ja oppi paljon lisää Nourricesta ja taikuudesta.
Mutta alle vuoden kuluttua, kun hän palasi Autiolta Tasangolta, missä hän oli ollut katsomassa lohikäärmeitä, alkoi hän kyllästyä elämäänsä maalla. Hän oli nimittäin elänyt lähes koko elämänsä merellä, minne hän kovasti kaipasi. Niinpä, kun hän tunsi jo nähneensä lähes kaiken, mitä Nourricella oli tarjota, rakensi hän Nontakon edustalla itselleen veneen, myi Zerenalta saamansa hevosen, ja lähti purjehtimaan valtameren selänteille, missä vapauden tuntu todella valtasi hänet. Sillä mikään ei sytyttänyt Wilius Merenkävijässä samanlaista tunnetta kuin yksin aavalla merellä seilaaminen, missä mikään ei häntä estellyt tai yrittänyt kertoa hänelle, mitä tehdä tai minne mennä. Ensi alkuun hän purjehti Aalloksi nimeämällään venholla Nourricen ympäri, rantautuen ainoastaan Jäämaassa, sillä Jäävuorten takana hän ei ollut koskaan ennen käynyt.
Mutta Nourrice ei Wiliukselle riittänyt. Hän oli aina tahtonut nähdä kaiken, ja nyt, velhon voimat turvanaan, saattoi hän purjehtia minne mieli teki, eikä hän malttanut olla lähtemättä yhä kauemmas, ensin Karibialle, ja sitten kohti eteläisen Amerikan tuntemattomia rantoja, aina Antarktiksen hyisille maille, jotka löivät jopa Jäämaan laudalta.
Mutta Malekossa varttui Albert, johon Wiliuksen uhma oli tehnyt syvän vaikutuksen. Tästä ei ollut kuulunut Nourricella mitään vuosiin, ja useat pelkäsivät Nourricen löytäneen pojan hukkuneen matkoillaan – tai kenties joutuneen merirosvojen uhriksi.
Wilius sen sijaan ei nähnyt matkoillaan vilaustakaan Eirikistä, vaikka yrittikin tätä etsiä. Mutta lopulta hän palasi Nourricelle, oltuaan poissa viitisen vuotta – juuri Albertin tullessa täysi-ikäiseksi. Thor Vanha kutsui hänet välittömästi luokseen, mutta tälle Wilius ei korvaansa kallistanut. Vähän aikaa hän asui Albertin perheen luona, minkä jälkeen hän lähti jälleen seikkailemaan – ja tällä kertaa Albert lähti hänen mukaansa, vanhempiensa estelyistä välittämättä. Albertiin oli tehnyt suuren vaikutuksen se, miten Wilius viis veisasi Thor Vanhan pyynnöistä, jota koko Nourrice niin suuresti kunnioitti.
”Hyvä mies Thor Vanha on, en minä sitä kiellä”, Wilius sanoi, ”mutta en minä silti anna hänenkään sanoa minulle, mitä tehdä, kaikella kunnioituksella.”
Ensi alkuun ystävykset seilasivat Nourricen ympärillä, mistä he suuntasivat kohti Eurooppaa, missä Wilius näytti Albertille vanhoja kotiseutujaan. Sieltä he kiisivät itätuulen siivin Atlantin yli nopeammin kuin kukaan ennen heitä, ja myöhäissyksyn he viettivät purjehtien Amerikan pohjoisilla, Jäämeren puoleisilla rannikoilla, kunnes suuntasivat talven tullen etelämmäs.
Karibialla heidän korviinsa kantautui uutisia Eirik Turmasta, joka oli ryövännyt Britannian kuninkaallisen laivaston kultalastin. Wiliuksen sydämessä syttyi heti viha merirosvoa kohtaan, ja nyt he alkoivat toden teolla etsiä Turmaa.
Vietettyään muutaman kuukauden Karibialla, tapasivat he eräässä kapakassa Tortugassa muuan arpikasvoisen miehen, nimeltään Ruben, joka rehvasteli kuuluvansa pelätyn merirosvokapteenin miehistöön. Wilius ja Albert liittyivät hänen seuraansa, ja Wilius tarjosi Rubenille juotavaa, väittäen vaikuttuneensa tämän rehvastelusta suuresti. Juotuaan itsensä kunnon hiprakkaan, kertoi Ruben todella kuuluvansa pahamaineisen Eirik Turman miehistöön.
”Joitain kuukausia sitten ryöstimme kuninkaallisen laivaston kultalastin”, hän kertoi kovaan ääneen. ”Siitä riitti kunnon ryyppyrahaa meille kaikille. Kapulla on paha maine, mutta ei hän niin julma oikeasti ole, kuin kerrotaan – tai no, kyllä hän yleensä on. Mutta hän antoi meille kaikille kunnon palan saaliista, ja päästi viikonlopuksi vapaalle – se kyllä tosin taisi olla ensimmäinen kerta!” Ruben vilkaisi ympärilleen, ja jatkoi sitten: ”Te vaikutatte kunnon miehiltä, kerron teille salaisuuden. Mutta te ette saa kertoa tätä kenellekään!” Hän ei näyttänyt tajuavan puhuvansa niin kovaan ääneen, että puoli kapakkaa oli keskittynyt kuuntelemaan häntä. ”Se ei pelkästään johtunut kullasta, vaikka kapu rakastaakin sitä yli kaiken… Viime viikolla nimittäin tähystäjämme – joka oikeasti onkin nainen – yritti nousta kapinaan kapua vastaan… se oli jotain ennenkuulumatonta, joku miehistöstä asettui vastustamaan kapua. Eirik Turman laivalla on nimittäin vain yksi sääntö; kapteenin sana on laki. Mutta tämä nainen – Maryanne – ei olekaan ihan kuka tahansa – sanotaan, että hänelläkin on samanlaisia taikavoimia kuin kapulla. Joka tapauksessa, kukaan muu ei ikimaailmassa olisi uskaltanut asettautua kapua vastaan, hyviä miehiä on joutunut lankulle kun he ovat tuoneet kapulle giniä tämän tahtoessa rommia. Mutta Maryanne on eri maata, julma kuin nälkäinen hai, sydämetön nainen… mitteli miekkojaan kapun kanssa, jolloin perämies iski kapulta jalat alta ja köytti tämän… oli melkein vetänyt kapun kölin ali, ennen kuin tämä jotenkin pääsi irti köysistään ja iski naisen maahan. Luulimme että se olisi tähystäjän menoa – osan kapinaan osallistuneista kapu ampuikin kuoliaaksi. Oli kapu toki vihainen, köytti naisen ylösalaisin mastoon, sinetöi solmut niin, ettei niitä saanut millään taikatempuilla auki. Siinä tähystäjä joutui roikkumaan kolme päivää ja kolme yötä, mutta kun kapu lopulta päästi hänet alas, sanoikin hän tekevänsä Maryannesta uuden perämiehen, oikean kätensä, ja päästi muun miehistön vapaalle… Antoi kaikille kunnolla kultaa ryyppäämistä varten. Vanha perämies oli ainoa, joka ei ilahtunut, hänet he nimittäin passittivat lankulle… Jotkut sanovat, että kapina sytytti lemmen liekin kapun ja Maryannen välille. Sitä ei kyllä kukaan olisi uskonut, kapteeni Eirik Turma, rakastunut naiseen! Eikä kukaan kyllä uskalla puhua asiasta kummankaan kuullen kun ylihuomenna palaamme laivaan, kapu heittäisi saman tien haiden syötäväksi… mitä se nainen tekisi, sitä en halua kuvitellakaan. Mutta niin, se siitä, nyt otetaan pää täyteen, kun kultaa vielä riittää!”
Humalaiselta Rubenilta Wilius ja Albert saivat nyhdettyä tiedon siitä, mistä Turman laiva lähtisi, minkä jälkeen he poistuivat tekemään suunnitelmaansa. Ja niin, kun Turman miehistö jälleen kokoontui Tortugan satamassa, lyöttäytyivät Wilius ja Albert valepukuisina mukaan joukon jatkeeksi, pyysivät päästä mukaan merirosvokapteenin joukkoihin, luvaten tehdä työtä ruokapalkalla. Kapteeni olikin vakuuttunut Wiliuksen tietämyksestä laivoista, ja niinpä he onnistuivat pääsemään mukaan, kun Turman laiva, Kirous, lähti liikkeelle.
Laiva oli suuri, mustapurjeinen alus, jonka sanottiin päihittävän nopeudessa kaikki muut paatit. Lukuisten ryöstöjen jälkeen kultaa ja hopeaa pursusi ulos joka nurkasta, ja kapteenin hytin suuren arkun sisällöstä liikkui monia huhuja. Edes ahnaiden merirosvojen pitkiksi venyneet ryyppyreissut eivät olleet kuluttaneet kuin pienen osan laivan rikkauksista.
Kirouksen kannella Wilius ja Albert saivat huomata Rubenin kertomusten todella pitävän paikkansa. Miehistön joukossa ei sääntöjä tunnettu, ja pienetkin riidat ratkaistiin yleensä sapelia heiluttamalla, eikä kestänyt kahtakaan päivää, kun he jo olivat nähneet miten apulaiskokilta viillettiin riidan päätteeksi kurkku auki, kun puosu oli syyttänyt häntä myrkytysyrityksestä (tältä oli lipsahtanut ruokaan vähän turhan paljon mausteita). Nuorelle Albertille kokemus oli erityisen rankka, mutta silti häntä ei missään vaiheessa alkanut kaduttaa Wiliuksen matkaan lähteminen, vaikka hän saikin kokemattomuudestaan ja nuoresta iästään johtuen kestää miehistön ankaraa pilkantekoa.
Päästyään perille laivan tavoista, alkoivat he kahdestaan suunnitella, miten pystyisivät pistämään kapuloita merirosvojen rattaisiin. Wilius tajusi nopeasti, että hänen alkuperäinen suunnitelmansa, kapteenin salamurhaaminen, ei tulisi onnistumaan – miehistö oli epäonnistuneesta kapinasta hengissä selvittyään hänelle hyvin uskollinen, jos ei muuten, niin ainakin pelon takia – ja Maryanne kulki tämän perässä minne tämä menikin. Usein he viettivät pitkiä aikoja kahdestaan Eirikin hytissä, ja huhuja heidän puuhistaan kiersi miehistön keskuudessa – kukaan ei kuitenkaan rohjennut kysyä asiasta heiltä itseltään.
Tilaisuutensa kaksikko sai reilun viikon kuluttua. Merirosvot olivat ottaneet kohteekseen keskisuuren kauppalaivan, jota he lähestyivät kovaa vauhtia, pääkallolippu salossa hulmuten. Kun koko miehistö oli keskittynyt valmistautumaan epätoivoisesti pakenevan laivan valtaamiseen, livahti Albert ruumaan, joka oli kerrankin jäänyt typötyhjäksi. Siellä hän kaatoi ison kasan ruutia lattialle, johon hän sitten heitti kipinän sormistaan. Ruuti räjähti, vavisuttaen koko laivaa, ja meri tulvi sisään ruumaan. Heidän tarkoituksenaan oli upottaa koko laiva, jolloin he toivoivat voivansa pelastautua kauppalaivan kyytiin. Albert ei kuitenkaan ehtinyt livahtaa ulos ruumasta, ennen kuin ensimmäiset miehet tulivat katsomaan, mitä siellä oli tapahtumassa. Niinpä hän joutui turvautumaan taikavoimiinsa, joiden avulla hän pakotti kaksi paikalle saapunutta miestä kasvoilleen lattialle (joka oli jo veden vallassa räjähdyksen pohjaan tekemän reiän takia), eivätkä he nähneet kuka heidän ohitseen livahti.
Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut toivotusti. Maryanne onnistui taikavoiminensa tukkimaan vuodon, eikä laiva kärsinyt pahoja vahinkoja. Ja kahden ruumaan saapuneen miehen kertoman perusteella kapteeni tiesi, että tihutyön takana oli joku taikavoimia omaava.
Kauppalaivan purjehtiessa tiehensä, keräsi Eirik Turma miehistön epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen kannelle. Maryanne seisoi hiljaa hänen rinnallaan, kuolonkylmä katse kiertäen miehistöä kuin läpivalaiseva tiikerin silmä. Harva pystyi katsomaan tuota naista silmiin kääntämättä katsettaan heti maahan.
”Kuten tiedätte, te aivottomat kansirotat, sattui ruumassa äskettäin räjähdys”, Eirik sanoi käveleskellen ympyrää miehistön edessä. ”Jos se olisi johtunut jonkun toheloinnista, olisi tuo joku jo päätynyt haiden hampaisiin. Mutta koska kyseessä oli tahallinen tihutyö, tulee syyllisen rangaistus olemaan tätäkin pahempi.” Kapteeni pysähtyi ja antoi katseensa kiertää miehistöä. Syvän hiljaisuuden vallitessa hän kaivoi esiin pistoolinsa. Kun kukaan ei edelleenkään puhunut, näytti kapteeni hetken pohtivan jotain, osoitti sitten pistoolillaan Albertia, ja painoi liipaisinta.
Hämmästyneet huudot kaikuivat laivassa kun kuula kimposi sivuun ennen kauhistuneen, mutta nopeasti reagoineen Albertin rintaa. Sitten lankesi kuolemanhiljaisuus.
”Uudet tulokkaat, niinpä tietenkin”, Eirik murahti lopulta. ”Sitokaa heidät kiinni!”
Köysiä, sapeleja ja pistooleja vedettiin esiin. Wilius ja Albert olivat kuitenkin valmiina. Taikomattomista merirosvoista ei ollut vastusta kaksikolle, kun he päästivät voimansa valloilleen. Myrskytuulen lailla he taistelivat tiensä ällistyneen merirosvojoukon läpi, ennen kuin Eirik tai Maryanne ehtivät tehdä mitään. Mennessään Wilius kaatoi Kirouksen maston ja rikkoi laivan peräsimen.
”Hyvästi, kapteeni Eirik Turma!” hän huusi seistessään lankulla. ”Lankulle halusit toheloijat passittaa, ja tulihan sitä toheloitua, kun paljastimme itsemme – joten mikäs siinä! Muista minut, sillä minä muistan sinun tuhonneen minun elämäni – vaikka sen ansiosta löysinkin Salatun Saaren! Minä olen Wilius Merenkävijä, minä olen sinun turmasi! Ja parhaat jäähyväiset myös viehättävälle neiti Maryannelle, jonka sydän on kiveä, silmät ikijäätä, kasvot säikehtivää hopeaa ja mieli löysää mutavelliä! Hyvästi!”
Merirosvojen vihaisten huutojen saattelemana Wilius ja Albert loikkasivat mereen. He eivät onneksi olleet kaukana avomerellä, sillä Karibian sisäiset kauppalaivat pysyttelivät yleensä lähellä rannikkoa. Ja koska laivan peräsin oli hajotettu, eivät merirosvot päässeet heidän peräänsä. Kanuunoiden laulaessa he uivat pakosalle, ja pian he olivat Kirouksen parhaidenkin tykkien ulottumattomissa.
”Kirottu olkoon Wilius Merenkävijä ja hänen keskenkasvuinen kumppaninsa!” räyhäsi Eirik Turma laivansa kannella. ”Mutta vielä minä heidät nitistän! Jahtaan sinua vaikka maailman ääriin!”
Pitkän uintireissun jälkeen Wilius ja Albert saapuivat uupuneina maihin, missä he palasivat Tortugaan ja hakivat Aallon, Wiliuksen oman laivan, eikä kestänyt kauankaan kun he olivat kaukana Tortugasta, jatkamassa taas matkaansa kohti tuntematonta.
Vaikka isku Turmaa vastaan oli epäonnistunut, ei se enää painanut Wiliusta. He olivat kuitenkin suututtaneet merirosvon, ja tämä tuntui riittävän hänelle. Iloisin mielin he suuntasivat eteenpäin, lauleskellen ja viskiä juoden.
Kaksikko otti suunnaksi pohjoisen, missä he kesän tultua ja lumien lähdettyä lähtivät taas Jäämeren hyisille vesille, etsimään luoteisväylää, laivareittiä Amerikan ympäri, jonka etsintä oli koitunut monien kohtaloksi. Pitkään he seilasivat petollisia salmia pitkin, ja usean kerran olivat he eksyä ja jäädä jumiin, mutta sitkeästi he jatkoivat aina vain eteenpäin ja voittivat vastoinkäymisensä. Inuiiteilta he saivat neuvoja ja täydennyksiä varustuksiinsa, ja myrskyn sattuessa saattoivat he päästä suojaan näiden majoihin. Ja alkusyksystä, kun pohjoisessa varhain koittava talvi jo oli ovella, olivat he löytäneet tiensä Alaskan ympäri, ja purjehtivat etelään Beringinsalmesta.
Täältä heidän seikkailunsa jatkuivat länttä kohti. Aallon kyydissä he lähtivät ylittämään Tyyntä valtamerta, missä he joutuivat useita kertoja myrskyn silmään, jolloin aallot löivät kymmeniä metrejä Aallon yläpuolelle, mutta mikään ei tuota kaksikkoa lannistanut, eikä heidän seikkailunhalunsa kyltynyt.
Matkattuaan Japanin kautta Kiinaan, viipyivät he siellä jonkin aikaa, ja jatkoivat sitten taas eteenpäin, aikomuksenaan kiertää koko maailma. Kerran he joutuivat merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi Intian lähellä, ja ehtivät jo pelätä Eirik Turmaa; mutta nämä olivat onneksi taikomattomia, joiden päihittämisessä velhokaksikolla ei ollut vaikeuksia.
Mutta viimein, kun he olivat kiertäneet Hyväntoivonniemen, Afrikan eteläkärjen, ja saapuneet Etelä-Atlantille, alkoi koti-ikävä painaa Albertia. Hän ei Wiliuksen tavoin ollut elänyt koko elämäänsä maailmalla, ja vaikka hänkin sydämessään halasi seikkailuja, kaipasi hän jo takaisin Nourricelle.
Niinpä he suuntasivat pohjoiseen ja saapuivat lopulta lähes kolmen vuoden poissaolon jälkeen takaisin Malekoon. Albert palasi kotiin vanhempiensa luokse, jotka ottivat hänet ristiriitaisin mielin vastaan, koska tämä ei ollut vaivautunut kertomaan näille, minne oli lähtenyt; itse asiassa he olivat jo olleet varmoja että tämä oli hukkunut aikoja sitten. Myös Wilius asui kuukauden heidän luonaan, ja kävi samalla tapaamassa taas Zerenaa, joka hänen poissaolonsa aikana oli jäänyt eläkkeelle. Wilius tapasi myös Sunamon uuden lääninjohtajan, mahtavan velhon nimeltään Nemo, joka hänkin oli viettänyt nuoruudessaan muutaman vuoden merellä, sekä hieman vastentahtoisesti Thor Vanhan, jonka kanssa Wilius teki sovinnon. Ei heistä koskaan sydänystäviä tullut, mutta Wiliuksestakin oli mukava päästä kuittaamaan vanhat erimielisyytensä. Hän kertoi Thorille myös tapaamisestaan Eirik Turman kanssa, ja Thor Vanha ilahtui kuullessaan hänen päässeen yli kostonhalustaan.
Mutta pian veri veti Wiliuksen jälleen uusiin seikkailuihin. Tällä kertaa Albert ei lähtenyt hänen mukaansa, vaan jäi Malekoon, joten Wilius lähti yksin matkaan, seilaten etelään. Tulevan vuoden aikana hän seikkaili eteläisellä Atlantilla, kiersi Amerikan Kap Hornin kautta etelästä, ja kävi taas Antarktiksella. Mutta kun hän kaksi vuotta lähtönsä jälkeen palasi pohjoiseen, kävi niin, että Wiliusta viimeiset vuodet etsinyt Eirik Turma viimein löysi hänet. Merirosvokapteeni tunnisti yksinäisen purjehtijan heti, ja Kirous kävi hyökkäykseen. Wilius taisteli urheasti merirosvoja vastaan, mutta Aalto sai osuman tykinkuulasta, ja Wilius joutui merirosvojen vangiksi, hänen laivansa painuessa valtameren syvyyksiin.
Eirik ja Maryanne pilkkasivat Wiliusta, nöyryyttivät häntä monin tavoin, ja vaikka Wilius yritti tapella vastaan, ei hänestä yksin ollut vastusta merirosvoille. Lopulta hänet jätettiin yksin keskelle merta, pienelle puiselle lautalle, ilman airoja, ruokaa, vettä, tai mitään varusteita. Julmasti nauraen Eirik Turma suuntasi rosvojoukkonsa takaisin kohti Karibiaa, varmana siitä, ettei kukaan enää kuulisi Wilius Merenkävijästä.
Mutta näin ei käynyt. Wiliusta ei tutkittu aivan perin pohjin, ja hänellä oli takin taskussaan muuan kompassi, jota häneltä ei ollut otettu pois. Hänen kompassinsa neula ei ollut tavallinen, pohjoiseen osoittava – hän oli nimittäin itse lumonnut sen Malekossa niin, että se osoitti aina lähimpään rantaan. Vaikka Wiliuksella ei ollut aavistustakaan siitä, missä päin Atlanttia hän sijaitsi, saattoi hän kompassinsa avulla lähteä melomaan käsin rantaa kohti. Ja kauan hän joutuikin melomaan. Nälkä ja nestehukka olivat riuduttaneet hänet tyystin, kun hän viimein löysi tiensä maihin, pienelle saarelle Espanjan edustalla.
Espanjassa Wilius oli vailla minkäänlaista omaisuutta. Hänen onnistui kuitenkin saada töitä kuninkaallisesta laivastosta, missä hän palveli kolme vuotta, ohjaten mahtavia kauppa-aluksia, ja osallistuen muutamiin meritaisteluihinkin. Kolmessa vuodessa Wilius oli jo noussut laivaston vara-amiraaliksi, ennen kuin hän erosi tehtävästään, saatuaan kylliksi rahaa uuden laivan ostamiseen.
Pitkän poissaolonsa jälkeen Wilius palasi taas Malekoon, missä hän tapasi jälleen Albertin, ja sai kuulla sekä tämän vanhempien että entisen johtajan Zerenan kuolleen vain vähän ennen hänen paluutaan.
Samalla Wilius sai myös kuulla uusia huhuja Eirik Turmasta. Luullen päässeensä Wiliuksesta eroon, oli Turma alkanut värvätä miehistöönsä uusia jäseniä – velhoja. Lopulta hän oli jättänyt koko vanhan miehistönsä – Maryannea lukuun ottamatta – autiolle saarelle, kooten nyt kokonaista velho-merirosvomiehistöä. Suurin osa hänen joukoistaan oli heikkoja, mutta pahantahtoisia velhoja, joita elämä oli kohdellut kaltoin, jotka näkivät tässä tilaisuutensa päästä käsiksi kultaan tai kunniaan. Kirous oli jo tehnyt muutamia iskuja Nourricella, Entoriin sekä pienempiin kyliin Länsi-Gundarissa. Turma kutsui nyt itseään pimeyden kapteeniksi – huhuttiin, että Nourricen pimeät velhot pitivät tätä loukkauksena itseään kohtaan. Jotkut nauroivat, että Thor Vanhaa peläten pimeät velhot eivät uskaltaisi koskaan käyttää pimeitä voimiaan ketään muuta kuin Turmaa vastaan.
Johtajat yrittivät turhaan ennakoida merirosvojen iskuja. Kaikkiin rannikkokaupunkeihin asetettiin jatkuva vartio. Turma ei kuitenkaan ollut typerä – hän tiesi, ettei hänen miehistöstään olisi vastusta johtajien hyvin organisoiduille turvajoukoille – saati sitten Thor Vanhalle. Niinpä hän ei enää iskenyt suuriin kaupunkeihin, vaan keskittyi ryöstelemään pieniä rannikkokyliä eri puolilla saarta.
Wiliuksen kanssa Turma joutui taas vastakkain viisi vuotta sen jälkeen, kun hän oli jättänyt tämän kuolemaan. Merirosvot pitivät piiloa luolassa Ylänkönummen korkeiden, suoraan mereen laskevien pahtojen edustalla. Luola oli riittävän suuri ja syvä, jotta Kirous mahtui kokonaan sen sisään, ja niin hyvin piilossa, että ulkoa käsin oli vaikea havaita mitään, jos ei osannut katsoa juuri oikeaan kohtaan. Lisäksi luolan edusta oli täynnä salakavalia karikoita, joten harva merenkulkija uskaltautui tulemaan sen lähelle. Eirik ei ollut kuullut Wiliuksen paluusta, joten hän ei ollut uskoa silmiään, kun tämä purjehti hänen piilopaikkansa editse uudella veneellään, Albert kyydissään.
”Kahdesti kirottu olkoon tuo inhottava pojankloppi”, Eirik murisi tarkkaillessaan kaksikkoa kaukoputken läpi. ”Wilius Merenkävijä ja hänen ärsyttävä pikku kaverinsa! Suolavedelläkö hän janonsa sammuttaa? No, sattuipa sentään somasti, että ovat molemmat kerralla paikalla, saanpa nitistettyä sen maakravun samalla. Ja tällä kertaa en jätä työtä tekemättömäksi!”
Kaksikko oli päättänyt taas lähteä seikkailemaan, Nourricea kiertämään. Ja mikä seikkailu se silloin olisi, jos he kiertäisivät karikot kaukaa, josta mahtavat pahdatkin näkyivät vain kaukaisina kielekkeinä – etenkin kun tuuli oli kova; taivaanrannan pilvet enteilivät myrskyä.
Tykinlaukaus havahdutti heidät molemmat mietteistään.
”Saimme seuraa”, Wilius tokaisi katsoessaan taakseen. ”Vanha ystävämme Eirik Turma. Ei näytä kovin iloiselta”, hän lisäsi vilkaistessaan kaukoputkellaan lähestyvää merirosvoalusta.
”Tällä kertaa me hoitelemme hänet!” Albert julisti.
”Näillä petollisilla vesillä ohjaaminen vie minun huomioni”, Wilius sanoi. ”Myrskyn kanssa ei ole leikkimistä – tämän enempää. Sinä saat puuttua peliin, jos he uhkaavat osua meihin, Ale. En mielelläni menettäisi laivaani jo kolmatta kertaa hänelle!”
”Älä sinä sitä pelkää, kunhan vain pidät meidät poissa karikoista!” Albert lupasi.
Merirosvoalus oli heitä nopeampi, ja lähestyi koko ajan, tykkien laulaessa. Albert saattoi jo haistaa ruudin käryn, jota tuuli kuljetti mukanaan. Vähän väliä laukaus osui aivan heidän viereensä – ja kerran kuula lensi suoraan heitä päin; Albertin taika sai sen kuitenkin kaartamaan viime hetkellä sivuun.
”Koko miehistö velhoja nykyään, vai?” nauroi Wilius. ”Eipä siitä paljon apua näytä olevan! Umpi-tumpeloita he tykkien käsittelyssä ovat edellisiin verrattuna – vanha kunnon Ruben osui soutuveneeseen kilometrin päästä, muistatko – jos sattui olemaan selvin päin!”
Tuulen yltyessä aallot kasvoivat yhä suuremmiksi, ja Wilius ohjasi venhonsa yhä syvemmälle karikkoon, missä pienikin virhe koituisi kohtalokkaaksi. Terävät kivet pistivät esiin kaikkialla heidän ympärillään, säälimättöminä ja pahaenteisinä, valmiina puhkaisemaan veneen pohjan sinä silmänräpäyksenä kun saisivat siihen tilaisuuden, Kirouksen kanuunoiden ujeltaessa aina vain uhkaavampina. Sen puoleen myrskyltä kuin Turmalta ei heltiäisi armoa. Aaltojen paiskatessa suolavettä Wiliuksen kasvoille, palautui hänen mieleensä hänen ensimmäinen kohtaaminen merirosvon kanssa – silloin kun hän ei vielä ollut löytänytkään Nourricea. Villi nauru kajahti ilmoille hänen huuliltaan. Niin paljon oli hän nähnyt ja kokenut sen jälkeen.
”Tämä se vasta on elämää!” Wilius huusi Albertille. ”Kaksin armottoman meren syleilyssä, myrskyn pauhatessa taustalla, merirosvojen takaa-ajamina! Lähdit minun matkaani etsiäksesi seikkailuja, Ale – olet totisesti saanut toivomasi!”
Pitkään jatkui ajojahti Ylänkönummen jylhän pahdan edustalla. Eirik Turma turhautui yhä enemmän, kun hänen miehensä eivät onnistuneet upottamaan Wiliusta, eivät tykein, eivät taioin.
”Täysillä kohti!” hän karjui. ”Upotamme nuo kutaleet, vaikka sitten henki menisi!”
Hänen miehistönsä, jotka eivät velhoudestaan huolimatta olleet yhtä kokeneita merenkävijöitä kuin hänen aikaisemmat, taikomattomat miehensä, kavahtivat yltyvää myrskyä ja yhä vaarallisemmaksi käyvää karikkoa, jonka keskelle Wilius ja Albert pakenivat – mutta vielä enemmän he kavahtivat kapteeniaan.
Juuri silloin mahtava salama osui Kiroukseen, murskaten ison palan laivan kantta. Kaksi tykkiä ja kaksi miestä vajosi mereen kauheiden huutojen myötä.
”Jääkööt!” Eirik huusi. ”Mitä minä heillä, Wiliuksen minä tahdon!”
”Napakymppi!” huusi Wilius riemukkaana Albertille, joka salaman oli singonnut. ”Koko laiva täynnä piraatteja, velhojakin, eivätkä he silti ole meitä saaneet! Vanha kunnon kapteeni harmaaparta käynee aika kuumana, vai mitä luulet?”
Kirous lähestyi silti koko ajan, ja Albertilla oli koko ajan kovempi työ suojautua laivan tykeiltä. Merirosvoalukselta sinkoutui välillä myös velhojen salamoita heitä kohti; joskaan ei sellaisia, joiden torjuminen olisi tuottanut Albertille hankaluuksia. Ensimmäisen vastaiskun jälkeen hän ei kuitenkaan enää onnistunut yllättämään vihollisiaan toistamiseen. He osasivat nyt varautua siihen, ja onnistuivat torjumaan hänen vastataikansa.
”Nyt tarkkana!” Wilius huusi. ”Kiepsautan tuosta kapeasta väylästä, aivan kallion edestä – siinä ei monta laivanmittaa ole tilaa. Se on menoa nyt!”
Lähellä oli, että he olisivat ajaneet karille, mutta onnistuneesti Wilius käänsi suunnan ulommas kallioluodon jälkeen. Turma tuli perässä.
”Hullujako he ovat?” Albert huudahti. ”He eivät voi mahtua tuosta!”
”Hullujahan he ovat, nyt meillä on siitä pitävä todiste!” Wilius nauroi.
Samaa huusivat monet Eirikin miehistä. Maryanne käski kauhistuneena muuttamaan kurssia, mutta hullunkiilto paloi kapteenin silmissä. Näkemättä mitään muuta kuin häntä liian kauan kiusanneen kaksikon, ohjasi hän laivansa läpi kapeikosta; terävä kivi puhkaisi ruuman ja he olivat juuttua kiinni siihen paikkaan. Mutta sattuman, taian tai silkan kapteenin raudanlujan tahdon avittamana laiva pääsi irti ja jatkoi takaa-ajoaan.
”Ruuma on puolillaan vettä!” Maryanne huusi. ”Vauriot saadaan kyllä korjattua – mutta meidän on käännyttävä, ennen kuin on liian myöhäistä!”
Silloin Albertin kädestä lennähti taas salama taaksepäin. Tämä ei kuitenkaan osunut laivaan, kuten ei ollut tarkoituskaan. Korkealla heidän yläpuolellaan räjähti, ja tonneittain kiveä irtosi Ylänkönummen jyrkästä kivimuurista, sataen alas pommien voimalla. Wilius ja Albert olivat juuri ehtineet tarpeeksi kauas rannasta ollakseen turvassa, mutta merirosvot jäivät suoraan putoilevien kivien alle. Joitain heidän onnistui taioin ohjata syrjään; mutta heidän taitonsa eivät riittäneet, ja pian valtavalla voimalla putoavat lohkareet olivat muovanneet Kirouksen kannen reikäjuustoksi.
”Me uppoamme!” merirosvot huusivat. ”Myrskyn silmään! Jättäkää alus!”
Epätoivoisesti laivaa yritettiin korjata; mutta peli oli pelattu. Muutamassa minuutissa oli selvää, ettei alusta voisi mitenkään pelastaa. Epätoivoiset merirosvot heittäytyivät yli laidan, ja useat hukkuivat aaltoihin tai murskaantuivat armottomiin kiviin. Uppoava alus jatkoi vielä kulkuaan, mutta oli jo vajonnut niin, ettei siitä pian näkynyt kuin masto, joka pilkisti esiin aaltojen kylmästä sylistä.
Voitonriemuisina Wilius ja Albert kääntyivät takaisinpäin, jolloin hengissä sinnittelevät merirosvot lähtivät hädissään uimaan heitä kohti.
”Hoi!” Wilius huusi ilkkuen. ”Kelpaako kyyti, vai hukuttaudutteko mieluummin tänne? Mutta muistakaa; minun laivassani pelaatte minun säännöilläni. Joka iikka sidotaan kiinni johonkin, ja aseenne luovutatte minulle!”
Kaksikymmentäkaksi merirosvoa he onnistuivat onkimaan ylös merestä, heidän joukossaan Maryanne. Pelastautuneet eivät panneet vastaan, kun Wilius ja Albert kahlitsivat heidät taioin kiinni mastoon, kaiteeseen, portaikkoon, jopa toisiinsa.
”No, missä kapteeninne?” Wilius kysyi. ”Älkää nyt vain kertoko, että hän on niitä tyyppejä, jotka eivät kaiken tämän jälkeen osaa uida!”
”Hän jäi”, Maryanne nyyhkytti surkeana, tähyten sinne missä Kirouksen masto oli jo kadonnut näkyvistä. ”Ei suostunut lähtemään – ei suostunut anomaan armoa. Kapteeni ei hylkää laivaansa – ei edes lopun edessä.”
”Hah, se on sitten hänen menoaan!” Wilius huudahti. ”Vanha öykkäri. Olisin mieluusti ottanut hänet kyytiini, mitähän olisi siihen sanonut, mitä! No, jääköön sitten tuonne, jos ei kantti kestä kohdata voittajaansa! Ehkä näin on parempi.”
Niin kohtasi loppunsa merirosvokapteeni Eirik Turma, Karibian kauhu, merirosvoista julmin ja pelätyin. Hänen mukanaan upposi hänen kirottu laivansa, ja sen mukana aimo lasti kultaa ja muita aarteita. Monet seikkailunhaluiset tulivat myöhempinä aikoina noita aarteita Ylänkönummen edustalta etsimään – mutta hippuakaan ei kukaan koskaan löytänyt. Koska paikalle oli erittäin vaikea päästä, menettivät monet etsijät henkensä noilla matkoilla, ja huhut kertoivatkin, että Turman aarre olisi kirottu, että hänen henkensä suojelisi viimeistä leposijaa, jonne hänen laivansa rikkaudet olivat vajonneet.
Voitokkaina Wilius ja Albert palasivat takaisin Garaciin, laiva täynnä aloilleen kahlittuja merirosvoja. Koko matkan ajan oli Maryanne ollut hiljaa, ja yöllä, kun hän luuli, ettei kukaan kuullut, oli hän jopa itkenyt – jotain mihin Wilius tai sen puoleen Albert ei olisi uskonut tuon kylmäsydämisen naisen kykenevän. Näinpä heidän ei enää alun jälkeen tehnyt mieli pilkata tätä, ja loppumatkan ajan he antoivat tämän olla omissa oloissaan.
Garacissa he luovuttivat henkiin jääneet merirosvot Farachin lääninjohtajalle, Elena Kafferille. Merirosvot lukittiin vankilaan, ja näin oli Nourrice taas turvassa.
Wilius ja Albert palasivat Malekoon tällä kertaa ratsain – Kaffer oli luvannut lähettää Wiliuksen laivan Malekoon. Seikkailuaan he jatkoivat ensin Ylänkövuorilla, missä he valloittivat Nourricen huipuista korkeimman, kauhistuttavan Terähuipun, jota tavoitellessaan moni seikkailija oli menehtynyt jyrkille ja vaarallisille rinteille. Jouduttuaan pieniin kahinoihin hirviöiden kanssa, jatkoivat he matkaansa Wurthankjärvelle, jonka poikki he soutivat, nähden vilaukselta järven pelätyn hirviön. Ylitettyään Aution Tasangon, missä he välttyivät täpärästi jäämästä lohikäärmeiden hampaisiin, vaelsivat he Välimetsän poikki, missä he pääsivät kuulemaan yksisarvisten ääntä, kun nämä lausuivat Wiliukselle yhden lauseen: ”Hyvin tehty, Nourricen Löytäjä.”
Päästyään Malekoon, hankki Wilius nyt itselleen ensimmäistä kertaa oman talon, kallioniemeltä merenrannasta. Talo ei ollut kummoinen, pieni mökki syrjässä keskustasta, mutta silti vain kivenheiton päässä Albertin luota, joka asui yhä vanhempiensa tyhjäksi jääneessä talossa – hänen vanhempi veljensä Valdemar oli lähtenyt Aushokiin tavoitteenaan taidemaalarin ura.
Muutaman vuoden kaverukset asustelivat rauhassa, eikä Wiliuskaan juuri lähtenyt sen pitemmille matkoille kuin parin päivän kalareissuille. Ainoan pitemmän seikkailunsa yhteydessä kaksikko päätyi viettämään useita viikkoja Skotlannissa, missä he auttoivat paikallisia klaaneja suuresti suojautumaan villeiltä ryöväreiltä. Tämän seurauksena kaksikolle annettiin kunnianosoituksena myös omat sukunimet; skotlantilaisten silmissä he olivat tästedes Wilius McSailor ja Albert McWisser. Wilius ei Skotlannista lähdettyään koskaan ottanut uutta nimeään vakituiseen käyttöön, mutta Albert otti sen heti omakseen.
Silti veri veti Wiliusta koko ajan ulapalle, ja hänellä pyöri mielessään mystinen, eteläinen maa, Australia, jossa hän ei vielä ollut käynyt. Niinpä hän lähti eräänä keväisenä aamuna, vuosi Skotlannista palaamisensa jälkeen, tapaamaan Albertia, pyytääkseen tätä jälleen mukaansa seikkailuihin. Mutta koska Albert ei ollut kotona, päätti Wilius sitten lähteä yksin matkaan.
Vuoden päivät oli Wilius poissa, ja kun hän palasi, oli hän ensimmäinen velho joka oli käynyt kaikilla maailman seitsemällä mantereella. Hän kiiruhti heti tapaamaan Albertia, koska hänen sydämensä paloi taas seikkailunhalusta; tällä kertaa hän paloi halusta valloittaa pohjoisnapa, missä kukaan ei vielä ollut onnistunut. Mutta kun he tapasivat, sanoikin Albert näin: ”Hienoa nähdä taas, vanha ystävä. Mutta paljon on minulle tapahtunut sinä aikana, kun sinä olit poissa – jättämättä sanaa minulle. Ei siinä mitään, olen minä jo siihen tottunut. Mutta nyt on käynyt niin, että minä olen tavannut erään – tytön nimittäin. Inge on hänen nimensä, Inge Zarkovy. Hän on kaunein nainen, ketä olen eläissäni nähnyt. Pahoin pelkään, ystäväni, että en voi enää lähteä noin vain seikkailemaan. Mutta tule kanssani, tahdon esitellä hänet sinulle.”
Inge oli hyvin kaunis, vaikka etäinen ja kylmä – mutta hänellä oli silti lämmin sydän. Hän tuli kunniakkaasta suvusta, vaikka suku nykyään olikin rutiköyhä. Hyvin he silti tulivat toimeen – Albertkin oli nykyään ensimmäistä kertaa elämässään saanut vakituisen työpaikan, Nemo oli mielellään palkannut hänet turvajoukkoihin.
Mutta ystävänsä tavoin ei Wilius koskaan asettunut aloilleen. Albertin jäädessä Malekoon lähti Wilius taas yksin matkaan, tavoitteenaan pohjoisnapa; mutta hyiset myrskyt kävivät hänellekin voittamattomiksi, ja edes taikavoimiensa avulla ei Wilius yksin onnistunut napaa valloittamaan.
Ja kun hän taas palasi Malekoon, odotti häntä siellä uusi yllätys. Inge oli nimittäin raskaana, ja pian hän synnytti parin esikoisen, joka sai nimekseen Adolf.
Niin olivat Albert McWisserin seikkailijanpäivät ohi, ja hänestä tuli lopulta leppoisaa elämää viettävä perheenisä. Mutta koskaan ei hän unohtanut nuoruutensa seikkailuja Wiliuksen kanssa; eikä seikkailija kokonaan hävinnyt hänen sisältään. Aina joskus kävi niin, että hän odottamatta lähti pienelle purjehdukselle vanhan ystävänsä kanssa, joka saattoi joskus venyä viikkojenkin mittaiseksi.
Mutta Wilius, vaikka hänelläkin oli koti Malekossa, ei koskaan viipynyt siellä pitkään. Meri oli hänen kotinsa ja ainoa todellinen rakkautensa. Vaikka hän kävikin säännöllisin väliajoin tapaamassa vanhaa ystäväänsä, sekä tämän vaimoa ja nuorta poikaa, tunsi hän aina maalla ollessaan syvää kaipuuta merelle. Ja lopulta hän kohtasi loppunsakin merellä, mahtavassa syysmyrskyssä, jonka veroista ei ollut kokenut sen jälkeen kun myrsky paiskasi seitsemäntoistavuotiaan haaksirikkoutuneen velhojen saaren rantaan. Tuolloin upposi Wilius Merenkävijä, velhoksi nuorena, vain seitsemänkymmentävuotiaana, ja mukanaan vei hän veneensä ja lumotun kompassinsa, jollaista ei ole maailmassa toista ollut; ja niin oli Nourricen Löytäjä, merten mies ja merirosvojen kauhu poissa; eikä Nourricesta enää tiennyt kukaan, joka ei olisi velhojen joukkoon jo syntyessään kuulunut.
Koska Wiliuksen pitkät poissaolot eivät olleet mitenkään kummallisia, kesti vuosia ennen kuin Nourricella ymmärrettiin, ettei hän enää palaisi. Tuolloin rakennettiin Malekon satamaan patsas, joka esitti Nourricen Löytäjää, Wilius Merenkävijää; miestä, joka oli elänyt sovussa muun maailman kanssa. Hän oli yksi niistä harvoista velhoista, jotka elivät suurimman osan elämästään Nourricen ulkopuolella, joten katsottiin sopivaksi, että hän saisi symboloida yhteyttä ulkomaailmaan; ja samalla toivottiin, ettei hän jäisi ulkomaailman ihmisistä viimeiseksi, joka Nourricelle löytäisi. Mutta kauan tulisi vielä kestämään, ennen kuin patsas saisi toteuttaa tehtävänsä, ja toivottaa tervetulleeksi uusia Löytäjiä.
