Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Jännitys & toiminta Mammanpoika II versio
QR-Code dieser Seite

Mammanpoika II versio Uusi




I

It's a sin, soitti Radio City Antin viskatessa roiskeläppää mikroon. Hän hyräili mukana ja puhalteli purkkapalloja, vaikka luuli vihaavansa pop-kulttuuria. Yhdellä armollisella kädenheilautuksella hän raivasi tilaa einespakkausten, leivänkannikoiden ja likaisten astioiden vuoreen; otti kaapista viimeisen kertakäyttölautasen ja yritti löytää haarukan.
Siivooja tulisi vasta ensi viikolla.
Pehmentää ihon, sanottiin. Hänen teki mieli juoda tiskiainetta ihan vain siksi, koska se oli vihreää. Voisi pestä itsensä sillä. Tulla pehmeäksi sisältä ja ulkoa, päälaelta ja alapäästä — jotta Hän voisi koskettaa. Hän, yläasteen kaunein mimmi.
Antti pyyhki sormensa talouspaperiin ja vei pienen palan pizzaa huoneensa lattialle. Sauli no:8 tuli esiin. Harmaan villasukan näköinen hamsteri kipitti ontuen suoraan aterialle. Antti avasi ikkunan, nitkutti sitä. Kitinä sekoittui sulavan maan hajuun. Siivouskomerosta löytyi Monkeyn vaijeriöljyä. Kohta saisi nitkuttaa muutakin, hän hymyili ja liikutteli lasia uudelleen. Saranat myöntyivät. Jo mauton purkka sai uuden kodin ikkunalukon pesästä. Ei menisi vahingossakaan lukkoon. Hän heittäytyi sängylleen ja ihmetteli, miksei ollut tullut ajatelleeksi suunnitelmaa jo aikaisemmin.
Äiti kampeaisi itsensä pyörätuolista sänkyyn vasta yhdeksältä, kuuden (miljoonan) tunnin päästä.

Luppoaika paljasti huoneen eri valossa. Antti melkein säikähti, kun näki vanhan Jonna Tervomaa-julisteensa Rotting Christin ja Possesed’in välissä. Oliko se noloa? Entä Samantha Fox sängyn takana. Mitä Hän siitä ajattelisi?
Foxin yläkulma repsotti. Vaaleanpunainen nuppineula roikkui edelleen kulmasta, kuin yrittäen painollaan saada julistetta irti seinästä.
Ei, Antti ajatteli. Tämä on kotini. Tämä on minua. Otan riskin olla ihminen. Nolo ihminen. Julkea ihminen.
Antti hieroi kaljuaan. Naurahti. Onneksi hänen nimensä ei ollut Tero.
Sileä pää vetosi tiettyihin tyttöihin. Ainuttakaan heistä hän ei ollut onnistunut saamaan omaan huoneeseensa. Huone oli tavallaan vielä neitsyt. Hänen omalla sängyllään oli vielä poikuus tallella, vaikka hän itse oli sen jo menettänyt. Ja kerran menetettyään varmistellut, että pysyykin poissa.
Olikohan se vielä neitsyt? Antti mietti, mutta pyyhki ajatuksen nopeasti pois. Tämä tyttö oli jotain muuta, vakavampaa, naisellisempaa. Kunnioitettavampaa.
Kouluruoka oli yleensä vitsi, mutta se kinderperuna, jonka hän oli juljennut vipata olkansa yli, olikin Amorin nuoli. Tarkoitus oli ollut singota peruna niin kauas, ettei heittäjää voinut jäljittää. Mutta se oli hajonnut haarukkaan ennen aikojaan, ja tipahtanut viereisen pöydän tarjottimelle. Vastaus oli tullut nopeasti: kumiperuna oli mäjähtänyt Antin takaraivoon.
He olivat kääntyneet yhtäaikaa ja se oli iskenyt Anttiin heti.
Tiinan katse oli ollut suora ja vahva kuin meri, vaikka se tuli hieman alta kulmain. Kuin prinsessa Diana plus katseen riettaus. Antti tiesi että Tiina harrasti näyttelemistä, tyttö ei väistellyt tilanteita. Kun Tiina oli sipaissut krepattuja hiuksiaan korvan taakse ja antanut piruilevan hymyn, Antti oli haukkonut henkeään. Mutta ei siinä ihastuksen edessä, vaan sisällään.
Jostain oli pudonnut pohja.

Oven kolahdus katkaisi muiston.
— Mä meen töihin, älä häiritse, äiti sanoi.
— Joo.
Äidin makuuhuoneen äänieristetty ovi sulkeutui. Nyt ei voisi käyttää puhelinta hetkeen. Antti vilkaisi seinäkellon viisareita, joista vain yksi liikkui. Muut olivat juuttuneet paikoilleen. Ikuisuus iltaan. Hamsterin juoksupyörä kolahti. Pizzanpala oli kadonnut. Antti muisti ikuisuusprojektinsa.
AGM. Sen näyttäisin hänelle.
Hän etsi pikaliiman ja pinsetit, ja nosti rakennelman laatikosta varovasti esiin. Tiina tulisi häikäistymään.

Huhtikuun aurinko värjäsi lännen seinät punaisella. Viimeinen päivänsäde singahti Antin huoneen nololle kukkatapetille. Piipitys täytti ilman. Poika istui huonossa ryhdissä sängyllään ja näpytteli elektroniikkapeliä. Aina, kun hän vilkaisi kelloa, peli rankaisi: syyttävä hälytys kertoi että Donkey Kong-gorillan kivi tappoi Marion.
Äiti oli jo mennyt nukkumaan, ottanut unilääkkeensä.
Kohta kello olisi kymmenen.
Sauli liikahteli nurkassa, tyttö pojan mielessä. Hän seurasi seinän varjonäytelmää. Pian hän saisi Tiinan kotiinsa, huoneeseensa, sänkyynsä.
Oven ja äidin kautta hän ei ketään saisi. Yritetty oli.
Samantha Foxin vieressä liikkuvat varjot katosivat — valoon. Taskulampun valokeila välähti kerran, kaksi, kolmannen kerran. Se oli sovittu merkki.
Antti henkäisi, nousi pantterimaisesti ikkunalle. Lasi peilasi hänen kasvonsa: kaljun pään ja kuopan leuassa, terävähkön nenän ja lättänät kasvot, joiden sisällä näkyi meikattu jumalatar. Kuka oli kenen kasvojen sisällä?
Ikkuna aukesi ääneti. Antti ojensi kätensä. Se vapisi.
Kun sormet koskivat toisiaan, sävähdys kulki Antin kehon läpi. Hän olisi halunnut sanoa ”tervetuloa minuun, täällä ei ole kukaan koskaan käynyt” mutta ei pystynyt. Tiina naurahti. Antti pelästyi. Sanoiko hän sittenkin sen ääneen? Ei, Tiina näki Foxin julisteen. Tai Tervomaan. Tai Possesedin. Tapetin?
Miten mä ikinä selviän tästä kunnialla. Vai pitääkö edes olla kunniallinen?
Antti pyöri ympyrää. Hän oli enemmän vieras huoneessaan kuin Tiina, joka istui kivipestyine farkkuineen ja ilmavine hiuksineen sängylle. Poika katsoi tyttöä kuin ilmestystä. Mitä sellaisille sanotaan? Silloin hän muisti.
Se oli paketoitu folioon, koska parempaakaan kääröä ei ollut löytynyt.
Greipin kokoinen hopean värinen pallo kierähti Tiinan ojennetuille kämmenille. Tyttö oli ymmärtänyt Antin eleistä, että hetki oli harras. Punaiset kynnet alkoivat kuoria palloa siivu kerrallaan. Antti tarkkaili. Lopulta se oli paljas. Pyöreähkö rakennelma muistutti epäsäännöllistä himmeliä. Rakennusaineina ei ollut olkia, vaan pieniä luita.
— Kiitos, Tiina sanoi häkeltymättä, ja Antti näki että tyttö tarkoitti sitä. — Onko sillä nimi?
Antin suu liikkui ensin äänettä, sitten tuli sanojakin.
— Ars Gratia Mortis. Taidetta Kuoleman Takia.
— Onko nää marsusta?
— Hamsterista.
— Missä se elävä on?
— Mistä sä tiesit että mulla on eläväkin?
— Jos on kerran lemmikin ottanut, ei niistä haluu luopuu.
— Se oli syntymäpäivälahja. Joku oli tuonut häkin ja Saulin lahjapaperissa oven eteen sinä aikana kun mä olin syntymässä. Tää on nyt kahdeksas.
Antti avasi häkin oven. Eläin vilahti sängyn alle.
— Kokeile näillä, hän sanoi ja ojensi sipsipussia Tiinalle. Tyttö katsahti Anttiin, mutta asetti sitten luuhimmelin varovasti sängylle, otti murusia pussista ja meni lattialle.
Ja sieltä se tuli, Sauli no:8. Hamsteri kiipesi empimättä tytön kädelle, paikkaan, jossa kaikkien sen edeltäjien luut olivat juuri olleet. Antautui viikset väristen silitettäväksi. Antti tuijotti. Hän oli kateellinen molemmille. Saulille siksi että Tiina koski sitä, ja Tiinalle siksi että sai koskea Saulia.
— Skeidanen otus, Antti sanoi.
— Höhlä. Et oo siivonnut sängynalustaas.
Tiina nyppi eläintä. Se alkoi kuin alkoikin näyttää puhtaammalta, melkein kauniilta — joskin ylensyöneeltä. Enempää Antilla ei ollut annettavaa, ellei laskettu häntä itseään.
— Tiina, hän sanoi ja Tiina katsoi takaisin. Tämä laski puhtaan jyrsijän lattialle, siirsi hellästi taideteoksen sängyllä sivuun ja taputti päiväpeittoa vierellään.
Antti alkoi vapista. Hän kompuroi sängylle ja istuutui tytön viereen, kuin pyhäkoulussa.
Tämä ei voi olla totta.
Eikä se ollutkaan. Antti nuolaisi ennen kuin tipahti. Juuri kun tytön käsi osui pojan reidelle ja pojan käsi tytön reidelle, ehkä enemmän sisäpuolelle kuin päälle; juuri kun huulet alkoivat lähestyä toisiaan, ovi rämähti auki.
Toinen sarana irtosi. Tiina hypähti ilmaan vaikka istui. Kuului vaimea rusahdus.
Ei, Jumala. Ihan mitä vain, mutta ei tätä. Taas.
Oviaukossa oli pyörätuoli ja siinä istui Perkele. Sekunnin kymmenesosan vielä hiljainen, lihava, hikinen ja vääristynein kasvoin tuijottava paholainen.
Sitten se alkoi. Ääniase laukesi. Sylki lensi ja kädet viuhtoivat, aivan kuten joka kerta kun Antti yritti esitellä jonkun tyttöystävänsä. Kirosanat ja solvaukset puhkaisivat vähänkään säädyllisen sielun. Tiinan hiukset heiluivat ilmavirrassa. Antti räpytteli silmiään etteivät ne kuivuisi. Pyörätuolissa istuvan hyllyvät rintaleilit piirtyivät hikiseen yöpaitaan. Rippikoru pomppi kaulalla kuin pappi kiirastulessa. Sillä hetkellä pojan katse lasittui ja keho tiesi vain yhden vastareaktion. Tyttö oli viskattava pihalle. Tyttö ei kuulunut perheeseen. Hän oli paha. Toiminto oli ollut aina refleksinomainen, mutta nyt Antti empi sekunnin. Kyse oli Hänestä, Valitusta. Se riitti. Tennari vilahti ikkunalla ja Tiina oli kadonnut omin avuin.
Ovella huohotti ja virnuili Helena, äiti, johon poika oli sidottu näkymättömin ja tuhoutumattomin sitein. AGM oli pirstaleina sängyllä eikä Saulia näkynyt tai kuulunut. Se oli kai kuollut järkytykseen sängyn alla.
Antti toivoi itselleen samaa.


