Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Scifi Yksinäisen Tie I
QR-Code dieser Seite

Yksinäisen Tie I Hot


Täällä jo oleva alkuperänen tarina on jo aika vanha ja olen jatkanut sitä hyvin epäsäännöllisesti. Joten halusin nykyisen version.

I luku

Kuunvalo valaisi rappeutuneiden talojen rauniot. Oli hiljaista, häiritsevän hiljaista. Tähtitaivas näkyi selkeästi kylminä, pilvettöminä öinä, juuri sellaisina kuin nyt. Mikhail yski hiljaa nyrkkiinsä ja laittoi kätensä kainaloihin lämmittääkseen niitä. Tällaisista hetkistä hän oli oppinut nauttimaan – suloisesta hiljaisuudesta.
Jossain kaukana kuului laukauksia, mutta Mikhail ei välittänyt niistä. Hän oli ollut leiriytyneenä jo kolmatta päivää ja alkoi tuntea jo kiintymystä paikkaa kohtaan. Samojen seinien ja vanhojen hyllyjen näkeminen toi lohtua.
– Tältä varmaan tuntuu olla kotona, hän sanoi hiljaa. Hän ei koskaan ollut omistanut kotia, eikä ollut varma haluaisiko hän.
Mikhail tarkkaili aavemaista näkyään edessään. Hiljaiset rauniot olivat niin kauniit, mutta niin kavalat. Missä tahansa noissa raunioissa saattoi vaania joku olento odottamassa oikeaa hetkeä iskeä. Tai sitten he saattoivat olla kuten hän itse; yksinäisiä susia jotka yrittivät selvitä urbaanissa metsässä. Hän ei pelännyt raunioissa vaanivia eläimiä, niitä oli helppo vältellä ja saalistaa. Ainoa eläin jota hän todella pelkäsi, oli hänen oma lajitoverinsa, ihminen. Ihminen on aina ollut taitava tappamaan muita lajeja, mutta sitäkin taitavampi tappamaan omia lajitovereitaan.
Betoninen seinä oli lämmennyt Mikhailin selästä miellyttävän lämpimäksi. Tänä yönä piti vaihtaa paikkaa, sillä hän oli havainnut uhkaavan tekijän viime yönä – Valkoisen Auringon partio oli leiriytynyt noin kahden kilometrin päähän hänen omasta pienestä leiristään. Pian he tulisivat tutkimaan tätä osaa kaupungista. Hän tiesi, että he ampuisivat kysymättä mitään.
”Valkoinen Aurinko tulee nousemaan vielä jonain päivänä - tuoden toivoa!” Ja paskat, hän ajatteli. Eivät he tarjonneet turvaa, vaan kylmää terästä.
Mikhail tunnusteli paleltuneita poskipäitään ja otti vyöltään teräksisen vesipullon. Kaataessaan viimeiset pisaransa pullostaan hän tunsi, kuinka ruosteinen pullonsuu viilsi hänen huultaan. Kirotessaan hiljaa hän asetti pullonsa takaisin vyölleen ja alkoi purkaa pientä leiriään. Hän kaivoi esiin pienen karttansa ja vertasi sitä ranteessa olevaan kelloonsa kompassiin. Hän aikoi lähteä sillan jälkeen länteen. Hän ei tiennyt miksi juuri länteen, mutta se tuntui hyvältä päätökseltä. Lasinsirpaleet kirskuivat Mikhailin nahkaisten varsikenkien alla. Hän katseli vielä viimeistä kertaa leiripaikkaansa ja tunsi olonsa jotenkin surulliseksi. Joskus hänelle oli tietynlainen toivo jostain pysyvästä ja paremmasta, mutta hän tiesi nauttivansa nykyisestä liikkuvasta elämästään enemmän kuin entisestään. Hän asetti villaisen huivinsa kasvoille ja kiristi vyötään – oli aika lähteä liikkeelle.
Raunioissa ei kuulunut muita ääniä kuin Mikhailin juoksemisen tasaiset askelet. Sillalle oli noin puolen tunnin juoksumatka, jonka hän jaksoi juosta ongelmitta. Hän oli aina pitänyt kuntoaan yllä, ja se oli vain parantunut kaiken muututtua tuhkaksi ja raunioiksi. Mikhail näki vilauksen liikettä oikealla, hän pysähtyi, kyyristyi autonromun taakse ja otti aseensa esiin. Oli taas täydellisen hiljaista, vain oma tasainen hengitys humisi korvissa. Hän odotti näkevänsä tai kuulevansa jotain, mutta mitään ei näkynyt tai kuulunut. Ei yhtikäs mitään.
Mikhail nousi varovasti pystyyn ja tutki tarkkaan lähiympäristöään. Hän näki pelkästään betonia, harmaata ja synkkää maisemaa ympärillään. Sillalle ei ollut enää pitkä matka, joten hän päätti juosta matkan nopeasti, varmuuden vuoksi. Mikhail asetti aseensa repussa olevaan pidikkeeseensä - oli helpompi juosta ilman sitä käsissä. Tasaiset askeleet kaikuivat taas kylmistä, harmaista raunioista.
Noin kymmenen minuutin juoksemisen jälkeen hän saapui sillalle. Se oli koko pituudeltaan täynnä peräkkäin lojuvia autonromuja: monet yrittivät paeta kaupungeista siltoja pitkin, kun kaikki alkoi. Hän katsoi joidenkin autojen sisälle ja avasi varovasti auton oven, jossa näytti olevan vielä jotain sisällä. Auton takapenkillä oli muutama tyhjä muovipullo, pahvilaatikoita ja pari säilykepurkkia. Hän pyyhki tomua yhden säilykkeen päältä – se oli tonnikalapurkki. Toisessa purkissa oli koiranruokaa. Hän avasi reppunsa ja laittoi saaliinsa sinne. Pian pitää alkaa metsästää, hän ajatteli sulkiessaan oven ja jatkoi kävelyään.
Mikhail vaelsi joen törmää länteen pari tuntia. Kaupunki oli jäänyt jo taakse ja edessä oli vain harmaata erämaata. Aurinko nousi pian hänen takaa idästä, tuoden hieman valoa kylmään maahan. Hän pysähtyi ja jäi katselemaan auringonnousua - niin kaunis se oli. Hänen mielensä oli täysin tyhjä ja huoleton seisoessaan erämaassa. Ei tarvinnut välittää, tai edes teeskennellä välittävänsä mistään. Ei ollut muuta tarkoitusta kuin selviytyminen, eikä sekään ollut tärkeää. Hänen kasvoilleen ilmaantui vieno hymy, kun hän katseli aurinkoa ja jatkoi sitten matkaansa


Mikhail saapui pienen mäen päälle ja polvistui lepäämään hetkeksi. Hän kaivoi vanhat kiikarinsa sivutaskustaan ja katsoi niiden läpi, tutkaillen eteensä levittäytyvää erämaata. Etelässä oli havumetsän raja ja edessä jatkui joki. Joen vieressä oli tie, joka kaarsi metsän rajaa pitkin ja jatkui joen vartta myöten eteenpäin. Tien varrella oli pieni talo, tai pikemminkin mökki. Hän päätti leiriytyä lähistölle ja jäädä tarkkailemaan mökkiä. Metsänraja tarjoaa hyvän suojan, hän mietiskeli.
Hän kiinnitti pidikkeen puuhun ja toisen maahan, joista muodostui pieni katos. Hän tamppasi maata jonkin verran ja levitti alkeellisen makuualustansa maahan. Taloon oli noin kilometrin matka ja jos talossa oli enemmän kuin yksi ihminen, suora lähestyminen oli hankalaa ja vaarallista. Oli oltava ovela, ja Mikhail oli siinä lajissa hyvä.
Auringonsäteet eivät enää osuneet maahan, sillä aamupäivällä oli noussut kova tuuli. Se nostatti maassa lepäävän pölyn ja tuhkan ilmaan, aiheuttaen tuhkamyrskyn. Näkyvyys oli heikkoa, joten Mikhail odotti makuulla puun juuressa. Kohta oli lämmennyt sopivasti, ja hän avasi tonnikalapurkkinsa. Se maistui lähes juhlalliselta verrattuna edellisenä päivänä syömäänsä kissanruokaan. Ruoka oli hänen suurin huolen aiheensa – se oli erittäin niukalla. Muutaman purkin löytäminen oli jo pieni voitto.
Myrsky jatkui monta tuntia, ja hänen oli lähdettävä tarpeilleen. Hän harppoi nopeasti muutaman puun ohitse ja avasi sepaluksensa. Siinä ollessaan hän ei huomannut, että syvemmältä metsästä lähestyi vaara. Tämä vaara lähestyi pedon muodossa yksinäistä matkaajaa.
Raskaiden askeleiden töminä varoitti Mikhailia ja hän hyppäsi nopeasti sivulle. Peto loikkasi hänen ylitseen ja teki nopean käännöksen valmistautuen iskemään uudestaan. Nyt hän ja peto kohtasivat kasvokkain; metsästäjä ja saalis. Hän tuijotti pedon pieniä silmiä ja valmistautui seuraavaan iskuun. Pedon jalkojen lihakset värähtelivät ja se valmistautui uuteen syöksymiseen, mutta Mikhail oli nopeampi; sulavalla liikkeellä hän nappasi vyöltään heittoveitsen ja tähtäsi sillä pedon oikeaan silmään. Valtava karjaisu repi ilman poikki – osuma. Mikhail ei jäänyt paikalleen, vaan juoksi nopeasti takaisin leiriinsä ja nappasi aseensa puun vierestä.
– Tule hakemaan, hän mutisi tähdätessään, mutta peto oli kadonnut.
Hikipisara valui Mikhailin poskea pitkin, syke kiihtyi ja adrenaliini virtasi suonissa. Hän kuuli rasahduksen oikealta, kääntyi sen suuntaan, mutta ehti nähdä vain vilahduksen suuresta tummasta hahmosta, joka loikkasi hänen kimppuunsa. Ase kirposi hänen otteestaan, kun suuret käpälät osuivat hänen rintaansa ja lennättivät hänet selälleen. Nyt alkoi todellinen kamppailu. Mikhail väisti voimakkaiden leukojen purentaa sivulle ja onnistui vimmoissaan lyömään pedon oikeasta silmästä törröttävää veistä. Se upposi yhä syvemmälle pedon kalloon ja sen lämmin, tahmainen veri lensi hänen kasvoilleen. Peto ulvahti kivusta ja perääntyi. Mikhail nousi nopeasti ja yritti etsiä paniikissa asettaan, mutta ei tavoittanut sitä katseellaan. Raskaat askeleet tömisivät maassa, kun peto syöksyi jälleen hänen kimppuunsa, tällä kertaa iskien häntä päällään. Hän lensi iskun voimasta ja törmäsi selkä edellä puun runkoon. Iskun voima oli valtaisa ja sen aiheuttama kipu aaltoili hänen selkäänsä pitkin. Peto alkoi lähestyä hitaasti, nautiskelleen napatusta saaliistaan.
Mikhail manasi itsekseen, koska ei pystynyt tekemään mitään – oli vain odotettava kuolemaa.
Kauempaa metsästä kuului heikolla äänellä naksahdus ja sitä seurasi pitkä ujellus; kuin jokin liitäisi ilmassa nopeasti. Mikhail käänsi epätoivoisen katseensa äänen suuntaan, ja ehti nähdä, miten puiden välistä lensi keihäs, joka upposi pedon kylkeen saaden sen ulvahtamaan kivusta. Toinen ujellus ei kuulunut tuskan huutojen läpi, vain osuman aiheuttama inhottava luun murskaantumisen ääni, kun keihäs lävisti pedon kallon. Peto ei päästänyt inahdustakaan, vain tömähdys kuului, kun
raskas ruumis kaatui maahan. Mikhail katsoi hämmentyneenä pedon elotonta ruumista ja sen tappaneita keihäitä. Hän oli pelastunut varmalta kuolemalta, mutta vaara ei ollut ohi.
