Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Scifi Terveiset tältä planeetalta
QR-Code dieser Seite

Terveiset tältä planeetalta

Hei! Olen Aiden, 15-vuotias normaalia teinipojan elämää elävä poika (tai ainakin hetki sitten luulin niin). Minulla on kaksi parasta kaveria: Jesse ja Samuel. He ovat kanssani samalla luokalla ja teemme aina kaiken yhdessä. Silloinkin, kun elämämme mullistui täysin viime kuussa, pysyimme yhdessä ja selvisimme... Ai niin, en spoilaa! Parasta kertoa sinulle koko tarina alusta alkaen.

Istun tylsistyneenä kemian luokan etupulpetissa (niin kuin joka perjantai) pyöritellen käytössä kulunutta pyyhekumia käsissäni.“Aiden! Me ajateltiin mennä kirjastoon koulun jälkeen, käykö?” kuuluu tuttu ääni takapulpetista. Käännän katseeni nuoreen, pitkään ja kaljuun kemianopettajaan, joka näyttää juuri siltä, että voisi lyödä tuntia häirinnyttä Jesseä viivoittimella, jos se vielä olisi sallittua. Hän kuitenkin luo vain äkäisen, pikaisen katseen poikaan jatkaen sen jälkeen esimerkkilaskun kirjoittamista taululle. Vilkaisen nopeasti olkani yli Samueliin ja tämän viereisellä pulpetilla istuvaan Jesseen muodostaen suullani “joo” sanan, jotten häiritsisi tuntia itsekin.

Viimeisen tunnin päätyttyä haimme pyörämme koulun pyörätelineiltä ja lähdimme ajamaan noin kilometrin päässä sijaitsevaa kirjastoa kohti. Kova tuuli paiskoi lyhyitä, ruskeita hiuksia silmilleni, ja muilla oli näköjään samoja ongelmia. Jesse oli törmätä tolppaan hänen näkökenttänsä täyttyessä hänen blondeista hiuksistaan, mutta onneksi ehdimme varoittaa häntä juuri ja juuri ajoissa. Puhkesimme Samuelin kanssa nauruun nähdessämme Jessen hämmästyneeseen ilmeeseen, joka pian muuttuikin hieman ärtyneeksi. Hetken päästä saavummekin kirjaston pihaan. Jätämme pyörämme kadun reunassa olevaan telineeseen lukiten ne, vaikka tuskin niitä varastettaisiinkaan näin pienessä kaupungissa.

Astelen kirjaston ovelle napaten sen kahvasta kiinni päästäen muut sisään ensin, mennen sitten perässä. Katselemme kaikki hetken ympärillemme, aivan kuin emme olisi koskaan siellä olleetkaan, ja pian käännämme katseemme toisiimme. “Mennäänkö taas niille sohville yläkerrassa?” kysyn lopulta, vaikka vastaus olikin aika ilmiselvä, sillä olimme siellä aina. Samuel nyökkäsi ja Jesse vastasi: “Luit mun ajatukset”. Juoksemme yläkertaan johtavat portaat ja ryntäämme sohville. Istahdan valkoisen nahkasohvan nurkkaan odottaen muidenkin asettuvan aloilleen. “Noh, mitäs tehdään?” kysyy Samuel hieman väsyneen kuuloisena. Luomme Jessen kanssa toisiimme miettivät katseet ja käännämme ne Samueliin. “Hengaillaan vaan, niinku aina”, sanon keksimättä sen kummempia. Samuel nyökkäsi nousten kuitenkin sohvalta. “Mä kattelen vähän kirjoja. Äiti käskee mua lukemaan jotain, vaikken jaksaisikaan. Ehkä jos lainaan kirjan tai pari se hämääntyy”, hän naurahti. Samuelin tutkiskellessa hyllyn paksuimpia kirjoja, minä ja Jesse alamme pelaamaan molempien lempipeliä omilla puhelimillamme. Hetken päästä päätin rikkoa jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden ja aloitin kysymyksen: “Entä jos mentäisiin syö...” Lause kuitenkin katkesi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin käännettyäni katseeni kirjahyllyyn päin. Ilmeisesti Jessekin oli huomannut tapahtuneen, sillä päästi hämmästyneen henkäyksen. “Missä Samuel on?”, kysyn hiljaa kääntäen katseeni Jesseen. “En nähnyt että se ois lähteny minnekkään”, hän kertoi. Pian kuului kuitenkin pieni narahdus. Silloin tapahtui ensimmäinen kummallinen asia. Samuel seisoikin taas kirjahyllyn edessä ja katsoi meitä innokas pilke silmissään. “Pojat, mä löysin jotain tosi siistiä!”, hän sanoi ja viittoi meitä käsillään tulemaan luokseen. “Tässä on joku salaovi, tän hyllyn takana on tosi outo huone”, hän kuiskasi mysteerisesti. Jesse ja minä loimme toisiimme todella hämmästyneet ja epäuskovaiset katseet.

Ennen kuin ehdimme sanoa mitään, Samuel vetäisi yhdestä hyllyssä olevasta ohuesta kirjasta, joka kimposikin nopeasti takaisin hyllyyn niin kuin kaikissa elokuvissa, joissa on salaovia. Pian edessämme hyllyn vasempaan reunaan ilmestyi rako, josta pääsisi juuri ja juuri aikuinen ihminen sisään. Samuel vilkaisi meitä ikään kuin käskeäkseen meitä seuraamaan, ja niin me teimme. Hivuttauduttuamme raosta, Jesse työnsi kirjahyllyn takaisin paikoilleen. Huone oli pieni ja yksinkertainen, siellä oli vain pölykerroksen päällystämä pöytä, jonka ympärille oli laitettu neljä tuolia. Se, mikä huoneessa oli ihmeellistä, oli kuitenkin pöydän päällä oleva kapistus. Menimme kaikki vaistomaisesti istumaan pöydän ympärille tuijottaen suurta esinettä ihmeissämme. “Mikä se on?” kysyn muilta, jos heillä olisi jotakin tietoa asiasta. Jesse ja Samuel pudistivat yhtä aikaa päitään ja alkoivat tutkiskelemaan esinettä. Se oli tummanharmaa, sitä koristi lukematon määrä nappuloita laidasta laitaan. Huomasin Jessen käden hivuttautuvan kohti yhtä nappia, mutta tartuin siihen nopeasti ja loin tuiman katseen häneen. “Mitä sä oikein teet? Voit vaikka hajottaa tän koneen vahingossa”, murahdan hieman liiankin äkäisesti. Jesse vetää kätensä pois otteestani ja painaa kuitenkin nappia. “En usko, että nappi jossa lukee START tekee mitään pahaa”, Jesse tuhahtaa hieman huvittuneena, välittämättä töykeydestäni. Aluksi en huomaa mitään uutta tapahtuneen. “Varmaan rikki”, Samuel ehdottaa. Jesse ei tunnu välittävän muiden puheista, vaan pyörittelee jotakin napeista edestakaisin. Pian alkaa kuulumaan kovaa rätinää, ja samantien tajuan mikä se on: “Eikös tuo ole radio?”

Samuel kurtistaa kulmiaan, ilmeisesti aika hämillään koko asiasta. “Mutta eihän tuo näytä yhtään samalta kuin mun radio”, hän toteaa. “Niitä on monia erilaisia”, Jesse tuhahtaa rätinän keskeltä. Pian rätinä kuitenkin muuttuu luultavasti joksikin 80-luvun musiikiksi Jessen vaihtaessa taajuutta. Jesse siristää silmiään hieman ihmeissään edelleen katse radiossa, jatkaen napin pyörittelemistä. Samuel näyttää olevan hyvinkin iloinen musiikin soidessa, sillä hän tanssii huoneen toisessa päässä aivan innoissaan. Iloisuutta ei ehtinytkään jatkua kovin pitkään, kun huoneessa alkoi musiikin sijaan kuulumaan epämääräistä puhetta. Siitä ei saanut mitään selvää, aivan kuin joku olisi vain yhdistellyt kirjaimia epämääräisesti yrittäen keksiä uusia sanoja. Mieleeni tuli hieman huvittava ajatus: Tuolta varmaan kuulosti, kun kauan sitten joku oli yrittänyt keksiä ensimmäisiä sanoja asioille. Tämä taas johti ajatukseen siitä, kuinka oudolta esimerkiksi sana “mandariini” tai vaikka “aurinko” kuulostivatkaan. Ajatusteni lomassa olin varmaankin päästänyt pienen naurahduksen, sillä Samuel ja Jesse katsoivat minua erittäin kummastuneena. Vasta silloin aloin miettimään, mikäköhän tuo ääni oikeasti oli. Muiden kääntäessä katseen radioon, Jessenkin lopetettua napin pyörittämisen, kaikki alkoivat arvuutteemaan mikä ääni voisi olla: “Kuulostaa alienilta”, Samuel sanoi innoissaan. “Mistä sä tiedät miltä alienit kuulostaa? Tuskin niitä ees on olemassa”, tuhahtaa Jesse. Nyökkään tukeakseni Jesseä ja ehdotan: “ehkä se on vain joku ihminen, joka on vähän leikkinyt radiolla”. Samuelin mielikuvitus kuitenkin keksi vielä paremman idean: “Se on aivan varmasti salakieltä!”

Lävitseni kulki pieni huvittuneisuuden aalto. ^Hänellä riittää ainakin mielikuvitusta^, pohdin itsekseni. Yllätyksekseni kuitenkin Jesse ei hätkähtänytkään. Hän katsoi Samuelia, niin kuin tuo olisi juuri kertonut maailmaa mullistavaa tietoa. “Etkai sä usko tota?”, kysyn Jesseltä todellakin hämilläni. Eihän missään salakieliteorioissa olisi mitään perää, sitä paitsi miksi joku sellaista tallettaisi radioon? Samuel ja Jesse vilkaisivat ensin toisiinsa, sitten minuun ja radioon, joka toisti samaa “VaApLeMuIaSjTaAoUsTiUaKiAiA gTiUsHeOlOuN” kuuloista asiaa yhä uudestaan ja uudestaan. “Kannattaahan sitä ainakin kokeilla”, Jesse sanoo ja kaivaa puhelimensa taskustaan avaten muistion. He selvästikin ottivat tämän tosissaan, sillä alkoivat arvuuttelemaan erilaisia koodinpurkuvaihtoehtoja. “Entä jos otetaan joka toinen kirjain?”, Samuel ehdotti ja he alkoivat kokeilemaan sitä. Samaan aikaan puhelimeni alkaa värisemään taskussani. Avatessani mustat puhelimenkuoret näen ruudulla sanan “äiti”. Pojat olivat niin keskittyneitä, etteivät huomanneetkaan. Vastaan nopeasti puhelimeen.

Minä: “Moi äiti.”

Äiti: “Ruoka on pian valmista, tule kotiin missä ikinä oletkaan!”

Minä: “Joo”

Äiti: “Mikä tuo ääni on?”

Minä: “Ou, se on vaan Samuel tekemässä sen outoja alienääniä.”

Äiti: “Ahaa... Kuitenkin, jatkan ruoanlaittoa, hei hei.”

Minä: “Joo, heippa.”

Suljen puhelimen helpottuneena. Samuel katsoo minua selvästikkin hieman hämmentyneenä siitä, mitä puhuin hänestä. En kuitenkaan välitä siitä, vaan sanon: “mun pitää lähteä kotiin, nähään maanantaina”. Jesse nyökkää ja Samuel huutaa heipat perääni ollessani jo lähdössä salaovesta. Vetäisen samasta kirjasta, josta Samuel oli aikaisemin vetänyt ja pieni väylä takaisin kirjaston puolelle aukeaa. Olen myös sulkemassa sitä, mutta se sulkeutuukin itsekseen. Jään hetkeksi tuijottamaan kirjahyllyä hieman ihmeissäni vilkaisten sitten ympärilleni. Paikka oli yhtä hiljainen kuin aiemmin, eikä kukaan olisi voinut nähdä tapahtunutta. Astelen portaat hitaasti alakertaan miettien edelleen tapahtunutta, outo ääni soiden päässäni. Lähden kuitenkin vain kotiin pyörälläni antaen ajatusten siirtyä hetkeksi sivuun...

Pyöräilen kotini pihaan ja nousen pyörän selästä. Talutan sen tiiliseinän vierelle ja jätän nojaamaan sitä vasten. Astelen sisälle, jätän mustan tuulitakkini naulakkoon japotkaisen kenkäni jaloistani. Katsahdan nopeasti puhelintani lähtien suuntaamaan yläkertaan johtaville portaille. Jesse oli lähettänyt viestin: “Emme saaneet salakieltä purettua, yritetään maanantaina uusiks”. Päästän pienen huokauksen ajatukselle. Tuskin se edes on mitään salakieltä. Ennen kuin ehdin kiivetä montaakaan porrasta, äitini huutaa olohuoneen puolelta: “Aiden! Meillä on vieras”. Vilkaisen olohuoneeseen, jonne näkee suoraan siitä missä olin. Ensimmäinen veikkaukseni olisi ollut mummoni, sillä hän käy meillä lakkaamatta. Hän se ei kuitenkaan ollut, vaan sohvalla istui äidin kanssa kemian opettajani! Suuntaan sittenkin heidän luokseen ja lösähdän toiselle sohvalle heitä vastapäätä. “Kuten varmaan arvaat, tulin puhumaan arvosanoistasi”, opettaja sanoo. Vasta silloin muistan sen, kuinka huonosti kemian kokeeni ovat menneet. En ollut jaksanut välittää niistä, sillä muut aineet minulla kuitenkin sujuvat hyvin. Vilkaisen äitiäni, joka näyttää hieman ällikällä lyödyltä. En tietenkään ollut kertonut hänelle mitään. Pian opettaja jatkaa muiden ollessa hiljaa: “Mielestäni sinä tarvitsisit tukiopetusta...”

Niin siinä siis kävi. Minut määrättiin tukiopetukseen kemiasta maanantaina. Viikonloppu vierähti yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja pian oli maanantai. Istuin Samuelin ja Jessen kanssa ruokalan nurkkapöydässä. He yrittivät keksiä keskenään kaikenlaisia koodinpurkutapoja, samalla kun minä olin omissa ajatuksissani ja mutustelin leipääni. “Hei, Aiden?!”, kuuluu Jessen ääni ajatusteni läpi. “Keksitkö sä mitään tapaa?”, hän kysyy. Käännän katseeni hitaasti leivästäni Jesseen. “Ai niin, en pääse. Mulla on tukiopetusta koulun jälkeen”, kerron osittain helpottuneena, ettei minun tarvitse osallistua noin outoon juttuun. Samuel ja Jesse näyttävät hyvinkin hämmästyneeltä. “Tukiopetusta... No yritä karata!”, Samuel ehdottaa. Pudistan päätäni naurahtaen: “Se ei taida toimia ihan niin”.