II

Myrsky riehui huoneessa. Ikkunat oli pimennetty ja valo välähteli. Huudahdukset kimpoilivat seinistä. Kasvot olivat hiljaa eikä mikään liikkunut.
Television ruutu pimeni, VHS raksui. Peter kiitti mielessään vapaaehtoisen taidekurssin osallistujien kärsivällisyyttä, avasi sälekaihtimet ja sanoi kehonrakentajalle sopimattomalla naisellisella äänellä:
— Myrsky on Shakespearen viimeinen yksin kirjoittama näytelmä. Siinä on tragediaa ja komediaa, mutta virallisesti näytelmä luokitellaan romanssiksi.
Antti katkaisi pyörittelemänsä kynän.
Romanssi keskeytettiin. Miten helvetissä äiti heräsi? Liian vähän unilääkkeitä? Vuotava ovi? Yliluonnollinen yhteys?
— Oli onnea, että satuin käymään Lontoossa ja löysin tämän uunituoreen nauhoituksen. Tätä ei ole moni nähnyt. Tiedättekö mikä on teatterinäyttelemisen ja elokuvanäyttelemisen ero?
— Huutaminen! Antti sanoi.
— Jaha, herra Maanvirta on hereillä. Kyllä, sekin. Äänen on kannettava viimeiselle penkkiriville asti. Mitenkäs tuo elekieli sopii kuvaan?
Opettaja heilautti moppitukkaansa.
Tiinan elekieli kertoi että se oli ollut valmis.
Koulun kellot kajahtivat: dinggg donggg!
— Jaha, kellot soivat. Kenelle? Heh heh… Kotitehtäväksi essee esittämästäni kysymyksestä.
Voisin pyytäää Tiinalta anteeksi.
Peter käänsi leveän kukkapaitaisen selkänsä luokkaa kohti ja kumartui ottamaan videonauhaa pois..
Ei. Parempaa. Opetan häntä.
Antti lähestyi opettajaa.
— Peter, mulla olis pyyntö.

Betonikoulun asfalttipihalle purkautui ovista väriläiskiä. Ne kasaantuivat harmaalle alustalle suurempiin ja pienempiin ryhmiin. Jotkut yksilöt harhailivat niiden välissä, yrittivät kiinnittäytyä johonkin siinä onnistumatta. Löysivät ehkä toisensa.
Antti ei harhaillut. Hänellä oli selkeä päämäärä, mutta kiemurteli pihaa ympäri kuin käärme flipperissä. Käsi oli farkkutakissa kuin Napoleonilla. Tosin hän näytti enemmän salamurhaajalta.
Kohde taivutti päätään taakse ja nauroi. Muut huomasivat Antin ensin. Puolet tytöistä oli inhoavinaan, puolet hymyili avoimesti. Tiina kääntyi. Antti mieluummin riisuutuisi torilla munasilleen ja laulaisi Ukko Nooan kuin seisoisi tässä, pyytämässä anteeksi ja uutta mahdollisuutta.
Hänen suunsa avautui mutta mitään ei kuulunut. Joku tirskahti. Pojan otsalle nousi lämmin, pakottava puna. Tiinan kylmä katse ei antanut armoa. Antista tuntui kuin olisi ollut hehkulamppu, jota jok’ikinen silmäpari tuijottaa. Hän oli kääntyä pois, kun jokin takaraivossa sanoi, että tämä hetki sanelisi lopun elämän.
Hän otti kätensä povitaskusta ja näytti VHS-nauhan kantta Siinä oli puolialaston mies. Se ei vielä tehnyt vaikutusta, vaan teksti kuvan yläpuolella: William Shakespeare, The Tempest.
— Mutsi lähtee ensi yöksi Asuintalolle kuntoutukseen, Antti sanoi.
Ei anteeksipyyntöä, ei selittelyjä, vain toteava lause. Kaiken muun Tiina sai lukea rivien välistä. Tyttöporukkakin osasi lukea. Sieltä kuului hiljainen ”ooooooooo”.
— Heti koulun jälkeen? Tiina kysyi.
Jumalauta mikä muija! Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?
— Kymmeneltä. Sauli herää hämärässä, Antti vastasi.
Tiina hymähti ja hymyili. Välituntikello sanoi ding dong.

Heti oven avattuaan Antti putosi: jalat osuivat maahan, menivät polvia myöden lattian sisään. Äiti odotti eteisessä kädet puuskassa.
Miten hän voi tietää?
— Sait nimettömän kirjeen, poika. Onko sulla ihailija?
Huh...
Antti sai jalkansa liikkeelle ja nappasi kirjeen. Äiti iski silmää. Se ei muistanut taaskaan kohtauksesta mitään. Joskus jopa ihmetteli ääneen miksei poika tuo tyttöjä kotiinsa. Antti vilkaisi kaulaa, joka oli ollut eilen raivosta punaisena. Risti makasi liikkumattomana. Paitsi että se ei ollut risti, vaan pieni avain.
— Kiitti, Antti sanoi ja sulkeutui huoneeseensa. Äiti koputti oveen.
— Mä meen töi…
— Joo! Antti sanoi ja repi kirjeen auki.

”Sodankylässä 09.04.1989

Antti!

Pyydän, älä tuhoa tätä kirjettä ennen kuin olet lukenut loppuun. Sitten voit polttaa, haudata tai syödä sen jos siltä tuntuu.
Antti, siitä on nyt 10 vuotta kun lähdin. En aio pyytää anteeksi, koska sellaista ei voi antaa anteeksi.
Nyt olet tarpeeksi vanha kuulemaan totuuden. Lähdin koska äitisi halusi niin. Minun on kerrottava, että Helena oli nymfomaani. Hän ei saanut koskaan tarpeekseen. Eikä se loppunut onnettomuuteen tai vammautumiseen. Anteeksi että olen seikkaperäinen, mutta vaikka hänen jalkansa halvaantuivat, alapää oli yhä kykeneväinen nautintoon. Kun en enää osannut enkä halunnutkaan tyydyttää häntä, äitisi katkeroitui ja heitti minut ulos. Lähestymiskielto tuli perässä. Se oli laajennettu perheen sisäinen lähestymiskielto. Helena oli taitava perustelemaan asioita. Hän haaveili lakimiehen urasta. Sinun syntymäsi tuli väliin. Ehkä hän syytti minua siitäkin.
Jos olisin jäänyt, se olisi ollut helvetti. Niin ajattelin silloin, enkä yrittänytkään ottaa yhteyttä. Olin jopa helpottunut ratkaisusta, sainhan syyn jatkaa elämääni parhaaksi katsomallani tavalla. Siitä tulikin ihan hyvä. Mutta nyt ymmärrän, uuden lapseni kautta, että jätin sinut pulaan.
Olisinko voinut tehdä silloin jotain enemmän? Olisinko voinut lepyttää Helenan?
Tuottaa tuskaa ymmärtää, että näillä tiedoilla tekisi eri päätöksiä menneisyydessä, ja elämä voisi olla parempaa. Ehkä.
Oletan että sinulla on mennyt kuitenkin ihan hyvin, koska koulusta ei ole kuulunut mitään. Niin, entiset kollegani lupasivat ottaa yhteyttä, jos jotain sattuu. Mitään ei ole kuulunut.
Olen ylpeä sinusta. Erityisesti siitä että jäit omaishoitajaksi.
Mutta on jotain mitä haluan vielä kertoa sinulle. Se liittyy siihen kolariin. Mutta mieluummin puhun kasvotusten kuin kirjoitan. Ehkä se on osittain tekosyy nähdä sinua.
Olisiko mahdollista tavata? Jos vain pystyt, etkä vihaa liikaa? Sinulla on syntymäpäivä muutaman päivän päästä. Jospa matkustaisin silloin etelään? Kirjoita minulle, olipa vastaus mikä tahansa.
Odotan kirjettäsi. Voit myös soittaa. (9693)-2357420

Terveisin isäsi
Jaakko Maanvirta
Ojatie 6
99600 Sodankylä”

Satoi lunta. Tai siltä se näytti kun Antti repi kirjeen silpuksi ja sinkosi palat ilmaan. Hän tajusi sen itsekin ja hörähti. Sataa lunta.
Lattialla liikahti jokin. Yksi suurempi paperin pala ryömi, tunnusteli revittyjä kavereitaan. Sillä oli jalat, korvat, häntä ja nimi: Sauli.
Tiina oli puhdistanut sen paperinvalkoiseksi. Antti mietti miltä isän kirje tuoksui hamsterin nenässä. Jos se söisi sen ja kuolisi? Ei se niin tyhmä voi olla.
Jyrsijä jäi sykkimään yhden palan kohdalle, eikä poistunut ennen kuin Antti noukki paperin. Siinä luki puhelinnumero.
Hyvä on. Jos Hän nyppi Saulini puhtaaksi, ja se nuuskii isäni yhteystiedon kohdalla, on se jo Merkki. Vaikken niihin uskokaan.
Antti meni eteiseen, nosti modernin kuulokkeen ja valintaääntä kuuntelematta näppäili numerot. Hän nosti luurin korvalleen ja alkoi odottaa — mutta kuulikin huohotusta.
— Fuck! Häneltä pääsi.
Hän oli unohtanut että äiti oli töissä. Jo puhelinta sulkiessaan Antti tiesi höristää korviaan. Hetken päästä äänitiiviin oven läpi kuului kirosanoja. Kahva kävi ja 80-luvun lopun uuden ammattiryhmän lahjakas edustaja ilmestyi ovenrakoon.
Äiti oli suosittu. Hänellä oli halutessaan seksikäs ääni.
— Pitäis soittaa koululle yhdestä tärkeestä kotitehtävästä.
— Hmh, hyvä on. Viis minuuttia, asiakkaita on jonossa, Helena äsähti ja sulki oven.
Antti muisti numerot jo ulkoa. Tällä kertaa vastasi hento miesääni.
— Moro. Sauli kehotti soittamaan… Mun lemmikki, älä kysy. Ota yöjuna ja tuu torstaina Eltsin pizzeriaan kolmelta. Saat kertoo siitä onnettomuudesta. Sä tarjoot. Mun synttärit.
Puhelun jälkeen Antti söi jääkaapista maksalaatikon ja rullasi televisiokompleksin nauhureineen huoneeseensa. Kytki sähköt, otti satunnaisen videonauhan ja tunki sen sisään. Shakespearen kanssa hän ei halunnut ottaa rullautumisen riskiä. Ruudulle lävähti voihkiva nainen. Se oli Emmanuelle, äidin nauhoitus parin vuoden takaa.
Tekniikka toimi, taide ei. Antti keräsi laatikosta pienet luunpalaset ja pikaliiman ja aloitti luuhimmelin uudelleenrakentamisen. Siitä tulisi entistä symmetrisempi. Kalmaisempi.
Hänen takaansa kuului ääni. Kuin hesarin lehteä käännettäisiin. Se oli Samantha Fox, joka nyökkäsi seinältä toisenkin nuppineulan irrotessa seinästä. Juliste jäi keskimmäisten kiinnikkeidensä varaan. Antti valitsi mielessään sen vaaleanpunaisen nuppineulan. Jotenkin sopi paremmin aiheeseen.

Tarkoitus pyhittää valheet, vai miten se meni?
Antti hyräili. Hän nippasi pisaran liimaa viimeiseen luunsiruun ja asetteli sen paikoilleen. Kellon viisarit osoittivat kaikki länteen. Äidin makuuhuoneen ovi aukesi, rullaava ääni sulkeutui vessaan.
Juuri ajoissa. Se olisi ainakin vartin siellä.
Nuppineula lepäsi pöydällä terävänä.
Antti otti sen — ainoan työkalun jota tarvitsisi — ja hiipi äitinsä huoneeseen. Huonetta valaisi vain pieni yölamppu. Kaihtimet olivat kiinni. Äiti ei huomaisi mitään. Lukitun lipaston päällä odotti Normisonin bentsodiatsepiinikapselit, vesilasi ja oranssit sakset. Äiti oli saanut onnettomuuden jälkeen nielemispelon eli fagofobian, oli terapeutti opettanut. Siksi unilääke oli valutettava kapselista lasiin.
Antti poksautti paketin taaimmaisesta levystä kaksi kapselia ulos, puhkaisi niihin neulalla reiän ja puristi sisällön lasiin. Hän palautti tyhjät takaisin levyyn. Hengenvaaraa ei ollut. Jalat vain lähtisivät alta. Niin sanotusti.
Hyvää yötä mutsi.
Kuului kiljahdus ja kolinaa. Antti kääntyi, muttei nähnyt ketään. Hän huokasi. Sitten se kuului: hänen nimeään huudettiin käheähköllä ja käskevällä äänellä. Se vapisutti. Hän siveli kaljuaan ja muisti taas, ettei muistanut onnettomuuden jälkeisistä vuosista paljoakaan. Kotiorjalla ei ollut elämää mitä muistella. Ainoat asiat jotka hän tiesi, oli se, että ukonilmassa pelotti vain salamat, ei ääni; kun taas parturissa pelotti se ääni, ei leikkaava kone.
Viime vuonna hän oli tirvaissut erästä wannabe-valokuvaajaa nenään. Tämä oli taidemuseossa ottanut hänestä varoittamatta kuvan — automaattisalamalla.
Antin nyrkki oli heilahtanut kontrolloimattomasti.
— Tullaan, hän huusi eteisestä.
Antti joutui nostamaan kasvovoidepurkin.
— Huomenna sitten siivoat kämpän. Ja palautat telkun ennen viittä. Matlock alkaa.
— Kyllä äiti.
— Ja hierot jalkapohjia. Saat leffaan rahaa. Sieltä tulee Indiana Jones.
Ei vittujakaan kiinnosta. Ei hierominen eikä leffa.
— Kiitti.
— Nyt nukkumaan. Eikä sitten valvota puoleen yöhön. Kasin aamu.
— Nuku hyvin.
Tunnin päästä mä ja Tiina sekstaillaan viiden metrin päässä sun sängystä. Ja sen jälkeen mä tulen näyttämään keskaria.

Koskaan ennen ei sekuntiviisari ollut näyttänyt jätättävän. Kukkatapetissa leikkivät samat pihapuskan varjot kuin eilen. Valomerkkiä ei tällä kertaa tulisi. Tiina soittaisi ovikelloa. Äitihän oli poissa. Kellotaulun viisarit muodostivat vaakaviivan. Oliko aika oikeassa? Antilla välähti: ovikellon käyttämättömät paristot seinäkelloon. Lisäksi se varmistaisi, ettei äiti vahingossakaan heräisi ylimääräisiin ääniin, kuten ovikelloon. Antti ponnahti sängystään eteiseen, näpelöi ovikellosta paristot ja meni puhelimen luo soittamaan naiselle. Sormet näppäilivät 10061. Neiti Aika sanoi: ”Hyvää iltaa. Tänään on huhtikuun kahdestoista, ja kello on kaksikymmentäyksi, seitsemäntoista ja neljäkymmentä neljä.”
Meitä ei häiritä tänään, Antti ajatteli ja nyppäsi verkkojohdon pois seinästä.
Hän ynnäsi sekunteja päässään kun vaihtoi paristot ja hienosääti viisarit. Hän haki jääpalat, avasi äidin Raffelit ja dieettikokiksen ja valmisteli Myrskyn. Kolmannen kerran suihkuun? Ei. Tulisi liian steriiliä. Miehen pitää tuoksua myös itseltään.
Kymmentä vaille kymmenen Antti petasi rypyttömän sänkynsä uudelleen. Hampaat oli hinkattu, suuvettä kurlattu. Kalsareissa tuntui kevyt puristus. Tiina oli taiteilijamaisuudestaan huolimatta aina ajoissa. Niin täsmällinen, että minuuttia vaille sitä piti oikein ihailla.
Nuori mies häälyi huoneensa kynnyksellä. Hän ei ollut varma mitä reittiä tyttöystävä tulisi.
Saa tulla jo! Ei tartte noin täsmällinen olla!
Kuului rapsahdus. Antti ryntäsi huoneeseensa, mutta ikkuna pysyi mustana ja liikkumattomana. Rapsahdus kuului uudelleen, Saulin häkistä.
Antti olisi voinut soittaa. Vehkasten numero olisi puhelinluettelossa. Mitä hän olisi sanonut vanhemmille. Päästäkää tyttärenne salatreffeille? Käytetään kondomia.
Pitkä viisari nytkähti uutta kierrosta.
Jos jotain on sattunut? Onnettomuus? Ryöstö? Raiskaus? Kidnappaus?
Murha?
Antti avasi ikkunan, työnsi päänsä ulos ja kuunteli. Aikoi mennä siitä ulos, mutta vetäytyi ja käytti ovea. Vain liikenteen kumu kaikui yössä, pihatie pysyi tyhjänä. Edes naapurissa ei riidelty. Antille tuli mieleen kauhistuttava ajatus. Jopa hirveämpi kuin se, että Tiinalle oli sattunut jotain.
Jos hän ei edes halua tulla. Teknisesti ottaen hän ei edes luvannut tulevansa. Antoi vain ymmärtää niin.
Mutta hän oli täällä eilen. Se on fakta. Äiti pelästytti hänet.
Tämä ole minun vikani. Tämä on äidin syy. Millä saisin sen hiljaiseksi? Millä uhkailisin?
Antti tajusi jotain. Hänen suunsa venyi vinoon hymyyn.
— Kokeillaan, hän lausui ääneen ja meni äitinsä makuuhuoneen ovelle.
Lukitsematon ovi päästi ulos tropiikin: kosteaa ja lämmintä ilmaa täynnä ylös alas sahaavaa syvää kuorsausta. Antti muisti lukeneensa, että naiset kuorsaavat vähemmän kuin miehet. Hänen äitinsä ei kuulunut niihin naisiin.
Helena saattoi juuri nyt nähdä kauniitakin unia.
Poika suunnisti lipastolle ja hapuili Fiskarsit käteensä. Hän hiipi kohti sängyn pääpuolta sakset kädessään, kumartui. Äidin otsassa pullotti verisuoni, samoin kuorsauksen tärisyttämässä paksussa kaulassa. Hengitys haisi. Hän ojensi vapaan kätensä kohti ja tarttui hellästi kohteeseensa. Nosti sitä. Se oli kevyt. Saksien suu otti ketjun väliinsä ja katkaisi sen vaivattomasti. Päät tipahtivat kaulalle, mutta pieni avain jäi käteen. Sahamainen ääni keskeytyi. Antti lakkasi hengittämästä. Sekunnit ryömivät. Miten kauan ihminen voi olla vetämättä henkeä? Lopulta Helenan suu avautui ja veti ilmaa sisäänsä. Virta olisi vienyt kärpäsenkin mukanaan.
Lipaston laatikon lukko antautui helpolla, mutta laatikon reunat takkuilivat. Siitä johtuen laatikon sisällys liikkui. Kuului rullaavaa ääntä. Hämärä piilotti esineet, sormet kopeloivat ja löysivät ne. Juuri kun Antti oli nostamaisillaan esineen ulos laatikosta, hän pudotti sen ja käännähti järkyttyneenä ympäri. Hän oli kuullut äitinsä huudon. Se viilsi tajuntaa kuin migreeni vuosi sitten. ”Kovempaa! Kovempaa!” kaikui korvissa yhä. Mutta Helena nukkui. Korvia repivä kuorsaus vain syveni. Antti tunsi hikoilevansa, eikä tiennyt missä ajassa oli, vai oliko monessa ajassa yhtä aikaa.
Hän pakottautui hengittämään, ja vieritti laatikon ulkolaidalle kolme erilaista seksilelua. Yksi oli realistisen näköinen, yksi muuten samanlainen, mutta juurestaan haarautuva tekopenis ja yksi oli mikrofonin näköinen.
Laatikon perällä oli peltinen karamellirasia.
Salaisuudet, ase äitiä vastaan.
Antti toivoi löytävänsä mahdollisimman häpeällisen fetissin. Varkaus ei olisi mitään sen rinnalla.
Poika jätti laatikon auki ja avaimen lukkoon tarkoituksella. Huoneensa sängyllä, roikkuvan julisteen alla, hän avasi laatikon, tuijotti hetken sisältöä ja ennen kuin mieli lopullisesti tuli raiskatuksi, vilahti siellä yksi selkeä ajatus, muisto. Silloin, kun hän pyysi Tiinaa luokseen koulun pihalla, hän oli ajatellut: ”Tämä hetki määrittelee loppuelämäni”.


III

Pakokaasut näyttäytyivät torstaiaamun vastavalossa erityisen saastuttavilta. Heräiltiin töihin ja kouluihin, monilla perjantai häämötti jo mielessä.
Kahvinvärisen talon vaahterassa viestitti talitiainen. Mitä se viestitti? Elämä on toivoa täynnä? Laulu lennähti ikkunasta makaavan pojan korviin. Hän oli tänä aamuna yksi niistä, jotka eivät olleet heränneet.
Ei voi herätä, ellei ole nukkunut.
Verestävät silmät etsivät valkoisesta katosta vastauksia, mutta katto oli puolueeton. Sauli ravasi juoksupyörässä kuin viimeistä päivää. Ehkä se olikin viimeinen. Kuka tietää.
Oppivelvollisuus ei saanut ajatustakaan.
Poika oli yön aikana vanhentunut. Tasan 15 vuotta sitten hän oli syntynyt aamulla. Unettoman yön aikana hän oli saanut kaikenlaisia oikeuksia, kuten oikeuden tehdä täysimittaisia työpäiviä, oikeuden perustaa yhdistys tai liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tai suorittaa aseluvan. Myös vastuut olivat kasvaneet. Antti oli nyt rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan, tosin lievennetysti. Mutta mikään näistä ei ollut hänen mielessään, sillä karamellilaatikko oli ollut kuin se Pandoran lipas, josta Peter oli joskus puhunut. Sisältä oli vyörynyt silmille lapsuuden kiroukset.
Vaikka Antti sai vastauksen hallitsemattomiin pelkoihin salamavaloja ja hiustenleikkuukonen ääntä kohtaan, silti hänelle jäi yksi kysymys.
Miksi? Miksi, äiti?
Ja ennen kaikkea, miksi helvetissä valokuvasit kaiken.

Naapurihuoneesta kuului kolinaa. Ilmeisesti lipaston laatikko lensi seinään tai oveen. Antti vääntäytyi istumaan. Väsynyt katse oli verenvahva.
Ovi avautui äkäisesti. Hyvin nukkunut äiti oli voimissaan ja latautunut. Hänen rintansa kohoili ja hengitys suhisi nenässä. Silmät kipinöivät, mutta ennen kuin suu avautui, Helena tajusi poikansa olemuksesta jotain. Jotain uutta. Eikä sanoja tullutkaan ulos.
Antin pää alkoi heilahdella terävän pehmeästi, ikään kuin kallon sisällä sumopainijat heittelisivät toisiaan kallon seinämiä vasten. Antti nousi seisomaan. Hän näytti hyvin pitkältä. Hän liikkui rauhallisesti mutta jotenkin nykien, otti yhden Polaroid-kuvan peltisestä karamellirasiasta. Hän lähestyi äitiään hitaasti, vähän niin kuin sätkynukke. Pysähtyi Helenan eteen ja tipautti kuvan tämän syliin. Mitään sanomatta poika käveli ulko–ovelle avasi sen ja palasi yhtä hitaasti, mutta kun oli kääntänyt pyörätuolin, hän antoi jalkojen laulaa.
Olisi luullut Helenan sanovan vaikka ”ei”, tai jotain, mutta ääntäkään ei kuulunut. Etuoven luiska sai ensikosketuksen tarkoitukseensa: pyörätuolipotilas rullasi yli, sekunnin kymmenesosassa. Kuljetusväline pysähtyi Tervetuloa -maton reunaan. Kyytiläinen ei: Helenan keho jatkoi liikettä ja lätsähti pihalaatoitukselle kasvoilleen. Tuoli kellahti vierelle.
Kaatunut katsoi heti ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Se rauhoitti. Vähän.

Poika hoiperteli takaisin, eikä pystynyt estämään eilisen maksalaatikon vyöryä kurkusta. Yhä saman värisenä, mutta vetisempänä se roiskui lattialle Polaroidin päälle. Vatsahappo ei riittäisi kuvan tuhoutumiseen. Antti löysi rikkaharjan, mutta kuva menivät harjasten läpi. Polaroid oli liimautunut lattiaan yhtä itsepäisesti kuin hänen verkkokalvoilleen. Oksennus levisi entisestään.
Antti piti tauon. Haki sitten tiskihanskat, joilla sai poimittua valokuvan ja pesi sen lavuaarissa.
Sytytysneste ja karamellirasia mukanaan hän suunnisti ulos. Pysähtyi äitinsä kohdalla. Jäi siihen hetkeksi, mutta jatkoi sitten matkaansa ja lopulta, kun kaikki valokuvat olivat takapihan grillissä ja saamassa tuomiotaan niskaan, Antti keskeytti liikkeensä. Ei se näin voisi mennä. Hän oli tuhoamassa viimeistä oljenkorttaan, ainoaa todistetta, joka voisi saada äidin pois talosta. Hän itse ei saisi sitä tapahtumaan. Ulkopuolisten voimien olisi puututtava asiaan.
Isä.
Hän saisi kertoa asiansa.
Ja niin poika nosti äitinsä maasta, kampesi mykän naisen takaisin pyörätuoliin ja veti sisälle.
— Vieri sänkyyn, hän käski.
Antti tönäisi pyörätuolin pois ulottuvilta ja aukaistuaan sälekaihtimet, kuulusteluvalon, kysyi ihmeellisen normaalilla äänellä: ”miksi”.
Ainoa mitä äiti vastasi, oli ”nälkä”, eikä Antilla ollut aikomustakaan antaa ruokaa.

Puoli kolmeen mennessä nälkä-sana oli saanut jo vatsan äänet tuekseen. Miksi-sana oli esiintynyt välillä yksin, välillä monipolvisten sadattelulauseiden seassa.
Oli aika hakea vastauksia muualta. Tänään Antti saisi ajaa Honda Monkeytaan ihan laillisesti.

Paksu ruskea kirjekuori lepäsi pöydällä. Pizzan tuoksu, puheen sorina ja aterimien kilahdukset täyttivät ilman. Ikkunan takana kiirehti ihmisiä. Isä olisi pulska, koukkunenäinen ja tummahiuksinen. Muuta poika ei isästään muistanut. Jos vuodet eivät olisi muuttaneet Jaakkoa, tämä käveli juuri tien yli. Nahkatakkinen romania muistuttava mies vilkaisi pizzerian ikkunassa tuijottavaa poikaa, kääntyi äkkiä vasemmalleen ja oli törmätä laihaan, puolikaljuun mieheen joka kiiti etukenossa kuin mäkihyppääjä. Joku oli selkeästi tulevaisuuteen kallellaan. Tuo joku hidasti vauhtiaan, tarttui ravintolan oveen ja harppasi sisään. Silloin Antti näki jäljelle jääneet tuntomerkit: koukkunenä ja kuoppa leuassa. Viimeksi mainitun hän oli unohtanut.
Jaakon haukankatse löysi Antin heti. Käsi nousi tervehdykseen ja mies hiihti pöydän luo.
— Kiitos, hän sanoi painokkaasti istuutuessaan. Antti potkaisi tuolia pöydän alta ja isä horjahti ja naurahti. Pojan kepposia.
— Mä tilasin jo molemmille, Antti sanoi. — Tässä on nyt hyvää aikaa sun kertoa miten ajoit päin puhelintolppaa.
Jaakko nyökytteli. Antille tuli mieleen se Hula-tyttö Nissanin kojelaudalla silloin, kun auto lensi ojan yli. Pienet kädet ja jalat olivat nousseet ilmaan hetken painottomuudessa.
— No niin, hyvä, suoraa puhetta, Jaakko aloitti, — joten kerrotaan nyt koko totuus. Olet tarpeeksi vanha.
— Niin tai 10 vuotta eli vakuutuspetoksen vanhenemisaika on ohi, Antti totesi.
Jaakko hätkähti. Ei tyhmä poika, hyvä hyvä.
— Sekin, Jaakko myönsi, — mutta syy miksi osuin tolppaan ei ollut vastaan tuleva auto...
Antti ei hätkähtänyt.
— … vaan sinä. Tai oikeastaan äitisi reaktio huutoosi.
Nyt Antti liikahti.
— Muistan että mutsilla oli huono olo. Kuulin yökkäileviä ääniä.
— Hmm. Ei aivan. Kuulit kyllä oikein mutta ei… Olit juuri täyttänyt viisi. Sinulla oli takapenkillä Wiev-Master, jota olit toivonut. Olimme menossa pohjoiseen sukuni luo. Äidilläsi ja minulla oli ollut vilkas yö, unet oli jäänyt vähiin. Helena näki sen ja halusi piristää. Hän kumartui syliini ja alkoi avata sepalusta. Tietysti minä… reagoin. Kaikki oli hyvin. Helena antoi suuhoitoa. Olin onnekas mies. Äkkiä sinä kirkaisit. Taisit tiputtaa sen lelusi lattialle. Helena pelästyi ja nykäisi päänsä nopeasti ylös, jolloin hänen takaraivonsa osui minua leukaan. Kieleni oli hampaiden välissä ja minä… ratti vain kääntyi. Ei ollut mitään väärällä kaistalla vastaan tulevaa autoa. Oli vain onneton sattuma, että se puhelintolppa oli juuri sillä kohdalla. Se osui Helenan kohdalle. Meillä muilla oli turvavyöt. Äitisi aina pakotti laittamaan ne.
Se oli siis minun vikani. Minua äiti on syyttänyt kaikesta.
— Anna anteeksi Antti, Jaakko kuiskasi.
Juuri silloin pizzat tulivat. Pojalle tarjoiltiin Frutti di Mare ja Jaakolle juustopizza. Ne näyttivät Antin silmissä paistetuilta oksennuksilta. Hän sysäsi ne sivuun ja työnsi kirjekuoren isänsä eteen. Tarjoilija hymähti mennessään.
Laihat vanhuuteen kääntyvät kasvot olivat huolettoman uteliaat, mutta tärisivätkö Jaakon kädet aavistuksen? Ehkä. Miehen liikkeet olivat viattomat hänen avatessa kuorta. Silmät vielä neitseelliset.
Polaroid Supercolor 1000 -pikakamerassa oli ollut kiinteä tarkennus ja tehokas salama. Valoa rajoittava pieni aukko maksimoi terävyyden: jopa maallikko saa hyvää jälkeä. Helenakin. Jaakko siis ymmärsi asian jo ensimmäisestä Polaroid-kuvasta, jossa näkyi alalaidassa paljaat rinnat, vatsa, naisen alapää ja haarojen välissä lapsen hiukset, joista naisen vasen käsi piti kiinni. Veti suorastaan. Reisissä näkyi vielä tikkien jäljet. Rinnat oli salama valottanut puhki, mutta navasta alaspäin kaikki oli selvää ja terävää.
Joissain kuvissa näkyi myös Antin kasvot ja hänen pitelemänsä tekopenis. Se näytti suurelta pienissä käsissä.
Jaakko muisti kameran. Se oli ollut valkoinen, keskellä sateenkaaren värinen raita. Kaupan kallein malli.
Helena oli ottanut syntymäpäivälahjansa sittenkin käyttöön.
Jaakko tunsi poikansa tuijotuksen yläotsassaan. Kuuli hengityksen. Odotuksen. Isän oli pakko yrittää. Hän nosti vettyneet silmänsä ja avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei ehtinyt. Antti nousi niin että polvitaipeet sinkauttivat tuolin kauas taakse, kädet tarttuivat pizzalautaseen ja heittivät sen korkealle keskelle ravintolaa.
UFO jakaantui kahtia. Pehmeämpi osa laskeutui naisen päälle, lautanen räsähti onneksi lattialle. Nainen kirkaisi. Antti kiehui ääneti. Ilma väreili pojan ympärillä. Jaakko näki koston polttavan poikansa sisuksia. Liekit tahtoivat ulos.
Poika sulloi kuvat kuoreen ja sihahti isänsä korvassa ”kusipäät” ja harppoi ulos. Asiakkaiden katseet siirtyivät Jaakkoon.
Tämä seurasi ikkunan läpi poikansa etääntyvää selkää. Hän oli toivonut saavansa hänet takaisin, edes osittain.

