Hopeasilmä, osa 1 Hot

Hopeasilmä

Osa yksi

1

Niko Laitinen vilkuili tuulilasin läpi yhä vain synkemmäksi muuttuvaa taivaanrantaa ja haroi hermostuneesti mustaa, vallatonta hiuspehkoaan. Hän oli ollut viettämässä iltaa kaupungilla kavereidensa kanssa ja oli jälleen kerran päätynyt porukan ainoana autonomistajana kuskiksi. Kuivin suin oleminen oli asia, joka ei erityisemmin ilahduttanut häntä. Muiden ilonpidon seuraaminen sai hänet tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi. Mutta minkäs sille mahtoi? Nikolle ei olisi tullut mieleenkään antaa autonsa avaimia Teemulle. Juusosta nyt puhumattakaan.
Niko tuhahti itsekseen kaahaten ylioppilaslahjaksi saamallaan uudella kirkkaanpunaisella Bemarilla reipasta ylinopeutta pitkin kapeaa, ikivanhan kuusimetsän reunustamaa hiekkatietä kohti vanhempiensa omistamaa, järven tuntumassa sijaitsevaa ja metsän ympäröimää kesämökkiä.
Ei se mikään mökki ollut, Niko ajatteli, vaan vanha kaksikerroksinen huvila. Melkeinpä kartano, jonka faija oli ostanut äidin mieliksi huonoa omaatuntoaan parannellakseen. Ihan niin kuin faija oli ostanut hänellekin Bemarin. Niin kuin perheensä laiminlyömisen olisi muka voinut korvata rahalla.
Pillumagneetti. Siten hänen kaverinsa autoa nimittivät. Nikosta tuntui siltä, että mokoma lempinimi oli silkkaa liioittelua. Bemarista huolimatta poikuus istui hänessä sitkeästi kuin tauti. Kavereilla kaikki näytti sujuvan paljon helpommin. Juuso, jalkalampun korkuinen läskikasa, joka oli hankkinut sadankolmenkymmenen kilon elopainonsa koko lukioajan kestäneellä sinnikkäällä keskikalja-lenkkimakkara –dieetillään, näytti uivan tyttöjen keskuudessa kuin kala vedessä. Ja Teemullakin, bittien viidakkoon eksyneellä pitkällä ja laihalla rillipäällä, jonka naama muistutti ydinpommiin verrattavissa olevan aknen jäljiltä rosoista kuun pintaa, näytti sujuvan. Mutta hän sen sijaan…
Nikosta tuntui, ettei hän ollut pariin vuoteen kyennyt sanomaan yhdellekään naiselle neljää sanaa enempää, ennen kuin hänen kämmenensä alkoivat hikoilla ja korvalehtensä hehkua tulipunaisina. Niin kuin jollain helvetin seiskaluokkalaisella. Ja kaiken lisäksi häntä oli siunattu kahdella vasemmalla jalalla, alkeellisimmatkin liikkeet tanssilattialla saivat hänet sotkeutumaan omiin jalkoihinsa ja muksahtamaan turvalleen.
Niko yritti keskittyä ajattelemaan allaan kehräävää Bemariaan ja tuhahti kavereidensa autolleen antamalle lempinimelle. Olivatpa faijan tarkoitusperät olleet mitkä hyvänsä, Nikon oli myönnettävä, että hän piti autostaan. Urheilullinen BMW tuntui hänen allaan melkeinpä lähellä maanpintaa kiitävältä suihkukoneelta.
Ensimmäiset kilometrit Niko oli ottanut kaiken ilon irti Bemaristaan ja nauttinut täysin siemauksin vauhdin hurmasta päästellessään urku auki pitkin tuttua soratietä. Ensimmäisten raskaiden sadepisaroiden tipahdellessa tuulilasiin häntä alkoi kuitenkin kaduttaa, että oli tullut valinneeksi juuri sen reitin.
Raskaat, synkeät pilvet vyöryivät jo yli taivaankannen. Ohi vilistävä metsä oli vaipunut marraskuiseen pimeyteen, vaikka kalenteri väitti itsepintaisesti, että elettiin vasta elokuun alkua. Niko käynnisti tuulilasinpyyhkimet ja kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin. Hän kirosi ja hidasti vauhtiaan. Ehkä sittenkin olisi pitänyt kiertää ylimääräiset 20 kilometriä ja ajaa takaisin porukoiden mökille pitkin valtatietä, hän ajatteli. Vanha rallipolku notkoineen ja mäkineen, kuoppineen ja umpeen kasvaneineen siltarumpuineen saattoi äityä rankkasateella tosi surkeaan kuntoon. Mutta tässä vaiheessa takaisin kääntymisestä ei olisi enää mitään hyötyä, Niko ajatteli kitkerästi. Hänen täytyi olla jo hyvinkin puolimatkassa. Hän hidasti edelleen vauhtia sadepisaroiden takoessa auton kattoa tihenevään tahtiin. Kaukaisuudessa välähti salama. Voi jumalauta, Niko mutisi itsekseen. Se tästä nyt vielä puuttui.
Ukkonen. Hän oli pelännyt ukonilmaa pienestä pitäen.
Sitten se kuului taas.