Mikhailin tunsi vihlovaa kipua kehon joka kohdassa – hän oli luultavasti murtanut muutaman kylkiluun ja törmääminen puuhun oli aiheuttanut terävää kipua selässä. Hän yritti kuitenkin nousta pystyyn. Jaloissa oli muutamia haavoja pedon kynsistä, mutta ei mitään vakavaa. Tuen ottaminen puusta helpotti ja hän nosti itsensä jaloilleen. Tajunta oli heikko ja häntä pyörrytti, henkikään ei kulkenut hyvin; osuma oli tyhjentänyt hänen keuhkonsa. Yskänpuuska tuntui polttavalta kurkussa ja sai aikaan vapinaa.
– Flunssaa minä nyt kaipasinkin, hän mutisi irvistyksen lomassa ja käveli kohti ruhoa. Pedon ruumis makasi lyhyen matkan päässä, ja Mikhail tuli sen viereen. Kuollut se oli, siitä hän oli varma, keihäs oli osunut korvan viereen ja toinen oli uponnut keskiruumiiseen.
Pian hän tajusi, ettei ollut vielä turvassa ja alkoi vilkuilla nopeasti ympärilleen. Puut ympäröivät häntä peittäen suuren osan näkyvyydestä, eikä auringonvalo näyttäytynyt vielä. Mikhail yritti paikantaa katseellaan asettaan, mutta ei havainnut sitä. Hän suuntasi läheisen puun taakse suojaan. Jaloissa vihlova kipu riipi häntä, mutta hän pakotti itsensä liikkumaan nopeasti. Hän suorastaan kaatui puunjuuren ja jäi siihen istumaan. Muutaman minuutin kestäneen adrenaliini purkauksen jälkeen tuli viimein hiljaista, pelottavan hiljaista. Mikhailin syke oli korkea ja hän tunsi, kuinka kylmä hiki valui hänen otsaansa myöten. Vaikka hän oli kohdannut monia vaarantilanteita, jokainen tilanne oli erilainen ja jokaisessa piili suuri riski.
Kuka ampui? Huomattiinko minut vai ampuiko joku pedon oman turvallisuutensa vuoksi? Ei, ei, olisi kannattanut vain välttää tilannetta, Mikhail ajatteli nopeasti yrittäen samalla tasata hengitystään. Hän odotti pitkän tovin puun takana, välillä vilkuillen sen takaa, mutta ei havainnut ketään. Pedon ruumis houkuttelisi ennen pitkään muita saalistajia paikalle, joten oli lähdettävä liikkeelle. Mikhail päätti kuitenkin odottaa. Kului puoli tuntia, tunti ja lopulta kolme tuntia, mutta hän ei huomannut mitään. Aurinko oli noussut jo korkealla ja sen yksittäiset säteet osuivat maahan puiden välistä. Viimein hän päätti lähteä etsimään asettaan – ilman sitä hänellä oli lähes paniikinomaisen turvaton olo. Hän vilkaisi vielä kerran puun takaa ja eteni sitten paikalle, jossa oli menettänyt aseensa.
Pedon ruumis oli alkanut jo haista, ja sen tuoma löyhkä inhotti Mikhailia. Asetta ei löytynyt, mutta sitten hän huomasi kauempana jonkin pitkän esineen nojaavan puuta vasten. Hän eteni varovasti sitä kohden, ja lähempänä se paljastui hänen aseekseen. Hän riemastui hetkeksi, mutta tajusi sitten – joku oli nostanut sen tuohon. Mikhail ei ehtinyt reagoimaan havaintoonsa, kun terävä isku osui hänen takaraivoonsa ja hän tuupertui tajuttomana maahan.
Tuulen humina kuului mökin ikkunoista. Liedellä olevasta kattilasta nousi hento, makea tuoksu ja lattian lankut natisivat jokaisen liikkeen voimasta vaimeasti. Tasaisessa tahdissa putoilevat puun säleet tippuivat maahan, kun puukolla työstettiin jotain.
Mikhail oli ollut hereillä muutaman minuutin, avaamatta silmiään. Hän oli herännyt keiton suloisen lämpimään tuoksuun, joka vei hänet muistoissaan jonnekin kauas. Mökin lattia oli kylmä, mutta ilma oli mukavan tunkkaisen lämmin, mikä virvoitti Mikhailin saamia vammoja petoa vastaan taistellessa. Nälästä arvaten hän oli ollut useita tunteja tajuttomana, kurkku ei ollut kuitenkaan niin kuiva kuin hän olisi odottanut – häntä oli varmaankin juotettu tajuttomuuden aikana. Hän oli puukosta lähtevästä äänestä kuullut, että joku toinenkin oli samassa huoneessa, ja hän oli pyrkinyt saamaan mahdollisimman paljon käsitystä ympäristöstä ja vangitsijastaan. Hänen kätensä oli sidottu selän taakse köydellä ja teipillä, joita hän oli heräämisen jälkeen alkanut avata. Hän tiesi, että kuka tahansa huoneessa oleva olikin, tämä oli niin kaukana hänestä kuin siinä tilassa oli mahdollista. Läheltä kuuluva puukon toistuva liike oli ainoa vaarantekijä, jonka hän oli huomannut. Mutta hänen aseensa saattoi olla myös lähellä.
Säleet jatkoivat putoamistaan lattialle vielä parikymmentä minuuttia. Mikhail odotti oikeaa hetkeä syöksyä kimppuun, sillä hän oli saanut kätensä vapaaksi. Veistäjä oli kuitenkin jatkanut työtään, joten hän odotti. Vuolemisen äänet muuttuivat hitaammiksi ja lyhemmiksi, esine oli jo lähes valmis ja se asetettiin seinää vasten nojaamaan. Mikhail kuuli nivelten naksahtavan, kun veistäjä nousi seisomaan ja käveli hänen vierellään olevalle liedelle. Puukon asettamisen ääni antoi hänelle merkin; nyt oli sopiva hetki yllättää. Hän otti käsillään vauhtia, hypähti pystyyn ja syöksyi lieden äärellä olevaa kohti. Mikhail aikoi ottaa puukon ja käyttää sitä, mutta lieden äärellä ollut olikin häntä nopeampi, napaten puukon käteensä tämä yritti pistää sillä, mutta pisto ei kuitenkaan yltänyt, sillä Mikhail reagoi nopeasti ja väisti taaksepäin.
Nyt hän katsoi ensimmäistä kertaa huoneessa ollutta kasvoihin – se oli nuori tyttö, ehkä neljätoista vuotias. Mikhailin ajatuksista kävi häivähdys menneestä kivusta. Hän häkeltyi katsomastaan niin, että toinen pisto melkein osui, mutta hän ohjasi vasemmalla kädellään puukon syrjään, ja iski oikealla kyynärpäällään terävästi tyttöä rintaan. Vaikka hän oli yrittänyt iskeä mahdollisimman kevyesti, niin lensi tämä silti selälleen mökin lattialle ja pudotti puukon. Tyttö yritti vielä nousta ja ottaa sen, mutta Mikhail otti askeleen puukon päälle.
– Älä, hän sanoi ja nosti puukon lieden päälle.
– Missä aseeni on? Tyttö ei vastannut, vaan tuijotti suuttuneen näköisenä.
– En satuta sinua, en ole yksi heistä, jos sitä pelkäät. Haluan vain aseeni ja hieman tuota keittoa, niin lähden täältä. Hän ei saanut vieläkään vastausta, joten hän alkoi tutkia takanaan olevaa kaappia.
Sieltä löytyi matala puukulho ja juomapullo – ne saivat kelvata. Tyttö katseli, kun Mikhail kaatoi kattilasta hieman keittoa kulholle, ja ryysti sen suoraan siitä. Sitten hän kaatoi juomapullon täyteen keittoa ja sulki sen, hän otti myös liedellä olevan vesipullon.
Hänen vanha reppunsa oli oven vieressä, mutta siitä puuttui makuualusta ja pidikkeet pienen katoksen kanssa. Mikhail ei edes kysynyt niistä, koska tiesi ettei saisi vastausta. Hän avasi reppunsa ja huomasi onnekseen lähes kaiken muun olevan tallella. Hän asetti sitten molemmat pullot sinne ja sulki repun. Ulkona oli yhä hieman tuulista, mutta maasta näkyi jopa muutamia vihreitä kohtia - ruohoa, jota hän ei ollut nähnyt kuukausiin. Mikhail otti muutaman askeleen ulos ja tutkiskeli mökin seinustaa, jossa näkyi heikosti peittelyn jäljet. Lyhyen kaivamisen jälkeen sieltä paljastui kangaspalaan kääritty esine – se oli hänen aseensa. Siinä ei ollut lipasta, mutta se oli silti hänen aseensa. Piilottamiskeino oli kehnonlainen, sillä hän oli itse käyttänyt joskus samanlaista oppien sitten virheistään. Hän astui takaisin sisälle ja asetti aseensa repussa olevaan pidikkeeseen. Ovi sulkeutui tuulen puuskasta takana, kun hän nosti repun selkäänsä. Hän katsoi vielä kerran tyttöä, joka oli noussut seisomaan hänen ollessa ulkona. Mikhail aikoi sanoa jotain, mutta tyytyi puolittaiseen hymyyn jota tyttö ei huomannut. Tuuli puhalsi hieman vastaan, kun hän astui ovesta ulos.
Pilvet peittivät auringon, joten oli vaikea päätellä, oliko ilta jo tulossa. Mikhail oli vuosien aikana kehittänyt yllättävän tarkan vaiston päivän mittaa tarkastamaan. Hän uumoili, että yöhön oli ehkä viisi tuntia jäljellä. Katsellessaan ympärilleen, kummastusta herättävä asia oli se, että hän ei ollut siinä mökissä, jota hän oli tarkkaillut aiemmin. Hän käveli vierellä olevalle tielle, jossa hän haileasti muisti joskus kulkeneensa. Verraten yhä kädessään olevan kellon kompassia maastoon, hän paikansi etelän olevan mökin ovelta katsottuna vasemmalla.
– En ehdi sinne ennen yötä, mutta on otettava se riski. Hän ajatteli ja tunnusteli asettaan käsissään ja tunsi levottomuutta sen puuttuvan lippaan takia.
Kevyen juoksun vaimea ääni ei kuulunut maasta niin voimakkaasti kuin raunioissa juostessa. Mikhail saavutti metsänrajan ja jatkoi matkaansa sen halki etelään. Juostuaan jonkin aikaa metsässä hän pysähtyi ja otti repustaan keitolla täytetyn juomapullon. Keitto oli vielä lämmintä ja siinä oli laihaa lientä, jotain pieniä lihanpaloja sekä luita, ja jopa muutama pala vihanneksia, ylellisyys josta sai harvoin nauttia. Pahimmat ruhjeet olivat hieman helpottaneet ja hän pystyi juoksemaan kevyesti. Vaikka se tekikin kipeää, oli pakko saada etäisyyttä mökkiin. Hän katsoi vielä tulosuuntaansa ja ajatteli tyttöä, jonka oli jättänyt taaksensa. Niin nuori tyttö ei pystyisi selviytymään yksin keskellä erämaata, joten mökissä täytyi asua joku toinenkin, varmaankin se joka tappoi pedon ja löi minut tajuttomaksi, Mikhail ajatteli tasaten hengitystään. Hän oli siinä mielessä onnekas, että tyttö oli
yksin mökissä, ja tämä ei näyttävästi ollut koskaan vahtinut vankia. Jos tyttö ei olisi ollut yksin, olisi ollut pakko odottaa ainakin yöhön, ehkä vielä pidempääkin paetakseen.
Kevyt hölkkä vaihtui kävelyksi, kun hänen pulssinsa kiihtyi jo kipurajoille ja rintaa pakotti. Metsän takana oli peltoja ja joidenkin reunassa näkyi yksinäisiä, lahonneita taloja kuihtuneiden puiden alla. Niissä ei luultavasti asunut kukaan, sillä maa oli eroosion ja liiallisen viljelyksen jäljiltä ainakin tällä alueella kelvotonta. Mikhail oli joskus kuullut huhuja kaukaisista paikoista idässä, jossa oli löydetty vuorien keskeltä pieniä viljelyskelpoisia alueita, joiden hallinnasta oli käyty kiivaita taisteluja. Nyt ainoa tapa kasvattaa vihanneksia oli sisätiloissa, lamppujen ja kemikaalien avulla. Ne eivät maistuneet samalta kuin maassa kasvatetut vihannekset, mutta moni oli jo unohtanut alkuperäisen maun.

II luku

– Se tekee kolme isoa ja kaksi pientä. Viisi kolikkoa putosi pöydälle. Ovi sulkeutui hitaasti kävijän perässä ja kauppaan jäänyt mies kaiveli pienellä tikulla kynsiään. Hän raapi päätään ja alkoi järjestelemään takanaan olevia pulloja ja työkaluja, joita oli turvallista pitää esillä. Jokainen pullo oli likainen sisältä, mutta se ei haitannut, sillä ajatus puhtaudesta oli lähes kadonnut. Mies kuitenkin halusi pitää tilansa hyvässä järjestyksessä, sillä hän piti kiinni jostain jo unohdetusta.
Hän asetteli äskeisen kävijän antamia erilaisia kolikoita kassalippaaseen, jossa oli hänen mieleensä paljon, tai ainakin enemmän kuin suurimmalla osalla ihmisistä, jotka eivät olleet kauppiaita. Laskiessaan niitä, ovi avautui ja sisään astui ärtyneen oloinen mies.
– Yakiv, ketä täällä on tänään käynyt? Mies sanoi ja katsoi suoraan silmiin.
Yakiv mietti hetken ja laski päässään ovien käynnit.
– Su-...sunnilleen kahdeksan. Miksi haluat tietää?
– Etsin yhtä joka tuli viime yönä, vartija oli nähnyt, kun aidan yli kiivettiin muttei onnistunut saamaan kiinni. Tuntomerkkejä oli vaikea nähdä pimeässä, mutta vartija näki, että hän kantoi reppua ja oli peittänyt päänsä jollakin. Onko ketään sellaista käynyt täällä? Mies kysyi ja kaivoi esiin lasisen pullon.
– Ja laita puolilleen.
Yakiv otti pöydälle asetetun pullon ja kumartui avatakseen hanan, josta virtasi tummaa nestettä.
– Tänään ei ole käynyt ketään, jolla olis ollut kantamista mukana. Hän sanoi ja kiersi korkin kiinni.
– Hmph, ei sinusta taaskaan ollut mitään hyötyä. Mies sanoi ja pudotti kaksi pientä pöydälle ja paiskasi oven perässään. Yakiv katsoi Zehebin perään ja muisteli niitä kertoja, jolloin tuo ruma, pitkä mies olisi tullut kauppaan edes hieman hymyilevänä. Niitä ei ollut yhtään.
Hän ei piitannut paljoa niistä, jotka olivat tulleet pohjoiseen luhistumisen myötä. Alussa oli paljon turhaa kahinointia, joka johti verenvuodatukseen pienten asioiden takia. Se kuitenkin teki tehtävänsä harventaessaan niiden määrää, jotka eivät olisi selviytyneet uudessa maailmassa. Hän tunnusteli taskujaan kolikkojen varalta ja löysi reisitaskustaan kolme pientä – ne riittäisivät. Yakiv lukitsi kassalippaan munalukolla, jota hän oli hieman vahvistanut ja asetti sen laukkuunsa. Ennen kuin hän lähti ulos, hän nosti pöydän reunassa olevan kuluneen valokuvakehyksen ylös. Hän nosti sen aina ylös, kun lähti pois kaupasta. Kuvassa oleva kaljuuntuva lyhyt mies, joka oli joskus ollut jonkinlainen johtaja, vartioi kauppaa hänen ollessa poissa.
Pisarat putosivat Yakivin kaljuun päähän, kun hän käveli hitaasti toria päin. Kaupan lähellä oli hiljaista, eikä muita näkynyt, mutta lähempänä kojuja oli enemmän hälinää. Hän tervehti muutamaa tuttua ja pysähtyi katselemaan arabeja kojujen takana. Yksi heistä huusi kovaan ääneen päivän annoksesta, joka näytti olevan jotain hyönteistä, toisella oli myös jotain samanlaista ja kolmannella keittoa. Yakiv kävelin viimeisen luo ja asetti kaksi pientä kattilan viereen.
– Kauhaise vähän syvemmältä, hän sanoi hymyillen.
Arabi virnisti paljastaen harvat hampaansa ja kauhaisi kattilan pohjaa myöten. Yakiv otti kulhon vastaan ja sanoi kiitosta tarkoittavan sanan arabiaksi, johon arabi vastasi jotain mitä hän ei ymmärtänyt. Paikalliset eivät osanneet tehdä ruokaa niin hyvin kuin idästä tulleet, sillä he osasivat käyttää mausteita hyvin ja tehdä pienten eläintenkin lihasta hyvää. Yakiv hörppi keittoa suoraan kulhosta ja käveli penkkien luo. Torilla oli muutama kaadettu puu, joista oli kaiverrettu pitkiä penkkejä. Penkit olivat täynnä ryysyläisiä, ja Yakiv käveli muutaman eteen, jotka ojentelivat likaisia, laihoja käsiään kerjäten.
