 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Hmm... Tykkäsin tämän tarinan alusta. Siinä tuli mielenkiintoista sekoitusta kristinuskosta ja muinaisesta skandinavialaisista uskosta ja mitä nuo gootit sitten tarkkaan ottaen ovatkaan. Monia jänniä puita oli mukana kertomuksessa! Mutta mikä sen sauvan merkitys lopulta oli? Andreas/Wulfila löysi sen, mutta siihen ei sitten hirveästi palattu.
Loppu sen sijaan tuntui turhan paljon kristilliseltä saarnaamiselta.
Tekstissä nuo keijujen laulut oli vähän vaikeatulkintaisia: onko tarpeen olla sekä "," että "/" erottamassa värssyjä? Saisiko niistä tehtyä vähän sujuvammin luettavia?
Sitten huomasin miettiväni miten saarni taipuu. Ehkä "saarnen" on ihan oikein, en ole varma. Itse sanoisin "saarnin". Jotenkin ihan hauskalta kuulostava muoto kuitenkin, enkä taida tarkistaakaan mikä olisi oikeaoppinen muoto, hauskempaa vain spekuloida ja maistella sanoja suussaan.
Sitten olisi myös ollut kiva tietää vähän mikä tuo Conrad Aikenin runo on. Perustuuko tämä siihen vai?
Mutta ihan kiva tarina, plussineen ja miinuksineen, vaikken sen kristillisestä sisällöstä välitäkään. (Paitsi neitsyt Maria Paratiisin "infotiskinä" oli hauska mielikuva!)
| 3 kohdetta - näytetään 1 - 3 |
Järjestys
|
| 3 kohdetta - näytetään 1 - 3 |
– eräänlaisen kaunokirjallisena saarnanakin tätä toki voi pitää. Sadussa on aineksia toki Runo-Eddasta, mutta myös Katha Upanishadista, - ihan muutamia mainiten...
Sadun taustalla on siis Conrad Aikenin nekrosofinen runo, jonka Uuno Kailas on suomentanut.
SYYSBALLAADI
Meni metsään vanha kuningas.
Ja puita tervehtäin -
mies murtunut, muinoin onnekas -
hän huokasi, lausui näin:
Oli minulla vaimo, hän ryöstettiin.
Oli lapsia, he ovat vainajat.
Mitä teette, puut – hän kysyi niin -
kun pakkaset saapuvat?
Puut hiljaa huokailevat vain,
ja lehtiä tuuli vei.
Ja haavan oksalla valittain
varis vaakkui, laulanut ei.
Ja päänsä hän, silmät sulkien,
nojas puuhun, onneton.
Niin muisti lehtien kuolleiden
hän valtavan legion.
Kun merten hyöky ne tulivat
ja tanssivat ympäri pään,
ne kuiskivat, lehti-vainajat,
hän laulun kuuli tään:
Mekin lapsia, vaimoja olimme,
nyt olemme jätetyt
Ajan kuiluun, Unhon povelle.
Kuka muistaa meitä nyt?
Unohdettujen maa on maailma tää,
hyvä onkin, parempi onkin niin.
Joka laps, joka vaimo häviää
kuin sauhu auteriin.
Ja autuaat ovat vainajat
unohdettuina, unohdettuaan.
Tule kanssamme – lehdet kuiskivat -
syys kulkee ylitse maan.
-Uuno Kailas: Uni ja Kuolema. 1932, 52-54.
Wikipedia: ”Gootit (gootiksi