Iryn on aina houkutellut luokseen unia. Ne tulevat hänen luokseen täysin kutsumatta – toiset lempeinä kuin unelma, toiset raivoisina kuin vihollinen. Nukahdettuaan hän joutuu aina alttiiksi niiden kutsulle, mutta on aina osannut ennen pitää varansa.
Tyttö itsekin elää unessa, on osana sitä aina nukkuessaan ja suojattomana. Hän on vankina oman mielensä sisällä eikä pääse vapaaksi, vaikka kuinka yrittää.
Uni Irynin ympärillä on kuin yhtä tukehduttavan mustaa, pohjatonta ja aaltoilevaa vettä. Hän kelluu tuossa aineettomuudessa aavistaen lukemattomien ajatustensa hennot kärhet ympärillään. Ne häivähtelevät silloin tällöin mustuuden seassa kuin värikkäät kalat tai niiden kangastukset pimeässä, valottomassa vedessä.
Irynillä ei ole ruumista. Silti unen langat koskettavat häntä kuin varoen, tunnustellen: hän tuntee niiden seittimäisten, läpikuultavien rihmojen kietoutuvan ympärilleen kuin jonkinlaiseksi ihmeelliseksi peitoksi, joka muodostaa eräänlaisen kalvon hänen ympärilleen.
Iryn kelluu nyt unien kuplassa ja alkaa tuntea siirtyvänsä unten rajamaille – sinne, missä tavallisilla ihmisillä ei ole koskaan ollut asiaa ja jonne on vaarallista joutua ikuisiksi ajoiksi pääsemättä koskaan takaisin. Mutta unten houkutus ja niiden salaperäisten näkyjen kiehtova ja vetoava kutsu on liian voimakas ja tenhoava, ja hiljalleen tyttö tuntee liukenevansa unten säveleen ja hajoavan osaksi sen ihmeellistä laulua.
Hän ei ole enää Iryn, vaan unensa ihmeellinen laulu, jonka tuntee virtaavan ja jossa itse tuntee virtaavansa: kohoavansa ja laskevansa suloisesti kuin merten aalloilla.
Mutta äkisti polveileva rytmi pysähtyy ja hän tuntee vajoavansa alas mustaan kuiluun, jossa kieppuu villisti unten valheellisia ääniä ja valoja, joita hän nyt luulee todellisuudeksi.
Iryn huutaa tuskissaan tajutessaan liian myöhään joutuneensa ansaan, johon juuri hänenlaisillaan haaveilijoilla on vaarana joutua. Unten näyt ovat nyt liian sanoinkuvaamattoman ja sietämättömän kauniita ja ihania katsella, että hän luulee tulevansa hulluksi.
Juuri, kun Iryn on ikuisiksi ajoiksi joutumaisillaan uneen, sen pimeä verho raottuu ja ylhäältä alkaa kajastaa heikkoa, valkoisenkarvaista valoa kuin auringon kiloa meren pinnan läpi sen pohjaan.
Hän kuulee äänen huutavan nimeään. Nousee kohti vapautta, pois unesta jättäen sen taakseen.
Valveen valo häikäisee. On aika herätä.
