Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Mielipiteet Vanhenemisen ristiriitaa
QR-Code dieser Seite

Vanhenemisen ristiriitaa Hot

Vanheneminen on outoa, ei kai sitä muutenkaan voi ilmaista. Miettikää - sisällämme asuu keskenkasvuinen mieli, tässä vanhenevassa kehossa asuu jotain hyvin nuorta, ehkä jopa iätöntä. Välillä tunnen itseni aikuiseksi, aikuisemmaksi, mutta sitten taas toisessa hetkessä olen kuin lapsi sormi suussa ja kaikki opittu on jossain unohduksissa. Katson peiliin ja ihmettelen, miksi näytän tältä miltä näytän. Miksi koko olemukseni on käynyt vieraaksi. Tämä on kuin murrosikä - olo on kömpelö, en hallitse enää raajojani. Kävelen erikoisesti ja köpötys ei ole enää vieras sana kokemusmaailmassani. Ei, se on tuttuakin tutumpaa. Varsinkin, kun ulkona jäisillä kaduilla etenen katse maahan luotuna ottaen tipuaskeleita ja mietin, mistä voisin ostaa kenkiini liukuesteet. Lenkille kaipaa jotain tukea ja nyt ne 45-vuotislahjaksi saadut kävelysauvat, jotka silloin ehkä tuntuivat hiukan mummomaisilta, tuntuvat niin tarpeellisilta. Ei siksi, että kävely olisi reippaampaa, vaan siksi, että niihin voi nojailla mukavasti aina silloin tällöin köpöttelyn lomassa.

Mutta miltä tuntuu, kun ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä alkaa jossain vaiheessa elinkaarta väistämättä kasvaa ja kasvaa. Se tuntuu jo nyt todella kummalliselta. Yleensä sanotaan, että ihmiset vanhetessaan tyyntyvät ja tyytyvät siihen mitä on ja hyväksyvät olemassa olevan totuuden ja todellisuuden. Ehkä niin onkin joidenkin kohdalla, vaikka uskonkin, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen tunteen ja tunnelman välillä kasvaa koko ajan lähes jokaisen ihmisen kohdalla. Tuon ristiriidan ei tarvitse olla kuitenkaan negatiivinen asia. Sitä kannattaa vain hiukan tutkia.

Mitä tapahtuu siis, kun ihminen vanhenee ja muuttuu vuosi vuodelta enemmän ulkoisesti itselleen vieraaksi tai alkaa muistuttaa vaikkapa omaa äitiään tai isovanhempiaan. Omilta vanhemmilta näyttäminen on monelle sellainen "ei, en halua"- juttu. Se kertoo konkreettisesta ikääntymisestä ja samalla myös juuret paljastuvat ja joillekin juuri ne juuret, joita ei niin tahtoisi tunnustaa omikseen.

Ajattelen, että ristiriita sisäisen ja ulkoisen välillä on kuin silta, jossa hämmennys kehosta on sillan toisessa päässä ja toisessa päässä puolestaan on muuttumaton minuus, ikuinen nuoruus ja viattomuus. Siellä on tietoisuus jostain pysyvästä meissä. Tuolla sillalla voi käyskennellä puolivälissä maisemia katsellen, jolloin mieli hyväksyy molemmat puolet todellisuudeksi. Silloin on ikään kuin sinut itsensä kanssa. Välillä voi kävellä sillan päähän asti ja keskittyä olemaan enemmän sisäisyytensä kanssa sen vilpittömyydestä ja viattomuudesta nauttien. Toisinaan elämä taas täytyy kohdata ikä ja sen tuottamat rajoitteet huomioon ottaen ja armahtavaisesti antaa itselleen kehon vaatima lepotako.

Ulkoinen rapistuminen kertoo kuitenkin egolle karua kieltä. En voi riippua kiinni ulkoisissa asioissa - kehoni kertoo sen minulle selvästi. Kaikesta ulkoisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Vanheneminen on tavallaan viesti, joka kertoo ihmiselle, että on aika lakata pikkuhiljaa riippumasta kiinni yhtään missään, koska kaikki on häilyväistä ja muuttuu ennen kuin huomaatkaan. On pakko (jos haluaa olla onnellinen) hyväksyä se mitä on nyt, tehdä se mitä haluaa - nyt. Sisäinen ihminen ei vanhene, ei rypisty, eikä ala köpöttää. Koen, että oma sisäinen ihmiseni on vakaampi koko ajan. Sen ei tarvitse enää kompuroida niin paljoa ja jos se kaatuu, se hyväksyy sen ilman suurempia ihmettelyjä. Olen löytämässä kyvyn hyväksyä kaikki asiat sellaisena kuin ne tulevat. Ehkä se on ikääntymisen ansiota ainakin osittain.

Silti ristiriita, jonka koen katsoessani itseäni tuoreissa valokuvissa on aina läsnä. Näytän äidiltäni, en minulta, en siltä, mitä tunnen sisälläni. Olen muuttumassa vieraaksi itselleni, mutta se vierauden tuntu vie minua lähemmäksi omaa nuorta sisintäni. Se on nyt tutumpi kuin tuo vanheneva nainen peilissä tai kuvissa. En kuitenkaan halveksi tuota hiukan oudolta vaikuttavaa, joskus äitini "tietäväisellä" äänellä puhuvaa hahmoa. Ei, koen myötätuntoa ja lämpöä. Niin paljon nuo silmät ovat nähneet, niin paljon nuo rypistyvät kädet ovat tehneet erilaisia, ihmeellisiä asioita. Tuo mieli, kuinka se on oppinut ja kuinka paljon unohtanut. Keho muistaa kaiken ja vanhenee, koska se joutuu kantamaan painavia taakkoja - usein itse aiheutettuja. Tuo rapistunut mielen asumus natisee ja nitisee nahkoissaan, mutta sen muisti on veitsenterävä ja elämisen jäljet esillä, kuten käyttöastiassa kuuluukin olla.

Mieli, sielu, mikä onkaan sisällämme ei vanhene, mutta suostuu mieluusti asumaan vanhemmassakin kehossa ja tuntuu itseasiassa viihtyvän siellä päivä päivältä paremmin.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 3 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
5.0  (3)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Vanhenemisen ristiriitaa 2017-03-27 14:08:48 T. Henrik Lahtonen
Arvosana 
 
5.0
Arvostellut: T. Henrik Lahtonen    March 27, 2017

Voi, kuinka oikeassa olettekaan, Tuija!

Olen pohtinut täsmälleen samoja asioita. Etenkin ensimmäinen kappale teki minuun suuren vaikutuksen. Olette löytänyt sanat, joilla kuvata tuota tuntemusta, joka minun sisälläni on ollut enimmäkseen sanatonta, tunnetta. Minullekin olemukseni on käynyt vieraaksi, jopa vastenmieliseksi samalla kun sisäisesti olen yhä - aina - kuusitoistavuotias.

Tuija, tunnen kanssanne eräänlaista kohtalonyhteyttä luettuani hienosti kootun tekstinne. Kiitos siitä.

Hienoa kevättä!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Vanhenemisen ristiriitaa 2017-02-13 14:19:57 Ryövärintytär
Arvosana 
 
5.0
Ryövärintytär Arvostellut: Ryövärintytär    February 13, 2017
  -   Kaikki arvostelut

Olet oikeassa, TuijaK, ulkoinen ja sisäinen ajautuu ihmisen vanhetessa koko ajan suurempaan ristiriitaan. Meillä ei ole sellaista vanhenemisen kulttuuria, jossa ikä tuo tullessaan sallittuja paheita, etuuksia, joista nuoremmat voivat vain uneksia. Jos meillä sellainen olisi, emme suhtautuisi vanhenemiseen niin nuivasti. Nykyihmisen pitäisi näyttää nuorelta ja kauniilta vielä kuusikymppisenäkin, käydä salilla kolmesti viikossa, jaksaa harrastukset ja työt ja paskat parisuhteet ikihymy naamalla. Juosta vähintään se puolimaraton kerran vuoteen, jotta olisi oikeutettu kulkemaan verkkareissa. Vähemmästäkin väsyy ja ahdistuu.

Minä olen 39-vuotias, enkä tahtoisi olla vuottakaan nuorempi. Olen joskus todennut, että paras tapa välttyä ikäkriisiltä on elää kurja lapsuus, silloin ei tee mieli palata entiseen. Toki minuakin vanheneminen ajoittain mietityttää, mutta enemmän se on sellaista iäisyyden pohdintaa.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Vanhenemisen ristiriitaa 2017-02-11 16:23:07 Arska
Arvosana 
 
5.0
Arska Arvostellut: Arska    February 11, 2017
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tuo on sisäistä itsetutkiskelua. Oman elämäfilosofian etsimistä, tai enneminkin sen perussteellisempaa järjestelyä. Vanhenemme, tunnemme sen, mutta emme siihen voi vaikuttaa muutoin, kuin hyväksymällä se eteen tulevana totuutena. Vaikka ei se tule mistään, se on ollut läsnä aina, nyt vain huomaamme sen. Ja mikä siinä on parasta. Juuri se, että sisäisesti tunnemme yhä itsemme niistä samoista seikoista, joita liitämme nuoruuteen. Tuot esiin upeasti näkemyksiäsi ja ajatuksiasi. Seurattuani tekstejäsi Kirjoittaja.fi sivuilla, en tunne yllättyväni.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS