Tässä tämänhetkinen versio
Minut tunnettiin kylällä suloisena yhdeksänvuotiaana lapsena. Tuntemattomat turistit kehuivat äitini ompelemia kukkamekkoja ja otin kohteliaisuudet vastaan mieluusti. Ruskea pitkä tukkani hulmusi tuulessa kun juoksin ympäriinsä pienen kylän mukulakiviteitä. Joka päivä kävin läpi tuttujeni pihat leikkikavereiden toivossa. En silloin vielä tiennyt, mikä onni oli kasvaa tässä pienessä paratiisissa, jota oli vaikea kartalta edes löytää. Minusta oli hyvä, että tunsin melkein kaikki. Monet tutut kasvot eivät kuitenkaan helpottaneet edessä odottavaa myrskyä. Tasan seitsemäntoista päivää ennen kymmenennettä syntymäpäivääni, kohtasin suuren tornadon, joka tuhosi täydellisen elämäni paratiisissa. Sen päivän jälkeen äiti ei ole enää koskaan koskenut ompelukoneeseen.
Kello oli noin puoli kymmenen. Oli keskiviikko ilta ja äiti oli töistä päästessään napannut kaupasta mukaansa pussin makaroneja, joten nyt valmistimme yhdessä bolognesea myöhäiseksi illalliseksi. Isän piti olla jo kotona, muttei hänestä ollut kuulunut mitään. En murehtinut kuitenkaan liikaa, sillä isä tuli usein myöhään, niin myöhään että olin jo nukkumassa. Puhelin soi. Äiti käski jatkamaan pastan sekoitusta, jottei se nyt vain palaisi pohjaan. Hän vastasi puhelimeen reippaasti. Äiti ilmeili minulle samalla kun joku höpisi ties mitä hänen korvaansa puhelimen läpi, ihan vain naurattaakseen minua. Yhtäkkiä hänen ilmeensä tipahti. Väri hänen kasvoiltaan valahti ja hän tarttui puhelimeen kaksin käsin. En ymmärtänyt, miksi äiti itki. En ymmärtänyt miksi hän huusi kuin olisi lyönyt varpaansa pöydänkulmaan. Hän haukkoi happea kuin hän olisi hukkumaisillaan, vaikka hän seisoi kuivalla maalla. Ymmärsin vasta sinä päivänä, kun näin äidin jälleen itkemässä, mutta mustassa mekossa. Hänen kätensä tärisivät ruusukimpun ympärillä hänen nojatessaan nyyhkyttäen Mariaan, hänen tärkeimpään ystäväänsä. Vaikka nyt tiesin, että ihmiset itkivät isän kuolemaa, en silti osannut reagoida. En tiennyt miten minun pitäisi juhlia yhdentoista päivän päässä häämöttävää syntymäpäivää ilman isää. Tätä mietin vielä silloinkin, kun arkku laskettiin edessäni olevaan kuoppaan.
Kolmeen päivään äiti ei ollut käynyt ulkona. Hän nousi aamulla myöhään ja teki minulle nopeasti kolme voileipää. Yhden hän asetti vanhan vihertävän pöydän päällä olevalle itsenyplätylle pitsiliinalle ja kutsui minut syömään. Muut hän heitti jääkaappiin, sillä tuo samainen kuiva leipä olisi myös minun päivälliseni ja iltapalani. Minä istuin ruokapöydässä ja söin leipäni melkein täydellisessä hiljaisuudessa. Aino ääni koko talossa oli radiosta tulevat päivän uutiset. Vanhan miehen ääni kävi asiat ripeästi läpi, jonka jälkeen radio suljettiin. Siinä äiti istui seuraavat nelisen tuntia tuijotellen ikkunasta, ennen kuin hän siirtyi takaisin omaan makuuhuoneeseensa, joka oli muuntautunut pimeäksi pakoluolaksi hänelle. Samoihin aikoihin, kun söin päivän viimeisen voileipäni, äiti ilmestyi jälleen huoneeseen. Hän otti hanasta vettä ja istuutui alas. Hän toivotti minulle hyvää yötä ja jäi siihen vielä istumaan aina kun menin itse yöpuulle. Heräilin usein painajaisiin ja lähdin etsimään äitiä. Melkein aina hänen tumma hahmonsa näkyi hitaasti palavan kynttilän takia vieläkin ruokapöydän ääressä. Hänen päänsä oli painautunut pöytää vasten. Itse nyplätty pitsiliina oli litimärkä äidin kyyneleistä. Oli harvinaista, jos hän oli nukahtanut, joten en koskaan herättänyt häntä.
Syntymäpäivääni oli neljä päivää aikaa. Äidin tila ei ollut kohentunut oikeastaan yhtään. Minusta tuntui niin heikolta. Fyysisesti ja henkisesti. En voinut tehdä mitään auttaakseni äitiä. En myöskään ollut syönyt mitään kunnollista ateriaa pitkiin aikoihin. Äitikin vain laihtui entisestään. Hän alkoi näyttää aivan luurangolta. Isän kuolemasta oli maininta paikallisessa lehdessä. Heti nähtyään isän nimen, äiti oli heittänyt lehden sivuun ja linnoittautunut huoneeseensa. Lukeminen oli minulle onneksi todella sujuvaa, joten päätin vilkaista ilmoitusta itsekin. Sen oli kirjoittanut isän sisko. Teksti oli todella mitäänsanomaton. En ihmetellyt miksi äiti oli vihainen.
Oli vihdoin syntymäpäiväni. Täytin kymmenen vuotta. Olin heti aamusta virkeämpi kuin edellisinä päivinä. Vaikka olikin minun syntymäpäiväni, tahdoin piristää äitiä, joten piirsin hänelle kortin. Käytin kaikkein hienoimpia värikyniäni ja kaunista vaaleanpunaista paperia. Kun saavuin keittiöön, äiti ja aamun voileipä odottivat minua jo. Ojensin äidille käsin tehdyn lahjani. Olin piirtänyt kuvat, jossa minä ja äiti pidimme toisiamme käsistä ja isän hauta oli vieressä. Olin lisännyt viimeisenä vielä paljon kukkia, jotta isän hauta olisi oikein kaunis. Äiti tuijotti paperia ilmeettömänä. Yhtäkkiä hän huusi kurkku suorana. Olin typerä enkä ymmärtänyt. Miten olin kehdannut antaa hänelle tällaisen kamaluuden. En tiennyt miksi hän huusi. Hän repi kortin kahtia, heittäen sen roskiin. Itkin äänekkäästi. Lahjani oli tuhottu. Äiti seisoi yläpuolellani. Hän katsoi minua kylmästi ja läimäisi minua poskelle. Kun itkin kovempaa, hän sanoi, että minun pitäisi kasvaa isoksi ja lähti sen jälkeen ovet paukkuen ulos.
En taaskaan tiennyt missä äiti oli. Hän lähti ennen kuin heräsin ja tuli kotiin vasta kun nukuin. Voileipiä ilmestyi jääkaappiin aina vain harvemmin. Koulu oli alkanut. Opettajani pahoittelivat kovasti ja varoivat kanssani. Hekään eivät tienneet miten olin reagoinut isän kuolemaan, kun en minäkään tiennyt. He kysyivät aina välillä arasti, miksi olin alkanut laihtua. Selitin heille kylmän rauhallisesti, ettei äiti ollut usein enää kotona. He eivät sanoneet mitään, mutta vaihtoivat huolestuneita katseita muiden opettajien kanssa. He kuiskivat keskenään ja vilkuilivat minua. En ollut varma heidän suunnitelmistaan, mutta olin aika varma, että he miettivät mitä minun kanssani oikein kuuluisi tehdä. Muutkin vanhemmat kyselivät. He eivät hävenneet uteliaisuuttaan yhtään, vaan tulivat avoimesti kyselemään minulta, että tiesinkö mitä äitini puuhasi. Jos olisin tiennyt, olisin varmaan tehnyt asialle jotakin, enkö?
Äiti hoiperteli pahanhajuisena ovesta sisään. Seisoin pienellä jakkaralla uunin edessä, jotta ylsin liedelle jossa keitin perunoita. Nyt kaksitoistavuotiaana jo ymmärsin, että äiti oli taas ollut ulkona juomassa. Yritin olla edes vilkaisematta häntä, sillä tiesin itsekin, että alkaisin itkeä häpeästä jos katsoisin häntä silmiin. Minun rakkaasta äidistäni oli tullut koko kylän tuntema suuri vitsi. Rahaton alkoholisti, joka ei huolehtinut nuoresta tytöstään. Hän käytti viimeiset voimansa olohuoneeseen taapertaessaan ja kaatui sohvalle, nukahtaen melkein saman tien. Nostin kattilan pois liedeltä hieman kömpelösti ja tipahdin jakkaralta, osa tulikuumasta keitinvedestä kaatuen käsivarrelleni. Huusin kivusta ja äiti vain käänsi kylkeä. Itkin yksin lattialla kun perunat vierivät ympäriinsä ja tiesin siitä päivästä asti olevani yksin.
Jouduin koulussa kuuntelemaan useita huhuja äidistäni. Se sekopää käytti huumeita. Näin kun hän varasti kaupasta. Näin hänestä puhuttiin. Jätin siis usein menemättä. En jaksanut jokapäiväistä spekulointia siitä, mitä minulle nykyään täysin tuntematon henkilö oli taas tehnyt. Vietin aikaan koulumatkallani olevan sillan alla. Siellä hengaili myös paljon hieman vanhempia nuoria, yhdeksäs- ja kahdeksasluokkalaisia. He tarjosivat minulle monenlaisia asioita, mutta tupakka oli ainoa johon olin suostunut. En halunnut olla kuten äitini, en missään nimessä. He eivät paljoa juoruilleet, ainakaan kun minä olin paikalla. Saattoi olla, ettei heitä myöskään paljoa kiinnostanut mitä jonkun alakoululaisen vanhemmille kuului. Heidän kanssaan minusta tuntui pitkästä aikaa siltä, että kuuluin joukkoon. He eivät kiusanneet minua siitä, että olin parisen vuotta nuorempi, eivätkä he kyselleet liikaa. Se riitti minulle. Tiesin, että porukka joka oli ottanut minut hoiviinsa ei ollut paras mahdollinen. He näpistelivät paljon ja riehuivat julkisilla paikoilla. Mutta tunsin kuuluvani perheeseen, joten jäin maisemiin.
Juoksin pakoon mustaan haalariin pukeutunutta vartijaa. Korvissani soi vain hälyttimen piipitys. Loikkasin ketterästi ojan yli puristaessani takin alle piilotettua laukkua käsissäni. Adrenaliini virtasi kehossani salamannopeasti. Vilkaisin taakseni, enkä nähnyt miestä enää. Pysähdyin hetkeksi, yrittäen kuunnella, seurattiinko minua vielä. Sydämeni hakkasi kuitenkin niin lujaa, etten kuullut mitään muuta. Juoksin siis varmuuden vuoksi hetken, ennen kuin lähdin saaliini kanssa ystävieni luo. Saavuin sillalle ja koko ryhmä hurrasi minulle. Olin onnistunut. Istuuduin tyttöjen kanssa alas ja näytin heille mitä kaikkia uusia luomivärejä ja huulipunia olin onnistunut nappaamaan. Sitten jokainen valitsi joukosta lempivärinsä ja kiitti minua lahjasta. Näin pieni perheemme toimi. Yksi vanhimmista pojista, Marcus, heitti minulle yhden röökin. Tytöt kikattivat, sillä olin varmasti aivan tulipunainen. Olin todella onnekas, sillä Marcus oli jo päässyt yläkoulusta, mutta hän oli silti kiinnostunut seitsemäsluokkalaisesta minusta.
