Näkymätöntä
Luku 1
Infrapunalamppu hehkui punaistaan vielä, kun Kasimir Sulosuo tarttui teippinauhan päihin lähes hellän varovaisesti.
Olisihan hän toki voinut jo sammuttaa lampun, mutta jännitys oli niissä lukemissa, ettei Kasimir välittänyt, vaan luotti tummennettujen lasien antamaan suojaan. Juuri nyt, näillä sekunneilla ratkeaisi, oliko hän onnistunut, vai oliko vuosien kehitystyö valunut hukkaan.
Teippinauha kulki noin kuusikymmentä senttiä leveän ja metrin pituisen teflonlevyn päädyn yli.
Levy hehkui karpalonpunaisena lampun valossa, eikä siinä näyttänyt teipin lisäksi olevan mitään muuta. Kasimir Sulosuo toivoi kuitenkin toisin.
Teipin irrottua kauttaaltaan, mies työnsi sen alle pitkän akryyliviivaimen ja painoi liimapinnan siihen kiinni.
Kannatellen viivainta Kasimir tunnusteli kädellään sen alapuolelta. Voitonriemuinen ilme kohosi kasvoille. Se oli onnistunut ! Täydellisen näkymätön ja heijastamaton kalvo.
Vihdoin mies malttoi sammuttaa infrapunavalon, joka oli kalvon kuivattanut teflonlevyn pinnalle.
Hän tutkiskeli tyytyväisenä työnsä tulosta.
Hänen laskelmansa siis todella pitivät paikkansa. Se, että kalvo oli optisesti näkymätön, oli vain pientä alkusoittoa todellisille ominaisuuksille. Näkymättömyys siis vain näkyi ensimmäisenä. Tai siis ei näkynyt.
Pientä tutkimuslaboratoriota valaisivat nyt vain katossa olevat loisteputket, joten Kasimir riisui tummat suojalasinsa ja alkoi tutkia keksintönsä tärkeintä ominaisuutta. Oliko myös se onnistunut?
Miehen työntäessä kätensä kannattelemansa näkymättömän kalvon taa, näytti käsikin katoavan lähes täydellisesti. Käden liikkuessa saattoi sentään havaita pienen utuisen häivähdyksen kalvon lävitse, mutta se ei miehen innostusta laimentanut. Tällaista hän oli odottanutkin, eikä tuon viimeisenkään havaittavuuden poistamiseksi ihmeitä tarvinnut. Kalvo itsessään oli jo ihme ja vain toinen kalvokerros päälle, niin täydellinen näkymättömyys oli saavutettu.
Luku 2
- Suomen armeijalla on maailman parhaat maastopuvut ja yhdessä maailman parhaan koulutuksen kanssa se tekee sotilaasta näkymättömän! Savon prikaatin komentaja eversti Ernesti Kuulapää lähes ärjyi edessään seisovalle, hieman epävarman oloiselle hintelälle miehelle, joka everstin ammattitaitoisen silmän alla oli selvästi sivari.
- Älkää te kuulkaa tulko tarjoamaan minulle mitään näkymättömyyspulvereita, tai-haalareita.
Suomalainen sotilas ei tarvitse mitään epämääräisiä taikaviittoja. Suomalainen sotilas pärjää erinomaisen koulutuksen tuomalla taidolla ja laadukkailla varusteilla kaikissa olosuhteissa. jatkoi eversti Kuulapää paatoksellista uhoamistaan.
Eversti kääntyi pöytänsä vieressä seisovan yliluutnantti Raatavaaran puoleen. - Eikö näin olekin,
Vai mitä sanoo yliluutnantti Raatavaara?
- Ehdottomasti! Herra eversti! alempiarvoinen ei toki tohtinut käydä eriäviä mielipiteitä esittämään, vaikka mieli olisi tehnytkin.
Tuon keksijä Sulosuon esittelemä tuote kiinnosti kyllä yliluutnanttia ja hänen näkemyksensä mukaan sillä todennäköisesti olisi jopa mullistavia mahdollisuuksia sotilaskäytössä.
” Näkymätön armeija”. Oli Sulosuo sanonut. Kalvolla voisi päällystää kaikki. Aseet, ajoneuvot, lentokoneet, tankit ja jopa maastopuvut siitä voisi valmistaa.
Eikä tuote ollut pelkästään silmälle näkymätön, sillä sitä ei havaitsisi tutkat, eikä infrapunalaitteetkaan. Kalvolla päällystetty armeija olisi todella näkymätön, jos tuon tutkijan väittämä pitäisi paikkansa. Ja siltä todella näytti, sillä kaikki, mitä Kasimir Sulosuo oli peittänyt mukanaan tuomalla näytteellä, oli jotenkin menettänyt havaittavuutensa.
- Tietenkään te ette näe itse näytekappaletta, mutta näette kuinka se toimii. oli keksijä sanonut ja ollut todella oikeassa.
- Tämä ei peitä, vaan kätkee suojattavan muuttamalla heijastuvan valosäteen taajuuden ja sotkemalla sen suunnat. Taustan yleissävyt korvaavat ”kadonneen esineen” ja näin se on muuttunut näkymättömäksi. Sulosuo oli esitellyt tuotettaan.
Lisäksi tuote oli vielä äärimmäisen lujaa, joten niiltäkin osin sen mahdollisuudet olivat rajattomat. Ja nyt tuo ”Herra eversti” oli heittämässä nuo mahdollisuudet tuon Sulosuon myötä ulos.
Ylilutnantti Raatavaaraa pisti lähes vihaksi. Hän näki, kuinka Kuulapään ohimosuonet alkoivat pullistua ja naamalle nousta tumma, lähes sinipunerva väri. Herra eversti oli tavoilleen uskollisena taas räjähtämässä.
– Minä voin saattaa herra Sulosuon ulos. Raatavaara ennakoi tilanteen ja otti ohjat käsiinsä.
Astuessaan Kasimir Sulosuon jäljessä ulos everstin virkahuoneesta, Raatavaara kuuli, kuinka everstin paineet purkautuivat äänekkäänä pihinänä. Onneksi ”ukko” oli saanut hillittyä itseään muutaman riittävän sekunnin ajan. Sivari oli asia, jota Kuulapää ei kerta kaikkiaan sietänyt. Ei edes veden kera, konjakista nyt puhumattakaan.
- Eversti alkaa olla jo iäkäs ja on hieman vanhoillinen. ttasoitteli yliluutnantti tietä mielessään kytevälle ajatukselle. Hän tulisi harppaamaan esimiehensä yli tässä asiassa, sillä arvattavaa olisi, että Sulosuon kehitelmä päätyisi jossakin vaiheessa jonkun ulkovallan käyttöön, ellei kotomaan puolustusvoimat kiinnostu keksinnöstä.
- Yliluutnantti Raatavaara. Ettekö te luota esimiehenne arvostelukykyyn? kuului puhelimen luurista.
– Herra kenraali! Kyllä luotan, mutta en täysin omaani. Tässä asiassa mielestäni kannattaisi paneutua tutkimukseen perusteellisesti, sillä minun mielestäni Sulosuon keksintö voisi olla tuhoisa väärissä käsissä. yliluutnantti koetti taiteilla sanakäänteillä, sillä hän tiesi olevansa vaarallisilla vesillä asettuessaan eriävälle mielipidelinjalle eversti Kuulapään kanssa.
- Mitä yliluutnantti tarkalleen ottaen tarkoittaa? kenraalimajuri Raatekannas tiedusteli puhelimessa.
- Herra kenraali! Minun mielestäni meidän kannattaisi tehdä keksinnöstä kaupat Kasimir Sulosuon kanssa, sillä muussa tapauksessa on vaara, että hän lähtee etsimään ulkomaista ostajaa.
Luulenpa meidän hyvin koulutetulla puolustusvoimallakin olisi melkoisia vaikeuksia torjua näkymätöntä armeijaa. Raatavaara sanoi ja oli oikein tyytyväinen löytämäänsä aiheeseen.
- Uskotte siis, että Sulosuo olisi jopa valmis myymään tuotteensa jopa ”naapuriin”? kenraalin äänessä viivähti katoavan tuokion ajan epäuskoinen sävy.
- Yliluutnantti Raatavaara. Ehkä olette tehneet palveluksen isänmaalle ohittaessanne virkatien. Aika sen näyttää. Ostakaa siltä keksijältä koe-erä , sanotaan vaikka viiteenkymmeneen maastopukuun. Vastaatte henkilökohtaisesti kokeilusta ….suoraan minulle. nyt kenraalimajurin äänessä oli hyvin mietteliäs sävy.
Joskus harvoin asiat armeijassakin etenevät rivakasti ja niin kävi tälläkin kertaa. Kasimir Sulosuo toimitti tarvittavan määrän tuotettaan Valtion pukutehtaalle.
Käytännön syistä kalvo oli kiinnitetty ohueen kuituharsoon, sillä täydellisen näkymätöntä materiaalia olisi ollut todella vaikea käsitellä ja valmistaa vaatetukseksi.
Kalvon valmistusmenetelmää muokattiin niin, että tuotteeseen tuli mikroskooppisen pieniä reikiä, jolloin asuista saatiin hengittäviä.
Tuotteen lujuuden vuoksi sitä voi leikata vain nestemäisessä typessä jäähdytetyllä terällä.
Äärimäisessä kylmyydessä kalvo muuttui lasinhauraaksi, jolloin sen voi taittaa.
Kalvon valmistajan ohjeiden mukaan peruspukuun lämpösaumattiin kiinni vaahteranlehden muotoisia palkeenkieliä. Niin, että palkeenkielet asettuivat limittäin peittäen koko asusteen.
Lopuksi valmis puku pestiin ja kuituharsokangas liukeni pesuveteen.
Erikoiskoulutetut näkövammaiset pakkasivat tuotteet laatikoihin ja ne lähetettiin Savon prikaatiin.
Eversti Kuulapää asteli kesäauringon paisteessa suikka kallellaan juoksuhaudan reunalle.
Yliluutnantti Raatavaara seisoi kädet lanteillaan kaivannon toisella puolen.
- Noo….yliluutnantti. Mitenkä ne sujuu taisteluharjoitukset näkymättömällä armeijalla? Kuulapää kysyi ja äänessä oli havaittavissa pientä ironiaa.
– Herra eversti! Hyvin sujuu, vaikka nyt kyllä näyttää siltä, että olen kadottanut osastoni.
vastasi yliluutnantti esimiehensä tiedusteluun.
- Näettekö nyt….yliluutnantti, miksi en lämmennyt ajatukselle näkymättömästä armeijasta.
Kuulapää totesi ja jatkoi vielä. - Kun tuntee suomalaisen varusmiehen luonteen, niin tietää, että ne lintsaa aina mahdollisuuden tullen. Nyt olet antanut näille miehillesi todelliset mahdollisuudet siihen.
Luku 3
Kasimir Sulosuo oli pettynyt. Puolustusvoimat oli tilannut vain koe-erän, materiaalia vain viiteenkymmeneen maastopukuun.
Eivätkö ne tollikat todellakaan tajunneet kalvon mahdollisuuksia sotilaskäytössä. No, ehkä ne jossakin vaiheessa ymmärtävät, kunhan pääsevät kunnolla tutustumaan maastopukujensa ominaisuuksiin.
50000 euroa viidestäkymmenestä puvusta oli pikkusumma verrattuna siihen, mitä Sulosuo oli ajatellut nettoavansa keksinnöllään.
Noin satakertaisella summalla hän olisi ollut valmis luopumaan oikeuksistaan keksintöönsä.
Kyllä sellaisen rahan olisi suomenkin puolustuslaitos voinut helposti kaivaa esiin, jos kenraalit vain olisivat ymmärtäneet keksinnön todellisen arvon ja käyttömahdollisuudet.
Mieluusti ei Kasimir olisi keksintöään lähtenyt ulkovalloille kauppaamaan, mutta eversti Kuulapään nuiva suhtautuminen ei tainnut juurikaan vaihtoehtoja tarjota.
Keksijä Sulosuo päätti käväistä USA:n suurlähetystössä pikapuoliin, mutta aivan ensimmäiseksi hänen pitäisi kuitenkin poiketa pankissa tallettamassa Suomenarmeijan avokätinen shekki tililleen.
Kasimirin lähestyessä Saabillaan pankkia, hän havaitsi sinisten vilkkujen loimottavan edessään ja kadun sulki kaksi poliisiautoa.
Katu on suljettu. Kääntykää ympäri ja palatkaa takaisin.
Tiukkailmeinen liikennepoliisi ärähti Sulosuolle.
- Mitä siellä on tapahtunut? Sulosuo kysyi vaistomaisesti..
- Ei kuulu teille: poliisi jatkoi edelleen äreällä linjalla.
Sulosuon Saabin taa ehti parikin autoa ja poliisi siirtyi ärveltämään niiden kuljettajille.
Kasimirin odotellessa kääntymismahdollisuuden valmistumista, paikalle tallasi siviilipukuinen poliisi, joka sattumoisin oli Sulosuon naapuri Reino Raudus
- Terves naapuri. tervehti tulija. - Tästä ei nyt pääse, tuolla pankissa on ryöstöyritys ja panttivankitilanne päällä. jatkoi naapuri.
Takana oleva liikenne näytti sumppuuntuvan, kun lisää ajoneuvoja osui sumaan. Virkapukuinen yritti parhaansa mukaan selvittää tilannetta, mutta kiukkuinen asenne taisi vain vaikeuttaa suman purkua.
Sulosuo oli auttamattomassa jumissa joten naapurin kanssa voi hieman vielä keskustella vallitsevasta tilanteesta.
- Mitäpä luulet, olisiko tilanteessa apua, jos joku pääsisi pankkiin huomaamatta? Kasimir tiedusteli naapuriltaan.
– Mitä sinä nyt tarkoitat? Raudus kysyi.
- Saatan tietää keinon, jolla sellainen voisi onnistua. Kasimir toi julki ajatustaan.
- Ettäkö mitä? kiljaisi komisario Eino Tarakkamäki. Kääntyen uudelleen Rauduksen puoleen. - Minkä hullun sinä tänne raahasit? On tässä nyt muutakin pohdittavaa, kuin…
Raudus keskeytti tilannetta johtavan poliisimiehen purkauksen.
- Hullultahan se kuulostaa, mutta vakuutan Sulosuon olevan tolkuissaan. Hän on tunnettu tiedemies ja jos hän sanoo sen olevan mahdollista, niin minusta kannattaa kyllä kuunnella tarkemmin.
– Tämähän on nopeasti selvitetty. sanoi Kasimir Sulosuo ja avasi attaseasalkkunsa.
Hän näytti poimivan laukustaan jotakin, mitä poliisimiehet eivät nähneet. Kasimir levitti saman esittelykappaleen, jota oli Kuulapäälle näyttänyt, jalkakäytävän vierellä könöttävän roskiksen päälle.
Puhelin kilahti eversti Kuulapään virkapöydällä.
– Savonprikaatinkomentaja eversti Kuulapää. kajautti Kuulapää sotilaallisesti luuriin.
-Ylikomisario Eino Tarakkamäki tässä. kantautui soittajan ääni everstin korvaan. - Olen saanut tietooni, että teillä on kokeilussa uudentyypin naamioasu….tarkoitan maastopuku. korjasi Tarakkamäki alustustaan, sillä ”naamioasu tuntui jotenkin koomiselta määritteeltä.
-Saakelin amatöörit, joko ne ehtivät vuotaa asian julkisuuteen. Saakelin Raatavaara, pitipä sen mennä sotkeutumaan noihin näkymättömyysviittoihin. Tästä se vielä haloo nousee… kirosi Kuulapää mielessään ja päätti ehdottomasti kiistää pukujen olemassaolon.
- Ja minkähänlaisiin naamiaisiin niitä asuja nyt ollaan vuokraamassa? tiedusteli eversti imelällä äänellä.
- Poliisi pyytää virka-apuna muutamaa uudentyypin pukua panttivankitilanteen ratkaisemiseksi. Tarakkamäki ilmoitti.
- Uusimmat pukutyypit varusvarastolla ovat vuoden 2004 mallia, laitetaanko tulemaan lumipukuja, maastopukuja, vai peräti lomapukuja? Kuulapää tiedusteli ivallisesti.
-Minä tarkoitan nyt niitä Sulosuon kehittämiä näkymättömyyspukuja. ärähti poliisimies katkaisten samalla viimeisenkin yhteistyöhalun Kuulapään suunnalta.
- Mitään sellaisia meillä ei ole! karjaisi Kuulapää luuriin. – Kysykää apteekista , josko niillä olisi näkymättömyyspulveria. Sehän ajaa saman asian!
Eversti Kuulapää kieltäytyy antamasta virka-apua ja väittää, ettei mitään pukuja ole olemassakaan. Tarakkamäki totesi laskiessaan puhelimen kädestään. Se siitä sitten, jatketaan perinteisellä menetelmällä.
- On minulla kyllä yksi koehaalari kotona. Olisikohan siitä apua? Sulosuo tiedusteli varovaisesti.”
Haalari päätettiin noutaa kaiken varalta paikalle. Saattoihan tilanne mutkistua mittoihin, jolloin oli käytettävä kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin keinot.
Operaatiojohtaja Tarakkamäki kävi puhelinneuvottelua pankkiin linnoittautuneiden rosvojen kanssa sillä välin, kun asustetta noudettiin Sulosuon kotilaboratoriosta.
Konnien vaatimukset alkoivat saada epätoivoisia piirteitä, koska alkuperäinen suunnitelma oli kilahtanut kiville ja nyt he olivat puhtaasti inspiraatiopohjalla.
Nyt ne vaativat helikopteria pankin sisäpihalle, tai alkavat ampua panttivankeja. Tarakkamäki antoi tilannekatsauksen juuri näkymättömyyspukureissulta saapuvalle Raudukselle.
Luku 4
Raudus laski avainnipun kädestään ja katseli ympärilleen pankin yläpuolella olevalla ullakolla. rakennuksen ullakkotilojen kautta oli löytynyt reitti pankin yläpuolen tiloihin. Rappukäytävään ullakolta pääsisi vain ylätasanteen katossa olevan paloluukun kautta. Se tosin oli suljettu käytävänpuolelta riippulukolla ja liukusalvalla.
Lukituslaite oli kuitenkin kiinnitetty läpipulttauksella, joten mikäli pultit eivät lähtisi pyörimään, niin mutterit olisivat avattavissa .
Kaiken varalta oli Raudukselle lykätty matkaan pienet pulttisakset, sekä akkukäyttöinen laikkaleikkuri.
Kuudesta mutterista tasan kolme irtosikin jokseenkin muikuilematta. loput kolme lähtivät pyörimään avaimen kierron mukana.
Kaksi lopusta kolmesta irtosi, kun hän asetti pulttisakset pystyyn ja puristi mutterin vastasivuilta , kunnes se leikkautui kahtia. Viimeinen mutteri muljahti jotenkin pulttisaksien leukojen välissä ja nähjäytyi epämääräiseksi kakkaraksi.
Nyt olisi pakko käyttää leikkuria, vaikka Raudus kammosikin ajatusta syntyvän äänen vuoksi. Tosin lukituksen irrotessa luukkukin todennäköisesti rämähtäisi auki varsin äänekkäästi.
Tilanteeseen oli varauduttu suunnittelemalla pankkia piirittävien poliisien keskuudessa tapahtuvaksi jonkinlainen ”työtapaturma”, jonka vuoksi paikalle tuotaisiin ambulanssi sireenit soiden.
Tapaus kiinnittäisi konnien huomion ja sireenin meteli kätkisi Rauduksen aiheuttamat äänet.
Raudus valmistautui laskeutumaan käytävään heti luukun avauduttua ja jätti ylimääräiset kamat taskuistaan ullakolle. Kuiskasi sitten pieneen L-A puhelimeensa: - Täällä valmista ambulanssin tuloon.
Pian ulkoa kantautui ullakolle saakka omituinen rysähtävä ääni ja kohta alkoi sireenin ääni kuulua ja voimistua.
Akkukäyttöinen rälläkkä puraisi metallia ja luukku rymähti roikkumaan saranoidensa varaan.
kaksinkertainen köysi solahti luukusta ja alkoi heilahdella puolelta toiselle.
Hiipivät askeleet laskeutuivat kohti kerrosta alempana olevaa pankin toimistotasoa.
Toimiston oveen ilmestyi avain, joka kiertyi hitaasti ja pian ovikin raottui pari tuumaa. Sitten ovi avautui hieman enemmin ja sulkeutui välittömästi.
Raudus vilkaisi toimistossa ympärilleen. Ketään ei ollut näkyvillä, joten toimistoväki oli ilmeisesti pakotettu alakerrokseen, jossa olivat muu henkilökunta ja asiakkaat rosvojen panttivankeina.
Leveät kierreportaat johtivat toimistosta alakertaan. Raudus kurkisti portaikkoon.
Portaan alapäässä seisoi tummanharmaassa tuulipuvussa mies, jonka pään yli oli vedetty tyypillinen pankkirosvon keikkapipo. Musta, silmänrei’in ja suuaukolla varustettu pään yli vedettävä malli.
Rosvo kääntyi katsomaan ylöspäin ja Raudus vetäytyi vaistomaisesti kauemmas, ajatus ei vielä oikein osannut hyväksyä puvun vaikutusta. Konna kääntyi kuitenkin taas seuraamaan ikkunan kautta tilannetta pankin ulkopuolella.
Paikaltaan Raudus ei voinut nähdä ulkopuolen tapahtumia. Hän vetäytyikin vielä kauemmas rappukäytävästä ja kaivoi taskustaan pienen radiopuhelimensa. - Olen sisällä. hän raportoi ja sulki laitteen.
Varovasti Raudus laskeutui portaikon puoliväliin ja pysähtyi luomaan yleissilmäyksen pankkisaliin ja samalla kartoittamaan vallitsevan olosuhteen.
Tilanne pankkisalissa näytti yllättävänkin rauhalliselta. Ryöstäjiä oli neljä ja kolmella näytti olevan kädessään järeä ase.
Yksi työskenteli kiivaasti pankkiholvin oven vieressä olevan sähkökaapin kimpussa. Ilmeisesti holvin aikaviivelukko oli ennätetty sulkea ja nyt konna koetti saada lukituksen auki.
Joko rosvo oli täysi tunari, tai sitten todellinen alan ammattilainen, sillä Rauduksen tietojen mukaan ei aikaviivelukon avautumista voinut nopeuttaa.
Kaksikymmentäyksi panttivankia istui tiiviinä rykelmänä lattialla. Heitä vahtiva asemies komensi joukosta muutaman henkilön kävelemään pankkisalissa ja pian taas takaisin istumaan.
Raudus mietti syytä moiseen ja päätteli, että ilmeisesti ryöstäjät näin tahtoivat eliminoida mahdollisten tarkka-ampujien iskua. Nämä konnat eivät ilmeisesti siis olleetkaan kansallisrosvoarkiston aarteita, sillä kotimaan ammattirikolliset kyllä tiesivät, ettei Suomen poliisi käytä panttivankitilanteessa moisia keinoja.
Raudus katseli tilannetta portaikon puolivälissä ja pohti mielessään keinoja ottaa tilanne haltuunsa. Näennäisestä tilanteen rauhallisuudesta huolimatta se ei tulisi käymään yksinkertaisesti.
Tietysti hänelläkin oli ase ja näkymättömänä hän olisi mahdoton saalis konnille. Tosin aina oli olemassa se ikävän sattuman mahdollisuus.
Panttivangit tekivät aktiivisen voimankäytön mahdottomaksi., joten Rauduksen mahdollisuudet jäivät pelkästään tarkkailuasteelle. Ainakin näin aluksi.
Portaikon alapäässä seisova rosvo käänsi taas katseensa ylöspäin ja tuijotti suoraan portaissa seisovaa Raudusta kohti. Konna kohotti kättään ja hieroi hetken silmiään, tuijotti uudestaan portaisiin ja pudisti sitten päätään.
Vaikka hän ei nähnyt portaissa mitään erikoista, niin jotenkin omituinen olo silmissä tuntui. Aivan, kuin alkavan migreenin ensioireen näköhäiriö jossa tuntuu näkökentässä olevan pieni alue, johon ei katsetta saa tarkennettua.
Mies hieroi vielä uudelleen silmiään ja kääntyi katsomaan pankkisaliin päin.
Samassa holvin ovelta kuului riemastunut kiljahdus. Jokainen salissa olija käänsi katseensa äänen suuntaan.
Ainakin Rauduksen suureksi yllätykseksi, ovensuussa puuhastellut mies veti holvin panssariovea auki.
Portaikon alapään vartija lähti kiirehtimään holvin suuntaan. Samoin näytti tekevän pankkirosvo, joka oli kierrellyt kassojen kimpussa ja ilmeisesti kerännyt kantamaansa mustaan kangaskassiin kassojen käteisvarat.
Panttivankeja vahtinut mies jäi edelleen paikalleen, tosin hänkin seurasi kiinnostuneena holvin oven tapahtumia.
Kaksi miestä livahti nopeasti holviin ja ovea avannut kolmas konna irroitteli kantamansa tietokoneen piuhat sähkökaapin sisällöstä. Pakkasi nopeasti koneensa olkalaukkuun ja pujahti hänkin holviin.
Raudus laskeutui nopeasti ja varoen pitämästä ääntä, vaikka holvista kantautuvat kiljahdukset olisivat todennäköisesti pienet äänet peittäneet täysin.
Päästyään alas saliin, hän siirtyi välittömästi holvin luo ja alkoi painaa raskasta ovea kiinni,
toivoen samalla aikalukon yhä sulkevan lukituksen.
Matalasti kumahtaen sulkeutui holvin ovi ja samalla hetkellä alkoi aikalukon mekanismi surista.
Panttivankien vahtina toiminut rosvo oli toki huomannut, kuinka holvin ovi lähti itsestään painumaan kiinni ja pari sekuntia ihmeteltyään sännännytkin estämään tapahtuvaa.
Tuo parin sekunnin ihmettely oli kuitenkin liikaa. Ovi ehti sulkeutua..
Rosvo sujautti pistoolinsa housunkaulukseen selkäpuolelleen ja tarttui kaksin käsin holvin ovessa olevaan kiiltävään käsipyörään.
Jostakin tyhjyydestä ilmestyivät käsiraudat, jotka napsahtivat konnan ranteeseen, pyörähtivät käsipyörän kehän ympäri ja napsahtivat toiseen käteen.
Pistooli hävisi housunkauluksesta ja takaa kuului hiljainen ääni, kun Raudus puhui radiolähettimeensä. –Täällä valmista, voitte tulla noutamaan paketin.
Seuraavien sekuntien aikana pankkisali täyttyi poliiseista, tosin yksi poistui syntyneen hässäkän aikana huomaamattomasti paikalta. Se kävikin toisaalta erittäin vaivattomasti, sillä Rauduksen lähtöä ei kukaan paikallaolija nähnyt.
Kaikista varotoimista huolimatta asia kuitenkin pääsi vuotamaan julkisuuteen ja jo samana iltana voitiin valtakunnan uutisista kuulla poliisin käyttäneen uutta salaista tekniikkaa ryöstö-ja panttivankitilanteen selvittämisessä.
Uutisten mukaan poliisi kuitenkin kiistää moisen ja väittää rikollisten sulkeneen itsensä vahingossa ja omaa huolimattomuuttaan pankkiholviin.
- Saatanan tunarit. kirosi eversti Ernesti Kuulapää kotonaan katsoessaan iltauutisia. Hän löräytti pöydällään olevasta konjakkipullosta kunnon moukullisen lasiinsa. Hörppäsi sen yhdellä huikalla.ja totesi itsekseen. - Hiivatti soikoon. tästä se vielä haloo nousee.
Luku 5
Seuraavana päivänä poliisi piti lehdistölle tiedotustilaisuuden tapahtuneen johdosta.
Asiaan liittyvien salassa pidettävien seikkojen vuoksi tilaisuuteen osallistuneille virkamiehille oli annettu tietyt evästeet, jotka koskivat Sulosuon keksintöä ja sen käyttöä. Kaikki siihen viittaavakin tuli jyrkästi kiistää.
– Päivi Levikki Iltalehdestä. hihkui kirkasääninen toimittajaneito ja jatkoi kysymyksellä. – Poliisi on kertonut rosvojen sulkeneen omaa hölmöyttään itsensä pankkiholviin. panttivankeina olleitten silminnäkijöiden mukaan holvin ovi sulkeutui kuitenkin itsestään.
Haluaako poliisi tarkentaa lausuntoaan? Huhujen mukaan poliisi olisi käyttänyt jotakin uutta tekniikkaa, joka saattaa liittyä johonkin näkymättömäksi muuttamiseen.
- No, eipä nyt innostua mihinkään tieteissarja fiktiomaailman utopioihin. Eino Tarakkamäki tyynnytteli toimittajan innostusta.
- On totta, että holvin ovi näytti sulkeutuvan itsestään. Hommaan ei kuitenkaan liity mitään näkymätöntä miestä. Ainakaan minä en sellaista nähnyt, eikä kukaan muukaan poliiseista.
Jos joku sellaisen sattui näkemään, niin ehkä kannattaa tilata aika psykiatrin vastaanotolta.
Tarakkamäki jäi odottamaan naurunpyrähdysten laantumista.
- Holvin oven sulkeutumiselle on yksinkertainen selitys, oven lukitusmekanismissa. pankkiväki ei kuitenkaan halua julkisuutta asialle, sillä mitä vähemmän tietoa on noista lukoista, sitä vaikeampi niitä on jatkossakin availla.
Tarakkamäki tiesi olevansa heikoilla jäillä asian suhteen, sillä jos joku pankin henkilökunnasta puhuisi sivu suunsa, jäisivät hänen versionsa hyvinkin ohuen rihman varaan.
6 Luku
Parisen viikkoa myöhemmin Raudus kiinnitti kotiin palatessaan huomiota naapurinsa hiljaisen oloiseen asuntoon.
Tarkemmin ajatellen, valojakaan ei Sulosuon asunnolta ollut ainakaan muutamaan iltaan näkynyt. Poliisimiehen vaistot alkoivat heräillä.
Seuraavana päivänä Raudus selvitteli oma-alotteisesti, ja esimiehelleen ilmoittamatta Sulosuon perhe- ja sukulaissuhteita.
Kasimirilla oli yksi veli, Jöran, joka onneksi asui samassa kaupungissa.
Raudus talletti Jöranin numeron kännykkäänsä. Jollei lähiaikoina Sulosuosta näkyisi elonmerkkejä, hän soittaisi Jöran Sulosuolle.
Kului vielä pari päivää, mitään havaittavaa ei naapuriin ilmaantunut, joten Raudus toteutti päätöksensä.
– No, me emme nyt kovin aktiivisesti pidä yhteyttä toisiimme. sanoi Jöran kätellessään Raudusta. - Tapaamme käydä kylässä toisillamme muutaman kerran vuodessa, joten en ole osannut kaipailla Kasimiria. minulla on kyllä avaimet Kasimirin asuntoon, joten voimme käydä katsomassa, onko jotakin sattunut. eihän sitä koskaan tiedä, kun se velimies puuhastelee kaikenmaailman myrkkyjen kanssa… hän jatkoi.
Oven takana näytti olevan ainakin viikon postit lattialla. Muuten asunto oli kaikin puolin kunnossa. vain asukas puuttui.
- Kasimir on varmaan lähtenyt matkoille. Jöran arveli. - Käsittääkseni hän oli saanut jonkin keksinnön myytyä, joten varaakin varmaan olisi.
Miehet loivat pikaisen silmäyksen ympärilleen asunnossa ja olivat juuri aikeissa poistua paikalta, kun Raudus huomasi eteisen lipaston päällä taitetun paperiarkin, jonka päälle oli kuulakärkikynällä kirjoitettu nimi : ” JÖRAN ”
Tervehdys Jöran!
Olen juuri myynyt uusimman keksintöni eräälle kansainväliselle yritykselle, joka teki siitä tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä.
En kerro enempää keksinnöstäni, sillä siihen liittyy melkoiset sotilaallisen käytön mahdollisuudet ja siksi ostaja haluaa pitää sen salaisuutena.
Kauppaan liittyy ehto, että lähden viideksi vuodeksi jatkokehittämään keksintöni sovellutuksia ostajan kotimaahan.
Yritin kaupata keksintöäni omalle puolustuslaitokselle, mutta sain vain minimaalisen koe-erän myytyä. Olen kuitenkin satsannut kehitystyöhön enemmän rahaa, kuin tuo kauppa antoi, joten päädyin hyväksymään ulkomaisen ostajan ehdotuksen.
Tiedät minun olevan sodanvastainen ja vakuutankin, ettei keksinnössäni ole kyse mistään tuhoavasta aseesta, vaan kyseessä on puhtaasti suojelullinen keksintö.
Jos viitsit, niin voisitko käydä ajoittain katselemassa kotonani, että paikat pysyvät kunnossa. Minun täytyy kauppaehtoihin nojautuen pysytellä tuo viisi vuotta jokseenkin tavoittamattomissa.
Vaikka lähtöni onkin pakottavista syistä näin pikainen, ei siihen liity mitään dramatiikkaa.
kaikki on hyvin ja saan kohteessani johdettavaksi tutkijaryhmän ja käytettäväksi lähes rajattoman tutkimusmäärärahan.
Otan yhteyttä, kun siihen mahdollisuus tulee, siis noin viiden vuoden kuluttua.
Terveisin Kasimir.
Jöran tuijotti paperia kädet vavisten. - Kasimir on kaapattu. hän sanoi lähes kuiskaavalla äänellä.
– Mistä niin päättelette? Reino Raudus kysyi. - Minusta kirje näyttää aivan järkeenkäyvältä, eikä siinä ole mitään erikoista.
On siinä. On siinä erikoista. Jöran Sulosuo sanoi. - Siinä on erikoista tuo allekirjoitus.
- Terveisin Kasimir. Raudus luki paperista. - Minusta aivan normaali käytäntö.
– Mitä sinä kirjoitat , kun laitat veljellesi, tai sisarellesi vaikkapa kortin? tiedusteli Kasimirin velimies.
- Aivan. Sinä tarkoitat lempinimeä? Todellakin, minä kirjoitan silloin alle Repa. Raudus tuumi.
- Ja veljesi kirjoitti jotakin muuta, kuin Kasimir.
Niinpä, Kasimir käytti aina allekirjoituksena kasia. Ei siis Kasi, vaan hän käytti numeroa kahdeksan. Jöran huokasi.
Luku 7
Huone oli pieni ja kuuma.
Kasimir Sulosuo oli riisuutunut paitahihaisilleen, mutta silti hiki tuntui kihoavan pintaan pienenkin liikahduksen myötä.
Huoneen ainut lämmönlähde oli ikkunaseinällä komeileva lämpöpatteri, josta termostaatti oli viety parempaan käyttöön ja nyt patteri tuntui suorastaan hehkuvan kuumuutta.
Pieni ikkuna patterin yläpuolella oli aivan katonrajassa, eikä siihen ollut mahdollisuuksia päästä käsiksi, puhumattakaan, että siitä olisi päässyt livahtamaan pakosalle. Siihen ikkuna oli aivan liian ylhäällä ja aivan liian pieni.
Kasimir manasi omaa hölmöyttään. Olisihan hänen pitänyt osata olla varovaisempi varsinkin nyt, sen kalvokeksinnön jälkeen.
Mies, joka oli istuutunut hänen pöytäänsä rantakahvilassa oli, näyttänyt niin vaarattomalta.
Toisaalta asia, josta mies oli halunnut keskustella Kasimirin kanssa, oli ollut niin järkeenkäymättömän tuntuinen, että Kasimirin mielenkiinto oli herännyt välittömästi.
Tuo hintelä ja pienkokoinen miekkonen oli esitellyt itsensä Patrick Framiksi ja kertonut kokoavansa kansainvälistä tiedemiesryhmää kehittämään uuden teknologian sähköautoa.
Fram oli kuiskinut kolminapatekniikkaan perustuvasta kennopatentista ja täyskeraamisesta sähkömoottorista. Asioita, jotka tekisivät sähköautoista suorituskykyisiä jopa polttomoottoriautoihin verrattuina.
Älyttömältähän se nyt tuntui ja oli tuntunut silloinkin, mutta älyttömät ideathan ovat niitä, jotka saavat tiedemiehen uteliaisuuden havahtumaan ja niin oli käynyt hänellekin. Ajatukset olivat seilailleet jossakin utopian ulapoilla, eikä hän ollut aavistaa mitään, vaan käveli suoraan viritettyyn ansaan.
Patrick Fram oli luvannut esitellä hieman enemmänkin uutta konseptia, mutta ei tietenkään missään yleisessä kuppilassa, vaan Fram halusi saapua Kasimirin kotiin myöhemmin illalla mukanaan yksityiskohtaisempaa dokumenttia.
Fram olikin saapunut sopimuksen mukaan, mutta dokumentin sijaan matkassa oli pari assistenttia instrumentteineen, jos nyt taskukanuunoita voi instrumenteiksi nimittää.
Keskusteluthan olivatkin sitten kääntyneet sähköautoilusta varsin joustavasti näkymättömyystuotteisiin.
Ehdottomasti hän oli kyllä kiistänyt tietonsa moisista asioista ja jopa vakuuttanut mielestään ponnekkaasti pitävänsä näkymättömyystuotteita mahdottomuutena.
Vierailevat herrat eivät kuitenkaan ottaneet Kasimirin vakuutteluja kuuloonsakaan, alkoivat suorittaa sen sijaan perusteellista tutkimustyötä kotilaboratoriossa.
Kasimir oli seuraillut toimitusta levollisin mielin, sillä hän oli huolehtinut kyllä keksintöönsä liittyvien asiakirjojen taltioimisen niin, ettei niitä joutuisi vääriin käsiin.
Tuloksettomina tutkimukset olivatkin päättyneet, mutta vieraiden uteliaisuus ei liene vieläkään ollut tyydytetty, sillä he pakottivat isäntänsä kirjoittamaan viestin veljelleen.
Eikä siihen riittänytkään yksi viesti, vaan varmistaakseen, ettei viestiin kätkeytynyt mitään piilosanomaa, pitikin Kasimirin kirjoittaa niitä puolentusinaa. Jokaisessa piti olla sama sisältö, mutta eri sanoin kuvattuna.
Tutkittuaan papereita tovin, oli Fram valinnut yhden, joka jätettiin sopivasti näkyville odottamaan löytäjäänsä.
Kasimir pyyhki otsaltaan hikeä ja hymyili hieman sarkastisesti. Jöran huomaisi kyllä heti viestin luettuaan, että kaikki ei olisi aivan niin auvoisesti, kuin viestissä kerrottiin.
Eri asia sitten olisi, löydettäisiinkö hänet ja jos löydettäisiin, niin koska ja missä kunnossa?
Huoneen oven lukko kalahti ja ovesta astui sisään Patrick Fram, kädessään iso ja huurteisen kylmä vichypullo.
Fram otti pitkät huikat poreilevaa juomaa ja tokaisi. - Ehdotan, että suostut yhteistyöhön. Se on vain helpompi itsellesi. Ennemmin, tai myöhemmin me saamme haluamamme tiedot.
Kasimir tuijotti pulloa Framin kädessä ja hän tajusi äkkiä, kuinka janoinen oli. Kurkku tuntui olevan kuiva ja karhea niin, että nielaistessa koski.
- Mistä ihmeen tiedoista te nyt olette kiinnostunut? hän yritti tivata.
– Siinä pankkiryöstön selvittämisessä poliisi käytti jotakin menetelmää, jolla voitiin tehdä pankkiin tunkeutuneet poliisit silmin havaitsemattomiksi ja te liitytte jotenkin asiaan. Meidän hankkimiemme tietojen mukaan te olette onnistuneet kehittämään jonkin menetelmän, jolla voidaan saada aikaan näkymättömyys. Onko se sitten todellinen, vai pelkkä illuusio, mutta ainakin se näyttää toimivan.
- Minun on pakko tuottaa teille pettymys. Kasimir pyöritti päätään. - Minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, enkä usko sellaista tekniikkaa olevan, jolla moinen saataisiin aikaan.
Patrick Fram katsoi ylimielisen viekkaasti Kasimiriin ja otti jälleen pullostaan pitkän huikan. Mitään sanomatta kiersi korkin kiinni ja poistui huoneesta vieden vichypullon mennessään.
Ulkona näytti päivä jo pimenevän iltaan. Lukko Kasimirin huoneen ovella kalahti jälleen ja nyt Fram astui huoneeseen kädessään kuuma pizzalaatikko.
Uunituoreen paistoksen tuoksut täyttivät huoneen, Framin laskiessa kantamuksensa huoneen ainoalle tuolille. Sikäli, kuin matalaa kolmijalkaista jakkaraa voi tuolina pitää. Kaiken lisäksi jakkara oli vielä pultattu paksun ketjun avulla lattiaan, ettei sitä missään tapauksessa voisi käyttää yllätysaseena.
-Tässä vähän iltapalaa. Eihän sinua nälässä voi pitää. sieppaaja totesi..
Kuuman Pizzan tuoksu sai jo vaivaamaan alkaneen janontunteen kertautumaan voimakkaaksi.
Kasimir aavisteli jo janosta olevan tulossa kiristyskeino, jolla konnat pyrkisivät tavoitteeseensa.
Hän yritti kuitenkin: – Löytyykö jotain juotavaa palanpainikkeeksi?
- Jo toki. Hetki vain. Fram poistui huoneesta ja palasi saman tien takaisin kädessään valkoinen kertakäyttömuki puolillaan raikasta vettä.
Vesimuki oli siis ollut ja valmiiksi varattu oven taa.
Framin poistuttua Kasimir avasi pizzalaatikon ja maistoi varovasti uunituoretta herkkua.
Hyväähän se toki oli. Suolaista ja mausteista, suorastaan tulista. Juuri sellaista, jota hän itsekin olisi tilannut.
Ensimmäisen haukkauksen myötä nälkä suorastaan räjähti pintaan. Siinä syödessä vesimukikin tyhjeni lähes huomaamatta ja pian mausteinen ruokapala alkoi vaatia veroaan.
Pieni vesitilkka vain näytti pahentaneen janontunteen ja ennen aamua Kasimir olisi antanut vesilasillisesta mitä vain, jopa tietonsa näkymättömyyskalvosta.
Onneksi nuo tiedot oli tallennettu dokumentteihin, jotka vuorostaan olivat visusti suojattu ulkopuolisen uteliaisuudelta.
Vaikka Kasimir ei yleensä ollut mikään väkivallan ihannoija, niin Patrick Framin ilmestyttyä aamulla huoneeseen huuruisen vichypullonsa kanssa, ei hän enää pystynyt hillitsemään itseään.
Jos Kasimir olisi hiukankaan ollut perillä nyrkkeilyn saloista, tai hän olisi hiukankaan harjaantuneempi nyrkinkäyttäjä ollut, olisi ensimmäinen isku Framin leukaperään voinut saattaa miehen unten maille, niin täydellinen oli yllätys ja niin täydellinen oli myös iskun osuma.
Henkisen työn tekijänä hän ei kuitenkaan osannut liittää iskuun tarpeeksi painoa ja voimaa.
Fram oli hintelärakenteinen ja siksi isku saikin hänet horjahtamaan nurin, samalla kun juomapullo lipesi käsistä.
Tilanne oli syntynyt niin spontaanisti ja yllätyksellisesti myös Kasimirin kannalta, ettei hän huomannut käyttää sitä hyväkseen paetakseen huoneesta, vaan hän tyytyi sieppaamaan pudonneen juomapullon ja ahmi kaivattua virvoitusta janoonsa.
Hiilihappoinen ja kylmä juoma pakkaantui kurkkuun ja oli täysi työ saada janoa sammumaan.
Fram pakeni huoneesta lähes kontaten ja paiskasi oven lukkoon takanaan. Nyt Kasimir tajusi hukanneensa tilaisuuden pakoyritykseen.
Luku 8
Tämän jälkeen ei Fram enää tullut yksin huoneeseen, vaan aina mukana oli joku toinenkin.
Ihmeellistä kyllä, ei yhteenottoa muisteltu pahalla. Pikemminkin konnat näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että janokiristys toimi näin nopeasti. Sitä siis kannatti jatkaa.
Pari päivää myöhemmin Kasimir antoi periksi ja suostui konnien vaatimuksiin.
- On totta, että olen kehittänyt materiaalin, jolla voidaan saavuttaa täydellinen havaitsemattomuus.
Totesin sen kuitenkin niin merkittäväksi sotilaalliselta käyttömahdollisuudeltaan, että hävitin kaiken tutkimusmateriaalin ja valmistamani tuotteen. Kasimir viimen myöntyi tunnustamaan.
– Tuo ei tunnu uskottavalta. Keksintönähän se tekisi teistä hetkessä miljardöörin. Ei sellaista tilaisuutta noin vain hukata hävittämällä koko keksintö. Fram päätteli.
- Tiedemiehen etiikka ajaa taloudellisen hyödyn edelle. väitti puolestaan Kasimir.
- Jos tuo tekniikka leviäisi sotilaalliseen käyttöön,…tai jopa terroristien käsiin, niin en uskalla edes kuvitella seurauksia. Parempi siis tuhota muutama tuhat sivua tutkimusaineistoa, kuin tuhansia, tai kymmeniätuhansia ihmishenkiä. Sulosuo jatkoi.
Jos minä onnistun vakuuttamaan, ettei toimeksiantajani suunnittele sotilaallista, tai terrorismikäyttöä, niin olisitteko valmis tuntuvaa korvausta vastaan luovuttamaan asiaan liittyvät tiedot käyttöömme? Patrick Fram muotoili kysymyksen tiedemiehelle.
- Ensinnäkin, keksintöön liittyvä aineisto on tuhottu. Toiseksi voisin ehkä onnistua luomaan sen uudelleen, mutta minun pitää päästä työskentelemään laboratoriooni. Ilman oikeanlaisia välineitä, ei hommasta tule yhtään mitään, enkä takaa pystynkö enää uudelleen laatimaan samanlaista lopputulemaa. Kasimir totesi vakuuttavalla äänellä.
- Käytännössä lienee mahdotonta sallia teidän palaavan laboratorioonne. Uskon, että siinä tapauksessa voisimme hyvästellä tämän lupaavasti kehittyvän yhteistyömme.
Joten, koska te ette voi palata laboratorioonne, niin me tuomme laboratorionne tänne.
Listatkaa vain yksityiskohtaisesti, mitä tarvitsette, niin me hankimme sen teille. Patrick Fram totesi ja jokin ajatuksessa tuntui hieman huvittavan häntä itseään.
Vain pari päivää myöhemmin alkoi laboratoriosta siirrettyä tavaraa ilmestyä paikalle. Kasimir tarkasti tulevan tarpeiston laatimastaan listasta.
Hänen kotilaboratorionsa tarvikkeet, tai pikemminkin niiden kaksoiskappeleet ilmestyivät kiitettävän tehokkaasti uudelleen perustettavaan tutkimustilaan.
Saostusallas teflontasoineen, UV.- säteilyttimineen ja lisäksi valtava määrä erilaisia erikois- ja peruskemikaaleja tarkalleen Sulosuon antamien ohjeiden mukaisesti.
Yhtenä tärkeimmistä oli nestetypen erikoissäiliö syöttölaitteineen.
Konnilla täytyi olla käytössään melkoinen organisaatio, koska tavaran toimitus kävi näin ripeästi.
Kasimir oli kyllä itsekseen toivonut tarvikkeiden hankinnan osoittautuvan huomattavasti hankalammaksi, ellei jopa toivottomaksi.
Kuitenkaan kaikkea erikoistarviketta eivät kaappaajat onnistuneet löytämään yrityksistään huolimatta, joten he joutuivat kertaalleen vierailemaan myös Sulosuon kotilaboratoriossa.
Kyseessä olivat muutamat erikoispolymeeriliuokset, jotka keksijä itse oli kehittänyt.
Samalla keikalla hoituivat steriileihin pukupusseihin pakatut suojahaalarit, jotka Sulosuon mielestä olivat ehdottoman välttämättömät projektin herkimpien vaiheiden läpiviemiseksi.
Tilanne alkoi huolestuttavasti näyttää siltä, että hänen täytyisi aloittaa kaappaajien toivoma kehitystyö pikapuoliin.
Ja niin todellakin tuli käymään.
Kasimir alkoi huolellisesti laatia laskelmiaan. Tässä oli tietysti tilaisuus viivyttelyyn ja sen hän tulisi kyllä käyttämäänkin.
Toki laskelmat olikin syytä tehdä huolella, sillä niiden tulisi vaikuttaa todellisilta ja vakuuttavilta.
Siinä ei toki isompia ongelmia edes tulisi, sillä kalvoa kehittäessään Kasimir oli kulkenut perinteistä yrityksen ja erehdyksen tietä, ja joutunut sillä tiellä monesti toteamaan vakuuttavienkin laskelmien johtavan omituisiin lopputuloksiin.
Näitä aiempia kokemuksiaan hän tulisi hyödyntämään, tällä kertaa vain tarkoituksellisesti.
Luku 9
Kasimirilla oli yllätyskortti, jonka käyttämismahdollisuutta hän odotti malttamattomana, mutta sopivaa tilaisuutta ei vain tuntunut osuvan kohdalle. Yhdessä Steriilisti suljetussa pukupussissa oli valkoisen suojahaalarin alla yksi kappale näkymättömyyshaalareista.
Siellä se oli sopivasti suojassa, sillä pussin avaaminen ei voinut tulla kysymykseen sisällön likaantumisvaaran vuoksi.
Viikot vierivät ja laskelmat valmistuivat, joten tuli aika käytännön kokeiden. Keksijä mittasi tarkoin polymeeriliuokset ja lisäili tarvittavat kemikaalit saostus altaaseen.
Vaikka laboratoriotila oli ilmatiiviisti suljettu ja kaikki puhtauskriteerit täyttävä ja vaikka Sulosuo työskenteli tilassa yksin valkoisessa haalarissaan, ei hän päässyt koskaan valvovan katseen ulottumattomiin voidakseen kadota näkymättömyyden suojaan.
Laboratorion lasiseinän takana istui aina joku vahtimassa ja useimmiten tuo vahti oli juuri Patrick Fram.
Viimein tuli päivä, jolloin ei enää tullut kyseeseen projektin viivyttäminen, vaan Kasimirin piti upottaa saostusaltaaseen sekoittamaansa liuokseen tuttu teflonlevy.
Nyt nesteeseen lisättiin reagenssi ja edessä oli pitkä odotus. Kasimirin jokainen toimenpide oli tallennettu videokameran levykkeelle ja jokainen laskelma oli kopioitu ja toimitettu jonnekin asiantuntijan arvioitavaksi.
Kaksikymmentä vuorokautta, jonka aikana liuoksen pintaan kerääntyi kalvo, joka taltioitiin laskemalla varovasti nesteen pintaa altaassa, jolloin kalvo jäi odotusten mukaisesti teflonlevyn päälle.
Kasimir puki mustat suojalasinsa ja sytytti voimakkaat UV- säteilyttimet, sääti ultraviolettivalon voimakkuuden haluamalleen tasolle ja jälleen oli odotuksen aika edessä.
Tällä kertaa vuorokausi riitti ja Jälleen Kasimir liimasi teippinauhan teflonin päälle.
UV valo sammui ja keksijä riisui suojalasinsa, tarttui teippinauhaan ja pian hän taas kannatteli akryyliviivainta johon oli kiinnitetty teippi, jossa piti vastavuoroisesti olla kiinni himoittu näkymättömyyskalvo.
Ja todellakin näin oli. Tosin tämä kalvo ei ollut aivan täsmälleen samanlainen, kuin kalvo, josta oli valmistettu Savon Prikaatin kokeiluerän suojavaatetus.
Tästähän kaappareilla ei voinut olla hajuakaan, joten hieman oranssiin häivähtävä kalvo, jonka kätkemät esineet katosivat silmän tavoittamattomiin saivat ilmoille innostuneen kiljahtelun.
Keksinnön tuoma innostus oli siinä määrin riehakasta, että itse keksijä jäi hieman vähemmälle huomiolle ja Kasimir huomasi kaipaamansa tilaisuuden koittaneen.
Hän livahti peremmälle laboratorioon ja kaivoi esiin aiemmin valmistetusta materiaalista luodun haalarinsa, joka siis näkymättömänä oli jäänyt konnilta täysin huomaamatta.
Näkymättömyyskalvon keksijä katosi näkyvistä, mutta ei ehtinyt livahtaa avoimena olleesta ovesta maalattuun betonikäytävään.
- Mihinkäs se keksijä katosi? havahtui joku konnista ja Patrick Fram tempaisi nopeasti laboratorion oven kiinni.
Konnat katselivat hämmästyneinä ympärilleen ja alkoivat pohtia, oliko Sulosuo ehtinyt livahtamaan käytävään ja sitä kautta kauemmas.
- Ei hän ainakaan ulos pääse, sillä bunkkerin ovi on lukossa. Fram totesi.
-Pahus vieköön. Se Sulosuo onnistui kuitenkin tekemään sitä kalvoa enemmänkin, tarkasta valvonnasta huolimatta. Nyt se on päässyt sen kalvon suojissa mahdollisesti livahtamaan….
Vaikutti siltä, että Fram oli vielä aikeissa jatkaa lausettaan, mutta tulikin äkkiä toisiin ajatuksiin ja kaatoi lattialle ruskeasta pullosta polymeeriliuosta.
Fram määräsi toiset ulos laboratoriotilasta ja ojensi kädessään yhä pitelemänsä kalvonkappaleen lähimmälle miehelle.
- Pitele tuota, mutta älä pudota, tai laske sitä kädestäsi, tai emme koskaan enää löydä sitä.
Konnat poistuivat tilasta ja Fram kaatoi polymeeriliuosta oven eteen lattialle melkoisen lammikon.
Yksi mies jää tähän vahtiin. Mikäli Sulosuo on vielä sisällä, niin hän ei pääse huomaamatta tuon lammikon lävitse. Me lähdemme nyt pakkaamaan ja koska saimme haluamamme, niin keksijällä ei enää ole väliä. Havaitessa saa ampua. viimeiset lauseet Fram sanoi tarkoituksellisen kuuluvalla äänellä. Sulosuon oli siis viisainta pysytelläkin näkymättömissä
Kasimir Sulosuo pohti kuulemaansa. ” Bunkkeri?” Hän oli siis jossakin maanalaisessa tilassa. Ilmankos mitään ulkopuolisia ääniä ei ollut kuulunut koko vankeusaikana.
Ja sitten tuo ampumislupa. Tokihan Kasimir oli huomannut pienet kamerat Laboratoriossa ja hänen majoitustilassaankin.
Ja Fram oli kiikuttanut kaikki hänen muistiinpanonsakin jonnekin tutkittavaksi ja juuri siksi Kasimir olikin joutunut käyttämään niin paljon aikaa laskelmiinsa. Kaiken piti näyttää uskottavalta.
Luku 10
Kaappaajat toimivat ripeästi ja puolessa tunnissa tarvittavat varusteet olivat kasassa ja Fram kävi kutsumassa vahtinsa pois.
- Me lähdemme nyt!! hän vielä ilmoitti kuuluvasti. - Ulko-ovi on sitten aikalukon takana ja aukeaa kahdentoista tunnin kuluttua. Varmistamme vain maasta pääsyn. Jääkaapissa on ruokaa ja kahvit valmiina keittiössä. Ota vain rennosti Sulosuo. Keittiön pöydällä olevassa salkussa on pieni korvaus vaivannäöstä. Kiitokset vielä yhteistyöhalukkuudestasi.
Fram kumppaneineen katosi käytävään. Kasimir seisoi vielä viitisen minuuttia liikkumatta paikallaan. Jostakin käytävän perältä kuului kumea metallinen jysähdys ja sitten oli täysin hiljaista.
Sulosuo uskaltautui tutkimaan tilannetta. Hän liikkui käytävässä, johon hänellä ei aiemmin ollut mahdollisuutta päästä. Holvimainen käytävä oli maalattua betonia. Katossa kirkkaita loisteputkivalaisimia ja sivuovia säännöllisin välimatkoin. Ovet olivat samanlaisia ja Kasimir avasi muutaman. Jokaisen takana oli parinkymmenen neliön kokoinen ikkunaton huone.
Käytävä päättyi kohtisuoraan poikkikäytävään, jonka oikeassa siivessä näkyi valaistu suurempi oleskelutila. Tila oli siisti ja kalustettu pelkistetyllä tyylillä, joskin kohtalaisen mukavan näköiseksi. Pari sohvaa , muutama nojatuoli ja lisäksi pari pöytäryhmää tuoleineen.
Televiso, videot ja radio. Pieni kirjahylly, jonka teokset olivat poikkeuksetta vieraskielisiä. Saksaa, arabiaa, ranskaa, venäjää..jne.
Tiloissa majostellut porukka oli joko hyvin kielitaitoista, tai sitten monikansallista.
Kasimir kävi tutkimassa toisenkin poikkikäytävän, joka päätyi jykevään metallioveen. Ovi oli tyypiltään väestösuojamainen. Kahdella jykevällä salpalaitteella kiristyvä sulkumekanismi oli molemmin puolin käytettävä, mutta hänen kokeillessaan lukituskahvoja, ne eivät suostuneet juurikaan kääntymään. Muutaman sentin liike päättyi metalliseen kolahdukseen. Ovi oli lukittu ulkopuolelta.
Keittiössä toki oli luvattu kahvi kuumana ja jääkaapissa valmiita voileipiä, mutta Sulosuo ei tuntenut itseään nälkäiseksi ja hän jatkoikin tutkimustyötään.
Radio ja tv osoittautuivat mykiksi, Laitteet kyllä näyttivät toimivan, mutta antenniyhteys ilmeisesti puuttui.
Turvallisuuteen konnat olivat näyttäneet kiinnittävän kovastikin huomiota, sillä kovin runsaasti oli tiloihin sijoitettu alkusammutus kalustoa.
Räikeän punaisia sammuttimia näytti olevan lähes jokaisessa käänteessä. Kasimir ihmetteli käytäntöä, sillä tilathan olivat kauttaaltaan maalattua, tai maalaamatonta betonia. Miksi siis moinen varovaisuus palosuojelussa?
Hän pysähtyi tarkastelemaan lähemmin seinällä roikkuvaa sammutinta. Laite oli Kaukoidän tuotantoa, päätellen kirjoitusmerkeistä.
Sitten Kasimir teki havainnon, joka sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Laitteesta lähti neljä ohutta sähköjohdinta.
Sen verran oli Kasimir kemistinä joutunut tutustumaan sammuttimiin, että tajusi heti, että jokin oli nyt pahasti vialla. Laite ei ollut sammutin, vaikka siltä näyttikin. Oliko bunkkeri panostettu räjäytysaineilla?
Tilanne alkoi vahvasti vaikuttaa siltä, että Kasimir Sulosuon viimeaikainen työskentelypaikka oli tarkoitettu myös viimeiseksi. Hieman hämmästyttävältä vaikutti kuitenkin eräs seikka. Keittiön pöydällä oli todellakin Framin lupauksen mukaisesti musta alumiinikehyksinen laukku. Avoimena ja täynnä setelinippuja. Kasimir nappasi käteensä nipun sadan dollarin seteleitä, jotka näyttivät todellakin aidoilta, huolimatta niiden painosileydestä. Seteleissä näytti olevan juokseva sarjanumero, joten raha näytti olevan suoraan pankista, tai rahapajalta peräisin. Toden näköisesti kyseessä olivat Kasimirin ostamiseen aiotut varat.
Ilmeisesti konnien tarkoitus oli nyt ollut vain hävittää jälkensä räjäyttämällä väliaikainen laboratorio kaikkineen taivaan tuuliin. Siinä samalla katoaisi kiusallinen todistajakin ja todisteet jälkeä jättämättä. Rahanpuute, ei ainakaan pienen rahan puute näyttänyt kovinkaan todennäköiseltä motiivilta näkymättömyyskalvon havittelemisessa.
Jollakin keinoin täältä olisi päästävä ja mahdollisimman pikaisesti, päätteli bunkkerin vangiksi suljettu keksijä ja alkoi epätoivoisesti etsiä ulospääsyä.
Muutamissa huoneissa oli ylhäällä katon rajassa kapea ikkuna-aukko. Samanlainen, kuin Kasimirin majoitustilassakin, mutta noin kapeasta aukosta ei ollut minkään laista mahdollisuutta päästä livahtamaan ulos.
Löydettyään eräästä huoneesta alumiiniset a-portaat, pääsi Kasimir kurkistamaan kuitenkin ikkunasta ulos.
Pimeydestä huolimatta saattoi ulkoa erottaa lumiset puut, mutta mistään ikkuna-aukosta ei näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta.
Todennäköisesti bunkkeri sijaitsi jossakin syrjäseudulla.
Ulospääsyn etsintää oli siis vain jatkettava ja niinhän Sulosuo tekikin. Vihdoin erään oven takaa loytyivätkin kapeat rautaportaat, jotka laskeutuivat viistosti alaspäin kapeaan kallioon hakattuun tunneliin, jota valaisivat rautalankaristikolla suojatut lasikupuiset valaisimet. Tunneli jatkui parisenkymmentä metriä ja päätyi jälleen rautaoveen. Oven takaa kuului hiljainen puksuttava ääni.
Kasimir veti oven auki ja edessä oli kallioon louhittu holvi, jonka keskellä puksutti dieselaggregaatti. ”- Ilmeisesti Bunkkerin sähkön ja lämmityksen tuottaja.” Päätteli keksijä mielessään. Holvi oli ilmeisesti joskus aikoinaan rakennettukin jonkinlaiseksi konehuoneeksi, sillä seiniin iskettyihin koukkuihin oli unohtunut muutama suurikokoinen ruosteinen lenkkiavain.
Tilasta ei kuitenkaan näyttänyt olevan eteenpäin käyntiä, ellei mahtuisi ryömimään kahta noin viidentoista sentin läpimittaista putkea myöten.
Dieselin tarvitsema ilma tuli noiden putkien kautta ulkoa. Nyt olivat kaikki tilat tutkittu ja ainoaksi uloskäynniksi näytti jäävän tuo vankka ja lukittu rautaovi.
Varsinaisesti sähköhommista Kasimir ei juuri ollut perillä, mutta ilmeisesti ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi yrittää noiden pommien purkamista. Pelkkä ajatuskin nostatti kylmän hien otsalle , eikä tunne yhtään helpottanut sitten, kun mieleen tuli ajatus: Entäpä, jos pommit on rakennettu laukeamaan , jos niitä näpelöi, tai ainakin , jos katkaisee väärän johtimen?
Toki hän voisi helpostikin rakentaa laboratoriosta löytyvillä aineilla räjähteen, jolla voisi hajottaa jopa käytävän sulkevan rautaoven, mutta oli olemassa suuri vaara, että kaikki pommit laukeaisivat samalla paukulla.
Laboratoriosta löytyisi myös voimakkaasti syövyttäviä happoja, joilla voisi syövyttää oven lukituksen hajalle, mutta aikaa se veisi. Kysymys kuuluisikin, olisiko aikaa riittävästi?
Konnien virittämillä pommeilla oli jonkinlainen sytytysajastin jossakin, mutta missä ja minkälainen? Siitä ei Kasimirilla ollut ajatuksen poikastakaan.
Luku 11
Kasimir seisoi tuijottamassa lukittua panssariovea. Lukitusmekanismi oli oven sisäpuolella ja ulkopuolella oli vain avausvipujen toinen pää, joka siis oli lukittu. Mekanismi oli kuitenkin kiinnitetty oveen valtavilla pulttikiinnitteillä.
Nyt muistui mieleen kiintoavaimet holvin seinällä. Voisiko niistä löytyä apu? Jos mekanismin kiinnikkeet saisi purettua, niin salpalaitteenkin saisi avattua, vaikka ulkopuolen kahva oli lukossa.
Nopeasti Kasimir kävi noutamassa ruosteiset avaimet ja kävi pulttien kimppuun. Avaimista löytyikin sopivan kokoinen, mutta kovista ponnisteluista huolimatta ei yksikään pultti pyörähtänyt.
Lähemmin tutkiessa syykin selvisi. Jokainen pulttaus oli varmistettu hitsaamalla.
Mies istahti lattialle ja nojasi viileään betoniseinään, mutta vain pienen tovin. Nyt oli jäljellä vain happohyökkäys oven mekaniikkaa vastaan.
Kerätessään tarvittavia ainesosia ja suojavarusteita laboratoriossa, hän tuli vilkaisseeksi saostusallasta, jossa oli kehittänyt konnille näiden kovasti himoitsemaa tuotetta. Altaan toisessa päässä, matalalla teräspöydällä oli nestetyppiyksikkö. Samalla hetkellä välähti kirkas ajatus Kasimirin pääkopassa.
Hän kantoi nestetyppiastian ulko-ovelle ja alkoi valuttaa ainetta varovasti lukitusmekanismin päälle. Nopean jäähtymisen aiheuttama harmaa höyry pyörteili pitkin oven pintaa ja laskeutui lattialle sumuisena mattona.
Kasimir otti yrityksen vahvasti varman päälle, ja lirutti kylmyyttä raudalle reilusti. Lähes puolet astian sisällöstä. Suojamaskista ja suojakäsineistä huolimatta kylmyys tunkeutui hyytävänä iholle.
Siitä nyt ei ollut tarpeen isommin välittää. Kasimir tarttui suurimpaan kiintoavaimeen ja iski.
Äärimmäisessä kylmyydessä lasinhauraaksi kovettunut metalli pirstoutui helisten käytävän lattialle.
Vielä toinen samanlainen operaatio ja ovi oli avattavissa.
Nyt Kasimir ei jäänyt viivyttelemään, Hän työnsi oven auki ja
astui kylmään ja pimeään ulkoilmaan. Kallioon louhitun sisäänkäynnin edusta oli luminen ja kauempana näkyi lumisia puunlatvoja.
Mies painoi vielä raskaan rautaoven kiinni ja lähti puolijuoksua seuraamaan paikalta johtavaa tieuraa.
Hän oli ehtinyt ehkä viidenkymmenen metrin päähän ovesta, kun takaa kuului kumea, ukkosen jyrinää muistuttava ääni, joka oli kyllä yllättävän hiljainen .
Kasimir kääntyi katsomaan taakseen. painava rautaovi oli ponnahtanut hieman raolleen ja oven välistä työntyi ulos kirkkaan valkeat lieskat, joiden kärjet näyttivät värjäytyvän omituisesti sinivihreiksi. Liekkien väristä päätellen miinoite oli ollut jokin kemiallinen räjähde, toden näköisesti jokin fosforipommi.
Tällä hetkellä bunkkerissa vallitsisi helvetillinen kuumuus, jossa betonikin sulaisi. Jäljelle ei todellakaan tulisi jäämään mitään myöhemmin tunnistettavaa.
Samassa Kasimirin mieleen nousi hätkähdyttävä ajatus. Rahat, ne unohtuivat sinne pöydälle.
Jos hän olisi ne muistanut ja lähtenyt niitä noutamaan, niin toden näköisesti hän olisi ollut vielä sisällä pommien räjähtäessä.
Lappeenrannan lentoaseman lähtöterminaalissa Patrick Fram ojensi passinsa tullivirkailijalle.
Passissa oli kuitenkin nimi Pavel Ustinov. nimi oli venäläinen, samoin, kuin hänen seurassaan olevilla neljällä muullakin miehellä.
Miesten matkatavarat koostuivat lähinnä pienistä lentolaukuista ja kaupungilta hankituista tuliaisista.
Tullivirkailija toivotti miehille hyvää matkaa ja samalla myös tervetuloa uudelleen Lappeenrantaan.
Miehet hymyilivät ja nyökkäsivät kohteliaasti, jatkaen sitten matkaansa kohti kentällä odottavaa pientä tummanharmaata yksityiskonetta.
Kävellessään Fram totesi seurassaan olevalle miesnelikolle.
- On tämä mukava maa. Täällä saa Venäjän passilla aina diplomaattikohtelun.
Koneeseen päästyään Fram…nykyisin siis Ustinov nosti lentolaukkunsa polvilleen ja avasi laukun sivussa olevan vetoketjun. Käsi poimi laukun taskusta paksun suuren kirjekuoren, joka oli sisäpuolelta pehmustettu kuplamuovikalvolla.
Avatessaan kuorta Ustinov tunsi nenässään heikon, pistävän hajun. Hän rypisti hieman kulmiaan ja työnsi kätensä kuoreen, ottaakseen esiin vaivalla hankitun aarteen, Kasimir Sulosuon kehittämän erikoiskalvon.
Käsi sukelsi syvemmälle kuoreen, mutta mitään otettavaa ei tuntunut löytyvän, ainoastaan käsi tuntui kastuvan muovitetun kuoren sisällä.
Ustinov veti kätensä kuoresta ja kirosi, kuin Turkkilainen basaarikauppias huomatessaan tulleensa asiakkaan huiputtamaksi.
Kuoresta vedetty käsi valui vaaleanpunaista hyytelöä, joka haisi kuin hamsterihäkki. Konna vilkaisi rannekelloaan, vaikka tiesi, ettei enää ollut mitään pelastettavissa.
Bunkkerin aggregaatin polttoaine oli jo loppunut ja sähkön katketessa pitorele oli lauennut ja kytkenyt akkuvirran miinoitteen räjäyttimeen.
Ustinov pyyhki kättään viereiseltä istuimelta tavoittamaansa Pravdaan. Vastapäisellä istuimella
Pavel Ustinovin kiroilua kuunteleva ”Jevgeni Grevinenko” ei malttanu pitää mieltään kaivavaa asiaa omanaan, vaan tiedusteli Pavelilta: - Mietin tuossa, oliko mitään järkeä jättää ne rahat sinne bukkeriin palamaan? Olihan siinä aikamoinen summa:
- Pikkurahoja! ärähti Ustinov. - Muutama satatonnia, Rahat olisivat voineet muodostua ongelmaksi lähtöselvityksessä. Parempi jättää ne sinne ja saipahan Sulosuo hieman aikaa nauttia maallisesta mammonasta. Jos homma olisi onnistunut, niin se olisi poikinut miljoonia, tai miljardeja. Hitto, olin aivan varma, ettei se käppänä uskaltaisi yrittää mitään kusetusta.
- Onhan meillä ne muistiinpanot …ja kaikki toimenpiteet on videoitu. Voihan niistä saada…
- Joo, takuulla. Niistä voi saada aikaiseksi vain tätä haisevaa mössöä. Ustinov manasi.
-Nyt voi olla viisainta tehdä pieni matkasuunnitelmamuutos. Uskonpa, ettei ole syytä matkustaakaan Pjongjangiin. Siellä saattavat kenraalit käydä kierroksilla ja jopa vaatia sijoituksiaan takaisin.Ehkäpä menemmekin Havannaan ja vietämme hieman lomaa. Jatkossa katsellaan muutama vuosi hommia Etelä-Amerikan suunnalta.. Kyllä siellä aina jotakin puuhaa osaaville miehille löytyy.
Luku 12
Kasimir Sulosuo käänsi katseesa loimottavista liekeistä tien suuntaan. Maata ja puita peitti ohut lumikerros. Oliko aikaa todella vierähtänyt niin paljon, että talvi oli jo tulossa.
Vilu alkoi puistatella miestä, eikä mieli tehnyt jäädä näille tulille lämmittelemään, joten hän suuntasi askeleensa paikalta johtavalle kapealle tieuralle.
Ehkä neljä- viisi kilometriä taivallettuaan, hän havaitsi tien liittyvän leveämpään, joskin yhtä mutkaiseen hiekkatiehen.
Todettuaan paikalta poistuneiden konnien kääntyneen oikealla johtavaan suuntaan, hän päätti lähteä vastakkaiseen. Siltä suunnalta konnat tuskin tulisivat vastaan, vaikka riski siihen oli toden näköisesti olematon.
Käveltyään vielä tunnin verran pimeää tietä, hän huomasi tien laidalla kyltin. Läheltä tarkasteltuna lumisen maaston antama heikko valo riitti paljastamaan kyltistä tiedon, jonka mukaan hän oli saapumassa Muurikkalaan.
- Muurikkala? pohti Sulosuo mielessään. – Missähän päin nyt ollaan? Nimi ei tuonut mieleen minkään laista mielikuvaa siitä, missä päin Suomea hän mahtoi olla.
Samassa edestäpäin alkoivat kajastaa auton valot. Kasimir valmistautui pysäyttämään vastaan tulevan ajokin, mutta auton ehtiessä kohdalle, se ei viittomisesta huolimatta osoittanut aikeitakaan pysähtyä. Päinvastoin.
Kasimirille tuli kiire hypätä tieltä syrjään, ettei olisi joutunut yliajetuksi. Hän kievahti ja heristi nyrkkiään loittonevan ajoneuvon perään. Kunnes samassa tajusi, ettei kuljettaja todellakaan ollut nähnyt häntä. Hänellähän oli yhä yllään näkymättömäksi tekevä haalarinsa.
No, nyt oli ehkä tullut aika palata näkyville, joten hän riisui suojavaatteen ja kätki sen viikattuna paitansa sisään ja jatkoi kävelyään.
Pian pimeydestä sukelsivat kylän ensimmäisten talojen valot.
Jöran Sulosuo oli hämillään. Kesä oli jo taittunut syksyyn, eikä velimiehestä ollut kuulunut mitään.
Poliisi ei ottanut juttua tutkiakseen, ainakaan toistaiseksi sillä mistään rikokseen viittaavasta tapauksesta ei sen mielestä ollut näyttöä.
Kasimirin jättämä kirje oli poliisin mielestä pikemminkin todiste siitä, että kaikki oli kohdallaan.
Kasimirin naapuri Reino Raudus lupasi pitää asiaa mielessään ja koettaa selvitellä mahdollisuuksiensa mukaan oman työnsä ohessa, vaikka mahdollisuudet asian etenemiseen eivät kummoisilta vaikuttaneetkaan.
Television iltauutiset olivat jälleen työntäneet tuutin täydeltä sitä vaalirahamoskaa, eikä jatkossakaan kummempaa ohjelmaa luvassa ollut, joten Jöran päätti sulkea toosan ja hieman lueskella ajankuluksi.
Puhelin pirahti ja Jöranin vastatessa kuului luurista tuttu ääni.
– Kasi tässä terve. Tiedätkö missä päin Suomea on Muurikkala?.
- Muurikkala? Epä ole kuullutkaan. Jöran vastasi.
-Tämä on jossakin rajan pinnassa Haminan ja Lappeenrannan välillä. Tuletko huomenissa hakemaan minut. Minulla ei ole pennin latia taskussani. Olen tässä kylällä eräässä talossa ja talonväki lupasi majoittaa minut yön yli. En nyt oikein välittäisi julkisesti puhua siitä, kuinka tänne päädyin. Kasimir kertoi veljelleen. ja antoi vielä osoitteen, mistä hänet voisi tulla noutamaan.
Puhelun päätyttyä Jöran soitti välittömästi Reino Rauduksen numeroon ja ilmoitti Kasimirin löytymisestä.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän jo istui Rauduksen ohjaaman poliisiauton kyydissä ja keula oli käännetty kohti Muurikkalaa.
Aamu ei vielä ollut valjennut, kun kolme poliisiautoa pysähtyi kapean metsätien päähän. Liekit löivät yhä hennon näköisinä bunkkerista ja lumi oli sulanut laajalta alalta rakenteen päältä.
– Siinä oli yksi Salpalinjan bunkkerirakennelmista. totesi Kasimirin majoittaneen talon isäntä Anton Hujanen. - Muutama vuosi sitten joku kotkalainen yritti kunnostella siitä matkailunähtävyyttä, mutta rahat taisivat loppua kesken. Tyhjillään tuo on seisonut siitä asti.
Aina siinä joku on käyny kahtelemassa ja loppukesästä taisi olla hieman useamminkin kävijöitä.
Luultiin jo, että ruppeeko se yrittäjä kuitenkin jatkamaan …
Haminan poliisi jäi rikospaikalle tutkimaan mahdollisia johtolankoja, vaikka hyvin toden näköistä olikin, ettei tiellä olleita autonjälkiä kummempaa tutkittavaa tulipalon jälkeen löytyisi.
Pari päivää myöhemmin pidettiin ”sisäpiirin kriisipalaveri”, johon osallistuivat Kasimirin ja Rauduksen lisäksi Kenraalimajuri Raatekannas, Eversti kuulapää ja yliluutnantti Raatavaara.
Palaverin pääteeksi todettiin se kiusallinen seikka, että Savon Prikaatin erikoismaastopuvut olivat jostakin kummallisesta syystä myös kadonneet.
Ne oli poistettu varusmiesten käytöstä, koska ilmeni jatkuvia väärinkäytöksiä. Puvut oli siirretty Jonnekin varusvaraston sopukkaan, josta niitä käytettäisiin vain kriisitilanteen vaatiessa. Kukaan ei vain muistanut tarkalleen, mille hyllymetrille tuote oli taltioitu ja materiaalin erikoisominaisuuden vuoksi sen löytäminen tuotti melkoisia vaikeuksia.
Yliluutnantti Raatavaara oli saanut erikoistehtävän etsiä kadonneet maastopuvut ja huolehtia niiden pakkaamisesta ja säilyttämisestä jatkossa niin, ettei vastaavaa katoamista enää pääse tapahtumaan.
----------- LOPPU -------------
