Mikään merkki auringossa tai sen polttavilla säteillään korventamassa maassa ei kertonut päivän olevan poikkeava. Tasangolta puhaltavassa tuulessa ei kiirinyt merkkiäkään muutoksesta, joka tulisi kääntämään Adalayn elämän suunnan.
Huokaisten tyttö ummisti silmänsä ja nautti viilentävästä pohjoistuulesta antaen sen kulkea kasvoillaan, siivilöityä läpi hiustensa ja kulkea päänahkansa läpi. Maasta hohkava kuumuus unohtui hetkeksi ja hän saattoi jo unelmoida viileästä, vehreästä juottopaikasta, jonne oli laumaansa paimentamassa. "Ei enää pitkä matka", hän kuiskasi ja avasi silmänsä antaen katseensa vaeltaa suuressa laumassaan. Maiskauttaen hän komensin hevostaan eteenpäin ja tunsi innostuksensa tarttuvan myös Ríyddariin, ratsuunsa. Musta ori hypähteli innokkaana paikoillaan päästäkseen jatkamaan matkaa. Viheltäen ja kiljahdellen Adalay antoi hevosen edetä ja lähti ajamaan laumaansa eteenpäin heilauttaen kättään kauempana ratsastavalle ystävälleen. Muutaman hengenvedon mittainen tauko oli ohi, he ehtisivät levähtää juottopaikalla.
Maa oli kuivaa ja lauman sorkkien ilmaan nostattama pölypilvi kohosi korkeana tornina ylös heidän päidensä yläpuolelle. Adalay nosti kirjaillun kankaan suulleen ja sitoi niskansa taakse varmistaakseen ettei hengittäisi pölyä. Ylöspäin pölypatsasta vilkaistessaan hän näki haukan hahmon liitävän korkealla heidän yllään - se oli hyvä enne, henget tarkkailivat heidän kulkuaan.
Heitä oli yhteensä kahdeksantoista paimenessa sinä päivänä; Lauman jokaisella reunalla pitämässä huolta siitä, että karja kulkisi oikeaan suuntaan. Jokakesäinen paahde oli tänä vuonna kuivempi kuin edeltävänä oli ollut, eikä kukaan Adalayn kylässä olevista vanhuksistakaan muistanut, milloin aurinko olisi korventanut tulellaan niin kuumasti kuin nyt. Juottopaikka, jonne he olivat laumaa siirtämässä, oli jo kolmas sen kuunkierron aikana, jonka laumat olivat juoneet tyhjiksi ennen aikojaan. Jälleen heidän oli siirrettävä lauma, tällä kertaa entistä kauemmas asuttamiltaan seuduilta ja toivoa, että matala joki, jota he olivat juottopaikkana käyttäneet, virtasi edelleen.
"Tätä menoa joudumme pian rosvosille", henkäisi Turie ratsastaessaan Adalayn viereen. "Luuletko heidän pahastuvan, jos juotamme laumamme heidän puolellaan?" Adalay katsoi lännessä kohoavien vuorien alla häämöttävää tummaa aluetta, metsää ja metsämaata, joka erottui varjoisana vastakohtana tasangon palaneelle, kuivuneelle heinälle. Vakavana hän veti kankaan kasvoiltaan ja vilkaisi laumaa, ennen kuin käänsi katseensa takaisin naiseen.
"Jatkamme eteenpäin. Ne eivät ole meidän alueitamme. Ei ole meidän asiamme mennä heidän puolelleen. En halua väärinkäsityksiä. Vasta, kun kaikki omamme ovat kuivuneet, lähdemme anelemaan heiltä vettä." Kiljahtaen Adalay usutti Ríyddarin eteenpäin ja jätti Turien vilkuilemaan kaihoisasti kohti vuorten varjoisia metsiä.
Maan muuttuessa kivikkoisemmaksi ja entistä karummaksi lauma kääntyi entistä enemmän kohti luodetta. Adalay pohti mielessään todennäköisyyksiä juottopaikkojen kuivumiselle ja rukoili mielessään henkiä, jotta nämä lähettäisivät sateen mahdollisimman pian heidän kuivuvan maansa helpotukseksi. Vuorten hahmoon alkaessa häämöttää pohjoisen horisontissa hidastui suuren lauman kulku entisestään ja pysähtyi viimein kokonaan etummaisina ratsastavien etsiessä jokea. Siitä oli pitkä aika, kun heimo oli joutunut ajamaan laumansa näin kauas.
Nuolaisten kuivia huuliaan Adalay kohotti leilin huulilleen ja joi hitaasti muutaman kulauksen vettä purskutellen nautinnollisesti vettä suussaan ennen nielaisua. Varovasti hän kaatoi vettä myös kämmenelleen ja nojautui ratsunsa kaulalle ja ojensi veden orille, joka nuoli sen hörähdellen. "Ei enää pitkä matka."
Kiljahdukset ja riemukkaat huudot kertoivat etsijöiden onnistuneen. Adalay kohottautui jälleen istumaan ja sulki leilinsä korkin. Hitaasti lauma lähti jälleen liikkeelle etummaisten kääntäessä koko lauman massan voimakkaasti itään. He olivat ohittaneet niin ikään kuivuudesta kärsineen joen alajuoksun liian kaukaa lännen puolelta.
Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki lisäsivät vauhtia. Oli kuin karja olisi tiennyt määränpään olevan lähellä. Aivan kuin paimenessa olevien ratsastajien into olisi tarttunut niihinkin. Määkien ja mylvien eläimet juoksivat arolla polkien alleen kuivuneen ruohon. Adalay hymyili. Sorkkien kumu oli majesteettinen, hän tunsi tärähtelyn aina rinnassaan asti. Riemusta kiljahdellen hän usutti ratsuaan eteenpäin.
He tekivät alkukantaisen tulensa aivan joen rannalle, missä maa oli edes jotenkuten kosteaa. Ennen niin vuolaana virrannut joki oli kuin varjo entisestään, kokoon kuivunut ja nysä. Alajuoksulle virtaava vesi ei kulkenut minnekään upottavan liejun läpi, ja maastopalon uhka leijui heidän leirinsä yllä. Tuli sytytettiin ainoastaan illan lähestyvää pimeyttä estämään, ja silloinkin se paloi ohuella liekillä kuopan yllä, joka sille oli varta vasten kaivettu.
Laumaa heidän oli turha vartioida. Eläimet eivät lähtisi kauas juottopaikalta, eivät nyt, kun eivät matkalla olleet parempaakaan paikkaa ohittaneet. Silti muutaman kerran yössä he kulkivat eläinten lomassa keihäät ja lingot käsissään, valmiina puolustamaan laumaa tasankojen pedoilta.
"Pitäisikö meidän järjestää uhri", kuuli Adalay miehen kysyvän toiselta. Pikaisesti hän vilkaisi miestä, jolta oli kysytty ja näki tämän empivän. "Meillä on niin kovin vähän ruokaa mukana. Jos joudummekin olemaan täällä pidemmän aikaa?"
Empivä mies kohtasi Adalayn katseen ja hieroi hiekkaisia, hikisiä kasvojaan mietteliäänä. "On perinteen mukaista, että uhri annetaan kun juomapaikka on löydetty", mies sanoi ja katsoi nuorempaa miestä, jota vaivasi huoli ruuan loppumisesta. "Kiitoksena löydetystä ja toiveena seuraavan löytymisestä. Uskallatko jättää uhrin antamatta ja toivoa, että onni suosii meitä myös seuraavalla kerralla?"
Adalay jätti miehet pohtimaan keskenään ja nosti huopansa Ríyddarin selästä. Ori hörisi hänelle ja hamusi pehmeällä turvallaan tytön matkan pöllyttämää, joka suuntaan leijailevaa tukkaa. Adalay naurahti ja silitti hevosen päätä hieroen erityisesti ohjasten alta hautuneita kohtia. Sitten hän taputti hevosta lempeästi lautasille ja antoi sen juosta matkoihinsa. Hymyillen Adalay seurasi, miten yönmusta ori liittyi muiden hevosten seuraan, ennen kuin itse siirtyi kantamuksineen muiden paimenten luo.
Turie oli sijannut jo oman paikkansa nuotion läheisyyteen ja varannut Adalaylle paikan vierelleen. Huokaisten Adalay pudotti oman huopansa naisen huovan vierelle ja vilkaisi sitten ympärilleen. Uhrista oli ilmeisesti päästy yksimielisyyteen, ja joen alajuoksulle oli kasattu kivistä pieni keko.
"Oletko jo käynyt?" hän kysyi naiselta, joka oli jo ojentautunut pitkäkseen huovalleen ja näytti olevan juuri nukahtamaisillaan. Turie nyökkäsi silmiään avaamatta ja huiskautti kädellään Adalayn suuntaan. "Olen, mene sinä vain." Adalay hymähti naiselle ja harppasi tämän yli ja lähti laskeutumaan loivaa rinnettä alas kohti kivikekoa.
Keko oli ilmeisesti aiempaa tekoa. Alimmat kivet olivat hioutuneet tuulen ja vuodenaikojen saatossa pyöreiksi ja uponneet tasangon hiekkaan. Päällimmäiset kivet olivat teräväreunaisia lohkareita, järkäleitä, johon he olivat nyt liittäneet omat ponnistuksensa. Kunnioittavasti Adalay pysähtyi muutaman metrin päähän päivien paahtamista kivistä ja katseli kasaa, jonka kivien välistä pilkotti jäämiä ruuasta ja esineistä, joita paimenet olivat antaneet kiitokseksi juottopaikan löytymisestä. Vetäen syvään henkeä hän polvistui kasan eteen ja käveli polvillaan aivan alipien kivien juurelle. Siellä hän veti laukkunsa päänsä yli ja avasi nahkaiset hihnat, jotka pitivät sen visusti kiinni ja suljettuna tasangon pölyltä. Näppärästi Adalay onki käsiinsä muutamia marjoja ja hyvänmakuisia pureskeltavia juuria, jotka pujotteli kivien koloihin hengille.
"Kiitos vedestä", hän kuiskasi osaamatta olla sen korusanaisempi. Hän ei oikein koskaan osannut puhua hengille sen kummemmin kuin muillekaan. "Ilman sitä olisimme hukassa. Toivon vain, että voisitte tuoda sateet pian takaisin. Ilman niitä, koko tasanko kärsii." Saatuaan sanottavansa sanottua, Adalay odotti hetken, josko henget vastasivat, ennen kuin perääntyi kävellen polvillaan niin ikään ja nousi viimein seisomaan. Henget olivat hiljaa, kuten tavallista. Paimenet eivät useinkaan heidän sanojaan kuulleet, toisin kuin tietäjät, joita Adalaynkin kylässä oli muutamia. Nämä osasivat keskustella niin henkien kuin Horisontin taakse lähteneidenkin kanssa. Adalay pohti, josko tietäjät olivat jo kysyneet hengiltä sateiden puuttumisesta, sitten hän hymähti itselleen ja pyöräytti silmiään: Tietysti olivat, olivathan nämä sentään tietäjiä. Totta kai nämä tiesivät sateiden puutteen vaikuttavan koko heimon eloon.
Palatessaan leiriin Adalay tunsi sydämessään läikehtivän ilon, kuten aina hengille uhratessaan. Hän uskoi - tiesi - taivaan Hopeisen suden kulkevan rinnallaan ja ohjaavan kulkuaan. Samoin kuin Suuren haukan määräävän heimonsa askelia tasangolla. Leirin äänet karistivat henget hänen mielestään, ja naurahtaen Adalay riensi mukaan ilonpitoon ja riemuun muutaman paimenen kaivettuaan rumpunsa esiin.
Turie oli herätetty hänen päästessään leirinuotiolle, ja nainen tanssi kiljahdellen muiden naisten kanssa nuotion ympärillä miesten lyödessä käsiä yhteen ja polkiessa rytmiä jaloillaan. Adalay yhtyi piiriin tuoden oman äänensä joukkoon. Paimenten jalkoja kiertävät simpukkakorut helisivät heidän askeltensa tahdissa, kädet ja äänet yhtyivät rummun kumuun ja eläinten yöllisiin ääniin.
Adalay tunsi tasangon vetävän henkeä yötuulen puskiessa heidän lävitseen ja nostaessa kipunoita ylös kohti tähtikirkasta taivasta. Tätä hän rakasti eniten elämässään: Olla yhdessä heimoveljiensä ja -siskojensa seurassa, vain taivas ja tasanko rajoinaan, ja tuntea maailman hengittävän lävitseen.
Seuraava aamu toi mukanaan raikkaan tuulahduksen pohjoisesta. Se ei silti riittänyt kuljettamaan vuorten ylle jääneitä pilviä tasangolle. Adalay nautti silti pohjoistuulen viileydestä kasvoillaan siristäessään silmiään ja tähyillessään kohti vuoria. "Tuolla ne ovat, eivät vain osaa tulla tänne asti", hän mutisi Turielle, joka varjosti kädellä silmiään niin ikään.
"Onneksi laumalle riittää vettä tuosta vielä jonkin aikaa", nainen hymähti ja kiinnitti huopaa laikukkaan tammansa selkään. Adalay kutsui Ríyddarin viheltäen luokseen. Ori tuli kutsusta, korskuen ja päätään heilutellen. Tyttö hymyili sen tuulen sekoittamalle harjalle ja harjaan kiinnittämilleen höyhenille, jotka olivat varisseet orin jouhista sen kieriskeltyä tasangon hiekalla. Lempeästi hän pysäytti orin eteensä ja nosti oman huopansa eläimen selkään. Hän palaisi Turien kanssa takaisin heimon luo kertomaan, minne lauma oli ajettu. Tämän jälkeen oli heimon vanhimpien päätettävissä, halusivatko nämä seurata laumaa vai jäädä niille sijoilleen.
"Uskon, että he tulevat", Turie sanoi kuin lukien Adalayn ajatukset. "Eivät he halua olla kaukana karjasta." Tyttö nyökkäsi pujottaessaan ohjaksia orinsa pään yli. "Mutta tietysti heillä kestää kauan siirtyä. En tiedä ehtiikö joki kuivua, ennen kuin he ovat täällä. Sitten on taas siirryttävä. Ehkä heidän on sittenkin parempi pysyä siellä ja odottaa sateita. Ellei kaivo kuivu, silloin heidän on tietysti lähdettävä..."
Adalay vilkaisi vanhempaa naista ja tämän tuimaa, huolestunutta ilmettä. "Älä huoli, sateet tulevat kyllä", hän rauhoitteli ja laski kätensä naisen kädelle. "Olemme rukoilleet henkiä jo pitkään. Kyllä he pian vastaavat. Tällä hetkellä jokin muu vain vie heidän huomionsa."
"Olet varmasti oikeassa", nainen nyökkäsi ja puristi lämpimästi tytön kättä. Sitten Turie hypähti hevosensa selkään ja kääntyi huiskauttamaan kättään juottopaikalle jääville paimenille. "Palaamme joko yksin tai heimon kanssa." Adalay ponnahti ratsaille ja heilautti kättään muille niin ikään, ennen kuin kannusti Ríyddarin laukkaan. Turien ratsu aisti kilvan ja pian he kiitivät tasangon poikki kuin kahdeksanjalkainen jumalten tuuli.
Paluumatka oli nopeampi ilman tuhatpäistä laumaa. Silti heiltä kesti miltei kaksi päivää, ennen kuin Turie äkkäsi kangastelevassa ilmassa leijuvan utuisen hahmon. Ratsastettuaan lähemmäs Adalay tunnisti, missä he olivat: Valtava, muinaisten aikojen rakennelma kohosi tasangon hiekasta kuin sarvi maan lihasta. Vääntyilleenä ja muodottomana se työntyi maasta kulkien pitkään tasangon suuntaisesti kunnes kohottautui kohti korkeuksia. Se oli kuin kiveä, muttei kuitenkaan. Täysin saumaton materiaali oli vuosisatojen saatossa halkeillut ja päivien lähes valkoiseksi paahtamaa. Adalay tunsi värisevänsä, eikä se johtunut kylmästä. Tuo muinaisten aikojen mahtava rakennelma oli aina herättänyt tytössä hiljaista kauhua ja pelkoa. Mitä nuo ihmiset olivat tehneet saadakseen osakseen henkien ja jumalten sellaisen vihan, että he olivat kasvattaneet tasangon heidän päälleen.
"Tule", Turie kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä. "Ei enää pitkälti." He eivät uskaltaneet puhua enempää muinaisen maailman raunioissa. Pelko siitä, mitä henget olivat tehneet aiemmin herätti ajatuksen siitä, mitä nämä saattaisivat tehdä sen uudestaan. He eivät halunneet muistuttaa näitä teoistaan, vaan poistuivat paikalta vähin äänin. Adalay usutti hevostaan eteenpäin ja pian he jättivät menneisyyden arpisen ja rujon rangan taakseen.
Turie otti suunnan heidän taakseen jättämästään menneisyyden luista ja johdatti Adalayn määrätietoisesti eteenpäin. Tyttö ihaili suunnattomasti naisen taitoa suunnistaa tasangolla, mikä ei ollut koskaan ollut hänen vahvimpia kykyjään. Silti paimenparina he täydensivät toisiaan. Adalayn silmät olivat tarkemmat kuin Turien.
Nytkin liike silmänurkassa valpastutti Adalayn. Nopeasti hän viittasi kädellään Turien seisahtumaan ja nyökkäsi sitten kuivunutta, matalaa pensasta kohti. Hetkessä linko oli hänen kädessään ja kun jänis seuraavan kerran liikahti, suhahti kivi Adalayn lingosta eläintä kohti.
"No niin! Isäsi ilahtuu kun viet vielä illallisenkin kotiin!" Turie naurahti Adalayn ratsastaessa jäniksen luo ja laskeutuessa ratsailta. Hymyillen hän vilkaisi naista poimiessa eläimen maasta. Jänis oli vielä lämmin, kun hän viilsi näppärällä veistellään sen vatsan auki laskien veren tasangon kuivalle hiekalle kiitokseksi ja uhriksi hengille. Nopeasti muutamalla nykäisyllä tyttö nylki eläimen ja pujotti sen nahan vyölleen. Puhdistettuaan ruhon sisäelimistä Adalay puhkaisi reiän jäniksen kylkiluiden väliin ja kiinnitti sen vyölleen niin ikään nousten takaisin Ríyddarin selkään.
"On sellainen olo, että henget ovat suotuisalla päällä tänään", hän tokaisi ohjatessaan ratsunsa Turien luo ja heristäessä hänelle jänistä. "Voi olla, että saamme vielä sateen yöksi!" Hymyillen naiset jatkoivat matkaansa Adalayn jakaessa jäniksen sisäelimiä ystävälleen.
"Luuletko, että tietäjät ovat pyytäneet sadetta?" hän kysyi pureskellessaan jäniksen sydäntä. "Pohdin sitä eilen. Tottahan he ovat sitä pyytäneet, vai mitä?" Turie nyökkäsi ja hymy leveni naisen huulilla tämän pureksiessaan omaa palastaan jäniksestä.
"Varmasti ovat, hehän ovat tietäjiä." Adalay vilkaisi naista ja katsoi sitten tämän katseen suuntaan. Hymy levisi myös hänen veren tahrimille huulilleen. Heimon matalien rakennusten hahmot kohosivat aaltoilevasta kuumuudesta tummina varjoina. Voitonriemuinen hymy kohosi molempien kasvoille heidän paukauttaessaan jalkansa hevosten kylkiin ja kiljahdellen riemusta he molemmat lähtivät laukkaan kohti kotia.
Adalay antoi Ríyddarin edetä niin kovaa kuin ori jaksoi, puristaen pohkeillaan hevosen kylkiä ja pidellen kiinni eläimen harjasta. Nyljetty, nyt jo kuivumaan päin oleva jäniksenraato hakkasi hevosen kylkeä jättäen Adalayn huopaan verisiä jälkiään. Pian, Adalay ajatteli ummistaen silmänsä ja nauttivansa laukan nopeudesta. Pian he olisivat kotona.
Jokin oli muuttunut. Adalay tunsi sen ilmassa. Tapa, jolla heimon jäsenet katsoivat heitä hymyjensä läpi ottaessaan heidät vastaan, oli muuttunut. Se sai hämähäkit juoksemaan Adalayn selkää pitkin, ja iloinen virne, joka hänen kasvoilleen oli kotiinpaluun riemusta noussut, hiipui vähitellen pois hänen kasvoiltaan.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi hiljaa laskeutuessaan ratsailta ja koskiessaan heitä tervehtimään tulleiden ihmisten sormia omillaan. Turie oli kasvoltaan yhtä vakava kuin hänkin, myös nainen oli aistinut muutoksen heimon ilmassa. "Kyllä he kertovat", nainen mutisi ja heilautti kättään Adalaylle hyvästiksi kääntyen kohti kotiaan. Adalay heilautti omaansa ja johdatti Ríyddarin pikaisesti ohjaksista vetäen kohti sukunsa asumusta.
Yksikään hänen sukulaisensa ei ollut tullut tervehtimään, vaikka heidän aikaansaamansa pölypilvi oli varmasti nähty jo kaukaa. Huoli kaiversi Adalayn sisuksia. Oliko hänen perheelleen tapahtunut jotain? Viimeiset metrit hän miltei lensi kohti jurttaa, jonka ovella päästi irti Ríyddarin ohjaksista ja sukelsi sisään suojaten kasvojaan karkealta läpältä, joka peitti jurtan oven.
"Olen palannut!" hän henkäisi päästessään sisään ja antaessaan katseensa kiertää suuressa tilassa, joka muodostui jurtan nahkaisten seinien sisäpuolelle. "Miksi ette olleet vastassa?" Ensisilmäyksellä hän näki, että koko suku oli kerääntynyt istumaan jurtan seinustoille, kuten aina. Siellä olivat äidin vanhemmat sisaruksineen, sekä isän vanhemmat. Myös hänen nuoremmat veljensä ja sisarensa istuivat paikoillaan matalilla jakkaroilla katsellen häntä kiinnostuneina. Vasta kääntyessään katsomaan vanhempiaan Adalay ymmärsi, että oli keskeyttänyt jotain. He eivät olleet yksin.
"Adalay", hänen isänsä sanoi ja nousi turkisvuoratulta jakkaraltaan ja kohotti kätensä tervehdykseen, "tyttäreni." Nopeasti Adalay ojensi omat sormensa ja sipaisi niillä miehen vanhoja ja ahavoituneita sormia, jotka olivat miltei yhtä paksut kuin hänen aiemmin pyytämänsä jäniksen jalat. Hilliten uteliaisuutensa katsoa vierasta, Adalay tervehti seuraavaksi äitinsä, joka ei noussut sijoiltaan vaan ojensi vain kätensä. He hymyilivät toisilleen ja Adalay huomasi äidin vatsan olevan edelleen täysi, uusi sisarus ei ollut ehtinyt vielä syntyä.
Nopeasti hän kiersi koko jurtan tervehtien jokaisen sukulaisen vuorollaan koskettaen näiden ojennettuja sormia omillaan, vaihtaen katseita ja muutamia lyhyitä sanoja paimenmatkastaan. Viimeisenä hän tervehti sisaruksensa, jotka tirskuivat ja kikattelivat hänelle heidän tervehtiessään toisiaan. Kulmiaan kurtistaen Adalay suoristautui lopulta ja astui keskelle jurttaa vastaanottamaan vieraan ja näkemään tämän ensimmäistä kertaa.
Tulija oli mies. Vieras mies, heidän kylänsä ulkopuolelta. Tällä oli yllään vieraat vaatteet, samoin kuin hänen ihonsakin oli vierasta. Vaaleat hiuksensa tämä oli leikannut lyhyiksi ja peittänyt päähineellä, jonka tarkoitus ei toivon mukaan ollut suojata auringolta. Mies ojensi kättään hänelle ja Adalay tarjosi omaa kättään koskeakseen muukalaisen sormiin. Tämä kuitenkin tarttui lujalla otteella hänen koko kämmeneensä ja puristi napakasti lyhyen hetken ajan.
"Olen Samuel", mies sanoi ja päästi irti Adalayn käden puristuksestaan. Nopeasti Adalay veti käden takasin ja pyyhki vaatteensa helmaan. Miehen käsi oli ollut hikinen. "Ja tulen heimonne luokse mukanani viesti kuninkaalta..."
Kuningas... Adalay oli varma, että oli kuullut sanan joskus aiemmin. Lapsuudessaan luultavasti. Tietäjä oli maininnut sen kerran, kertoessaan tarinoita kaukaisista maista. Neuvottomana Adalay kääntyi katsomaan isäänsä, joka oli palannut takaisin jakkaralleen. Miehen kasvoilla oli huvittunut ilme ja tämä viittasi niin Adalayn kuin Samueliksi esitellyn miehen istumaan. Adalay istuutui jakkaralleen vanhempiaan vastapäätä sisarustensa väliin ja Samuel, jolle ei ollut omaa jakkaraa heidän jurtassaan, istuutui vaikeanoloisesti turkiksille Adalayn vanhempien eteen.
"Olen tullut puhumaan kanssanne, sillä minulle on kerrottu teidän olevan hevosruhtinaista suurin", Samuel sanoi yrittäessään löytää hyvää asentoa istua. "Mitkään tasangon muista heimoista eivät ole niin suuria kuin teidän, ja teidän heimonne jäsenet puhuttelevat tietä johtajanaan." Mies painoi päänsä Adalayn isän edessä ja sai aikaan hyväntuulista myhäilyä suvun vanhimpien keskuudessa.
"On totta, että olen tämän kylän väkevin mies", Adalayn isä myönsi hymyillen ja katsoi lattialla istuvaa miestä. "Mutta päätökset heimomme elämästä tekevät tietäjät."
"Näin on myös tuotu tietooni", Samuel sanoi yskien jurtan nuotion savua. Adalay hymähti sille ja katsoi kotijurtan nuotion hiillokseen. Sitten äkkiä hän muisti jäniksen, joka edelleen roikkui vyöllään ja leikkasi sen irti heittäen lihan kypsymään hiilloksen viereen. Samuel vilkaisi hämmentyneenä jäniksen raatoa, ennen kuin jatkoi puhettaan.
"On kuitenkin niin, että kuninkaani haluaisi vahvistaa ystävyyttään näillä alueilla. Tiedätte, että pohjoisessa oleva vuoristo on vaikeakulkuista ja vaarallista. Maamme kauppapiiri ulottuu kuitenkin tasankonne länsipuolelle saakka. Tiedämme, että länsinaapurinne kiinnostus valtakuntamme silkistä ja muista tuotteista on suurta."
Adalay haukotteli ja käänteli jänistään hiilloksessa. Vähän väliä hän vilkaisi isäänsä, joka kuunteli miehen puhetta hymy huulillaan ja nyökytellen. Hänen äitinsä nukkui nojaten miehensä hartiaan. Adalay naurahti ja vilkaisi sisaruksiaan, joita ei ollut nähnyt moneen päivänään. Nämä olivat kaikki häntä nuorempia, heidän isänsä uuden vaimon lapsia. Adalayn oma äiti oli kuollut häntä synnyttäessään, ja hänen isältään oli mennyt monta talvea, ennen kuin oli löytänyt itselleen uuden vaimon ja tyttärelleen uuden äidin.
"Odota!" hän sihahti pikkusisarelleen, joka poltti sormensa yrittäessään ottaa jänistä hiilloksesta. Vinkaisten tyttö imi sormiaan ja katsoi silmät kostuen Adalayta. "Se on vielä kuumaa!" hän henkäisi ja veti veitsellään varovasti jäniksen hiilloksesta jäähtymään.
"Adalay, kuunteletko sinä ollenkaan?" hänen isänsä äiti kysyi narisevalla äänellään hänen isänsä vasemmalta puolelta ja tihrusti tyttöä likinäköisillä silmillään. "Tässä päätetään sinun häitäsi."
"Minun mitä?" Veitsi ja jänis putosivat molemmat hiillokseen, mikä sai voihkaisun aikaan Adalayn sisarusten joukossa. "Minun häitäni?" Adalay toisti säikähtäneenä ja yritti muistella, mitä vieras mies oli juuri sanonut. "Ettekö te puhuneet kauppakumppanuudesta?"
"Se on sama asia, lapseni lapsi", puuttui puheeseen hänen äitinsä isä. Vanha mies oikoi nahkaliiviään ja silotteli siinä olevia ryppyjä, ennen kuin äkkäsi nukkuvan tyttärensä, jonka tönäisi hereille. "Takuuksi toimiville kauppareiteille, jotka kulkisivat maittemme poikki, heidän kuninkaansa haluaa naittaa sinut jollekin ruhtinaalleen metsämaassa."
Sivusilmästään Adalay näki äitinsä räpyttelevän häkeltyneenä silmiään kuten aina, kun oli nukahtanut jonnekin kesken kaiken. Silmänurkastaan hän näki sisaruksensa, jotka yrittivät taistella hyväntuoksuista ja jo kypsää jänistä ulos hiilloksesta. Edessään hän kuitenkin näki miehen, vaaleatukkaisen ja outovaatteisen Samuelin, joka katsoi odottavasti vuoroin häneen, vuoroin Adalayn isään.
"Mutta eihän heidän kuninkaansa edes ole metsämaasta!" Adalay takelteli ja katsoi säikähtäneenä vanhempiaan, jotka puntaroivat Samuelin sanoja vakavina. "Heidän kuninkaansa on rantamaasta!"
"Anteeksi, mutta valtioillamme on kyllä nime - " Samuel yritti sanoa väliin, mutta hänen äänensä hukkui, kun suvun vanhimmat ponnahtivat yhtä aikaa jaloilleen Adalayn ja hänen vanhempiensa kanssa ja alkoivat yhteen ääneen suunnitella hänen tulevaisuuttaan. Adalay tunsi itsensä yhtä avuttomaksi kuin maassa istuva, vieraan väen jalkoihin jäävä Samuel, sillä hänellä ei ollut sanavaltaa tähän keskusteluun, jossa elettyjen ja viisautta kartutettujen vuosien määrä ratkaisi äänen painon.
"...mutta silloin meidän on aivan turha kysyä sinun mielipidettäsi", äidinäidin sisar tokaisi pisteliäästi isänisälle, "en ole paljoa viisautta nähnyt sinun elinaikanasi kerryttäneen!" Vanha mies mylvähti ja tönäisi poikaansa vaatien tätä puhumaan vaimolleen, jotta tämä voisi puhua sukulaiselleen. "Mutta onko kukaan meistä yhtään sen parempi puhumaan kuin Maya?" huusi väliin äidinäidin veli, joka osoitti jurtan seinustalle istumaan jäänyttä naista, joka näytti nukkuvan. "Hän on meistä iäkkäin, hänen äänensä painaa enemmän kuin meidän muiden!"
"Ja katso millaisessa kunnossa hän on!" Adalay kuuli äitinsä äänen ärähtävän vanhusten narisevien äänten läpi. "Satavuotias eikä tiedä edes omaa nimeään! Häneltäkö haluatte neuvoa kysyä?" Adalay vilkaisi Mayaa, joka kaikesta huolimatta oli hereillä, vaikka tämän silmät näyttivätkin hukkuvan suurien ja laskeutuneiden silmäluomien alle. Isoisoäiti oli ottanut toisen saappaansa pois jalastaan ja hyssytteli sitä sylissään kuin lasta. Tuskastuneena Adalay pudisti päätään ja vilkaisi sisaruksiaan.
"Te tiesitte tästä?" hän kysyi ja sai vastaukseksi kikatusta ja naurua. "Ettekä sanoneet minulle mitään! Kuinka kauan tuo muukalainen on ollut täällä?"
"Kolme päivää", Adalind, hänen vanhin sisarensa vastasi ja hymyili hänelle rohkaisevasti. "Mutta isä halusi odottaa paimenesta paluutasi ennen kuin tuo tieto paljastettiin vanhimmille. He keskustelivat jo kolmisin isän ja äidin kanssa aiheesta silloin, kun Samuel saapui tänne."
"Jos olisin tämän tiennyt, olisin palannut vasta lauman mukana", Adalay murisi ja istuutui paikoilleen kädet puuskassa ja katsoi aaltoilevan sukulaismassansa läpi miestä, joka oli uutisen hänen luokseen tuonut. Mies istui maassa käsiään väännellen ja yritti saada selkoa suvun vanhimpien kinastelusta.
"Adalay", hänen isänsä jyrähti jurtan poikki saaden aikaan hiljaisuuden. Kaikkien katseet kääntyivät häneen ja Adalay tunsi kämmeniensä hikoavan. "Tyttäreni. Mitä sanottavaa sinulla on tähän. Haluatko naimisiin metsämaan miehen kanssa?"
Aivan kuin jalkansa olisivat äkkiä muuttuneet nyöreiksi, jotka eivät tienneet miten seistä, Adalay kohottautui seisomaan jakkaraltaan ja katsoi isäänsä tämän ruskeisiin silmiin. "En", hän vastasi ääni värähtäen ja vältti katsomasta lattialla istuvaa Samuelia.
"Maya, äitini äiti", mies kääntyi kenkää sylissään hellivän vanhuksen puoleen. Adalay tunsi kyynelten korventavan silmänurkkiaan katsoessaan, miten vanhus käänsi mitään näkemättömän katseensa pojanpoikaansa päin. "Annammeko Adalayn, vanhimman tyttäreni, vaimoksi metsämaan miehelle?"
Vanhus muikisti ryppyistä suutaan ja pyöritteli kieltään hampaattomilla ikenillään. Ikuisuuden tuntuisen ajan Adalay seurasi, miten kieli liikkui vanhan naisen suussa näkyen selvänä kohoumana tämän laihoilla poskilla, ennen kuin Maya avasi suunsa leveään, hampaattomaan hymyyn. "Häät ovat niin mukavia!" Sitten naisen pää notkahti alaspäin ja hetken kuluttua kevyt kuorsaus paljasti tämän olevan unessa.
"Se on päätetty!" mies sanoi levittäen kätensä kohti jurtan kattoa. "Adalay menee naimisiin! Hänestä tulee metsämaan prinsessa!"
"En ole aivan varma tästä prinsessasta, herra Vadof", Samuel kiirehti sanomaan lattialta ja nousi seisomaan puristaen onnitellen Adalayn isän kättä."Mutta lady ainakin, siitä menen takuuseen!"
"Saa pureskella on ruokansa ihan itse tästä eteenpäin!" Adalay sähähti hiljaa ja mulkaisi Mayaa, joka nukkui autuaasti puristaen kenkää sylissään.
"Älähän nyt", Adalind sanoi ja tarttui pehmeästi hänen käsipuoleensa, "ajattele! Sinusta tulee prinsessa metsämaahan!" Adalay mulkaisi sisartaan ja sitten isäänsä, joka katsoi häntä vakavana Samuelin olan yli. Sitten tämä vilkaisi vaimoaan, jonka kasvot olivat valahtaneet ilmeettömiksi.
"Äiti?" Adalay kysyi säikähtäneenä nähdessään naisen taittuvan kumaraan edessään ja putoavan polvilleen lattialle. "Onko kaikki hyvin?" Kirkaisu pääsi naisen suusta irvistyksen noustessa tämän kasvoille ja sormien pureutuessa jurtan lattialla oleviin taljoihin.
"Voi tätä onnea!" äidinäiti henkäisi ja kohotti kätensä jurtan kattoon Adalayn, tämän isän ja hänen sisartensa rynnätessä Adalayn äidin luo. "Henget ovat todella hyvänsuopia tänään! He suovat meille lapsenlapsen tänä samana hetkenä, kun olemme sopineet vanhimman lapsenlapsemme häistä!" Adalay mulkaisi isoäitiään hampaat irvessä auttaessaan äitiään selälleen. Hänellä olisi hengille muutama sana sanottavana ennen kuin päivä olisi ohi!
