Goottilainen syysballadi Hot

(Variaatio Conrad Aikenin runon teemasta).




Kerran yli kuusitoista vuosisataa sitten eli nuorukainen nimeltä Andreas Parnassuksen lähellä sijaitsevassa Sadagolthinan kylässä Vähä-Aasian eli Anatolian itäosissa sijaitsevassa Kappadokian maakunnassa, joka kuului noihin aikoihin Rooman valtakunnan piiriin. Vanhempiensa tavoin hän puhui äidinkielenään kreikkaa, mutta oli jo nuorella iällä oppinut myös Rooman valtakunnan toisen sivistyskielen eli latinan sujuvan kielitaidon. Andreaksen vanhemmat olivat verrattain varakkaita, mutta kuitenkin laupeita ja hurskaita kristittyjä, jotka kasvattivat Andreasta viisaudella Jumalaa pelkääväiseksi. Nuoruutensa vuosista alkaen Andreas tulikin aina silloin tällöin silmäilleeksi kreikankielisen Raamatun sivuja ja löytäneensä sieltä viisautta ja lohdutusta elämäänsä.

Päivänsä lapsuudesta nuoruuteen Andreas eli elämäniloa täynnänsä, mutta eräänä syksynä juuri kun Andreas oli juuri saavuttamaisillaan täysi-ikäisyytensä pakanallisten visigoottien sotajoukot tekivät julman sotaretken Kappadokiaan ja ryöstivät siellä kyliä. Tuolloin visigootit murhasivat julmasti Andreaksen vanhemmat ja ottivat Andreaksen orjakseen.

Ryöstettyään Kappadokian kyliä mielin määrin visigootit veivät hankkimansa sotasaaliin ja kreikkalaiset orjansa sekä Andreaksen heidän joukossaan mukanaan Rooman valtakunnan entisen Daakian provinssin alueelle, joka sijaitsee Dnestr-joen ja Tonava-joen välisellä alueella Mustanmeren länsipuolella. Tuolloin elämänsä saamasta traagisesta käänteestä syvästi järkyttynyt Andreas kieltäytyi orjuudessaan syömästä tai juomasta mitään. Andreaksen orjuuttajat olivat kuitenkin julmia raakalaisia ja pakottivat häntä tekemään raskasta fyysistä työtä siitä huolimatta. Päivin Andreas raatoi itsensä läkähdyksiin ja öisin hän halusi ainoastaan kuolla. Pilkatakseen Andreasta visigootit antoivat hänelle gootinkielisen nimen ’Wulfila’, ”Pieni Susi”, sillä Andreas oli fyysisesti pienikokoinen ja he näkivät, että hänen sydämensä ulvoi öisin suruissaan kuin susi. Muutaman vuorokauden nälkälakon jälkeen Andreas näki yöllä ihmeellisen unen.


ENSIMMÄINEN UNI


Unessa jokin jättiläsmäinen, muodoton peto ajoi Andreasta takaa ja hän pakeni peloissaan metsään. Aikansa harhailtuaan metsässä Andreas tuli kirkkaan metsäaukion laidalle. Se, mitä Andreas näki ja kuuli tuolloin aukion laidassa oli niin kaunista, että se liikutti Andreaksen kyyneliin. Pienenpienet keijut tanssivat hitain mutta juhlallisin liikkein aukiolla ja lauloivat kreikaksi matalalla äänellä ikivanhaa, surumielistä, mutta hyvin kaunista laulua. Andreaksesta katsoen vastakkaisella laidalla aukiota oli valtavan suuri ja vanha saarni, jonka oksat ulottuivat taivaan äärettömyyteen ja juuret ylsivät maan keskipisteeseen. Ikivanha saarni oli tämän unen lumottua maisemaa maagisesti hallitseva ilmestys ja se ikäänkuin kutsui Andreasta lähestymään itseään. Kulkiessaan ensimmäiset askeleensa lähemmäs saarnea kohti Andreas huomasi saarnen vierellä neljä peuraa, jotka Andreaksen huomatessaan juoksivat tiehensä metsän kätköihin. Kulkiessaan edelleen lähemmäs saarnea Andreas huomasi korkealla saarnen latvustoissa kotkanpesän, jonka päällä majesteetillisen vaitonainen kotka tähyili jylhillä silmillään häntä alapuolellaan. Kulkiessaan vielä muutaman askelman lähemmäs saarnea Andreas huomasi saarnen rungon päällä vikkeläkinttuisen oravan, joka Andreaksen havaitessaan kipitti kiireen vilkkaan piiloon korkealla saarnen rungossa olevaan koloon. Kulkiessaan lähemmäs saarnea Andreas huomasi myös saarnen edessä käärmeen, joka Andreaksen huomaessaan luikerteli syvälle maan sisuksiin saarnen juurien kätköihin.

Keijut lauloivat: Tiedän, että riipuin /tuulisessa puussa / yhdeksän yön ajan, / olin keihäällä isketty, / Odinille annettu, / uhrina itselleni itse, / siinä puussa, / josta kukaan ei tiedä, / mistä juuresta se juontuu. / Ei leipää tuotu, / ei tarjottu sarvea, / tähysin alaspäin tarkoin, / otin vastaan riimut, / huutaen otin, / sen jälkeen putosin puusta. /Väkiloitsua yhdeksän/ antoi kuuluisa / Bestlan isän, Bölhornin poika, / ja siemauksen / sain jaloa simaa, / joka on Odröririn anti. / Niin vaurastuin / ja viisaaksi tulin / ja kasvoin ja kukoistin hyvin, /

Saapuessan saarnen luo Andreas huomasi, että sen edessä oli kirkasvetinen lähde, jonka pohjaan oli isketty valtava, miehenkorkuinen ja hopeateräinen miekka, jonka kädensija oli monenkirjavin jalokivin koristetultua kultaa - kuten Johanneksen ilmestyksessä kuvatut Uuden Jerusalemin kadut. Miekka sähkyi auringonvalossa kuin tulenliekki. Aukiolla yhä laulavat keijut kehottivat laulussaan Andreasta tarttumaan kaksin käsin pyhän, mutta myös noidutun Tyrfingr-miekan kahvaan ja metsästämään yhden saarnen ympärillä elävistä eläimistä ja uhraamaan ristiinnaulitsemalla se tällä miekalla saarnen runkoon, että hän itse kasvaisi tiedossa ja oppisi saarnen vuosirenkaisiin kirjoitettujen riimujen salat. ”Ne ovat kirjoitettu sinne keijukaisten kielellä!”, keijukaiset lauluivat surumielisen adagionsa tahdissa, ”Juo Mímirin lumotun lähteen vettä ja värjää se verellä punaiseksi!”

Keijut lauloivat: sanat minulle / sanoja toivat / työt tuottivat / minulle töitä. / Saat löytää riimut / ja ratkaista sauvat, / suuret sauvat, / mahtavat sauvat, / Suurpuhuja ne värjäsi, / Vallat ne loivat / ja kaiversi jumalten Korkein, / jumalista Odinn, / haltioista Dainn, / kääpiöiden kansasta Dvalinn, / jättien puolesta / piirsi Asvids, / ja eräitä piirsin myös itse. / Tiedätkö, miten piirretään? / Tiedätkö, miten ratkaistaan? / Tiedätkö, miten värjätään?/ Tiedätkö, miten tutkitaan? / Tiedätkö, miten rukoillaan?/ Tiedätkö, miten lyylitetään?/ Tiedätkö, miten lähetetään?/ Tiedätkö, miten uhrataan? /

Samassa Andreas muisti murhatut vanhempansa ja joutui syvän raskasmielisyyden valtaan. Niinpä tuossa unessa Andreas teki päätöksen toteuttaa keijukaisten synkkä ehdotus, joten ensin hän ammensi käsillään lähteen vettä ja joi siitä kulauksen. Sitten tuossa unessa hän lävisti itse oman vatsansa miehenkorkuisella miekalla ristiinnauliten itsensä tuohon suureen saarneen. Andreas kun halusi tunnollisesti noudattaa keijujen vakavamielistä ohjetta, mutta hienotunteisena ei halunnut surmata yhtäkään elävää olentoa lähellään – paitsi kenties itsensä. Kun Andreaksen veri värjäsi saarnen juurella sijaitsevan lähteen veden kirkkaan punaiseksi ikivanha saarni alkoi puhua Andreakselle keijukaisten muinaisella kielellä, jota Andreas nyt ihmeellisesti ymmärsi, vaikka tietääkseen ei ollutkaan koskaan opiskellut tai edes kuullut sitä koskaan aikaisemmin.

-Olen Yggdrasil, Maailmanpuu. Olen ollut olemassa aikojen alusta saakka ja tiedän kaiken sen, mitä tiedettävää maailmassa on. Otan ravintoni auringon välkkeestä ja Mímirin lähteen kirkkaasta vedestä, joka antaa minulle tietoa ja viisautta: Samalla kun juon viisaan Mímirin pää kuiskuttelee viisauksiaan korvaani taukoamatta päivät ja yöt - Hänen ansiostaan tiedän kaikkien tiedon ja taidon lajien salaisuudet, sillä hän tietää ja tuntee perinpohjaisesti asianlaidat menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Kerrohan, mitä haluaisit tietää? Kysy vain niin kerron sinulle!

Andreas vastasi Maailmanpuulle.

-Elämänsä keväänä ihminen on voimallinen ja väkevä. Mikään ei voi häntä horjuttaa ja hän astelee elämän askelia luottavaisena. Mutta jokaista kevättä seuraa syksy: Ihminen alkaa heiketä, hänen voimansa hupenevat. Lopulta ihminen käpristyy kasaaan kuin myöhäiskesän helteiden kuivattama kukka ja hän kääntyy kohti kuolemaansa kun hän huomaa, että yhtäkään saavuttamaansa asiaa kuunkierron alla hän ei voi säilyttää omanaan iäti. Ei ole olemassa yhtäkään maanpäällistä asiaa, jota ihminen ei maallisen vaelluksensa aikana menettäisi. Jokainen ihmisen vaivannäkö ja saavutus lankeaa lopulta tyhjiin kun Kuolema niittää satonsa. Kerrohan, parahin Yggdrasil, onko ihmisen hyvä olla missään muualla kuin Tuonelassa, Manalan majoilla? Eikö minunkin olisi parempi kuolla kuin elää?

Maailmanpuu vastasi Andreakselle.

-Etsit siis suuntaa ja tarkoitusta elämällesi? Kysyt, onko elämällä mitään mieltä ja tarkoitusta tässä surun ja epätoivon kyllästämässä kuolemanvarjon maasssa? Vaikka minun oksieni lehvästöt pysyvät kesät talvet keväät syksyt iäti vehreinä aina Ragnarökiin saakka, henkeni tuntee kaiken kauniin kukoistuksen katoavaisuuden lain, sillä joka vuosi syksyisin kaikki muut tämän kotimetsäni lehvät kuivuvat, putovat ja lahoavat. Monessa suhteessa Saarnaajan kirjan kirjoittaja oli oikeassa kun hän kirjoitti, että kuolleet ovat onnekkaampi kuin elävät, sillä he eivät voi enää menettää niin paljon kuin elävät. Mutta siitä huolimatta elämällä on syvällinen tarkoitus ja mieli. Ihmisen maallinen vaellus määrittää hänen paikkansa iäisyydessä. Sotatantereella kuolleet urhokkaat päätyvät iäisyydessä Valhallan taivaallisten salien notkuviin pitopöytiin ja ikuisesti palavan takkatulen lämpöön kun taas julmimpien rikoksensa sovittamatta jättäneiden vainajien osana on kaksinkertainen kuolema alisen maailman Niflhelin kylmissä kartanoissa, joissa viima puree ainaisesti luihin ja ytimiin. Kaikki Valhallan asukkaista ovat kuolleet tämän maailman ylevillä sotatantereilla, mutta heistä ylevimpien sielut on korjattu talteen hengellisessä sodassa, jota he eivät käyneet fyysisten miekkojen ja kilpien väellä ja vallalla vaan hengen asein.

Tämän lausuttuaan Yggdrasil vaikeni hetkeksi. Pian hän kuitenkin jatkoi puhettaan.

-Minäpä kerron sinulle vielä lisää yhden toden salaisuuden, joka saattaa herättää mielenkiintosi: Kerrotaan, että Zakazin kiellettyjen metsien pimennoissa on kätkössä smaragdinvihreä sauva, joka ihmeellisesti versoo iäti uusia silmuja, vaikka se on katkaistu juuristaan ja oksistaan. Sauvaan on kirjoitettu ihmeellinen salaisuus riimujen muinaisella kielellä, jonka taitajia on maan päällä enää vain harvoja. Jos sauvan sisältämä salaisuus paljastettaisiin kaikille, kerrotaan, että maan päällä ei olisi enää sairautta eikä kuolemaa. Silloin kaikki pahuus kitkettäisiin ihmisten sydämistä ja kaikki ihmiset olivat ahkeria kuin Herran työmuurahaiset, joten kuunkierron alapuolella olisi vain rakkauden autuutta. Kaikki ihmiset tulisivat onnellisiksi. Mutta ihmiskunnalta kestää kuitenkin yksi aiooni, että tuo sauva ensinnäkin löydetään ja toinen aiooni, että sen viesti tulkitaan oikein. Haluaisitko sinä kenties löytää tuon sauvan? Minä kerron sinulle nyt, että sinä voit löytää sen, mutta et voi löytää sitä muuten kuin etsimällä. Tutkiskele ja pohdi asiaa sydämessäsi.



Samassa Andreas heräsi. Herättyään Andreas muisti unensa tarkasti ja painoi sen visusti mieleensä. Hän koki, että uni oli antanut hänen elämälleen uuden suunnan: Hän halusi vaeltaa Zakazin metsiin ja löytää tuon ihmeellisen smaragdinvihreän sauvan. Hän päätti nyt lopettaa nälkälakkonsa.

Andreas raatoi seuraavat seitsemän vuotta goottien orjana, mutta kaiken tuon ajan hän seurasi hyvin tarkasti kaikkea ympärillään. Päivisin hän uurasti raskaassa ruumiillisessa työssä, mutta saadessaan hengähdystaon iltaisin hän opiskeli goottilaisten riimujen kirjakieltä. Öisin hän nukkui rauhallisesti sikeää unta kuin pieni lapsi ja heräsi joka aamu syvästi virkistyneenä. Sittemmin Andreas sai fyysisesti vähemmän vaativan työn latinan kielen opettajana kun muutaman vuoden orjuuden jälkeen hänen havaittiin osaavan sujuvasti latinaa. Opittuaan hallitsemaan täydellisesti gootin kielen ja goottilaisten riimujen kirjakielen salaisuudet Andreas päätti kuitenkin paeta orjuuttajiltaan. Orjuutensa vuosina Andreas oli saanut haltuunsa latinankielisiä raamatunkäännöksen osia, jotka olivat vanhempia kuin Hieronymus Pannonialaisen Vulgata-Raamattu ja näitä hän ei tahtonut jättää goottien haltuun vaan päätti ottaa ne mukaansa; Andreas nimittäin uskoi, että pakanat eivät osaa arvostaa Jumalan Sanaa, joka on ”elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija. ” Niinpä Andreas taittoi oljesta itselleen kanootin ja pakeni sen avulla eräänä yönä latinankieliset käsikirjoitukset mukanaan Tonavaa pitkin kohti Mustaamerta. Saavuttuaan Mustanmeren rannoille Andreas muisti Maailmanpuun sanat koskien Zakazin metsiä. Niinpä hän oikaisi polkunsa kiellettyihin metsiin ja lähti etsimään smaragdinvihreää sauvaa.

Andreas harhaili Zakazin metsissä seuraavat seitsemän vuotta. Noina vuosina hän sai ravintonsa metsän antimista. Tuona aikana joka aamu Andreas omisti yhden tunnin latinankielisten raamatunkäännösten tutkimiseen ja usein yötä myöten hän pohdiskeli näistä käännöksistä ilmeneviä Jumalan Sanan salattuja merkityksiä. Viimein eräänä syksynä hän tuli kirkkaan metsäaukion laitaan. Andreas huomasi, että aukio oli miltei samanlainen kuin se aukio, jonka hän oli nähnyt vankeutensa aikana unessa vuosia sitten. Aukion laidassa oli myös hyvin kookas ja ikivanha tammi, joka muistutti hänen unensa saarnea. Andreas käveli tammen luo ja huomasi, että tammen edessä oli kirkasvetinen lähde. Lähteen pohjaan oli isketty pystyyn smaragdinvihreä sauva, josta ihmeellisesti versoi uusia silmuja, vaikka se oli katkaistu juuristaan ja oksistaan. Andreas päätteli tästä, että hän oli löytänyt unensa smaragdinvihreän sauvan.

Andreas nosti sauvan käsiinsä ja tutki sitä. Sauva oli pinnaltaan sileä, mutta täsmälleen sen varren keskikohtaan oli kaiverrettu goottien riimukirjaimin täsmälleen kaksi virkettä. Ensimmäinen virke oli latinankielinen: Omnia vincit amor, et nos cademus amori. Se on Vergiliukselta ja tarkoittaa: ”Kaiken voittaa rakkaus, antautukaamme rakkaudelle. ” Jälkimmäinen virke oli kreikankielinen:
βλέπομεν γὰρ ἄρτι δι’ ἐσόπτρου ἐν αἰνίγματι, τότε δὲ πρόσωπον πρὸς πρόσωπον. Se on Paavalilta ja tarkoittaa: ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin.” Tästä Andreas muisti hänen äitinsä usein lausumat psalmirunoilijan sanat:


Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.
Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään;
virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.
Hän virvoittaa minun sieluni.
Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden.
Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa,
en minä pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani;
sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.
Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet minun pääni öljyllä;
minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani;
ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.



Andreas ammensi käsillään lähteen vettä ja joi siitä kulauksen – aivan kuten hän oli tehnyt unessaankin. Samassa Andreas huomasi yön laskeutuneen Zakazin metsien ylle ja hän tunsi voimakasta väsymystä. Niinpä käpertyi lähteen vierelle vanhan tammen juureen ja nukahtikin siihen pian. Vanhan tammen lehvästöt kahisivat kevyessä yötuulessa ihmeellisen vehreinä, vaikka olikin jo myöhäinen syksy. Tuolloin Andreas näki ihmeellisen unen.


TOINEN UNI


Tässä unessa Andreas huomasi olevansa laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan seitsemännen kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, maailman keskimmäisimmässä paikassa, maailman navalla, hiljaisimmassa maailmankolkassa, missä kuu ei vähene, eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki herkeämättä kukkuu. Andreas lähti tutkimaan tätä ihmeellistä paikkaa, johon hän oli saapunut. Katsoessaan etelään päin Andreas näki vihreän ruohokentän keskellä tyynen maitojärven, jota mikään tuuli ei saattanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita. Pohjoisessa maisema muuttui tummaksi metsäksi, jonka puut humisivat kaiket päivät ja kaiket yöt ja jossa liikkui kaikenalaisia eläimiä. Metsän takana kohosivat korkeat vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset pellavamyssyt. Vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja suojelivat tätä paikkaa kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana korkea kuusimetsä ja metsän takana häämötti yksikseen seisovia tylppäpäisiä vuoria. Idässä oli avara, vaaleahko kenttä, sen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläspuu. Tämä puu ei ollut tavanomainen sanan missään merkityksessä: Se oli kooltaan massiivinen ja kasvoi ikäänkuin väärinpäin: Tuuli kahistutteli sen lehvästöä maan pinnalla samalla kun sen mystiset hedelmät varisivat maahan, mutta sen juuret kurkottivat taivaan äärettömyyteen. Tämä jättiläspuu oli niin erikoinen ilmestys, että sen olemus hallitsi koko maisemaa ja keskitti itseensä kaiken huomion. Andreas kulki lähemmäs jättiläspuuta, jonka majesteetillinen olemus hallitsi maisemaa idässä.

Puu näytti ensin hopeakuuselta, sitten jättiläskoivulta, sitten viikunapuulta, sitten taatelipalmulta. Lopulta Andreas ei enää osannut sanoa, mikä tämä puu oli lajiaan. Kuljettuaan lähemmäs puuta Andreas havaitsi, että puun pihka oli läpikuultava ja hyväntuoksuinen, sen kaarna ei kuivunut eikä halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet olivat ihmeellisen elinvoimaiset ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin käännettyjä viinipikareita. Puun juuret kohottautuivat taivaan seitsemän kerroksen yli, mutta sen oksat laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin kuin massiivisina jähmettyneet käärmeet, missä ne imivät itseensä syvyyksien olentojen viisauksia ja sananlaskuja. Juuriensa välityksellä puu taas keskusteli taivaallisten voimien ja korkeuksien enkelivaltojen kanssa. Puu alkoi puhua Andreakselle keijukaisten muinaisella kielellä, jota Andreas jälleen kerran ihmeellisesti ymmärsi, vaikka ei ollutkaan koskaan opiskellut sitä tai edes kuullut sitä vuosiin.

-Olen pyhä fiikuspuu, Ashvattha. Juureni yltävät taivaan äärettömyyteen saakka , jota jotkut kutsuvat nimellä Brahman, toiset nimellä Allaahu, kolmannet nimellä Jumaluus, neljännet nimellä Absoluutti. Koska yletyn äärettömyyteen, olen itsekin ääretön ja olemassaoloni muodostaa katkeamattoman kehän. Sillä katso:Se mikä minussa on yllä, on yhtälailla myös alla ja se, mikä minussa on alla, on minussa myös yllä. Äärettömästä valaistuneesta viisaudestani johtuen olen pannut merkille vaelluksesi. Olen nähnyt, että olet vaeltanut ansiokkaasti. Olet taistellut ihmisten ja enkelten kanssa ja voittanut. Olet nyt löytänyt smaragdinvihreän sauvan Zakazin kiellettyjen metsien kätköistä. Olet myös astunut oikealle polulle pyrkimyksessäsi ymmärtää oikein sauvan sisältämä viesti, vaikka et kenties vielä ymmärräkään ihan kaikkea mitä siihen liittyy. Onko sinulla mitään salaista toivetta, jonka voisin vielä toteuttaa hyväksesi rohkaistakseni sinua polullasi?

Andreas vastasi pyhälle fiikuspuulle.

”Kunnioitettu ja arvoisa Ashvattha! Luonnossa kaikki, mikä elää, on pareittain ja synnyttää jälkeläisiä, mutta minä olen yksin. Haluan etsiä vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaiseni kanssa, tahdon tutustua ihanaan neitoon, sydämeni valittuun, siihen minulle yhteen ainoaan ja oikeaan, ja elää hänen kanssaan kuten ihmisen tulee elää. Annatko siunauksesi tälle toiveelleni, jonka esitän Jumalan kasvojen edessä nöyrin ja vilpittömin mielin?

Pyhä fiikuspuu vastasi Andreakselle.

-Se mitä pyydät, ei ole mahdotonta. Saat vielä nähdä, että Elämän kirkkaat vedet virtaavat sielussasi ja tulet jo pian löytämään itsellesi sopivan elämänkumppanin, mutta sillä on hintansa. Et tule noin vain voittamaan hänen rakkauttaan puolellesi, sillä lopulta se onnistuu vain yhdelle keinolla: Sinun tulee tehdä se, minkä Salomokin teki kaikessa viisaudessaan - tai siitä huolimatta. Rakkauden tähden sinun tulee luopua isiesi uskosta ja kieltää Jeesuksen olevan Jumala!

Samassa Andeas säpsähti hereille. Andreas näki edessään ihastuttavan nuoren naisen, joka oli kumartunut hänen ylleen herättääkseen hänet. Naisen silmät hehkuivat aamuauringon valossa ihmeellisen salaperäisinä ja Andreas tunsi lämpimän aallon kulkevan ylitseen. Nainen kysyi gootin kielellä Andreakselta, kuka hän oli miehiään. Andreas kertoi oman nimensä ja olevansa syntyjään kreikkalainen Kappadokian maakunnasta, mutta joutuneensa vuosia sitten orjuuteen goottien maassa ja sittemmin paenneensa orjuuttajiltaan Zakazin metsien kätköihin. Neito hämmästyi suuresti tästä kertomuksesta ja kertoi itse olevansa nimeltään ’Ulva’, syntyperäinen gootti, mutta olleensa kreikkalaisten orja Kappadokiassa ja paenneensa Andreaksen tavoin orjuuttajiensa tavoittamattomiin Zakazin metsiin. Tämän kuultuaan Andreas liikuttui kyyneliin, sillä hän oli odottamattaan kohdannut Zakazin metsissä todellisen kohtalotoverin. Myös neito liikuttui sydämensä pohjia myöten ja niin kohtalotoverit syleilivät toinen toisiaan kyyneleet silmissään.

Ei kulunut aikaakaan kun kohtalotoverit päättivät yhdistää polkunsa ja astua avioliittoon toinen toisensa kanssa. Tuohon askelmaan tultaessa Andreas oli jo ymmärtänyt, että hänen kihlattunsa oli vakaumuksellinen areiolainen. Areiolaiset uskoivat, että Jumala oli Yksi ja jakamaton ja että Kristus eli Poika oli Isän Jumalan luomistyön esikoinen, Logos, Sana, Järki ja Mieli, mutta kuitenkin Isä oli ylivertainen Poikaansa nähden, sillä Isä yksin on Jumala. Muistaessaan näkemänsä unen Andreas päätti omaksua areiolaisen uskonkäsityksen, joka kunnioitti Kristusta Jumalan Poikana, mutta kuitenkin hylkäsi kristillisen opin Pyhästä Kolminaisuuudesta, sillä näin hän uskoi parhaiten saavuttavansa ja säilyttävänsä rakkaan kihlattunsa uskollisuuden ja rakkauden. Näin myös tapahtui ja astuttuaan vakain tuumin avioliittoon Ulva ja Andreas olivat hyvin onnellisia toinen toisensa kanssa, vaikka myöhemmin ilmenikin, että he olivat kykenemättömiä saamaan yhteisiä lapsia luonnon suomin menetelmin. Yhteisellä polullansa he kohtasivat kuitenkin monia orpoja lapsia, joiden vanhemmat olivat syystä tai toisesta kuolleet, ja tämän havainnon liikuttamina he adoptoivat pojan, jonka seurauksena he saivat kokea vanhemmuuden autuaat ilot ja surut ja näin ollen heidän onnensa oli täydellinen. Ulvan ja Wulfilan adoptoiman pojan nimi oli ’Mercurinus’.

Seuraavien seitsemän vuoden aikana Andreas ja Ulva viettivät hyvää perhe-elämää Vähä-Aasiassa. Noina vuosina Andreas toimi puuseppänä, jonka ammatin hän oli oppinut orjuutensa vuosina, sekä latinan opettajana ja Ulva toimi parantajana, ompelijana ja kotiäitinä. Tuona aikana Andreas ja Ulva lukivat yhdessä Pyhän Raamatun hyvin huolellisesti läpi kreikaksi. Monet illat Ulva ja Andreas keskustelivat Raamatun pyhistä kirjoituksista myöhään yöhön saakka. Poikansa Mercurinuksen Andreas ja Ulva kasvattivat kristityksi ja hän oppi kotonaan sekä kreikan että gootin ja myös latinan kielen taidon. Muutaman onnellisen vuoden vierähdettyä Andreaksen puheille tuli muuan mies, joka kertoi Ulvan olevan hänen orjansa ja vaati tämän palauttamista välittömästi luokseen. Andreas ja Ulva ja Mercurinus järkyttyivät tästä suuresti. Asiaan pohdittuaan Andreas kuitenkin löysi ratkaisun tähän pulmaan: Hän myi hallussaan olevat latinankieliset raamatunkäännökset ja sai niistä hyvät rahat. Saamilaan rahoilla Andreas osti Ulvan vapaaksi, eikä tämän enää tarvinnut palata orjaksi.

Seitsemän Vähä-Aasiassa vietetyn vuoden kuluttua Andreas ja Ulva päättivät matkustaa poikansa Mercurinuksen kanssa takaisin goottien maahan, Ulvan synnyinsijoille. Andreaksesta tuli sittemmin hyvin merkittävä kristitty lähetyssaarnaaja goottien keskuudessa ja Ulva tuki häntä hyvin merkittävällä tavalla tässä työssä. Andreas käännytti monia germaaneja areiolaiseen kristinuskoon ja opetti heitä elämään apostolisen, evankelisen ja profeetaalisen totuuden mukaisesti. Orjuutensa aikana oppimastaan goottilaisten riimujen kirjakielestä oli merkittävää hyötyä hänen toteuttaessaan tätä kutsumustaan. Vuonna 341 visigootit lähettivät Andreaksen suurlähettilääkseen Konstantinopoliin, jossa Foinikian areiolainen piispa Eusobius Nikomedialainen vihki Andreaksen kristittyjen visigoottien piispaksi areiolaisen kiistan ollessa kiivaimmillaan. Sittemmin Andreas palasi Konstatinopolista entisen Daakian alueelle jatkaakseen työtään kristittynä lähetyssaarnaajana ja piispana. Noina vuosina Andreas ja Ulva ja Mercurinus saivat elävän todisteen Elävän Jumalan voimasta kun he näkivät goottien kääntyvän suurin joukoin Kristuksen opetuslapsiksi.

Muutaman vuoden vierähdettyä Andreaksen luokse tuli kuitenkin tuttu mies, jonka Andeas tunnisti vielä vuosien takaakin olevan samainen, joka vuosia sitten otti Andreaksen orjakseen. Mies oli yhtä julma raakalainen kuin ennenkin ja säälimättömästi vaati hyvitystä Andreaksen vuosia sitten haltuunsa ottamista latinankielisistä raamatunkäsikirjoituksista ja lisäksi hän itsepintaisesti vaati Andreaksen palaavan hänen orjakseen. Noihin aikoihin Andreaksella oli hallussaan Vanhan testamentin kreikankielinen Septuaginta-käännös ja sen lisäksi täydellinen Uuden testamentin kreikankielinen käsikirjoitus ja jos hän olisi myynyt ne, hän olisi niistä saaduilla rahoilla kenties voinut ostaa myös itsensä vapauteen, jolloin tämä säälimätön mies olisi jättänyt hänet rauhaan. Asiaa harkittuaan Andreas kuitenkin tuli johtopäätökseen, että hän ei halunnut tämän julman miehen tähden luopua Jumalan Sanasta. Noihin samoihin aikoihin goottien pakanalliset kuninkaat eivät enää katselleet hyvällä Andreaksen kristillistä lähetystyötä entisen Daakian alueella ja niin Andreas ja Ulva ja Mercurinus päättivät ystävineen paeta entisestä Daakiasta Vähä-Moesian alueelle lähelle Nicopolis ad Istrumia, joka sijaitsee entisen Daakian maakunnan eteläpuolella.

Myöhempinä vuosinaan Vähä-Moesiassa Andreas kehitti goottien kielelle myös uuden kirjaimiston perustuen äidinkieleensä kreikkaan ja myös käänsi kokoamansa työryhmänsä voimin lähes koko Pyhän Raamatun goottien kielelle hyödyntäen tätä uutta kirjaimistoa. Näiden sotaisasta luonteesta johtuen Andreas kuitenkin kieltäytyi itse ja kielsi myös työryhmäänsä kääntämästä Kuninkaiden kirjoja gootin kielelle, sillä hänen mielestään gootit eivät todellakaan tarvinneet enää minkäänlaista rohkaisua sodankäyntiin. Andreaksen työryhmän gootinkielisen raamatunkäännöksen perustana olivat Vanhan testamentin kreikankielinen Septuaginta-käännös ja kreikankielinen Uuden testamentin käsikirjoitus, joita Andreas oli kieltäytynyt myymästä edes hädän hetkellä. Historia tuntee Andreaksen Piispa Wulfilana, joka käänsi pakanallisten goottien sydämet Kristukselle.

Piispa Wulfila omaksui aleksandrialaisen Areioksen opin, jonka mukaan Kristus eli Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona ei ole samaa olemusta kuin Isä Jumala. Areiolaiset myös kielsivät Kristuksen iankaikkisuuden eli sen, että tämä olisi "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt”, ja katsoivat tämän olevan Jumalan ensimmäinen luomus. Täten areiolaiset käytännössä kielsivät Jeesuksen jumaluuden. Areiolaisuus perustui Areioksen pyrkimykseen saattaa perinteinen kolminaisuusoppi sopusointuun platonisen teologian kanssa. Tämän vuoksi Areios määritteli, että vain Isä on transkendenttinen Jumala, kun taas Poika oli Logos, joka vastasi Platonin filosofian demiurgia.

Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 Areioksen oppi hylättiin ja selitettiin Kristuksen syntyneen, ei luodun, ja olevan Isän Jumalan kanssa samaa olemusta. Päätös, jonka tarmokkain puolustaja oli Athanasios Aleksandrialainen, vahvistettiin lopullisesti Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381. Läntisten kirkkokuntien yhä tänäkin päivänä yleisesti hyväksymä Athanasioksen uskontunnustus on selvästi tehty areiolaista opetusta vastaan.
Kun vuonna 381 areiolaisuus julistettiin kerettiläisyydeksi, lähti Piispa Wulfila neuvottelemaan Konstantinopoliin. Viimeisenä elinvuotenaan Piispa Wulfila teki merkittäviä myönnytyksiä Athanasioksen opetuksen suuntaan, mutta kuitenkin vuonna 383 hän kuoli Konstantinopolissa ennenkuin neuvottelut olivat päättyneet lopulliseen sovintoon kristinuskon eri suuntausten kesken.
Kokemistaan koettelemuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta Piispa Wulfila kuoli syvässä hengellisessä rauhassa pitkän elämän nähneenä ja kokeneena. Vuosisatojen päästä meidän päiviimme kantautuu kuin heikkona kaikuna tai muinaisen, väsyneen valon heikkona kajastuksena Piispa Wulfilan uskontunnustus, jonka sanamuodon hän saneli kuolinvuoteellaan.

”Minä, Ulfila, piispa ja tunnustaja, olen uskonut näin ja tässä yhdessä todessa uskossa olen taittanut matkan Herrani luo. Minä uskon yhteen Isään Jumalaan, syntymättömään ja näkymättömään, ja Hänen ainoasyntyiseen Poikaansa, meidän Herraamme ja Jumalaamme, kaiken luodun suunnittelijaan ja muovaajaan, sillä kaikkien olentojen joukossa hänellä ei ole ketään vertaistaan, (sillä kaikkien olentojen joukossa on vain yksi Isä Jumala, joka on myös meidän Jumalamme Jumala,) ja Pyhään Henkeen, valaisevaan ja pyhittävään voimaan, kuten Kristus sanoi ylösnousemuksensa jälkeen: ”Ja katso, minä lähetän teille sen, jonka minun Isäni on luvannut; mutta te pysykää Jerusalemissa, kunnes teidän päällenne puetaan voima korkeudesta.” (Luuk. 24:49). Ja vielä hän sanoi:”kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman” (Ap.t. 1:8). Tämä Pyhä Henki ei ole Isä Jumala, eikä Poika vaan Kristuksen palvelija, joka on kaikessa alamainen ja uskollinen Pojalle; Ja Poika on kaikessa uskollinen ja alamainen Isälle, joka on asettanut Pyhän Hengen Hänen Kristuksensa kautta. ”


KOLMAS UNI


Kerrotaan, että ennen kuolemaansa Piispa Wulfila näki Konstantinopolissa ihmeellisen unen, jonka hän kertoi sittemmin luottamuksella pojalleen Mercurinukselle. Mercurinus oli nimittäin Piispa Wulfilan mukana tuolla hänen viimeisellä Konstantinopolin matkallaan. Uni oli seuravanlainen.

Piispa Wulfila huomasi olevansa hiekkautiomaassa, jossa vallitsi ankara hiekkamyrsky. Tässä unessa hän ryhtyi kävelemään kohti kaukana edessään valkeana häämöttävää vuorta uskoen olevansa sen katveessa suojassa myrskyltä. Hetken kuljettuaan Piispa Wulfila tuli vuoren juurelle, jossa hän todellakin oli suojassa myrskytuulelta. Vuoren kivi oli kauttaaltaan valkeaa kuin lumi mutta kovaa kuin graniitti. Hetkeäkään epäröimättä Piispa Wulfila alkoi kiivetä vuoren kaltevaa seinämää pitkin. Aikansa kavuttuaan Piispa Wulfila tunsi hikensä virtaavan kasvoillaan, mutta se ei pysäyttänyt hänen kulkuaan. Pikku hiljaa hänen kiivetessä yhä korkeammalle ja korkeammalle ilmasto muuttui yhä kylmemmäksi ja kylmemmäksi. Hetkeä myöhemmin hän tuli vuoren tasanteelle, jossa oli valtava vuoristojärvi. Siellä oli täysin tyyntä. Järven pinta oli kauttaaltaan jäässä, mutta jää oli niin kirkasta, että sen lävitse saattoi nähdä aivan järven pohjaan saakka. Piispa Wulfila näki jään läpi, että järven pohja koostui kauttaaltaan vuorikristallista. Tämä näky oli sekä ihmeellinen että kaunis. Piispa Wulfilasta nähden vastakkaisella rannalla järveä hän näki majesteetillisen jättiläspuun. Piispa Wulfila lähti kävelemään järven jäätynyttä pintaa pitkin kohti puuta, joka ikäänkuin kutsui häntä luokseen.

Etäältä Puu näytti ensin niilinakasiapuulta orjantappuroineen, mutta kun hän käveli jäätä pitkin muutaman askelman lähemmäs puuta se vaikutti pikemminkin viikunapuulta, joka tekee keväthedelmää. Kuljettuaan vielä muutaman askeleen lähemmäs puu vaikutti seuraavaksi viheriöitsevältä oliivipuulta, mutta käveltyään edelleen lähemmäs puu vaikutti pikemminkin mahtavana versovalta viiniköynnökseltä. Saavuttuaan aivan puun edustalle piispa Wulfila ei voinut enää sanoa, mitä lajiketta puu edusti, sillä sillä oli lukemattomien hänen tuntemiensa ja myös hänelle tuntemattomien eri puulajien piirteitä. Vaikutti jopa ikäänkuin siltä, että kaikkien maailman puiden lajityypilliset juuret, runko, oksat, lehdet ja hegelmät olivat siinä edustettuina yhdessä ja samassa puussa.

Samalla kun Piispa Wulfila tuli puun luokse, koko maisema hänen ympärillään muuttui: Autiomaa hänen ympärillään katosi kuin kangastus samoin kuin vuori, jonka päälle hän oli kivunnut työllä ja tuskalla. Nyt hän huomasi olevansa hedelmällisessä laaksossa ja häntä ympäröi nyt viheriöivä trooppinen viidakko lukemattomine eläinlajeineen, puineen, kukkineen ja kasveineen. Myös jäätynyt järvi vuorikristalleineen hänen takanaan katosi ja sen tilalla oli puun oikealla ja vasemmalla puolella virtasivat kaksi mahtavaa jokea, jotka kumpikin haarautuivat kauempana edelleen kahdeksi joenuomaksi niin, että jokia puun vierillä oli todellisuudessa kaikenkaikkiaan neljä. Puun edessä seisoi nyt nainen, jonka kasvoja Piispa Wulfila ei kyennyt katsomaan suoraan, sillä hänen mekkonsa välkehti kirkkaana kuin aurinko. Kirkkaana loistavan säihkeen keskellä Piispa Wulfila onnistui kuitenkin näkemään, että naisella oli päänsä päällä kultainen kruunu, johon oli kaiverrrettu kaksitoista tähteä, ja hänen jaloissaan oli hopeanhohtoiset saapikkaat, joihin oli taidokkaasti kaiverrettu nauravainen Kuu-Ukko. Nainen alkoi alkoi nyt puhua Piispa Wulfilalle.

-Tämä puu on Etz Hajjim, Elämänpuu. Tämä paikka on Paratiisi ja nuo neljä virtaa vierilläni ovat Paratiisin siunattuja virtoja. Minä olen Neitsyt Maria. Askarruttaako jokin asia sinun mieltäsi? Kysy vain niin vastaan mielelläni.

-Olen unissani nähnyt asioita, jotka ovat kristillisiä, mutta toisaalta käyvät yksiin goottien pakanallisen uskonnon kanssa. Olen sisimmässäni pohtinut ja puntaroinut tätä asiaa: Ovatko nämä näyt lähtöisin Saatanasta? Eikö Jumalan Sana käske hylkäämään pakanakansojen jumalat? Ovatko pakanakansojen jumalalliset ilmoitukset aina harhaoppisia ja olennaisesti väärässä?

-Raamattu torjuu epäjumalanpalvonnan, mutta ei kuitenkaan rakentavaa tutustumista vieraiden uskontojen pyhiin opetuksiin ja pyhiin kirjoituksiin, joiden tunteminen on kristitylle aina hyödyllistä, sillä katso: Vaikka vieraiden uskontojen pyhillä teksteillä ei olekaan Pyhän Raamatun arvovaltaa, niissä on kuitenkin merkitsevän usein intuitiivista tietoa Kristuksesta – tässä yksi syistä, miksi niitä pyhiksi kutsutaankin. Kaikkien kansojen uskonnot juontuvat kunkin kansan eri tavalla omaksumasta Runon Geniuksesta, jota ainaisesti ja kaikkialla kutsutaan Profetian Hengeksi. Kaikki maailman uskonnot ja kaikki niiden pyhät kirjoitukset ovat huokauksia huokauksien perään: Kaikki ne kielivät kukin omalla tavallaan ja kullekin kansalle ominaisella tavalla samasta kaipuusta pyhään elämään Kristuksessa. Niinpä ei ole olemassa uskontoa, joka ei olisi samalla kristinuskoa. Jos tutkit Laotsen Salaisuuksien tietä, tutkit samalla Kristusta. Jos tutkit Bhagavad-Gitaa, tutkit samalla Kristusta. Jos tutkit Dhammapadaa, tutkit samalla Kristusta. Jos tutkit Zend Avestaa, tutkit samalla Kristusta. Jos tutkit Ginza Rabbaa, jopa silloinkin tutkit samalla Kristusta. Ja kun tulevina aikoina ihmiset tutkivat Muhammadin pyhää kirjaa eli Koraania, todellisuudessa silloinkin he tutkivat samalla itseään Kristusta, meidän Herraamme ja Vapahtajaamme. Jeesus sanoi: ”Minä olen valo kaikkien yllä. Minä olen kaikki: minusta kaikki lähti ja minuun kaikki palaa. Leikkaa puusta pala; minä olen siellä. Nosta kiveä, ja löydät minut sieltä.”

-Hyvä on, ymmärrän tuon nyt. Mutta eikö Kristus vihaa minua kun kielsin hänen olevan Jumala? Ja onko Kristus viime kädessä ihminen vai Jumala? Miten vastaat, oi Maria?

-Kristus on kaikkien uskontojen sydän. Hän on samanaikaisesti tosi Ihminen ja tosi Jumala. Joka sanoo Jeesuksen olevan pelkästään ihminen, ei tiedä täydellisesti. Mutta joka sanoo hänen olevan yksinomaan Jumala, ei ole hänkään tiedä kuten tietää pitää. Kristus on samanaikaisesti täydellisen inhimillinen ja täydellisen jumalallinen ja kokonaan Jumalan Sanaa samalla tavalla kuin myös Pyhä Raamattu on täydellisen inhimillinen ja täydellisen jumalallinen ja kokonaan Jumalan Sanaa – näin on laita jopa Kuninkaiden kirjojenkin kohdalla, jotka sinä hylkäsit. Kuitenkin sinä teit oikein tehdessäsi uskossasi rakkaudellisia myönnytyksiä puolisosi suuntaan, sillä Jumala on rakkaus. Ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Kun sisimmässäsi myönsit rakkauden, myönsit Kristuksen. Koska myönsit Kristuksen, niin hänkin on myöntävä sinut.

Samassa näky puusta katosi ja sen tilalla Andreas näki Neitsyt Marian vieressä uuden näyn: Karitsa, ikäänkuin teurastettu; sillä oli seitsemän sarvea ja seitsemän silmää, jotka ovat ne seitsemän Jumalan henkeä, lähetetyt kaikkeen maailmaan. Nyt Andreas ymmärsi, että todellisuudessa Elämänpuu oli itse Kristus. Ja Kristus oli ollut läsnä hänen elämässään kaikkina hänen elämänsä päivinä, vaikka hän ei ollutkaan aina tiedostanut sitä. Kaikki hänen elämänsä kauneimmat unet puhuivat Kristuksesta, meidän Vapahtajastamme ja Herrastamme. Kristus oli ainaisesti asunut syvällä hänen sisimmässään, eikä Kristus ollut koskaan hylännyt häntä. Ja Andreas ymmärsi nyt, että kun hän oli tutkiskellut omaa sisintään, todellisuudessa hän oli tutkiskellut Jumalan valtakuntaa, jonka viisaita ja oikeamielisiä kuninkaallisia ja hallitsijoita ovat Isä, Poika ja Pyhä Henki.



”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä”, sanoo Kristus.



Kristus kehottaa kristittyjä olemaan täydellisiä kuten meidän taivaallinen Isämme täydellinen on.
Saavuttiko Piispa Wulfila ennen kuolemaansa täydellisyyden? Sen tietää yksin Jumala.