No niin, nyt päästään asiaan... Pahoittelen tätä tykitystä... :D
Preesensissä olevat kohdat oli Wordissa kursiivilla, mutta tämä kirjoittaja.fi:n formaatti ei tunne käsitettä kursiivi... Pahoittelen epäselvyyksistä siis.
- - -
Ava näki silmäluomiensa läpi oranssia valoa. Oranssia, kultaista, aivan kuin koko maailma olisi kullasta. Hän käänsi varovasti kylkeä. Hänen poskensa tapasi niljakkaan, kostean pinnan. Hän kurtisti kulmiaan; kuinka kummassa hänen tyynylleen oli päätynyt toissapäiväistä puuroa? Itse asiassa koko makuualusta tuntui liukkaalta. Se takertui hänen yöpaitaansa ja kiskoi. Vaikka Ava kuinka monta kertaa yritti löytää mukavan asennon, makuualusta teki aina tenän.
Ava räväytti silmänsä auki. Hän näki pilkahduksia sinisestä taivaankannesta. Näkökentän laitamilla näkyi jotain vihreää, huojuvaa ja humisevaa. Ava tajusi katselevansa korkeuksiin kohoavia puita ruohonjuuritasolta. Oksien välistä puikahtava auringonsäde kutitteli hänen nenänpäätään.
Ensin Ava ei muistanut, missä oli. Miksei isä ollut jo tullut herättämään häntä? Mihin hänen sänkynsä oli kärrätty? Ennen kaikkea, missä hän oli? Kaikkialla näkyi vihreää, vain vihreää. Metsässä kaikui aamuvirkkujen varpusten viserrys.
Sitten hän muisti. Ilkeä vavistus kulki hänen hennon ruumiinsa läpi. Rapina. Sudet. Murtuvat seinät. Kuinka valtavia niiden susien täytyy olla, että ne saavat seinät rikki? Mitä ne ylipäätään halusivat minusta? Tämä on kyläläisten vika. He eivät ilmoittaneet ajoissa. Heidän takiaan menetin kotini!
Ava kohottautui istumaan. Hän irrotti pitkät, yöllisestä sateesta märät hiuksensa selästään. Vaikka päivä oli kaunis ja aurinko paistoi, Avan sisimmässä oli synkkä yö. Hän vapisi surusta ja nälästä. Hänen mieleensä oli iskostunut kuva, jossa isä palasi keskiyöllä kotiin löytääkseen vain rauniot talostaan, huomatakseen suden jälkien johtavan metsään. Isä oli varmasti musertunut surusta ja epätoivosta. Ensin hän menetti vaimonsa, sitten kotinsa ja tyttärensä. Ja Ava isänsä. Kyynelet pyrkivät silmäkulmiin. Ava antoi niiden tulla, sataa yöpaitansa rinnuksille. Hän käpertyi sykkyrälle ja keinutti itseään edestakaisin kostealla sammalmättäällä. Toisen käden sormet olivat kiertyneet puumiekan ympärille kuin pelastavan enkelin käteen.
Jokin kova mutta hellä hipaisi Avan olkaa. Ava säpsähti rajusti. Mitään näkemättä hän sohaisi puumiekallaan jonnekin eteensä. Hän pälyili ympärilleen kuin vaaraa hakien.
Joutsen seisoi arvokkaana hänen oikealla puolellaan. Sen kaula kaartui ylväänä kohti puiden latvuksia. Lintu hipaisi hänen olkaansa uudelleen. Se katsoi häntä lämpimillä silmillään ja hymyili. Ava tuijotti lintua läpitunkevasti. Hymy tuntui hänestä sopimattomalta tällaisen surun keskellä. Sitä paitsi, osaavatko linnut edes hymyillä?
Niin paljon oli tapahtunut ja niin nopeasti. Ava huokaisi. Hänen hartiansa painuivat lysyyn. Ote puumiekan ympärillä kiristyi. Avan ajatukset pyörivät susissa ja kummallisessa joutsenessa. Ava oli taipuvainen ajattelemaan, että hänen kuulemansa avunhuudot olivat olleet pelkkää harhaa. Ei joutsen ollut pukahtanut sanaakaan enää. Miksi se ylipäätään vaappui tuossa edestakaisin niin kovin itsetietoisen näköisenä?
Ava menetti pian mielenkiintonsa joutseneen. Hän vajosi yhä syvemmälle synkkyyteen. Koko maailma tuntui kääntyneen häntä vastaan yhdessä yössä. Saattoi hyvin olla myös hänen vikansa, että näin oli tapahtunut. Ei, se johtui sittenkin niistä kyläläisistä. Olihan toki hienoa, että he halusivat kunnioittaa Avan äidin muistoa, mutta että se johti vaarallisen asian salailuun… Avan mieli ei jaksanut käsittää moista vääryyttä.
Joutsen lakkasi kuljeskelemasta ympäriinsä. Se pudotti kämmenellisen pulleita metsämansikoita Avan paljaiden jalkojen juureen. Ava säpsähti. Hän havahtui mietteistään ja tuijotti kummissaan joutsenta, joka näytti uljaalta metsän hämyisää vihreää valoa vasten.
Ja sitten Ava kuuli äänen, joka soi kuin iltatuuli meren rannalla auringonlaskua katsellessaan. Joutsen avasi sanaisen arkkunsa.
”Älä suotta murehdi vaan syö”, se sanoi. ”Oletan, että moisen kokemuksen jälkeen sinulla on aika nälkä.”
Hämmentynyt Ava totteli. Hän tunki suunsa täyteen mansikoita. Kun hän sai suunsa tyhjäksi, joutsen pudotti hänen eteensä lisää marjoja ja käski taas syödä. Marjat maistuivat taivaallisen hyviltä. Avan leualle norui mansikkainen vana. Kun Ava oli saanut vatsansa pullolleen marjoja, joutsen istuutui Avan eteen sammaleiselle kannolle. Se alkoi sukia siipisulkiaan järjestykseen.
Uteliaisuus voitti ainakin hetkeksi Avan masentuneisuuden. Nyt hän oli tilanteessa, josta oli haaveillut päivät pitkät. Joutsen oli vihdoin hereillä. Ja se puhui! Ava oli kuvitellut tilanteen hieman erilaiseksi. Hänen kuvitelmissaan joutsen heräsi hänen sylissään raukeana, katseli häntä kiitollisena ja palkitsi hänet runsaalla kunnialla. Nyt hän itse oli se, joka heräsi ja oli joutsenen hoivattavana.
Joutsen huomasi Avan hämmästyneen tuijotuksen. Se katsoi kainosti poispäin.
”Älä nyt, en kai minä noin kummallinen ilmestys ole?” se sanoi hämillään.
Olet, oli Ava vähällä vastata. Hänen ajatuksensa tuntuivat tarpovan suossa. Hän kävi läpi kaikkia niitä vaihtoehtoja, joita oli mielessään pohtinut: että joutsen oli oikeasti noita, joka oli haavoittunut linnun muodossa ollessaan; tai sitten joku oli muuttanut nuoren neidon joutseneksi. Ava pyöritteli vaihtoehtoja mielessään alahuultaan pureksien. Hän päätyi yksinkertaisimpaan mahdolliseen kysymykseen.
”Kuka sinä olet?”
Kysymys yllätti joutsenen. Se kainosteli taas hetken mutta uskaltautui lopulta katsahtamaan Avaan kauniilla silmillään. Avan läpi kulki outo väristys, kun hän katseli joutsenta.
”Keneltä minä näytän sinun silmiisi?” se kysyi kujeilevasti.
”Joutsenelta”, kuului Avan epäröimätön vastaus. Joutsen hymähti jotenkin poissaolevasti aivan kuin olisi itse epäillyt asiaa. Se vilkaisi juuri järjestelemiään sulkia hyväksyvästi. Sitten lintu katsoi Avaan pää kallellaan.
”Joutsen minä näytän olevan”, se totesi ikään kuin olisi äsken varmistunut asiasta itsekin, ”mutta onko mielessäsi mitään muuta?”
Ava epäröi hetken. Hän tuumi, että joutsen kuitenkin nauraisi hänen hupsuille arveluilleen, mutta päätti lopulta koettaa onneaan. Innostus täytti Avan. Hän kohottautui istumaan selkä suorempana, lähemmäs joutsenta.
”Oletko sinä noita? Tai tyttö, jonka joku noita on kironnut joutseneksi?”
Lintu kurtisti kulmiaan. Onko tuollainen edes mahdollista, pohti Ava.
”Hyvänen aika, en!” se kivahti. ”Miksi ihmeessä joku noita kiroaisi tytön joutseneksi? Sehän olisi vain palvelus! Ei, tyttö hyvä, et sinä taida tietää taikuudesta mitään. Minä olen todella se miltä näytän. Joutsen!”
Joutsenen olemuksessa oli äkkiä jotain karua. Sen katse leiskui ja se laski kaulaansa uhkaavasti alemmas, pörhisti siipisulkiaan, mutta Ava ei lannistunut. Hän oli saavuttamaisillaan sen mitä oli halunnut jo pitkään: saada selville, kuka tai mikä joutsen todella oli.
”Miten sitten osaat puhua? Kuinka päädyit Hopeametsään? Kuka sinua haavoitti?”
Kysymystulva sai joutsenen taas hämilleen. Se kerrassaan unohti näyttää vihaiselta. Hetken se katseli poissaolevana taivaalle. Ava yritti tavoittaa sen katseen, mutta se vaihtoi koko ajan katseensa kiintopistettä. Ava jo luuli, ettei lintu aio vastata, mutta lopulta se huokaisi alistuvasti ja pyöräytti päänsä tytön suuntaan. Se kapusi seisomaan Avan rinnalle. Mitä se nyt oikein… Joutsen puhui matalalla äänellä, supisi Avan korvaan.
”Sinulla on ilman muuta oikeus tietää, kenet olet pelastanut ja ketä olet pitänyt vieraana kodissasi. Sijaintimme ei ole tälle keskustelulle ihanteellinen”, joutsen sanoi ja vilkuili ympärilleen, ”mutta ilman sitä välillemme ei voi syntyä tarvittavaa luottamusta.”
Tarvittavaa luottamusta? Kuulostaa jotenkin lopulliselta.
Ava liikahti hermostuneesti.
”Olen kiitollisuudenvelassa sinulle. Kuule siis vastaukset kysymyksiisi. Ensimmäiseksi kerron, kuinka osaan puhua. Olet poikanen vielä etkä ehkä tunne kaikkia Hopeametsään liittyviä taruja, mutta olet ehkä kuullut, että jossain syvällä metsän sisuksissa asuu kumma kansa.”
Ava pinnisti muistinsa äärimmilleen. Hän kävi minuutissa läpi kaikki koskaan kuulemansa tarinat, joissa viitattiin Hopeametsään. Hän ei muistanut kuulleensa joutsenen mainitseman kaltaista tarinaa.
”Olen kyllä kuullut sellaista, että Hukkakorvessa olisi joskus asunut ihmissusia”, hän sanoi. Äkkiä häntä alkoi viluttaa. Sudet. Ne olivat tuhonneet hänen kotinsa. Pedot olivat olleet sen kokoisia, että niiden olisi voinut aivan hyvin kuvitella olleen ihmissusia. Joutsen huomasi Avan pahan mielen. Se ei kuitenkaan keskeyttänyt vaan jatkoi säälittä puhettaan aivan kuin ei olisi kuullut, mitä Ava oli sanonut.
”Yhtä kaikki, minä kuulun sellaiseen kansaan. Vai näytänkö minä sinun silmiisi tavalliselta joutsenelta?”
Ava tarkasteli kyynelverhon läpi joutsenta. Hän nielaisi nyyhkeen.
Joutsen näytti hyvin suurelta ja voimakkaalta. Vaikka se oli siro, saattoi sen lihaksissa aavistaa piilevän valtavan voiman. Lintu oli kerta kaikkiaan kaunein, jonka Ava oli koskaan nähnyt. Sen kaula kaartui sirosti kohti aurinkoa. Aistikas nokka suippeni kohti sopusuhtaista kärkeään. Ja nuo inhimilliset, niin lämpimän ruskeat silmät.
Avan täytyi pudistaa päätään. Hän aisti joutsenessa jotain erilaista, mitä Hopeametsän linnuissa ei ollut. Läsnäoloa. Inhimillisyyttä. Sielukkuutta. Vahvan luonteen. Jokin linnun olemuksessa ei antanut epäilykselle sijaa.
”Et”, Ava vastasi vaisusti. Joutsen jyysti tarinaansa eteenpäin.
”Hyvä. Siispä oletan, että uskot, mitä sinulle seuraavaksi kerron. Kysyit, kuinka päädyin Hopeametsään ja kuka minua haavoitti. Vastaan ensin lyhyesti: sudet.”
Sudet. Avaa puistatti.
”Sanoit kuulleesi tarinan Hukkametsän ihmissusista. No, ihmissusia siellä ei asu, mutta hyvin älykkäitä, isoja susia kylläkin. Mokomat ovat oikea riesa. Ne ovat jahdanneet minua aina Hukkametsän rajalta asti. Minulla on jotain, mitä ne haluavat, nimittäin tietoa. Tiedän, kuka on pistänyt ne liikkeelle ja miksi. Kunpa voisin sanoa, että satuin vain väärään paikkaan väärään aikaan… Ei, tämä kaikki on täysin omaa syytäni…”
Joutsen laski hetkeksi katseensa sulokkaasti maahan. Ava vaistosi, ettei sen ollut hyvä olla. Ilmeelläkään se ei kuitenkaan osoittanut, mitä se tunsi sisimmässään. Joutsenen ääni särähti, kun se jatkoi.
”Luulin olevani turvassa syrjäisessä Hopeametsässä, mutta luotin liikaa onnettareeni. Pedot pääsivät yllättämään. Harhautin niitä, mutta sain osuman kaulaani… Ilmeisesti viruin tuntikausia metsässä tajuttomana…
”Jotain susien epätoivoisuudesta kertoo se, että ne ovat antautuneet ihmissilmien nähtäviksi ensimmäisen kerran liki sataan vuoteen. Jostain syystä vaikutan olevan niille erityisen tärkeä. Tai pikemmin niiden emännälle. Taidan aavistaa, miksi. Lapsi parka, olet valinnut seurasi huonosti… Sudet tiesivät, että olen talossasi. Sen tähden ne eilisiltana repivät seinän auki. On sinun ansiotasi, vain ja ainoastaan sinun, että olemme yhä tässä, hengissä.”
Elämän mielettömyys.
Ava istui hetken aivan ilmeettömänä tyhjyyteen tuijottaen. Kaksikon välille laskeutui hiljaisuus, jota kumpikaan ei uskaltanut rikkoa. Ava pohti mitä olisi tapahtunut, jos hän vain olisi jättänyt joutsenen metsään. Sudet eivät olisi tulleet hänen kotiinsa ja repineet sitä maan tasalle. Hän olisi voinut jatkaa rauhaisaa elämää isänsä kanssa. Vai olisiko? Olisivat sudet varmaan kuitenkin jossain vaiheessa ilmestyneet vainoamaan Hopeametsää. Avaa harmistutti, että hän oli haaveillut suuresta kunniasta, jota hänelle sataisi hänen pelastettuaan noidan. Olen niin typerä. Eihän minunlaiselleni pikkutytölle annettaisi sellaista mahdollisuutta.
Kaikki oli käynyt juuri sopivasti päinvastoin. Tässä hän oli, mutta oli itse herännyt joutsenen valvovan silmän alla. Joutsenen kiitos toi laihaa lohtua, mutta se ei voinut sammuttaa Avan sydämeen syttynyttä mustaa liekkiä, jota ruokki hänen katkeruutensa kohtaloa kohtaan. Jos tuo sorsa ei olisi ilmestynyt elämääni, kaikki olisi vielä hyvin.
”Sinun takiasi menetin sitten kotini”, hän sanoi synkästi.
Joutsen vastaanotti syytöksen pystypäin. Se ei eleelläkään osoittanut kuulleensa, mitä Ava oli sanonut. Sen sijaan se alkoi majesteetillisesti vaappua kohti yhä hieman mutaista, paikoin umpeen kasvanutta polkua. Olisi ollut paljon helpompaa, jos joutsen olisi raivostunut. Huomiotta jättäminen oli pahinta, mitä se saattoi tehdä. Se sattui Avan sydämeen. Musta liekki sai lisää puhtia.
”Kuuletko sinä?! Ilman sinua minulla olisi vielä KOTI!!”
Avan huuto kaikui metsän varjoissa. Parvi säikähtäneitä naakkoja kohosi siivilleen läheisestä pensaikosta. Kun joutsen käänsi nyt selkänsä Avalle, tytön viha lintua kohtaan kasvoi. Ava tunsi suoniensa sykkivän voimaa; naama julmassa irveessä hän nousi seisomaan ja tarttui puumiekkaansa. Hän ei välittänyt yöpaitansa helmoista, jotka laahasivat märkinä ja raskaina maata. Hän ei välittänyt kosteista, takkuisista hiuksistaan tai selkää jomottavasta kivusta kovalla alustalla nukutun yön jälkeen. Hän näki vain etääntyvän joutsenen, joka hyräili mennessään hilpeää sävelmää.
Sinä kurja otus! Ilmaannut elämääni ja tuhoat sen. Kehtaatkin vaappua siinä niin huolettomana!
Ava harppoi raskain askelin joutsenen perässä polkua pitkin. Hän puristi puumiekkaansa kaksin käsin. Raivo poltti hänen sisintään, se valtava musta roihu leiskui hänen silmissään ja koko olemuksessaan. Jos taivas olisi heijastellut Avan mielialoja, nyt olisi ukkostanut ja myrskynnyt niin, että koko valtava metsä olisi yhdestä salamaniskusta leimahtanut liekkiin ja palanut hetkessä maan tasalle. Koskaan ei ollut nähty tämän tyttölapsen kasvoilla niin synkeää ilmettä kuin nyt. Valtava mielipahan aalto kulki Avan lävitse. Ava hyökkäsi eteenpäin puumiekka ojossa tietämättä mitä teki.
Hän sohi joutsenta kohti, yritti osua siihen, lyödä sitä, kostaa sille kokemansa vääryyden. Joutsen kohosi siivilleen. Sen siiveniskujen nostattamassa ilmavirrassa Avan oli vaikea nähdä eteensä ja kohdistaa iskunsa sitä kohti. Silti hän huitoi epätoivoissaan siihen suuntaan, missä näki valkeiden siipisulkien vilahduksen. Hän hyppäsi korkealle, tavoitti joutsenen pyrstösulat.
Joutsen iski takaisin. Se käännähti ilmassa niin, että sen nokka osui Avan sormiin, jotka tarrasivat sen pyrstöön. Kivahtaen Ava vetäisi kätensä pois. Hän sohi joutsenen suuntaan yhä sokeamman raivon vallassa. Joutsen lensi yhä pienenevää kehää Avan ympärillä. Sulavasti käännähtäen se väisti jokaisen miekaniskun. Hiki kohosi Avan kasvoille. Yöpaita veti häntä raskaana kohti maata.
Joutsen hyökkäsi. Ensin se antoi Avan päästä voitolle, antoi miekan kärjen hipaista siipisulkiaan. Voitonriemun huumassa Avan liikkeet muuttuivat yhä haparoivammiksi. Joutsen käytti tätä hyödykseen; yhä pienenevässä kehässä se kohdisti iskuja Avan heikkoihin kohtiin, päähän ja selkään. Lopulta Ava ei enää kyennyt seuraamaan linnun liikkeitä.
Viimeinen isku. Miekka lipesi Avan kädestä männyn juurella olevaan lätäkköön. Hädissään Ava kumartui haparoimaan miekkaansa lätäköstä. Hän näki uhkaavana lähestyvän joutsenen, sen leimuavat silmät ja avoimen suuttumuksen.
Ava makasi lätäkössä pitkin pituuttaan joutsen selkänsä päällä. Väsyneesti hän yritti liikahtaa, mutta joutsen oli lukinnut hänet liikkumattomaksi. Se asteli hänen selkäänsä pitkin ja laski nokkansa hänen kasvojensa tasalle. Ava nipisti silmänsä kiinni armoniskun pelossa.
”Sinussa piilee valtava voima, lapsi hyvä”, joutsen hyrisi, ”mutta annoit raivon sokaista itsesi. Sinun pitää olla kylmäverinen. Kylmäverinen.”
Niine hyvineen se kevensi Avan taakastaan ja jätti tämän nieleksimään itkua lätäkköön.
* * *
Päivä oli jo pitkällä. Joutsen oli sytyttänyt pikku nuotion, jonka ääressä se ja Ava nyt istuksivat vaitonaisina. Ava tuijotteli liekkejä apeana. Musta liekki hänen sisällään oli tukahtunut. Se oli jättänyt tilalleen kalvavan syyllisyyden ja tulevaisuudenpelon sekaisen tunteen. Ava kaiveli mutaa pois varpaidensa välistä ja antoi kyyneleiden tulla.
Joutsen oli vain jatkanut matkaansa. Ava oli lätäkössä maatessaan toivonut, että se olisi sanonut vielä jotain ylimaallisen viisasta, osoittanut välittävänsä, mutta toivo oli osoittautunut turhaksi. Kun lintu oli melkein kadonnut oksien sekaan, Ava oli noussut lätäköstä surkeana. Hän tiesi, että oli ollut väärin purkaa suuttumus viattomaan luontokappaleeseen. Hän oli vain saanut ansionsa mukaan tullessaan päihitetyksi. Oikea ritari ei koskaan sortaisi sitä, jonka on pelastanut. Eikä varmaan antaisi raivon sokaista itseään. Mitä minä oikein ajattelen? Ei minusta ole ritariksi.
He olivat tehneet matkaa ääneti. Joutsen ei ollut osoittanut millään tapaa, että olisi ollut kiinnostunut Avan läsnäolosta. Huomattuaan suuren kalliokukkulan se oli vaappunut kallion juureen, raivannut alueen enimmistä koiranputkista ja hankkinut jostain pätkän kuivaa puunrunkoa alusekseen. Sitten se oli virittänyt nuotion ja käynyt istumaan. Ava oli seurannut lintua tietämättä itsekään, miksi. Ehkä hän ei vain halunnut jäädä yksin keskelle metsää. Ei minulla ole enää mitään menetettävää…
Ava loi ripsiensä välistä varovaisia silmäyksiä joutseneen, joka näytti torkahtaneen. Hänen mieleensä piirtyi kuva, jossa hän piteli joutsenta hellästi sylissään ja kuiski sille siinä toivossa, että se heräisi. Torkkuessaan joutsen näytti haavoittuvaiselta ja herkältä. Kaulassa saattoi vielä nähdä aavistuksen arvesta, joka siinä oli ollut. Linnussa ei ollut merkkiäkään voimasta, jota se oli näyttänyt taistellessaan Avan kanssa. Se olisi ihan hyvin voinut taas olla tajuton. Syyllisyys pisti kuin ilkeä neula. Ava pyyhki kyynelensä pois. Hänen sisunsa teki paluuta.
En kestä enää tätä hiljaisuutta. Ihan varmasti se tietää, että minä olen tässä. Pitäisi varmaan sanoa jotain. On niin paha mieli. Ehkä se ei enää noki minua lisää, vaikka ehkä ansaitsisinkin sen – ei. En minä ansaitse mitään enempää, kun nyt pitää vaan saada sanottua jotain.
Ava piilotti nyrkkinsä likaiseen hihansuuhun ja rykäisi. Toiveikkaana hän vilkaisi joutseneen. Hän rykäisi uudelleen. Joutsenen silmäluomet värähtivät. Se ei kuitenkaan liikkunut sijoiltaan tai virkkanut mitään, oli vain siinä kerällä tukinpätkän päällä. Ava ei kuitenkaan lannistunut. Kesti hetken, kun hän nielaisi palan kurkustaan ja keräsi rohkeutensa.
”Kuule”, hän aloitti. Sanaa seurasi hiljaisuus.
Hento tuulenpuuska puhalsi nuotion sammuksiin. Kipinät sinkoilivat ympäriinsä, pienet tulikärpäset. Ukonputken varsi Avan istuinkiven juurella syttyi palamaan, mutta Ava talloi liekin sammuksiin parkkiintuneella jalkapohjallaan. Nuotion savu tanssi hetken kallion juurella, mutta kohosi sitten taivaalle jättäen jälkeensä noen suloisen katkun. Kaikkialla heidän ympärillään metsä eli. Jalopuiden lehvät kuiskivat toisilleen. Varpuset lentelivät kallion yllä. Yksi laskeutui uskaliaana kallionyppylän päälle tarkkailemaan Avaa pää kallellaan. Se hypähti siinä pari kertaa edestakaisin, tarkasti vielä Avan ja pyrähti sitten pois. Ava katseli hetken kalliokukkulan ohi puiden loputtomiin korkeuksiin.
”Tiedän, että toimin ihan väärin”, hän sanoi hetken kuluttua verkkaan. Vaikka joutsen ei vaikuttanut kuuntelevan, hän jatkoi.
”Itsepä minä sinut sieltä metsästä otin mukaani. En voinut tietää mitenkään, että ne sudet jahtasivat sinua. Että sinä olit niiden päämäärä. Vähän minä aiemmin kaduin sitä että pelastin sinut, mutta mietin asiaa uudestaan. Olisinko minä voinut jättää sinua sinne virumaan paha haava kaulassa? No en tosiaankaan.”
Joutsen liikahti. Se yritti näköjään vain peitellä sitä, että kuunteli.
”Ei varmaan ole sinun vikasi, että sudet seuraavat sinua ja näköjään yrittävät päästää päiviltä”, Ava sanoi suruttoman suoraan. ”Pyydän anteeksi että syytin sinua siitä, kun kotini tuhoutui. Minusta olisi ihan hauskaa, jos jotenkin osoittaisit kuuntelevasi, sivumennen sanoen. Mutta niin, en koe tällaista riitelyä tarpeelliseksi. Tiedän, että tiedät, että olen tässä. En aio lähteä tästä mihinkään.
”Minäkin haluan kiittää sinua. Siitä, kun valvoit vierelläni, kun olin tajuttomana. En tiedä, miten sait minut säilymään lämpimänä ja hengissä. Sinun täytyy olla voimakas. En yhtään imartele, näin sen itse silloin kun… noh, silloin kun yritin höyhentää sinut.”
Ava tunsi taakkansa kevenneen puolella. Hänen mielessään iti vielä pikkuinen, hurja ajatus. Hänellä ei ollut enää kotia, mihin palata, eikä hän varmaan enää löytäisikään tietään takaisin Hopeametsään. Hän päätti kokeilla onneaan.
”Kuka sitten oikeasti oletkin sen lisäksi että olet joutsen, haluaisin seurata sinua sinne, minne olet menossa. Minulla ei ole enää kotia, mihin palata. E-en varmaan näe enää isäänikään koskaan… Koskaan…”
Isä. Koti.
Ikävän ja surun vavistus yritti musertaa Avan juuri palanneen rajattoman itseluottamuksen ja puhdin. Suurin vaivoin Ava nielaisi itkun ja puhui värisevällä äänellä.
”Niin että, aion seurata sinua. Jos se sopii.”
Ava ei ollut puhuessaan katsonut enää joutsenta. Hän huomasi vasta nyt, että se seisoi melkein hänen edessään silmissään kyyneliä. Se katsoi suoraan Avaan. Ava näki, että jaloa lintua kalvoi suuri tuska. Silmistä paistoi pohjaton ahdistus, joka ei kuitenkaan näkynyt linnun kasvoilla, jotka olivat tutkimattomat. Joutsen painoi päänsä, ei lainkaan kainosti tai sulokkaasti vaan nöyrästi.
”Anteeksi”, se sanoi. ”Menetin kärsivällisyyteni. Sinä olet vasta poikanen etkä vielä kohonnut siivillesi ensi kertaa. Sen tähden kuka olen, en saisi käyttää hyväkseni alempieni saati nuorempieni heikkoutta. Nöyrimmät anteeksipyyntöni…”
”Minä olen Ava”, Ava sanoi. Hän ei voinut pidättää itseään silittämästä joutsenen hentoa niskaa. Nimen kuullessaan joutsen värähti ja katsahti Avaan jotenkin oudosti, muttei sanonut siihen mitään. Se laski päänsä Avan olalle.
Oli taas hetken hiljaista. Ava silitti joutsenen kaulaa mietteissään. Hän oli varma, että oli kuullut joutsenen käyttävän sanaa ”alempiaan”. Sen tähden kuka olen… Mitä se tarkoittaa? Millä tavoin olen sitä alempi? Aivan kuin… aivan kuin se olisi…
”Öh, tuota, minne sinä oikein olet matkalla? Miksi sudet todella ovat perässäsi?” Ava kysyi varovasti. Joutsen avasi silmänsä ja perääntyi hänen luotaan. ”Meinaan, jos ne ovat vielä perässämme, eikö meidän pitäisi pian jatkaa matkaa?”
Perässämme. Niin se on. Meidän perässämme.
”En ole kertonut koko totuutta. Meidän pitäisi joutua, mutta jos haluat jatkaa matkaa kanssani, sinun on tiedettävä, kuka minä olen”, joutsen sanoi katseessaan surua. Silti, kaiken tuskansakin alla, se piti päänsä ylväästi pystyssä ja katseensa korkealla. ”Kuule siis, oi Ava, ystäväni.”
Hiillos sihahti. Viimeinen kipinä sammui. Hämärä laskeutui kallion juurelle.
”Minä olen matkalla tämän metsän läpi kotiini. Siellä minua odottaa perheeni, mieheni ja tyttäreni sekä kaikki valtakuntani asukkaat. Sudet ovat perässäni, koska, kuten jo aiemmin kerroin, minulla on tietoa.
”Korviini kiiri, että jotain outoa oli tekeillä Hukkametsässä. Päätin lähteä tarkistamaan asiaa uskollisten vasallieni, marsalkka Myrskyn ja hovineito Liljan kanssa. Ehdittyämme Hukkakorven rajalle meitä kohtasi huono onni. Kuulimme jo etäältä susien ulvontaa. Ne eivät koskaan olleet ajautuneet Hukkakorven rajoille saakka. Jokin, tai joku, ajaa niitä sieltä pois, minä olen varma. Tai ei, minä tiedän. Palatakseni tarinaani, kohtasimme sudet ei kovinkaan pitkän ajan päästä. Urhea marsalkka Myrsky sai surmansa minua puolustaessaan. Huolimaton hovineito Lilja oli eksynyt omille teilleen, ja minulla on aavistus, että hän on tällä hetkellä keskellä synkkää Hukkakorpea susilauman vankina.
”Minä onnistuin pakenemaan, mutta sudet pääsivät jäljilleni. Ne yrittävät todella päästä minusta eroon, sillä tiedän asioita, joita minun ei niiden mielestä pitäisi. Lisäksi on kerrassaan raadollisen ovelaa, että ne pitävät Liljaa vankinaan. Olen varma, että jos teen väärän liikkeen, rakas hovineitoni saa surmansa. Liljaa minä en tahdo menettää. Siinä tytössä asuu suuri voima kuten sinussa, mutta hän kohdistaa sen aivan vääriin asioihin…
”Seuraavaksi sudet varmasti yrittävät tunkeutua perheeni luo ja napata heidät. Minun on ehdittävä kotiini, valtakuntaani Ailen lehtoon, ennen kuin on liian myöhäistä. Jos sudet pääsevät käsiksi perheeseeni, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antautua. Mutta sitä minä en tee.
”Susilla on varmasti tiedossaan se, että sinä olet pelastanut minut. Ne ehkä olettavat, että sinulla on tieto siitä, kuka ja missä minä olen. Olet yhtä lailla niiden tähtäimessä kuin minäkin. Hopeametsä kylineen on varmaan jo susien vallassa. Sinun on aivan turhaa palata kotiin vain jäädäksesi kiinni ja ehkä kohdataksesi päiviesi pään.”
Joutsen lopetti puheensa hengästyneenä. Se näytti vasta nyt itsekin tajunneensa, millaisessa sopassa oli. Se katsoi kuitenkin hievahtamatta Avaan. Ava katsoi takaisin.
Hän kuunteli hiljaisuutta. Joutsenen sanat kaikuivat hänen mielessään.
En voi enää palata kotiin. Sudet ovat vallanneet sen… Sudet… Niiden takia menetin perheeni, sen mitä minulla oli siitä jäljellä! Ja kotini! Ja nyt ne aikovat vielä tuhota lisää perheitä! Mieletöntä, sairasta, suorastaan raadollista! Mutta että… joutsenella on… valtakunta?
Avan ilme kirkastui äkkiä.
”Silloinhan… silloinhan sinä… Kuka sinä todella…?”
”Sinulla on oikeus tietää”, joutsen sanoi yhä surullisempana.
Alempiensa tähden.
Sen tähden, kuka hän on.
Hovineito.
Marsalkka.
Valtakunta.
”Kuningatar. Minä olen Ailen lehdon kuningatar Aylia.”
Joutsenen ympärille syttyi hopeinen hehku. Ava nielaisi kirkaisun. Ensin hän luuli, että hänen näkönsä pettää. Joutsenen hahmo värjyi ja häilyi yhä epäselvempänä. Lopulta se oli silkkaa valoa, joka muutti muotoaan. Valo aaltoili ja sykki kuin sydän. Se sai pään, kädet ja jalat. Kasvot. Valosta muodostunut ruumis verhoutui hopeiseen vaatteeseen, joka myös sykki ja aaltoili, vaikkei aukealla enää tuullut.
Avan edessä seisoi nuoren naisen kuvajainen. Naisella oli soikeat, kapeat mutta täyteläiset kasvot, pitkä, terävä nenä ja pitkäripsiset, lämpimänruskeat silmät. Nainen oli samalla tavalla ryhdikäs kuin joutsen. Hänen vaaleat ripsensä olivat kuin joutsenen siivet. Nainen oli verhoutunut hopeiseen, ohueen mekkoon, joka aaltoili hänen sirojen käsiensä liikkeiden mukana. Hänen hiuksensa, jotka olivat kiharaiset ja lumenvalkeat, hulmusivat luonnottomasti hänen takanaan. Kuvajaisen keskellä saattoi erottaa himmeän joutsenen hahmon.
Avan silmät lensivät selälleen. Hänen suunsa ammotti tummana aukkona valkeissa kasvoissa. Nainen oli hyvin kaunis. Hänen koko olemuksensa oli yhtä surua. Ava putosi kiveltä polvilleen kuvajaisen eteen. Hahmo oli niin kirkas, ettei hän kyennyt katsomaan sitä pitkään. Hän laskeutui maahan kuningattaren eteen.
”Teidän majesteettinne”, Ava kuiskasi.
Valonainen hipaisi Avan päälakea. Hän säteili ympärilleen lämpöä, jota valui pieni pisara Avan sydämeen. Kuningatar hymyili haikeana ja vetäisi kätensä pois.
”Nouse, oi Ava, vasallini, ystäväni”, hän sanoi äänellä, joka helkkyi hopeaa.
Kun Ava nousi ylös kummallinen lämpö sisimmässään sykkien, nainen alkoi väreillä ja sykkiä samalla tavalla kuin syntyessään. Valo himmeni yhä vain, katosi lopulta. Pian Avan edessä seisoi tavallisen näköinen joutsen, joka katsoi häneen. Vaikka lintu loi katseensa alhaaltapäin, Ava koki silti alemmuutta. Hän ei enää koskaan näkisi joutsenta samassa valossa. Se mitä hän oli nähnyt, sen täytyi olla taikuutta. Voimaa, jota joutsenesta huokui. Joutsen räpäytti kerran silmiään.
”Sinä olet nyt alamaiseni. Odotan sinulta uskollisuutta ja vastuuntuntoa ja halua suojella sitä, mikä on sinulle tärkeintä. Minä puolestani lupaan olla sinulle uskollinen ja suojella sitä, mikä on sinulle tärkeintä.
”Tämähän pelkkä muodollisuus. Nyt sinulla on hyvä syy sille, miksi matkaat kanssani. Mutta vaikka tämä onkin nimellisesti muodollisuus, sinua painavat nyt samat velvollisuudet kuin muita alamaisiani”, sanoi joutsen, kuningatar Aylia.
Ava tunsi uuden lämmön värisevän, pyrähtelevän sisimmässään. Joutsenkuningattaren sanat hän otti vastaan liki hartaana, suorana seisten. Hän lupasi olla uskollinen kuningattarelle. Joutsen hymähti. Jostain syystä se ei vaikuttanut ottavan lupausta kovin vakavasti, katsahti vain Avaan surullisena. Ava yritti ja yritti, menipä jopa niin pitkälle, että paneutui makuulleen joutsenen eteen.
”Hyvä on”, sanoi Aylia lopulta alistuen, ”olen kuullut sanasi...”
Ava ponnahti terhakkaana seisomaan.
”Palveluksessanne, majesteetti! Olette kyllä yliveto!”
Aylia pudisteli kapeata päätään silmissään vaisu nauru.
”Lapsi kulta, älä nyt sentään liioittele…”
”Hei kuule, miten s – tarkoitan, miten majesteetti onnistui luomaan sen… sen kuvajaisen? Siltäkö näytätte oikeasti? Meinaan, se oli hieno taikatemp – ”
Aylia keskeytti tylysti Avan innokkaan kyselyn yhdellä äkäisellä siiven huitaisulla. Hän sulki silmänsä kärsivällisyyttä hakien. Oli hetken hiljaista. Ava räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli vain vaikuttunut joutsenkuningattaren voimista, siinä kaikki! Mitä vikaa siinä on, jos ihailee toista? Miksi se haittaa häntä? En tajua…
Joutsen henkäisi syvään. Hän seisoi vielä hetken silmät kiinni ja katsoi sitten Avaan.
”Ei, ei, ei. Sinulla on paljon opittavaa. Sanotaan vaikka, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää… Kyseessä ei ollut mikään temppu”, Aylia tuhahti halveksivasti, muttei sanonut enempää.
* * *
Yön laskiessa hämärän peiton metsän ylle Ava ja Aylia astuivat jälleen polulle. He olivat päätyneet siihen tulokseen, että tällä hetkellä heidän päämääränsä oli kasvattaa etäisyyttä susiin. Aylia oli myös maininnut jotain epämääräistä henkilöstä, jonka he saattaisivat kohdata matkallaan Ailen lehtoon, Aylian valtakuntaan. Ava oli yrittänyt kysellä tästä salaperäisestä henkilöstä, mutta Aylia oli vaiennut ärsyttävään tapaansa, joka oli ehtinyt tulla päivän aikana Avalle turhankin tutuksi.
Kävellessään siinä Aylian siron, vaappuvan hahmon perässä Ava ehti jälleen murehtia isäänsä, jota ei näkisi ehkä enää ikinä. Muutaman kyynelen jälkeen hän puristi kätensä nyrkkiin. Nyt ei ollut aika ruveta herkistelemään! Hän oli matkalla tuntemattomaan, ja matkan päässä häntä odottaisi jotain suurta. Hän myös kostaisi susille kotinsa tuhoutumisen. Hän pistäisi ne yksi kerrallaan kanveesiin, puolustaisi sitä mitä Hopeametsästä oli jäljellä ja selviytyisi voittajana. Minä pystyn siihen. Hopeametsän kaikkien asukkien puolesta!
Pilviverho repesi paljastaen melkein täyden kuun. Ohikiitäväksi hetkeksi se valaisi polun, jota pitkin Avan ja Aylian tie vei, ja sitten pimeys sulki kaksikon pehmeään syleilyynsä.
Ava hymyili julmasti. Hänen silmänsä loistivat kuin jääkiteet.
