KIPO
I
Tuija Korpelainen oli muutaman vuoden kansankynttilänä Salokylän ala-asteella ennen kuin siirtyi luokanopettajaksi kirkonkylän kouluun. 1980-luvun taitteessa ikäluokat olivat vielä sen verran suuria, että Salokylän koulu oli kolmeopettajainen. Syntyvien lasten määrä kuitenkin väheni kaiken aikaa maaseudulla, eikä Salokylän koulussa ollut lopulta töitä kuin kahdelle opettajalle, Tuomas Mäkelälle ja Raili Tynkkyselle.
Vuonna 1974 syntynyt Vesa-poika ehti olla ensimmäisen lukuvuotensa Tuija Korpelaisen oppilaana. Vaikka Dööddömummo myöhemmin moitti Tuijan maan alimpiin rakoihin, Vesalle kuitenkin jäin Tuijasta opettajana ihan hyvä mielikuva. Kärsivällisesti ja lempeästi hän opetti lapsukaisille lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen alkeet. Kun te-navilla alkoi olla motivaatio hukassa, Tuija järjesti heille vaihtelua kivoilla satutuokioilla ja luontoretkillä.
Varmaan se olisi ollutkin suuri siunaus eräälle Tommi-pojalle, jos Tuija olisi ehtinyt opet-taa häntä kaksi ensimmäistä lukuvuotta. Tuija kun oli nimenomaan suuntautunut ykkös-ten ja kakkosten opettajaksi.
Kun Vesa oli ensimmäisen luokan kevätlukukaudella, Salmisen Tommi ja pari muuta lasta tulivat pariksi viikoksi kuunteluoppilaiksi Salokylän kouluun. Tähän käytän-töön oli siirrytty jo 1960-luvun loppupuolella. Koska esikoulua ei ollut vielä olemassa, tu-levat ekaluokkalaiset laitettiin vähäksi ajaksi kouluun kuunteluoppilaiksi ennen varsinai-sen koulutyön alkamista. Ajatuksena kai oli, että se oli sellainen pehmeä lasku koulun-käynnin aloittamiseen.
Tuija Korpelaisen kuunteluoppilaana Tommi Salminen pärjäsi ihan mukavasti. Toki huomattiin heti, että hän oli tavallista arempi ja hiljaisempi lapsi ja toisinaan hieman pelokaskin, mutta Tuija-opettajalla oli taitoja ja kykyjä kohdata luontevasti tällainen säik-kypoikakin. Kun Tommi epäröi pallopeliin osallistumisessa tai ei meinannut saada sanaa suustaan lasten tutustumistilanteissa, jollakin keinolla Tuija aina sai houkuteltua hänet toimintaan mukaan. Kuunteluoppilaiden piirrokset ja kirjoitusharjoitukset olivat tietenkin varsin alkeellisia ja kömpelöitä, mutta silti Tuija oli kaikille tasapuolisesti ystävällinen ja kannustava, ei käynyt mollaamaan ketään, eikä toisaalta nostanut ketään näkyvästi jalus-talle.
Tommin koulutie alkoi ihan lupaavasti. Seuraavana syksynä tilanne oli kuitenkin täysin toisenlainen. Tuija Korpelaisen tilalle ykkösten ja kakkosten opettajaksi tuli paha-maineinen Raili Tynkkynen.
II
Tommin äiti Kirsti Inkinen oli viettänyt aikoinaan railakasta ja levotonta elämää. Jo alle kaksikymppisenä neitokaisena hän oli tullut raskaaksi ja oli solminut ensimmäisen avio-liittonsa. 1960-luvun Suomessa ajateltiin usein vielä niin, että naimisiin oli melkeinpä pakko mennä, jos tyttösellä oli maha pystyssä. Maaseudulla etenkin tämä ajattelutapa oli yleinen.
Jo nuorena Kirstiä alettiin kutsua tuttavallisemmin Kipoksi. Kipon ensimmäinen avioliitto ei kestänyt kuin hätäisen vuoden, ja sen jälkeen hän jäi pienen Jorma-pojan yk-sinhuoltajaäidiksi. Tämä ei ollut vielä kovin tavallista sen ajan agraariyhteiskunnassa.
Kouluja käymätön nuori Kipo oli siten melko leimattu tapaus aivan alusta lähtien pienessä kyläyhteisössä. Jäädä nyt sillä tavalla kahdestaan pienen lapsen kanssa elele-mään ja jättäytyä samalla kotikunnan armoille. Kyllä siitä pahoja puheita riitti ihan lajin verran.
Monille tuomitsijoille ei kai tullut mieleen, että eihän Kipolla ollut juuri vaihtoehto-ja. Kun mies jätti hänet oman onnensa nojaan, mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä kuin jäädä yksinhuoltajaksi. Elatusmaksujakaan hän ei koskaan saanut Jorma-pojan Enska-isältä, sillä jollakin ihmeen keinolla Enska onnistui ne aina välttämään.
Nuori ja vireä Kipo ei jäänyt pitkäksi ajaksi peukaloitaan pyörittelemään. Jo pian hänellä oli uusi mies vierellään, muuan Seppo Inkinen. Jälleen Kipo meni pikaisesti naimisiin. Tästä avioliitosta syntyi neljä uutta lasta: Arto, Pekko, Marja ja Saara.
Alkoholin runsas käyttäminen oli kuulunut Kipon elämään aivan nuoresta pitäen, mutta juuri tässä toisessa avioliitossa kuningas alkoholi alkoi olla hänen elämässään melkeinpä jokapäiväinen tuttava. Viina virtasi niin Kipolla kuin Sepollakin, ja jälkikasvu hoidettiin siinä sivussa niin kuin hoidettiin. Seppo oli vähän sellainen taivaanrannan-maalari, teki tilapäisiä hanttihommia milloin sattui sillä tuulella olemaan ja lopetti monet hommat jo siinä vaiheessa, kun sai ensimmäisen tilin näppiinsä. Kovin paljon pidempiai-kaisia eivät olleet Kiponkaan muutamat työsuhteet.
Näistä lähtökohdista kai sitten johtui, ettei yksikään Kipon lapsista menestynyt kummoisesti normaalissa koulussa. Kaikki lapset kyllä menivät ajallaan kansakouluun tai vähän myöhemmin juuri perustettuun peruskouluun, mutta jo melko pian heidät siirrettiin yksi toisensa perään kirkonkylälle apukouluun, jota myöhemmin myös erityiskouluksi kutsuttiin. Ikävämaineisena apukouluna tämä laitos kansan suussa kuitenkin tunnettiin vuodesta toiseen.
Jos lapsi joutui noina aikoina apukouluun, siitä saatu leima seurasi häntä vuo-sien ja ehkä jopa vuosikymmenten ajan; niin kolkko maine apukoululla oli. ”Ai se apukou-lulainen… Eihän se tervejärkinen tappaus oo. Semmonen hoopohan se oli jo ennen kou-luun mänemistään. Osannookohan tuo vieläkään kirjottoo muuta kun nimesä paperin alareunaan?” Tähän tyyliin apukoululaisista tuolloin aivan yleisesti puhuttiin.
Paljon sitä mietittiin ja puhuttiin, miksi kaikille Kipon lapsille kävi näin. Oliko Kipo kenties tuhonnut jokaisen jälkeläisensä lähtökohdat jo raskausaikana ryyppäämällä ja tupakoimalla niin ankarasti vai oliko syynä lasten huonoon oppimiskykyyn väärä kasva-tus ja äidin holtiton elämä vaihtuvine miessuhteineen ja perheen ympärillä pyörivine juopposakkeineen? Vai oliko se sekalainen yhdistelmä tätä kaikkea?
Aikanaan Seppokin häipyi Kipon elämästä, ja Kipon meininki meni koko ajan vain hur-jemmaksi. Alkoholia kului paljon, eikä monikaan tuleva Kipon suhde kestänyt kuukautta kauempaa. Muutamat kunniallisenkin miehen maineessa olevat pitäjän ukot kävivät nyt Kipon luona tarpeensa tyydyttämässä. Kipoa paheksuttiin ja halveksittiin, mutta kummal-lisen hyvin hän kuitenkin kelpasi miehille tähän yhteen tarkoitukseen. Kun oman vaimon kanssa meni huonosti tai muuten vain elämä ahdisti, Kipon luota löytyi aina hetken loh-dutus.
Vielä kerran Kipo haksahti rakastumaan mieheen, erääseen Salmisen Mattiin. Matin kanssa Kipo ei enää mennyt naimisiin, mutta kaksi lasta tästäkin suhteesta vielä syntyi, pojat Tommi ja Kimmo. Vaan eipä ollut Matistakaan jälkikasvun huoltajaksi kovin pitkäksi ajaksi. Matilla ei ollut päälle kaatuvaa päihdeongelmaa, mutta mielenterveyson-gelmia hänellä oli sitäkin enemmän. Siihen tämä suhde oikeastaan päättyikin, kun Matti toimitettiin määräämättömäksi ajaksi Moision psykiatriseen sairaalaan pakkohoitoon.
Jälleen Kipo jäi yksin. Työelämään hän ei voinut siirtyä, vaikka haluja siihen olisi ollutkin, sillä eihän hän voinut jättää pienimpiä lapsiaan oman onnensa nojaan. Lasten hoitajaa hän ei voinut palkata, eikä kunnallista päivähoitoa ollut noina aikoina tarjolla kuin suuremmissa taajamissa.
Kipon perhe oli yhä vain pysyvämmin kotikunnan armoilla. Kunnan eläteiksi hei-tä moitittiin, ja vain harvat salokyläläiset olivat valmiita olemaan Kipon porukan kanssa tekemisissä yhtään sen enempää kuin oli pakollista. Kun Kipo astui linja-autoon suuren lapsikatraansa kanssa, ei hänellä ollut juuri koskaan vaikeuksia löytää istumapaikkaa. Tilaa annettiin auliisti, koska eihän kukaan halunnut istua Kipon tai hänen jälkeläistensä vieressä, koska he haisivatkin niin pahalle. Ilkeimmät ihmiset saattoivat jopa sulkea ne-nänsä ja tokaista hyi, jos Kipon poppoo tuli liian lähelle.
Johtuiko se puutteellisista peseytymismahdollisuuksista, pesukoneen ainaisesta hajoamisesta vai moneen kertaan kierrätetyistä vaatteenrisoista, mutta se oli kyllä ihan totta, että Inkisten ympärillä leijui aina jokin ihan kummallinen ummehtunut tuoksahdus. Ehkä suurin syy tähän hajuongelmaan oli kuitenkin purueristeinen vanha kunnan vuok-ratalo, johon Inkiset oli joskus 1970-luvun puolivälissä siirretty. Tässä parakkitalossa oli haissut ummehtuneelle alusta lähtien. Todennäköisesti lämmöneristeenä käytetty sa-hanpuru oli tungettu liian kosteana runkotolppien väliin rakentamisvaiheessa.
Hautalammella sijaitseva rivitalonpätkä oli aikoinaan rakennettu armeijan kapiais-ten asuinpaikaksi, mutta kun varuskuntaa ei sitten Salokylään perustettukaan, parakki oli toiminut monta vuotta neuvolana ja kunnan terveystalona. Koska Kipolla ei ollut vaihto-ehtoja, haisevaan taloon hän oli lapsineen muuttanut. Muutamat koiranleuat olivatkin viisastelleet, ettei Hautalammen parakkitalo kelvannut miksikään muuksi kuin kehitys-vammaisten lasten loppusijoituspaikaksi.
Kehitysalueeksi tätä taloa ympäristöineen pilkallisesti kutsuttiin. ”Se vietävän Sa-lokylän kehitysalue. Koko kylän häppeetahra.”
Kipon tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta. Vuonna 1979 hänen elämässään kuiten-kin tapahtui dramaattinen käänne parempaan suuntaan. Tuolloin Kipo kiinnostui uskon-asioista ja alkoi käydä tiuhaan tahtiin helluntailaisten pitämissä hengellisissä tilaisuuk-sissa. Tämä kehitys johti siihen, että viimein Kipo koki omakohtaisen uskoon tulemisen eräässä Raimo Nordmanin pitämässä telttakokouksessa.
Uskoon tuleminen ei ollut noina aikoina mitenkään harvinaista, ja lajin verran hellaripiireissä oli kokemusta siitäkin, että ihminen kyllä koki voimallisen kääntymyksen ja oli jonkin aikaa oikein innokas uskovainen, mutta luopui melko pian uudesta elämästään, kun elämän vaikeudet ja elatuksen murheet eivät kuitenkaan minnekään kadonneet. Jeesuksen kylväjävertaukseen viitaten puhuttiin usein varoittavassa hengessä kalliolle ja ohdakkeiden sekaan pudonneista siemenistä.
Kipon kohdalla uskoon tuleminen ei ollut vain ohimenevä ilmiö. Sen joutui myön-tämään moni kyyninen perusluterilainenkin, että Kipon elämä muuttui ihan oikeasti. Tu-pakka-askit lensivät metsikköön, ja holtiton viinan kittaaminen loppui siihen paikkaan. Jos miehet vielä pyrkivät hänen luokseen yökylään, Kipo ei enää avannut heille ovea. Televi-sion katselustakin Kipo luopui joksikin aikaa uskonelämänsä alkuinnossa.
Jo kohta Kipo kävi uskovien kasteella ja liittyi Savonlinnan helluntaiseurakuntaan. Lap-set seurasivat äitiään jokseenkin kuuliaisesti näissä elämänmuutoksissa. Kipo sai oitis kielillä puhumisen armolahjan ja sen jälkeen hän sitten puhuikin vierailla kielillä mel-keinpä jokaisessa hengellisessä tilaisuudessa. Toisinaan uskonveljien ja –sisarten piti lempeästi vaientaa Kipo, kun hän alkoi mongertaa kummallisia sanoja kirkuen ja huuta-en, kun toiset yrittivät kuunnella puhetta tai saarnaa. ”Tatatataa! Oi Jeesus! Tatatataa! Rabbakuuda! Oo ylistetty Jeesus! Räbbäsäbbäsää! Oo ylistetty, oo Jeesus!”
Profeetallisia sanomiakin Kipon suusta saatiin kuulla tuon tuostakin. Enneunet ja milloin mitkäkin ilmestykset alkoivat olla Kipon uskonelämässä melkeinpä jo arkipäivää.
Monet vanhemmat ja kokeneemmat uskovaiset koettivat hieman toppuutella Ki-pon intoa, mutta eihän hän heitä juuri kuunnellut. Kipo alkoi pitää kotonaan tupakokouk-sia ja jollakin kummallisella tavalla hän sai usein haalittua näihin tilaisuuksiin suuren määrän väkeä. Kun tuli oli kerran syttynyt, ei sitä voitu enää sammuttaa.
Suuressa innossaan Kipo varmaan kuvitteli, että jospa Jumala voisi kääntää las-ten heikon koulumenestyksenkin vielä voitoksi. Näillä ajatuksilla hän saatteli Tommi-pojan koulutielle syksyllä 1982. Muutosta hän odotti.
III
— Niin mikäs se tämän Hautalammen pojan nimi olikaan?
— Tommi… Tommihan mie…
— Ei kuulu! Puhu kovemmin. Ei täällä koulussa tarvitse ääntä säästellä.
— Tommihan mie…
— Niin niin. Kyllä se sinun etunimesi jo tuli selväksi. Mutta mikä sinun suku-nimesi on?
— … tuota… tuota… se on… se on…
— Siis etkö sinä poikarukka tiedä edes omaa sukunimeäsi? Ja koulua pitäisi kui-tenkin alkaa käydä! Voi hyvänen aika! Mitähän tästä oikein tulee? Mikä se sukunimesi on?
— … öö… tuota… Salminen…
— Ei kuulu vieläkään kunnolla. Siis Sallinen vai Salminen?
— Salminen…
— No tulihan se lopultakin sieltä. Mutta kauan siinä meni.
Sellaista se oli ensimmäisestä koulupäivästä lähtien. Tuskin koulu oli alkanut-kaan, kun Raili Tynkkynen oli jo ottanut Tommi-pojan silmätikukseen. Toisilta ekaluokka-laisilta Marilta ja Matilta opettaja Tynkkynen ei sukunimeä lainkaan kysynyt ja aivan var-masti hän tiesi Tomminkin sukunimen. Eihän Salokylän kaltaisessa pikkukylässä kukaan voinut kovin kauan pysyä tuntemattomana; kai opettajalla oli myös jokin paperi uusista oppilaista.
Jokin testi se varmaan Tynkkysen puolelta oli. Pitihän se kokeilla, oliko hiljaisella Kipon pojalla edes teoreettisia mahdollisuuksia pärjätä koulussa.
— Minä odotan oppilailtani reippautta. Kun minä jotain kysyn, siihen on vastatta-va selkeällä kielellä ja empimättä. Kotona ja välitunnilla saatte olla vaikka tuppisuuna, mutta oppitunnilla sitä käytöstä ei sallita. Ja suoraan silmiin on myös katsottava, kun mi-nulle puhutaan. Näillä alkeellisilla pelisäännöillä tulemme taatusti toimeen. No niin… Ot-takaapa nyt ne teille jaetut Aapiset esille.
Se ei jäänyt toisilta koululaisilta huomaamatta, että tummatukkaisen Tommin kädet vapi-sivat jo siinä vaiheessa. Niin pelokkaana hän vilkuili opettajanpöydän takana istuvaa tui-keailmeistä tätiä, että lyijykynäkin tippui kädestä, kun etunimi olisi pitänyt tokerrella Aapi-sen ensimmäiselle sivulle sitä varten varattuun kohtaan. Raili Tynkkynen huomasi sen ja tuli nostamaan kynän lattialta.
— No niin. Kirjoitapa nyt siihen se etunimesi. Onhan se teille kaikille jo opetettu viime keväänä.
Sillä kerralla Tynkkynen ei vielä käynyt huutamaan. Jonkin aikaa hän oli lapsille jopa ihan ystävällinen. Kyllä Tynkkynen osasi ihan mukavakin olla, jos vain halusi.
IV
Sitä oli pohtinut yksi jo toinenkin Raili Tynkkysen entinen oppilas, kuinka ihmeessä hä-nen kaltaisensa hermoraunio tapaus oli ylipäätään voinut päätyä alakouluikäisten lasten opettajaksi. ”Ihminen täysin väärällä alalla”, oli monikin Tynkkysen komentokoulun käynyt tyttö tai poika aikuisena todennut.
Ne tapaukset jäivät yhden käden sormiin, jolloin joku entinen Salokylän koulun kasvatti oli kehunut Raili Tynkkystä mukavaksi opettajaksi. Jotain oli siis mennyt pahasti pieleen aivan alusta lähtien. Totta kai jokainen kansankynttilä oli enemmän tai vähem-män tuulisella paikalla ja joutui kuulemaan ikävääkin palautetta omasta työstään. Yleen-sä opettajista jäi ihmisille kuitenkin myös joitakin hyviä ja jopa lämpimiäkin muistoja.
Raili Tynkkysestä vai ani harvat entiset pystyivät muistamaan jotain positiivista vuosien päästä. Monet pitivät häntä suorastaan luonnevikaisena tapauksena, psykopaat-tina tai jonakin vastaavana.
Tällaisen ihmishirviön huomaan hiljainen ja pelokas Tommi-parka kuitenkin vain tyrkät-tiin. Jo toisella kuvaamataidon tunnilla Tynkkyseltä paloivat käämit, kun hän tuli katso-maan Tommin piirustusta.
— No voi hyvänen aika sinun hoopon kanssa! Eihän niitä hevosen jalkoja noin voida piirtää! Nythän ne ovat kuin jotkin irralliset koivuhalot hevosen vatsan alla. Ja mitä tuo sinun värityksesikin on? Pelkkää risuaitaa vain! Voi voi… Otahan nyt uusi paperi ja piirrä se hevonen kokonaan uudestaan. Keskity siihen työhösi! Ota vaikka mallia tuosta Vesan piirtämästä hevosesta.
Tommi koetti tehdä työtä käskettyä, sillä eihän hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut. Hätääntyneenä hän koetti tehdä nopeasti paremman piirroksen, mutta eipä sekään opettajaa yhtään enempää miellyttänyt.
— No niin! Ja taas oikein tällainen tommimainen risuaitaväritys! Ei tällä kuvalla muutenkaan mitään tee!
Raili Tynkkynen repi kummankin Tommin aikaansaannoksen ja käski pojan aloit-taa työn jo kolmannen kerran. Itkua vastaan taistellen Tommi tarttui värikyniin vielä ker-ran. Toiset lapset pääsivät välitunnille, mutta Tommi-rukka jäi kahdestaan Tynkkysen kanssa luokkaan.
Tämä käytäntö toistui sen jälkeen monen muunkin oppitunnin jälkeen, olipa sit-ten kyseessä matematiikan, äidinkielen, kuvaamataidon tai musiikin opiskelu. Usein Tommi tuli välitunnille vain muutamaksi minuutiksi johonkin nurkkaan värjöttelemään silmät kosteina ja posket punoittaen, kun oli ensin saanut Tynkkyseltä henkilökohtaista ohjausta. Ja kävipä joskus niinkin, ettei Tommi päässyt välitunnille laisinkaan.
Kummallisen paljon opettajalla olikin aikaa ja voimavaroja tähän tukiopetuksen antamiseen; sen takia hän oli valmis tinkimään omista hengähdystauoistaan.
Äkkipikaisuudestaan huolimatta Tynkkynen ei toiminut harkitsemattomasti. Tarkoin hän kuitenkin valikoi, kehen oppilaaseen hän purki pahimman kiukkunsa ja kehen ei. Jos jol-lakulla tytöllä tai pojalla oli voimakastahtoinen ja oikeuksistaan kiinni pitävä isä tai äiti, ei Tynkkynen silloin tohtinut tehdä lapselle julmimpia temppujaan. Samoin jos lapsen van-hemmat sattuivat olemaan Tynkkysen perhetuttavia tai arvostetussa asemassa parem-missa piireissä, nämä lapset saivat äkäiseltä pedagogilta inhimillisemmän kohtelun.
Omille lapsilleen Raili Tynkkynen oli voinut olla opettajana kova ja ankara vapau-tunein mielin. He eivät voineet kannella kotiin kauheasta opettajasta, koska heidän talos-saan oli melkeinpä täydellinen naisvalta. Jaakko Tynkkynen oli todennut jo avioliiton al-kuvuosina, että helpommalla hän taisi päästä, kun kaikki vain tehtiin vaimon mielen mu-kaan. Kun Sakari-poika ei oppinut koulun näytelmäharjoituksissa vuorosanoja riittävän nopeasti tai lausui sanansa liian hiljaisella äänellä, aika monta korvatillikkaa ja tukkapöl-lyä hän siitä hyvästä äidiltään sai. ”Ja kotiin on turha mennä tästä valittamaan!”
Mutta kukapa Tommi-poikaa olisi puolustanut. Jos Kipo Inkisen maineella varus-tettu ihminen olisikin käynyt tekemään valituksia pahasta opettajasta ylemmille tahoille, tokkopa näitä avautumisia olisi juuri kukaan virkamies tai koululautakunnan jäsen kovin vakavasti ottanut. Ihmisillä oli nokkimisjärjestys. Kun perhe oli ajautunut kotikunnan ar-moille ja heistä koitui niin sanotuille kunnon kansalaisille niin paljon kuluja ja harmia, eipä heille juuri löytynyt puolustajia.
Totta kai kaikki tiesivät, että vuonna 1982 opettajat eivät saaneet enää käyttää fyy-sistä rankaisemista työssään, ei varsinkaan siinä tapauksessa, kun kyse oli oppimisvai-keuksista eikä huonosta käyttäytymisestä. Raili Tynkkystä tämä sääntö ei kuitenkaan näyttänyt koskevan. Koko kylä tiesi opettajan pimeän puolen, mutta silti kukaan ei tehnyt oikein mitään asioitten korjaamiseksi. Tynkkysen toimintaa kyllä paheksuttiin ja moitittiin selän takana aivan jatkuvasti, mutta siihenpä tämä protestointi melkein aina jäi.
V
Toisten koululaisten epäilyt vahvistuivat syksyn aikana: kun Tommi jäi opettaja Tynkky-sen kanssa kahdestaan luokkaan, opettaja antoi hänelle aina tukkapöllyä tai avokäm-menlyöntejä pitkin pientä kehoa. Sen verran Tynkkynen kuitenkin varoi voiman käyttö-ään, ettei esimerkiksi kasvoihin jäänyt suoranaisia väkivallan merkkejä.
Kyllä se kovapäisen pojan ojentaminen vaikutti täysin laskelmoidulta touhulta. Jos Tommi olisikin mennyt kielimään vaikkapa ylempien opettajalle Tuomas Mäkelälle, ei hänellä olisi ollut muita näyttöjä kuin omat sanansa. Jos ne sanat olisi pitänyt toistaa Raili Tynkkysen kuullen, varmaan pojalla olisi jo mennyt pissat housuun, eikä hän olisi osan-nut kuin änkyttää jotain epämääräistä.
Toisinaan Tommin koulutoverit jäivät kuuntelemaan suljetun luokanoven taakse, kuinka Tynkkynen raivosi ja huusi Tommille. Pari kertaa ovea uskallettiin raottaa vähän ja nähtiin aivan omin silmin, kuinka Tynkkynen riuhtoi hiuksista paniikkitilaan joutunutta Tommia. Ja tämä kaikki vain sen takia, koska Tommi ei oppinut lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan samalla tahdilla kuin toiset pienokaiset. Kurittomuudesta ja huonosta käy-töksestä Tommia ei voinut kukaan syyttää pahalla tahdollakaan.
Raili Tynkkysellä oli sekin ikävä luonteenpiirre, että kovin herkästi hän alkoi karrikoidusti matkia inhoamansa ihmisen puhevikoja, puhetapaa tai pakkoliikkeitä. Tätä kiusantekoa hän kohdisti niin aikuisiin kuin lapsiinkin. Jos kyläkuoron harjoitukset, näytelmäpiirin ko-koontumiset ja muut sen sellaiset eivät menneet Tynkkysen mielen mukaan, yksi jos toi-nenkin kyläläinen sai kuulla häneltä kunniansa, välillä ihan suorin sanoin ja toisinaan piilovinoiluna.
Kun Raili Tynkkystä ei valittu maa- ja metsätalousnaisten puheenjohtajaksi vaan tehtävään äänestettiin selvin luvuin muuan Norolan Irja, ainakin kaksi vuotta Irja-raukka sai kuulla nälvimistä ja viisastelua tästä asiasta jokaisessa maa- ja metsätalousnaisten kokouksessa ja talkooillassa. ”No puheenjohtaja… Sanoppa nyt puheenjohtaja, kuinka meidän pitäisi nyt menetellä. Pitäähän nyt puheenjohtajan sen verran tietää… Kun nyt oikein puheenjohtaja olet.” Ja tämä kaikki tietenkin Irjan ääntä ja eleitä ilkeästi matkien. Irjan Sinikka-tytär paljasti vuosien päästä, että pahimmassa vaiheessa hänen äitinsä oli menettänyt yöunensa useiksi päiviksi Tynkkysen säälimättömän vinoilun takia.
Tynkkynen ei hakannut Tommia toisten lasten nähden, mutta sanallista väkival-taa hän ei säästellyt silloinkaan.
— Ei se ole mikään pulus! Sano yksi plus kaksi on kolme! Sano se nyt!
— … yksi pulus kaksi… on kolome…
— Ei kun plus! Eikä mikään kolome vaan kolme! Eikö se nyt jo lopulta sinun höl-möön päähäsi mene! Plus plus plus!
— … pulus… tuota pulus… puls puls…
— Ei tästä nyt mitään tule!
Erään kerran Tommi hätääntyi niin paljon opettajan sättimisestä, että juoksi luo-kasta käytävälle karkuun. Raili Tynkkynen tietenkin hyökkäsi viivana perään.
— Seis heti! Minne sinä luulet meneväsi kesken oppitunnin? Tule heti takaisin paikallesi! Mars mars!
Sillä kerralla Tommi uskalsi jopa hieman uhmata kurttunaamaista despoottia:
— Mie soitan äitille. Se tulloo hakemaan miut koulusta pois.
— No soita vaikka isällesi! Siitä vaan ihan vapaasti!
Se ainakin oli täysin harkittu isku vyön alle. Aivan varmasti Raili Tynkkynen oli täysin tietoinen, ettei Tommi-pojalla ollut isää käytännössä ollenkaan. Toki Matti Salminen oli nimellisesti pojan toinen vanhempi, mutta vain pari kolme kertaa Tommi oli isäänsä pikaisesti tavannut. Silläkin kerralla Matti oli psykiatrisessa hoidossa sähköshokkeja saa-massa.
Salokylän koulun Helvi-keittäjä sattui näkemään tämän episodin, ja se jäi pysy-västi hänen mieleensä. Läheltä jo piti, ettei Helvi puuttunut tilanteeseen, koska se kourai-si häntä aivan henkilökohtaisesti kuin puukon kääntö rintakehässä. Helvi kun oli itse elänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa isättömänä ja kantoi siitä pahaa mieltä vielä vii-sikymppisenä isoäitinäkin.
Mutta eipä Helvikään tohtinut mennä puolustamaan itkuun pillahtanutta Tommia. Siitä hän oli kuitenkin varma vielä vuosienkin päästä, ettei Tynkkynen vahingossa tätä tokaisuaan heittänyt: että soita vaikka isällesi. Tietenkin opettaja oli tahtonut iskeä pojan arimpaan kohtaan.
Mikä kumma siinä olikin, että Raili Tynkkynen valitsi aina pahimmiksi silmätikuikseen juu-ri nämä onnettomimmat lapsukaiset, ne joilla oli syystä tai toisesta surkein kotitilanne. Al-koholistiperheestä tulleita Lötjösen lapsiakin Tynkkynen oli vainonnut koko kouluajan, vaikka hekin olivat olleet kilttejä ja vaitonaisia koululaisia, eivät suinkaan mitään huli-gaaneja.
Jokin siinä lapsen heikkoudessa tai arkuudessa tuntui provosoivan Raili Tynk-kystä suoranaiseen raivoon. Kun hän näki edessään rikkinäisestä kodista tulleen hiljai-sen hyssykän, heti hänen adrenaliinitasonsa nousi huippulukemiin. Jonkun toisen lap-sen surkeaa nokkahuilun soittamista tai huolimattomasti hiottua pannunalusta hän ehkä saattoi katsoa vähän läpi sormien, mutta kun kyseessä oli se onnettomalla kotitaustalla varustettu tyttö tai poika, Tynkkynen ei säästellyt sanojaan, kun haukkuminen alkoi – ai-van kuin hän olisi suorastaan vihannut kaikkea heikkoutta kasvavassa lapsessa.
Kostiko Tynkkynen omia lapsuustraumojaan näin menetellessään? Vai oliko ky-se perinteisestä Napoleon-kompleksista? Kun Tynkkynen olisi tahtonut olla jotain suu-rempaa ja hienompaa ja joutui silti jäämään vain kuihtuvan kyläkoulun kansankynttiläk-si? Kun hänestä ei tullutkaan maineikasta oopperalaulajaa tai suosittua ammattinäytteli-jää, viattomat lapsetko saivat siitä sitten kärsiä?
Kyllähän tällaisiakin kysymyksiä muutamat kyläläiset pohtivat. ”Kun se ei sua olla suurin ja kaunein, joku suapi siitä aina kärsii”, muuankin mies totesi Heinosen kyläkau-passa. Siihen tokaisuun eräs toinen mies tokaisi, että oikeampi ammatti Raili Tynkkyselle olisi ollut keskitysleirin naisvartijan pesti. ”Siinä hommassa se ois täysin vappaasti suanu totteuttoo ihteesä. Ois suanu vaikka ohjata kehitysvammasia muksuja kaasukammioon tai tohtori Mengelen ihmiskokkeisiin.”
Raili Tynkkystä inhottiin joka suunnalla, mutta silti oikein kukaan ei tarttunut härkää sar-vista ja vienyt asiaa eteenpäin. Silloisessa maailmanajassa opettajalla oli vielä aivan toi-senlainen arvovalta ja asema kuin myöhemmässä maailmassa. Opettaja oli vähän niin kuin Jumalasta seuraava. Häntä vastaan voitiin kapinoida selän takana, mutta loppuun asti sitä peliä ei viety. Tämä asenne näkyi karkeasti sanoen usein vanhan liiton opettajien antamissa arvosanoissakin: kymppi kuului Jumalalle, yhdeksikkö opettajalle ja kahdeksi-kosta alaspäin oppilaille.
VI
Syyslukukauden Tommi Salminen jotenkuten selviytyi Tynkkysen komentokoulussa. Yh-dessä vaiheessa tosin huomattiin, että kummallisen usein Tommi alkoi olla poissa kou-lusta jonkin äkillisen sairastumisen takia; milloin hän oli kuumeessa, milloin oksennus-taudissa tai voimakkaassa päänsäryssä. Isosiskot ja äiti koettivat auttaa Tommia kotiläksy-jen tekemisessä, mutta eipä sekään Tynkkysen asennoitumista yhtään paremmaksi muut-tanut.
— Et sinä ole itse näitä laskuja laskenut. Näenhän minä, etteivät nämä numerot ole todellakaan sinun harakanvarpaitasi. Jäät sitten vaikka koulun jälkeen laiskanläk-syyn! Itse sinun pitää nämä kotitehtävät tehdä! Onhan se sanottu jo monta kertaa.
Tommi ei itse kauhukokemuksistaan muille lapsille juuri puhunut, mutta merkillisellä ta-valla heidän korviinsa kuitenkin kantautui, kuinka syvästi Tommi oli vammautunut Tynk-kysen ja hänen kahdenkeskisistä opetustuokioista. Puhuttiin ihan yleisesti, että harva se yö Kipo-äidin piti mennä rauhoittelemaan Tommi-poikaa, kun tämä näki karmaisevaa pai-najaisunta Tynkkysen komentokoulussa olemisesta. Kerrottiin, että toisinaan Tommin kastuneet alushousutkin oli pitänyt vaihtaa aamuyöllä, kun kauhea noita-akka oli hiipinyt poikasen unimaailmaan.
Itse asiassa Tommi Salmisen koulutie Salonkylän koulussa oli jo kulkenut pää-tökseensä. Mitä koulussa olemisesta olisi voinut enää tulla, kun jokaisena aamuna poi-kanen joko jäi kotiin äkkiä keksityn sairastumisen takia tai sitten nousi koulutaksiin itkua tikistäen? Eihän tämä tarina voinut loppua kuin yhdellä tavalla.
VII
Joulukuussa 1982 Salokylän koulun opettajille tuli virallinen tieto, ettei Tommi Salminen enää koskaan tulisi heidän kouluunsa yhdeksikään päiväksi. Kirkonkylällä sijaitsevaan erityiskouluun hänet kaikessa hiljaisuudessa siirrettiin. Erityisopettaja Matti Kaukomäen oppilaiksi kaikki Kipon lapset olivat yksi toisensa perään päätyneet. Se oli kuin jokin täh-tiin kirjoitettu kohtalo; että millään muulla tavalla Kipon jälkeläiset eivät voineet oppivelvol-lisuuttaan suorittaa.
Salokylän koulussa kaikki jatkui näennäisesti entiseen malliin niin kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunutkaan. Koulun johtavalla opettajalla Tuomas Mäkelällä oli toki omat näkemyksensä syksyn tapahtumista, mutta eipä hän tohtinut näistä ajatuksistaan mitään ääneen lausahtaa, kun istui kahvitauolla Raili Tynkkysen sekä koulun keittäjän ja siivoojan kanssa. Hän vain nieli sanansa, jos keskustelu oli vaarassa mennä liian arka-luonteiseksi.
Kipo Inkinen oli tietenkin kovasti pettynyt, kun tämäkään yritys paremman elämän saavut-tamiseksi ei onnistunut. Jotain hienompaa hän oli Tommi-pojan varalle jo ehtinyt suunni-tella, mutta nämäkin pilvilinnat sitten romahtivat. Tommille oli käynyt juuri niin kuin van-hemmillekin lapsille. Sinne manattuun Kaukomäen tyhmien kouluun Tommikin oli sijoi-tettu.
Varmaan joku toinen olisi Kipon asemassa vajonnut syvään masennukseen vuo-sikausiksi tai olisi ehkä jopa päätynyt hyppäämään korkean kerrostalon katolta pää edellä alas. Kipo ei kuitenkaan ollut luovuttajatyyppi. Vastoin monia odotuksia hän vain jatkoi rohkeasti elämäänsä uskovaisena Herran palvelijana. Kunnan vuokratalossa pidettiin edelleen Kipon kotikokouksia, eikä periksi antamisesta ollut tietoakaan. Puhujia Kipon kokouksissa kävi niin helluntaiseurakunnasta kuin vapaakirkostakin, ja tunnelma näissä tilaisuuksissa oli aina yhtä korkealla.
Paikalle eksynyt satunnainen kulkija vietiin Kipon kokouksissa aina valinnan paikalle: joko otat Jeesuksen Kristuksen ja syntien anteeksiannon vastaan tässä ja nyt tai sitten jäät pelastuksen ulkopuolelle, etkä voi tehdä itsesi auttamiseksi enää yhtään mi-tään, jos satut seuraavana päivänä kuolemaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Helvetin ian-kaikkisilla tuskilla ja kärsimyksillä ei sen enempää mässäilty, mutta toisaalta millekään tapakristillisyydelle tai lapsen uskolle ei paljon arvoa annettu.
Kipo antautui missioonsa täysin, ja usein hänen kokouksensa jatkuivat aamuyön pikkutunneille saakka. Niin kauan Kipo jaksoi palavasti rukoilla ja profetoida, kun yksikin potentiaalinen käännytyksen kohde oli paikalle. Mikään muu ei voinut mennä sielujen pelastuksen ulkopuolelle.
Melkeinpä kaikki Uuden testamentin mainitsemat armolahjat tuntuivat toteutuvan Kipon uskonelämässä. Hän puhui vierailla kielillä, paranteli mielestään ihmisten sairauk-sia ihan tuosta vaan, sai ylhäältä milloin millaisiakin profeetallisia sanomia ja julisti Py-hän Hengen kirkastamia tiedon sanojakin harva se ilta. Melkeinpä jokaisessa kotikokouk-sessa profeetta Inkinen sai jonkin äkillisen hysteerisen kohtauksen:
— Lapseni! Sinulla on vaikeat ajat edessä! Lapseni! Lapseni! Sinun pitää palata siihen mistä lähdit! Olet luopunut ensirakkaudestasi! Tee siis parannus ja palaa alkuun! Lapseni! Oi lapseni… Oi lapseni…
Toisinaan tämä lapsi oli joku yksittäinen uskonystävä, mutta usein sillä viitattiin koko seurakuntaan. Aina tätä lasta tuntui odottavan jokin vainon tai ahdistuksen aika. Aina lapsi tuntui olevan vaarassa eksyä oikealta tieltä.
Kipon kokouksista voitiin tietenkin olla vaikka mitä mieltä, mutta sehän oli puhdas fakta, että niissä oli aina aivan erityinen tunnelmansa. Kun hurmostilaan päässyt Kipo profetoi jatkuvalla syötöllä, toisinaan hänen ennustussanomansa jopa toteutuivat – tai ainakin jotain sinnepäin. Kun hän näki Herralta saatuja enneuniakin harva se yö, välillä nekin osittain toteutuivat. Jälkeläiset seurasivat äitinsä jalanjäljissä, ja aikanaan jokainen heistä tuli jossakin kotikokouksessa uskoon.
Monet kyläläiset lähinnä vain pyörittelivät päätään, kun he kuulivat, kuinka ih-meellisiä asioita Kipon kokouksissa oli tapahtunut. Niin sanottua parempaa kylän väkeä Kipon kokouksissa ei juuri koskaan nähty. Alkoholiongelmaisia pikkurikollisia, holtitto-maan elämään vajonneita kevytkenkäisiä naisia ja vapauteen päässeitä linnankundeja näissä tilaisuuksissa sen sijaan nähtiin sitäkin useammin. Monet kokivat omakohtaisen uskoon tulemisen, ja jotkut harvat heistä olivat uskossa vielä vuoden tai kahdenkin pääs-tä.
Kipo sai tilaisuuksiinsa puhujia vapaista suunnista, mutta kyllähän monet näitten seurakuntien aktiivijäsenet suhtautuivat enemmän tai vähemmän varautuneella asen-teella näin karismaattiseen menoon. Se ei mennyt useitten uskovaisten jakeluun, että Kipon kokouksissa ihmiset saattoivat kieriskellä lattialla tai hyppiä paikallaan, kun henki oli saatu vietyä oikein huippuunsa. Monet eivät oikein tykänneet siitäkään, kun Kipo saat-toi käydä huutamaan kielillä aivan yhtäkkiä, kun vieraileva puhuja koetti pitää huolellises-ti valmisteltua raamattutuntia.
Liian sielullista ja villiä menoa se oli useitten maltillisempien uskonveljien ja –sisarten mielestä. Mutta toisaalta Kipoa ymmärrettiinkin.
— Kun se on niin syvältä synnin syövereistä pelastunu, niin kai tuo värikäs meno pittää hälle sitten sallii. Parempi näin. Että hiän on Jumalan hullu eikä juoppohullu, Tuo-mas Mäkelä kerran totesi ja sai ympäriltään useita hyväksyviä nyökkäyksiä.
Kaikista lieveilmiöistään huolimatta tämä eloisa usko kantoi Kipoa ja piti hänet kasassa. Eihän hänestä olisi saatu rauhallista kirkkouskovaista kirveelläkään.
VIII
Ajan myötä pahat puheet Kipon pesueesta kuitenkin vähenivät. Kunnan eläteiksi heitä edelleen moitittiin, mutta koska kaikki Kipon lapset olivat hyvätapaisia eivätkä pahemmin edes liikkuneet muitten lasten ja nuorten joukoissa, heitä alettiin pitää enemmänkin vain harmittomina hölmöinä.
Ei se elätiksi moittiminen ehkä ollut täysin perusteetonta; herättihän se toisinaan kummastusta, kun Kipon lapsilla oli usein hienommat polkupyörät ja elektroniikkapelit kuin monilla töissä käyvien vanhempien muksuilla. Merkillisen paljon karkkeja, limsaa ja jäätelöäkin he usein Heinosen kyläkaupasta tai myymäläautosta ostivat. ”Jos halluut pär-jätä elämässä, ala pukeltoo jäläkeenjiäneitä pentuja mualimaan eläkä koskaan etes yritä männä töihin”, muuan mies lakonisesti totesi. Onneksi nämä ilkeimmät tokaisut eivät yleensä kantautuneet Kipon korviin asti.
Toisaalta Kipon porukasta ei ollut mitään häiriötä muulle kylälle. Kipon vanhim-mat pojat keräsivät ahkerasti tyhjiä pulloja teitten varsilta ja roska-astioista. Toisinaan pai-kalliset alan miehet olivat niin anteliaita, että kävivät aivan varta vasten viemässä tyhjen-netyt kaljapullonsa kottikärryjä työntävälle Jormalle tai Artolle. Kovasti pojat aina kiittelivät, kun saivat täydennystä pullokekoonsa.
— No mitäs se Arto meinoo nyt käyvä tekemään, kun sait sen koulus käytyy lop-puun asti? eräs kaljaveikko kerran kysyi.
— Ka jos sitä vaikka moottorvenneellä ajelis.
Tämä vastaus nauratti ukkoja kovasti, koska niin epäröimättä ja miettimättä Arto sen sanoi. Sen jälkeen taivaanrannanmaalareita kutsuttiin Salokylässä moottorvenneel-läajelikoiksi. Sekin muistettiin vuosikausia, kuinka reippaasti Arto oli esittänyt asiansa, kun oli mennyt Simosen taloon kysymään, oliko heillä myydä polkupyörän vannetta: ”Huomenta onko vannetta?”
Pekko-poika oli niinkin noheva, että suoritti Savonlinnan ammattikoulussa puusepän ammattitutkinnon. Joustavalla valinnalla hän kouluun pääsi erityiskoulun päästötodis-tuksella. Ihan kohtalaisilla arvosanoilla hän ammattikoulusta aikanaan valmistui, ja sai myös melko nopeasti vakituisen työpaikan eräästä paikallisesta puusepänliikkeestä. Ajo-kortinkin Pekko aikanaan suoritti ja meni myös normaalisti armeijaan ja kotiutui sieltä korpraalina.
Pekko oli Kipon silmäterä, jonka saavutukset hän muisti melkeinpä aina nostaa esille ennen tupakokouksen alkua. Muutamat kyyniset läsnäolijat tosin latistivat tämänkin Kipon ilon, kun emäntä oli poissa kuulolta.
— Niin… Onhan se tietysti hyvä, jos yks lapsista sentään on työelämässä ja mak-saa jopa veroja. Parempi sekkii kun ei mittään…
Epäilemättä Pekko olikin Kipon lapsista teräväpäisin. Tämä näkyi siinäkin, että Pekko oli lapsiparvesta ainoa, joka osasi analysoida äidin jakamaa uskoa kriittiselläkin asenteella. Yhdessä vaiheessa hän jopa suoranaisesti kapinoi äidin ehdottomia uskon-näkemyksiä vastaan.
Pekon aloitteesta Kipo joutui lopulta taipumaan siihen, että kunnan parakkitaloon hankittiin uudestaan tv-vastaanotin. Vähän myöhemmin Pekko kantoi olohuoneeseen myös videonauhurin ja laatikollisen vhs-leffoja. Eipä Kipolla ollut siihen oikein mitään sanomista, koska Pekko teki nämä hankinnat omilla tienesteillään ja antoi joka tilistään myös kohtuullisen ruokarahan äidin taakse. ”Kuitenkaan Pekko ei juo eikä polta”, Kipo aina muistutti, jos telkkari ja videolaite herättivät pahaa verta jossakussa uskovaisessa vieraassa.
Ahkerana ja tunnollisena työntekijänä Pekkoa pidettiin, ja hänhän se oivalsi yh-tenä syksynä senkin, että perhe saattoi tienata ihan mukavia lisäansioita sieniä ja marjoja metsistä keräämällä. Se oli puhdasta tuloa, josta ei tarvinnut veroja maksaa. Pekko otti itse pomon ja organisoijan roolin ja laittoi toiset milloin mihinkin metsikköön sieniä ja marjoja poimimaan. Kun saalis oli kerätty, Pekko kiikutti ne autolla ostajille ja otti tietenkin koh-tuullisen välityspalkkion välistä omaan taskuunsa.
— Bisnesmiesainesta siinä yhessä Kipon pojassa on. Eipä ois uskonu, kylä-kauppias Heinonen myhäili.
Marja-tyttärellekin kävi aika lailla toisin kuin oli ennustettu. Marja päätyi aikanaan itseään liki parikymmentä vuotta vanhemman Arttu Kupiaisen vaimoksi ja synnytti tiuhaan tahtiin neljä ihan tervettä lasta. Tapoihinsa piintynyttä Arttua oli jo pidetty takuuvarmana aika-miespoikana, mutta vuonna 1986 hän yllätti koko kylän naimalla Kipon esikoistyttären. Totta kai Marjakin oli Kipolle aivan aiheesta suuri ylpeyden aihe.
Näistä myönteistä kokemuksista huolimatta Kipo silti piti itseään edelleen pohja-sakkana. Ei hän sitä suoraan juuri koskaan sanonut, mutta käytännön tilanteissa se tuli usein ilmi tavalla tai toisella. Jos Kipoa joskus harvoin pyydettiin jonkun ymmärtäväisem-män kyläläisen perhejuhliin, hän joko kieltäytyi kutsusta tai yritti olla mahdollisimman huomaamattomana vieraana jossakin syrjäisessä loukossa. Huonon naisen leima seura-si Kipoa kaikkialle.
Kun tuli nuorimman lapsen Kimmon vuoro lähteä kouluun, Kipo neuvotteli asiat jo etukäteen niin, että Kimmo siirrettiin samoin tein erityiskouluun. Niin pahat kokemukset Kipolle oli jäänyt Raili Tynkkysestä, ettei Kimmoa edes yritetty laittaa despootti Raili Tynk-kysen komentokouluun. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka Kimmo oli ollut alusta lähtien Tommia oma-aloitteisempi ja rauhallisempi poika.
Jos Raili Tynkkynen sattui kirkonkylällä samaan paikkaan Kipon tai Tommin kanssa, aina he siirtyivät vähin äänin muualle tai ainakin käänsivät katseensa toiseen suuntaan. Kos-kaan he eivät mitään pahaa Tynkkyselle sanoneet, välttelivät vain kaikin tavoin häntä. Kai he edelleen Tynkkystä pelkäsivät.
Tämä ilmiö toistui vielä vuosien päästä Laaksosen Katariinan hautajaisissa, jon-ne ystävälliset Laaksosen Pentti ja Raija Kipon kutsuivat. Heidän toisiksi vanhin lapsen-sa, Katariina-tytär, riisti itseltään hengen hyppäämällä junan alle maaliskuussa 1991. Jär-kyttävä tapaus oli Salokylän kuumin puheenaihe monta viikkoa.
Kipo tuli hautajaisiin kukkapuskan kanssa ihan reippaan tuntuisesti, mutta kun paikalla sitten oli sitä niin sanottua parempaa väkeä hienompien kukka-asetelmiensa kanssa ja paremmissa vaatetuksissa, Kipoon iski jälleen alemmuudentuntoinen arkuus. Viimeisenä saattelijana hän kävi pienen kukkapuskansa Katariinan haudalle laskemas-sa.
Kun Kipo näki saattoväen joukossa Raili Tynkkysen miehineen, häneltä pääsi kauhistuksen parkaisu, eikä hän voinut edes harkita muistotilaisuuteen lähtemistä, vaik-ka Tuomas ja Marjatta Mäkelä hänelle autokyytiäkin tarjosivat. Ei hän voinut mitenkään lähteä seurakuntakodille ruokailemaan ja kahvia juomaan, kun tiesi Tynkkysen siellä ole-van.
Raili Tynkkynen sai pitää opettajan paikkansa eläkeikään saakka. Tommi Salminen ei ollut suinkaan ainoa lapsonen, johon Tynkkynen oli ihan fyysisesti toistuvasti kajonnut. Kososen Anssia ankara opettaja oli hakannut aina viivaimella päähän, kun tämä ei ollut ymmärtänyt riittävän nopeasti jakokulmaa tai allekkain kertomista. Närhen Vesan Tynkky-nen oli kerran tyrkännyt liitutaulua vasten niin lujasti, että oli kuulunut oikein rusahdus ja verta oli tullut nenästä vuolaana virtana; tämä siksi, koska Vesan kirjoittamassa esimerk-kivirkkeessä oli ollut muutamia kirjoitusvirheitä. Kai Tynkkynen oli silloin itsekin tajunnut menneensä liian pitkälle, koska seuraavat Närhen Vesaan kohdistuvat ojennukset olivat olleet perinteisiä avokämmenlyöntejä, tukkapöllyjä tai korvatillikoita.
Monille tyttösille jäi ihan elinikäinen vastenmielisyys tekstiilikäsitöitä kohtaan, koska Tynkkynen oli heitä niin paljon haukkunut ja nöyryyttänyt käsityötunneilla. ”En oo yhtään sukkoo tai lapasta aikuisiällä neulonu. Enkä neulo! Ompelukonettakkaan en oo koskaan ihelleni hankkinu. Enkä hanki!”, eräskin entinen oppilas totesi vuosien päästä.
Vuosien päästä tuli kyllä ilmi, että pari kertaa Raili Tynkkynen oli ollut lähellä jou-tua suuriin vaikeuksiin raakojen opetusmetodiensa takia. Vasta eläkevuosinaan Tynkky-sen pitkäaikainen työtoveri Tuomas Mäkelä rohkeni paljastaa, mihin nämä harvat ilmian-not ja kantelut olivat todennäköisesti tyssänneet.
— Kun sillä koulutoimenjohtajalla Yrjö Laamasella oli se paha alkoholiongelma, niin eipä ne jutut sitten männeet hänen kautta sen pitemmälle. Jos Yrkki ois vieny Tynk-kysen tekosia etteenpäin, sitten tää toinen ois tuonut juluki Yrkin työmaajuopottelun ja ne hänen rokuliuamusa. Ja sitten Yrkki ois ollut tosi suurissa vaikeuksissa. Ois kuka ties mänettäny virkasa tai ainakii ois joutunu lähtemään katkasuhoitoon. Se ois ollu liijan ko-va nöyryytys Yrkin kaltaselle miehelle.
Nämä johtopäätökset pitkäaikainen kollega oli vuosien aikana tehnyt, ja var-maankin hän oli aika oikeassa. Kauhun tasapaino oli toteutunut. Kipolle Tuomas ei kui-tenkaan näitä päätelmiään kertonut, ja ehkäpä niin oli parempi. Tietohan lisäsi tuskaa.