– Menehän siitä, hän tuhahti ja koputti kengänkärjellään yhtä kerjäläistä jalkaan, joka käänsi kummastuneen katseensa häneen, toisti jotain lausetta ja nosteli käsiään. Yakiv nappasi tätä kädestä ja riuhtaisi ryysyläisen maahan. Lähellä olleet kerjäläiset säikähtivät tekoa ja siirtyivät poispäin. Hörppiessään keittoa, hän katseli ympärilleen. Tori oli likainen, sekava ja haiseva, mutta hän silti nautti siellä olemisesta. Juotuaan keiton hän laittoi kulhon maahan ja kaivoi laukustaan pienen metallisen pullon. Juoma oli erittäin pahaa, sillä saatavilla ei ollut hyviä tislausvälineitä puhumattakaan hyvistä raaka-aineista, mutta sitä oli silti hyvä juoda, lämmitti ainakin. Yakivin viereen istahti toinen mies, joka tervehti taputtamalla olkapäälle.
– Yakiv senkin lihava kiskuri, mitä kuuluu?
– Sinun kähisevää ääntäsi, senkin haiseva öljynappi! Molemmat nauroivat tavaksi muodostuneelle kuivalle tervehdykselle. Yakiv ojensi pullon Borykselle.
– Tämä kyllä vaan käy vuosien myötä aina vaan huonommaksi, Borys sanoi otettuaan huikan pullosta ja yski hieman juoman mausta.
– Silti me vaan juomme sitä. Yakiv sanoi ja otti pullon takaisin.
– Kuulitko muuten viimeöisestä partioretkestä?
– En, oliko siinä jotain poikkeuksellista? Borys otti ominaisensa tarinankertoja asennon, nojautuen eteenpäin, pakottaen kuulijan kumartumaan kuuloetäisyydelle.
– Zeheb oli lähettänyt neljän hengen ryhmän Sosnivkaan tutkimaan huhuja siellä olleesta Valkoisen auringon partiosta kaupungin itäisessä osassa. Jokin meni kuitenkin pahasti pieleen ja vain kaksi heistä palasi, hyvin sekavassa tilassa.
– Mitä ihmettä tapahtui?
– Retki oli aluksi mennyt normaalisti, he lähtivät aamulla kulkemaan Sosnivkaan tietä myöten ja saavuttivat sen illalla. Kaupungit rauniot olivat myös rauhalliset ja pian he löysivätkin partion leirin.
– Mitä siellä oli?
– Mitään selvää ei heidän sanomastaan ole saatu selvää, mutta he löysivät sen vanhasta virastotalosta. Leirin jäljet olivat paikallaan, mutta yhtään partion jäsentä ei näkynyt. He tutkivat rakennusta jonkin aikaa, kunnes alkoivat huomata jotain outoa siellä. Toinen heistä puhui jostain piinaavasta läsnäolosta rakennuksessa, kun taas toinen puhui jostain käsittämättömästä äänestä, joka kuului seinin sisältä. He yrittivät lähteä pakoon, mutta ne jotka jäivät jälkeen, alkoivat ampua ympäriinsä ilman suuntaa.
Yakiv yritti sulatella kuulemaansa ottamalla pitkän huikan tummaa nestettä, yskien sitten nielaistuaan niin suuren määrän. Borys taputti häntä selkään ja otti pullon itselleen.
– Missä he ovat nyt?
– Vartijatalossa, Zeheb on yrittänyt saada heistä enemmän irti koko aamupäivän, he tulivat takaisin hieman ennen auringonnousua.
– Hmmm, siksi hän oli ärtyneen näköinen.
– Ai mitä?
– Hän kävi kaupallani vähän aikaa sitten, ei tosin sanonut mitään siitä partioretkestä vaan kysyi, olinko nähnyt jotain aidan yli tullutta.
– Jaa, siitä en olekaan kuullut. Paljon matkalaisia tulee ja menee idän tapahtumien jälkeen.
– Niin, kärhämät ovat hyväksi liikevaihdolle. Molemmat naurahtivat tokaisulle. Yakiv nousi sitten ylös, hyvästeli ystävänsä ja alkoi
löntystää takaisin kaupalleen. Boryksen tarina oli varmasti värittynyt, hän ajatteli, sillä tämä halusi kunnostautua jutun heittäjänä. Kävellessään hän muisteli, että oli kuullut joskus aiemminkin joistain oudoista tapahtumista läheisessä rauniokaupungissa. Niistä kertovat olivat kuitenkin aina jossain määrin sekaisin, että hän ei vaivannut ajatuksiaan
heidän tarinoilleen. Mutta jos partio tosiaan oli löytänyt jotain sieltä ja paennut, niin oli siellä oikeasti oltava jotain. Miehet jotka lähetettiin partioretkille, olivat kuitenkin veteraaneja, paljon toimintaa nähneitä ja eivät säikähtäisi vähästä. Ehkä Zeheb pelkää, että kaupungin tapahtumat uhkaavat koko aluetta tai tarinat niistä pelottavat ihmisiä pois.
Yakiv kävi vielä tekemässä muutamia juoksevia asioita ennen kuin palasi kauppaansa. Hän näki kävellessään, kun kaduille sytytettiin himmeitä lyhtyjä ja muutama vartija kiersi katuja. Aina välillä kuuli joidenkin valittelua siitä, miten vartijat kiristivät, uhkailivat ja sikailivat kyläläisten kustannuksella. Ei ollut oikeastaan ketään joka olisi voinut puuttua asiaan, sillä jos heitä vastusti, tuli lisää vartijoita paikalle. Zehebille oli käyty valittamassa, mutta hän ei tehnyt asialle mitään, sillä niin kauan kuin ihmiset pelkäsivät, hän pysyi johtoasemassa. Hän avasi kauppansa oven ja laittoi sen perässään lukkoon. Hän asetti vielä yksinkertaisen ansan oven eteen ja painui kaupan takahuoneeseen, samalla miettien aamulla käynyttä harmaahiuksista miestä, joka kantoi selässään kalashnikovia.


– Helvetin omahyväinen mulkku, hän sanoi mielessään. Vartijatalon edessä oli käynyt säännöllistä liikettä ja sen sisältä kuului välillä huutoja ja lyömisen ääniä. Mikhail tiesi, ettei kylässä ollut muualla ammuksia kuin siellä, puhumattakaan lippaista. Vaikka riski oli suuri, hän piti sitä lippaan arvoisena - erämaahan oli typerää lähteä ilman jonkinlaista tuliasetta.
Ilta alkoi lähestyä ja vartijat olivat alkaneet partioida katuja, mikä jätti itse talon verrattain vähälle valvonnalle. Hän oli seurannut säännöllistä liikettä jo muutaman tunnin ajan ja alkoi hieman hahmottaa rytmitystä. Vaihto tapahtui kolmen tunnin välein, jolloin yksi vartijaa tuli takaisin sisälle tai lähti muualle ja toinen lähti vartioimaan. Edellisestä vaihdosta oli piakkoin kulunut kolme tuntia, ja Mikhail odotti seuraavaa vaihtoa. Pian vartijat saapuivatkin.
– Tulta?
– Olet kohta muutaman kääreen velkaa minulle.
– Maksan minä ne…joskus. Tuli syttyi likaiseen kääreeseen.
– Niinpä niin.
– Tapahtuiko mitään erikoista?
– Ei pahemmin, muutamat kerjäläiset valittelivat kaltoinkohtelua, mutta kuka niistä välittää.
– Hm, niin. Mokomat verenimijät suojan tarpeessa. Jos minä saisin päättää, niin heittäisin ne kaikki ulos, jos he eivät pärjää ulkona, niin ei heillä ole oikeutta elää täälläkään.
– Selviäisitköhän itsekään ulkona muutamaa päivää pitempään…
– Totta kai selviäisin!
– No milloin viimeksi olet käynyt ulkona?
– Milloin itse olet?
– Minä kysyin sinulta
– No… siitä on aikaa
– Niin, harva oikeasti selviäisi yksin erämaassa, en minäkään varmaan muutamaa viikkoa pitempään. Vartija ojensi kääreen toiselle, joka otti pitkän henkäisyn siitä ja antoi sen takaisin.
– No, miten vaan. Hyvää yötä. Vartija heilautti kättään ja kääntyi kylän keskustaa päin. Kuunvalo ei näyttäytynyt pilvien takaa.
Sytytetyt öljylyhdyt valaisivat kujaa himmeästi ja kuluneet varsikengät kävivät mutaisessa maassa. Vartija muisteli mielessään, että jossakin kaapin ylähyllyillä oli varmaankin yksi säilykepurkki vielä. Ne olivat käyneet vähiin, kun hän oli innostunut pelaamaan noppaa vartiossa ja hävittyään useasti säilykkeet oli vaihdettava kolikkoihin.
Viereiseltä kujalta kuului kolahdus. Vartija kääntyi nopeasti äänen suuntaan, ja sitten vastakkaiseen. Oli hiljaista, käsi tärisi pistoolinkahvassa, koira haukkui jossain kaukana. Minuutit kuluivat ja hän hellitti puristustaan aseesta – käsi tuntui puutuneelta.
– Joku varmaan vain kiirehti takaisin kotiinsa, hän ajatteli itsekseen ja kääntyi jatkaakseen kävelyään. Hän ehti nähdä vain vilaukselta, kun yhtäkkiä ilmestynyt hahmo löi häntä terävällä iskulla leukaan. Vartija kaatui taaksepäin vielä tajuissaan, ja Mikhail hyppäsi nopeasti tämän päälle ja löi kasvoihin. Mikhail otti nopeasti tätä kainaloista kiinni ja raahasi tämän syrjäiselle kujalle.
Vartija heräsi hetken päästä kylmän veden ja avokämmenen avulla. Tämä huomasi, että oli paitasillaan jossakin vajan takana, kädet ja suu sidottuna tiukasti. Yritettyään äännehtiä ja liikkua, joku ilmestyi hänen eteensä, huivi kasvoillaan. Mikhail kyyristyi miehen eteen.
– Jos huudat, katkaisen valtimosi ja vuodat kuiviin. Jos et, lyön sinua vain uudestaan. Vartija katsoi pelonsekaisella katseella takaisin ja nyökkäsi.
– Tarvitsen nimesi ja tunnussanan vartijatalon ovelle. Sano ne hiljaa, ja jos annat väärän, lupaan etsiä sinut käsiini, vaikka haamuna ja kuristaa sinut hitaasti hengiltä. Mies katsoi ihmeissään ja nyökkäsi uudestaan. Mikhail irrotti siteen suun kohdalta, samalla painaen puukkoaan miehen rintaa vasten.
– Nimeni on Oleg, sana on ”ulkoilu on hyväksi”.
– Kiitos. Mikhail löi miehen jälleen tajuttomaksi.
Vartijan takki oli hieman liian iso, mutta ei herättäisi erityisesti huomiota. Käsiaseen hän laittoi reisitaskuunsa, lippaassa oli kaksi panosta, mutta enemmälle ei ole tarvetta aitojen sisällä ollessa. Vartijan takissa oli huppu, joka antaisi suojaa suorilta katseilta. Hän asetti vielä villaisen huivin suojaamaan kasvojaan.
Sivukujan kautta pääsi vartijatalon lähelle. Hänen ympärillään oli enimmäkseen puusta ja pellistä rakennettuja slummeja. Eräs hökkeli huojui heikosti tuulessa, saaden sen pellit päästämään
ominaista ääntä kylmään yöhön. Vieressä oleva aita, joka rajasi kylän erämaasta, oli muutaman metrin korkuinen. Se oli rakennettu ensin pelkillä vanhoilla karjanaitaus varsilla, mutta jälkeenpäin siihen oli kasattu erilaista romua, peltiä, kiviä, ja puuta jotka peittivät sen kauttaaltaan. Sen päällä oli muutamissa kohdin piikkilankaa ja joissakin kohdin piikkejä, puisia ja rautaisia.
Vartijatalon päällä oli torni, jossa tarkkailija vahti molempia puolia. Mikhail näki heikosti vahdin kädessä jonkun kiväärin. Hän nosti kättään, kun vahti käänsi katseensa häneen, mutta ei noteerannut häntä enempää. Oven edessä oleva vahti seisoi yhä paikallaan, joten Mikhail jäi vielä odottamaan. Muutaman minuutin päästä vartija lähti lampsimaan katua pitkin, ase kädessään. Oli oltava nopea. Hän meni ovelle ja koputti vaimeasti. Hetki tuntui kestävän aivan liian pitkään ja hän vilkuili ympärilleen.
– Nimi ja tunnussana, ääni kysyi.
– Oleg ja ulkoilu on hyväksi, hän vastasi mahdollisimman rauhallisesti ja hieman imitoiden Olegin aksenttia. Ovi avautui. Sen avasi Mikhailia melkein päätä pidempi kalju mies.
– Tulin hakemaan lipasta pistooliini, unohdin sen vuoron päätteeksi ajatuksissani, hän sanoi hieman huvittuneella ja rennolla äänensävyllä. Mies murahti hyväksyvästi.
– Ovi on vielä auki
– Kiitos, Mikahil sanoi ja paikansi miehen tarkoittaman oven suuntaan, harppoen huoneen vasemmassa reunassa olevalle ovelle. Parakki oli yllättävän puhtaan näköinen, mutta tavaraa lojui ympäriinsä. Keskellä huonetta oli pelkistetty pöytä, jossa lojui pulloja. Pelikortit olivat myös sekaisin yhdessä pöydänkulmassa ja muutama terä lepäsi pöydällä. Huoneessa ei ollut kuin muutama punkka, jotka olivat tyhjiä: vartijat varmaankin nukkuivat muualla tai jossain oli lisää makuupaikkoja. Miehen osoittaman oven vieressä oli jonkinlainen nikkarointi pöytä, joka oli täynnä erilaisia osia ja romua.
Ovi johti muutaman kerran alas kääntyvään portaikkoon, Mikhail vilkaisi vielä nopeasti taakseen, kun saapui varastohuoneeseen. Huone oli hieman isompi kuin parakki ja ilmassa leijui ummehtuneiden vaatteiden haju ja ruoste. Suurin osa aseista oli huonokuntoisia vanhoja romuja, osa improvisoituja putkia joihin oli rakennettu laukaisumekanismi. Seinän vierustalla oli erilaisia laatikoita, joissa ei ollut mitään merkintää ja osa aseista nojasi seinään pidikkeessä. Suurin osa improvisoiduista aseista oli vain kasassa parin avatun laatikon sisällä.
Mikhail käveli laatikoiden luo ja otti jonkinlaisen rakentelupöydän vieressä olevasta laatikosta lippaan, joka kävi Olegilta saatuun pistooliin. Sen jälkeen hän kääntyi ympäri ja avasi laatikon, jossa näkyi himmeät valkoiset kirjaimet ”AK-74”. Hän virnisti ja otti kaksi lipasta käteensä. Hän tunsi huojennuksen tunteen, kun piteli lippaita käsissään ja sulki laatikon. Samalla kun Mikhail oli tutkinut laatikkoa, hän ei ollut kuullut portaikosta kantautuvia askelia. Muutaman raskaan
harppauksen ääni ehti varoittaa häntä vaarasta, mutta myöhään – voimakas isku takaraivoon sai hänet kaatumaan laatikoiden päälle rysähtäen.
– Oliko tunnussana väärin? Mikhail kysyi ja yski.
– Ei, mutta minä tunnen Olegin ja sinä et ole hän, aiemmin oven avannut iso mies vastasi.
Mikhail nousi pystyyn ja tavoitteli tasapainoaan. Vastustaja oli isompi, vahvempi ja näyttävästi varsin hyvässä kunnossa. Toisin kuin hän itse. Petoa vastaan saadut haavat painoivat yhä rasitettua kehoa, eikä hän ollut missään kunnossa tällaiseen tappeluun. Mikhail katsoi isoa miestä silmiin ja odotti tämän liikettä. Mies harppasi eteen ja löi vasemmalla tähdäten päähän. Mikhail oli odottanut tätä, hän väisti nopeasti kyyristymällä nyrkin ali ja ponnisti miehen ohitse kohti portaikkoa. Mies huusi perään, kun hän pinkoi portaita ylös niin nopeasti kuin pääsi.
Hän huohotti portaikossa ja yritti saada jahtaajaansa etumatkaa. Päästyään viimeisille rapuille hän tunsi käden nappaavan kiinni hänen jalastaan ja kompuroi. Hän potki sokeasti alaspäin ja veti itseään käsillä eteenpäin. Ison miehen ote kirposi hänen jalastaan ja hän ponnisti nelinkontin viimeiset rapput ylös. Valtavan ponnistuksen jälkeen hän pääsi rappujen yläpäähän, mutta ei tajunnut miten heikossa kunnossa hän oli pyrähdyksestä. Mikhailin silmissä sumeni väsymyksestä eikä hän osannut suunnata ovelle, vaan kompastui johonkin ja kaatui rymähtäen maahan. Viimeinen muistikuva mikä hänellä oli ennen kuin pyörtyi, oli ison tumman hahmon ilmestyminen vierelle ja potkaisu vatsaan.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS