Ainon tarina jatkuu.
luku6.
Savi sotkee kätemme, jalkamme, vaatteemme. Kaivaminen käy onneksi nopeasti ja pian kävelemme huojahdellen raskaat säkit selässämme takaisin kylään päin. Viimein olemme perillä kylässä ja viemme savet maahan kaivettuun hylkeennahkalla peitettyyn kuoppaan.
Polvistun rannan kostealle hiekalle ja pesen käsiäni. Kuvajaiseni heijastuu tyyneen rantaveteen ja tunnen sydämeni sykkeen rauhoittuvan katsellessani itseäni peilipinnasta. Vaikka olen joutunut kauas kotoani, olen silti minä. Tummat pitkät hiukset kehystävät kasvojani. Sipaisen hiukset korvani taa ja kuljetan sormea poskellani. Lukuisat pisamat koristavat nenänpieliäni ja siniharmaat silmäni katsovat minua vakavina takaisin vedenpinnasta.
– Täällä ollaan, kuiskaa itselleni.
Tuulenvire saa aallot liplattamaan ja kuvajaiseni katoaa. Todella, täällä ollaan…
Palattuamme Mielityn perheen majan luo näen Valkan istuvan nuotion ääressä ruokaa valmistaen. Työnteon lomassa hän hyräilee rytmikästä sävelmää. Astelen nuotion luo ja istun auringon lämmittämälle hiekalle. Valka vilkaisee minua ja suipistaa suutaan. Kasvoni punoittavat enkä tiedä, mitä puhua naisen kanssa. Hän varmasti olettaa minun auttavan ruoanvalmistuksessa. Minunhan pitäisi osata toimia kuten hän, mutten osaa. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä. Olen varmasti Valkan mielestä hyödytön nainen, joka vain odottaa asioiden valmistuvan puolestaan.
Varjo lankeaa päällemme ja Valka kohottaa kasvonsa tulijan puoleen. Hymy pehmittää hänen kasvonsa ja hän sipaisee ohikulkevan nuorukaisen kättä. Mielittyä muutaman vuoden nuorempi veli, Osma, saapuu metsästä ruoanhakumatkaltaan. Pian hän jo kaivaa pussistaan keräämiään linnunmunia ja ojentaa ne äidilleen. Osman vaaleat, olkapäille yltävät hiukset valuvat kasvoille. Hänen jäntevä vartalonsa kielii koko elämän kestäneestä ulkoilmassa oleskelusta. Osma vilkuilee minua välillä, mutta kääntää kasvonsa nopeasti pois huomatessaan minun katselevan.
Saatuaan työnsä tehtyä Valka komentaa Mielittyä ja minua seuraamaan. Kuljemme vaitonaisina savikuopalle, jossa muutama heimon nainen valmistaa ruukkuja. Naisten varaukselliset katseet saavat minut hermostumaan. Jännittyneenä seuraan Valkaa ja Mielittyä koettaen käyttäytyä huomiota herättämättömästi.
– Saveen on aina saatava mukaan meren ja metsän henkien voimaa. Ne tasapainottavat maan henkeä, Mielitty sanoo sekoittaessaan saveen valkoista luujauhoa sekä hiekkaa: – Vain silloin savi muuttuu tarpeeksi vahvaksi, jotta se kestää tulen syleilyn. Tunnetko sen voiman?
Tyttö antaa käteeni savea ja alkaa muovata yhdessä äitinsä kanssa siitä kapeita levyjä. Poskiani kuumottaa. Olen muutamia kertoja ollut valmistamassa kivikautisia ruukkuja, mutta taitoni ei ole läheskään heidän tasollaan. Valkan ja Mielityn liikkeet ovat varmoja ja nopeita. Itse epäröin. Viimein tunnustan nolostuneena, etten ole kummoinen ruukkujen tekijä. Lähellämme istuvat naiset vilkaisevat toisiaan merkitsevästi. Valka katsoo heitä ja kohauttaa hartioitaan jatkaen työntekoaan. Tiedän olevani muiden naisten silmissä omituinen. En ole kunnon nainen, en kykene itsestäni huolehtimaan, en naisten askareita toimittamaan.
Ruukkua valmistaessani mietin, kuinka epätodellista on olla kivikaudella. Kuin olisin mukana näytelmässä, sillä erotuksella, etteivät muut tiedä olevansa mukana siinä. Haluaisin huutaa pelin poikki, mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuinka. Haluaisin jonkun tulevan kertomaan kaiken olevan ohitse ja minun suoriutuneen hienosti tässä realitysarjassa. Tiedän kuitenkin, ettei niin tule käymään. En ole mukana näytelmässä tai tv-ohjelmassa, vaan oikeassa elämässä tuhansien vuosien päässä omasta ajastani.
Pieni ruukkuni nököttää suurten, puolimetristen sisarustensa vierellä tulenlieskojen nuollessa niiden kupeita. Minä ja Mielitty istumme vuorollamme vartioimassa tulta, sillä sitä on pidettävä palamassa monen tunnin ajan. Kyselen Mielityltä heimosta, sillä huomaan hiljaisuudessa ajatusteni lähtevän kiertämään samaa uuvuttavaa kehää.
Saan kuulla olevani Hirven heimon kylässä. Arijoutsen, minua tulopäivänäni tentannut mies, asuu kylän suurimmassa majassa. Hänen perheeseensä kuuluu vaimo Kide, Tiera, Arijoutsen lukemattomia kesiä nähnyt isä sekä lapset Kaste ja Toiva. Nuorukaisella ja kylän muutamalla muulla samanikäisellä pojalla on ensi kesänä edessään mieheksi tulemisen seremonia. Sen jälkeen he ovat kylän täysvaltaisia jäseniä, metsästäjiä.
Mielitty huokaa unelmoiva ilme kasvoillaan: – Siellä Valokin asuu. Hän on vahva ja taitava metsästäjä. Tiedätkö, hänen olisi jo korkea aika etsiä kumppani itselleen.
Toisessa majassa asuu Sotia, minut metsästä löytänyt mies, vaimonsa Hallan sekä poikiensa Malin ja Tulon kanssa. Tulo on jo metsästäjä ja Mali osallistuu Toivan kanssa mieheksi tulemisen kokeeseen. Perheeseen kuuluvat myös Sotian silmäterät, Mielityn ystävä Ulpukka sekä pikkusisko Urpu.
– Eikä voi unohtaa Saukkoa, Sotian vanhaa isää, joka vielä viime keväänä saalisti hirven, Mielitty kertoo ylpeänä.
– Perheestäni olet tavannut jo kaikki, paitsi et isääni. Leppä, lähti tarkistamaan ansoja ja pyyntikuoppia. Hänen pitäisi tulla muutaman auringon kierron jälkeen takaisin. Majamme vieressä on veljeni Kupian maja. Hän otti elämänkumppanikseen Unajan, Arijoutsen tyttären. Unajalla on uusi elämä vatsassaan. Vauvan pitäisi syntyä keskellä talvea. Olisipa minullakin jo oma maja, Mielitty huokaa syvään.
Hetken päästä hän jatkaa: – Ja Hongan perhe. Hän on se suuri mies, jonka näimme aamulla savikuopalta palatessamme. Ja hänen vaimonsa Pihka oli valmistamassa ruukkuja kanssamme. Heidän lapsiaan ovat Osman ystävä Utu, Leimu-tytär, heimon kiusanhenget, Kanto ja Nata, sekä pieni poikavauva. Tuolla metsänreunassa kävelee heidän poikansa Eho. Hän on katsellut Kastetta jo jonkin aikaa, mutta saa nähdä antavatko henget ja esi-isät suostumustaan, Mielitty puhelee osoittaen kädellään lähellämme kävelevää nuorukaista.
Mielitty kertoo heimon tietäjän, Kaukovallan asuvan apulaisensa, Vuoksen, kanssa Arijoutsen kodin vieressä olevassa majassa. Kaukovalta matkustaa henkien ja esi-isien luokse yliseen ja aliseen maailmaan kuulemaan viestejä ja varoituksia heiltä. Viimeisin, muttei vähäisin asukas, on kylän reunalla yksikseen elelevä Päivyt. Hän on parantaja, yhtälailla tärkeä heimon selviytymiselle kuin Kaukovaltakin. Kaukovallan hoitaessa suhteita näkymättömään maailmaan Päivyt hoitaa sairastuneita ihmisiä maan päällä. Häntä kutsutaan viisaaksi vaimoksi, sillä hänellä on parannuskeino miltei kaikkiin tilanteisiin, missä henki tai suuttunut esi-isä on vallannut kehon ja sairastuttanut ruumiin.
Kysyn Mielityltä matkalla näkemistäni matalista kummuista ja niiden vieressä olleista kuorettomiksi vuolleista puun rangoista. Päättelin niiden olevan hautoja rankoihin kiinnitettyjen nahkasuikaleiden, puusta veistettyjen hahmojen sekä eläinten hampaiden vuoksi.
– Siellä asuvat esi-isämme, Mielitty vastaa vahvistaen arveluni todeksi: – Me haluamme heidän olevan luonamme. Silloin he voivat suojella meitä pahoilta asioilta ja tapahtumilta. Heiltä voi kysyä apua ja neuvoa erilaisiin tilanteisiin.
Esi-isien kertoman mukaan heimon ensimmäiset syntyivät Jumalhirven sylistä. Hirvihenki näytti kunnioitetuille ensimmäisille, kuinka tehdä kivestä aseita, sytyttää tulta, rakentaa majoja ja ennen kaikkea, kuinka metsästää Hirvihengen omaa karjaa, hirviä.
– Hirvihengeltä saimme kaiken tiedon ympärillämme olevasta sekä alisesta ja ylisestä maailmasta. Heimomme näkijälle annettiin salaista tietoa hengistä ja heidän luonaan vierailuista. Hirvihenki on levinnyt kaikkialle ympärillemme. Hänet voi aistia kivissä, puissa, vedessä, kaikessa hengittävässä ja kasvavassa. Hirvihenki on aikojen kuluessa muuttanut muotoaan, ja nyt jokaisella asialla luonnossa on oma henkensä. Meidän on tiedettävä, mikä henki missäkin on ja miten on elettävä, jottei henki pääse suuttumaan. Jos vahingossa suututtaa hengen, on osattava oikeat loitsut ja lepyttelysanat, jottei henki vie sieluamme, haamua, aliseen tai yliseen maailmaan. Se tietää huonoa, sairastumista, jopa kuolemaa, Mielitty selvittää.
Illalla istumme Valkan nuotion äärellä liekkien lyödessä kohti taivasta. Mielityn perhe on juuri lopettanut ruokailun. Nuotiokiven päällä paistettu suurikokoinen kala, lehdet ja keitetyt munat katosivat nälkäisiin suihin. Eteeni asetetulle kaarnanpalaselle laitettu ruoka ei kuitenkaan tahdo millään loppua. Kietoudun tiukemmin Mielityltä saamaani viittaan ja kuuntelen sisarusten sanailua yrittäen samalla syödä. Osma kertoo rehvastellen metsästysmatkoistaan Mielityn sujauttaessa väliin tosiasioita pojan uroteoista. Pienet piltit, Miela ja Kaarna, kisailevat nuotion loisteessa.
Valka on mennyt Juuri-muorin luokse majaan. Mielitty kertoi minulle isoemän olevan huonoissa voimissa. Vielä edellisenä syksynä muori jaksoi kömpiä ulos majasta kertomaan lapsille nuoruudestaan sekä heimon menneisyydestä. Talven aikana hänen ruumiinvoimansa lähtivät jo esi-isien luokse eikä Juuri-muori ole sen jälkeen paljoa jaksanut nousta vuoteeltaan.
Nuotion hiipuessa mekin vetäydymme sisälle. Pienet kömpivät vuoteelleen ja Valka peittelee heidät hyräillen samalla rauhoittavaa laulua. Käyn pitkäkseni Mielityn viereen. Vedän peitteeksi taljan ja suljen silmäni. Vaikka ruumiini on uupunut, ajatukseni eivät anna rauhaa. Olen yrittänyt pitää ahdistukseni aisoissa päivän ajan, mutta nyt, kattoon tuijottaessani, se hyökyy päälleni. Haluan ravistella Mielittyä ja huutaa tuskani ilmoille. Kukaan ei voi minua kuitenkaan auttaa. Puserran rystyset valkoisena vuotaa ja suljen silmäni. Jospa huomenna heräisin omassa sängyssäni! Ehkä jo huomenna.
Herätessäni tunnen nuotiosta leijailevan savun hajun, toiset ovat jo nousseet. Vatsani tuntuu vieläkin hylkivän ruokaa enkä osallistu aamiaiselle. Makaan kippurassa vuoteellani ja mietin keinoa päästä nykyaikaan.
Mielitty kurkistaa sisään kuiskaten: – Usva, sinun on noustava. Emä ei katso hyvänä makaamistasi. Kerroin hänelle sinun olevan kipeä. Mutta se ei ole hänestä kelvollinen syy. Sinun on tehtävä osuutesi.
Kuinka oikeassa Mielitty onkaan. Valka otti minut hyvää hyvyyttään kotiinsa ja tiedän käyttäytymiseni loukkaavan häntä. Minun on jaksettava toimia kuten muutkin, vaikka todellisuudessa haluaisin vain ryömiä majan nurkkaan ja itkeä. Itkeä kohtaloani, pelkojani, epätietoisuutta. Sääliä itseäni. En kuitenkaan uskalla. Nousen ylös.
Mielitty kävelee luokseni ja työntää käteeni paistettua kalaa. – Ota tämä. Sinun on syötävä jotain.
Käymme hakemassa eilen valmistamamme ruukut. Ne nököttävät sammuneessa nuotiossa tiilenpunaisina. Vahtivuorossa olleet naiset olivat yöllä antaneet tulen hiljalleen sammua. Tulen henki oli tehnyt osuutensa ja sen annettiin lähteä kiitosten saattelemina. Lämmön kadotessa ruukutkin alkoivat viilentyä ja pian ne ovat valmiita käyttöön.
Takaisin kävellessämme kertoilen Mielitylle hänen eilen selvittämiään asioita heimon asukkaista. Lähellä Mielityn kotia pitkä mies astelee viereemme. Mielitty hymyilee leveästi hänelle ja sipaisee voimakasta käsivartta. Leppä-isä on saapunut. Minut esitellään perheenpäälle, mutta hän on liian kiireinen kyselläkseen minulta mitään. Hän kantaa selässään peuranruhoa ja laskettuaan raskaasti huokaisten eläimen maahan hän aloittaa lihojen irrottamisen. Tuo puhumaton mies saa jännittyneisyyteni nousemaan jälleen pintaan ja otankin kiitollisin mielin vastaan Valkan pyynnön majan siivoamisesta. Vilkaistessani taakseni näen Valkan puhuvan kiivaasti miehelleen, joka on keskeyttänyt lihan leikkaamisen katsellakseen minua.
Annan Juurelle siivoamisen jälkeen vettä, painan pääni kunnioittavasti hänen luotaan lähtiessäni ja astun takaisin aurinkoon.
– Pidä se tiukalla! Nyt se käpristyy eikä siitä tule kunnollista vaatenahkaa, Mielitty tiuskaisee minulle pingottaessamme Lepän kaataman peuran nahkaa. Vedän sen kireämmälle, ja Mielitty hakkaa kivisellä nuijalla keppiä nahkan läpi maahan. Nousen seisomaan ja hieron kipeytynyttä selkääni.
– Sinähän oletkin sopivasti jo ylhäällä, Mielitty sanoo: – Voisitko hakea majasta kaksi kaavinta? Meidän on aloitettava noiden aiemmin kuivumaan laitettujen nahkojen käsittely.
Juoksen majaan, kumarran Juuri-muorille, otan tarvitsemani kaapimet ja palaan auringonpaisteeseen. Matkalla Mielityn luokse kuulen Lepän sanovan: – En tiedä, mistä tyttö tulee. Tapasin hänet juuri.
Lepän keskustelukumppanin ryhtyessä puhumaan kylmät väreet kulkevat vartaloni lävitse: – Sotia sanoi tytön lörpötelleen kummallisia ja eilen Päivyt tuli kertomaan tytön puhuneen omituisia myös nuotiolla. Hän ei tiennyt, kuka on eikä miten on joutunut metsään. Mitä se tarkoittaa? Ovatko Valka tai tyttäresi havainneet muuta omituista hänen käyttäytymisessään tai puheissaan?
Jähmetyn kauhusta paikoilleni. Kaukovallan sanat saavat sydämeni jättämään lyönnin välistä. Poskiani kuumottaa. Tietäjän kiinnostusta itseeni halusin viimeiseen asti välttää. Hänen läpikuultavan vaaleat silmät tuntuvat pureutuvat sisimpääni ja kylmä sointi äänessään saa ihokarvani pystyyn. Minä pelkään häntä.
Hetken päästä tietäjä jatkaa: – Olen miettinyt… Karkotettiinko hänet heimostaan? Onko hänessä paha henki? Onko hän heimollemme vaaraksi? En saanut eilen selkeää vastausta esi-isiltä, ehkä he eivät kyenneet tekemään päätöstä. Minun on kysyttävä uudelleen heidän neuvoaan. En luota muukalaiseen. Olisi helpompaa, jos hänet lähetettäisiin metsään. Silloin henget antaisivat hänelle hänen kohtalonsa. Joko hän selviää… tai ei..
En uskalla jäädä pidemmäksi aikaa ja palaan Mielityn luokse sydän pamppaillen. Mitä teen? Miten saan Kaukovallan epäilykset hälvenemään?
– Usva, missä sinä oikein viivyit? Mielitty tiuskaisee: – Olen odottanut jo kauan. En voi tuhlata koko päivää tähän työhön. Onko sinulla kaapimet?
Nyökkään liian hermostuneena puhumaan ja annan vapisevin käsin toisen kaapimen tytölle. Mielitty alkaa varmoin vedoin vetää kaavinta nahkan pinnalla. Kuivunut veri, rasva ja lihansuikaleet irtoilevat ja nahka puhdistuu.
Haluaisin heittää kaapimen maahan ja juosta pois. Olen aiheuttanut itselleni vaikeuksia. Miksi minun piti puhua ohi suuni? Eilinen pyörtyminen sekä osaamattomuuteni eivät varmastikaan ole parantaneet asemaani muukalaisena. Kivikauden nainet eivät käyttäytyisi laillani eivätkä olisi yhtä tietämättömiä tavoista, vaikka tulisivatkin toisesta heimosta.
Tuijotan täriseviä käsiäni. Minun on onnistuttava tässä. Varovainen veto. Pieni pala lihaa irtoaa. Toinen veto. Kolmas veto. Nahkaan ilmestyy palkeenkieli. Tuijotan reikää kauhuissani. Uusia ei enää saa tulla. Jatkan työtäni, hitaammin, paljon hitaammin.
Leppä tuo Mielitylle verta valuvan pussin juuri, kun saan upotettua puhdistamani nahkan pajunkuoriveteen pehmenemään. Katson ihmeissäni tyttöä hänen ojentaessaan minulle pussista verisiä lihanpalasia. Mielitty huuhtoo omansa vieressämme olevassa vesikaukalossa ja laittaa tyynesti palasen suuhunsa. Nielaisen ja työnnän jänteenpalan hampaitteni väliin. Suuhuni tulvii veren maku. Pistän kädet suuni eteen ja yritän estää yökkimistäni. Turhaan. Oksennan.
Leppä katsoo minua suu auki. – Anteeksi, olen pahoillani. En pysty tähän, mutisen hiljaa ja kompuroin kohti rantaa.
Pesen käteni ja likaantuneen mekkoni. Minulla on vieläkin kuvottava olo. Kyyneleet valuvat poskilleni. Olen jälleen epäonnistunut. Voin nähdä silmieni edessä Lepän kertovan Kaukovallalle oksentamisestani. Ja sen jälkeen edessäni on heimosta kartoittaminen. En selviä yksikseni. En osaa metsästää. Tähän aikaa vuodesta ei ole syötäväksi marjoja eikä sieniä. Onko kohtaloni nääntyä nälkään kivikaudella… Hakkaan hiekkaa turhautuneena ja painan kasvoni polviini. Itkun purkaus kouristaa vartaloani.
Tunnen käden olkapäälläni.
– Usva, mikä sinulla on? Kaikki ihmettelevät käytöstäsi. Sinä puhut kummia, kyselet omituisia etkä osaa mitään. Et voi kieltää sitä. Ja nyt tämä… Mielitty vaikenee eikä tunnu löytävän oikeita sanoja. Hän huokaa.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän kysyy: – Oletko tehnyt jotain väärää ja henget ovat suuttuneet sinulle vieden muistisi ja osaamisesi pois?
Pudistan päätäni. Hän istuutuu viereeni ja kuiskaa: – Et näytä haluavan puhua… Mutta jos haluat muiden, etenkin Kaukovallan, hyväksynnän, sinun on käyttäydyttävä kuin me. Ymmärrätkö?
Nyökkään. Minun on käyttäydyttävä kuin he. Ymmärrän sen. Mutta kuinka osaan…
Ilta hämärtyy, järveltä nousee sumua. Mielityn perhe Kupian sekä elämänkumppaninsa Unajan kanssa viihtyvät tulen lämmössä kuunnellen Lepän tarinointia äskeiseltä metsästysmatkalta.
Leppä sai jalkansa loukanneen peuran keihästettyä. Eläimen tuuperruttua maahan hän meni sarvia uhmaten peuran lähelle ja löi nuijalla sitä päähän. Valmiiksi loukkaantuneen peuran päästäminen päiviltä oli helpotus peurahengelle, joka kärsi eläinveljensä tuskasta. Leppä uhrasi hengelle ja aukaisi mahan päästäen suolet valumaan maahan uhriksi metsän emännälle.
Huomaan vieressäni istuvan Unajan katselevan minua. Hymyilen naiselle, mutta hän ei vastaa hymyyni, vaan kysyy kummastusta äänessään: – Usva, miksi et ole puhunut miehestäsi mitään? Olemme samanikäisiä ja minulla on ollut oma puoliso jo pitkään ja monta raskauttakin. Onko teidän heimossanne erilainen tapa?
Menen sanattomaksi. Tietenkin kivikaudella tytöt menevät yhteen puolisoidensa kanssa nuorena. Ajatellaanhan keskenkasvuisten poikien olevan jo aikuisia, miksei siis samanikäisten tyttöjen. Miten minä, selvästi jo aikoja sitten puolisonsa valinnut nainen, olen yksikseni enkä ole sanallakaan maininnut miestäni. Tai lapsiani, joita he ilman muuta olettavat olevan olemassa.
Istun hiljaa miettien vastausta. Viimein puhelen hiljaa eteenpäin tuijottaen: – Minä… Minulla oli mies, mutta hän… meni kuolleiden maahan viime talven aikana. Hän tuli kuumaksi ja heikkeni. Pienokaisia… emme ehtineet saada… kasvamaan.
Unaja laskee kätensä polvelleni: – Ei ole ihme, että näytät usein surulliselta. Katseesi on kuin tumma lampi, jossa kimmeltävät ikävän pisarat. Olen pahoillani, kovin pahoillani. Rakkaasi on nyt esi-isien luona ja turvaa matkaasi täällä maassa. Siellä ovat meidänkin pienokainen, esi-isien luona. Toivottavasti tämä kasvaa metsästäjäksi asti!
Unaja silittää hellästi vatsaansa. Nyökkään vaivautuneena.
Päivät kuluvat. Matkin mahdollisimman tarkasti Mielittyä ja Valkaa arkipäiväisissä askareissaan ja osallistun Lepän perheen iltanuotiolla käymiin keskusteluihin. Huomaan vaipuvani yhä harvemmin omaan maailmaani, mutta pelkään edelleen. Pelkään pienintäkin virhettä. Pelkään kaikkien tarkkailevan minua ja kertovan Kaukovallalle tekoseni. Pelkään hänen haluavan häätää minut pois heimon luota. En selviäisi yksin metsässä.
Mielityn, Kasteen ja Ulpukan kanssa unohdan erilaisuuteni enkä tiedä, mitä tekisin ilman heitä. He ovat vahvoja ja itsevarmoja. Selviävät kaikesta eteen tulevasta. Heidän on pakko. Heidän elämänsä on alkeellista, riippuvaista luonnosta ja heimostaan. Heidän elämänsä etenee, kuten on sukupolvia aiemminkin edennyt. Tytöt ovat pienestä pitäen tehneet kaikki asiat yhdessä ja ovat kasvaneet yhteen kuin toisiinsa kietoutuneet oksat. Nyt on aika muutokselle, edessä on puolison valinta.
Mielitty haluaa Valon elämänkumppaniksi. Siitä kukaan ei ole epätietoinen, paitsi ehkä Valo. Kaste toivoo menevänsä Ehon majaan. Ulpukalla on edessään muutto toiseen heimoon, sillä heimossa ei ole jäljellä nuorukaisia hänen puolisokseen. Hän vaikuttaa kuitenkin elämäniloiselta tytöltä, jolle tuskin tulee vaikeuksia sopeutua uuden heimon tapoihin ja elämään. Heimon ainoa naimaikäinen poika, Tulo, on tutustunut metsästysretkillään toisiin heimoihin. Näillä matkoillaan hän on löytänyt mieleisen neidon toisaalta. Samasta heimosta Ulpukan mieskin on valittu.
– Isämme ovat käyneet puhumassa Kaukovallan kanssa, kuten tapoihin kuuluu. Näkijät käyvät kysymässä henkien ja esi-isien mielipidettä yhteenmuuttamisellemme. Henkien vallassa on paljon, meidän kaikkien tulevaisuus. Meillä nuorilla ei ole sananvaltaa asiaan, Mielitty huokaa.
– Milloin Kaukovalta tekee tämän matkan yliseen maailmaan? utelen tytöiltä.
– Henget kertovat ajankohdan, emme me tiedä. Luultavasti ennen lumen tuloa, Kaste vastaa.
– Mitä aikaisemmin, sitä parempi. Minä haluaisin jo maata Valon vierellä yhteisellä taljalla, Mielitty nauraa silmää iskien.
luku7.
Minun on käyttäydyttävä kuin he. Ja minä käyttäydyn. Haen ruokaa ja polttopuita metsästä, vahdin lapsia ja korjailen vaatteita. Pureskelen jänteitä ja uitan käsiäni virtsassa nahkoja käsitellessäni. Enkä oksenna enää. Iltaisin olen Mielityn tai jonkun toisen perheen nuotiolla kuunnellen tarinointeja. Yritän olla mukana muiden jutteluissa, mutta välillä ikävä kotiin on valtaisa. Käperryn viittaani ja suljen muut ulkopuolelle. Mieleni sopukoihin kätkemät ajatukset tulvivat tajuntaani. Tulvaisuus. Koti. Vanhempani. Elämäni. Hirven heimo.
En tunne oloani enää niin ulkopuoliseksi kuin viikko aiemmin. Päivyt hymyilee minulle kulkiessamme Mielityn kanssa kylässä. Unaja vaihtaa kuulumisia kanssamme. Pikku hiljaa muutkin heimon naiset alkavat käydä luonani, kuka milläkin asialla. Pihka tuo minulle nahkaa vyötäröpussia varten ja Kide kivisen veitsen. Heidän huomionsa tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Miestenkään osalta en saa niin epäileviä katseita osakseni kuin aluksi. Haluan uskoa, etten ole enää heidän silmissään muukalainen.
Kaukovalta ei kuitenkaan tule luokseni eikä puhu kanssani. En tiedä, onko se hänen tapansa suhtautua vieraaseen ihmiseen, vai onko hänellä oikeasti vihamielisiä ajatuksia minua kohtaan. Mielityn mukaan tietäjä utelee muilta minusta. Kyttää ja vaanii. Minun on oltava äärimmäisen tarkkana puheissani ja teoissani, etten vain saa häntä kimppuuni. Muutaman kerran olen nähnyt hänen rummuttavan hiljaa nuotionsa edustalla katsellen minua herkeämättä. Miehen pistävä katse tuntuu lävistävän minut ja pelkään hänen huomaavan, kuka olen.
Kaukovallan aiheuttaman pelon lisäksi minua ahdistaa tämä peli, johon olen tahtomattani joutunut. En ymmärrä pelin tarkoitusta. Eteneekö peli omalla painollaan minun voimatta vaikuttaa sen kulkuun mitenkään? Vai voisinko itse tehdä jotain lopettaakseni pelin? Kuinka kauan minun on elettävä kivikauden elämään? Milloin on aikani palata kotiin? Vai olenko mukana lainkaan pelissä? Onko pelilauta vain aikatunneli menneisyyteen? Aikatunneli, jonka kautta ei ole mahdollisuuttakaan palata takaisin. Keksimättä vastausta kysymyksiini nukahdan vain herätäkseni aamuisin Lepän perheen majaan kasatulta vuoteeltani. Ja aloitan uuden päivän, kuten aiemminkin. Työskentelen huolellisesti, huomiota herättämättä. Iltaisin vaivun levottomaan uneen ahdistavien ajatusten painaessa mieltäni.
Eräänä päivänä palatessani rannalta astioita pesemästä näen Osman valmistamassa nuolia. Hän ottaa terävän kivisen nuolenpään käteensä ja asettaa kärjen puuvarren päähän vuolemansa loveen. Osma kiertää jänteen tiukasti varren ja kärjen liitoskohtaan ja kiinnittää muutaman linnunsulan nuolen toiseen päähän. Istun Osman viereen ja pyydän saada auttaa. Hän katsoo minua hölmistyneenä ja tokaisee: – Mitä? Nainen tekemässä miesten töitä? Haluatko saada henkien vihat päällesi?
Pyydän uudestaan ja viimein poika heltyy. Hän antaa käteeni pienen kiviveitsen ja oksan. Osma neuvoo minua vaihe vaiheelta, kuinka minun on vuoltava oksan molempiin päihin lovet. Pienillä nirhivillä liikkeillä saan terävällä veitsellä puusta irti palasia. Hetken päästä ensimmäinen varteni on valmiina. Hymyilen. Osma katsoo minua silmät sikkuralla: – Enkä sinä kykenetkin tähän.
Tönäisen poikaa kylkeen ja nauraen jatkamme työskentelyä.
Teen iltapäivän aikana monta nuolenvartta Osmalle. Tytöt käyvät pyytämässä minua mukaansa metsään, mutten malta lähteä. Keskittymiseni herpaantuu jutellessani tytöille, veitsi luiskahtaa sivuun tehden peukalon ja etusormen väliin haavan, syvän haavan.
– Henget rankaisevat sinua! huudahtaa Osma: – Minä haen Päivyen.
Hetkessä poika on poissa. Nykäisen käteni suuhun ja silloin kipu iskee. Tiedän, etten voi kuolla tähän, mutta entä jos saan verenmyrkytyksen? Tai haava tulehtuu parantumattomasti? Epätoivon kyynel vierähtää poskelleni.
Pian Päivyt polvistuu viereeni kantaen mukanaan pientä pussia. Tunnen lämpimän ailahduksen parantajan hieman kumaran hahmon istuessa viereeni. Hän tuo turvallisuutta ympärilleen pelkällä läsnäolollaan.
– Usva, mitä on tapahtunut? Näytähän kättäsi, hän sanoo ja ottaa käteni omaansa. Hän kaivaa toisella kädellään pussistaan ratamolta näyttäviä lehtiä ja painaa ne lujaa haavani päälle.
Osma katsoo Päivyen olan takaa huolestuneena. Hänen huulensa liikkuvat herkeämättä. Poika lukee varmasti loitsua hengille, jotta ne leppyisivät hänen tekonsa aiheuttamasta vihasta.
– Tämä tyrehdyttää verenvuodon, ja sitten katsomme haavaasi tarkemmin, Päivyt sanoo rauhallisesti ja katsoo minun tyynnyttävästi silmiin. Hän kaivelee uudelleen pussejaan ja pyytää hälinän paikalle tuoman Valkan laittamaan vettä ruukkuun kiehumaan. Hetken päästä Päivyt kaataa kuumaa vettä astiaan yrttien päälle.
– Valmistan yrteistä sinulle hauteen, jonka laitan haavallesi. Saat myös juoda yrttivettä. Se saa olosi paranemaan, ja haava umpeutuu pian, Päivyt kertoo vakuuttavasti.
Kuumien yrttien polte kirvelee haavaa, mutta hammasta purren kestän kivun. Päivyt laittaa lisää ratamonlehtiä kädelleni ja sitoo ne kiinni jänteestä tehdyllä narulla. Sitten hän luo yhä vieressämme olevaan Osmaan katseen ja sanoo: – Älähän poika huoli, kyllä Usva selviää.
Osman olkapäät rentoutuvat ja hän hymyilee tyytyväisenä. Päivyt nauraa käheällä äänellään pojan helpotukselle.
Päivyt jää loppuillaksi luoksemme. Kyselen ruokaillessamme Päivyeltä, miksi Osma haki hänet eikä Kaukovaltaa. Päivyt kertoo heidän uskomuksestaan, jossa ihmisen sairastuessa häneen menee vieras voima. Tämä väeksi kutsuttu voima täytyy saada pois kehosta. Päivyt käyttää väen karkottamiseen luonnonkasveja ja loitsuja.
Sairastuminen saattaa aiheutua myös pahan hengen mentyä ihmiseen. Henki kaappaa ihmisen haamun ja vie omaan maailmaansa. Tällöin apuun haetaan Kaukovalta, sillä hänen valtansa on henkimaailmassa. Kaukovalta lukee loitsuja sekä rummuttaa tullakseen avoimeksi hengille ja herättääkseen heidän huomionsa. Hän antaa uhrilahjoja, pyytää, maanittelee, jopa uhkailee henkiä auttamaan sairasta ja päästämään haamun takaisin. Yleensä Kaukovalta ja Päivyt toimivat yhdessä sairastumisen auttamiseksi, mutta jotenkin minusta tuntuu, etten tule saamaan Kaukovallan apua.
– Henkimaailmaan matkaaminen ei ole Kaukovallan ainoa tehtävä. Ilman Kaukovallan tietoja emme selviäisi maailmassa kauaakaan, kertoo Päivyt totisena. Kaukovalta nimittäin torjuu heimoa vastaan langetettuja onnettomuuksia ja pitää riittiensä avulla henget tyytyväisenä ja anteliaina.
Minulle tulee entistä haljumpi olo. Kaukovalta on erikoinen mies, jolla on todellista valtaa ja kyky irtaantua ruumiistaan. En haluaisi olla hänen silmätikkunsa.
Ahdistukseni kasvaa Päivyen lopetettua kertomuksensa ja luodessa minuun tarkkaavaisen katseensa. – On mielenkiintoista, ettet tiedä mitään näistä asioista. Mahdatko olla ollenkaan täältä kotoisin?
Vanhan naisen katse tuntuu porautuvan sisimpääni. Värähdän.
Muutama päivä käteni loukkaantumisen jälkeen Päivyt tulee aamuvarhaisella luokseni uurteiset kasvonsa loistaen: – Usva, minulla on sinulle viesti henkimaailmasta. En ole monesti käynyt siellä, mutta yöllä henkeni purjehti maailmanportin kautta yliseen maailmaan. Maaäidin henki puhui minulle ja valaisi olemukseni uusilla tiedoilla. Palasin henkiolentoni joutsenen avustuksella takaisin ja tulin heti luoksesi.
Päivyt tarraa käteeni ja puristaa sitä innostuneesti. Hän pitää pienen tauon katsellen ympärilleen hymyillen. Kaikki majassa olevat keskeyttävät askareensa ja kuuntelevat tarkkaavaisina. Uteliaisuus paistaa heidän kasvoiltaan. Nähtyään kaikkien kuuntelevan vanhan parantaja jatkaa: – Minä en tule olemaan täällä ikuisesti, vaan menen jonain päivänä esi-isien luokse. Maaäiti on valinnut sinut jatkamaan heimon viisaana vaimona henkeni siirtyessä yliseen maailmaan. Tiesin, että tulollasi oli merkitys!
Ilmeeni on pölmistynyt ja Päivyt nauraa sanoen: – Älä huoli tyttöseni. En minä ole vielä moneen vuodenkiertoon lähdössä minnekään. Opintosi pitää aloittaa heti, jotta omaksut kaiken edeltäjäni oppimani tiedon.
Yritän vastustella, mutta Päivyt on päättäväinen. Hän katsoo minua tuimasti silmiin ja osoittaa sormellaan rintakehääni. Hänen äänessään kalskahtaa tiukka sävy hänen sanoessaan: – Maaäidin kertomia asioita ei voi väheksyä! Emme tiedä, mikä tarkoitus tällä kaikella on, mutta tämä on tärkeää sinulle, minulle ja koko heimolle. Sinä olet vasta tullut, mutta maaäidin mielestä sinä olet erityinen ja saapumisesi on hyödyksi heimolle. Sinusta tulee viisas vaimo!
Katselen ympärilleni apua etsien, mutta nähtyäni Mielityn perheenjäsenten ilmeet, tiedän, etten saa heiltä tukea. – Sinulle on annettu suuri kunnia, Leppä puhelee minulle vakava ilme kasvoillaan. Mielitty kipaisee hymyillen luokseni ja tarttuu käteeni.
– Maaäiti ei halua omakseen ketään tavallista, vaan kaikissa valituissa on jotain ainutlaatuista. Ole ylpeä itsestäsi Usva, Mielitty kuiskaa minulle.
Katselen vastausta odottavia kasvoja ja yritän edelleen puhua itseni irti tilanteesta. – Enhän minä voi ryhtyä viisaaksi vaimoksi, minähän olen … minä olen, mutisen ja katselen hätääntyneenä ympärilleni. En voi mitenkään selittää heille katoavani pian. Lähtemällä pettäisin vain heimon ja jättäisi heidät pulaan. En voi sanoa olevani tulevaisuudesta, viipyväni vain hetken. Heidän suhtautumisensa minua kohtaa muuttuisi täysin. Minua hyljeksittäisiin, pahimmassa tapauksessa ajettaisiin pois.
Leppä tupisee itsekseen ja poistuu luotamme kirkkaaseen aamuun. Päivyt katsoo minua surullisin silmin. – Sinä et ymmärrä, kuinka tärkeää tämä on. Maaäidin valinta on lahja, jota et saa väheksyä! Sinun on…
Hän keskeyttää puheensa ja katsoo ohitseni. Käännyn ja olen vastakkain oviaukossa seisovan Kaukovallan kanssa. Hänen olemuksensa tuntuu täyttävän majan kokonaan. Hengitän kiivaasti ja astun muutaman askeleen taaksepäin. Kaukovalta seuraa minua uhkaavana. Tietäjän läpitunkevat silmät porautuvat sisimpääni.
– Muukalainen, Kaukovalta sanoo kuuluvalla äänellä saaden kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin: – Leppä kertoi, että sinä et ota vastaan maaäidin lahjaa. Onko tämä totta?
Tietäjän ääni kohoaa korkeuksiin ja minusta tuntuu, että vajoan maahan pelosta. Auon suutani, mutta sanaakaan ei kuulu.
– Miten sinä uskallat vastustaa maaäidin sanaa? Kuka sinä oikein luulet olevasi? Et ole mitään, olet vain… kurja nainen! Ja sinä luulet voivasi päättää tästä asiasta! hän äyskäisee.
Pudistan päätäni ja yritän: – Ku…kunnioitettu tietäjä, Kaukovalta. Minä… en tietenkään. Totta, minä olen muualta. Jos lähden takaisin kotiini, kuka sitten on viisas vaimo…
Poskiani kuumottaa ja peräännyn huomaamattani, kunnes tunnen selkäni takana Lepän majan seinän.
– Kaukovalta! kajahtaa Päivyen ääni. Tietäjä pysähtyy ja kääntää päänsä Päivyen suuntaan. – Tyttö on hämmentynyt. Ei kaikille suoda tällaista mahdollisuutta. Annamme hänelle aikaa päättää, vanha nainen sanoo vakaalla äänellä.
Päivyt kävelee viereeni ja ottaa käteni omaansa, kuin merkitsisi minut itselleen. Kaukovalta huokaa, mutta näen hänen kasvojensa lihasten olevan kireinä hermostumisesta. Päivyt katsoo minua silmiin ja hymyilee: – Kyllä! Usva on muualta, mutta hänen tulollaan on tarkoitus. Uskon esi-isien lähettäneen hänet meille. Kaikkien meidän, myös sinun, on otettava hänet joukkoomme!
Lopetettuaan Päivyt katsoo Kaukovaltaa. He eivät puhu mitään, mutta voin aistia heidän välisen kamppailun. Viimein Kaukovalta tuhahtaa ja sanoo minulle: – Hyvä on! Mutta muukalainen… minä pidän sinua silmällä. Elä kuten hirvenheimolaisen kuuluukin elää, niin sinulla ei ole hätää.
Hän vetää viittansa tiukemmin ympärilleen ja poistuu luotamme asuunsa kiinnitettyjen luiden kolistessa kolkosti toisiaan vasten. Henkäisen kuuluvasti. Jollei Päivyt pitäisi kädestäni kiinni, vaipuisin maahan. Tietäjän sanat kaikuvat mielessäni: – Pidän sinua silmällä!
Yöllä näen puhuttelevan unen. Olen isäni kanssa metsässä. Yhtäkkiä hän putoaa louhikkoon murtaen jalkansa. Yritän soittaa puhelimella apua, mutta olemme katvealueella. Isä huutaa minua apuun, mutten voi auttaa häntä mitenkään. Yritän laskeutua rinnettä alas, mutten osaa perille. Kuulen isäni äänen, mutten pääse hänen suuntaansa. Isän tuskainen ääni heikkenee hetki hetkeltä ja tiedän, että jollen löydä häntä pian, hän menehtyy. Törmään edessäni olevaan ihmiseen ja rukoilen häntä auttamaan. Muukalainen kääntyy. Katson omia kasvojani.
Samassa olenkin äitini sairaalavuoteen vierellä. Hän hourailee kuumeisena ja tuskanhiki helmeilee hänen kalpeilla kasvoillaan. Äiti aukaisee kipua täynnä olevat silmänsä ja pyytää minua auttamaan. En osaa tehdä mitään. Juoksen huoneesta käytävään ja etsin hoitajaa. Auon kymmeniä ovia, mutten näe ketään. Kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Tiedän jälleen, että jos en saa apua, äitini kuolee. Viimein näen naisen istumassa pöydän ääressä. Tartun häntä olkapäästä. Hän kääntyy. Katson omia kasvojani.
Herään hätkähtäen vuoteeltani. Sydän pamppailee äskeisten unennäköjen vuoksi. Molemmissa minä itse olin auttajana, pelastajana… viisaana vaimona. Uni ei voisi selkeämpää kehotusta minulle antaa. Tartu tilaisuuteen ja ryhdy viisaan vaimon oppilaaksi!
Istun vapisten paikoillani ja kiedon nahkapeiton tiukemmin ympärilleni. Monen unettoman tunnin jälkeen tiedän vastaukseni maaäidin kysymykseen.
Minä suostun. Ja niin opetukseni alkaa. Päivittäisillä vaelluksilla lähimetsissä opin tunnistamaan parantavat kasvit ja yrtit myrkyllisistä. Päivytin opastuksella opin tietämään, mitä kasvia tai kasvin osaa käytetään mihinkin tautiin ja sairauteen, millä saadaan ajettua suuttunut henki pois sairastuneen luota ja millä tavoin lääkekasveista valmistetaan hauteita ja liemiä. Pääni menee pyörälle kaikesta tiedosta, mutta Päivyt on kärsivällinen opettaja. Pikku hiljaa alankin omaksua hänen rauhallisella äänellä kertomiaan asioita.
Kuuntelen ja painan asioita mieleeni, mutta rinnassani puristava vanne ei hellitä. Olen kauhuissani. Miten minusta voidaan kaavailla Päivyen seuraajaa? Minä olen vain muukalainen, vierailija. En aio viettää täällä lopun elämääni. Aamuisin herään turkiksista kasatulta vuoteeltani ja iltaisin vedän ylleni nahkavuodan ja yritän nukahtaa. Huonolla menestyksellä. Ajatukset pyörivät päässäni enkä keksi tietä kotiin. Kaukovallan uhkaus pitää minut myös varpaillani. Pelkään miehen, tai hänen apureidensa, tarkkailevan jokaista liikettäni ja kiinnittävän huomiota poikkeavaan käytökseeni. Tunnen hengittäväni vapaasti vain ollessamme pois kylästä.
Auringon ollessa lakipisteessään vaellamme Päivyen kanssa kauniissa, vehreässä lehdossa. Maa on lehtien ja aluskasvillisuuden peitossa. Siellä täällä kasvaa laajoja heleänvihreitä sammalmattoja. Ympärillämme kohoaa suuria koivuja, leppiä sekä puronnotkelmissa raitoja.
Päivyt huudahtaa ihastuneena ja kävelee paksurunkoisen vaahteran luokse. Näen jo kaukaa puuta pitkin kiipeilevän kasvin.
– Sehän on humala, huomaan.
– Hyvä, ethän olekaan ihan toivoton, Päivyt katsoo minua nauraen.
Hän sormeilee humalan karheita lehtiä ja irrottaa mettä valuvia tähkiä näyttäen niitä minulle.
– Tämä on tärkeä kasvi. Se tehoaa moneen vaivaan, päänsärkyyn ja rinnassa tuntuvaan lepattavaan tunteeseen, nivelten särkyyn. Se rauhoittaa ja unettaa, joten sitä on hyvä käyttää, kun potilas on pahasti loukkaantunut. Synnyttäville naisille humala on myös oiva apu, Päivyt kertoo.
Keräämme pusseihimme suuria tähkiä. Kätemme tahmaantuvat ja meidän onkin pestävä ne läheisessä, kylmävetisessä purossa. Opastajani pyyhkii kätensä tunikansa helmaan, suoristaa selkäänsä ja huokaa ympärilleen katsoen.
– Minä sitten pidän tästä paikasta. Katsopa ympärillesi, eikö olekin kaunista!
Nyökkään. Taianomaisen näköistä, ja ilmeisen hyvä paikka kerätä lääkekasveja. Päivyt tarttuu minua kädestä kiinni ja puhuu kävellessämme polvenkorkuisten saniaisten seassa:
– Tässä lähistöllä on pähkinäpensaita. Tule niin näytän ne sinulle. Syksyisin keräämme niistä pähkinät. Ne ovat hyvää ja vahvaksi tekevää ruokaa. Mutta nyt poimimme niiden lehtiä ja nuorten oksien kuorta. Ne auttavat ripuliin, kuumeeseen, verenvuotoon sekä pahaksi päässeisiin haavoihin.
Samaisesta lehdosta Päivyt löytää kuolleen tammen kaatuneessa rungossa kasvavia ruskeanpunaisia sieniä. Tyytyväisesti maiskuttaen hän irrottaa sitä kiviveitsellään ja antaa minulle tutkittavaksi.
– Katso, tämä on lakkakääpää. Paina sen ulkonäkö tarkasti mieleesi ja poimi aina mukaasi, kun näet niitä, sillä näitä tulet tarvitsemaan. Ne parantavat märkiviä haavoja.
Päivämme vierähtävät metsässä kasveja keräillen. Opettamisen lomassa Päivyt puhelee minulle elämästään. Monta monituista vuotta sitten eräänä syysaamuna hänen miehensä Utu, voimakas metsästäjä, oli lähtenyt metsään. Päivyt oli odottanut miestään monta päivää, kesän, syksyn ja talven ennen kuin oli uskonut, ettei mies enää palaa.
– Hän lähti esi-isien luokse ja on sieltä auttanut minua monta kertaa, Päivyt sanoo haikeutta äänessään.
Heinästä, Päivyen tyttärestä, piti tulla heimon viisas vaimo, mutta hän kuoli edellisenä talvena kuumien henkien mennessä hänen ruumiiseensa. Päivyt ja Kaukovalta yrittivät saada Heinän haamua takaisin vihamieliseltä hengeltä. Päivyt taisteli yrtein ja kasvein henkiä vastaan. Kaukovalta loitsuin sekä erilaisten parantavien tanssien avulla. Tyttären haamu ei kuitenkaan tullut takaisin, ja hän oli kuihtunut muutaman päivän päästä. Heinä oli mennyt esi-isien luokse.
Heinän kuoleman ja saamansa näyn takia olen nyt Päivyen suojattina.
Matkoillamme Päivyt kertoo minulle myös kivikautisten ihmisten tärkeistä asioista, esi-isistä, hengistä ja heimon uskomuksista. Iltaisin hän opettaa minulle ruoanlaittoa ja kertoo luonnossa tarvittavista selviytymiskeinoista. Kuin viisaan vaimon kuuluisikin opiskelunsa aikana harjoitella asioita, jotka oikea kivikautinen nainen olisi oppinut jo pienenä tyttönä. Päivyt ei koskaan ihmettele tietämättömyyttäni. Hän ei naura poikkeaville tavoilleni tai sille, etten osaa kivikauden naisten arkiaskareita. Koskaan hän ei kysy minulta mitään. Enkä minä kerro. Päivyt ei ole tyhmä ja tiedän hänen vaistoavan minun tulevan jostain muualta, hyvin kaukaa.
Oltuani muutaman viikon Päivyen oppilaana hän keskustelee heimon arvostetumpien jäsenten kanssa ja heidän yhteisestä päätöksestään siirrän tavarani Lepän majasta Päivyen majaan. Majassa tuoksuu huumaavalta. Katossa roikkuu yrttejä, kasveja ja oksia. Seinien vierellä on kymmeniä ruukkuja ja pussukoita, joissa on kuivattuina marjoja ja kaikenlaisia lääkitsemiseen tarkoitettuja aineita. Järjestellessämme minulle makuupaikkaa Päivyt kertoo olevansa iloinen saadessaan jakaa majansa toisen ihmisen kanssa. Pimeät illat kuluvat mukavammin hänen saadessaan opettaa minua heimon tapoihin ja riitteihin sekä puhellessa päivän tapahtumista.
Yhteiselomme vakiintuu pian. Aamuisin ja iltaisin järjestelemme kasvinippuja ja lukuisia ruukkuja, jotka sisältävät puiden kuoria, juuria, jänteitä, mitä vain voi kuvitella parantajan tarvitsevan. Tutkimme, mitkä kasvit ovat lopussa, mitkä pilaantuneet ja mitä on hankittava lisää. Ja kaiken aikaa Päivyt kertoilee sairauksista ja niiden parantamisesta.
Opin tekemään kasveista haavojen ja murtumien parantamiseen käytettäviä hauteita ja keitteitä. Opin asettamaan kuumassa vedessä olleet kasvit haavojen päälle ja annostelemaan jäljelle jääneen nesteen potilaan juotavaksi. Kun parantavia aineita annetaan suun ja ihon kautta, potilaan sisään mennyt väki kaikkoaa helpommin. Ja tärkeimpänä, opin parantamisessa käytettävät loitsut ja lorut. Ne ja kasvit muodostavat yhdessä parantavan suojan, ja väki poistuu sairaasta.
– Kaiken perusta on tietämyksesi siitä, mitä kasveja voi yhdistellä keskenään. Mikäli yhdistät vääriä kasveja, ne eivät vaikuta lainkaan. Pahimmassa tapauksessa sairaan olo pahenee. Hän voi mennä heikommaksi ja väki ottaa hänen sielunsa lopullisesti, Päivyt kertoo vakavana istuessamme hämärässä majassa nuotion varjon leikkiessä seinillä.
Tunnen oppimisen taakan raskaana harteillani. Minusta tuntuu, etten voi millään muistaa kaikkea. Päivyt näkee epätoivon kasvoillani, sillä sanoo rauhoittavasti: – Tyttö rakas, en minäkään alussa muistanut kaikkea, mutta katselemalla ja tekemällä minä opin ja niin opit sinäkin. Luontoäiti auttaa niitä, jotka apua häneltä pyytävät.
– Tuntuu kauhealta ajatella, että minä olen vastuussa toisen ihmisen hengestä. Entä jos teen jotain väärin? takeltelen kauhuissani.
– Enkä minä vain sitä, huokaan hetken päästä hiljaa: – On ikävä kotiin. En ikinä ajatellut eläväni näin. Joutuvani tänne. Kotona tiesin, mitä teen, mutta nyt… Ihan kaikki on muuttunut, kääntynyt päälaelleen. Tämä on niin vaikeaa. Haluaisin viihtyä. Olette kaikki minua kohtaan ystävällisiä. En vain pysty nauttimaan täällä olosta… todella nauttimaan.
Päivyt katsoo minua tarkkaavaisesti. Viimein hän halaa minua ja kuiskii hiljaa: – Rakas tyttäreni, olen pahoillani. Olen ajatellut sinun sopeutuneen, pitävän heimoamme perheenäsi. Miksi et ole puhunut mitään?
Silloin annan tulla. Kaikki näiden viikkojen aikana patoutunut suru ja ahdistus purkautuvat vatsaa vääntävään itkuun. Tarraudun Päivyeen ja annan kyynelten virrata. Minusta tuntuu, että hajoan palasiksi. Vain Päivyen turvalliset kädet ympärilläni pitävät minut kasassa.
Miten ihmeessä selviän? Milloin peli loppuu? Miten löydän keinon päästä takaisin?