Kop. Kop. Kop.

Koputusten sarja oli toistunut säännöllisin väliajoin jo jonkin aikaa. Niko ei ollut varma, missä vaiheessa hän oli kuullut äänen ensimmäistä kertaa, mutta hän olisi voinut lyödä koko omaisuutensa vetoa, että sitä ei ollut kuulunut vielä valtatiellä, jota pitkin hän oli ajanut muutaman kilometrin heitettyään Teemun ensin kotipihalleen. Sen oli täytynyt alkaa vasta hänen käännyttyään rankkasateen vähitellen surkeaksi ajouraksi muuttamalle hiekkatielle.
Nikosta tuntui, että hänen pitäisi pysäyttää auto tien syrjään ja käydä katsomassa, mistä koputus oli peräisin. Ehkä irtonainen, tiellä lojunut oksa oli tarttunut auton pohjaan tai pakoputkeen ja hakkasi helmapeltiä. Se olisi syytä poistaa, ennen kuin uuden auton maalipinta ehtisi mennä pilalle. Mutta auton alla konttaaminen ukonilmassa rankkasateesta kuraisella tiellä ei kuulostanut järin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Kop. Kop. Kop.

Niko oli varma, että koputukset olivat muuttuneet yhä tiheämmiksi sateen pakottaessa hänet hidastamaan vauhtia entisestään. Aivan kuin jokin pohjassa kynsin hampain roikkuva vaatisi sinnikkäästi päästä alustan läpi sisälle autoon.
Taivaat olivat tosissaan auenneet ja vettä tuli kuin esterin perseestä, niin kuin Matti-vaarilla oli ollut tapana sanoa. Lapsena Matti-vaarin lausahdus oli saanut hänet nauramaan vedet silmissä. Tällä kertaa nauru oli kaukana. Niko joutui taistelemaan nähdäkseen tien edessään tuulilasinpyyhkimien taistellessa epätoivoisesti rankkasadetta vastaan. Hän hapuili pyyhkimien kytkintä rukoillen turhaan, että luoja tai BMW:n suunnittelija olisi armahtanut häntä vielä nopeammalla asennolla.

Kop. Kop. Kop.

Koputukset muuttuivat yhä vaativammiksi ja tuntuivat tulevan kerta kerralta lähempää ja lähempää. Hänen vierestään auton oikealta puolelta. Mielikuvituksen kurissa pitäminen rankkasateessa keskellä synkkää ja asumatonta metsätaivalta oli helpommin sanottu kuin tehty. Niko vilkaisi hermostuneena tyhjää matkustajan istuinta ja hetken melkeinpä odotti näkevänsä naamioituneen salamurhaajan istumassa vieressään ja koputtamassa auton lattiaa raudoitetulla saappaankärjellään. Kylmä hiki virtasi pitkin hänen selkäänsä ja sai paidan tuntumaan inhottavan nihkeältä. Niko puristi lujasti rattia ja yritti olla välittämättä hermojaan piinaavasta koputuksesta.

Kop. Kop. Kop.

Kop. Kop. Kop.

Niko ei kestänyt enää yhtään pidempään. Koputukselle oli pakko tehdä jotakin ja vähän äkkiä sittenkin, muuten hän tulisi hulluksi. Helvetti sentään, hänen sydämensä pomppasi kurkkuun joka kerta, kun hän kuuli tuon kirotun äänen. Niko pysäytti vastentahtoisesti auton tien viereen ja sammutti moottorin, mutta jätti ajovalot palamaan. Sateen ropinaan sekoittui myrskyksi yltyneen tuulen ujellus. Salama välähti entistä lähempänä, ja Niko hätkähti alkaen laskea sekunteja. Hän pääsi seitsemään, ennen kuin ukkosen ääni kantautui hänen korviinsa. Jyrinää seurasi sadepisaroiden säestämä hiljaisuus. Niko hapuili olkansa yli sateenvarjoaan autonsa takapenkiltä.

Kop. Kop.

Niko parkaisi ääneen. Oli lähellä, ettei hän kussut housuihinsa. Se ei voinut olla alustaan juuttunut oksa, ei mitenkään, hän ajatteli sydän kurkussa pamppaillen. Ei enää, kun auto seisoi paikallaan tienposkessa. Mutta jotakin asialle oli tehtävä, Niko ajatteli yrittäen pakottaa järjenvastaiset, lapsuuden kauhutarinoista voimansa ammentaneet pelkonsa taka-alalle. Hänen onnistui jotenkuten kopeloida käsiinsä taskulamppu, jota hän piti aina auton hanskalokerossa öisen rengasrikon varalta. Hän irrotti turvavyön ja pysähtyi jälleen kuuntelemaan hengitystään pidätellen. Käsi puristui tiukasti taskulampun kylmän, metallisen kahvan ympärille.
Vain tuuli ja sade. Sitten salaman välähdys ja ukkosen jyrähdys. Tällä kertaa lähempää. Mutta ilman karmivaa, vertahyytävää koputusta. Niko ei osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono asia.
Niko avasi varovasti auton oven ja epäröi. Entä jos Se roikkuikin kynsistään auton alustan rakenteissa odottaen, että hän laskisi suojattoman jalkansa maahan? Olisiko sittenkin viisaampaa vain jatkaa matkaansa?
Ei. Hän ei kestäisi sitä kirottua koputusta enää hetkeäkään.
Niko puristi silmänsä kiinni ja hengitti syvään keräten kaiken rohkeutensa. Pelostaan huolimatta hän pakotti itsensä astumaan autosta ulos sateeseen. Mikään auton alla vaaninut ei syöksynyt hänen kimppuunsa eikä iskenyt sahalaitaista hammasrivistöään hänen sääreensä.
Sateenvarjosta ei ollut juurikaan apua ja Nikon farkkutakki kastui läpimäräksi alta aikayksikön. Niko kirosi mielessään ja heitti sateenvarjon takaisin autoon. Hengitystään pidätellen hän kiersi auton editse matkustajan puolelle, mistä koputus tuntui kuuluneen. Niko seisoi tumput suorana autonsa vieressä ja epäröi. Hän ei halunnut kurkistaa auton alle. Niko kirosi uudestaan.
Sitten hän sytytti taskulampun ja polvistui kuraiselle tielle välittämättä pilalle menevistä uusista farkuistaan ja kurkisti pelokkaasti auton alle. Hän valaisi tehokkaalla halogeenilampulla auton alustaa. Ei yhtään mitään. Hermostuneena hän tarkasti auton alustan vielä uudelleen, mutta ei tälläkään kertaa löytänyt mitään, mikä olisi saattanut aiheuttaa raivostuttavan koputuksen.
Nikoa alkoi tosissaan pelottaa. Mistä ääni sitten olikin ollut peräisin, niin ei ainakaan alustaan juuttuneesta oksasta. Hän muisti kohtauksia näkemistään kauhuelokuvista ja hänen mielikuvituksensa loihti esiin toinen toistaan kammottavampia hirviöitä, jotka vaanivat öisessä aarnimetsässä tilaisuutta iskeä hampaansa hänen kurkkuunsa. Melkein unohtuneita lapsuuden painajaisia. Limaisia olentoja, joilla oli lonkerot ja hain hampaat ja jotka saivat elinvoimansa yönsä yksin nukkuvien pikkupoikien pelosta. Hirviöitä ja naamioituneita tappajia.
Niko yritti olla ajattelematta lätkämaskinsa takana mielipuolisesti virnistelevää sarjamurhaajaa tuonpuoleisesta. Niko sammutti taskulampun. Ajatus, että ellei hän näkisi mitään, niin häntäkään ei voitaisi nähdä, oli lapsellisen naurettava, mutta tarjosi heikon oljenkorren. Hitaasti hän kokosi kaiken rohkeutensa ja nousi seisomaan. Niko katseli ympärilleen, mutta näki rankkasateen läpi vain auton ajovalojen valaiseman kuraisen tien.
Hengitystään pidätellen Niko sytytti jälleen taskulampun ja valaisi varmuuden vuoksi auton kylkeä. Silloin hän näki sen, kromisen välähdyksen aivan helmapellin vierestä. Matkustajan puoleinen turvavyö roikkui ovenraosta auton ulkopuolella. Niko puhkesi hysteerisen helpottuneeseen nauruun. Ulkona roikkuva turvavyön solki vain oli hakannut auton helmapeltiin kuoppaisella hiekkatiellä. Turvavyön oli täytynyt jäädä ovenrakoon Teemun noustessa autosta eikä se tietenkään ollut kolkuttanut auton helmaa tasaisella asfalttitiellä.
Naurukohtauksen vähitellen laannuttua ja käännyttyä häpeäksi siitä, että aikamies oli säikkynyt mokomaa kuin pikkulapsi, Niko avasi repsikan puoleisen etuoven ja palautti turvavyön takaisin omalle paikalleen. Sitten hän kiersi autonsa editse kuljettajan paikalle ja käynnisti moottorin, vaihtoi ykkösen silmään ja jatkoi matkaa. Äkkiä Niko tunsi olonsa hyvin huojentuneeksi eikä rajummaksi äitynyt ukkonenkaan enää pelottanut häntä kuin ihan vähän.
Huomaamattaan Niko oli ajanut jo kymmenkunta kilometriä, vaikkei rajuilma osoittanut merkkiäkään laantumisesta. Mökille ei voinut olla matkaa enää kuin korkeintaan muutama kilometri. Huojentunein mielin matka oli taittunut surkeasta kelistä huolimatta harvinaisen joutuisasti. Että hän oli ollut typerä, Niko kirosi mielessään ja löi rattia nyrkillään. Tästä olisi kyllä viisainta olla kertomatta kenellekään, tai pilkanteosta ei tulisi ikipäivänä loppua. Niko vilkaisi taustapeiliin. Samalla hetkellä lähelle iskenyt salama valaisi synkkää yötä.
Niko tunsi, kuinka veri hyytyi hänen suonissaan.
Pelko, joka oli jo kerran päästänyt hänet otteestaan, palasi viiltävämpänä kuin kertaakaan aikaisemmin hänen yhdeksäntoistavuotisen elämänsä aikana.
Peilistä tuijotti auton takapenkillä istuva tyttö tai nuori nainen. Tytöllä oli yllään vain läpimärkä, veren punaiseksi tahrima silkkinen yöpaita. Tytön märät hiukset liimautuivat pitkin päälakea ja valuivat raskaina hänen harteilleen. Tyttö piteli sylissään ilkeän näköistä kirvestä.
Karmivinta tytössä olivat kuitenkin hänen silmänsä.
Hopeanhohtoisten silmien tuijottava katse ei kuulunut ihmiselle. Ei ainakaan elävälle.
Niko kirkui kauhusta ja survaisi vaistomaisesti jarrupolkimen pohjaan. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa. Sekunnit venyivät ikuisuuksien pituisiksi. Kauhun piinaaman mielensä ja suonissaan kuohuvan adrenaliinin terästämin aistein Niko saattoi erottaa, kuinka tuulilasiin törmäävät sadepisarat pirstoutuvan hitaasti miljooniksi molekyyleiksi. Auto heittelehti puolelta toiselle märällä sorapinnalla. Jarrut valittivat. Niko näki koko säälittävän elämänsä vilistävän edessään. Sora rahisi renkaiden alla. Loputtoman pitkältä tuntuvan ajan jälkeen auto pysähtyi tien laitaan.
Niko tuuppasi oven auki rynnätäkseen pakoon kuusikkoon, mutta jokin tavattoman voimakas kietoi kätensä hänen ympärilleen ja riuhtaisi hänet takaisin istuimelleen. Niko parkaisi ja rimpuili paniikin vallassa, ennen kuin hän muisti turvavyön. Monen piinaavan sekunnin jälkeen hänen onnistui kuin onnistuikin kopeloida turvavyön lukko auki vapisevilla sormillaan.
Taustapeilin painajaismainen kuva verkkokalvoillaan Niko ryntäsi metsään. Hän piti silmäluomensa tiukasti yhteen puristettuina ja tunnusteli tietään käsillään. Puut raapivat terävillä kynsillään ilkeitä naarmuja hänen käsiinsä ja kasvoihinsa. Hän tiesi, että jos hän avaisi silmänsä, tyttö seisoisi hänen edessään kirves kohotettuna kohtalokkaaseen iskuun.
Se olento ei ollut mikään tyttö, vaan hänen lapsuutensa hirviö, joka oli tullut perimään velkansa ja hakemaan häntä. Hirviö, joka oli asunut hänen sänkynsä alla hänen elämänsä ensimmäiset vuodet. Lapsena hän oli piiloutunut sänkynsä alla vaanivalta pedolta käpertymällä peiton alle ja puristamalla silmänsä tiukasti umpeen. Silloin hirviökään ei voisi nähdä häntä. Niin kauan, kun hän piti silmänsä suljettuina eikä voinut nähdä tyttöä, tyttökään ei näkisi häntä.
Niko tunsi, kuinka ikivanhat naavaiset kuuset hänen ympärillään kumartuivat ja taipuivat häntä kohti. Hän juoksi ja juoksi sateen piiskatessa ja oksien ruoskiessa hänen kasvojaan, juoksi tuntien veren rautaisen maun suussaan yrittäen olla ajattelematta pimeydestä kohti kasvojaan hapuilevia märkiä oksia, jotka tuntuivat hänen ihollaan luurankojen verisiltä sormilta.
Niko parkaisi tuntiessaan, kuinka joku tarttui hänen nilkkaansa ja mätkähti saman tien kasvoilleen märkään sammaleeseen. Sammal haisi lähestyvältä kuolemalta. Hänen omalta kuolemaltaan. Niko kuuli korvissaan sydämensä raskaat lyönnit. Hän käpertyi sikiöasentoon ja piti silmänsä tiukasti umpeen puristettuina. ”Älä katso, älä katso”, hän soperteli itsekseen sekapäisenä pelosta, sillä katsominen tiesi varmaa kuolemaa. Raskaat sadepisarat hakkasivat hänen selkäänsä. Myrskytuuli oli pahaenteisesti lakannut, oli vain hänet ympäröivä metsä, jonka jokainen puu janosi verta ja loputon sade.
Niko odotti kuoliniskua.
Odotti. Ja odotti lisää.
Niko oli kauttaaltaan läpimärkä ja tärisi kylmästä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli odottanut loppuaan. Oli täysin hiljaista, sadekin oli muuttunut äänettömäksi tihkuksi. Hän ei uskaltanut hievahtaakaan, vaikka hänen lihaksiaan pakotti ja nilkkaansa särki.
Pitkän ajan kuluttua, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan, Niko pakotti lopulta itsensä avaamaan hitaasti silmänsä ja nousemaan varovasti jaloilleen. Oikeaan jalkaan sattui ja Niko irvisti kivusta, mutta ainakaan nilkka ei ollut murtunut. Taivas oli edelleen paksun, lyijynraskaan pilvimassan peitossa. Niko veti syvään henkeä ja yritti kurkottaa pimeyteen kaikin aistein. Hän kuulosteli ympäristöään hengitystään pidätellen, mutta hänen korviinsa kantautui vain vesipisaroiden hiljainen ropinaa.
Metsä hänen ympärillään oli kuin öinen tuonela. Lopullinen kuoleman valtakunta, jossa yölinnutkin olivat vaienneet. Lopulta, kaiken rohkeutensa keräten, Niko lähti kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina ja kipeää nilkkaansa varoen hiipimään kyyryssä takaisin kohti tulosuuntaansa. Hän päätyi tielle nopeammin kuin oli toivonut. Niko katseli pelokkaana, kuinka hänen autonsa seisoi keskellä tietä ajovalot palaen ja moottori edelleen käynnissä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tekisi, jos tyttö istuisi yhä hänen autonsa takapenkillä.
Bemarin kuljettajan puoleinen ovi ammotti avoimena ja Nikon korviin kantautui vaimeaa musiikkia. Ilmeisesti radio oli jäänyt päälle. Musiikki oli heiveröinen kytkös tavallisten kuolevaisten maailmaan. Mutta se riitti juuri ja juuri. Niko loikkasi kömpelösti puolillaan vettä olevan ojan yli välttyen vain niukin naukin mätkähtämättä päistikkaa ojanpohjalle ja lähestyi varovasti autoaan. Sisävalo paloi, mutta autossa ei näyttänyt olevan ketään.
Niko huokaisi helpotuksesta. Sitten hän tajusi äkkiä, että ellei tyttö ollut autossa, niin silloin tämä saattaisi olla missä tahansa, vaikka seisoa aivan hänen selkänsä takana. Kirves valmiina kohtalokkaaseen iskuun. Nikosta tuntui, että hänen jalkana olivat raskasta betonia, kun hän ryntäsi pelon siivittämänä autoon ja iski oven kiinni perässään. Niko haparoi vapisevin sormin keskuslukituksen nappia ja onnistui jotenkuten painamaan sen pohjaan.
Enempiä aikailematta Niko survaisi vaihteen silmään ja nosti kytkimen hieman liian nopeasti. Auto nytkähti parikymmentä senttiä, sitten moottori sammui. Moottorin sammumista seuranneessa kuolemanhiljaisuudessa Niko kuuli vain oman huohottavan hengityksensä ja sydämensä raskaan jyskytyksen. Kuin höyryveturi olisi puuskuttanut kiskoen kaikin voimin liian raskasta vaunulastia jonkun paukuttaessa jättimäistä patarumpua hänen korvansa juuressa. Tyttö ei voinut mitenkään olla kuulematta sellaista meteliä.
Paniikki oli jälleen saamaisillaan Nikosta otteen. Veri kohisi hänen korvissaan. Niko hapuili virtalukkoa. Jotenkuten hänen onnistui löytää virta avain. Hän käänsi avainta. Hänen mielikuvituksensa tajunnan sopukoista esiin raastamassa painajaisessaan avain napsahti poikki ja toinen pää jäi jumiin virtalukkoon. Niin, että autoa olisi mahdoton enää käynnistää vaihtamatta koko virtalukkoa uuteen.
Kaikki tapahtui ahdistavan hitaasti. Aivan kuin ympäröivä todellisuus olisi äkkiä muuttunut läpikuultavaksi, tahmeaksi ja raskaaksi nesteeksi, jossa ajallakin oli vaikeuksia ponnistella eteenpäin. Virta-avain ei katkennut, vaan kääntyi verkkaisesti. Virtalukon vaimea raksahdus kuulosti naamioituneen tappajan raudoitetun saappaan koron alla murskaantuvalta puoliksi mädäntyneeltä pääkallolta. Kallolta, jonka hopeasilmäinen tyttö oli sivaltanut irti jonkun onnettoman öisen kulkijan harteilta verta ja mustaa visvaa tippuvalla mestauskirveellään.
Niko oli varma, ettei moottori käynnistyisi, vaan hän kuulisi korvissaan vain solenoidin pahaenteisen naksahduksen. Starttimoottori pyörähti piinaavan hitaasti. Liian hitaasti, jotta moottori voisi käynnistyä. Samalla hetkellä ajovalot sammuivat. Tuskastuttavan hitaasti pyörivä starttimoottori imi kaiken virran itseensä, eikä akussa riittänyt enää voimaa työntämään pimeyttä syrjään. Niko parkaisi ääneen, kun voimakas, kuusisylinterinen moottori miljoonalta vuodelta tuntuvan odotuksen jälkeen jyrähti äkkiä käyntiin. Ajovalojen sammuttua loppukesän yö ei ollut täysin pimeä, vaan Niko saattoi nähdä Sen suoraan edessään. Jokin liikkui pimeydessä. Niko tunsi, kuinka jäätävän kylmä pelon tikari viilsi hänen sisuksiaan.
Se pysähtyi aivan hänen autonsa eteen ja odotti.
Niko tunsi ihollaan, kuinka Se tuijotti häntä tuulilasin läpi. Auto tuntui hänen ympärillään kokoon rusentuvalta säilykepurkilta, josta ei ollut muuta pakotietä kuin kuolema.
Niko tuijotti olentoa pelon laajentamin pupillein ja puristi rattia rystyset valkoisina. Hän oli varma, että ajovalojen syttyessä automaattisesti muutamia sekunteja moottorin käynnistymisen jälkeen hän näkisi kammottavan tytön seisovan tiellä edessään märkä ja verinen yöpaita yllään ja kirves kädessään, eikä hänen autonsa suostuisi liikahtamaankaan ja…
Ajovalot välähtivät palamaan. Maisema kylpi halogeenilamppujen sinertävänkylmässä, luonnottoman kirkkaassa valossa. Nikon oli pakko siristää silmiään. Keltaiset, hohtavat silmät tuijottivat häntä rävähtämättä. Sitten olento kääntyi. Niko ehti juuri ja juuri huomata, kuinka valkohäntäpeura loikkasi tieltä takaisin metsään auton valojen säikäyttämänä.
Niko survaisi vaihteen päälle ja painoi kaasua liian raskaasti. Leveät takapyörät menettivät otteen märästä tiestä, mutta luistoneston suopealla avustuksella Nikon onnistui kuin onnistuikin pitää auto jotenkuten ojien välissä. Niko vaihtoi isommalle ja ajoi niin lujaa kuin uskalsi sateen liukastamalla tiellä. Hän ajoi koko matkan vanhempiensa mökille asti katse tiiviisti edessä vilistävässä tiessä uskaltamatta vilkaista kertaakaan taustapeiliin.

2

Niko pysäköi BMW:n mökin pihalle, lukitsi auton kaukosäätimellä uskaltamatta vilkaistakaan autonsa suuntaan ja paineli suoraa päätä sisälle. Äiti oli vielä hereillä, hiukset suihkun jäljiltä märkinä ja silkkinen kylpytakki huippukalliin personal trainerin ja virolaisen plastiikkakirurgin muokkaaman vartalonsa peittona. Ja totta kai kristallinen ginilasi kädessään. Aamulla glamourista ei olisi tietoakaan, kun äiti istuisi taas yöpaitasillaan vessan lattialla hiukset sotkuisina oksennettuaan vatsansa tyhjäksi.
Niko toivoi tosissaan, että äiti vielä jonain päivänä lopettaisi oman elämänsä tuhlaamisen ja saisi otettua itseään niskasta kiinni. Kiertäisi ginipullon korkin kiinni ja hankkisi elämän.
”Niko kulta, oletko sä kunnossa? Mitä sulle on tapahtunut?” äiti kysyi huolestuneena ja tarkasteli otsa rypyssä poikansa märkää ja rähjäistä olemusta. Niko ei vastannut mitään, vaan otti suoraan pöydällä olevan pullon suusta pitkän siemauksen kitkerää ja pahanmakuista nestettä.
”Rengas puhkesi”, hän valehteli lopulta ääni väristen ja otti tukea pöydänreunasta. Niko tuijotti hölmistyneen näköistä äitiään. ”Etkö sä tajua”, Niko toisti vihaisesti. ”Saatanan rengas puhkesi!”

3

Niko Laitinen istui ravintolan pöydässä ja näpelöi kännykkäänsä. Hän oli aloittanut syksyllä kauppatieteiden opinnot. Nikon uravalinta oli ollut kaikille selvä jo ennen hänen syntymäänsä; totta kai Aaro Laitisen ainoasta pojasta tulisi ekonomi, ja aikanaan hän ottaisi isänsä paikan tehtaan ohjaksissa.
Teemu ja Juuso olivat lähteneet baaritiskille hakemaan lisää juotavaa. Markus oli kai mennyt vessaan. Elokuun alkupäivistä oli kulunut jo melkein kaksi kuukautta ja Niko oli onnistunut unohtamaan karmivan yön tapahtumat. Ainakin melkein. Ne tuntuivat etäisiltä ja epätodellisilta ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vahvemmin Nikosta tuntui, että hänen oma mielikuvituksensa vain oli laukannut villinä hänen ajaessaan yksin läpi öisen ja sateisen aarnimetsän ja tehnyt hänelle tepposet.
Kännykkä lipesi hänen kädestään ja putosi lattialle.
”Voi vittujen kevät”, Niko mutisi itsekseen ja kumartui poimimaan pöydän alle tipahtanutta puhelintaan. Hänen katseensa osui puhelimen sijasta siroihin, punaisiin korkokenkiin ja erityisen hyvin muodostuneeseen sääripariin.
”Hei”, käheänpehmeä nuoren naisen ääni sanoi. Ääni kuului epäilemättä sääriparin omistajalle. ”Hukkasitko sinä jotain?” Niko kohotti hitaasti katsettaan pitkin tytön sääriä, reisiä ja punaisen niukan mekon verhoamia lanteita hoikalle vyötärölle ja edelleen rinnoille, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Vatsanpohjassa tuntui jännittävää kutinaa, kun Nikon katse vaelsi tytön sirolta kaulalta… Niko tunsi verensä seisahtuvan hänen sydämensä jättäessä suosiolla pari lyöntiä väliin. Saman tien kaikki väri pakeni hänen kasvoiltaan.
Hän oli nähnyt samat kasvot ennenkin. Kasvot ja terävät, hopeanhohtoiset silmät.
Niko tunsi, kuinka hänen jäsenensä valahtivat lyijynraskaiksi. Hänen teki mieli juosta karkuun, mutta tuntui kuin hän olisi juuttunut istuimelleen. Otsalle kihosi pieniä hikipisaroita. Metsätien yölliset tapahtumat eivät sittenkään olleet pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Hän pystyi vain tuijottamaan nuoren naisen silmiä silkasta kauhusta paikoilleen juurtuneena. Tyttö istahti kissamaisen viehkeästi ja lupaa kysymättä pienen ravintolapöydän vastakkaiselle puolelle. Ravintolasali tanssilattioineen ja todellisuuksineen liukui etäämmäs ja vielä hetki sitten äänekkäänä pauhannut diskomusiikki tuntui kantautuvan paksun ajan ja avaruuden muodostaman kivimuurin läpi.
”Mitä sä haluat minusta?” Vaikka ruumis olikin kauhun lamauttama, niin Nikon hämmästykseksi hänen kielensä tuntui edelleen toimivan.
”Ei”, tyttö sanoi ja tuijotti Nikoa hopeanvärisillä silmillään pyöritellen hiussuortuvaa sormensa ympärille, ”vaan päivän polttava kysymys kuuluu: Mitä sinä haluat minulta?”
”Mitä?” Niko kysyi vihaisesti. Suuttumus antoi rohkeutta, teki tilaa uhmakkuudelle pakottaessaan pelon hetkeksi taka-alalle. ”Mitäkö mä haluan?! Että sä jätät mut rauhaan!” Lopultakin kaikki alkoi loksahdella kohdalleen. Hän ei sittenkään ollut tulossa hulluksi ja nähnyt näkyjä. Tyttö todellinen, oli verta ja lihaa. Joku sekopää, joka oli vainonnut häntä ja mennyt hänen autoonsa sillä aikaa, kun hän oli käynyt ottamassa turvavyön pois oven välistä. Joku raivohullu. Psykopaatti.
”Pysy helvetin kaukana musta ja mun autostani! Tai… tai mä ilmoitan poliisille!” Niko huusi ja jäi tuijottamaan tyttöä pupillit laajenneina.
”En minä voi”, tyttö vastasi ärsyttävän kärsivällisesti ja nojasi taaksepäin. Nikon niskaa alkoi kihelmöidä, kun hän huomasi ettei tytöllä ollut rintaliivejä mekkonsa alla. ”Sinä itse kutsuit minut. Ja minä pidän aina kiinni sopimuksistani.”
”Mistä helvetin sopimuksista?” Nikon hetkellinen itsevarmuuden kuohahdus oli tipotiessään.
Hänellä oli paha aavistus.
Hän oli kuvitellut sen olevan vain harmitonta leikkiä. Sitä paitsi silloin oli ollut lakkiaispäivä ja hän oli ollut päissään kuin käki. Päissään ja raivoissaan siitä, ettei faija ollut vaivautunut tulemaan hänen ylioppilasjuhliinsa. Tällä oli muka tärkeämpää tekemistä. Ainahan faijalla oli tärkeämpää tekemistä. Työasioita. Ja vitut faija missään työmatkalla ollut. Ei lauantaina. Faija oli nussinut jossain sihteerinsä kanssa, kun hänen ainoa poikansa oli saanut lakin päähänsä.
”Kyllä sinä tiedät”, tyttö tuntui näkevän hänen lävitseen. ”Tienristeys, täysikuu… sinä lausuit sanat ja kutsuit minut. Tässä minä nyt olen.”
Niko tuijotti tyttöä. Hänen kurkkuaan kuristi. ”Mä… mä en toivo mitään. Se… se oli erehdys”, hän mutisi.
”Erehdys tai ei, niin tässä minä nyt kuitenkin olen”, tyttö sanoi viileästi. ”Ja minä perin maksun käynnistäni, toivotpa sitten jotain tai et. Niin että sinuna minä toivoisin jotain. Tasan kymmenen vuoden kuluttua lokakuun kolmas päivä”, tyttö katsoi suurieleisesti timantein koristeltua kelloaan, ”täsmälleen kello kaksikymmentäkolme neljäkymmentäyksi sinä kuolet ja sen jälkeen sinä kuulut minulle.”
Niko alkoi vähitellen päästä toivottoman tilanteensa tasalle. Hän oli kuin olikin kaivanut keskiyöllä kuopan keskelle tienristeystä ja haudannut pienen rasian sisältöineen. Verenpunainen täysikuu oli roikkunut matalalla puiden latvojen tasalla hänen lukiessaan sanat ikivanhasta nahkakantisesta kirjasta, jonka hän oli löytänyt aarnimetsän keskellä uhmakkaana seisovan vanhan huvilan ullakolta.
Niko katsoi edessään istuvaa kuvankaunista tyttöä. Tai mitä sitä totuutta enää turhia kiertelemään, ei se mikään tyttö ollut, vaan itse Piru siinä istui. Ihan omassa persoonassaan.
”Mitä sä teit mun autossani?” Niko kysyi surkeasti. Mitä menetettävää hänellä muka enää olisi, joten turha siinä oli enää teeskennelläkään. ”Minä melkein kusin housuihini.”
”Se oli hauskaa.”
”Hauskaa?!”
”On minullakin huumorintajua”, tyttö sanoi ja kohautti harteitaan. ”Sitä paitsi sinä olit suloinen pinkoessasi kaatosateeseen kuin pelästynyt pupujussi.”
”Sä olet hullu.”
”Kyllä sinä opit vielä pitämään minusta”, Piru vakuutti ja hymyili suloisesti. Hetken Niko melkein unohti, kenen kanssa hän oli tekemisissä. ”Itse asiassa minä uskon, että meistä tulee vielä oikein hyviä ystäviä.”
”Mä en usko”, Niko vastasi surkealla äänellä ja pohti, kuinka muotoilisi seuraavan kysymyksensä. ”Sitä paitsi, miksi mun pitäisi sua sanoa? Piruksi vai?”
Tyttö kallisti päätään kuin olisi keskittynyt kuuntelemaan. Nikokin kuuli sen: jossain kaukana, siinä ulottuvuudessa, missä sijaitsi se samainen disko, jonne hän oli tullut viettämään iltaa kavereidensa kanssa, ja jossa hän vielä hetki sitten oli näpelöinyt puhelintaan, Katy Perry lauloi kuinka hän oli suudellut tyttöä ja pitänyt hänen kirsikka-huulipunansa makeasta mausta…
”Kati”, tyttö vastasi lopulta. ”Vähän niin kuin Katy Perry. Sinä voit sanoa minua Katiksi.”
”Onko se muka sun nimesi?” Niko kysyi epäuskoisena.
”Ei, mutta minä pidän siitä. Ja nyt asiaan, minulla on tänä iltana toinenkin tapaaminen.”
”Häh?” Niko tunsi itsensä typeräksi.
”Se toivomus”, Piru muistutti ja katsoi häntä hieman kärsimättömän näköisenä. ”Minä olen kiireinen nainen.” Niko nielaisi kuuluvasti.
”Voinko… voinko mä harkita huomiseen asti? Siis sitä toivomusta…” Niko änkytti ja yritti ostaa itselleen edes hitusen lisää aikaa, sillä hänen päänsä oli tulvillaan tyhjyyttä eikä hänelle juuri nyt tullut mieleen ensimmäistäkään toivomusta.
”Yleensä minä en ole niin suopea”, Kati-olento sanoi kulmiaan kurtistaen ja kumartui eteenpäin. Niko kavahti tahtomattaankin. ”Minulla on tärkeämpääkin tekemistä. Mutta kai minä voin tehdä poikkeuksen. Huomenna tähän samaan aikaan. Sinulla on parasta olla kaikki kolme toivomustasi valmiina.”
Niko katsoi poispäin ajatuksiinsa vaipuneena. Mitä muutakaan hän muka voisi?
”Hyvä on…” Nikon lause katkesi. Tyttö, joka ei ollut mikään tyttö, vaan itse Vanha Vihtahousu, oli kadonnut kuin maan nielemänä. Musiikki tunkeutui hänen korviinsa jälleen täydellä voimallaan. Niko pälyili ympärilleen. Juuso, hänen ystävänsä lapsuudesta asti hoippui pöytään kaksi viinalasia mukanaan ja lysähti raskaasti samalle tuolille, jolla itse Paholainen oli vain hetkeä aikaisemmin istunut. Sitten Juuso pysähtyi tuijottamaan häntä.
”Äijä on ihan valkoinen”, Juuso sanoi lopulta. ”Sähän olet niin kuin aaveen nähnyt.”
No hitto vieköön, niinhän hän olikin. Tai pahempaa. Niko kohotti hitaasti katseensa ja vastasi Juuson tuijotukseen. ”Mä olen kusessa”, hän mutisi lopulta.
”Ota viinaa”, Juuso kehotti ja Teemukin liittyi heidän seuraansa. ”Koskisen mamman korvalääke auttaa kaikkiin vaivoihin.”
Niko tarttui Juuson ojentamaan lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitten hän sieppasi toisenkin lasin Juuson kädestä ja tyhjensi suuhunsa vaivautumatta edes tarkistamaan sen sisältöä.
Juuso oli väärässä. Ei Koskisen mamman korvalääke kaikkiin vaivoihin auttanut, Niko totesi ja ajatteli äitiään, jolla oli tapana hukuttaa murheensa ginipulloon. Pään täyteen vetäminen ei muuttaisi miksikään sitä tosiasiaa, että hänellä oli vaivaiset kaksikymmentäneljä tuntia aikaa päättää, mitä hän toivoisi. Ja kymmenen vuoden kuluttua hänen säälittävä elämänsä olisi ohi. Lokakuun kolmas päivä, sekunnilleen kello 23:41 Piru, joka halusi itseään kutsuttavan Katiksi ja joka näytti ihan joltain vitun Christina Ricciltä, tulisi perimään saatavansa.
Niko ajatteli toiveikkaasti, että jos hän vain pysyttelisi kohtuudessa eikä toivoisi mahdottomia, Piru olisi ehkä hänelle suopea ja kuoleminen kävisi enimmäkseen kivuttomasti.

Jatkuu…