Viimeiset kaksi tuntia ruokailun jälkeen kuluivat nopeasti. Niiden jälkeen suuntasinkin heti kemian luokkaan, johon minut oli käsketty. Opettaja odotti minua siellä ja viittoi kädellään istumaan etupenkkiin. Hän alkoi selittää jotakin, josta en saanut oikein mitään selkoa. Toisaalta, kun hän huomasi sen, hän sentään alkoi selittämään hieman yksinkertaisemmin. Oli kulunut vain 10 minuuttia, kun opettaja sanoi lähtevänsä käymään vessassa. Nyökkäsin, mutta ennen kuin hän ehti lähteä huoneesta, kysyin yhtäkkiä: “Jos sinun pitäisi ratkaista salakieli, miten tekisit sen?”. Opettaja katsoi minua erittäin hämillään. “Teen tutkimusta...”, lisäsin vielä, ettei asia kuulostaisi niin oudolta. Uskoisin hänen miettivän, missä ihmeen aineessa tehtäisiin tutkimusta salakirjoituksesta, mutta silti hän vastasi hetken mietinnän jälkeen: “Luultavasti ensin kokeilisin poistaa joka toisen kirjaimen välistä, ja katsoisin tulisiko siitä jotakin järkevää”. Nyökkäsin hiljaa ja katsoin kun hän lähti pois luokasta. Mieleni kehotti minua jäämään, mutta jokin sisälläni kertoi, että minun on mentävä nyt. Siispä lähdin mitään ajattelematta luokasta tavarat mukanani ulos ja suuntasin kirjastoon. “Tämä ei tiedä hyvää, mutta tehty mikä tehty”, huohotan hieman hengästyneenä juostuani painavan reppuni kanssa vajaan kilometrin kirjastolle. Juoksen vielä kirjaston yläkertaan, avaan salakäytävän ja ujuttaudun sisään. Huoneeseen päästyäni suljen oven takanani ja käännän katseeni huohottaen yllättyneisiin Jesseen ja Samueliin.

“Sä siis teit sen!”, Samuel huudahtaa riemuissaan ja ryntää halaamaan minua. Työnnän tuon pois hieman hämilläni tuon käytöksestä. “Miten teillä sujuu?”, kysyn ja istahdan radion ääreen. Jesse pudistaa päätään merkiksi edistyksettömyydestä. Nappaan pöydällä olevan paperin, johon on kirjoitettu radiosta kuuluva ääni, sekä kaikki tavat, joita he ovat kokeilleet: kirjoituksen toisin päin kääntäminen, kirjainten järjestyksen muuttaminen... Lista oli niin pitkä, ettei sitä edes jaksa luetella. Huomasin kuitenkin, etteivät he olleet kokeilleet yhtä asiaa. Nappasin kynän vieressäni istuvan Jessen kädestä, ja aloin tekemään merkintöjä. Vedin viivalla yli toisesta kirjaimesta lähtien joka toisen kirjaimen. Samuel ja Jesse tuijottivat paperiin yhtä keskittyneesti kuin minä, vaikka tuskin tiesivät mitä edes tein, tai mistä tämä idea oli tullut. Lasken kynän pöydälle ja luen jäljelle jääneet kirjaimet ääneen: “V a l m i s t a u t u k a a t u h o o n”

Hiljaa otin paperin pöydältä käsiini muiden katseiden seuratessa paperia. “Mitä ton nyt pitäis tarkottaa?”, kysyy Jesse. Samuel kohautti olkiaan outo kyllä, riemastuneen näköisenä. “Jännää! Ihan niin kuin elokuvassa”, hän hihkaisee jopa hieman tyttömäisesti. Jesse ja minä luomme hieman hämmentyneet katseet toisiimme, sen jälkeen Samueliin. “Turha innostua, tää on varmaan vaan joku mauton vitsi, jos joku on löytänyt tän koneen joskus aiemmin”, Jesse sanoo huolettomasti. Nyökkään kannattaen ehdotusta, mutta Samuel puolestaan lannistuu hieman ajatuksesta. “Noh, mitäs me tehdään nyt?” hän kysyy. Mietin hetken hiljaisuuden vallitessa sitten vastaten: “Unohdetaan koko juttu ja mennään syömään”.

Istahdan Samuelin viereiselle penkille, Jesseä vastapäätä. Olimme tulleet lempi ruokapaikkaamme kaupungin laidalla. Olimme juuri tehneet tilauksemme, ja odotimme niiden saapumista. Paikka oli monen muunkin ihmisen lempipaikka, mutta tänään siellä oli vain viisi muuta meidän lisäksemme. Pöytä, jossa yleensä aina olimme istuneet, oli varattu ja siellä istui äiti pienen lapsensa kanssa. Siksi me olimme tällä kertaa toisessa pöydässä, josta toisaalta näki television, eli siinä ei ollut mitään valitettavaa. Tilauksiemme saapuessa olimme katsomassa televisiosta Simpsoneita, naurahdellen hauskoille kohtauksille ja rupatellen niitä näitä. Samuel oli tilannut itselleen vohvelin kermavaahdolla ja mansikoilla, minä ja Samuel puolestaan olimme ottaneet suklaapirtelöt kermavaahdolla. Siemaisin hieman pirtelöä hymähtäen mielissäni tutusta, maukkaasta mausta. Käänsimme päämme televisiosta toisiimme alkaen juttelemaan kaikkea mitä mieleen tuli. “Näitteks te tänään, kun Janina kaatoi ruokailussa maidot syliinsä?” Samuel kysyi selvästi muistellen tapahtumaa nauraen itsekseen. Jesse nyökkäsi, hän ei kuitenkaan hymyillyt koska ei pitänyt ihmisten selän takana puhumisesta. Minä puolestaan olin ollut niin ajatuksissani, etten olisi huomannut silloin mitään, edes jos ruokalaan olisi tuotu norsu. Pian televisiosta kuuluu piipitysääni, sellainen, joka kuuluu aina ennen sellaisia outoja hätälähetyksiä. Käännämme kaikki katseemme televisioon, missä Simpsonit olivat vaihtuneet uutislähetykseksi.

Uutistenlukija ei ollut normaalisti toimistossa, jossa kuvaukset suoritetaan, vaan kaupunkimme keskustassa pienessä puistossa koulumme lähellä. Hän näytti hyvinkin ahdistuneelta ja pelokkaalta, vaikka yrittikin piilottaa sen mahdollisimman hyvin. Hänen takanaan tapahtui jotakin outoa, mutta kuva oli epäselkeä sieltä, eikä asiasta saanut oikein selvää. Pian puhe alkoi: “Tämä on hätäinen erikoislähetys”, tauko “Kaupunkiin on hyökännyt tuntemattomia ihmisiä. He laskeutuivat taivaasta tunnistamattomien pienten esineiden avulla, ja tuhoavat paikkoja ja vahingoittavat muita”. Siristän silmiäni hieman kummastuneena. “Suosittelemme sisätiloissa pysymistä, kunnes saamme oudon tilanteen hal...”, lause katkesi kesken, kun joku vetäisi uutistoimittajan pois kamerasta yhtäkkisesti. Hänen paikalleen ilmestyi noin parikymppisen näköinen, tummaviiksinen mies. Hän näytti jopa normaalilta, mutta tarkkaan katsottuna hänessä oli jotain outoa: silmät eivät olleet normaalin näköiset, ne olivat todella räikeän violetit. Toinen asia jonka huomasin oli se, että hänen nostaessaan kätensä vilkutukseen, hänen ranteessaan oli outo, smaragdin näköinen kivi. Enempää en ehtinyt tutkailla sitä, kun hän laski kätensä ja alkoi puhumaan: “Tervehdys, olen Yajix, tulin tänne avaruudesta ystävieni kanssa. Emme satuta ketään, niin kauan kuin annatte meidän elää täällä”. Ääni oli robottimainen, hieman väreilevä ja turhankin kiltin kuuloinen. Käännyn poikiin päin ja näen heidän järkyttyneet ilmeensä. “Alieneita!”, Samuel kiljahtaa paniikissa. Kaikki muut paikallaolijat supattivat keskenään hysteerisesti välittämättä meistä. Osa lähti pois paikalta. Jesse tai minä emme kumpikaan vastannut Samuelille, koska olimme varmaankin niin hämillämme. Kuin yhteisestä päätöksestä nousimme kuitenkin pöydästä kaikki, ja suuntasimme ovelle. Vasta silloin huomasin ulkona tapahtuvan. Sielä oli jono ihmisiä, joita kuljetettiin jonnekkin metsään päin. Heidän sivuillaan, edessään ja takanaan oli samanlaisia otuksia, kuin se television puhuja. Pahempaa siitä teki se, että heillä oli aseet. Jesse oli nähnyt luultavasti jotakin, sillä hän päästi kauhistuneen huudahduksen. Hän avasi oven ja juoksi suoraan otuksia kohti. Pian minäkin huomasin sen. “Jessen pikkusisko on tuolla”, kerron myös Samuelille, sillä hän ei näyttänyt huomaavan. “Mutta, jos Jesse menee tuonne, hänelle voi käydä jotakin”, hän vastasi kuin lukien ajatukseni. “Parasta mennä varmistamaan ettei niin tapahdu”, sanon määrätietoisesti ja lähden jo jonkin matkaa päässeen Jessen perään Samuelin seuratessa. Huomatessani erään asian hidastin, lopulta pysähdyin kokonaan: Jesse oli sulautunut joukkoon ja kulki nyt pikkusiskonsa vieressä vilkuillen tätä osoittamatta muita eleitä.

“Mitä hän aikoo?”, kysyn osittain itseltäni, osittain Samuelilta. Hän vain kohauttaa olkiaan. “Seurataanko?”, hän puolestaan kysyy. Nyökkään, en kuitenkaan lähde suoraan jonon perään, vaan juoksen mahdollisimman huomaamatta metsään. “Meidän pitää saada heidät molemmat pois tuolta” kuiskutan Samuelille hiiviskellen metsässä seuraten jonon kulkua. Katseeni pysyy tiukasti Jessessä, ja pian hän outo kyllä katsoo minuun takaisin. Hän vilkaisee hieman kauempana kulkevaan olentoon, joka jutteli takana olevan kanssa. Jesse hivutti siskonsa huomaamattomasti toiselta puolelta jonon puolelle, josta hän pääsisi helposti pakoon. Jesse kumartui tämän korvan koreudelle kuiskaten jotakin tytön korvaan. Tyttö nyökkäsi ja loi katseen meihin päin. Jesse katsoi taas meihin ja loi sullaan lauseen: “Pitäkää hänet turvassa”, tai jotain sellaista. Jesse jättäytyi siskonsa taakse ja tönäisi tuota metsikköä päin itse lähtien kohti vartijaa. Tyttö juoksi kohti meitä hieman kyykyssä, samaan aikaan Jessen jututtaessa vartijaa, joka näytti hieman vihaiselta. Hän passitti Jessen takaisin jonoon ja Jesse vilkaisi vielä kerran meihin hymyillen aivan kuin hänellä ei olisi mitään hätää... Kiitollisena. Tytön tultua luoksemme turvallisesti ja ilmeisestikin todella paniikissa, kyykistyin hänen tasolleen ja otin häntä kädestä kiinni. “Hyss, Ellie. Kaikki hyvin”, sanon rauhoittelevasti. Tunsimme Ellien, koska hän halusi aina tulla tekemään jotain kanssamme jos menimme Jessen luokse. Hän oli noin kuusivuotias, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen tyttö, joka oli joskus oikeastaan aika mukava. “Missä äitisi on?”, kysyn toivoen ettei hänkin olisi joutunut vangiksi. Ellie pudisti päätään tietämättömänä. “Näin äidin viimeksi kaupassa kun olimme ostoksilla. Mä menin le.. leluhyllylle ja joku tyyppi yhtäkkiä vei mut pois”, hän kertoo itku silmissään. Nyökkään myötätuntoisesti, ja silloin ajatus omista vanhemmistani tuli mieleeni. Ovatkohan he kunnossa? Toivottavasti. Nyt ei ole kuitenkaan aikaa miettiä sitä, vaan pitää löytää keino pelastaa Jesse ja muut...

Hiljaa lähdimme Samuelin ja Ellien kanssa seuraamaan jonoa. Samuel kantoi Ellietä reppuselässä, koska tuo ei jaksanut itse kävellä. Outoa oli, ettei meitä oltu huomattu vielä, vaikka olimme seuranneet heitä jopa 15 minuuttia. ^Tai sitten he eivät välitä^, ajattelin turhautuneena. Omat jalkani alkoivat pikkuhiljaa puutua metsässä tarpomisesta. Samuelkin näytti hengästyneeltä ja oli lähellä törmätä puuhun tajuamattaan. “Meidän pitäisi pitää tauko”, totean ääneen vilkuillen ympärilleni. Samuel nyökkäsi ja laski Ellien maahan heittäytyen itse makaamaan sammalien päälle. “Huonompi juttu on se, että kadotamme nuo tyypit tuolla”, Samuel tokaisi pohtivalla äänensävyllä. Totta, jos emme jatka matkaa me emme välttämättä löydä heitä enää. Ei... Jos me emme lepää, emme myöskään kykene pelastamaan muita. “Kävellään vielä vähän matkaa, ehkä hekin pysähtyvät pian”, vastaan ottaen itse tällä kertaa hiljaisen Ellien reppuselkääni.

Niinpä me vaelsimme vielä jonkin matkaa joukkojen perässä. He olivat ottaneet hieman etumatkaa meidän pysähtyessämme, mutta pystyin silti kuulemaan heidän askeleensa erinomaisesti. Hetken päästä askelten ääni kuitenkin loppui. Vilkaisen Samueliin hieman yllättyneenä ja lähdin juoksemaan parhaani mukaan esteisessä maastossa tyttö selässäni. Olin oikeassa, he olivat pysähtyneet. Se ei ollut kuitenkaan ainoa asia minkä näin. Edessämme näkyi pieni leirintäalue. Se oli metallilanka-aidan piirittämä, karun näköinen paikka, jossa oli muutamia hökkeleitä joihin ihmisiä vietiin. Jäimme metsän reunaan kyykkyyn katselemaan tapahtumia. Olennot vaikuttivat rauhallisilta, eivät väkivaltaisilta. Juuri ajatuksen luodessani, kuulin nopeasti katkeavan huudon uskottavasti aukion toiselta puolelta. Näin sinne hyvin huonosti, mutta sen tiedän varmaksi, että siellä oli verta... Verilammikkoon kaatui pian ihminen, en saanut selvää oliko se kenties mies vai nainen, mutta aikuinen se ainakin oli. Laskin Ellien alas selästäni ja toivoin, ettei hän nähnyt tapahtunutta. Samuel makoili maassa katse taivaassa. Minä puolestaan jatkoin paikan tutkailemista. Siinä ei sinäänsä kyllä ollut edes mitään tutkailtavaa, mutten tiennyt mitä muutakaan tekisin. Pian kuulin edestäpäin vihaisen huudahduksen: “Hei! Te siellä!”. Säikähtäneenä Samuel nousi ylös ja otti Ellietä kädestä. Meitä kohti oli tulossa vartija, joka osoitti meitä aseellaan ärtyneenä. “Juoskaa!”, huudahdan ja hoputan Samuelin ja Ellien lähtemään syvemmälle metsään. Tämän huomatessaan vartija lähti itsekkin pieneen juoksuun kiristäen vauhtiaan koko ajan. Lähdin kiireellä muiden perään kuullen vartijan kiihtyvät askeleet. Pian takaani alkoi kuulumaan laukauksia. Ne eivät onneksi osuneet, joten uskoisin hänen olevan melko amatööri hommassaan. Vilkaisin kerran taakseni, luoden katsekontaktin vartijan liiloihin silmiin. Se tuntui kestävän ikuisesti, aivan kuin koko maailma olisi yhtäkkiä hidastunut. Sen rikkoi kuitenkin Samuelin vetäisy kädestäni. “Tule”, hän kuiskasi ja osoitti suuren pusikon alta pilkottavaa asiaa, jota en aluksi tunnistanut. Hänen tarttuessaan kahvasta kiinni avaten sen raolleen, tajusin kyseessä olevan bunkkerin. Hämmästyneenä työnsin hiljaisen Ellien kapuamaan alas, mennen itse perässä. Samuel tuli viimeisenä ja sulki hiljaa oviaukon. Kapusimme tikkaita alas pimeässä ja jäimme seisomaan paikallemme. Samuel etsi jotakin taskustaan, ainakin siltä se kuulosti. Pian kuulin tutun tulitikkuaskin raapaisun, ja muutaman sellaisen jälkeen tulitikku syttyi ja valaisi bunkkerin. Samuel kulki edeltä peremmälle, minun seuratessani Ellietä kädestä taluttaen. Samuel löysi ilmeisesti sähkökatkaisimien, koska seinällä olevaa nappia painettuaan, koko paikka valaistui. Hän sammutti tulitikun ja heitti sen jonnekkin.

“Huh... Toi oli tosi lähellä”, huokaisin rauhoituttuani tilanteesta. Samuel nyökkäsi ja osoitti Ellielle paikan sivussa olevan pöydän äärellä oleville tuoleille, jonne hän voisi mennä lepäämään. Ellie teki työtä käskettyä, edelleen hiljaisena niin kuin aina. Vaikka tyttö olikin utelias, hän ei puhunut paljoakaan, jos ei ollut pakko. “Hmm... Mitä me nyt tehdään?”, Samuel kysyy tutkiskellen paikkoja. Kohautan olkiani ja vastaan: “Ensinnäkin, pidetään huoli, ettemme jää itse kiinni noille, mitä ne nyt onkaan... Vaikka nyt niitä alieneita. Toiseksi, pelastetaan Jesse jotenkin. Kolmanneksi, noh, se selviää sitten joskus”. Samuel nyökkää. Paikka oli täynnä pölyä, sitä ei oltu varmaan käytetty aikoihin. Siellä ei ollut oikeastaan mitään ihmeellistä, vanhoja tunnistamattomia tavaroita ja joitakin haavojenhoitotarvikkeita. Huokaisen ja istahdan Ellien viereen penkille, ja katson mitä tuo näpräilee. Kurtistan kulmiani hämilläni nähdessäni tutun näköisen esineen. “Samuel, tuu katsomaan”, käsken kääntämättä katsettani esineestä. Samuel käveli ihmeissään taaksemme ja totesi: “Eikös tuo ole radio”. Yksiselitteisesti nyökkään ja kysyn: “Mutta mitä se täällä tekee?”. Samuel pudistaa päätään tietämättömästi. Sen kuitenkin molemmat tajusimme, että koska tämä on sodanaikainen bunkkeri, se voisi olla jotakin maailmaa mullistavaa! Painelemme kaikkia eri nappeja yhtä aikaa, ja ilmeisesti Ellie näki sen jotenkin hauskana, joten hän liittyi mukaan. Tässä radiossa ei ollut samanlaisia nappeja, kuin siinä, minkä löysimme viimeksi. Reunoilla oli ihmeellisiä vipuja, jossakin saattoi olla satunnaisia nappeja, joista tosin oli haalistunut kaikki teksti. Olimme kokeilleet monia juttuja, mutta mikään ei käynnistänyt radiota. Huokaisimme Samuelin kanssa yhteen ääneen ja irrotimme otteemme. Käännyin nojaamaan pöytään selkä radioon päin pohtien, kannattaisiko tuohon käyttää aikaa. Pian kuulen kuitenkin samanlaista rätinää, kuin edellisestäkin radiosta, tosin hieman huonolaatuisempana. Ellie oli ilmeisestikin vetänyt jostakin vivusta ja saanut radion vahingossa päälle. Käännyn takaisin radion puoleen ja alan etsimään jotakin selkeää kanavaa. Sen sentään osasin, koska nappula oli samanlainen kuin edellisessäkin. Sieltä ei oikeastaan kuulunut mitään kuin rätinää joka kanavalta. Sitten Samuel työnsi nenäni eteen lapun, jossa näkyi piirustus samasta napista. Se oli käännetty osoittamaan tiettyyn kohtaan. Otan lapun käteeni ja katson Samueliin ihmeissäni. “Kokeile sitä”, hän ehdotti ja minä tein työtä käskettyä. Käänsin nappulan hieman oikealle, niin kuin kuvassa näkyi, ja odotin jotakin tapahtuvan. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Laitoin lapun pöydälle radion viereen ja huokaisin. Hetken hiljaisuuden ja toivottomuuden jälkeen sieltä kuitenkin kuului raksahdus, kun jossakin avautui mikrofoni.

“Haloo! Onko siellä joku?”, kysyi vanhan miehen ääni. Säpsähdän ja mietin miten tuolle voisi vastata. Pian huomaan toisella pöydällä pienen mikrofonin näköisen asian johtoineen. Juoksen hakemaan sen ja liitän sen sattumanvaraiseen reikään, jonka näin radion sivulla. Mikkiin syttyi pieni valo. Nielaisin hermostuneena ja vilkaisin Ellieen ja Samueliin miehen jatkaessa huhuilua. “Kuka siellä?”, Samuel kysyy puolestani. Se selvästikin meni perille, sillä pian sieltä kuului vastaus: “Olen Roger Wilson, Space Station Omegan johtaja”. Siristän silmiäni. Mies väittää olevansa jonkin vanhan avaruusaseman johtaja. Samuel hätkähti nopeasti ja nappasi mikin käteensä. “OMEGAN JOHTAJA! Senkö avaruusaseman, joka tehtiin alieneiden hyökkäyksen varalta?”, hän kysyy innoissaan selvästi tietoisena aiheesta. Toiselta puolelta radiota kuului: “Kyllä, keitäs te olette, aistin että teitä on monta”. Mieleni oli aivan sekaisin. Avaruusolentojen varalta oli jokin avaruusasema, vaikkei niiden olemassaoloa edes saatu koskaan tietoon, outoa. “Olen Samuel, täällä on myös kaverini Aiden ja toisen kaverini, joka tosin kaapattiin, pikkusisko”, Samuel vastasi. Hetkeen ei kuulunut mitään, sitten Roger kuitenkin vastasi hieman yllättyneellä äänellä: “Kaapattiin?”.

Selitimme Rogerille kaiken, mitä maan päällä oli tapahtunut tähän mennessä, hänen vain mutisten itsekseen ja pohtien selvästi sanomaamme. “Ja sitten joku alien jahtasi meitä ja me päädyttiin tänne”, Samuel lopetti selvästi hengästyneenä, koska oli päästänyt niin kovan puheryöpyn. “Te siis väitätte, että avaruusoliot hyökkäsivät kaupunkiinne ja valloittivat sen?”, kysyy Roger. Tällä kertaa yllättäen Ellie vastasi miehelle: “Joo! Ne on tosi pelottavia”. “Varmasti”, Roger vastaa lempeään äänensävyyn. “Outoa, en ole nähnyt mitään epätavallista avaruuden liikkeessä lähiaikoina, miten ne sinne olisivat päässeet?”, hän ennemminkin pohti itsekseen, kuin puhui meille. “Ainoa vaihtoehto on, että he ovat tulleet sinne jo kauan aikaa sitten ja soluttautuneet ihmisten joukkoon... Miltä ne tarkalleen näyttävät?”, hän kysyi ja minä vuorostani vastasin: “Niillä on kirkkaat, violetit silmät ja ranteissa oudot siruhommat, muuten ne näyttävät aivan samalta kuin mekin”, kerron havaintoni. Jatkoimme keskustelua jonkin aikaa ja selitimme kaikki havaintomme sun muut. “Tilanne vaikuttaa aika pahalta, mutta ei hätää”, Roger sanoi rauhoittelevasti ja jatkoi yllättävästi: “Eräässä paikassa on nappi...”. Vilkaisen ihmeissäni Samueliin ja kysyn: “Mitä ihmettä me jollain napilla?”. Roger huokaisee syvään: “Se laukaisee avaruudessa olevien antennien kautta tulevaa säteilyä maahan. Se on vaaratonta ihmisille ja eläimille, mutta uskoisin sen tehoavan noihin olentoihin”. Silmäni revähtävät auki. Säteilyä? Mitä muuta me emme tiedä? Samuel hyppii paikallaan riemuissaan, ja jopa Ellie katsoo tuota hämillään. “Missäs se nappi sitten on?”, kysyn osittain helpottuneena siitä, että tämä saatettaisiin saada jopa päätökseen. “Se on kaupunkinne kirjaston salahuoneessa”, Roger kertoi ja hämmästyin. Nyt tajusin! Minä olen nähnyt sen. Kun menimme ensimmäistä kertaa sinne, silmiini pisti seinässä oleva kirkkaanpunainen nappi, jota en kuitenkaan maininnut kellekkään ajatellen sen olevan kenties palohälytin. Kerroimme Rogerille, että tiesimme paikan ja hän yllättyi totaalisesti. Päätimme yhteisen keskustelutuokiomme pian hänen kerrottuaan kaiken tarvittavan, ja aloimme suunnittelemaan seuraavaa liikettämme.

Seuraavana päivänä lähdimme varovasti bunkkerista metsään Samuelin kanssa. Olimme päättäneet yhdessä jättää Ellien bunkkeriin turvaan ja lähteneet itse kohti kirjastoa. Tällä kertaa liikuimme hieman varovaisemmin, jottemme varmastikaan näyttäytyisi kellekään vahingossa. Kuljimme jännityksen vallitsemassa hiljaisuudessa, miettien kaikkea mahdollista. Pian hiljaisuus kuitenkin pirstoutui yhtä kovasti kuin lasin tippuessa lattialle, hajoten lopulta tuhansiin sirpaleisiin. “Hei! Pojat!”, kuului takaamme huuto. Se kuulosti tutulta, mutta siinä silti oli jotakin outoa. Käännyimme yhtä aikaa ja näimme meitä kohti juoksevan Jessen! “Jesse? Miten sinä tänne pääsit?”, Samuel kysyi tarkkailevasti ja meni halaamaan ystäväänsä. Jesse ei yhtynyt halaukseen, vaan työnsi tuon pois kimpustaan. Se oli outoa, mutta päätin olla kiinnittämättä asiaan huomiota. Jessen seuraavat sanat olivat: “Minne ootte menossa?”. Vilkaisimme Samuelin kanssa toisiimme ja Samuel aloitti kauhean puheryöpyn edetessämme metsässä. Jessen kuultua tapahtuneet asiat, hän näytti yllättävän rauhalliselta. Hän ei osoittanut kovinkaan paljoa kiinnostusta operaatiota kohden, mutta ei se minuakaan kovinkaan paljoa hetkauttanut. Silti huomasin, ettei tuo käyttäytynyt normaalisti. Se häiritsi minua, vaikka yritinkin olla ajattelematta sitä. Pian saavuimme metsästä tutun ruokapaikan luo, sinne mistä tämä koko juttu alkoi. Silloin muistin, että pyörämmehän olivat siellä. Osoitin ruokalan seinustaa vasten nojaaviin pyöriimme, ja juoksin omani luokse. Avasin sen lukon ja asetuin pyörän selkään. Se tuntui rauhoittavalta kaiken tämän outouden jälkeen. Odotin, että muut olivat valmiita ja lähdin ajamaan hyytävän tuulen saattelemana kohti kirjastoa.

Pysäytin pyöräni nopeasti erään kerrostalon nurkalle nähdessäni jotakin, mitä en olisi halunnut nähdä: Kirjaston nurkilla vaelteli juurikin näitä alieneita. Yksi oli todella nuoren näköinen nainen, sinisiksi värjätyine hiuksineen ja violetteina hohtavine silmineen. Niitä ei ollut kovinkaan monta, ehkä 4, mutta aistin sisällä odottavan vielä monen monta lisää. Muutkin olivat pysähtyneet taakseni, varmaankin miettien aivan samaa kuin minä. Käännyin heihin päin ja kysyin varmasti kaikkia mietityttävän kysymyksen: “Miten pääsemme sisään?”. Jesse kohautti olkiaan, mutta ehdotti sitten: “Jos me hajaannutaan, hyvällä tuurilla ainakin joku pääsisi sisään jostakin”. Nyökkään, vaikka Samuelia ajatus tuntuikin ahdistavan. Niin me siis teimme. Samuel lähti kokeilemaan sivuovea, minä takaovea, ja noh... Jesse meni jonnekin, eikä maininnut minne. Hiivin takaoven vierellä olevaan puskaan piilotellen sen lähettyvillä kärkkyvää otusta. Se oli noin 40- vuotiaan miehen näköinen, pitkä, mustapartainen mies. Hän käveli ympäriinsä käännelleen katsettaan tiukasti. Katselin itsekin kyykyssä ympärilleni etsien jotakin, jolla harhauttaa tuo. Löysin vain pienen kiven, mutta se saisi nyt riittää. Ainoa asia, joka minua huolestutti oli se, että tämän toimiessa, mitä jos ovi olisikin lukossa? Olisin tuhoon tuomittu. Päätin kuitenkin ottaa sen riskin. Kun mies katsoi muualle, hetin kiven kirjaston seinän toiselle nurkalle. Sen osuessa maahan, kuului ääni, joka juuri suunnitelmien mukaan herätti miehen (vai voiko sitä edes sanoa mieheksi ?) huomion. Hän käänsi katseensa siihen suuntaan, ja hetken mietittyään lähti juoksemaan nurkalle tarkistamaan asian. Silloin oli minun aikani. Nousin puskasta ja kapusin hiljaa kolme pientä porrasta ovelle. Tartuin kahvaan ja vetäisin ovea, se aukesi! Kuulin vartijan askelten lähestyvän hänen palatessaan paikalleen huomattuaan, ettei siellä ollut mitään uhkaa. Menin nopeasti ovesta sisään ja suljin sen mahdollisimman hiljaa. Katselin helpottuneena tuttua kirjastoa ja hengitin sen tuoksua. Olin ensimmäisessä kerroksessa, jossa ei ollut ketään. Yläkerrasta tosin kuului ääntä, joten uskoisin sen olevan vartioidumpi. Nyt asia, joka minun pitäisi tehdä olisi selvittää, pääsivätkö Jesse ja Samuel sisään. Kaivoin puhelimeni taskustani. Sen akku oli vetämässä viimeisiään, mutta sain juuri ja juuri kirjoitettua yhteiseen viestiryhmäämme: Missä olette? Ei vastausta... Ei kai auta muuta kuin lähteä etsimään. Hiiviskelin alhaalla varovasti, päästämättä ääntäkään ja etsin muita. Hetkeen en nähnyt ketään, kunnes pian löysin paikalleen jähmettyneen Jessen, joka tuijotti kaukaisuuteen. “Jesse!”, sihahdin ja hänen päänsä kääntyi hitaasti ja pelottavasti minuun päin. Henkäisin kauhistuneena huomatessani ystävässäni jotakin uutta: Hänen silmänsä... Ne olivat violetit. Astuin askeleen taaksepäin tuon ottaessa yhden minua kohti. “Mä tässä, Aiden, Muistatko?”, yritin kertoa mahdollisimman selkeästi. Jesse ei vastannut mitään, hän vain lähestyi lähestymistään minun hitaasti peruuttaessani. Pian selkäni kuitenkin törmäsi kirjahyllyyn, minut oli ahdistettu nurkkaan! Suljen silmäni peloissani nostaen käteni suojaksi eteeni. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, kuuluu vain tömähdys. Pian avaan silmäni. Edessäni ei ole Jesse, vaan Samuel kirja kädessään. Katsoin alas ja näin tajuttoman Jessen makaamassa jaloissani. “Kiitos”, huokaisen Samuelille ja kumarrun Jessen yläpuolelle tarttuen tuon käteen. Osoitan pientä, smaragdin näköistä kiveä hänen ranteessaan ja Samuelkin kumartuu tutkimaan sitä. “Onko Samuel alien?”, hän kysyy kauhuissaan. Pudistan päätäni ja vastaan: “Uskoisin, että he laittavat normaaleihin ihmisiin tällaisia, ja ne muuttavat heidät tällaisiksi. Samuel nyökkää ja ehdottaa: “Entä jos otetaan se pois?”. Niin me teimme, tai ainakin yritimme. Se ei lähtenyt sormilla, joten Samuel haki nopeasti sakset kirjaston tiskiltä. Hän ojensi ne minulle ja aloin tutkailemaan kiveä hieman tarkemmin. Vedin syvään henkeä ja tungin toisen saksen kärjistä kiven ja ihon väliin nostaen kiveä saksilla irti ihosta. Kohta vuoti hieman verta, ja Samuel kääntyi poispäin selvästi inhoten verta. Repäisin sen lopulta kokonaan irti, ja laitoin taskuuni. Sitten otin nopeasti Samuelin pöydälle laittaman kirjan, repäisin siitä tyhjän sivun ja pyyhin siihen suurimman osan verestä Jessen kädestä. Pian Jesse värähti. Hän avasi silmänsä hitaasti ja räpytteli niitä totutellen taas valoon. “Mi-mitä tapahtui?”, hän kysyi samalla, kun autoin häntä ylös. “Sä muutuit alieniksi!” Samuel kertoi edelleen oudon innoissaan tästä. Jesse kurtsisti kulmiaan ja katsoi minuun epäuskoisena, kuin varmistaakseen minulta Samuelin puhuvan pötyä. Minä kuitenkin nyökkäsin varmistaakseni Samuelin väittämän ja näytin kiven jonka kaivoin hänen kädestään. Jesse huokaisi syvään ja katsoi hieman vuotavaan käteensä. “Nyt kun kaikki ovat täällä, on aika toteuttaa osa B”...

Yläkertaan johtavilla portailla vartioi kaksi otusta. Tosen niistä Samuel houkutteli kauemmas lähtien juoksemaan toiseen suuntaan lopulta kampaten sen ja lyöden sitä kirjalla, jolloin se pyörtyi. Toisen taas harhautimme tiputtamalla kirjan kirjahyllystä, jotta se lähtisi tarkastamaan tilanteen. “Wow, ne on tosi tyhmiä”, Samuel naurahti. Jesse nyökkäsi naurahtaen hieman itsekin. Ennen kuin toinen otuksista ehti palata asemaansa, kapusimme portaita ylös. Toisessa kerroksessa vartijoita oli noin viisi. Se olisi hieman hankalampaa. Näillä oli lisäksi miekat, mikä teki asiasta hieman vaarallistakin. Vilkaisin muihin ja kysyin: “Mitä me nyt tehdään?”. Kukaan ei ilmeisestikään tiennyt. Silloin Samuel huudahti oman sotahuutonsa ja ryntäsi suoraan kohti lähintä alienia. “Ai niin, tietysti... Hän on harjoitellut kotonaan puolustusliikkeitä alieneita vastaan”, Jesse huokaisi hieman häpeällisesti. “Noh, ainakin saamme olla kiitollisia siitä tänään”, vastaan naurahtaen ja ryntään Samuelin avuksi. Hän oli kaatanut yhden niistä maahan mahalleen, ja meitä lähestyivät kaikki neljä muuta. Samuel nappasi pökertyneen miekan ja oli valmiina taistelemaan vastaantulijoita vastaan. “Samuel! Ne saattavat olla oikeita ihmisiä!”, huudahdan muistutukseksi ajatellen samaa, mitä Jesselle oli käynyt. Hän miekkaili seuraavana jonossa olevan kanssa ja lopulta tönäisi tuon yläkerran parvelta alas. Kulmakarvani kohosivat hämmästyksestäni ja nappasin Jessen kanssa kirjahyllystä muutama kirjaa ja viskelin niitä kohti alieneita. Ne kuitenkin torjuivat ne miekoillaan. “Ähh.. Ei tästä tuu mitään”, huokaisen ja heittelen lisää kirjoja ilman tulosta. Taisin vahingossa vetäistä salakäytävän avaavasta kirjasta, koska takanamme avautui sama pieni rako kuin aina ennenkin. Jessekin huomasi sen, ja huitaisin hänelle kädelläni merkiksi mennä sisään. “Samuel! Tule!”, huudan pojalle huomaten tuon makaavan selälleen maassa, otuksen pitäen miekkaa tuon kurkulla. Samuel esitti hetken luovuttavansa, kunnes äkkiä potkaisi otuksen vatsaan ja se lensi kauemmas kaataen kaks muutakin. Samuel käänsi katseensa huohottaen minuun ja sanoi: “Menkää te, mä jään pitämään näille seuraa kunnes saatte lopun tälle”. Katsoin, kuinka otukset nousivat ärtyneen näköisinä ja lähtivät taas uuteen hyökkäykseen. Oli mielestäni väärin jättää oma ystävä, mutta tällä hetkellä se oli koko maailman kannalta parasvaihtoehto. Sitä paitsi, hän osaa hommansa... Hivuttauduin raosta huoneeseen, jossa Jesse odottikin minua. Jätin vielä oven auki varmuuden vuoksi, jos Samuel päättäisikin luovuttaa. “Noniin, nyt meidän pitää vain löytää se nappi”, Jesse sanoi huohottaen. “Se on juurikin tässä...” sanon lauseen valahtaen lopusta. Olin näyttämässä seinää, jolla muistelin sen nähneeni, muttei se ollut enää siinä. Jesse katsoi minuun hämmentyneenä, ja pian hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. “Tätäkö etsitte?”, kuului takaani. Käännyin katsomaan sinne. Seinä kääntyi hiljalleen toisinpäin, niin kuin elokuvissa, ja kun seinä oli taas paikallaan, nappikin oli siinä. Mutta se ei ollut se asia, joka tässä oli outoa.

Napin vierellä seisoi kemian opettajamme! Hänen silmänsä eivät olleet violetit, ne olivat punaiset, eikä hänen kädessään ainakaan näkemäni mukaan ollut minkäänlaista kiveä. Jesse nielaisi pelokkaasti vierelläni ja tuijotti häntä. “Si- Sinä”, Jesse mutisi hämmentyneenä, kääntämättä katsettaan pois. Opettaja ei ottanut huomioon Jesseä, vaan sanoi: “Valitettavasti en voi antaa teidän koskea tähän, suunnitelmani ei saa mennä pilalle tuollaisten pikkukakaroiden takia”. Järkytyin: Hänen operaationsa? Ei voi olla mitenkään mahdollista, että normaaliksi kemian opettajaksi luultu mies voisi olla jokin alienjohtaja. Näköjään se kuitenkin voi. Yritin kasata rohkeuteni ja sanoin hieman ääni väristen: “Ja mitenkän sinä sen meinasit estää?”. Hänen silmänsä muuttuivat yhtäkkiä yhä punaisemmiksi ja punaisemmiksi. Niiden läpitunkeva katse osui suoraan minuun. Pian aloin tuntemaan suurta heikotusta, aivan kuin jalkani olisivat pettämässä alta. Yhtäkkiä pääni valtasi valtava tuska, sata kertaa pahinta pääkipua pahempi. Outo ääni täytti pääni ja pakotti minut maahan tärisemään kivusta. En tiedä, tunsiko Jesse samoin, oliko hänelle edes tehty mitään, en kyennyt katsomaan. Älähdin kovaäänisesti kivusta ja pitelin päätäni käsilläni. Kuulin pahaenteisen naurun, joka kuitenkin katkesi nopeasti huutoon. Samalla kipu katosi kuin seinään. Avasin silmäni ja nousin pystyyn. Samuel seisoi pippurisuihkepullon kanssa johtajan vieressä, tämän kärsiessä suuresta tuskasta. “Kuka olisi arvannut, että äidin antama pippurisumute toimii alieneihin!”, hän sanoi pokkana, aivan kuin ei olisi tajunnut koko tilannetta. Samuel nosti kätensä kohti nappia, opettajamme yritti kuitenkin estää, muttei nähnyt oikeastaan mitään, mikä teki siitä hankalaa. Samuel suihkutti vielä hieman lisää pippurisuihketta tuon silmille naurahtaen ja sitten sanoen: “Sori, oli kiva tuntee, mut tää taitaa olla sun loppus”. Mies päästi voihkaisun, kun Samuel painoi nappia. Viimeinen asia, mitä kuulin oli kauheaa huutoa, aivan kuin joku olisi poltettu elävältä. Ja sitten entinen opettajamme murtui palasiksi, ja lopulta haihtui kokonaan.

En tiennyt mitä sanoa. Suuni loksahti auki, mutta pakotin sen kiinni. “Mitä ihmettä just tapahtu”, kuulen Jessen kysyvän, hänen noustessaan seisomaan maasta. Minäkin nousen ja katson paikkaa, jossa opettaja oli juuri seisonut punaisine silmineen uhkailemassa meitä. “En tosiaankaan tiedä, mutta se säteilynappi taisi toimia, ja aika nopeasti kyllä ajatellen, että senhän piti tulla satelliiteista!”, Samuel huudahti. Totta, outoa että säteily toimi noin nopeasti, siinä olisi pitänyt kestää ennen kuin se saavuttaisi maapallon... Noh, se ei ole nyt merkittävää. Lähdimme huoneesta sulkien salaoven huolellisesti. Samuelin pökerryttämät, alieneiksi manipuloidut ihmiset, alkoivat heräilemään maasta. He katselivat hämillään ympärilleen ja huokailivat. En tiedä muistivatko he jotakin tapahtuneesta, mutta emme jääneet miettimään sitäkään. Ainoa asia, joka meidän piti enää tehdä, oli hakea Ellie, ja senhän me teimme.

Huh, tässä oli koko tarina viime kuulta. Istumme jälleen pirtelöillä samassa ravintolassa, missä tämä kaikki hulluus alkoi, juttelemassa kaikesta arkipäiväisestä, levittelemässä uusimpia juoruja ja pelaten puhelimillamme videopelejä. Ihmiset tulivat silloin tällöin pyytämään meiltä kuvia, sillä mehän pelastimme koko kaupunkimme! Se oli aika hienoa, mutta osittain taas haluaisin unohtaa koko asian. Ai niin! Haluat varmaankin tietää, mitä tapahtui kemian opettajamme katoamisen jälkeen: Hänen kerrottiin muuttaneen ulkomaille, sen jutun nimittäin jätimme kaikilta muilta paitsi rehtoriltamme kertomatta, että meidän ihana kemian opettajamme olikin koko ajan ollut murhanhimoinen alien! Saimme kuitenkin uuden kemian opettajan, joka oli todella hauska ja kertoi välillä jopa vitsejä. Kaikki oli siis hyvin. Alienit eivät valloittaisi kaupunkiamme enää uudestaan, tai vaikka yrittäisivätkin, niin he saisivat kohdata meidät, nimittäin Mahtikolmikon!

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Terveiset tältä planeetalta 2020-05-11 12:12:36 Oriodion
Arvosana 
 
3.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    May 11, 2020
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Hauska ja vauhdikas tarina. Jotain pientä kritiikkiä:

Monet asiat ratkesivat aika helpon oloisesti, esimerkiksi sopiva turvabunkkeri sattui juuri kohdalle ja kirjaston salahuoneesta sattui löytymään just sopiva kaiken ratkaiseva nappi.

Salakieltä purettaessahan Samuel ehdotti heti oikeaa koodia, eli joka toista kirjainta. Miksei se toiminut, kuin vasta myöhemmin "kemianopettajan" ehdotettua samaa?

Aikamuoto hyppeli tarinassa. Eli välillä "minä teen jotain" ja välillä "minä tein jotain". Olisi helpompi lukea jos se pysyisi koko ajan samana.

Lukemista helpottaisi myös jos olisi enemmän kappalejakoja.

Yksi virhe löytyi: "Osoitan pientä, smaragdin näköistä kiveä hänen ranteessaan ja Samuelkin kumartuu tutkimaan sitä. “Onko Samuel alien?”, hän kysyy kauhuissaan." Tässä kai Samuel kysyy kauhuissaan että onko Jesse alien?

Mutta kokonaisuutena oli ihan hauska lukea. (Vaikkakin ehkä itse luokittelisin tämän enemmän fantasiaksi kuin scifiksi.)

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS