JOHDANTO:
Soturi matkaa mietiskelemään vuorilla asuvien erakoiden luokse, mutta hän saapuu mielenrauhan kannalta huonoon aikaan.
LUKU 1: Ousoroosin vieraanvaraisuus
Raivon muuriksi kutsuttu jylhä vuoristo nousi kaukana mäkien takana. Sen huiput olivat pehmeäpiirteisiä ja lumesta valkoisia. Väsynyt soturi talutti vaalean harmaata muuliaan pitkin kapeaa polkua, joka kiemurteli ylös mäkeä. Huipulla nousi ikivanha linnoitus. Sen muurit nousivat jykevinä, mutta ajasta rapistuneina, ja niiden vaalea hiekkakivi hohti iltapäivän auringossa.
Panssaripuku kahisi likaisen oranssin kaavun alla miehen raskaiden askelten tahtiin. Muuli asteli tasaisen varmasti kivikkoista mäkeä ylös, kun taas mies kompasteli ja joutui ottamaan tukea ratsustaan.
"Vähän matkaa jos jaksaisimme vielä tänään", soturi puuskutti. Hän oli hiestä märkä, mutta vain kiristi kaapuaan. Viima kylmensi iltapäivän, vaikka aurinko paistoikin paljaalta taivaalta. Soturi pysähtyi vetämään henkeään puron kohdalle. Muuli tajusi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja joi ahnaasti, samalla kun soturi katseli alhaalla kumpuilevaa karua mäkimaastoa. Paikalliset olivat pääasiassa paimentolaisia, jotka olivat rakentaneet vain yksinkertaisia kyliä asumuksikseen. Valtakunnan rajalla Martakan mahti ei näyttänyt kummoiselta. Soturi huokaisi ja nautti rauhasta, jota rikkoi vain kaukainen viheltävä aavemainen laulu, joka sekoittui tuulen ujellukseen.
Linnoituksen muurien päälle oli pystytetty useita kapeita torneja, mutta soturi ei nähnyt missään vartiomiehiä. Hän kapusi ripeästi viimeiset askeleet ja pysähtyi haukkomaan henkeään vihreän metalliportin eteen. Ketään ei ilmestynyt häntä tervehtimään, joten mies koputti porttiin. Hetken turhaan odotettuaan hän hämmentyi, sillä mikään lähialueiden asukkaiden puheista ei ollut antanut ymmärtää, että ylväs Ousoroosin kartano olisi hylätty. Hän löi nyrkillään vielä kerran porttiin, ja se kumahti kuin kello.
"Uiuksumista karannut paholainenko siellä mekastaa?" kuului huudahdus porttitalon yläkerrasta. Pienestä ikkunasta kurkisti koukkunenäinen mies, jonka parta roikkui pitkänä ja valkoisena. "Mikäs kiertolainen se sinä olet?"
"Furusiaan Imaikulainen. Olen Pyhän Kantokin vannotettu peitsiveli. Minulla on suosituskirje suurtietäjämme varapäälliköltä", soturi sanoi ja kaivoi laukkuaan.
"Vai sellainen kiertolainen siis. Älä turhaan ala kirjeitä esiin kaivelemaan, vaan odotas siinä hetken, niin vaivaudun alas avaamaan portin."
Furusiaan joutui vartomaan pitkään, ennen kuin portti narisi hieman raolleen. Hän ojensi kätensä tervehdykseksi porttien välissä seisovalle miehelle.
Porttivahti kätteli nopean välinpitämättömästi ja sanoi: "Olen Saviir. Jos näköni ei olisi vanhuudesta sökö, niin olisin vielä talon kirjuri, mutta nyt vain vahdin porttia päivisin."
"Miksi muureilla ei ole vartiota?" Furusiaan kysyi.
"Mitäpä hyötyä siitä nyt olisi? Jos sotajoukkoja olisi lähistöllä, niin kyläläiset olisivat heti portilla meuhkaamassa ja ulisemassa. Ja kuka nyt turhaan haaskaisi voimiaan rynnäköimällä mäkeä ylös vallatakseen näin syrjäisen ja mitättömän linnoituksen?"
"'Valppaus on hyve ja välinpitämättömyys johtaa turmioon'", Furusiaan sanoi.
"Akimeeran 'Sotilaan viisaus'. Mitäänsanomaton teos täynnä tyhjiä lausahduksia", Saviir sanoi. "Tules sen kaakkisi kanssa sisälle, ennen kuin jatkat äitisi opettamista penikoimaan."
Furusiaan seurasi mykistyneenä muulinsa kanssa sisäpihalle. Saviir otti ratsun suitset.
"Olet varmaan nälissäsi, joten mene saman tien sisään, sillä salissa on juuri illallinen lämpimänä", Saviir sanoi ja silitti muulin kaulaa. "Minä vien tämän rehkijän tallipojille ja käsken tuoda kantamuksesi sinulle."
"Kiitos, vartiomies Saviir", Furusiaan sanoi ja kumarsi. "Jään sinulle velkaa."
Saviir tuhahti. "Nuorille sotureille viisastelu on aina pienen vaivan arvoista, varsinkin kun he ovat tarpeeksi hyväkäytöksisiä, etteivät heti ala uhittelemaan miekkojensa kanssa."
Furusiaan käveli pihan poikki kartanon ovelle. Kivistä sydänlinnaa oli jatkettu siivillä niin, että se vei lähes kokonaan entisen linnapihan, johon oli mahtunut isojenkin sotajoukkojen leirejä. Kartanon seinät oli peitetty kirjavalla lasitetulla mosaiikilla, joka kiilsi palavan oranssina auringon valossa.
Ovi avautui ja suurikokoinen mies nilkutti soturia vastaan nojaten keppiin ja kainalossaan olevaan palvelijaan. Mies oli pukeutunut hopealla kirjailtuun keltaiseen silkkiin, hänen päänsä oli kääritty kirjavaan huiviin ja hänen punertava partansa oli suittu kaksihaaraiseksi. Hänen kiiluvia vihreitä silmiään reunustivat syvät rypyt, jotka todistivat hänen hymynsä vilpittömyyttä.
"Tervetuloa!" mies mörisi. "Nimeni on Ousoroos, ja olen näiden maiden herra suuren Kattakalin armosta. Tosin maksoin hyvän hinnan hänen sodissaan." Ousoroos naurahti ja koputti kepillä jalkaansa, joka kolahti metallisesti.
"Toivottavasti Saviir ei loukannut sinua", Ousoroos sanoi. "Hänestä on iän myöten tullut yhtä koppava, kuin hän on hyödytönkin. Haha!"
Furusiaan kumarsi ja esittäytyi. Hän näytti kartanon herralle koristellun suosituskirjeensä.
"Pyhän Kantokin veljeskunta, vai? Olet siis matkalla Haar-Attinin pyhättöön", Ousoroos sanoi ja Furusiaan nyökkäsi. "Teikäläisiä pysähtyy luonani aina silloin tällöin."
"Tosiaan. Olen kuullutkin vieraanvaraisuudestanne monta hyvää sanaa."
"Vai tulit sinä hyväksikäyttämään vihersilmäistä anteliaisuuttani, hohoh! No, hyvä että maineeni on ansaitsemani kaltainen kunnianarvoisessa veljeskunnassasi. Tule sisään. Linnan väki on jo melkein syönyt, mutta kyllä sinulle tuoretta ruokaa riittää."
Ousoroos ohjasi vieraansa eteissalin läpi sisäpihalle, jossa oli ylellinen puutarha täynnä kaukomaiden kasveja. Puutarhan reunalla olevasta verhontakaisesta syvennyksestä kuului laiskasti soitettua huilumusiikkia. Puiden ja pensaiden lehdet roikkuivat tummina ja raskaina, ja kesästä väsyneiden kukkien pökerryttävä tuoksu sekoittui suitsukkeiden ja ruuan sankkaan hajuun.
"Kattakal on lähettänyt vuosien mittaa minulle yhden kaikista puutarhaansa keräämistä kasveista. Suurin osa tosin kuolee matkalla tai nopeasti istutukseen jälkeen", Ousoroos sanoi. Hän pysähtyi räikeän punertavanvioletin kukan eteen, jonka alin terälehti kurkotti alas pitkänä kuin ilmaa maisteleva kieli. "Minulla ei ole hajuakaan, missä tämän kaltaisia kauhistuksia voisi edes kasvaa."
Keskellä puutarhaa oli samea allas, joka kuhisi teräksen lailla kiiltäviä kaloja. Altaan vieressä oli katos, jonka alla oli pöytiä ja makuutuoleja.
"Tällaisella säällä on miellyttävämpää syödä ulkosalla, eikös vain?" Ousoroos kysyi. Furusiaan ei vastannut, sillä hän huomasi pöydässä istuvan harteikkaan nuoren miehen, jonka arpien täyttämät kasvot hän tunnisti heti.
"Hiismun!" peitsiveli huudahti iloisesti. Hiismun nosti katseensa altaasta, ja hänen kasvoilleen levisi hymy.
"Furus, sinä hajamielinen ketale", Hiismun sanoi. "Suotuisaa tavata sinut!" Hän viittasi Furusiaania istumaan.
"Suotuisaa tosiaan", Furusiaan sanoi.
"Näytätte tuntevanne toisenne. Mestari Hiismun on vielä vieraanani", Ousoroos sanoi ja mulkaisi Hiismunia, joka virnisti tuoppinsa takaa. "Mutta minulla on tekemistä, joten jätän teidät syömään. Furusiaan, yösijasi järjestetään sinulle."
"Kiitos, ylväs Ousoroos", Furusiaan sanoi ja kumarsi. Kartanon herran lähdettyä Furusiaan istuutui Hiismunia vastapäätä.
"Mikäs sinut tänne sivistyneen maailman rajalle tuo?" Hiismun kysyi.
"Pyhiinvaellus Haar-Attiniin. Olen vannonut valan Pyhälle Kantokin veljeskunnalle." Furusiaanille tuotiin kukkien terälehdiltä tuoksuva vesiastia, jossa hän pesi kätensä ja kasvonsa.
"Aah, sinä se aina olit vähän vinksallasi, vaikkakin rehellisen kunniakkaalla tavalla", Hiismun sanoi. Palvelija toi Furusiaanin eteen tuopillinen viiniä ja lautasellinen höyryävää ruokaa.
"Veljeskuntamme tavoite on mitä jaloin", Furusiaan sanoi.
"Kantokin valtakunta on kuollut. Viimeinen Nerimsenkin paloi tuhkaksi kolmesataa vuotta sitten, ja hänenkin Kantok oli vain surkea varjo entisestä."
"254 vuotta sitten", Furusiaan sanoi. "Mutta Kantok ei ole kuollut, vaan odottaa virkoamistaan. Olen vakuuttunut, että Martakan kansa tarvitsee kantokilaisia hyveitä, jotta selviämme tästä runsauden tuomasta rappiosta. Vaan kerropa, mitä itse täällä teet. En ole nähnyt sinua vuosiin, sen jälkeen kun isäsi kuulemma panttasi maanne."
"Näin kävi", Hiismun voihkaisi. "Hän panttasi maamme maksaakseen rellestämisellä kerääntyneet velkansa, ja nyt hän notkuu vanhojen kaveriensa nurkissa pääkaupungissa. Olen yrittänyt löytää hyväpalkkaista pestiä, jotta ehkäpä lapsenlapsillani olisi joskus varaa lunastaa maamme takaisin. Näillä mailla kierrellessäni yritin hakea epätoivoissani paikkaa Ousoroosin talosta, mutta hän ei kuulemma enempää sotamiehiä tarvitse. Nyt olen ollut hänen vieraanaan kuukauden, ja yrittänyt miettiä mitä tehdä."
"Sanoisin, että liity veljeskuntaamme, mutta meidät vannotetaan maalliseen niukkuuteen. Se saattaisi olla haitaksi hopean kartuttamisessa", Furusiaan sanoi hymyillen. Hän maistoi tuopistaan, ja pyysi palvelijaa tuomaan raikasta vettä.
"Ehkäpä liittyisinkin, jos en olisi sukumme ainoa jäljellä oleva poika", Hiismun sanoi. "Sinulla on helppoa, kun on monta isoveljeä tyrkyllä ottamaan maat hoitoonsa."
"Tosiaan. Voi olla, että niukkuusvalani on hieman tekopyhä, kun perintöni olisi ollut muutenkin olematon. Niin surkea se minulle varattu läntti on, että en ole edes viitsinyt vaatia sitä itselleni. Ollakseni rehellinen, veljeskunnassamme minulla on paremmat mahdollisuudet saavuttaa maallistakin kunniaa, kuin kotini nurkissa pyöriessä."
"Toivon vain, että et ajaudu sisällissodan pyörteisiin. Sellaisesta on ilmassa puhetta, kun Kariibakoor kieltäytyi palaamasta Vesein rankaisuretkeltään. Monet hipelöivät jo aseitaan, kun puhutaan lounaslaisten ajamisesta takaisin mereen, olivat he vihersilmäisiä taikka ei. Ja vanha Kattakalkin alkaa olla osapuilleen valmis ruukun lepoon kaupungin alle. Kun se pahkasika viimein kupsahtaa, niin haaskalinnut eivät pitkään odottele saaliin repimistä palasiksi."
"Senkö takia etsit työtä näin syrjällä?" Furusiaan kysyi. Hän joi syvään jäistä vettä, jonka palvelija oli tuonut.
"Puoliksi. En ole mikään pelkuri, mutta maidemme lunastamisesta tulisi vaikeaa, jos tahtomattani ajautuisin taistelemaan niiden uutta omistajaa vastaan karvaassa veljessodassa."
"Jos Uuru suo, niin Martakassa ei sodita. Veljeskunnallamme on kädet täynnä Kantokin ylängön uudisasutusten puolustamisessa vuorten raakalaisilta, mutta emme voisi mitenkään katsoa sivusta, jos lounaslaiset yrittäisivät palauttaa ylivaltaansa. Ei minulla ole mitään heitä vastaan, kunhan he pysyvät martakalaisina veljinämme."
"Kaikki jäsenveljesi tuskin ovat samaa mieltä", Hiismun sanoi.
"Tuo on totta. Monet ovat omaksuneet muinaisen vihanpidon ja haluaisivat kostaa Nerimsen Viimeisen kuoleman 'valloittajalaisille'", Furusiaan sanoi ja taukosi hetkeksi. "Olemme nyt puhuneet tarpeeksi politiikasta."
"Totta, selvänä sellainen puhe tekee mielen epäluuloiseksi ja muuttaa ystävätkin mahdollisiksi vihamiehiksi", Hiismun sanoi.
Ystävykset keskustelivat pitkään tekemisistään. Kumpikin oli matkustanut paljon; Hiismun oli etsinyt arvolleen sopivaa työtä vuorten takaisilta aroilta asti, kun taas Furusiaan oli matkannut ympäri Martakan valtakuntaa veljeskuntansa asioilla ja pyhiinvaelluksillaan.
"Mikä tässä Haar-Attinin pyhätössä on niin tärkeää, että vaivauduit tänne asti?" Hiismun kysyi.
"Kerrotaan, että se rakennettiin turvapaikaksi vanhan Kantokin viimeistä valtiasta Iskallaa varten, mutta hän ei koskaan ennättänyt sinne. Se oli pitkään hylättynä, kunnes mietiskelylle omistautuneet erakot alkoivat kerääntyä sinne Nerimsenien aikana. Veljeskuntamme ensimmäinen suurtietäjä oli siellä vuosikymmeniä erakkona, joten pyhätöllä on erityinen asema perinteissämme."
"Ousoroosin vaimo ja tytär ovat kartanon naisväen kanssa vierailemassa pyhätössä. Rouvan heikko olo kuulemma paranee vuoristoilmassa", Hiismun sanoi.
"Se selittää miksi täällä on niin hiljaista", Furusiaan sanoi. Hiismun naurahti ja kaatoi itselleen lisää viiniä.
Palvelija ilmestyi pöydän päähän ja kumarsi. "Hyvät herramme vieraat. Kylpyvesi on valmiina teitä varten."
"Hyvä. Ystäväni Furusiaan onkin viheliäisen saastainen matkastaan, eikä lämmin kylpy minuakaan haittaisi", Hiismun sanoi. Palvelija hyökkäsi ja ohjasi vieraat kartanon pieneen kylpylään. Hiillos paloi keskimmäisen suuren altaan alla olevassa tulipesässä, ja altaan vesi höyrysi täyttäen salin sumulla. Hiismun riisuutui nopeasti ja nousi altaaseen. Palvelija auttoi Furusiaanin panssaripuvun hänen päältään.
Palvelija huokaisi saatuaan Furusiaanin riisuttua. "Valitettavasti olette aivan liian likainen nousemaan altaaseen, johon herramme myös saapuu."
"Eipä sen väliä. Minä voin peseytyä ilman kylpyyn nousemista", Furusiaan sanoi.
"Sekään ei tule kysymykseen", palvelija sanoi. "Herramme ilmaisi tarkkaan tahtonsa, että kylpisitte hänen kanssaan. Seisokaa suorana, niin kaavin enimmän lian päältänne." Hän otti puisen lastan käteensä ja kastoi pesusienen tuoksuvaan öljyyn.
Hiismun katseli ystävänsä ilmiselvää vastahakoisuutta huvittuneena.
"Viinipöhö Yykiim!" hän sadatteli ja naurahti. "Furusiaan, loukkaat isäntämme vieraanvaraisuutta, jos kieltäydyt palvelijan ehdotuksesta."
"Puhut totta", Furusiaan sanoi. Hän viittasi palvelijaa jatkamaan. Palvelija levitti öljyä soturin päälle ja kaapi sen lastallaan pois. Hän viittasi Furusiaania kohti allasta, ja kun soturi kääntyi, palvelija heitti ämpärillisen vettä hänen päälleen. Hiismunin purskahti nauruun, mutta Furusiaan nousi altaaseen välinpitämättömästi.
"Herramme saapuu pian", palvelija sanoi. "Haluaisitteko mitään juotavaa?"
"Tuo sitä viiniä, jota oli illallisella", Hiismun sanoi. "Se oli mukavasti hapantunutta tavalla, joka muistutti kotopuolesta."
"Minulle riittää raikas vetenne, kiitos", Furusiaan sanoi.
Palvelija kumarsi ja poistui salista.
Furusiaan venytteli jäykkiä jäseniään. "En tajunnutkaan, miten jumissa olen."
"Matkustaminen olisi varmasti helpompaa ilman panssaripukua", Hiismun sanoi.
"Olen vannotettu olemaan aina valmis puolustamaan itseäni ja hädässä olevia", Furusiaan sanoi. "Yksin matkatessa olisi sangen hankalaa pukea mitään panssaria tosipaikan tullen."
Kolme kovaäänisesti pölisevää nuorukaista asteli kylpylään pyyhkeet vyötäisillään. He näyttivät tuskin vuottakaan kantaneen 'miehenmiekkaksi' kutsuttua väkipuukkoa, joka tavan mukaan annettiin miehenaluille martakalaisessa aikuistumisjuhlassa.
"Tervehdys, Hiismun!" heistä pisin huudahti. "Et vieläkään ole saanut raahattua runneltua naamaasi päiväämme varjostamasta."
"Terve sinullekin, Aruurum", Hiismun sanoi. "Furusiaan, tämä on Aruurum, linnan vartion komentaja. Nuo kaksi ovat veljekset Geeras ja Vasiim. He ovat kartanon asemiehiä." Pojat nyökkäsivät nimiensä kohdalla.
Hiismun kääntyi nuorukaisia kohti: "Ystäväni on Furusiaan, Pyhän Kantokin peitsiveli."
"Suotuisaa tavata todellinen Uurun soturi", Aruurum sanoi. Nuorukaiset laskivat pyyhkeensä ja nousivat altaaseen.
"Suotuisaa on tavata myös linnan joukkojen komentaja", Furusiaan sanoi.
"Tosiasiassa olen komentaja vain isäni sijaisena", Aruurum sanoi. "Herramme Ousoroos antaa soturiensa elää tiluksillaan, koska luottaa puolustuksessa linnansa sijaintiin ja muureihin. Meidän kolmen lisäksi linnassa on tällä hetkellä vain kuusi muuta sotilasta, ja hekin ovat meidän laillamme nuoria lukuun ottamatta vanhaa Asoonia, joka järjestää meille taisteluharjoituksia."
"Enemmänkin kertoo meille miten Kattakalin sodissa 'nulikoista todella tehtiin miehiä'", Vasiim sanoi.
"'Kun minä olin piirittämässä Jaksimia, niin partani kasvoi kynnen pituuden päivässä, vaikka olin vasta vain kaksitoistavuotias'", Geeras sanoi kumeaa ääntä matkien. Hän oli pojista ainoa, jolla ei ollut vielä edes haituvia poskillaan.
Oviaukolta kuului matala naurahdus. Ousoroos nilkutti palvelijan tukemana kylpysaliin, ja nuorukaiset nyökkäsivät kunnioittavasti syvään.
"Kun mielipuoli Kattakal soti, niin teidän ikäisistä pojistakin tuli pakostakin kokeneita sotureita tai temppelien seiniin kirjattuja sankarillisesti kuolleita 'esi-isiä', ennen kuin edes tajusivat, mitä tyttöjen kanssa tehdään", Ousoroos sanoi.
Palvelija toi altaan reunalle penkin. Ousoroos otti pois kylpytakkinsa ja istuutui. Hän irrotti metallisen polven yläpuolelle yltävän tekojalan oikeasta jalastaan ja puisen jalkaterän vasemmastaan. Palvelijat ojentautuivat auttamaan Ousoroosia, mutta hän viittasi heidät syrjään ja nosti itsensä ketterästi vahvoilla käsillään altaaseen.
"Olin vasta neljätoista, kun Kattakal hätiköi kohtalonsa täyttämistä ja päätti valloittaa Siirraman rynnäköllä", Ousoroos sanoi. "Oli suuri kunnia saada liittyä Kattakalin valiojoukkoihin niin nuorena, mutta myös valtava epäonni, sillä hullu päällikkömme oli itse melkein ensimmäisenä sortuneiden muurien aukossa."
Hän katkaisi haikean puheensa möreällä naurahduksella. "Minä se olin yli-innokas myös. Kun olin kiivennyt muurin rippeiden päälle, kompuroin siinä kivikassassa niin, että kaaduin, ja jalkani jäivät painavien lohkareiden alle. Se ehkä pelasti henkeni, sillä taisteluista syvemmällä kaupungissa tuli hirvittävän verisiä, mutta rusentuneet jalkani piti leikata irti. Koska taistelun jälkeen ei enää ollut elossa ketään, joka olisi ollut muureilla ennen minua, Kattakal lahjoitti minulle nämä maat ja suuren määrän hopeaa Siirraman rahakätköistä."
Päästyään jutun juureen, Ousoroos ei malttanut lopettaa tarinoitaan, jotka hänen omien taistelujensa jälkeen siirtyivät hänen lukuisten ystäviensä tekemisiin. Furusiaanin varpaat olivat rusinana, ennen kuin hänelle tuli mahdollisuus poistua altaasta loukkaamatta kartanon herran vieraanvaraisuutta.
Furusiaan ohjattiin pieneen kamariin, jossa hänen tavaransa jo olivat siisteissä pinoissa. Hän ajoi matkan aikana kasvaneen partansa ja katseli hetken laskevaa aurinkoa. Lyhyen iltahartauden jälkeen hän nukahti nopeasti.
LUKU 2: Ääniä pimeydessä
Käytävältä kuului juoksuaskelia, raskas tömähdys ja kolinaa. Furusiaan säpsähti ylös ja veti puukkonsa esiin. Hän avasi oven ja kurkisti käytävään. Kuu valaisi käytävässä olevan Geerasin, joka nousi lattialta ja noukki pudottamiansa panssarinosia.
"Mitä oikein tapahtuu?" Furusiaan kysyi.
"Herra Furusiaan!" poika huudahti. "Joku on tullut pyhätöstä pyytämään apuamme."
"Pyhätöstä? Minun on parasta tulla myös. Missä avuntarvitsija on?"
"Eteissalissa, herra Furusiaan. Minun täytyy nyt mennä", Geeras sanoi ja jatkoi juoksuaan alakertaan.
Furusiaan pukeutui nopeasti ja pisti miekan vyölleen. Hän otti nipussa olevan panssaripuvun kainaloonsa ja sotakirveen käteensä. Furusiaan harppoi nopeasti alas eteissaliin, jonne oli ehtinyt jo kerääntyä pölisevä väkijoukko. Aruurum ja hänen asemiehensä olivat jo paikalla, kuten myös epävarmasti seisova Hiismun. Pitkällä penkillä makasi ryppyisen ihonsa alla jäntevä mies, jonka haavoja palvelijat sitoivat.
"Furusiaan", Hiismun sanoi yrittäen pitää ilmiselvän juopumuksen äänestään. "Hyvä että tulit. Tämä mies, erakko Niir, ratsasti alas pyhätöltä kertomaan, että sinne on hyökätty. Hän pyytää Ousoroosin apua."
Peitsiveli nyökkäsi ja polvistui makaavan miehen äärelle. Mies oli kääritty kauttaaltaan siteisiin, mutta haavat eivät näyttäneet enää vuotavan.
"Niir, olen Furusiaan, Pyhän Kantokin peitsiveli. Kuka hyökkäsi pyhättöön?"
"Baasinsasin orjat, Furusiaan! Näin heidän valkeiden lippujen loistavan pimeydessä", Niir sanoi.
"Baasinsas?" Hiismun kysyi. "Eikös se ole se saastainen henki, jota pääkaupungissa joku ylimystön salakerho leikkii palvovansa?"
"Pääkaupungissa on pelkkiä harrastelijoita, jotka eivät tiedä minkä kanssa pelleilevät. Veljeskuntani haluaisi kyllä tuhota heidätkin, tai ainakin pakottaa heidät julkiseen anteeksipyyntöön, jos se olisi mahdollista ilman valtakunnallista selkkausta", Furusiaan sanoi. "Todellisten baasilaistenkin kitkemisessä on liiaksikin tekemistä. He ovat harhaoppia sokeltavia katalia murhaajia ja myrkynpuhujia, eivät mitään pelkkiä elämään kyllästyneitä ja rikkautensa rappeuttamia irstailijoita."
"Mitä he Haar-Attinista haluavat?" Hiismun kysyi.
"Heidän valeisiinsa kuuluu väite, että Iskalla oli Baasinsasin palvoja, ja että hän vaihtoi valtakuntansa ikuiseen elämään. Voin varmuudella sanoa tämän olevan pötyä, sillä olen nähnyt Iskallan salatun hautapaikan Kantokin ylängön aavikolla."
"Luulen, että he haluavat häpäistä heidän väitteisiinsä sopimattomat jäännökset ja tehdä pyhätöstä tukikohtansa", Niir sanoi.
Sivuovet paukahtivat auki, ja Ousoroos kannettiin tuolissa huoneeseen.
"Niir! Missä on lasteni äiti ja lapsistani kaunein?" kartanon herra mylvi. Niir nousi istumaan ja irvisti kivusta.
"Ylväs Ousoroos. Emme onnistuneet auttamaan perhettäsi pakoon, ennen kuin oli liian myöhäistä. Heidät vietiin syvimpään temppeliin, missä he olisivat ainakin hetken turvassa. Mutta pelkään, että hyökkääjät tuhoavat portit ennen pitkään."
"Akimsoor'auta!" Ousoroos parkaisi. "Aruurum, lähetä sana sotureilleni ja käske heitä tappamaan hevosensa mäkeä ylös ravaten!" Aruurum kumarsi ja harppoi pois salista.
"Montako hyökkääjiä oli?" Furusiaan kysyi.
"Useampi tusina, mutta suurin osa ei ollut kokeneita taistelijoita, vaan he korvasivat taidon puutteita hulluudella", Niir sanoi.
"Minä lähden pyhättöön pelastamaan ansassa olevia", Furusiaan sanoi. "Hiismun, tuletko mukaani?"
"Tietenkin, ystävä", Hiismun sanoi ja he paiskasivat kättä.
"Hiismun! Olkoon nimesi ja sukusi siunattu", Ousoroos sanoi. "Jos tuot tyttäreni ja vaimoni takaisin, lunastan maasi sinulle."
"En tee tätä palkkiota varten, vaan ystävilleni ja kiitollisuuden velastani. Mutta jos onnistun ja palaan hengissä, antaisin itseni mielelläni palvelukseesi."
"Olkoon näin, Hiismun", Ousoroos sanoi. Hän yritti naurahtaa, mutta hörähdys muuttui hänen kurkussaan synkäksi huokaukseksi.
"Baasilaiset saattavat yrittää vallata tämänkin linnoituksen, vielä kun heillä on yllätys puolellaan", Furusiaan sanoi. "Heillä tuskin on rahkeita rynnäkköön, mutta he saattavat lähettää kiipeilijöitä muurin yli porttia avaamaan. Ylväs Ousoroos, käske asemiehesi valvomaan muureja koko kartanon väen kanssa. Jaa käyttöön kaikki tuliluikkusi, sillä lunttujen palo pimeydessä lannistaa varmasti kaikkien paitsi päättäväisimpien tunkeutumishalut. Otan Hiismunin lisäksi Geerasin ja Vasiimin matkaani."
"Aruurum lähtee myös mukaasi", Ousoroos sanoi. "Hän on näistä nulikoista paras taistelemaan."
"Minä tulen myös", Niir sanoi ja nousi seisomaan. "Ette pääse portista sisään ilman pientä armeijaa, vaan teidän täytyy käyttää salareittejä, jotka meistä vain minä tunnen."
"Pystytkö ratsastamaan?" Furusiaan kysyi.
"Pystyn hyvinkin. Haavani ovat pelkästään kehossani, eivät mielessäni."
Soturit auttoivat tosiaan varustautumaan. Hiismun peitettiin kauttaaltaan mustaksi sinistettyyn levypanssariin, ja hän otti aseekseen pitkämiekan. Vaikuttava puku korosti hänen suurta kokoaan entisestään. Furusiaan pukeutui oranssilla kankaalla peitettyyn raskaaseen panssaritakkiinsa, joka ylettyi yli polvien, ja ripusti kasvojensa suojaksi kypärästään ilmeettömän ketjupanssarinaamion. Aseikseen hän laittoi vyölleen ratsumiehen miekan ja kirveensä. Nuoret asemiehet pukeutuivat vain kevyisiin panssariliiveihin ja kypäriin, mutta jokainen otti pienen valmiiksi pakatun repun mukaansa. Furusiaan ihmetteli, josko pojat tiesivät, mihin olivat todella menossa. Hän ei kuitenkaan katunut heidän mukaansa ottamista, sillä hän tiesi tarvitsevansa nuorukaisten apuaan. Kukaan ei odottanut Niirin taistelevan, ja hän varustautui vain omalla väkipuukollaan.
Soturit marssivat ulos. Keskellä sisäpihaa makasi pahoin silvottu hevonen. Niir kumartui kuolleen eläimen viereen ja kiitti sitä viimeisestä palveluksesta. Hiismunin silmät levisivät ihmetyksestä.
"Miten noin ruhjottu ja viillelty eläin on pystynyt edes liikkumaan saatikka laukkamaan tänne asti?" hän kysyi.
"Ihmisten lailla myös alemmat olennot pystyvät oikeassa tahtotilassa viivyttämään kuolemaansa suoriutuakseen vielä yhdestä tärkeästä tehtävästään. Hän"-- Niir viittasi hevosta--"Oli jo kuollut, ennen kuin pääsimme ulos pyhätön portista."
Miehille tuotiin Ousoroosin tallin parhaat hevoset ja he ratsastivat yöhön. He laukkasivat Niirin johdolla. Erakko hoputti hevostaan hirvittävään vauhtiin, jota ratsastajat eivät olisi tavallisesti uskaltaneet vaatia yön pimeydessä ja kivikkoisessa maastossa. Varjelus näytti ohjaavan hevosten kavioita, sillä ne eivät lipsuneet.
"Tunnetko Ousoroosin?" Furusiaan kysyi Niiriltä kavioiden töminän yli.
"Tapasin hänet, kun hän oli vain rampa poika, joka kannettiin lähes väkisin näille mäille. Autoin häntä aloittamaan elämisen uudestaan", Niir sanoi. "Hänen vaimonsa Gisii on tyttäreni."
Vuoren rinteellä kaukana näkyi liekkien kajo.
"Haar-Attin palaa!" Geeras huudahti.
"Ei. Myrkynpuhujat vain polttavat kokkoja muurien sisällä. Heidän herransa rakastaa saastunutta tulta", Niir sanoi.
Niir pysähtyi käyrän puun viereen ja käski toverinsa ratsailta. Hän hieraisi ratsunsa harjaa ja sanoi: "Ohjaa veljesi kotiin ja turvaan!"
Niirin ratsu pillastui ja pyrähti laukkaan alas mäkeä, ja muut hevoset seurasivat sitä.
"Pystytkö käskemään eläimiä, pyhätön velho?" Aruurum kysyi.
"Kykenen antamaan ehdotuksia, ja äskeinen oli varsin hyvä", Niir sanoi ja kääntyi. "Ei jahkailla. Seuratkaa!"
Niir johdatti heidät alas kapeaan rakoon kalliossa. Täydellisestä pimeydestä huolimatta oli mahdotonta eksyä, sillä kiven välissä mahtui vain juuri ja juuri liikkumaan. Turruttavan pitkän raahautumisen jälkeen he tulivat aavaan säkkipimeään kammioon.
"Furusiaan. Tarvitsemme valoa näissä tunneleissa oppaaksemme, ja olet valon soturi", Niir sanoi.
Furusiaan nyökkäsi, vaikka sitä ei kukaan pimeässä nähnytkään. Hän otti kirveensä ja iski sillä kovaa kiviseinään. Kuului kolahdus. Sen sijaan, että kirveen terä olisi vääntynyt muodottomaksi, se alkoi hohtaa kalpeaa valoa. Hohtoa ei ollut paljon, mutta tarpeeksi luomaan tilan ymmärtämiseen tarvittavia varjoja.
"Olisimme voineet tuoda soihtuja", Hiismun sanoi.
"Eipä tullut mieleeni, kun harvemmin olen kynttilöitä ja soihtuja tarvinnut", Furusiaan sanoi nolostuneesti.
"Minulla on kolme soihtua", Aruurum sanoi.
"Ja minulla on lyhty", Vasiim sanoi.
Pojat sytyttivät soihdut ja kynttilälyhdyn nopeasti. Furusiaanin kirveen loisto ei käynyt turhaksi, vaan muu valo ruokki sen hohtoa, joka muuttui lähes sokaisevaksi. Miehet kävelivät Niirin johdolla ammottavaan käytävään, jonka mustaa pimeyttä heidän kirkkaat valonlähteensä korostivat.
"Mikä tuo kirves oikein on?" Hiismun kysyi.
"Tämä on lounaslaisten tekemä kuukirves. Heidän kansansa näkee hyvin Kuun valossa, joten heillä on hyvä syy tuoda sitä mukanaan pimeyteen", Furusiaan sanoi.
"Se ei ole siis veljeskuntasi opettama taito. Miten Niir tiesi siitä?"
"Tunnistin kirveen terän aikaisemmin, ja halusin olla teatraalinen teoistamme kertovia runoja varten", Niir sanoi.
"Vannotetut jäsenemme kantavat perinteen mukanaan aina valoa jossain muodossa. Useimmilla on vain pieni loistekivi, mutta sain tämän palkkiona Veseissä tekemästäni palveluksesta", Furusiaan sanoi.
Käytävän seinät oli kaiverrettu täyteen karkeapiirteisiä kuvia ja merkkejä, jotka Furusiaan tunnisti kantokilaiseksi kuvakirjoitukseksi.
"Mitä näihin seiniin on kirjoitettu? En osaa lukea vanhaa kantokia", Furusiaan sanoi.
"Ne ovat eri murteella, kuin mitä pääkaupungin oppineet ovat alkaneet ymmärtää. Mekään emme ole vielä täysin tulkinneet näitä kirjoituksia, mutta ymmärtääkseni lähes kaikki tässä tunnelissa ovat rauhallisia runoja, ehkäpä kehtolauluja, jotka muistuttavat Kantokin valtakunnan hyvistä ajoista", Niir sanoi.
Niir johdatti päättäväisesti ja lähes juosten joukkion pimeyden läpi. He kääntyivät ripeään tahtiin lukemattomissa eri risteyksissä. Furusiaan yritti painaa käännökset mieleensä paluumatkaa varten. Pian hän kuitenkin tajusi, että olisi eksyksissä, jos joutuisi kulkemaan tuossa sokkelossa ilman opasta.
"Mihin nämä kaikki käytävät oikein johtavat?" Geeras kysyi.
"Umpikujiin tai kiertäen takaisin. Jotkin johtavat kauemmaksi vuorien alle, missä rakennustyyli muuttuu yksinkertaisemmaksi ja äärettömän ikiaikaiseksi", Niir sanoi.
Matka kallion syvyyksiin jatkui pitkään ja Furusiaan menetti ajantajunsa. Ilman hengittäminen tuntui hänestä vastenmieliseltä, vaikka se ei oudosti ollutkaan tunkkaista. Hän huomasi hokevansa kuiskaten varjelusloitsua, jonka oli oppinut Kantokin ylängön raunioita ryöväävältä heimolaiselta.
LUKU 3: Pyhätön käytävät
"Olemme nyt pyhätön alapuolella", Niir sanoi. "Hiipikäämme varovasti, että meitä ei kuulla seinien läpi."
He tulivat kapeille kierreportaille ja aloittivat pitkän nousun. Yksitoikkoinen kiertävä liike huimasi Furusiaanin päätä, ja hän seurasi päättäväistä Niiriä vain puolitajuissaan.
Hän säpsähti, kun Niir pysähtyi. Erakko työnsi seinää, ja osa siitä avautui raolleen kuin ovi. Hän kurkisti oven takana olevaan huoneeseen, silmäili hetken sisälle kulmakarvat vapisten ja työnsi oven kokonaan auki. Joukkio kapusi huoneeseen ja hengähti raskaan nousun jälkeen. Huone oli ollut joskus huonekaluvarasto, mutta muinaiset tuolit ja pöydät olivat lahonneet romukasoiksi, joista olisi enää vain poltettavaksi. Verhojen takaa loisti suurten liekkien kajo.
"Olemme nyt pyhätön yläosassa. Käytävä syvimpään temppeliin on lähellä", Niir sanoi. "Parasta olisi, että suljemme pyhätön yläosan portin, niin että täällä olevat baasilaiset eivät saa apujoukkoja, kun vapautamme temppelissä ansassa olevat."
"Tehkäämme niin", Furusiaan sanoi.
"Portin saa tiputettua huoneesta, joka on kerrosta meistä ylempänä", Niir sanoi. "Sammuttakaa valonne. Jotta pääsemme portaille, meidän täytyy ylittää parveke, josta on näkymä sisäpihalle."
Soihdut ja lyhty sammutettiin, ja Furusiaan pisti suojan vielä kiiltävän kirveensä terälle. Hän ripusti kirveen roikkumaan vyölleen ja veti käyrän miekkansa esiin.
Miehet hiipivät Niirin perässä ulos huoneesta ja astuivat käytävästä parvekkeelle, jonka toisella puolella oli ovi takaisin sisään. Pyhätön piha raikui huudosta ja rellestämisestä. Muurit hehkuivat lukuisten kokkojen valossa, ja muodottomat varjot tanssivat seinillä. Vaalean harmaisiin ja likaisen valkoisiin vaatteisiin sonnustautuneet baasilaiset seisoivat kehässä pihan keskellä. Furusiaan yritti arvioida vihollisensa vahvuutta. Suurin osa ei näyttänyt varustautuneen erityisen hyvin: vain joillakin oli panssaripukuja tai työkaluja parempia aseita. Muutamasta tuliaseesta saattaisi olla vaaraa, jos niiden käyttäjät olivat hyviä ampumaan.
Kehän keskelle raahattiin veltto ruumis ja rimpuileva sidottu nuori mies. Vanki kirosi kovaan ääneen, mutta sai vain potkun päähänsä. Baasilaiset alkoivat laulaa mumisten.
Korkea ja värisevä ääni nousi muiden yläpuolelle: "Syvyyksien valkoinen herra! Kuolevaisten vapauttaja! Nöyrät palvelijanne pyytävät apuanne. Soturinne on kaatunut taistelussa harhaoppisia vastaan. Pyydämme, että annatte hänen sielulleen uuden mahdollisuuden tässä elävässä kehossa! Uhrin sielu olkoon teidän!"
Vanki kirkui, kun hänen kasvoilleen kaadettiin kattilallinen höyryävää nestettä. Hän kouristeli ja huusi eläimellisesti.
"Viekää toverimme lepäämään!" värisevä ääni käski. Vanki raahattiin sisälle, ja baasilaisen ruumis heitettiin välinpitämättömästi viereiseen kokkoon.
Hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen Hiismun kysyi: "Mitä he oikein tekivät? Siirsivätkö he todella toverinsa sielun?"
"Ei. Ei heillä voi olla sellaista kykyä", Furusiaan sanoi.
"Ja jos onkin, tuloksena olisi pelkkä mielipuoli. Noin karkea rituaali ei voi siirtää korkeintaan kuin sielun lämmön ja jättäisi mielen ja muistin mädäntymään ruumiiseen", Niir sanoi. "Mennään, ehkä voimme auttaa erakkoystävääni myöhemmin."
"Pimein hetki on koittanut. Aurinko nousee pian", Aruurum sanoi.
"Kiirehditään. Minun täytyy näyttää teille portin laitteisto", Niir sanoi ja ryntäsi kyyryssä eteenpäin.
He nousivat kerroksen ylös ja tulivat huoneeseen, joka avautui parvekkeelle. Aurinko pilkisti taivaanrannassa, ja sen valo sokaisi joukkion luonnottomalla kirkkaudellaan. Niir valahti polvilleen. Furusiaan yritti auttaa hänet ylös, mutta erakko pyyhkäisi peitsiveljen käden pois.
"Uuru kutsuu minua luokseen. Olen vältellyt hänen tuomiotaan jo liian pitkään", Niir sanoi ja kaatui velttona maahan. Furusiaan polvistui ja käänsi erakon selälleen. Vasta alkavassa aamunkajossa hän näki, kuinka verettömän kalpea Niir oli.
"Voitko auttaa häntä, herra Furusiaan?" Aruurum kysyi.
"En. Hän oli jo kuollut, ennen kuin ratsasti ulos pyhätön portista", Furusiaan sanoi ja nousi seisomaan. "Hän rikkoi kuolevaisille määrättyjä lakeja yhden yön ajan pelastaakseen perheensä ja ystävänsä. En tiedä riittääkö se syyksi Uurulle, mutta toivon niin. Mennään."
He löysivät porttilaitteiston viereisestä huoneesta.
"Aruurum, Geeras ja Vasiim. Jäätte tänne vahtimaan koneistoa. Kun kuulette taistelun ääniä, tiputtakaa portti. Puolustakaa koneistoa siltä varalta, että yksittäisiä baasilaisia liikkuu täällä yläpyhätössä, mutta paetkaa salareitille, jos kuulette useiden lähestyvien askelien ääniä tai tauon taistelussa", Furusiaan sanoi. Nuorukaiset nyökkäsivät.
Furusiaan ja Hiismun palasivat rappuset alas. Kummankin panssarit kahisivat liikkuessa äänekkäästi, joten heidän oli turha yrittää päästä hiipimällä lähelle vihollisia. Portaiden jälkeen he harppoivat syvemmälle pyhättöön. Soturikaksikko seurasi kovaäänistä puheensorinaa pitkälle käytävälle, jossa useita baasilaisia oli lepäämässä jykevän vaskioven luona. Koristeltu ovi oli kolhittu muodottomaksi, kun sitä oli yritetty nuijia auki.
Voitosta, yön taisteluista ja oven murtamisesta turtuneet baasilaiset eivät tajunneet tulleensa hyökkäyksen kohteeksi, ennen kuin Hiismunin miekka oli uponnut syvälle yhden heistä rintakehään. Lävistetyn miehen kirkaisu kaikui käytävässä, ja pian kauempaa kuului portin raskas tömähdys.
Baasilaisia oli joukoittain, mutta kapeassa käytävässä suuremmasta lukumäärästä oli vain vähän apua. Soturikaksikko taisteli lähes hätiköidysti, sillä heillä oli kiire, ja he luottivat, että heidän raskaat panssarinsa suojaisivat heitä vihollisten villeiltä iskuilta. Furusiaanin miekan vaivaton liike löysi lihan panssarien välistä ja Hiismunin väkevien käsien ohjaama terä murskasi läpi topattujen takkien ja kevyiden kypärien.
Kun seitsemän baasilaista oli kaadettu verisenä maahan, loput neljä pakenivat mielettöminä kohti ovea. Yksi heistä kääntyi, heitti aseensa maahan ja polvistui anelemaan henkensä puolesta. Furusiaanilla ei ollut aikaa baasilaisten armonpyynnöille, vaan hän ja Hiismun surmasivat loputkin yhtä nopeasti kuin edellisetkin.
"Päivä koittaa! Avatkaa ovi Uurun nimessä!" Furusiaan huusi.
"Kuka siellä?" ääni kysyi vääristyneitä hirviökuvia täyteen kaiverretun oven takaa.
"Olen Pyhän Kantokin peitsiveli Furusiaan, ja olemme Hiismunin kanssa tulleet Ousoroosin nimessä ja Niirin opastuksella vapauttamaan teidät."
"Rouva Gisii, muistat varmaan ääneni", Hiismun sanoi. "Meillä on kiire."
Oven takaa kuului kiivasta keskustelua. Soturikaksikon takana portin takainen alapyhättö oli herännyt raivoisaan mylvintään, joka kaikui käytävissä. Kuului laukauksia, ja mieletön kirkuna muuttui päättäväiseksi laulannaksi.
Raskas ratas kolisi, ja syvimmän temppelin ovi työnnettiin auki. Sisällä oli seitsemän erakkoa yksinkertaisissa kaavuissaan, tusina naispalvelijoita ja kaksi ylhäisnaista, joiden täytyi olla Gisii ja hänen tyttärensä. Isänsä lailla punertavahiuksinen tytär oli pitkä ja sirorakenteinen, kuten mustahiuksinen äitinsä. Gisii näytti sairaalloiselta ja huojui selvästi yrittäessään seisoa ryhdikkäästi.
"Nyt ei ole aikaa vitkastella!" Gisii sanoi ansassa hänen kanssaan olleille ja kääntyi Hiismunia päin. "Näyttäkää tietä."
"Menemme alas mäkien alaiseen tunneliin", Furusiaan sanoi. "Tietääkö kukaan teistä reittiä sen läpi?"
"Minä tiedän käytävien rytmin", yksi erakoista sanoi. "Olisin johdattanut meidät salareitin kautta pakoon, jos hyökkääjät eivät olisi ennättäneet yläpyhättöön niin nopeasti."
Furusiaan nyökkäsi ja johdatti ryhmän käytävän läpi niin nopeasti kuin he kykenivät liikkumaan.
Baasilaisten huuto nousi, ja kuului räjähdys, joka tärisytti koko pyhättöä.
"Juoskaa salareitille!" Furusiaan huusi. Hän katsoi Hiismunia, jonka kasvoista hän näki vain kysyvät silmät.
"Vihollista täytyy viivyttää", Furusiaan sanoi.
"Furus, on kunnia kuolla kanssasi, jos tämän täytyy loppua niin", Hiismun sanoi.
"Kuten myös."
He paiskasivat kättä ja taputtivat panssarien takia kömpelösti toistensa selkiä.
"Menkää jo!" Furusiaan hoputti erakoita ja naisväkeä. Yksi erakoista tuli kiittämään Furusiaania uhrauksesta, mutta peitsiveli kääntyi ja ryntäsi kohti porttia Hiismun kannoillaan.
Furusiaan otti kirveensä valmiiksi heikompaan käteensä. Kirveen terä hohti vieläkin kirkkaasti kuin kilpaillen orastavan aamunkajon kanssa.
Soturikaksikko saapui pieneen sisäpihan kaltaiseen porttisaliin. Alati voimistuvaa lämmintä Auringon valoa siivilöityi katon rajassa olevista ikkunoista, ja syvät varjot korostivat seiniä peittäviä köynnösmäisiä kohokuvioita. Valtava metallinen portti oli vääntynyt, ja muuri sen ympärillä oli lohkeillut, mutta portti oli pysynyt jykevästi paikoillaan. Furusiaan ja Hiismun asettuivat seisomaan rinnakkain syvemmälle pyhättöön johtavan käytävän suulle. Kun baasilaisten laulu nousi villisti uudestaan, Hiismun puristi miekkansa kahvaa jännittyneenä ja Furusiaan lausui rukouksen.
Räjähdyksen paineaalto iskeytyi kaksikkoon. Kaikuva ääni olisi vienyt kummankin kuulon ilman heidän kypäriään, ja siltikin kipu korvissa oli kammottava. Furusiaania huimasi ja oksetti, mutta hän veti syvään henkeä ja katsoi ylös. Muuri portin ympärillä oli särkynyt ja vääristynyt portti makasi maassa. Pölypilvestä rynnisti karjuva joukkio. Furusiaan näki ystävänsä tointuneen ja suoristi itsekin selkänsä. Hän nosti kirveensä korkealle ylös, ja sen terä vastasi muurien takaa pilkistävän Auringon kajoon täyttämällä sisäpihan sokaisevasti kalpealla valollaan.
Baasilaiset suojasivat silmiään ja kompuroivat toisiinsa.
"Langetkaa, kurjat Uurun totuuden vääristäjät!" Furusiaan huusi.
Värisevä ääni huudahti baasilaisten joukosta, ja he pysähtyivät. Hintelä ja lyhyt mies asteli esiin baasilaisten rivien välistä. Hänen kaapunsa kiilsi hopean ja silkin lailla.
"Sinä!" Furusiaan huudahti. "Ei. Safasaan kuoli sankarina."
"Furusiaan", Safasaan sanoi kolkosti. "Pudota aseesi, niin näytän sinulle, mitä minut opetettiin näkemään."
"Valheesi eivät hetkauta minua!" Furusiaan huusi.
"Palvelet vain valon vääristynyttä irvikuvaa. Katso, kuinka isäntäsi ei välinpitämättömyyttään sinua auta edes palavan katseensa alla", Safasaan sanoi. Hän tuijotti edessään olevaa valoa siristelemättä ja nosti kätensä kohti kirvestä. Terän loisto sammui ja näytti siirtyvän mieheen, joka alkoi hohtamaan kaapunsa alla. Hänen kasvonsa olivat kuin kylmä tähti.
"Ampukaa heidät", miehen kaikuva ääni käski. Hiismun veti Furusiaanin syrjään ja astui hänen eteensä. Baasilaiset väistivät tuliaseita kantavia tovereitaan, jotka nostivat aseensa tanaan ja pistivät kytevät luntut paikoilleen. Aseet jylähtivät syösten savua, tuhkaa ja kipinöitä. Hiismun horjahti taaksepäin. Furusiaan tarttui häneen ja nosti ystävänsä takaisin seisomaan. Kaksi laakia oli osunut Hiismunin rintapanssariin menemättä läpi. Furusiaan tiputti kirveensä, tarttui korisevaan ja yskivään Hiismuniin ja repi hänet mukaansa.
Baasilaiset ryntäsivät heidän peräänsä ja saavuttivat soturit nopeasti. Hiismun ja Furusiaan joutuivat taistelemaan jokaisesta ottamastaan askeleesta syvemmälle pyhättöön. Vihollinen työntyi käytävään kuin kanavaan ohjattu hyökyaalto. Baasilaisten innokkuus oli heille haitaksi, sillä vain harvoista heistä oli vastusta kokeneille sotureille, ja taidokkaammat eivät pystyneet hyökkäämään toveriensa läpi. Soturikaksikko käytti tätä hyväkseen niin paljon kuin kuumeisen taistelun lomassa pystyivät pitämällä mielettömimmin huitovia vihamiehiään elossa muutaman hetken pitempään.
Furusiaan huomasi ahdingokseen baasilaisten levittäytyvän yläpyhättöön. Soturikaksikko ei ollut viivyttänyt vihollista järin pitkään. Furusiaan pystyi vain toivomaan, että se oli tarpeeksi, jotta karkurit olivat päässeet salakäytävään ilman takaa-ajajien huomiota.
Taistelu tuli syvimpään temppeliin johtavan käytävän suulle. Heidän toveriensa verellä maalattujen seinien näkeminen nostatti jäljellä olevien baasilaisten raivon järjettömiin mittoihin. Yksi baasilainen ryntäsi päin Hiismunia välittämättä miekasta, joka sivalsi nopeasti kuin viikate. Baasilaisen vartalo revähti auki, ja hän paiskautui Hiismuniin, joka kompastui takanaan olleeseen ruumiiseen. Hiismun rysähti selälleen raskaasti kuin metalliin kääritty puu. Furusiaan astui ystävänsä eteen ja tarttui hyökkäävän baasilaisen miekanterästä kädellään samalla kun survaisi oman miekkansa vihollisensa vatsaan. Peitsiveli ponnisti jaloillaan ja heitti baasilaisen toveriensa päälle. Etummaisten baasilaisten tasapaino petti verestä liukkaalla lattialla. Osa heistä kaatui, ja loput kompuroivat toisiinsa.
Furusiaan auttoi ystävänsä ylös, ja he ryntäsivät syvimpään temppeliin. He työnsivät metalliovea kiinni, ja heidän kannoillaan tulleet baasilaiset työnsivät vastaan. Oven monimutkainen laitteisto oli kuitenkin suunniteltu tekemään sulkemisen helpoksi, ja vähemmästä miesvoimasta huolimatta soturikaksikko sai työnnettyä oven kiinni. Ovi raksahti, ja raskas säppi iskeytyi kiinni kolahtaen lopullisen kumeasti.
Hiismun nosti kypäränsä silmikon ja naurahti katkerasti. Furusiaan haukkoi henkeään ja repi naamarin kasvoiltaan. Ovi tömisi raskaiden iskujen alla.
Ahtaan temppelin hämäryyttä valaisivat vain muutama pieni aukko katossa, joista suodattui pitkiä putkia pitkin hitunen alkavan päivän valoa. Takaseinää peittävä alttari oli punertavaa kultaa ja oranssiksi maalattua puuta.
"Olemme turvassa hetken, ennen kuin he räjäyttävät tämänkin", Hiismun sanoi. Hänen äänensä tuli vaikeasti koristen, vaikka vasta hän oli kamppaillut täydellä vimmalla.
"He olisivat yrittäneet sitä aikaisemmin, jos olisivat uskaltaneet. Koko käytävä varmasti sortuisi räjähteestä, joka tarvittaisiin oven tuhoamiseen", Furusiaan sanoi.
Hiismun valahti istualleen ja yski raivoisasti. Furusiaan kyykistyi ja katsoi lommoja ystävänsä panssarissa. Painaumat metallissa eivät olleet syviä. Näytti siis, että baasilaisten pyssyt olivat olleet ladattu vähäisellä tai heikolla ruudilla.
"Oletko kunnossa?" Furusiaan kysyi.
"En oikeastaan", Hiismun köhisi tuskainen virne kasvoillaan.
Furusiaan auttoi Hiismunin rintapanssarin pois ja nosti sen alla ollutta toppausta. Hiismunin vartalo oli kahden suuren tummanvioletin mustelman peitossa.
"Enpä tiedä. Olen nähnyt tällaisia vammoja, eivätkä ne yleensä ole kuolemaksi. Parasta kuitenkin, että saisit lepoa", Furusiaan sanoi.
"Tuskin aivan heti lähden minnekään", Hiismun sanoi.
Paukunta ovea vasten loppui.
Furusiaan hymähti. "Heiltäpä loppui puhti sangen nopeasti."
Hän katsoi verta vuotavaa kättänsä; miekka oli purrut siihen syvään. Peitsiveli katseli ympärilleen ja näki alttarilla vesiastian. Hän meni sen luokse, teki kunnioittavan eleen alttarilla oleville jumalten kuville ja otti astian. Pyhitetyllä vedellä hän puhdisti kummankin haavat ja sitoi ne mukanaan tuomalla haavojen parantamista varten siunatulla silkkiharsolla.
"Kuka se Safasaan oli?" Hiismun kysyi.
"Ei se ollut Safasaan", Furusiaan sanoi. Hän puisteli päätään vakuuttaakseen myös itsensä. "Safasaan oli uskossaan vankka ja yksi veljeskuntamme tärkeimmistä tietäjistä. Hän katosi tutkiessaan Martakan alaisiin hautasaleihin pesiytynyttä kilvoittelijalahkoa, joka oli huhujen mukaan kiinnostunut alhaalta löytyvistä kalmoista vastenmielisellä tavalla. En tosin tiedä miksi lahko oli niin tärkeä, että veljeskunta lähetti sitä etsimään yhden parhaistaan. Safasaanin ruumista ei suuremmin etsitty, mutta hautajaiset olivat erittäin mahtipontiset."
"Miten hän sitten oli tuolla?"
"Se oli temppu. Näkyvä valhe", Furusiaan sanoi ja nousi seisomaan.
Hän jätti toverinsa makaamaan ja käveli ympäri temppeliä. Erakot olivat tuoneet piiritystä varten ruuaksi mukanaan koreja täynnä kuivattuja hedelmiä ja vahalla suljettuja ruukkuja. Furusiaan tutkaili yhtä ohutrakenteisista ruukuista. Se oli kantokin kuvakirjoituksen peitossa, ja sen vahasinetti näytti muinaiselta. Furusiaan otti puukon esiin ja avasi sillä vahasinetin. Hänen nenäänsä pöllähti pökerryttävä viinin tuoksu, jossa ei ollut ripaustakaan pilalle menemisen merkkejä.
"Mitä sinulla siellä on?" Hiismun kysyi.
"Vanhaa viiniä. Voisi luulla, että vanhan Kantokin aikaista, mutta ei ole mahdollista, että viini säilyisi niin pitkään", Furusiaan sanoi. "Erakkojen on täytynyt käyttää uudelleen vanhoja ruukkuja."
"Minulle kelpaa tässä vaiheessa vaikka käytetty kuravesi", Hiismun sanoi. Furusiaan vei ystävänsä luokse kulhollisen kuivattuja hedelmiä, kaksi tuoppia ja avaamansa viiniruukun.
Hiismun maisteli viiniä mietteliäästi. "Tämähän on kuin jumalten viinikellarista! Kuolemme kuin Kantokin valtiaat taivaallisen runsauden kyllästäminä."
"Tämä on turhan tukevan makuista minulle", Furusiaan sanoi. Hiismun tuhahti ja kaatoi itselleen lisää. Peitsiveli joi lähes tyhjän tuoppinsa loppuun ja nousi etsimään muuta juomista. Hän löysi nurkasta leveän ruukun, jossa oli tuoksusta päätellen olutta. Furusiaan kantoi ruukun Hiismunin luokse, iski löytämänsä pillin ruukkua peittävän kankaan läpi ja joi tyytyväisenä laihaa olutta janoonsa.
Hiismunin kasvoille valahti järkytys.
"Mitä jos nämä ovatkin tarkoitettu uhrilahjoiksi?" hän kysyi.
"Älä huoli. En usko, että erakoiden oppiin kuuluu uhrien antaminen. Heillä on sisäsyntyisemmät tavat löytää yhteys jumalalliseen", Furusiaan sanoi. "Jos selviämme, voimme tietysti uhrata tämänkin edestä."
"Minkä jumalan temppeli tämä edes on?"
"Sen kun tietäisin. Alttarin jumalat ovat minulle tuntemattomia ja teksti on kantokiksi", Furusiaan sanoi.
"Mitä veikkaat, pääsivätkö muut pakoon?"
"Jos heidät olisi saatu kiinni, niin baasilaiset varmasti yrittäisivät käyttää heitä savustaakseen meidät täältä", Furusiaan vastasi.
Hiismunin pää nuokkui, ja hän näytti loppuun kulutetun väsyneeltä. Furusiaan tajusi, että hänen ystävänsä oli tuskin nukkunut silmäystäkään edeltävänä yönä. Vahva viinikin teki varmasti tehtävänsä. Hän auttoi Hiismunin panssarin pois selkäpuolelta ja lantiolta, jotta hän pystyisi makaamaan mukavasti.
Painettuaan päänsä myttyyn lytätylle kankaalle Hiismun nukahti lähes välittömästi. Furusiaan järkeili, että he heräisivät, jos ovea yritettäisiin murtaa uudestaan, joten hänkin laittautui makuulle. Hänen ei tarvinnut ottaa panssariaan pois, sillä hänen panssaritakkinsa oli taipuisa ja hän oli tottunut nukkumaan se yllä.
LUKU 4: Levon ansaitseminen
Furusiaan säpsähti ulos unesta kuin mies, joka muisti unohtaneensa jotain. Heitä ympäröivä kivi kaikua kumeiden torvien soitosta. Furusiaan ravisteli Hiismun hereille.
"Kuinka pitkään nukuin?" tokkurainen Hiismun kysyi.
Furusiaan katsoi katon reikiä ja sanoi: "Näyttäisi olevan iltapäivän alkua. Aurinko on vielä korkealla."
"Tuo ääni. Onko se Ousoroosin joukkojen torvet? Kuulostaa aivan hyökkäyskäskyltä."
Peitsipeli ponkaisi seisomaan. "Nyt on mahdollisuutemme."
Hiismun nousi Furusiaanin avustuksella ylös ja katsoi ystäväänsä kysyvästi.
"'Kun käärmeen pään leikkaa, kestää pitkään, ennen kuin uusi kasvaa tilalle'", Furusiaan sanoi. "Nistimme sen baasilaisen valheen Safasaanin muodossa, kun hänen joukkonsa ovat taistelussa."
"Parempi suunnitelma kuin täällä vartominen", Hiismun sanoi.
"Pystytkö taistelemaan?" Furusiaan kysyi.
"Oloni on jo parempi. Otan vain tuhdin hömpsyn, niin en edes huomaa jomotusta", Hiismun sanoi ja naurahti. "Tämä kohmelo on kuolemakseni."
Furusiaan yhtyi ystävänsä nauruun ja läiskäisi Hiismunia selkään. Hän auttoi Hiismunille panssarin ylle, ja he joivat puolikkaat tuopit hyvin ilmaa saanutta viiniä.
"Yykiim sentään, että tämä menee päähän", Furusiaan voihkaisi.
"Viini valaa rohkeutta sotureihin. Miksikäs muuten luulet, että Yykiim on sellainen umpijuoppo? Hän kerää rohkeutta sen puoli vuotta toisen puolen sotia varten."
"Tuo törkeää jumalanpilkkaa, mutta en voi kieltää ajatuksen johdonmukaisuutta", Furusiaan sanoi.
"Ei Yykiim mitään välitä kunhan veri ja viini virtaa", Hiismun sanoi. "Tänään on virrannut molemmat. Olemme syvään siunattuja, ystävä hyvä."
"On parempi, että vältät puhumasta enempää jumalista, ennen kuin langetat kirouksen yllemme", Furusiaan sanoi. Toppuuttelustaan huolimatta hän ei kuitenkaan voinut häivyttää kokonaan huvittunutta virnettään.
Furusiaan asteli varovaisesti oven luokse ja yritti kuunnella, että oliko toisella puolella ketään. Oven läpi ei kantautunut muuta kuin torvien kaukainen kumina. Hän avasi oven säpin, ja soturikaksikko veti oven auki. Ovi tuntui vastustavan avautumistaan kuin epätoivoinen mullikka teuraalle menoa.
Käytävässä makoileva yksinäinen baasilainen säpsähti ylös ja lähti juoksemaan karkuun. Hiismun pyrähti takaa-ajoon, mutta Furusiaan tarttui häntä olkapäästä.
"Annan hänen vain mennä kertomaan päämiehelleen. Jokainen meitä etsimään lähetetty soturi on yksi vähemmän muureja puolustamassa", peitsiveli sanoi.
"He varmasti pähkäilevät, että tarkoituksemme on tappaa heidän päällikkönsä", Hiismun sanoi.
"He tekevät suuren virheen, jos he pitävät johtajansa puolustamista linnoituksen pitämistä tärkeämpänä."
"Missä luulet päällikön olevan?"
"Itse jos olisin puolustajien komentaja, valitsisin paikakseni sen parvekkeen sisäpihan yllä. Parveke on hyvä paikka aloittaa etsintämme muutenkin, sillä sieltä näemme pyhätön tilanteen", Furusiaan sanoi. Hiismun nyökkäsi ja he lähtivät hölkkäämään parveketta kohti.
Taistelun pauhu voimistui, kun kaksikko lähestyi yläpyhätön reunaa. Tuliaseet paukkuivat, metalli murskasi metallia ja soturit mylvivät niin raivosta kuin kivustakin. Kaksikko kiiruhti portaat ylös. He kuulivat puhetta ja syöksyivät parvekkeelle aseet tanassa.
Savuinen ilma oli sankka ruudin katkusta. Alhaalla pihalla taistelu raivosi verisenä. Ousoroosin joukot olivat murtaneet pyhätön portin, mutta porttikäytävästä oli tullut kuolemaa kylvävä kuja baasilaisten nuoli- ja luotisateessa. Kumpikin osapuoli ammuskeli asemistaan kujalle kaatuneiden toveriensa yli.
Muurin matalimmassa kohdassa käytiin epätoivoista käsirysyä, jossa Ousoroosin soturit yrittivät työntää baasilaiset pois tikapuilta, joita pitkin hyökkääjiä nousi muureille.
Furusiaan seisahtui. Joukko baasilaisia seisoi parvekkeella, ja taistelua katseleva Safasaan oli heidän keskellään. Sidottuna polvillaan oli Geeras, jonka olkapäällä lepäsi baasilaisen pitämä miekka valmiina uppoamaan asemiehen vartaloon.
"Herra Furusiaan!" Geeras huusi. "He tappoivat veljeni ja Aruurumin. Älä anna heidän tappaa minuakin!"
"Mitä tapahtui?" Furusiaan kysyi. Hänen katseensa muuttui villiksi, kun hän kuumeisesti mietti baasilaisten päällikön tappamista. Vaikka hän itse uhrautuisi tai uhraisi kenet tahansa jäsenveljistään, epävarmuus esti häntä astumasta eteenpäin, ja näin tuomitsemaan pojan kuolemaan. Hiismun seisoi ystävänsä takana ja odotti, mitä hän tekisi.
"Nämä nuorukaiset johdattivat soturini harhaan ja viivyttivät heitä niin, että ansassa olleet onnistuivat katoamaan. Poikien rohkeus ei kuitenkaan riittänyt korvaamaan taidon puutetta", Safasaan sanoi. Hänen äänensä värisi, mutta ei ollut heikko, vaan kaikui taistelun mylvinnän yli. Äänen epäinhimillisyys oli Furusiaanille vastenmielistä kuulla.
"Arvelin oikein, että yhden heistä henki olisi tarpeeksi pidättelemään sinua, Furusiaan", Safasaan sanoi.
"Mitä toivot saavuttavasi? Jos kukistat Ousoroosin joukot nyt, Martaka lähettää kokonaisen armeijan tuhoamaan sinut. Kattakal kyntää tämän pyhätön soraksi", Furusiaan sanoi.
"Lähettävätkö tosiaan?" baasilaisten johtaja kysyi. Hän käänsi kasvonsa kohti Furusiaania. Velhon silmät paloivat kirkkaiden kynttilöiden lailla. "Luulen, että Martakalla on pian muuta mietittävänään, kuin mitättömät reuna-alueet."
"Mikä oikein olet?" Furusiaan kysyi. Hänen sanansa olivat täynnä halveksivaa inhoa.
"Olen Baasinsas", olento sanoi.
Furusiaan tiesi velvollisuutensa eikä epäröinyt. Hän ryntäsi eteenpäin. Baasilaismiekka upposi syvälle Geerasin kehoon surkean parkaisun saattelemana, mutta teloittajakaan ei ehtinyt enää vetää henkeä uudestaan, kun Furusiaanin miekka oli jo hänen kurkussaan. Baasilaiset astuivat johtajansa suojaksi. Furusiaan taisteli järjen sumentavan raivon vallassa. Hän oli täysin vailla käsitystä itsestään. Jäljellä oli enää vain esi-isiensä haltioima uskonsoturi.
Parvekkeen baasilaiset eivät taistelleet kiihkoisella antaumuksella kuin muut toverinsa, vaan heidän liikkeensä olivat hillittyjä ja täydellisen tarkoituksellisia. Heidän ilmeettömät kasvonsa eivät paljastaneet tunteita, taikka rasitusta, ja he kamppailivat kurinalaisesti sekä ääneti. Kun yksi veti aseensa takaisin uutta iskua varten, viereinen iski kuin kyy.
Baasilaisten käsistä ei kuitenkaan löytynyt voimaa takoa soturikaksikon panssarien läpi tai taitoa löytää niiden vierestä lihaan.
Furusiaan astui ohi vihollistensa suojausten välittämättä iskujen aiheuttamasta kivusta. Vaikka hän olikin miekan mittaa lähempänä vihollisistaan, hänen voimakkaat viiltonsa riittivät surmaamaan. Furusiaan kulki baasilaisten läpi kohti tavoitettaan kuin teräksinen oranssi puhuri.
Kaatunut baasilainen tarttui Furusiaania jalasta, ja peitsiveli romahti maahaan. Hänen ylleen astui toinen baasilainen valmiina teloitusiskuun, mutta Furusiaan työnsi miekkansa miehen nivusiin. Maassa makaava baasilainen puukotti Furusiaania sääreen. Peitsiveljen raskas saapas vastasi potkulla, joka murskasi puukottajan ilmeettömät kasvot.
Hiismun karjaisi nähdessään toverinsa maassa. Hän ryntäsi kohti Furusiaania ja kaatoi edessä olevat baasilaiset painollaan. Hiismunin miekka sivalsi nopeasti listien maassa makaavat baasilaiset ja nousi vastaamaan vielä seisovan iskuihin. Raivo oli tarttunut myös Hiismuniin. Kun hän oli kaatanut viimeisen baasilaissoturin, hän murskasi vihollisensa pään jalallaan.
Sivusta verenvuodatusta seurannut kalpea velho ei näyttänyt hätkähtävänkään tilanteesta. Hiismun auttoi ystävänsä ylös. Furusiaan nilkutti Safasaanin luokse, mutta velho vain levitti hieman käsiään.
"Et saa elää", Furusiaan sanoi ja upotti miekkansa syvälle velhon rintakehään. Safasaan ei päästänyt ääntäkään, mutta Furusiaan parkaisi, kun kauhistuttava polte levisi hänen kätensä luita pitkin ylös koko hänen kehoonsa. Peitsiveli kaatui selälleen kouristusten vallassa.
"Epäsuotuisaa", vielä seisova Safasaan sanoi miekka rinnassaan. Hänen silmistään hävisi loiste, ja hän valahti hervottomana maahan.
Hiismun tiputti miekkansa, polvistui sätkivän ystävänsä ylle ja yritti pitää häntä aloillaan.
LUKU 5: Baasinsasin orjat
Kun Furusiaan vihdoin ymmärsi olevansa hereillä, hän avasi silmänsä ja näki teltan matalan katon. Hiki peitti hänen vartaloaan ja hän haukkoi levottomasti henkeään, mutta muistot painajaisista katosivat nopeasti. Aivan kuin hänen mielensä yrittäisi säästää hänet järkytyksen jatkumiselta. Hänen oli kuuma, mutta hän ei jaksanut poistaa paksuja peitteitään.
Ulkoa kuului sotaleirin ääniä: haavoittuneiden parkuja, teräksen kilkutusta ja hengissä selvinneiden rellestämistä. Furusiaanin koko keho tuntui nuijitulta, mutta silti hän yritti nousta ylös. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä hänen jäsenistään uupui lähes kaikki voima. Vaivoin hän sai nostettua itsensä istumaan. Tunnottomuuden takia hän pelästyi, että hänen haavoittunut jalkansa oli täytynyt leikata irti. Hän pinnisteli ja kipu voimistui hänen oikeassa jalassaan, mutta hän näki kummankin jalan varpaiden liikkuvan peittojen alla. Huojentuneena hän romahti takaisin makuulle.
Hän katsoi miekkakättänsä ja huomasi sen olevan siteisiin käärittynä. Käsi oli täysin tunnoton, mutta hän pystyi heiluttelemaan sormiaan siteiden alla.
"Äläs tee tuota!" vanhan miehen ääni käski teltan suulta. Ukko oli yksinkertaisista vaatteistaan päätellen yksi erakoista. "Anna kätesi parantua rauhassa."
"Voitko kertoa, mitä tapahtui?" Furusiaan kysyi.
"Ousoroosin joukot valtasivat pyhätön, ja me erakot palasimme parantamaan haavoittuneita. Sinulla oli onnea, että täällä oli meidän kaltaisiamme parantajia paikalla, koska muuten jalkasi olisi pelkkä tynkä nyt. Hihih!"
"Jään teille siis suuresti velkaa", Furusiaan sanoi.
"Kaiken sen jälkeen mitä teit?" erakko kysyi ja hihitti. "Otat poika tuon nöyristelyn aivan liian vakavasti."
Erakko kömpi telttaan ja ojensi Furusiaanille pullon.
"Juo tästä, nyt kun olet hereillä", erakko sanoi.
"Mitä siinä on? Lääkettäkö?" Furusiaan kysyi.
"Vielä mitä! Paloviiniä siinä on. Hiihih! Paloviiniä, joka on poltettu mitä jaloimmasta Kantokin tuhat vuotta vanhasta viinistä. Hahah!" erakko sanoi ja nousi pois teltasta.
Furusiaan otti kulauksen, mutta viina pisteli hänen kieltään ja maku oli hänestä pöyristyttävä.
"Hyvää tavaraa, eikö vain?" polvellaan oleva mies kysyi teltan ovelta. Hänen punertava partansa oli siistitty lyhyeksi ja hänen silmänsä kiiluivat kuin vihreät kekäleet.
"Olen Faskaimaan Ousoroosin poika", mies sanoi.
"Furusiaan Imaikulainen", peitsiveli vastasi.
"Tiesin jo nimesi. Siksipä tulinkin, kun erakko sanoi, että olit hereillä", Faskaimaan sanoi. "Halusin kiittää sinua äitini ja siskoni pelastamisesta. Voit tästä lähtien ikuisesti pitää sukuani ystävinäsi."
"Sinä siis johdit isäsi joukkoja."
"Kyllä. Taistelu oli menossa pahasti pieleen, kun yhtäkkiä osa baasilaisten päättäväisyydestä hävisi. Arvatenkin johtuen heidän johtajansa kuolemasta, vaikka heidän varmuutensa petti tavalla, joka tuntui perustavanlaatuisemmalta kuin pelkkä komentajan menetys. Hiismun kertoi, että sinä surmasit sen velhon. Kuulemma se oli itse Baasinsas!"
"Ei, ei se ollut mikään saastainen henki, vaan pelkkä hänen riivaamansa ihmisorja. Tuhosin pelkän sätkynuken", Furusiaan sanoi. "Missä Hiismun on?"
"Hän ratsasti tuhoamaan leiriä, jossa alueen viimeisten baasilaisten pitäisi olla, jos kiduttamaamme vankia on uskominen", Faskaimaan sanoi. "Isäni oli yksi hölmö, kun ei heti ottanut Hiismunia palvelukseemme! Se mies on peto ihmislihassa, mutta uskollisuudessa vailla vertaista."
"Uuru sentään. Hänenkin pitäisi levätä. Hän oli pahasti nuijittu jo ennen viimeistä taistelua", Furusiaan sanoi.
"Älä huoli. Joukko parhaita miehiämme lähti hänen mukaansa", Faskaimaan sanoi. Furusiaan nyökkäsi väsyneesti.
Faskaimaan mietti hiljaa hetken ja kysyi: "Pystytkö liittymään illalliselle?"
"Kummatkin käteni ovat paketissa, ja tuskin pystyn liikuttamaan jalkojani. Pelkkä hereillä olokin huimaa", Furusiaan sanoi. "Taidan jatkaa lepäämistä."
Faskaimaan nyökkäsi, nousi ylös ja lähti matkoihinsa.
Furusiaan huokaisi ja painoi päänsä alas. Väsymys hallitsi hänen kehoaan ja mieltään. Hän sulki silmänsä ja näki valkoisen kiemurtelevan valon tuijottavan syvyyksistä.
Loppu
