2
Pantonin kylä, Rainar
En voi olla miettimättä illan tapahtumia kun pulahdan kotimme lähellä sijaitsevaan lampeen. Lampea ympäröi sekalainen metsä, jossa kasvaa niin havu- kuin lehtipuitakin. Kesäisin minä ja siskoni vietämme paljon aikaa metsässä; keräten marjoja ja muuta syötäväksi kelpaavaa. Minä käyn myös metsästämässä pari kertaa kuussa. Veljestäni ei siihen hommaan ole, ja Anya on nykyään niin poissaoleva ja välinpitämätön, että välillä tuntuu kuin hän olisi jokin kävelevä ruumis, jolle kaikki on yhdentekevää.
Olen mielestäni aika taitava käsittelemään jousipyssyäni. On minulla kyllä ollut paras mahdollinen opettajakin. Isäni opetti minut ampumaan jousipyssyllä kun olin kahdeksan vanha. Olen yrittänyt opettaa siskollenikin tuota taitoa, mutta hän ei ainakaan vielä ole ollut kovin kiinnostunut harjoittelusta. Kaelyn pitää enemmän piirtämisestä ja tarinoiden keksimisestä.
Mukava päästä vihdoinkin pesulle. Viime uinti kerrasta onkin jo kolme päivää. En olisi kestänyt enää hetkeäkään omaa löyhkääni, ja käteni haavatkin kaipasivat puhdistusta.
Kaelyn istuu kannon päällä ja katselee kun riisun itseni ilkosilleni. "Etkö sinä tule?" kysyn siskoltani kun astun viileään veteen. On melkein keskiyö, eikä taivaalla oleva kuunsirppi anna juurikaan valoa. Silti minulla ei ole vaikeuksia nähdä pimeässä. Pimeänäkönikin on kummasti parantunut vuosien kuluessa. Odotan hetken siskoni vastausta, mutta kun mitään ei kuulu, käännyn ja näen Kaelynin nyyhkyttävän pää polviin painettuna. En ollut edes ajatellut miten äsken tapahtunut on saattanut järkyttää siskoani. Olenhan itsekin todella hämmästynyt uusista kyvyistäni.
"Kaelyn..älä itke", aloitan varovasti. "Tiedän, että olet ihmeissäsi tästä kaikesta, mutta en koskaan antaisi kenenkään satuttaa sinua. Olet kunnossa, ja minäkin olen...tavallaan." Olen edelleen vedessä ja huuhtelen kädessäni olevia haavoja. Niistä ei vuoda enää verta. Ihoni on aivan kananlihalla, mutta silti minua ei palella ollenkaan.
"Et taida ollakaan haltia?" Kaelyn kysyy kun saa itkunsa tukahdetuksi. Siskoni on jostain syystä aina kuvitellut minun olevan haltia tai puolhaltia. Olihan minut luovuttanut nainenkin haltia. Se miksi Kaelyn nyt arvelee, etten ehkä kuulukaan tuohon ihailtuun, mutta aivan liian yliarvostettuun kansaan on varmasti se, ettei haltioillakaan tuollaisia kykyjä heti syntyjään ole. Ne vaativat vuosien harjoittelun, eikä sittenkään kaikki onnistu niitä saamaan. Enkä minä ole koskaan harjoitellut mitään magiaa, se ilmeisesti on vain ollut minussa aina.
"Niin Kaelyn, en usko, että olen haltia", vastaan, mutta en niin itsevarmasti kuin olin ajatellut. Nousen vedestä, puserran pitkän tukkani niin kuivaksi kuin saan, ja puen yhä likaisen paitani päälleni. "En tiedä mikä olen, mutta en ikinä käyttäisi kykyjäni sinua vastaan. Uskothan? En tunne itseäni vielä sen enempää kuin sinäkään."
"Uskon minä." Kaelyn nousee kannolta ja vilkaisee kädessäni olevia haavoja.
"Sattuuko niihin?" "Ei oikeastaan. Kutinakin on loppunut melkein kokonaan", sanon samalla kun vedän viimeisen saappaan jalkaani. "Eilen illalla, kun äiti raahasi sinut taas vajaan, näin jonkun kävelevän vajan lähellä", Kaelyn avautuu eilisen tapahtumista. "Se oli varmasti vain veljemme, joka halusi urkkia mitä minulle tehdään", tuhahdan. "En usko. Se hahmo kiersi vajan ainakin neljä kertaa ja lähti sitten pois." "No, näitkö sinä sitä..hahmoa?" "En oikeastaan...näin vain jotain tummaa liikkuvan ulkona. Oli niin pimeääkin, ja yritin tirkistellä pienestä reiästä.." Kaelyn kietoo kätensä ympärilleen, huomaan kuinka hän värisee kylmästä. "Antaisin sinulle takkini, jos minulla olisi sellainen", kosken hellästi siskoni käsivartta, joka on kylmä, toisin kuin omani.
"Ei minulla ole kylmä", Kaelyn sanoo urheasti, vaikka me molemmat tiedämme, ettei se ole totta.
"Siis mistä reiästä sinä katselit?" Ihmettelen.
"Tein huoneemme seinään pienen aukon, josta voisin tarkastella mitä ulkona öisin tapahtuu. Mitä sinulle tapahtuu..." "Viksu tyttö", pörrötän siskoni päätä ja totean sitten, melkein huvittuneena: "Eli pihallamme hiiviskelee öisin haamu, joka yrittää ehkä tappaa minut, koska äitikään ei ole siihen pystynyt." "Ei...en minä tiedä", Kaelyn kohauttaa harteitaan.
"Tai sitten se on demoni, jonka äiti on manannut esiin tuhotakseen minut. Tosin en kyllä usko, että Anya on niin voimakas noita, että kykenisi sellaiseen. Itseoppinut noita, onko se noita laisinkaan..."
"Lorei, en minä..." "Niin Kaelyn. En minäkään tiedä. Eikä sillä ole nyt edes väliä", sanon ja huitaisen kädelläni ilmaa. "Tule. Meidän täytyy ehtiä käydä Rainarin luona ennen aamua."
Kävelemme kapeaa polkua metsän läpi kun saavumme aukealle, puuttomalle alueelle, jossa vähän matkan päässä häämöttää kylämme Pantonin muurit. Muurien keskellä on suuri portti, jota vartioi aina kaksi jättiläismäisen kokoista sotilasta. Panton on pieni kylä, jonne kauppiaat ja muut matkalaiset pysähtyvät usein lepäämään matkallaan isoimpiin kaupunkeihin kuten, satamakaupunki Wandragiin tai Thorrlandiin, jossa sijaitsee kuninkaamme Reynald Röyhkeän loistelias, minun mielestäni turhamainen, palatsi. Thorrlandissa on myös kuninkaallinen kaarti, jossa isänikin on luutnanttina. Wandragissa on isäni mukaan suuria laivoja, joilla pääsee meren yli Lilanthiakokseen, joka paremmin tunnetaan Haltioiden maana. Minä en ole koskaan käynyt Pantonia kauempana, mutta toivon vielä joku päivä pääseväni näkemään hiukan enemmän maailmaa, ja tutustumaan uusiin kansoihin ja heidän tapoihinsa.
Toinen kookkaista vartijoista hymyilee minulle oudosti, kun lähestymme porttia. "Tervehdys Lorei. Miksi te kaksi olette näin myöhään liikkeellä? Eikö pikkusiskosi pitäisi olla jo nukkumassa?" Vartija vilkaisee Kaelynia, joka on alkanut haukotella.
"Hei Nichlas", huikkaan vartijalle. Kylässä melkein kaikki tuntevat minut ja tarinani, ilman likaisia yksityiskohtia tietenkin. On hankalaa pysytellä piilossa, jos lähes päivittäin joutuu tekemisiin kyläläisten kanssa. Tiedän monen kyläläisen pelkäävän Anyaa, ja yhä useampi varmasti ajattelee minun olevan samanlainen. "Minun on tavattava eräs ystäväni", sanon ja yritän hymyillä takaisin, hymyni tapainen jää tosin vain puolitiehen.
"Kukas se ystäväsi mahtaa olla?" Nichlas tarkastelee minua päästä varpaisiin. Huomaan kuinka hänen silmänsä jumittuvat hetkeksi lantioni seudulle. En ole huomaavinani tuijotusta. "Rainar. Se velho." Astun rohkeasti pari askelta eteenpäin, kun vartija äkkiä tarttuu ranteeseeni, vetää minut kiinni itseensä ja supisee korvaani: "Tunnen kyllä hänet. Olethan varovainen, noin kauniin tytön on vaarallista liikkua täällä tähän aikaan yöstä." Pistävä hien haju tunkeutuu nenääni teräksisen haarniskan läpi. Yritän silti olla nyrpistelemättä nenääni. En tiedä pitäisikö minun olla raivoissani vai imarreltu arvaamattomasta huomionosoituksesta, mutta tuollaista läheisyyttä en kyllä kaipaa.
Nyökkään vastaukseksi ja otan askeleen taaksepäin, pois vartijan luota. Päässäni pyörii Nichlaksen ajatukset, jotka jostain syystä onnistuin lukemaan, kun hän kiskaisi minut kiinni itseensä. En ole oikeastaan yhtään yllättynyt, että Nichlas ajattelee minusta niin, näkeehän sen jo hänen inhottavasta katseestaankin. Yritän kuitenkin nopeasti ravistaa epämukavan kuvan irti mielestäni, jonka nuo ajatukset ovat saaneet aikaan.
Tunnen kuinka kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin, mutta ajattelen myös miten kykyni lukea ajatuksia vahvistuu kuin itsestään. En voi taaskaan olla hymyilemättä kun kuulen Nichlaksen huutavan jotain porttien toisella puolella oleville miehille.
Samassa suuri teräksellä vahvistettu puinen portti nousee raksahdellen ylös. "Kiitos", saan vain mutistua katse maahan painautuneena kun kävelemme siskoni kanssa muurien sisäpuolelle. "Mitä vain sinulle..." Kuulen Nichlaksen vielä mumisevan takanani, ja tunnen kuinka hänen häpeilemättömät silmänsä porautuvat selkääni.
Huomaamme heti miten kuolemanhiljainen Panton on tähän aikaan yöstä. Ympärillämme olevat talot ovat pääosin rakennettu kivestä ja ne ovat melkein vieri vieressä. Lockhartin vanhan majatalon edessä, jonka ohi kuljemme, näen kaksi hevosta köytettynä paaluun, ja koiran, joka makaa kuistilla ja nuolee tassuaan. Katselen hetken koiraa, jonka tiedän kuuluvan majatalon omistajalle kun huomaan oven vieressä jonkun makaavan maassa. Lockhart on taas joutunut heittämään yhden humalaisen ulos juottolastaan, mietin pienen ohikiitävän hetken.
Keskusaukiolla on ikivanha suihkulähde, jossa sankaritarun ritari iskee suuren miekkansa lohikäärmeeseen, joka makaa alistettuna ritarin alla. Lapsena saatoin istua joskus tuntikausia lähteen edessä, ja pohtia onko tarun ritari joskus ollut oikea henkilö. Olen kyllä muitten tapaan kuullut sodasta, jonka aloittivat haltiat ja lohikäärmeet joskus sata vuotta sitten. Luulen vain, että totuus tuosta sodasta on muuttunut vuosien saatossa, eikä kenelläkään tavallisella kansalaisella ole oikeaa tietoa sen ajan tapahtumista. Nyt minua on vain ihmetyttänyt tai oikeastaan ärsyttänyt miksi lähteessä oleva lohikäärme on kuvattu paljon pienemmäksi kuin sen ylle kumartunut mies, ritari, jonka nimen olen kadottanut muististani. Katson lähdettä vielä kerran kun muistan, ettei siinä ole ollut vettä vuosiin.
Jatkamme ripeästi suihkulähteen ohi kapealle kujalle, jonka varrella sijaitsevasta talosta, joka on itseasiassa ilotalo, kuuluu kimeää kikatusta ja naurun kiljahduksia. Avonaisesta ikkunasta huutaa prostituoidun ääni: "Eikös lasten pitäisi olla jo nukkumassa? Vai oletteko te vain aikaisin liikkeellä?" nainen nauraa räkättää peräämme. En vaivaannu katsomaan taakseni vaan otan Kaelynia kädestä, ja juoksemme yhdessä kujan päähän, josta käännymme vasemmalle. Vielä vähän matkaa, ja olemme perillä.
Koputan niin hiljaa jykevään, puiseen oveen, etten ole varma kuuleeko Rainar. En haluaisi kuitenkaan herättää koko naapurustoa. Ei mitään. Koputan vielä kerran, vähän lujempaa. Samassa ovi aukeaa, ja sisältä kurkistaa komea, vahvaleukainen ja vaaleahiuksinen ystäväni. "Lorei! Mitä sinä täällä tähän aikaan...ja siskosi." Rainar katsoo Kaelynia, joka vain vaivoin pysyy enää pystyssä. "Hei Rainar. Enkös minä sanonut, että tulen käymään joku päivä tällä viikolla. Anteeksi tällainen aika.." Punastun muistaessani kuinka Aaron jäi istumaan lattialle silmät ihmetyksestä suurina ja henkeään haukkoen. "Meillä oli pieni välikohtaus kotona, niin lähtö vähän viivästyi", sanon nopeasti ja tartun siskoani olkapäästä, ettei hän horjahtaisi.
"Ei se mitään. Tulkaa toki sisälle. Siskosi melkein nukkuu jo seisaallaan." Rainar virnistää ystävällisesti, kaappaa Kaelynin syliinsä ja kantaa hänet tuvan penkille nukkumaan. Seuraan Rainaria sisälle. En voi olla tuijottamatta hänen lihaksikasta ulkomuotoaan, jota kireät housut ja ylisuuri, mutta läpikuultava valkoinen paita ei juuri peittele. "Lepää sinä vain siinä vähän aikaa", velho sanoo hiljaa ja peittelee pienen tytön viltin alle. Kaelynin silmäluomet painuvat kiinni samantien, ja pian hän on sikiunessa.
Rainar kaataa minulle kupillisen kuumaa yrttiteetä. Istuudumme pienen pöydän ääreen juttelemaan. Kerron Rainarille kolmen viikon tapahtumista, siitä monesti olen joutunut nukkumaan vajassa, ja äitini tekemistä kokeista. Kerron myös uusista asioista, joita olen alkanut huomata itsessäni. Mainitsen kykyni osata lukea toisten ajatuksia, mutta siitä mitä tein veljelleni en ainakaan vielä uskalla sanoa mitään. Ihmettelen kun Rainar ei keskeytä minua, eikä näytä edes kovin hämmästyneeltä. Eihän hänkään ole voinut tietää, että pystyn sellaiseen, vaikka onkin aina uskonut minun olevan ainutlaatuinen. Sitä sanaa ystäväni minusta käyttää. Itse olen mielestäni vain outo, tai ainakin erilainen. Nyt viime aikoina olen kuitenkin tullut hieman toisiin aatoksiin. Voisin melkein olla ylpeä siitä mitä olen...tai siitä miksi olen tulossa.
Nostan hihaani ylös näyttääkseni haavat käsivarressani. Ällistyksekseni huomaan, että haavat ovat melkein umpeutuneet. Vain ohuet viivat, arvet ovat jäljellä vielä joku aika sitten niin verisistä haavoista. "En ymmärrä miten..." mumisen ääneen. "Merkillistä tosiaan..." Rainarkin saa vain sanotuksi ja hörppää tilkkasen yhä höyryävää teetä. "Kovin moni velhokaan ei hallitse tuota taitoa..."
Rainar nousee jakkaraltaan ja kävelee korkean kirjahyllyn luo. Hän poimii sieltä punakantisen opuksen, jonka pintaa peittää paksu pölykerros. Velho pyyhkäisee kädellään kirjan kantta. "En ole tainnut avata tätä vuosiin." Hän alkaa selata kirjan suuria sivuja, ja pysähtyy hetken päästä sivulle, jossa komeilee suuri harmaa lohikäärme. Epäilen kuvan kuitenkin joskus olleen musta, värit ovat vain haalistuneet ajan myötä. "Miten lohikäärmeet liittyvät minuun?" Tuijotan taitavasti piirrettyä kuvaa.
"Niin, on olemassa eräs lohikäärmelaji, parantajat, joilla on kyky parantaa toisia lohikäärmeitä esimerkiksi taisteluissa. Jotkut pystyvät myös parantamaan itsensä, mutta siitä kuinka vakavia vammoja ne pystyvät parantamaan minulla ei ole tietoa." Rainar selaa kirjan sivuja kuin yhä etsien jotain.
"Aivan. Olen kyllä kuullut eri lohikäärmelajeista, isältäni. Isäni on matkoillaan niihin törmännyt. Sinun mielestäsi olen siis lohikäärme, niinkö Rainar?" Hymyilen salaperäisesti.
"Sinähän hauskalla päällä olet Lorei." Kun Rainar hymyilee takaisin, tunnen melkein punastuvani. Siirrän katseeni hänen silmistään nopeasti takaisin kirjaan. "Ei. En tarkoittanut aivan sitä. Tarinani jatkuu vielä, jos maltat kuunnella." "Ai, anteeksi. Jatka toki", sanon hieman hämilläni ja tunnen miten poskiani alkaa taas kuumottaa, mutta se voi johtua myös teestä, josta Rainar tekee aina liian vahvaa, ja liian kuumaa. Ainakin minun makuuni. En ole koskaan pitänyt kuumista juomista.
"Olet varmasti kuullut sodasta, joka käytiin noin sata vuotta sitten. Eräs haltiasuku riitaantui lohikäärmeiden kanssa. Päästäkseen niskan päälle, he kehittivät eliksiirin, jonka avulla maailmaan syntyisi uusi lohikäärmelaji. Näin haltiat toivoivat lohikäärmeiden olevan jatkossakin kiitollisia heille, ja he voisivat elää taas sovussa keskenään. Kaikki meni kuitenkin pahasti pieleen, kun tämä uusi laji soluttautui ja jäi asumaan eri kansojen keskuuteen." Rainar katsoo minuun kovin vakava ilme kasvoillaan.
"Tuollaista versiota en ole kuullutkaan." "Etkö? Tuo on ainoa oikea versio siitä sodasta. Minäkin tiedän tosin vain sen, minkä olen saanut haltioiden kirjasta lukea."
"Mistä kirjasta? Tästäkö?" katson pöydällä olevaa paksua, ainakin kaksituhat sivuista opusta. "Ei. Minulla ei ole sitä enää. Sain sen mestariltani Ludiwigilta. Haltiat joskus kauan sitten olivat antaneet sen hänelle kiitokseksi jostain. Muistan kun pitelin sitä käsissäni viimeisen kerran..olin silloin kolmentoista." "Sait sen siis mieheltä, joka kasvatti sinut. Ja sitten se vain hävisi." "Niin, mystistä tosiaan. Muistan vielä erään asian tuosta kirjasta.." Rainar raapii mietteliäänä leukaansa. "Se uusi lohikäärmelaji, mikä silloin syntyi. Ne olivat nimeltään muuttujia. Mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ne pystyivät vaihtamaan ulkomuotoaan. Ihan miksi tahansa, mutta eläimen hahmoa ne eivät tietääkseni voineet ottaa."
"Sehän kuulostaa hienolta", sanon hieman epävarmalla äänellä. En edelleenkään ymmärrä mihin tämä keskustelu on menossa. "Siitä tuli lopulta kaikkea muuta kuin sitä", sanoo velho yhä vakavana. "Muuttujia oli lopulta niin paljon kaikissa valtakunnissa lietsomassa sekasortoa ympäriinsä, ettei kestänyt kauan kun pienet kahakat muuttuivat kylien välisiksi taisteluiksi, ja ne lopulta maitten välisiksi sodiksi."
"Tuo osa tarinaa onkin minulle tuttu." "Niin. On kyllä varmasti muitakin, jotka tietävät koko totuuden, mutta saattaa olla, että moni on halunnut unohtaa mitä oikeasti tapahtui."
"Joten... liittyykö tuo tarinasi jollain tapaa minuun?" Ihmettelen
edelleen.
"On olemassa joukko ihmisiä, kääpiöitä sekä haltioita, jotka uskovat, että muuttujia on vieläkin olemassa. Mutta jos niitä onkin, niin vain muutamia, koska sodan jälkeen ne kaikki etsittiin ja tapettiin kuninkaan käskystä."
"En ymmärrä...miksi ne muuttujat olivat kaikkien mielestä niin vaarallisia? Miksi kaikki pelkäsivät niitä?"
"No, mietipä vähän. Muuttuja pystyy ottamaan minkä tahansa hahmon vain haluaa..näin ollen se voi vakoilla kuningasta tai muuta mahtimiestä ja murhata hänet...ilman että kukaan saa koskaan tekijää selville." "Ai niin...tosiaan. Nyt ymmärrän. Mistä tuo eliksiiri, jonka ne haltiat keksivät, oli tehty?" "Sitä en kyllä muistaakseni kirjasta lukenut. Mutta luulisin sen sisältäneen jotain haltioille, ja jotain lohikäärmeille kuuluvaa. Ymmärrätkö Lorei, mitä olen sinulle kertonut?" Rainar tuijottaa minua kovin tarkkaan, mutta lämmin hehku silmissään.
"Että minäkö olisin muuttuja...niinkö?" Tuijotan Rainaria hämmästyneenä, mutten kuitenkaan niin epäuskoisena kuin olin kuvitellut, tarinan kuultuani olevani.
"Enhän minä osaa muuttua...miksikään."
"Niin no...siitä kyvystä minäkään en mitään tiedä. Oletko miettinyt noita kykyjäsi...mistä olet ne saanut ja mitä voit joku päivä tehdä niillä, jos ne vielä tuosta kasvavat..." "Olen tietenkin miettinyt, mutta tämä kaikki on tapahtunut niin nopeasti. En ole kunnolla vielä ehtinyt tajuamaan tätä kaikkea. Ei ole ketään, jolta voisin kysyä neuvoa...ei ketään samanlaista... " Tunnen valittavani liikaa, joten lopetan ennen kuin alan itkeä.
"Kyllä kaikki vielä selviää. Sitten kun sen aika on." Rainar katsoo syvälle silmiini. Olen saanut huomata, että silmäni, jotka ovat sinivihreät, mutta toisinaan taas kuin vaalean turkoosit, herättävät välillä kummastusta. Kaelyn on sanonutkin, että silmäni vaihtavat joskus väriä jopa puhuessani. Kun Rainar ottaa minua kädestä, tunnen miten sydämeni alkaa lyödä nopeammin. Hän silittää hellästi sormiani, kuljettaa omiaan kädelläni. Huomaan kohta tekeväni samaa hänen kädelleen. Outo kihelmöivä tunne valtaa minut. Olen ihan hämilläni, mutta en silti haluaisi lopettaa. "Rainar..." sanon hiljaa. Nimensä kuultuaan Rainar äkkiä hätkähtää ja päästää irti kädestäni. "Anteeksi..en tiedä mikä minuun meni." "Ei se mitään...en vain ole tottunut tuollaiseen.." Katson Rainaria varovasti kulmieni alta, hän hymyilee takaisin.
"Tiedäthän, että minä välitän sinusta Lorei." Rainar kurottaa kättään minua kohti, ja hetken luulen, että hän koskee taas käteeni, mutta hän tarttuukin kuppiin, joka on tyhjä. Hän nousee pöydästä ja sanoo vielä: "Autan sinua missä ikinä vain voin." "Kyllä minä sen tiedän. Minäkin välitän sinusta", sanon ja katson kuppiani, jonka sisällön olen onnistunut tyhjentämään kurkustani alas. Nousen pöydästä ja toivon, että velhoystäväni tulisi kaappaamaan minut syliinsä. Näen kun Rainar ottaa muutaman askeleen minua kohti, hymyilee ja katsoo minuun aivan uusi kiilto silmissään.
Kohta kuulen kuinka siskoni kävelee tuvasta ja jää seisomaan avonaiseen oviaukkoon, hän haukottelee suutaan isosti aukoen ja kysyy: "Nukuinko minä?" Naurahdamme Rainarin kanssa melkein yhtä aikaa siskoni höpsölle kysymykselle. Vilkaisemme toisiamme nopeasti. Kävelen Kaelynin luokse ja mietin miten ikävästi siskoni tuli keskeyttämään yhteisen hetkemme. "Kyllä sinä taisit hieman nukkua." Hymyilen.
"Onko jo aamu?" Kaelyn kysyy raapien takkuista päätään, josta harottaa hiuksia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. "Ei ole. Meillä menee vielä jonkin aikaa Rainarin kanssa. Jaksatko odottaa?" Siskoni murahtaa hiljaa:" Kai minun on sitten pakko." Kaelyn laahustaa takaisin tuvan puolelle. Käännyn Rainaria kohti kysyäkseni:" Oliko sinulla minulle vielä jotain?" "Ai, tosiaan. Hyvä kun sanoit. Olin melkein unohtaa." Velho kääntyy paikallaan, avaa tammisen lipaston laatikon ja nostaa sieltä jotain mitä en vielä näe. Hetken Rainar kuin tutkii pitelemäänsä esinettä. Kun hän kääntyy, jään tuijottamaan hänen käsissään olevaa upeasti kiiltelevää ja kauneinta tikaria mitä olen koskaan nähnyt.
"Tämä on sinulle", velho sanoo ja on ojentamassa tikaria minulle kun hän jatkaakin: "Se on suojattu kahdella päällekkäisloitsulla, jotka suojelevat sinua taistelussa." Näen tikarin kiiltävässä terässä riimukirjoitusta, joka alkaa toisesta päästä ja loppuu toiseen. En ymmärrä mitä riimut tarkoittavat, mutta tiedän haltioiden ja myös ihmisvelhojen käyttävän niitä aseissaan.
"Se on todella kaunis. Mitä nämä loitsut tarkoittavat?" Saan ihmetykseltäni kysyttyä.
"Ylempi loitsu suojelee sinua kaikilta iskuilta, jotka sinun on mahdollista torjua tällä aseella. Toinen loitsu vahvistaa sinua taistelijana jokaisella vastustajasi hyökkäyksellä. Mutta yksin tämä tikari ei tietenkään tee sinusta voittamatonta", velho hymyilee ja ojentaa kauniin aseen minulle. Toisessa kädessään hänellä on nahkainen tuppi, jossa siinäkin on riimuja. Rainar on tehnyt tuppeen myös soljen, jotta saisin sen ripustettua vyöhöni.
"Kai se vielä joskus tulee tarpeeseen. Osaan kyllä puolustaa itseäni. Isäni sekä isoveljeni ovat olleet loistavia opettajia", sanon ja otan kiitollisena ystäväni ojentaman lahjan vastaan. Laitan tikarini tuppeen, ja kiinnitän sen lantiollani roikkuvalle nahkaiselle vyölle.
"No, sitähän minä en tietenkään toivo, mutta toivottavasti siitä on apua, jos sitä joskus tarvitset." "Kiitos", hymyilen Rainarille, joka katsoo minua niin lempeästi ruskeilla silmillään, etten tiedä miten päin olisin. Yskäisen nyrkkiini ja mutisen: "Meidän pitäisi varmaan jo mennä." Olen alkanut tuntea itseni kovin vaivautuneeksi Rainarin seurassa. En oikein ole varma mitä tästä uudesta tunteesta pitäisi ajatella. Aivan kuin ystävyytemme olisi edennyt uudelle, syvemmälle tasolle.
Huhuilen Kaelynia tulemaan keittiöön. Kohta siskoni seisookin vierelläni ja katsoo minua anova ilme suloisella, mutta lian peittämällä naamallaan. "Emmekö voi jäädä tänne yöksi? En jaksa kävellä kotiin." Kaelynin suupielet kääntyvät alaspäin ja hän kiskoo paitani helmaa. Kumarrun polveni varaan ja huomaan tytön otsatukan olevan jo niin pitkä, että hänellä on taatusti vaikeuksia nähdä kunnolla eteensä. Pyyhkäisen sormillani hiukset pois siskoni silmiltä. Suutelen hänen otsaansa ja sanon: "Emme me voi Kaelyn. Kyllähän sinä sen tiedät." Siskoni purskahtaa itkuun. Nappaan hänet syliini. Kaelyn kietoo kätensä tiukasti kaulaani. "Minä kannan sinut kotiin Kaelyn." "Jaksatko?" siskoni varmistaa itkuisella äänellä. "Kyllä minä jaksan."
Minun käy sääliksi tätä pientä tyttöä päivä päivältä enemmän. Hän on saanut kestää aivan liian paljon ikäviä asioita ikäisekseen. Vuoden aikana Kaelyn on muuttunut iloisesta seitsemänvuotiaasta kovin murheelliseksi kahdeksanvuotiaaksi. Toivon, että voisin ottaa hänet mukaani, sitten kun lähden. En haluaisi hylätäkään häntä, ei hänellä ole kuin minut. Ja onneksi minulla on hänet. Siskoni takia olen jaksanut silloinkin, kun on tuntunut, että taivas putoaa niskaan.
Lähtiessämme, Rainar tulee kanssamme ulos ja kysyy haluaisimmeko mennä kotiin eri tietä. Hän vie meidät talonsa taakse, jossa on pieni aidattu puutarha. Näen siellä täällä kukkapenkkejä ja muutaman ruusupensaan, sekä kasveja ja yrttejä, joita en näin pimeässä meinaa tunnistaa. Tunnen paljon eri kasvilajeja ja yrttejä, sillä äitikin käyttää niitä, ja tekee niistä ties mitä sekoituksia minulle. Eräs keittiön kaappikin on pullollaan yrttejä, joista suurin osa on takuulla myrkyllisiä.
Velho tarttuu lapioon, joka nojaa seinää vasten. Hän iskee sen pehmeään maahan ja siirtää sillä neliskulmaisen maa-alueen pois paikoiltaan. Sen alta paljastuu kivinen laatta, jonka keskellä on metallinen rengas. Rainar tarttuu renkaaseen ja kiskaisee siitä, jolloin näemme maan alle johtavat portaat. "Salakäytävä!" huudahtaa Kaelyn innoissaan.
"En tiennytkään, että sinulla on tällainen täällä. Pääseekö sitä pitkin muurien ulkopuolelle?" kysyn. "Se on ollut tuossa iät ja ajat. Ajattelin nyt näyttää sen sinulle...sitä kautta pääsee kuitenkin helposti pois, jos jotain sattuu." Rainar sanoo ja sipaisee vaaleat, silmillään roikkuvat hiussuortuvat korvansa taakse. "Mitä sattuu?" kysyy Kaelyn nostaen kulmiaan. "Tuskin mitään...sisko", pörrötän lempeästi Kaelynin päätä. "Mennäänkö?" kysyn siskoltani ja lähden laskeutumaan portaita alas.
"Odottakaa vähän", velho keskeyttää ja hieroo käsiään yhteen. "Teen teille valoa. Siellähän on pilkkopimeää, tuskin Loreillakaan on niin hyvää pimeänäköä." Rainar hymyilee katsoessaan minuun. Hymyilen takaisin ja puistelen päätäni vastaukseksi. Velho hieroo hetken vielä käsiään, laittaa kämmenensä yhteen, puhaltaa niihin ja lausuu sanan, jota en ymmärrä. Hetken päästä tuijotan ihmeissäni tulta, joka roihuaa hänen kädessään. Velho on poiminut maasta oksan, jota hän sipaisee tulella. Se syttyy hetkessä palamaan.
"Näin. Nyt voitte mennä." Ystäväni sanoo hymyillen, ja ojentaa palavan oksan minulle. Ihmettelen miksei koko oksa pala, pelkästään toinen pää siitä. Loitsun avulla tehty tuli näyttää hyvin erikoiselta. Mietin, polttaako se samalla tavalla kuin oikea, eihän Rainarin käsikään palanut. Melkein kosketan jo liekkeihin, kun tajuan miten typerä ajatukseni on ollut. No, ehkä joku toinen kerta.
Olen kyllä ennenkin nähnyt Rainarin tekevän loitsujaan, mutta silti ne joka kerta saavat minut hämmästymään. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni, uskoisin itsekin pystyväni johonkin tuollaiseen.
"Mahtavaa! Tee se vielä!" Kaelyn hyppii innoissaan paikoillaan. En voi pidätellä nauruani, jonka siskoni hyväntuulisuus saa minussa aikaan. Rainarkin naurahtaa ja sanoo sitten: "Voin opettaa tuon sinulle joskus kun olet vähän vanhempi."
Siskoni toljottaa velhoa ihmeissään ja pyyhkäisee räkäisen nenänsä mekkonsa hihaan. "Voitko? Voisinko minä oikeasti oppia tuon?" "Hmm...kyllä se on varmasti mahdollista", Rainar vastaa mietteliäänä.
"Jännää! En malta odottaa, että kasvan isoksi.", Kaelyn virnistää.
"No niin, mennäänpäs nyt. Kohta on jo aamukin." Hoputan siskoani, joka rutistaa vielä ystäväämme hyvästiksi. Miksi minä en halannut Rainaria, mieleeni äkkiä pälkähtää, tai miksei hän halannut minua.
"Siskosi taisi saada jostain uutta puhtia." Rainar naurahtaa kun näkee Kaelynin kiiruhtavan, harmaa mekko hulmuten ohitseni, portaat alas maan uumeniin.
"Eikö sinua väsytäkään enää?" huudan alas. "Ei enää tippaakaan!" Kuuluu tytön vastaus. "No hyvä, sillä minua kyllä väsyttää."
Laahustaessani, jo melkein puolikuolleena, maanalaisessa käytävässä, ajattelen kauhuissani tulevaa aamua. Yritän olla miettimättä onko Aaron kertonut tapahtuneesta äidille, ja seurauksista, joita minulle siitä koituu. Aivan sama joudunko sitten taas vajaan, kyllä minä kestän, varsinkin kun olen tietoinen siitä mihin nyt kykenen.