Hän oli kierähtänyt lattialle vatsalleen. Onneksi mattoja ei ollut. Ne olisivat rullautuneet esteiksi.
Helena, vaikka painoi 121 kiloa, sai kuin saikin vedetyksi itsensä puhelimen luo. Johdosta vetämällä laite rämähti alas. Hän näppäili 000 ja laittoi luurin korvalleen. Se oli mykkä. Hän kokeili: kyllä. Verkkojohto oli irti.
Vielä kaksi metriä niin…
Ovi kävi. Joku tuli sisään, pysähtyi. Helena ei nähnyt kuka se oli, mutta pelastus kiemurteli ilmaa pitkin hänen sieraimiinsa. Paksu ja rasvainen grilliruuan tuoksu. Siitä ei voinut erehtyä.
— Takaisin, Antti sanoi äänellä jota ei ollut uhmaaminen.
Helena aloitti maratoninsa uudelleen. Antin autettua hänet sänkyyn nälkään kuoleva sai todistaa mitä ihaninta näkyä. Poika nosti repustaan täytteitä pursuilevan hampurilaisen, ranskalaiset ketsuppipusseineen ja Coca Colan, jonka sihisevässä nesteessä kolahteli jääpalat.
Naisen silmiin syttyi valo. Kädet alkoivat ojentua kohti ruokaa.
— Onnettomuus ei ollut mun vika, Antti sanoi.
Äidin toivo sammui heti.
— Jos pyydät anteeksi, saat ruokaa.
— Anteeksi, sanoi äiti.
— Tulihan se sieltä, Antti sanoi ja lähestyi. Helena hirnahti, tippui melkein sängystä innoissaan. Juuri ennen kuin hän sai kosketettua ruokaa, Antti veti ne takasin.
— Saatanan kusipää! Luuleksä että pääset noin helpolla! Kadu aidosti! Niin aidosti kuin ikinä pystyt ja ehkä, EHKÄ saat elää!
Ulkoa kuului selkeä tööttäys, jokin oli auki, ikkuna tai ovi.
Helena katsoi epäuskoisena poikaansa. Ensin näytti että itku tulisi, mutta hän sanoikin:
— Antti muruseni, kasvattaisit tukkas takaisin, näytät niin alastomalta.
Naisen silmät suurenivat entisestään ja vihdoin se tuli. Se alkoi hytkymisenä. Sitten suusta alkoi purkautua ulvovaa valitusta, ensin vaimeana, pian kovempana. Itkuksi reaktion tunnisti vasta kun Helena hautasi kasvonsa kämmeniinsä ja tyrski niin ettei meinannut saada henkeä. Antti oli näkevinään kyyneleitä leualla.
— Antti rakas. Äitillä on niin kova nälkä! Helena sai sanotuksi.
Lopulta Antti vei hampurilaisen viereen yöpöydälle. Valitus katkesi kuin giljotiinilla leikaten. Uhri ponnisti yläruumiinsa eteenpäin ja sieppasi hampurilaisen. Suu alkoi jauhaa, eikä nielaisujen väliin jäänyt montaakaan pureskelua.
— Kuinka kauan sitä kesti? Antti aloitti.
— Älä jaksa. Tehty mikä tehty.
— Jumalauta, Antti sanoi ja ryntäsi ottamaan loput hampurilaisesta pois. Helena hätääntyi ja ojenteli käsiään vaativasti.
— Anna hali!
Nuo kädet on saatava kuriin!
Antti haki siivouskomerosta ilmastointiteippiä.
Vaikka oli vasta viidentoista, pojalla oli voimaa. Hän kumartui äitinsä puoleen, ja kun oli nostamassa leveitä reisiä, äiti otti korvasta kiinni. Takertui koko päähän. Antti läimäisi rystysillään kunnolla. Hämmennyksen aikana hän ehti niputtaa kädet pakettiin mukaan. Tajuttuaan tilanteensa vanha kunnon Äiti Helena tuli esiin. Nainen alkoi kiljua. Silmät muljahdellen hän syytti poikaansa onnettomuudesta ja kiittämättömyydestä, vaikka oli tämän sentään synnyttänyt. Haaveet oli murskautuneet synnytykseen. Hän muistutti, ettei poika tule koskaan löytämään rakkautta elämäänsä.
Se saattoi olla virhe.
Puolikas hampurilainen oli lipaston päällä. Antti otti edelleen solvaavan naisen hiuksista kiinni ja kiskaisi. Suu jäi auki. Antti tunki hampurilaisen syvälle. Hetken kuului vain Antin raju hengitys. Hänen rintansa näytti siltä kuin sydän haluaisi tulla ulos. Ruoka ei pidätellyt hampaita, ne olivat tottuneet jauhamaan. Nielaistuaan Helena röyhtäisi ja huusi nauraen: ”Kovempaa! Kovempaa!”
Vielä suurempi virhe.
Komento toi pojan mieleen vain yhden asian. Sen Antti haki lipastosta. Tai yhden niistä, mikä nyt käsiin sattui osumaan. Samalla tekniikalla kuin äsken, Antti sai survottua seksilelun suuhun.
Nyt tämä menee oikeaan reikään!
Helena pystyi enää mumisemaan. Sekin oli liikaa, joten Antti napsautti mikrofonin näköisen vibraattorin päälle. Se toimi! Värinän ääni peitti muminan. Todellinen anti-mikki.
Kliimaksi puuttui. Antti etsi repustaan kuoren, otti kaikki 21 kuvaa ja samalla kun heitti nipun voimalla päin Helenan kasvoja, hän huusi keuhkojensa pohjalta kaiken ilman ja tuskaisen tietoisuuden siitä ristiriidasta, joka häntä kalvoi. Hänet oli kasvatettu kieroon, eikä hän pääsisi siitä eroon, vaikka poistaisi kasvattajansa. Tilalle tulisi vain tyhjiö, jota hän pakenisi lopun elämäänsä. Äiti oli kasvattanut itsensä poikansa sisään.
Antti oli tyhjentynyt, hän piteli vatsaansa, ja kun hän viimein suoristautui ja katsoi märillä ja tulisilla silmillä äitiinsä, hän näki tämän tuijottavan ovelle. Poika käänsi päänsä ja näki oviaukossa hänet, jonka toivoi näkevänsä eilen.
Tiinalla oli yllään ruskearuudullinen pitkä kangastakki, tiukat farkut ja värikkäät tennarit. Korvissa hänellä neonvihreät salamat ja huulet oli maalattu mustiksi. Hän ei hymyillyt. Yksi Polaroideista oli lentänyt sinne saakka. Se oli Tiinalla kädessä. Ja hän katsoi sitä. Ja Helenaa, joka surisi. Ja Anttia, joka kidutti. Järkytys paistoi kilometrien päähän.
— Sori… ovi oli auki… ovikello ei toiminu. Tulin kertoo läksyt…
Antti ei kyennyt yllätykseltään äännähtääkään, kun tyttö oli jo poissa. Polaroid-kuva mukanaan.

Antin piti lähteä perään mutta jalat oli valettu lattian sisään. Hän näytti kutistuvan. Viimeinenkin valon häive poistui juuri Antin kodista, nöyryytyksen todiste käsissään.
Pojan ruumis huojui hien ja pikaruoan hajuisessa huoneessa. Surina alkoi hiipua, vanhat paristot eivät jaksaneet.
Teini-ikäisen pojan elämänvirke oli lopussa. Sen piste välkkyi Helenan silmissä. Naururypyt paljastivat sen. Antti tulkitsi sen voitonriemuksi.
Antti repäisi itsensä liikkeelle. Hän otti kaksi rasvassa uitettua ranskanperunaa ja tuikkasi ne äitinsä sieraimiin. Rypyt silmäkulmilta katosivat ja sekunnin päästä takkuinen pää alkoi tempoa puolelta toiselle. Toinen peruna tippui ja ilma vinkui nenäontelossa. Antti otti uuden perunan, jonka työnsi huolella syvemmälle. Päätä sai pitää hartiavoimin paikoillaan.
Helenan pupillit olivat kuin saaria maitojärven keskellä.
Antti ravisti loput Normisonin kapselilevyt esiin ja tunki ne farkkutakin taskuun. Yksi levy tipahti lattialle. Antti käveli ulos — ja jätti heijaavan surinan taaksensa.


IV

Se kiemurteli vääjäämättömästi eteenpäin. Halkoi väliin vihreän, väliin harmaan ja kulmikkaan maiseman kahtia. Se tervehti Oulunkylän siirtolapuutarhaa ja Pikkukosken uimarantaa, kulutti ja veti ainesta rannoilta mukaansa ja vaihtoi väriään taivaan mukaan kuin kameleonttikäärme.
Tuhannet auringot kimaltelivat sen pinnalla. Vantaanjoki oli kaunis, mutta upottava, ja sen vesi oli viisiasteista.
Hän seisoi Käskynhaltijantien sillalla ja aloitti.
Yksi kerrallaan ja epäröimättä Antti puhkaisi kapselit ulos folion läpi ja laittoi suuhunsa. Vaikutus alkaisi puolen tunnin päästä.
Olen kaksinkertainen murhaaja, syyllinen ja tuomari samassa ihmisessä. Pitäisikö tässä kohtaa ajatella Jumalaa? Pyytää pelastusta?
Ei. Minulla ei ole sielua jota pelastaa. Sielu. Mikä se edes on? Pelkkä ajatuskonstruktio joka helpottaa maailmankuvaa. Kuin tuuli jota ei näy eikä kuulu ellei se osu mihinkään. Kuin…
Pojan liikkeet pysähtyivät puolessa välissä lääkelevyä. Hän tajusi että vain yksi elävä oli ollut hänen rinnallaan syntymästä asti. Tai no, ei ihan sama, mutta kaikkien nimi oli ollut Sauli.
Minä synnyn, Sauli syntyy. Minä kuolen, Sauli kuolee.
Antti pinkaisi juoksuun. Kymmenen minuuttia suuntaansa. Hän saattaisi ehtiä, jos oikaisisi pellonreunasta.
Tyhjä vatsa ja liikunta edisti bentsojen imeytymistä. Hän oli ehtinyt ojan viertä puoleen väliin kun jalat pettivät alta. Silmät kääntyivät nurin ja Antti putosi kesken askelluksen, kierähti ojaan ja veteen naamalleen. Kosteus alkoi kiivetä vaatteita pitkin selkään. Vesi halusi Antin omakseen.

Jokin kutitti poskea. Suupieli värähti. Kuului lapsen ääni. Silmä avautui, veden alla ehkä toinenkin.
Ojan penkalla istui pieni poika. Hänellä oli vihreät samettihousut ja kolmiraitaiset lenkkarit. Näkökentässä heilahti jokin, joka laskeutui otsalle. Kutitti. Heinänkorsi. Toinen pää oli pojan kädessä. Suu nauroi. Sauli. Pakko hakea Sauli. Poika osoitti sormella ja sanoi jotain, nauroi päälle. Antti ponnisti seisomaan kuin moderni Neptunus. Se olisi näyttänyt uljaalta ellei hän olisi ollut ojassa. Hän otti heinänkorren pojan kädestä ja heitti sen menemään. Poika näytti kieltä. Antti lähti juoksuun ja litisi jokaisella askeleella.
Talo tuntui vieraalta. Äidin ruumis oli karmivalla tavalla läsnä. Nyt Antti oli vapaa ja mitä hän teki sillä vapaudella? Hukkasi sen. Vesilammikkoaskeleet veivät Saulin häkin luo. Se oli tyhjä. Luukku auki. Antti kaatoi sängyn, tuolit, pöydän, koko huoneen, eikä löytänyt hamsteria.
Tietenkin. Se olisi siellä missä sen olisi dramaattisinta olla.
Haju oli lyönyt kasvoille jo ulko-ovella, mutta vasta nyt Antti tajusi sen. Makuuhuoneen kynnyksellä hän näki, miten lakanat olivat ruumiin eritteistä märät, hiukset liimautuneet päänahkaan ja kasvot kalloon. Ranskalaiset ja dildo sojottivat auki jääneiden silmien alla. Ne näyttivät tuijottavan yhtä syliin lentänyttä Polaroid-kuvaa.
Antissa ei liikahtanut mikään. Paha oli kuollut pois. Hän meni polvilleen sängyn viereen ja katsoi sen alle, löysi Saulin. Se makasi liikkumatta pudonneen nestekapselilevyn vieressä, jonka yksi kulma oli järsitty auki.
Antti hivutti tavarat eteensä, otti Saulin hellästi kämmenelleen ja toi sen korvansa viereen. Sydän ei lyönyt.
Joelle ei tarvitsisi enää mennä. Antti laski Saulin sängyn jalkopäähän, tyhjensi kaikki loput bentsokapselit taskustaan ja haki vessasta Kodin Putkimies -pullon. Hän tyhjensi ensin kaikki kapselit ulos, kaatoi ne sitten suuhun suurina kourallisina ja huuhteli alas hakemallaan nesteellä.
Kun lääkkeet olivat hänen sisällään, hän otti hamsterin ruumiin syliinsä ja istahti sängylle odottamaan. Ikkunasta näkyi orapihlaja-aita ja pala taivasta.
Miksei Tiina tullut illalla, mutta tuli kuitenkin päivällä? Miksi hänen piti tulla juuri silloin?
Solmu kiristyi sydänalassa. Vatsaa alkoi polttaa. Kivun kautta saa syntyä kuolemaan. Silmien tarkennus alkoi kadota. Hän sulki ne: ei kauaa enää.
Odottamatta hän tunsi kädet olkapäillään.

Ne ravistivat. Mutta uni ei halunnut päästää irti. Painovoima tuntui muuttuneen. Tasapainoelin kertoi että hän ei enää istunut sängyllä, vaan makasi sillä. Kauhun sykäys meni läpi. Äitikö häntä repi ylös?
Antti päätti pitää silmät kiinni. Kohta lääkkeet alkaisivat vaikuttaa ja vihdoin hän olisi vapaa. Lääkkeet tuntuivat vaikuttivan hajuaistiinkin, koska kalman haju katosi — aivan kuin siivooja olisi käynyt. Joku ravisti uudelleen. Korviin kantautui vaimeaa piippausta.
Aistit heräsivät, halusi Antti tai ei. Niiden välittämä tieto oli kiistatonta: hän oli jossain muualla. Virtsarakossa tuntui painetta. Poika avasi silmänsä ja näki katossa roikkuivat loisteputket. Joku sanoi tutulla äänellä ”Antti”. Ja ääni sai seurakseen tutut kasvot, jotka pistäytyivät Antin ylöspäin suuntautuneeseen näkökenttään.
Miehen vihreä sairaalapyjama kiristeli lihasten päällä. Riki Sorsan hiusten alla hymyili Jorma Uotisen huulet. Ääni ei ollut sopusoinnussa ilmestyyksen kanssa.

— Oliko hyvät unet? Näytit siltä kuin hukkuisit, vaikka nukkuisit, Peter sanoi tippateline vierellään.
— Missä mä olen?
— Malmin sairaalassa.
— Kuka mut toi? Onko mutsi löydetty? Mikä päivä…?
— En minä vaan tiedä. Tulin juuri nivustyräleikkauksesta ja erehdyin ovesta. Nyt on huhtikuun neljästoista perjantai. Sulla oli vissiin rankka päivä kun monot ihan suossa?
— Hä? Antti näki likaiset vaatteet naulakossa.
Se oli siis unta!
— Sauli voi olla vielä hengissä!
Antti repi tipan käsivarresta ja elektrodit sairaalapyjaman alta. Kone alkoi huutaa. Oli päästävä kotiin. Tai vessaan.
— Kuka Sauli? Mitä on tapahtunut?
Peterin oppilas ei kuunnellut, vaan nappasi vaatteensa ja läpsytteli paljain jaloin heiluriovista ulos. Käytävällä juoksuaskeleet pysähtyivät. Kuului vaatteiden tippumisen ääni. Peter seurasi. Antti oli jähmettynyt keskelle käytävää kuin olisi nähnyt aaveen. Virtsarakko luovutti. Lämmin neste alkoi virrata reittä ja housuja pitkin. Lätäkkö ympäröi jalkaterät joka puolelta.
Peter tuli vierelle ja nyökkäsi kohti käytävän toisessa päässä istuvaa pyörätuolipotilasta.
— Tuo ei varmaankaan ole Sauli?
— Saatana… Antti huusi kuiskaten.
— No ei nyt…
Peterin lause jäi kesken. Antti oli rynnännyt juoksuun ja ottanut mukaansa opettajan tippatelineen. Opettaja älähti kanyylin repeytyessä kyynärtaipeesta irti. Paljaiden jalkojen läpsytys alkoi uudestaan. Nyt märissään juoksu ei ollut unta, märät jäljet jäi lattiaan. Muuten puhdas käytävä oli oudon hiljainen. Taustamusiikkiakaan ei ollut. Antti lähestyi kohdettaan metallinen tippateline kohotettuna päänsä päälle. Kohdalla hän rysäytti sen voimalla alas. Kuului viuh. Helena kirkaisi. Valtava rämähdys laittoi paikoillaan seisseen ilman liikkeelle. Peterin naama oli paistanut kuin kuu, ja nyt se oli vielä venähtänyt. Antti piteli edelleen murskautuneen telineen toisesta päästä kiinni. Päästi sen sitten putoamaan kokonaan lattialle.
Helenan kasvot olivat menneet irveen. Antti kuiskasi: ”Tapan itteni” ja pakeni, eikä nähnyt miten Peter juoksi hänen äitinsä luokse, kuin olisi ollut tämän rakastaja.

Jaakko nousi taksista sisäänkäynnin edessä, maksoi ja astui liukuovista sisään. Hän oli kuulustelujen jälkeen pyytänyt päästä putkaan yöksi, koska säästi hotellikuluissa. Helenan todistus oli vapauttanut hänet.
Antin lähdettyä pizzeriasta Jaakko oli punninnut asioita tuijottavien silmäparien alla. Näytti varmaan siltä, että isä oli ostanut pojalleen väärän pizzan, joka sitten lähti lentoon. ”Sitä saa mitä tilaa” oli Jaakko tokaissut tarjoilijalle. Soitto Helenalle ei ollut tuottanut tulosta; linja oli ollut mykkä. Ex-vaimo oli ollut pakko kohdata kasvokkain.
Jaakko oli huudellut avoimelta ulko-ovelta. Turhaan. Asunnossa ei ollut muuttunut mikään, paitsi siisteys. Ja haju. Se oli ollut kuin Hesburgerin, kuntosalin ja ulkohuussin yhdistelmä. Jokin ilmapiirissä käski hänen mennä suoraan Helenan makuuhuoneeseen. Se oli ehkä tottumus, olihan se joskus ollut hänenkin huoneensa. Ehkä se oli vaisto joka kertoi, että huoneessa käytiin kuolinkamppailua.
Sekunnin murto-osan järkytyksen jälkeen Jaakko oli tajunnut ottaa hengityksen tukkeet pois, luultavasti 10 sekuntia ennen aivovauriota. Saatuaan henkensä ja kääntyneet silmänsä takaisin, Helena oli kiittänyt: viha oli kohdistunut Jaakkoon, syylliseen. Pojalla oli tietysti isänsä huonot geenit, kolari oli Jaakon syytä, samoin ero. Palautetta kuunnellessaan Jaakko oli hetken ajatellut, että ymmärsi poikansa tekoa. Jopa niin syvästi, että harkitsi vierasesineen palauttamista Helenan suuhun.
Silloin poliisi oli rynnännyt sisään ambulanssimiehet perässään. Kuka heidät oli soittanut? Jaakko oli pantu rautoihin, eikä Helena ollut oikaissut väärinkäsitystä heti.
Sivullinen oli löytänyt Antin nukkumasta ojasta ja toimittanut sairaalaan. Samaan sairaalaan, johon Helena oli viety tarkkailuun.
Ja nyt Antti juoksi liukuovia kohti, eikä nähnyt päässään seisovilla silmillään ketään. Jaakko ymmärsi: nyt tai ei koskaan. Jonkun oli kohdattava tuo poika. Kahdeksankymmentäkiloisen teinin, joka oli päättänyt juosta suoraan ensimmäisen rekan alle. Kahta metriä ennen kohtaamista Jaakko astui kiitävän pojan juoksuradalle — juuri kun liukuovet takana alkoivat sulkeutua. Antti iskeytyi suoraan isäänsä. Tämän pallea tyhjeni, pää retkahti ja massan vauhti työnsi Jaakon edellään. Siitä ei suurta ääntä tullut. Mutta lasiovista tuli. Ne särähtivät kappaleiksi. Vasta nyt Antti huomasi isänsä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Isä takertui poikaansa, kirjaimellisesti jaloin ja käsin. Antti rääkäisi, alkoi rimpuilla. Huusi: anna mun mennä! Ja siitä Jaakko tiesi olleensa oikeassa. Hän piti yhä hurjemmin kiinni vaikka sai kyynärpäästä ja polvesta, jotain kohtaa Antti jopa purikin, mutta Jaakon mielessä oli suuremmat asiat kuin kipu. Kyse oli myös hänen loppuelämästään.
Isä antoi apuun tulleille mieshoitajille sellaisen mulkaisun, että jäivät sivuun. Asia oli perheen sisäinen. Äkkiä Antti meni aivan hervottomaksi. Jaakko säikähti. Sitten tulivat kouristukset, itkunkouristukset. Nuoren miehen nyyhkytykset löivät soveliaisuussääntöjä kasvoille. Ne kasvoivat yli typerien miehet-eivät-itke -ennakkoluulojen ja sivustaseuraajien paheksunnan. Suora itku räjähti sairaalan aulassa kuin synnytysosastolla. Jossain mielessä siinä synnyttiinkin. Joku pyyhki silmiään ja jollain oli suu auki.
Jaakon hiki ja kyyneleet sekoittuivat. Hän piti edelleen kiinni, mutta uskalsi jo rentouttaa lihaksiaan.

Huhtikuisen perjantain lisääntyvä valo jäi himmentimien taakse. Huoneessa ei luotettu ailahtelevaan luonnonvaloon, vaan suuriin säädettäviin valaisimiin.
Operaatiopöydän ympärillä tapahtui. Rasvaiset tummat hiukset levisivät tyynylle kuin Medusan lonkerot. Verta ei näkynyt, koska sitä ei ollut. Leikkauspeite kohoili. Potilas ei valittanut. Hänen oikea kätensä oli paljaana, käsittelyn alaisena. Siinäkään ei ollut verta.
Kirurgi ja avustajat puhuivat matalalla äänellä. He katsoivat suurta mustavalkoista näyttöä, jossa liikkui lanka samaa tahtia, mitä kirurgi sitä verisuoneen työnsi. Katetrin kuljettama laajennettava lieriö oli kohta siellä, mihin varjoainetutkimus sen neuvoi asentamaan. Stentin tarpeellisuudesta ei ollut kahta kysymystä.
Äkillinen rintakipu oli muistuttanut sydäninfarktia. Se oli tullut nopeasti ja kyselemättä samalla kun tippateline oli ollut iskeytymässä naisen päähän, mutta ohjattu viime hetkellä ohi lattiaan. Osa sydämestä oli lamaantunut; kammion kärkeen oli tullut kuolio, joka lopetti veren pumppaamisen.
Väkivallan tilanne oli aktivoinut äkillisesti sympaattisen hermoston.
Ilman tätä särkyneen sydämen syndroomaa ei olisi tehty varjoainetutkimusta, jossa huomattiin sepelvaltimon tukos. Se olisi ennen pitkää aiheuttanut oikean infarktin. Poika teki siis äidilleen palveluksen.
Pallolaajennuksessa nukutus ei ollut tarpeen, mutta liikkumatta oli oltava.
Helenassa ei liikkunut auki olevat silmätkään, vain kyynelnorot valuivat valkoiselle tyynylle. Leuka saattoi vavista aavistuksen. Tiuha syke paljasti stressin.
— Rentoutukaa hyvä rouva. Tämä on pian ohi, mies sanoi.
Mutta Helena ei totellut. Suu alkoi liikkua. Valo tai varjo häivähti kasvoilla. Silloin kuului kuiskaus: "Antti".
— Tunnette vähän paineen tunnetta... noin, aivan kohta veri pääsee taas virtaamaan sydämeenne. Olette onnekas, että löysimme lähes tukkeutuneen valtimon ennen oikeaa infarktia.
Helenan silmät liikahtivat ja katse syveni, pohjattomaksi. Hänelle syntyi omatunto. Häneltä oli kuollut poika. Joko kauan sitten tai vasta äsken. Lääkärin sanat kaikuivat; olette onnekas, olette onnekas, olette onnekas.
Nainen nyyhkäisi, kampesi itsensä istumaan ja hämmästyneen hoitohenkilökunnan edessä repi vaijerin ulos suonesta. Välillä, kun johdin koski suonen seinämää, hän irvisti tuskasta, mutta mikään ei olisi saanut häntä lopettamaan.
Stentti putkahti käsivarresta ulos.
Selityksen sijaan paikoilleen jäätyneet valkotakkiset saivat komennon:
— Sairaalapappi tänne ja heti!
Yksi hoitajista lähti. Oven heilahduksessa näkyi Peter.

— Pitäisikö laittaa rautoihin? Virkapukuinen mies vihjaisi ja nyökkäsi sängyn suuntaan.
— Ei, Jaakko vastasi. — Hän on osansa kärsinyt tämän päivän osalta.
— Me pidämme hänestä huolen, heläytti nuori sosiaalityöntekijä.
— Otan tuon lupauksena, Jaakko sanoi tummalla äänellä. Nainen vavahti.
— Lääkäri antoi luvan kuulustelulle. Oletkos kunnossa poika?
Antti loi silmänsä punaposkiseen poliisiin. Olkapäillä paistatteli Suomen vaakunat. Mies näytti vähän omenalta.
— Tulkitsen tuon myönnytykseksi. Mukana on sosiaalityöntekijä, vaikka oletkin jo viisitoista vuotta täyttänyt. Vähän huono tuuri kävi kun täytit eilen aamulla. Eli olet syytteen alainen. Jos ei haittaa, laitan nauhurin päälle… Koko nimesi on siis Antti Gabriel Maanvirta?
— Ars Gratia Mortis.
— Mitä?
— Unohda. Myönnän että olin Helenan itselleen tilaaman kohtalon toteuttaja.
— Tilasiko Helena Maanvirta siis itse oman kidutusmurhansa?
— Ei vit… unohda. Mä tein sen omasta tahdosta. Yritin tehdä.
— Syytenimikkeinä ovat mahdollisesti heitteillejättö, tapon yritys ja törkeä pahoinpitely. Mikä sai sinut toimimaan näin?
Antti katsahti isäänsä. Sitten komisarioon ja takana kurkkivaan tätiin.
— Onko teillä aikaa?
— On kyllä, omenamies vastasi. Täti nyökkäili.
— Okei. Mä olin täyttänyt sinä aamuna viisi kun lähdettiin nissanilla pohjoiseen, faijan sukulaisiin.
Jaakko alkoi hymyillä. Muut eivät.

Laihan papin parta oli kuin linnunpesä. Luisevat sormet pitelivät pulleaa naisen kämmentä. Korvat vastaanottivat sanoja. Pää nyökytteli välillä hitaasti.
— ...siksi otin stentin pois, en halunnut keinotekoisia helpotuksia, Helena sanoi.
— Syntisi ovat anteeksi annetut.
— Tee ristinmerkki, Helena vaati.
Pappi teki.
— Pitäisikö nyt tuntua helpommalta? Helena kysyi.
— Jeesus Kristus on antanut syntisi anteeksi.
— Mistä helvetistä sinä sen tiedät?
— Olen Häneen yhteydessä, ja armon valo on langennut päällesi.
— Se ei riitä. Auta mut tuoliin.
Pappi auttoi. Mutta joutui ponnistelemaan.
— Kiitti, Helena sanoi ja rullasi itsensä käytävälle. Hän tärisi. Pappi jäi lukemaan Raamattua.
Surusilmäisen bodaavan opettajan sijaan Helenaa vastaan tuli sairaanhoitaja kärryineen, oikeasta suunnasta vielä, Helena tajusi. Hän pakotti kuivan suunsa hymyyn.
— Missä vessa on?
Ja kun hoitaja kääntyi näyttääkseen tien, Helena otti metallikärryistä skalpellin.
— Kiitos tosi palj… Helena aloitti, mutta loput sanat jäivät kurkkuun.
Invavessa oli tilava. Hän lukitsi oven, meni lavuaarin ääreen ja laski siihen vettä. Hän otti veitsen suojapaperin pois. Kurotti ylös. Varovasti hän leikkasi oljenkorsimaisen kutsunarun poikki. Helena sulki hanan. Sitten hän laski ranteensa veteen ja viilsi ne pituussuuntaisesti auki.
Olisipa jotain musiikkia.

Operaatiohuoneessa pappi sulki Raamatun ja silmänsä. Risti kätensä. Huulet alkoivat ääneti liikkua. Näytä minulle toivon merkki.
Peter pamahti sisään.
— Missä Helena on? Pappi nosti väsyneet silmänsä. Se riitti Peterille.
Käytävällä hän näki välinekärryjä työntävän hoitajan, joka kääntyi kulman taakse. Suurikokoinen toipilas yritti juosta, mutta pysähtyi pitelemään alavatsaansa. Kulmalle päästyään hän huusi. Nainen pysähtyi, kääntyi, ja koska näki että mies ontuu, käveli viereen.
— Oletko nähnyt..., Peter aloitti, mutta katse osui kärryyn. Rivissä oli kaikenlaisia leikkaustarpeita, muun muassa veitsiä. — Missä vessa on? Naisten vessa.
— Onko pissatautia tai jotain, nainen sanoi ja skannasi miehen kropan silmillään. — Siellä mistä tulit, käytävän päässä.
Peter lähti juoksuntapaiseen. Ohuen kaavun läpi tihkui verta. Nivustyräleikkauksen tikit eivät tykänneet rasituksesta. Mies oli tikissä, mutta tikit veivät voiton.
Vessassa oli hiljaista.
— Rakas! Hän huusi, ei vastausta.
Vain invavessa näytti olevan lukossa. Peter repäisi ensin kahvasta, joka jäi käteen, otti sitten alareunasta kiinni ja nosti niin että yläkarmit antoivat periksi. Tätä varten hän oli treenannut koko ikänsä. Pelastaakseen rakkaansa.
Helena oli kalpea ja liikkumaton. Veri oli valunut altaan tulva-aukosta sisään.
— Ei, puhu jotain! Peter ravisteli naista. Hän nykäisi kutsunarusta, mutta se katkesi, eikä hän voinut olla varma menikö kutsu perille. Hänen oli vietävä uhri itse ensiapuun. Se olisi nopeinta.
— Ensin meinaat tukehtua, sitten saat särkyneen sydämen ja nyt menetit veresi. Siinä on liikaa.
Mies korjasi naisen asentoa pyörätuolissa ja työnsi sen ulos vessasta. Pyörä irtosi. Tuoli nyökkäsi sivulle ja veltto keho valui lattialle.
Ei ole todellista.
Renkaan lukitustappi oli irrotettu. Vedetty vessanpöntöstä? Nielty? Aivan sama, Helena olisi pakko kantaa, ja nyt oli kiire. Peter mietti hetken. Verestä ja vedestä liukas nainen painoi ainakin 130 kiloa.
Sekunnissa Peter teki päätöksensä. Hän ensin kuvitteli nostavansa naisen. Se saattoi jopa onnistuakin, mutta hänen omat tikkinsä aukeaisivat. Helenan kehoon tulisi paineen vaihtelua ja veri pumppautuisi ulos nopeammin. Se ei käynyt. Hän ei myöskään vetäisi naista lattiaa pitkin, se olisi häpeällistä. Hän päätti juosta hakemaan apua ja uuden tuolin. Salamana mies kääntyi, tiesi että nyt oli viimeiset hetket käsillä. Ja antaakseen pontta ajatuksilleen ja sankaruudelleen, hän otti vauhtia ja potkaisi saniteettitilojen oven saranoistaan irti.
Se ei aivan osunut hoitajaan. Vain pyörätuoliin, jota hän työnsi. Kutsunaru oli toiminut.

— … mä tapailin niitä tyttöjä muualla, kun himaan ei voinut viedä. Mut sit mä tapasin Tiinan.
— Tiina Vehkola. Hän soitti hätänumeroon.
— Siksi te tulitte kuin tilattuna, pidättämään mut, Jaakko tarkensi.
— Koska te seisoitte siinä kädessänne se… vibrallaattori.
Lastenhuollon edustaja pudisteli päätään.
— Ja juuri sen esineen neiti Vehkola oli kuvannut olevan Helena Maanvirran suussa. Emme vielä siinä vaiheessa tienneet kuka oli se Antti, josta neiti Vehkola puhui.
— Näittekö te hamsteria siellä missään? Antti kysyi.
— Emme valitettavasti. Häkki huoneessasi oli tyhjä.
Raskaat rystyset kopahtelivat oveen. Peter pisti päänsä sisään. Näki että suru söi miestä. Hänellä oli uusi tippateline ja puhdas kaapu.
— Se oli Helena… hän yritti tappaa itsensä.
Antti nousi istumaan.
— Yrittikö?
— Rouva Maanvirta jäi siis henkiin?
— Kyllä, ja on tajuissaan ja tolkuissaan.
— No mitä te hyvä mies sitten itkette siinä?
— Hän käski minun painua hiiteen. Hän… sanoi ettei välitä minusta.
Kun kaikki olivat aivan hiljaa, Peter kertoi. Hän oli epävarmana nuorukaisena aloittanut kehonrakentamisen, jotta tytöt kiinnostuisivat. Mutta mitä enemmän hän nosti rautaa, sitä kauemmas vastakkainen sukupuoli etääntyi. Hän ei ymmärtänyt miksi. Luonnonrunoja kirjoittavana ihmisenä hän oli oppinut kuuntelemaan luonnon ääniä ja sitä kautta hän vakuuttui, että ihmisen sielun peili ei ollut silmät, vaan ääni. Äänessä kaikuu menneisyys ja sydämen viisaus, ja vaikka puhe sanoisi yhtä, äänen väri paljastaa sydämen — jos osaa tulkita sitä.
Peter osasi.
Kumppanin puutteessa opettaja oli alkanut soitella senssilinjoille. Hän löysikin Melindan; käheän, viisaan ja eroottisen äänen, joka kiihottamisen ohella myös ymmärsi. Kukaan ei ollut kertonut Peterille, ettei tulisi koskaan tapaamaan puhelinystäväänsä. Senssipuhelin olikin seksipuhelin. Rahojen loppuessa suhde päättyi, eikä Peter tavannut oikeasti ketään.
Kun Helena oli älähtänyt Antin lyödessä tippatelineen ohi, Peter oli tunnistanut Melindan heti. Naisen ulkomuoto oli ollut järkytys, mutta lopulta se ei ollut merkinnyt mitään. Peter oli jo rakastunut.
— Hän ei ansaitse kuolla, Peter sanoi.
— Mutta hän ansaitsi opetuksen, Jaakko sanoi.
Sisään tuli lääkäri stetoskooppiaan hiplaten.
— Kaikkien on nyt aika poistua. Nuorimies Antti jää iltaan asti tarkkailuun.
— Antti Maanvirta. Minun on ilmoitettava että olette todennäköisten syiden pohjalta pidätetty. Valitettavasti minun on varmistettava ettet lähde teillesi.
Komisario ähkäisi kaivaessaan käsirautoja taskustaan.
— Onko tuo todella tarpeen, Jaakko kysyi.
Antti vain hymyili kun raudat napsahtivat kiinni.
— Tämä on aika monisyinen juttu. Tulemme illalla hakemaan syvempiin kuulusteluihin. Vanhemmat pääsevät mukaan ja myös lastensuojelu on paikalla.
Jaakko istui sängylle. Isä ja poika vaihtoivat hädin tuskin näkyvät nyökkäykset. Kättelivät. Antti jäi yksin.

Lihakeitto oli jo jäähtynyt kun hän yritti yhdellä kädellä syödä. Lusikan matka oli pitkä, puolet läikkyi lattialle ja syliin. Pizza olisi helpompi. Hän oli lukittu sänkyynsä. Hän oli muiden armoilla. Antti ei ylettynyt mehulasiin vaikka veti tarjoilukärryn kiinni. Näkkileipäkin piti yrittää lusikalla hivuttaa lähemmäs, mutta se putosi lattialle. Silloin hän tajusi sen: äidin elämän. Hän koki niin syvää avuttomuutta ja arvottomuutta, että teki mieli heittää seinään kaiken mitä käsiinsä sai. Ymmärsikö Antti nyt, miksi äiti oli käyttänyt häntä hyväkseen? Ehkä. Oikeuttiko äidin kurja elämä hänen tekonsa? Ei missään nimessä.
Se oli ollut kuitenkin Antin oma huuto, joka säikäytti äidin. Naisen, jonka äidinvaistot ja huoli saivat tämän nostamaan rajusti päänsä. Omalla lapsella oli hätä. Ja onnettomuus oli se, että äidin pää osui rajusti isän leukaan. Miksi hitossa sillä oli ollut kieli ulkona?
Minäkö tämän kaiken aiheutin itselleni?
Ovi narahti. Ketään ei näkynyt. Silti pojasta tuntui ettei ollut enää yksin. Kenen henki oli täällä? Vatsasta kuului kurinaa, kuin vastatakseen että oli tyhjä elämästä. Sauli oli luultavasti kuollut bentsoihin tai poliisit olisivat astuneet sen päälle. Tiina ei tulisi ikinä takaisin. Isä lähtisi takaisin Sodankylään. Koulukoti odotti.
Antti näki verhon heilahtavan. Äidin henki? Kuoliko se sittenkin leikkauspöydälle? Poika odotti tuntevansa ilmavirran kasvoillaan, mutta mitään ei tapahtunut. Verho heilahti taas. Antti ei kestänyt enempää.
— En aio pyytää anteeksi, voit mennä pois.
Onneksi kukaan ei ole näkemässä.
— Haluatko oikeasti että menen pois? Ääni vastasi.
Antti sai sätkyn. Ääni tuli ovenraosta ja se oli tullut vaaleanpunaisiksi maalatuilta huulilta. Ne hymyilivät, samoin kuin merensiniset silmät.
Poika ei saanut sanaa suustaan.
Tiina käveli keskelle huonetta ja kyykistyi. Suoristautuessaan hänellä oli kädessään jotain, laski sen Antin syliin. Sauli jyrsi näkkileivän murua.
— Nyt sä tajusit syöttää sille oikeaa safkaa. Sipsit on hanurista.
Antin mykkyys jatkui. Hän silitti vapaalla kädellä Saulia. Se antoi tehdä sen. Tiina jatkoi:
— Sä olit pistänyt purkkaa niin ettei ikkuna mennyt kiinni. Hain Saulin kun kytät lähti. Mun oli pakko soittaa sen. Sori, et mä en päässyt sillon illalla kun vanhemmat käski ajoissa nukkumaan. Mulla oli seuraavana aamuna pääsykokeet Martsariin… se teatterilukio.
Antti pidätteli kyyneleitä.
— Yritin soittaa mut teidän puhelimeen ei saanut yhteyttä.
Eikä poika enää voinut estää niitä valumasta. Ne kutittivat poskia ja kaulaa. Hänen oli pakko pyyhkiä ja niiskuttaa. Tiina laski kätensä Antin karhealle päälaelle.


V

Anyhing you want, you got it, julisti Orbison radiossa Antin työntäessä leipiä uuniin.
R.I.P. Roy Orbison, elät ikuisesti.
Antti lauloi hyvin hiljaa mukana. Laittoi ruisleivän, tomaatit, jauhetun valkopippurin ja juuston pois, heitti tonnikalapurkin roskikseen, valutti kuumaa vettä tiskialtaaseen ja pursotti Fairya sekaan niin että kuplavuori kasvoi rinnuksille asti. Antti mietti pesisikö lyhyen tukkansakin sillä, mutta ovikello sanoi: dinggg donggg.
Poika säpsähti. H-hetki. Naisten ei saa antaa odottaa. Hän oli hetkessä ovella, avasi sen. Kesä oli yhtä kuuma kuin Tiina.
— Moi. Tuu sisään.
Kuinka monelle hän oli aiemmin tehnyt saman? Avannut oven, kutsunut sisään kotiinsa ja elämäänsä? Yhtä monta hän oli heittänyt ulos, automaattisena reaktiona äidin raivokohtauksiin, ja ollut jälkeen päin kuin lapsi, jota oli yllättäen lyöty kasvoille.
Tiina oli häikäisevä. Vaaleat hiukset olivat pompulalla kiinni ja soulkuningattaren korvakorut heilahtelivat symmetristen ja valoisien kasvojen. Tiina ojensi näkkileipäpaketin.
— Saulille, hän sanoi.
— Eikö mulle mitään?
Tiina kurotti ylös, otti Anttia toisesta poskesta kiinni ja painoi toiselle poskelle huulipunajäljen. Antin täytyi kääntyä pois, ettei erektio näkyisi.
Eteisessä odottikin äiti. Antti heilahti seinään päin, ja tajusi, että jos jossain asennossa, niin sivulta sen ainakin näkisi. Hän pudotti kädet ja piti leipäpakettia edessä.
— Mutsi, tässä on Tiina, mun tyttöystävä, hän sanoi eteisen peilille.
— Hei, hauska tavata, tyttö sanoi.
Helena oli hiljaa. Katse seilasi tytöstä poikaan ja päinvastoin. Tyttö oli kaunis, kuin hän itse aikoinaan. Poika oli melkein mies jo. Itsenäinen aikuinen. Mutta ikuisesti hänen poikansa. Sitä ei mikään muuttaisi. Helenan silmissä välähti. Hetken näytti siltä, että vanha raivokohtaus laukeaisi. Antin sisuksissa kuohahti. Hän pelästyi itseään, mitä tekisikään jos äiti reagoisi vanhalla tavalla. Siitä hän oli varma, ettei enää totellut — ketään. Sen verran paljon keväällä oli tapahtunut. Jännittävää oli tuleva oikeudenkäyntikin. Syyttäjä oli päättänyt syyttää heitä molempia, vaikka niin Antti kuin Helenakin oli luopunut omista syytteistään.
Helenan kasvot rentoutuivat. Hän pyyhkäisi silmäkulmiaan ja sanoi, heikolla ja varovaisella äänellä, kuin ei itsekään uskoisi mitä sanoo:
— Tervetuloa.
Tiina hymyili vastaukseksi. Sitten Tiina nosti nenänsä pystyyn. Ilme meni oudoksi.
— Täällä haisee jokin.
— Voi perse!
Antti juoksi keittiöön ja repi pellin uunista. Musta käry seurasi. Uunin pohjalle oli mustunut vanha ranskanperuna. Tiina naurahti tullessaan: Sauli kyhjötti pöydän ääressä, vanhaan syöttötuoliin rakennetussa häkissä ja järsi sen luukaltereita. Se oli pienentynyt ja ruskistunut; värimuunnoksen nimi oli Cinnamon. Nuoren hamsterin nimi oli Sauli No:9.
— Ihanaa, mä tykkään uunileivistä, hän sanoi. — Ei kai siellä ole mitään lihaa. Mä olen kasvisyöjä.
Antti hölmistyi. Miten hän pelastuisi? Leipä poltteli sormia kun hän viskasi sen Saulin eteen.
— Ne on Saulille.
— Kaikki kymmenen?
Antti mietti. Hän voisi tilata vegepizzan. Ei, nyt ollaan kiikissä. Olisiko sellainen asia pitänyt tietää? Silloin hän antoi anteeksi itselleen, eikä hän voinut enää vastustaa tilanteen koomisuutta, vaan alkoi nauraa. Ja samalla kun Tiina yhtyi hekotukseen, Antti tiesi, että vaikka hänet tullaan tuomitsemaan, hän oli silti vapaa.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS