Runoilija Hot

Huom! En ole varma kuuluisiko tämä ennemmin kategoriaan romantiikka. Niin kuin elämässä yleensä, aina ei voi tietää onko se romantiikkaa, vai jotain ihan muuta...


Runoilija


Makaan selälläni olohuoneen matolla ja leikin kuollutta. Kuinkahan kauan tässä pitäisi maata, että oikeasti kuolisi? Jos vain lakkaisi ajattelemasta mitään, eikä liikkuisi. Huijaisi aivonsa luulemaan, että ne ovat jo kuolleet. En osannut nukkua yövuorosta palattuani. Yritin, mutta lopulta päädyin haahuilemaan asunnossani ja olen maannut tässä varmaan puoli tuntia.
Kuulen askelia rapusta. Aivan kuin ne olisivat pysähtyneet minun ovelleni. Varmaan siellä on joku talon vanhemmista asukkaista värväämässä kaikkia haluttomia haravoimaan pihaa. Piha pitää olla siistinä ennen naapuritaloyhtiön pihaa, se on mummoille ja papoille kunnia-asia. Tämä rakennus on vuodelta tuhatyhdeksänsataayhdeksän, ja joskus näyttää siltä, että vanhimmat asukkaat ovat samaa vuosikertaa.
Kyllä minä haravoida voin, mutta kun kylkiäisinä tulevat utelut. Siinä kartoitetaan urakehitykset ja tentataan sukutaulu tuhatseitsemänsataaluvulle asti, vaikka en tiedä edes kysyjien etunimiä. Ainoiksi ja Reinoiksi minä niitä sanon.
Näen suoraan ovelle. Joku älypää työntää parhaillaan sormiaan postiluukusta. Sormet heiluvat ilmassa kuin yrittäen tunnustella jotakin. Näky on osittain koominen, osittain kammottava. Mikähän kaheli sieltä on yrittämässä. Kyllä kaikki ovat tähän asti tajunneet soittaa ovikelloa tai vähintään koputtaa.
”Hei, hei, avaa”, miehen ääni kuuluu rappukäytävästä. En tunnista sitä, ja hetken ajattelen vain antaa olla. Valitettavasti kattoon tuijottaminen ei kuitenkaan kiinnosta minua yhtä paljon kuin sormien heiluttelija. Nousen makuulta ja hiivin ovelle kissamaisen hiljaa. Jätkät töissä ovat alkaneet varoa puheitaan, koska pystyn ilmestymään taukohuoneen ovelle äänettömästi. Myönnän, että teen sitä joskus tahallani. Haluan tietää mitä minusta puhutaan.
Kumarrun lähemmäs sormia ja panen merkille, että ne ovat hyvin vaaleat, aika pitkät ja sirot. Ne eivät ole haravointitalkoosormet viime vuosisadan alusta. Sormet pysähtyvät aivan kuin tuntisivat arvostelevan katseeni ja katoavat luukusta.
”Avaa, ole kiltti. Hei, minä tiedän että olet siellä, sinä hengitit sormiini.”
Hemmetti! Tyyppi ei osaa seistä niin, että näkisin hänet kunnolla ovisilmästä, ja minä haluan nähdä hänet. Avaan oven. Edessäni seisoo ystävällisesti hymyilevä, vaalea mies, joka haroo tuuheita hiuksiaan ja pitelee toisessa kädessään hattua ja pientä kukkakimppua. Hänellä on yllään harmaa puku ja kaulassa ruudullinen rusetti. Puvun liian löysä leikkaus saa miehen näyttämään vähän hölmöltä. Miehessä itsessään en näe mitään vikaa, vaikka en tuollaisia enkelikasvoja ole juuri tapaillut. Taltutan ihailevan ilmeeni nopeasti, mutta katselen häntä vielä hetken. En ole immuuni mieskomeudelle ja taidan olla puutteessa. Työnnyn hiukan lähemmäs ja osoitan naapurini, Jennyn, ovea.
”Taidat olla menossa tuonne”, opastan. Miehen hymy kalpenee ja hän vilkaisee ovea, joka on koristeltu enemmän tai vähemmän asiallisilla tietoiskuilla asukkaan henkisestä tilasta. Jenny kuvittelee kai postinjakajalla olevan aikaa ja halua tutkia hänen nokkelia askartelujaan. Yhdessä lukee: näytänkö vittu oikeesti siltä, että tarvin Hesen mainoxia? Viereen on vihjeeksi liimattu fitness-mallin kuva. Kuvassa ei ole Jenny, mutta ainakin hänellä on positiivinen kuvitelma itsestään.
Hymähdän huvittuneena. Suhteeni Jennyyn on naapuruutemme aikana kulkenut pitkän tien ällistyksestä ärsytyksen ja syvän halveksunnan kautta buddhamaiseen ymmärrykseen. Jenny on vain avoin. Kaikki näkevät hänen persoonsa jo hänen ulko-ovestaan. Toimiihan se kätevänä varoituksena. Minun ovessani lukee ainoastaan Miettinen, ja siinä onkin kaikki, mitä ventovieraiden tarvitsee minusta tietää.
”Ai, anteeksi vaan kauheasti. Olin varma, että olen oikealla ovella”, mies sopertaa ja painaa hatun päähänsä. Toimin kuten aina tähänkin asti. Kaikki tähän rappuun ilmaantuneet nuoriksi luokiteltavat, itselleni tuntemattomat miehet ovat poikkeuksetta olleet menossa Jennyn luokse. Nyt Jennyn maku on kyllä muuttunut radikaalisti. Vielä viikonloppuna hänen asunnostaan luikahti parikymppinen mies, joka vältti katsekontaktia, kun satuin yhtä aikaa portaisiin. Jätkä piti kädet syvällä takintaskuissa ja livahti kärppämäisesti ohitseni. Olisin epäilemättä itsekin käyttäytynyt juuri niin, jos olisin hänen laillaan erehtynyt kiskomaan jalkaani kymmenvuotiaan tytön punaiset farkut.
Mies ojentaa minulle kätensä, johon tartun hymyillen olet vähän nolo, mutta ihan kuinka vaan-hymyä, joka on päivittäinen asusteeni. Hän kohottaa vielä hattuaan ja nyökkää.
”Eipä mitään”, kuittaan naurahtaen. Vilkaisen vielä hänen peppuaan, kun hän kumartuu Jennyn ovella. Että tämäkin päivä piti nähdä. Minä melkein toivomassa, että joku Jennyn saalis olisi tulossa minun luokseni.
”Hei, siellä on aika äkäinen piski”, varoitan tajutessani, että mies on taas tunkemassa sormiaan luukusta. ”Voit ihan soittaa ovikelloa, jos sinulla on noille sormille vielä käyttöä”, isken silmää.
Mies katselee kahta nappia oven vieressä. Hän näyttää aivan eksyneeltä koiranpennulta. Yleensä avuttomat miehet ärsyttävät minua, mutta tämä tekee poikkeuksen. Jotenkin hän ei voisi olla muuta kuin tuollainen. Hän painaa väärää nappia ja katsoo hölmistyneenä ympärilleen, kun käytävän valot syttyvät. Huomautan, että ovikello soi kätevimmin, kun painaa ovikellon nappia.
”Milloinkas tänne on tämmöiset laitettu”, mies naurahtaa, ja painaa nyt oikeaa nappia. Koiran räkytys lähestyy ovea ja vedän omani kiinni ennen kuin Jenny avaa. Olen nähnyt, miten hän ottaa tiuhaan vaihtuvat poikaystävänsä vastaan, enkä välitä nähdä sitä tänään. Joo, ehkä olen vähän kateellinen. Onhan Jennyllä maine, mutta kyllä minullekin maistuisi välillä sellainen intohimo. Katson eteisen peiliin ja pörrötän lyhyehköjä, tummia hiuksiani. Töissä minua alettiin jossain vaiheessa sanoa Beckhamiksi. Mietin, olinko muka niin miehekäs, vai oliko David Beckham puolestaan naisellinen? Lopulta minulle paljastui, että jätkät tarkoittivat Victoria Beckhamia. Minulla oli kuulemma aina yhtä vittumainen ilme. Olin luonnollisesti otettu. Minä en ole menossa minnekään, minne pääsee hymyilemällä. Minä menen sinne, minne pääsemiseen vaaditaan asennetta.
En ole hassumman näköinen, ja halutessani saan kyllä seuraa. Ongelma on, että en halua mitä tahansa seuraa, enkä jaksa ketään kovin kauaa. Ja ei, en ole ihastunut ihastumisen tunteeseen, niin kuin äitini väittää. Silloinhan minä lutkailisin menemään surutta niin kuin Jenny. Minä yksinkertaisesti uskon hetken, mutta sitten lakkaan uskomasta. En ole onnistunut todistamaan itselleni, että se voi kestää. Lähes seitsemän kuukautta kestänyt suhteeni kollegaani Eeroon oli pisin ikinä, mutta sekin päättyi ennen kesää. Hänestä oli outoa, että en halunnut muuttaa yhteen.
Tunnen jotakin ylimääräistä silmässäni ja kumarrun lähemmäs peilikuvaani, mutta juuri silloin ovikelloni soi. Ei näy ropeltavia sormia, mutta ovisilmästä näen, että siellä se vaalea komistus taas on. Lisäksi Jenny näyttää norkoilevan miehen vieressä kynsiään pureskellen. Vaatteita ei taas ole nimeksikään. Joko hänen asunnossaan on helvetin kuuma, tai sitten hän jumppaa koko ajan.
Avaan oven toista silmääni hieroen ja yritän kohottaa kulmiani.
”Anteeksi kamalasti, mutta neiti tässä sanoo, että olen kuin olenkin tulossa tähän osoitteeseen”, mies sanoo minulle siniset silmät suurina. Jenny on lopettanut kynsien pureskelun ja katsoo miestä arvioivasti. Tietenkin se miettii, puhuuko joku oikeasti noin. En voi pidätellä naurua. Kuka olisi arvannut, Jenny ja minä pompottelemassa jotain kiiltokuvapoikaa toisillemme.
”Siis en mä tunne sitä”, Jenny selittää. Haluaisin niin kovasti kysyä, oliko se joskus muka estänyt häntä, mutta olen tietoisesti yrittänyt vähentää ihmisten tahallista loukkaamista. Tällaisen tilaisuuden ohittaminen totisesti kysyy mielenlujuutta.
”En minäkään kyllä”, sanon pahoittelevasti.
”Minäkään en tunne kumpaakaan teistä”, mies kiirehtii selittämään, ja nyökkää jälleen hattu nöyrästi rintaa vasten.
”Toki sä voit tulla mun luokse lämmittelemään. Ei mulla ole tässä mitään”, Jenny puhuu miehen takapuolelle ja pyörittelee hiussuortuvaa sormensa ympärille.
”Oletko sinä varma, että etsit Miettistä?” minä kysyn. Mies nyökkää monta kertaa, ja näyttää vilpittömältä. Tuskin se muulta osaisi näyttääkään.
”Tarkemmin sanottuna etsin konstaapeli Miettistä”, mies selittää.
Jenny mutristaa suutaan tympeän näköisenä ennen kuin poistuu jonkinlaisella catwalk-lenkutuksella omaan asuntoonsa. Tartun miestä käsivarresta ja kiskaisen hänet kynnykseni yli.
”Olisit heti sanonut”, huokaisen. Suljen oven ja vielä väliovenkin. ”Luulitko sinä, että tuo on konstaapeli Miettinen?” kysyn loukattuna ja osoitan Jennyn suuntaan.
”Taivas varjele, en luullut.” Mies työntää minulle nolon näköisenä pinkin kukkakimpun. ”Jouduin pyytämään häneltä kukat takaisin, kun tajusin että olin aivan väärässä paikassa. Tunsin itseni kertakaikkisen töykeäksi.”
”Jenny ei välitä sellaisesta”, vakuutan ja kiitän kukista, joissa ei ole muuta vikaa kuin väri, koko ja lajike.
”Olivat kovin pieniä, nuo kimput tuolla kukkaputiikissa”, mies selittää niin kuin lukisi ajatukseni. ”Olisivat toki tehneet isommankin, mutta otin valmiin. Tuntui että piti päästä tänne nopeasti.”
Huitaisen kädelläni.
”Kiitos kun sain tulla.” Mies puristaa hattua käsissään ja kumartelee taas ongenkoukkuna.
”Riittää kun kiittää kerran”, napautan täynnä hänen nöyryyttään. Mies sävähtää kuin toruttu koira.
”Urho Kivelä”, hän esittäytyy ja työntää kättään minua kohti.
”Annika Miettinen.”
Urho tulee aivan lähelle ja tuijottaa minua intensiivisesti. Katse ei kuitenkaan enteile Scarlettin ja Rhettin kiihkeää syleilyä, se on pikemminkin tutkiva. Hän kohottaa oikean kätensä ja koskettaa nenänpieltäni varoen.
”Ripset ovat sitten hurmaavia kapistuksia, vai mitä mieltä olet?” hän hymyilee ripselleni, joka on nyt hänen sormenpäässään. Hän puhaltaa sen pois ja vetäytyy kauemmas.
”Anteeksi, oliko se asiatonta?” Urho näyttää hätääntyneeltä.
Minulle tulee outo tunne. Avaan välioven ja kurkistan ovisilmästä.
”Jenny! Mene kotiin!” huudan oven läpi.
”Metka tuo naapurin friidu”, Urho kuiskaa.
”No en ihan tuolla adjektiivilla kuvailisi.”
”Mutta se koira, voi, se oli melkeinpä peloittava. Vaikka se oli niin pieni!” Urho näyttää käsillään Jennyn käsilaukkudobermannin koon, ennen kuin alkaa tehdä huomioita eteisen sisustuksesta.
”Sinä olet laittanut tuohon tuollaisen suuren kuvastimen! Se onkin hyvä ajatus, eteisessähän on kätevä tarkistaa, että hiukset ovat hyvin”, Urho sipaisee omia hiuksiaan ja hymyilee peilikuvalleen kuin mikäkin pöljä. ”Seinillekin on tehty jotakin”, hän jatkaa sisustusmonologiaan. ”Näyttää oikein viehättävältä.”
Tuijotan Urhon hiljaiseksi ennen kuin poistun keittiöön. Huikkaan keittäväni kahvia.
”Kiitos, mielelläni minä sumpit joisin”, eteisestä kuuluu.
Kun palaan keittiöstä, huomaan Urhon norkoilevan edelleen eteisessä viehättäville seinilleni hymyilemässä.
”Ole hyvä ja käy peremmälle”, sanon teennäisesti. Mies on varmaan kolmekymmentä, eikä tajua itse riisua eteiseen. Luvan saatuaan hän asettaa hattunsa hyllylle, kumartuu avaamaan nauhat ja asettaa jalkineensa siististi vierekkäin naulakon eteen. Koko aikana kiitollinen hymy ei katoa hänen kasvoiltaan. Autuaan näköisenä hiuksiaan sukien hän astelee olohuoneeseen.
”Oi”, hän sanoo vaikuttuneena ja kurkistaa televisioni taakse. ”Miten litteä televisio.”
”Valitettavasti sohvanraatoni on melkein yhtä litteä”, naurahdan. ”Istu, ole hyvä.” En viitsi olla niin ilkeä, että seisottaisin häntä kehotusta odottamassa. Urho nyökkää ystävällisesti ja asettaa sievän pyllynsä kulahtaneen sohvani laitimmaiseen kuoppaan.
”Milloinkahan miehesi mahtaa tulla kotiin?” hän kysyy viaton ilme kasvoillaan.
”Mahdotonta sanoa”, hymähdän ja haen meille kahvit. Urho ääntää hyväksyvästi kahvia maistettuaan, mutta näyttää edelleen odottavan vastausta.
”Niin siis minulla ei ole miestä”, huomautan kuin ohimennen. Urhon vihjaava katse hakeutuu Eeron kehystettyyn valokuvaan. Kuvassa on upeat, hopeiset kehykset, joten en ole sitä viitsinyt poiskaan laittaa. Raamit ovat kieltämättä kunnossa eksällänikin.
”Tuo ei ole minun mieheni”, naurahdan. ”Enää.” Hemmetti, miksi minä koen tarpeelliseksi selitellä elämääni ventovieraalle. Saisin kai minä kehystää vaikka Paavin, jos niin sairas olisin. Pitääkin joskus tehdä niin ja katsoa, mitä kaverit sanovat.
”Ahaa. Minä niin kovasti halusin tavata konstaapeli Miettisen, ja joku tuolla ulkona sanoi, että tämän rapun Miettinen on poliisi.”
Kohotan kulmiani ja Urholla sytyttää.
”Voi jukra!” hän hihkaisee ja läikyttää kahvia housuilleen. ”Neiti itse on konstaapeli Miettinen! Suo anteeksi.”
”Joo, olen neiti ja konstaapeli, mutta ei sitä neitiä tarvitse korostaa koko aikaa.”
”Anteeksi.”
”Äläkä pyytele jatkuvasti anteeksi.”
”Pyytelenkö minä jatkuvasti anteeksi? Voi anteeksi, se taitaa olla sellainen tapa.”
”Chillaa nyt vaan.”
”Anteeksi?”
Menen keittiöön ja hoen mielessäni, että en saa raivostua. Tämän täytyy olla jätkien pila, mutta en tiedä, miten minun pitäisi suhtautua saadakseni viimeiset naurut. Kaadan itselleni lisää kahvia. Käännyn ympäri ja muki putoaa kädestäni, taidan kirkaistakin. Urho seisoo aivan takanani. Nyt tiedän, mitä pojat ovat tarkoittaneet valittaessaan hiippailustani.
”Anteeksi”, Urho sanoo myötätuntoisesti ja kumartuu nostamaan mukini. ”Matollasi on kahvia”, hän huomauttaa.
”Se on musta. Ei se näy.”
”Asenteesi on ihastuttava”, Urho sanoo hymyillen. ”Et hermostu turhista.”
”Kahvi matolla nyt ei vaan minusta ole elämän suurin katastrofi”, huokaisen ja ujutan ilmaisjakelulehden maton alle.
”Annika-hyvä, kukkaset kannattaa laittaa maljakkoon”, Urho opastaa, ja huomaan unohtaneeni ruusukimpun tiskipöydälle. Nappaan kaapista oluttuopin ja työnnän kukat siihen. Urho yrittää hymyillä ja etsii hädissään katseellaan oikeita maljakoita.
”Sinä siis luulit, että konstaapeli Miettinen on mies”, hymähdän. ”Ja ajattelit tuoda hänelle kauniin kukkakimpun?” kiusaan samalla kun lasken kukkatuopin keittiön pöydälle.
”Luonnollisesti se olisi ollut hänen rouvalleen”, Urho puolustautuu.
”Niin tietenkin. Hänen pikku rouvalleen. Miksi sinä halusit tavata poliisin?” kysyessäni ohjaan Urhon takaisin sohvalle.
”Näetkös, olen hieman... olen hieman häkeltynyt. Etsin erästä henkilöä.”
”Jaaha. Täältäkö ajattelit hänet löytää?”
”Etsin Ilona Louhikkoa”, Urho lausuu nimen kuin salasanan ja kurkistaa varovasti kulmiensa alta.
”Ei sano mitään”, pahoittelen, mutta en jaksa vetää rooliani tunteella kuten Urho. En jaksa tällaista peliä. Urhon hartiat lysähtävät ja hän painuu selkänojaa vasten. Katse pysähtyy murheellisena ikkunaan, jonka takana seisoo harmaiden talojen armeija.
”Minun piti päästä Ilonan luokse. Mikä minut sinne johdattaa? Olenko minä lopullisesti eksyksissä?” hän huokailee kuin kärsivä taiteilija.
”Okei. Eiköhän tämä riitä”, sanon ja otan tyhjän mukin Urhon käsistä. Hän ei selvästi ole suunnitellut tätä loppuun asti eikä osaa improvisoida. Surullinen katse seuraa minua, kun nousen ylös. ”No? Sanoivatko ne, kauanko sinun pitää leikkiä?”
”En ymmärrä mitä tarkoitat”, Urho sanoo hiljaa.
”Älä jaksa. Sinä vedät roolisi todella hienosti. Hämmentynyt herrasmiesparka, joka haluaa tavata konstaapeli Miettisen ja etsii jotain Ilona Louhista.”
”Louhikko. Hänen nimensä on Ilona Louhikko”, Urho sanoo tiukasti ja pomppaa seisomaan. Katsos herra Kivelää.
”Älä uskalla korottaa minulle ääntäsi”, komennan, ja Urho asettuu.
”Anteeksi tuhannesti”, hän pyytää. ”Minä pyrin kyllä aina pitämään vaarin käytöstavoista.”
”Minkä hemmetin vaarin?” puuskahdan. Näen Urhon ilmeestä, ettei hän ymmärrä minua sen enempää kuin minä häntä.
”Paljonko pojat maksoivat sinulle tästä esityksestä? Toivottavasti se tuli heille kalliiksi”, sanon kädet puuskassa.
”Kutka pojat?”
”Lopeta jo! Minä en edes ymmärrä sinun puhettasi. Kuka sinä oikeasti olet? Jos sinä vedät roolia liian kauan, se ei ole enää hauskaa. Minä tajusin jo kollegoideni hauskan jäynän, hah hah. Sinun pitää osata lopettaa ajoissa. Oletko joku työtön näyttelijä? Hemmetin hyvännäköinenhän sinä olet, mutta kieltämättä välillä menee vähän ylinäyttelemisen puolelle.”
Urhon suu on raollaan ja kulmat aavistuksen rypyssä.
”Onko tuo uskottavin hämmästysilme, jonka osaat?” hörähdän ja osoitan hänen kasvojaan. ”Onhan se aika uskottava”, joudun toteamaan.
Urho ei kohdista enää ilotonta katsettaan minuun. Hän lähestyy parvekkeen ovea ja menee ulos kuin unissakävelijä. Seuraan perässä, mutta onneksi hän ei sentään kampea itseään reunan yli. Hän laskee kätensä kaiteelle ja tuijottaa alas tyhjin silmin. Hän rypistää kulmiaan ja sivelee kaidetta. Tartun hänen käsivarteensa, ja hän antaa minun taluttaa itsensä takaisin sisälle.
Menen makuuhuoneeseen, mutta jätän oven auki ja pidän katseeni Urhossa, joka kyykistyy pian tutkimaan televisiotason hyllyä. Valitsen puhelimesta Tonin numeron. Hän on ehdottomasti mukana jäynässä, mahdollisesti hän on sen keksinytkin.
”Moi Miettinen, nyt on vähän paha paikka”, Toni vastaa. ”Anoppila nimittäin, ja pönötyspäivälliset.”
”Vastasit kuitenkin puhelimeen. Mahtava vävy. Halusin vaan nopeasti kiittää muistamisesta. Olen imarreltu. Ensi kerralla kannattaa varmaan tarkistaa, että palkattu näyttelijä ei kärsi mielenterveysongelmista.”
Toni on hiljaa, taustalta kuuluu puhetta.
”Ai siis täh? Kenellä on mielenterveysongelmia?”
”Tuolla miehellä, jonka te hommasitte tänne”, nauran. ”Ainakin se vaikuttaa epävakaalta. Mistä te löysitte sen?”
”Sullahan on vapaapäivä. On tainnut keitto maistua?”
”Älä yritä. Tuo mies, jonka piti kai esittää jotain hemmetin iloista veikkosta, on nyt ihan maassa.”
”Joo nyt en kyllä ymmärrä ollenkaan. Jos sulla on siellä joku mies, joka ei miellytä, niin laita se pihalle. Eikös se yleensä ole sun tyyli?”
Lyön luurin Tonin korvaan. Pitihän se arvata. Tämä oli joku lapsellinen kosto Eeron puolesta. Loukattua miestä pahempi on ainoastaan loukatun miehen puolesta loukkaantunut kaveri. Seuraavaksi valitsen Eeron numeron, mutta hän ei vastaa. Eipä tietenkään tee mieli selitellä.
Palaan olohuoneeseen aikomuksenani passittaa vieraani jonnekin muualle. En minä voi häntä pihalle heittää, mutta jospa ne sairaalassa tietäisivät, pitäisikö se ottaa osastolle tai jotain. Voi aivan hyvin olla joku niiden tuttu.
Urho silmäilee DVD-kokoelmaani, joka on vajaan puolen metrin pituinen. Hankin omaksi vain ne elokuvat, jotka haluan ehdottomasti nähdä uudelleen. Urho ei näköjään aio vieläkään luopua roolistaan, ja nyt hän on saanut pirteytensä takaisin. Diagnosoin häntä mielessäni. Ehkä maanis-depressiivinen ripauksella harhaisuutta.
”Olenko ymmärtänyt oikein, että nämä ovat elokuvia?” hän kysyy kuin lapsi. Nyökkään väsyneesti.
”Onko sinulla Suurta Sävelparaatia? Vuodelta viisikymmentäyhdeksän?”
”Vai Suuri Sävelparaati. Siellähän se on Pulp Fictionin ja Kuutamosonaatin välissä.”
Urhon sinisilmäinen katse kulkee luottavaisena DVD:n selkämykseltä toiselle.
”Ei. Ei minulla ole Suurta Sävelparaatia”, ärähdän.
”Ai”, hän sanoo nolona ja nousee ylös housunpolvia pudistellen. ”Olisi ollut eri metkaa kuulla tuttuja lauluja.”
”Just. Aiot sitten viedä tämän esityksen tappiin asti?”
”Annika-hyvä. Minä en vieläkään ymmärrä, mistä esityksestä sinä puhut. Minä olen Urho Kivelä ja etsin Ilona Louhikkoa. Siinä kaikki.”
Tuijotan hänen hypnoottisiin silmiinsä. Tuntuu, niin kuin ne eivät olisi tästä maailmasta.
”Okei. Ole sitten Urho Kivelä”, henkäisen ja irrottaudun hänen katseestaan ja karkaan muutaman askeleen päähän kuin kunnon saippuaoopperatar. ”Vastaa kuitenkin rehellisesti: onko sinulla lääkitystä?”
”Ei”, Urho pudistaa päätään.
”Todellisuudentajusi vaikuttaa hämärtyneeltä.”
Urho nauraa vapautuneesti.
”Yhtä juttua nyt kyllä kaipaisin”, hän sanoo sitten ja koskettaa kurkkuaan. ”Olisiko sinulla mahdollisesti Tenoja?”
Ei ole todellista. Räjähdän nauruun. Urho naurahtelee ja levittää käsiään.
”Mitä? Eikö ole vai?”
”No ei, eipä ole”, sanon ja pyyhkäisen naurunkyyneleen silmäkulmastani. ”Kaipaisit Tenoja? Minä tiedän yhden, jolla saattaa olla.”
Neuvon Urhon yläkerran mummon luokse, ja hihittelen ovenpieleen nojaten, kun hän kipaisee portaat ylös reippaasti kaksi askelmaa kerrallaan.
Pian hän palaa vähemmän rehvakkaana. Poskilla hehkuvat punaiset täplät.
”Saitko Tenoja?”
”Se rouva kiikutti minulle jotain helkutin vaippoja”, Urho mutisee.
”Mitä Tenoja sinä sitten luulit saavasi?”
”No Teno-tervapastilleja tietty”, Urho sanoo nyrpeänä. Kerrankin minä nauran ja hän mutristaa huuliaan. ”Olisin kaivannut jotain kurkkuani varten”, hän sanoo. ”Se tahtoo olla karhea.” Kaivan käsilaukustani Fisherman's Friend-pussin, jossa on vielä muutama pastilli.
Pohdin vaihtoehtojani Urhon taivastellessa pastillien väkevyyttä kuin mikäkin nössö. Voisimmehan me vielä kuunnella vähän musiikkia, ja vien hänet sitten jonnekin, minne hän kuuluu. Mieleni tekee pitää hänet vielä hetken.
Kerron kuuntelevani musiikkia enimmäkseen Spotifyn kautta. Pelkkä Urhon ilme kertoo, että hän on aivan kujalla. Lähden mukaan leikkiin.
”Tietokoneella. Netissä. Haloo?” Urhon katse on tyhjä. Pudistan päätäni ja istutan hänet tietokoneeni eteen. Uhkarohkeasti istun hänen syliinsä. Hän vilkaisee minua säikyn näköisenä, mutta kun käynnistän tietokoneen, hän unohtaa minut eikä enää irrota silmiään näytöstä.
”Pieni, litteä televisio”, hän hymähtää näytölle ja pudistaa päätään.
Klikkaan meidät Spotifyn sijasta Youtubeen ja kerron, että siellä on videoita ja musiikkia.
”Mitä musiikkia?” hän kysyy silmät loistaen.
”Kaikkea”, vastaan ja levitän käsiäni kuin omistaisin maailman. Urho vilkaisee minua epäilevästi.
”Voisiko siellä olla Tapio Rautavaaran viimeisin?”
”Ai viimeisin? Tarkoitatko ehkä viimeinen?”
Urhon kasvot kuvastavat hämmennystä. Asetan kursorin oikeaan kohtaan, ja Urho näppäilee artistin nimen. Hän etsii kirjaimia kauemmin kuin puolisokea mummoni ja vilkaisee näyttöä jokaisen painalluksen jälkeen. Neuvon napsauttamaan kappaletta, jonka hän haluaa kuulla. Tapio Rautavaara laulaa Sunnuntaina sataa aina.
”Ei mitään masentavampaa olisi löytynyt?” naurahdan, ja laitan Mötley Crüeta soimaan. Olen kiinnittänyt koneeseen kunnon kaiuttimet, ja näytän, miten äänenvoimakkuutta säädellään. Urho nyökyttelee epävarmasti musiikin mukana.
”Aika raju biitti”, hän sanoo, ja nauraa kun soitan ilmakitaraa.
Hänen kasvonsa loistavat, kun hän etsii seuraavaa kappaletta.
”Laita vaan niin isolle kuin tykkäät”, lupaan hövelisti.
”Mitä naapurisi sanovat?”
”Jenny huudattaa aina biisejä niin että taulut tippuvat seiniltä, ja tuolla toisella puolella asuu kuuro mies. Yläkerrasta ei ole koskaan valitettu. Soita nyt vaan, tulkoot koputtelemaan ovelle jos jotakuta häiritsee.”
”Eivät taida uskaltaa valittaa konstaapelille”, Urho myhäilee.
Melkein kadun avokätistä Youtube-esittelyäni, kun näen mitä kuuntelemme seuraavaksi. Urho lisää volyymiä ja nauraa ääneen. Hänen lapsenomainen hilpeytensä tarttuu minuun. Tanssimme ympäri asuntoa, kunnes matot ovat rutussa ja me olemme hikisiä ja hysteerisiä. Kun Urho löytää replay-napin, kuulen koputusta ovelta. Avaan, vaikka siellä on Jenny. Hän on viimeinen henkilö, jolla on oikeus huomauttaa metelistä.
Hän pistää arvatenkin merkille punaiset poskeni ja hengästymiseni. Hän yrittää nähdä ohitseni.
”Mitkäs mehukestit täällä on?”
”Sellaiset oikein mukavat, itse asiassa. Harmittaako, kun et saanut kutsua?”
”Musiikin perusteella sanoisin, että ei hirveästi”, hän irvistää. ”Oikeesti, Tapio Rautavaaraa ja Children of Bodomia vuorotellen?”
”Järkyttävää, että sinä tunnistat Rautavaaran. Children Of Bodomia tässä ei ole vielä ehditty soittaa, mutta pistetään korvan taakse.”
”Ja mitä helvettiä tää meteli on?”
Pidän naamani peruslukemilla.
”Kipparikvartetti. Kolme pientä possua.” Kuulostan siltä kuin kyseessä olisi kappale, jota kuuntelen joka päivä, ja oletan hitto vie muidenkin kuuntelevan. Urho tanssahtelee viereeni ja laulaa nöf nöf nöf nöf nöf nöf. Alan heilua samaan tahtiin. Jenny katsoo meitä kuin yrittäen päättää, olemmeko kaiken arvostelun alapuolella, vai olemmeko tavallaan aivan hirveän kuumia.
”Ehkä me olemme ne kolme pientä possua”, Urho ilahtuu kun tajuaa, että meitä on paikalla oikea määrä.
”Joo ei”, Jenny murahtaa ja vetäytyy ovelta päätään pyöritellen. Minä laulan häneen vähän vauhtia.
”Pahaa sutta ken pelkäisi, trallallallallaa!”
Vedän oven kiinni ja näen itseni vilahdukselta peilissä, kun tanssin takaperin kohti tietokonetta. Ilmoitan Urholle, että soitan taas väliin omaa lempimusiikkiani. En viitsi lisätä, että haluan vain nähdä, olenko minä vielä minä. Luukutan vähän tyttömusiikkia, joksi Eero yhtä heikkouksistani kutsui. Urho katsoo Hardcore Superstarin videota kuin hämmästynyt lapsi. Hän tihrustaa ruutua ihan läheltä.
”Hän kuulostaa mieheltä, mutta yrittääkö hän näyttää naiselta?” Ainoastaan Urhon viaton äänensävy estää minua hivauttamasta häntä naamaan.
”Kuulostat ihan minun isältäni”, huokaisen. ”Ei tuollaisessa tyylissä ole mitään ihmeellistä.”
”On se minusta vähän ihmeellistä”, Urho sanoo mietteliäänä. ”Mutta en minä sitä vastaan ole, Annika-hyvä.”
Tilaan meille pizzaa, katsomme videoita Youtubesta ja tanssimme. Jossain vaiheessa huomaan, että on jo yö, enkä ole soittanut aikomiani tiedostelupuheluita. Urhokaan ei näytä enää niin pirteältä. Hän koskettelee tämän tästä kurkkuaan ja on uskaltanut jo monta kertaa mennä itse laskemaan vettä keittiön hanasta.
”Saat nukkua sohvalla”, lupaan, mutta lasken käden hänen reidelleen. Hän saa päättää, uskooko sanojani vai kättäni. Hän nielaisee ja näyttää taas eksyneeltä. Kun yritän suudella häntä, hän ponnahtaa seisomaan ja iskee päänsä kattolamppuun, jonka olen asentanut liian alhaalle.
”Anna kun arvaan. Mies tekee aloitteen?” kysyn tylysti.
”Annika”, hän henkäisee. ”Minun sydämeni kuuluu toiselle.” Lamppu nitkuu Urhon pään vieressä ja valaisee hänen huolestuneita kasvojaan sekunnin kerrallaan.
”Vittu tätä teatteria. En minä sinun sydäntäsi tarvitse”, sanon varmalla äänellä ja nousen myös seisomaan. Silmäni ovat Urhon leuan tasalla. Näen hänen ilmeestään, että hänellä ei ole aikomustakaan päätyä minun sänkyyni.
Kiskon kaapista lakanan, etsin tyynyn ja viltin. Heitän ne kaikki mytyksi sohvalle ja menen vessaan. Milloin minä olen viimeksi pillittänyt miehen takia? Ja vielä noin hoopon. Hoopon! Mitä minulle on tapahtumassa? Vessasta tultuani näen, että Urho on pingottanut lakanan siististi sohvan peitoksi. Hän istuu pää painuksissa. Hiivin hänen selkänsä taakse ja huomaan hänen katselevan mustavalkoista valokuvaa.
”Onko tuo se sinun Ilonasi?”
Urho katsoo minuun kyyneleet silmissään ja nyökkää.
”Minä olin joskus niin kuin sinä, Annika.”
”Mitä tarkoitat?”
Urho nyökkää Eeron kuvaa kohti.
”Hänhän on sinun mielitiettysi?”
”Entinen poikaystävä.”
”Hänen kuvansa on kuitenkin vielä tuossa. Sinä tanssit täällä mieluummin jonkun vieraan miehen kanssa, kuin olet hänen luonaan.” Ääni on pelkästään toteava. ”Usko minua, kun sanon, että tuolla menolla sinä jäät vielä yksin.”
”Selvä. Olet nyt analysoinut minun tilanteeni. Kerropas nyt Annika-tädille, mitä sinun ja Ilonan välillä tapahtui. Ilman näitä sinun höpöjuttujasi.”
”Mitä höpöjuttuja tarkoitat?”
”Sinä esität olevasi jostain menneiltä ajoilta. Ihmettelet nykyteknologiaa, sekoitat Tenot ja Tenat.”
”Se minua hämmentääkin niin suuresti. Kun täällä asunnossa on niin kovin erilaista, mihin olen tottunut. Minä ajattelin, että sinä olet ehkä joku visionääri?”
Nauran isoon ääneen, ja heti kuuluu koputusta Jennyn puolelta.
”Ihan tavallinen, aikaani seuraava ihminen minä olen. Olet siis käynyt tässä asunnossa joskus?”
”Minä olen asunut tässä asunnossa”, Urho vastaa. ”En vain millään muista, koska olen muuttanut pois. Onhan minun täytynyt muuttaa, kun ovessa on sinun nimesi, enkä minä asu sinun kanssasi.”
”Et niin. Sinä et asu minun kanssani”, huokaisen ja nojaan pääni hänen olkapäähänsä.
Urho Kivelä, Urho Kivelä, hoen mielessäni. Vilkaisen kelloa. Melkein viisi aamulla. Ainot ja Reinot alkavat heräillä uuteen päivään.
”Odota hetki”, sanon Urholle, joka nyökkää ja asettuu makaamaan sohvalle.
Hiippailen portaat yläkertaan ja arvon Tena-mummon, vanhan pariskunnan ja vasta eläkkeelle jääneen miehen ovien välillä. Soitan pariskunnan ovikelloa. Olin oikeassa, mies tulee virkeänä avaamaan. Hän tunnistaa minut ja aavistelee yöasustani huolimatta jotain pahaa.
”En ole täällä poliisina vaan naapurina”, sanon nopeasti, ja saan iloisen kutsun tulla sisälle. Nainen ja mies, joiden nimiksi paljastuu Taimi ja Ville, muistavat Urho Kivelän heti kun mainitsen nimen.
”Etkö sinä ole kuullut hänestä?” Ville kysyy iloisella äänellä. Taimi näyttää epäröivän ja tönäisee miestään kylkeen.
”Kannattaako nuorelle ihmiselle alkaa sellaista kertomaan.”
”Annika on kuule poliisi”, Ville naurahtaa ja taputtaa minua olkapäälle. ”Älä sinä välitä näistä talon ylisuojelevista muoreista. Minä olisin halunnut kertoa sinulle heti, kun muutit tuonne alakertaan.” Taimi pyöräyttää silmiään ja ristii kädet rinnalleen.
Minut istutetaan aamupalapöytään, ja saan kuulla Urho Kivelästä.
”Hänhän julkaisi yhden runokokoelman. Runoilijaksi häntä tässä talossa kutsutaankin. Taimin veli tapasi hänet aikanaan, Taimin veli näet asui tässä talossa silloin. Miten se Tauno Runoilijaa luonnehtikaan?”
”Lapsekkaaksi sanoi. Ei Tauno siitä oikein tykännyt, oli kuulemma niin irti tästä maailmasta. Ja vietti levotonta elämää.”
”Niin, Runoilijalla oli niitä naisia. Taikka olihan se Ilonaa riiaavinaan.”
”Ilona ei enää jaksanut katsella Runoilijan touhuja, vaan pisti välit poikki.”
”Huonostihan siinä sitten kävi”, Ville nyökyttelee. ”Ei sellaista toivoisi kenellekään, vaikka levotonta elämää viettikin. Runoilija kirjoitti Ilonalle viimeisen runonsa, ennen kuin hirttäytyi asuntonsa parvekkeelle”, Ville toteaa.
”No pitikö se niin tarkkaan kertoa?” Taimi kysyy.
”Keskenkö olisi pitänyt jättää? Jätätkö sinä kirjan viimeiset sivut lukematta?” Ville hymähtää.
”Ei, kun minä luen viimeiset sivut ensimmäisenä, niin ei tarvitse jännittää”, Taimi paljastaa.
”Että mitä?” Ville kysyy. ”Miten minä kuulen tästä ensimmäistä kertaa?”
”On hyvä pitää muutamia salaisuuksia”, Taimi sanoo silmää iskien. ”On minulla niitä vieläkin.”
”Te naiset sitten olette salaperäisiä olentoja”, Ville hymähtää. ”Runoilijan kuolinvuosi oli sitten kuusikymmentä ja kaksi”, hän vielä tarkentaa.
”Onkohan se Ilona enää hengissä?” kysyn jännittyneenä. Taimi ja Ville vilkaisevat toisiaan yllättyneinä.
”Miten sinä nyt satuitkin näistä kyselemään”, Ville naurahtaa hiljaa ja katsahtaa sivupöydälle. Huomaan adressin.
”Ilona kuoli muutama päivä sitten”, Ville paljastaa.
”Te tunsitte hänet?”
”No kun hän oli naimisissa Taunon kanssa”, Taimi naurahtaa.
”Sinun veljesi”, nyökyttelen. ”Millä tavalla Ilona...”
”Verisuoni katkesi päässä. Liian nuori hän oli kuolemaan”, Ville uhoaa. ”Vasta seitsemänkymmenenneljän. Niin, kyllä minä ymmärrän, että sinusta siinä on varmaan enemmän kuin tarpeeksi”, hän kiusoittelee minua.
”Ei. Minä ainakin haluan elää vähintään yhdeksänkymppiseksi”, sanon.
”Minä niin toivon, että Ilona on nyt löytänyt Runoilijan rajan takaa, ja he voivat sopia menneet”, Taimi huokaa. ”Runoilijan kuolinpäivä oli Ilonalle aina kova paikka ihan loppuun saakka, kyllä minä tiedän. Hän uskoutui minulle, vaikka Taunon sisko olenkin.”
”Sinä olet sellainen”, Ville hymyilee. ”Sinulle on helppo uskoutua.”

Lähden alakertaan paljon viisaampana, mutta yhä epävarmempana mielenterveydestäni. Onneksi jätin kertomatta Taimille ja Villelle, että olen bailannut Runoilijan kanssa koko yön.
Urho nukkuu rauhallisesti sohvalla. Kysyn Googlelta, minkä näköinen Runoilija mahtaa olla. Ruutuun ilmestyy kaunis mustavalkokuva samasta miehestä, joka lepää minun olohuoneessani. Etsin vielä hänen viimeisen runonsa.



Rakkaani
Jalkani ovat irti maasta


Katselen Urhoa, joka nukkuessaan näyttää jotenkin ahdistuneelta. Olen kuullut itsemurhan tehneistä, jotka eivät ymmärrä kuolleensa. Mietin, kuinka sekava hänen olonsa täytyy olla. Olen ollut työssäni vain yhden kerran suruviestin viejänä. Olimme sopineet, että Toni kertoisi kolmikymppiselle miehelle tämän vaimon kuolemasta. Ovelle tulleen miehen takana kurkisteli pariskunnan pieni lapsi, ja näin Tonin menevän lukkoon. Otin ohjat ja kerroin naisen menehtyneen onnettomuudessa. Luonnollisesti en koskaan odottanut joutuvani tilanteeseen, jossa minun pitäisi ilmoittaa kuolemasta vainajalle itselleen. Olet kuollut, delannut, vainaa. Nyt olisi aika tilata kyyti Tuonen Tytiltä. Ota menolippu Manalaan. Päästä irti. Jätä tämä maailma. Kulje kohti valoa. Mitä näitä onkaan.
En raski herättää Urhoa kertoakseni hänen kohtalostaan, sillä luulen, ettei yhdellä yöllä ole merkitystä. Jätän hänelle viestin. Aluksi kiitän seurasta. Kirjoitan tietoni niin ystävällisesti kuin osaan ja toivotan hänelle hyvää matkaa Ilonan luokse.
Kun herään aamulla matolta sohvan vierestä, Urho on poissa. Etsin koko asunnon läpi, mutta häntä ei ole missään. Viesti on siinä, mihin sen jätin, ja tiskialtaassa on kaksi mukia, joista on juotu kahvia. Järkevät aivoni huomauttavat, että muki todistaa vain sen, että täällä todella oli joku mies. Aivoni jatkavat, että oikeastaan mikään ei viittaa siihen, että hän oli aave. Hänhän oli näkyvä ja aineellinen, kulki ovista eikä niiden läpi. Ei huokaillut huhuu vaan pyyteli anteeksi. Joi kahvia mukista ja imeskeli kurkkupastilleja. Kuinka moni kummitus pystyi nuolemaan juustoa sormistaan? Ja kuitenkin minä uskoin. Minä uskoin, koska olin katsonut hänen silmiinsä.
Ovellani on joku. Hetkeksi sallin haikeuden vallata mieleni ja odotan sormien työntyvän postiluukusta, mutta kiiruhdan pian avaamaan. Eero katsoo minua huolestuneena.
”Olit yrittänyt soittaa illalla, mutta mulla oli jäänyt puhelin kotiin. Tänään kuulin, että olit puhunut Tonille jostain miehestä. Mitä oikein on tapahtunut?”
”Et ikinä usko, jos kerron”, ehdin sanoa, mutta samassa Jenny työntää päänsä oven raosta.
”Ihme puuhaa sulla”, hän osoittaa arvostelevat sanansa minulle. ”Äijiä ravaa oven takana raapimassa”, hän sanoo Eeroa vilkaisten. ”En haluais mitenkään tuomita, mutta jotain rajaa, Miettinen”, hän puhahtaa ja vetää ovensa kiinni. Voi Jenny. Joskus haluaisin repiä kielen suustasi ja syöttää sen piskillesi.
”Sulla siis oli joku äijä täällä?” Eero koettaa kuulostaa neutraalilta.
”Siitä minun pitääkin puhua”, sanon yhä Jennyn ovelle päin katsellen. Jennykin oli puhunut Runoilijan kanssa. Jos minun luonani oli tosiaan käynyt kummitus, niin olimmeko me Jennyn kanssa henkisesti avoimia, vai pelkästään täysiverisiä kaheleita?
Kehotan Eeroa tulemaan sisään ja ilmoitan keittäväni sumpit. Laitan Rautavaaraa soimaan taustalle ja istun sohvalle Eeron viereen. Hän näyttää hassulta istuessaan melkein polvet korvissa.
”Tiesitkö, että tuolla yläkerrassa asuu pariskunta, joka on ollut naimisissa jotain viisikymmentä vuotta?” minä kysyn.
”No enpä tiennyt.”
”Taimi ja Ville.”
”Aha. Kiva.”
”He eivät siltikään tiedä kaikkea toisistaan”, sanon haltioituneena.
”Sekö on hyvä asia?”
”Minusta on. Ei itseään saa kadottaa toiseen. Mutta itsensä voi kadottaa myös niin, että sulkee kaikki muut pois. Pitäisi iskeä siihen väliin”, selitän ja läimäisen käteni yhteen.
”Mitä sulle on tapahtunut? Ja mitä tää hautajaismusiikki on? Pitäisiköhän mun käyttää hyväksi tätä sun outoa käytöstä?” Eero on pohtivinaan.
”Ehdottomasti”, nauran. Haikeus on ainakin hetkellisesti poissa, tunnen oloni riehakkaaksi. Haluan taas tanssia ja kiskaisen Eeron ylös sohvalta.
”Sunnuntaina sataa aina”, laulan ja lisään mukaan vähän särökitaraa.
”Onneksi nyt on maanantai”, Eero naurahtaa ja minäkin nauran, kun hän suutelee minua.