Tähän alkuun sanon, että tämä on osa suurempaa kokonaisuutta, itse asiassa ensimmäinen kappale, joten liitän lisää tekstiä myöhemmin :)
Kaikki kommentit ovat tervetulleita!
Angel with a shotgun
Meillä oli kuuden tunnin työvuorot, ja tänään vuoro alkoi ilta yhdeltätoista ja kesti aamuviiteen. Vartijaosastoja oli vain kolme. Minun joukkueeseeni kuului seitsemän miestä: Riimu, Vakkari, Mara, Rock, Leif, Kinner ja Miika, ja olin koko vartioseulan ainut nainen. Missään muussa joukkueessa ei ollut naista. Olin myös komentaja, mutta minulle ei herunut kunnioitusta kuten isosiskolleni.
Meillä oli kuuden tunnin työvuorot, ja tänään vuoro alkoi ilta yhdeltätoista ja kesti aamuviiteen. Vartijaosastoja oli vain kolme. Minun joukkueeseeni kuului seitsemän miestä: Riimu, Vakkari, Mara, Rock, Leif, Kinner ja Miika, ja olin koko vartioseulan ainut nainen. Missään muussa joukkueessa ei ollut naista. Olin myös komentaja, mutta minulle ei herunut kunnioitusta kuten isosiskolleni Cassielle, joka oli yksikkömme kapteeni ja koko sodan yksi kolmesta tärkeimmästä henkilöstä.
Vartiokopissa piti olla tasan kello yksitoista tai saisi merkinnän, ja pojat näkyivät jo odottelevan käytävällä toisen ryhmän työvuoron loppumista. Solmin hiukseni kiireessä takaraivolle suussani kortti, jolla sai kopin oven auki. Miehet katsoivat tuloani kohottaen kasvonsa lehdistään, tupakeistaan ja omista navoistaan. Heilautin heille nopeasti kättä samalla, kun heilautin ponnaria viimeisen kerran, ja solmin samalla vyön lantiolleni viimeiseen reikään. Olin taas ollut niin lähellä myöhästymistä.
Ylisten sodassa kaikki rutiinit, tavat ja viestintävälineet ja kaikki muukin oli päin helvettiä. Kun maailma oli kuullut suomalaisten yliksien ottavan yhteen venäläisten ylisten kanssa, koko maapallon järjenjuoksu oli tavallaan pysähtynyt. Niinä suloisina hetkinä, kun kerkesin huokaista ja katsoa televisiota tai kuunnella radiota, sain kuulla ennestään tuttuja tietoja tavallisista yliksistä, ja television uusimpia tosi-tv-hittejä olivat puheohjelmat, joissa haastateltiin ylisjulkkiksia. Jos ihmiset olisivat tietäneet ylisten sotatavoista tai edes väkivaltaisista yhteenotoista, heiltä olisi mennyt talvisodan henki housuihinsa.
Jokaisella sotilaalla oli oma koira. Tai siis ne eivät olleet mitä tahansa koiria, vaan ne olivat koirajoukoissa. Ne osasivat ihme kyllä puhua – johtui luultavasti geenimuuntelusta – ja ne ajattelivat kuten me ihmiset. Oli siis välillä aika karmivaa asua samassa kämpässä valkoisen ylämaanterrierin kanssa, joka vaati saada katsoa Doctor Philin uusinnat tai halusi oman sängyn. Tietenkin minun koirallani, jonka nimi sattui olemaan Belgie, oli oma kori patterin vieressä, mutta sen mukaan kori oli halveksiva ja täynnä pöpöjä (kyllä, hän oli bakteerikammoinen). Kaiken lisäksi Belgie seurusteli kiinanpalatsikoira Pupelsin kanssa, ja niillä oli se vaihde menossa, että ne roikkuivat toisissaan kuin kolera. Me sotilaat olimme siis niin kuin kokopäiväisiä hoitajia, ja koirat saivat vip-kohtelun.
Minua ei varsinaisesti häirinnyt, miten miehet katsoivat minua. He kaikki olivat vampyyrejä (epäreilua pistää ainut nainen, joka sattuu olemaan muodonmuuttaja, samaan riviin epäkuolleitten kanssa, jotka eivät tarvinneet unta yöllä mutta minä tarvitsin), ja kaikki olivat antaneet sellaisen kuvan, että he halusivat juoda minusta. Ja harrastaa seksiä kanssani, vaikka huomattavasti pienempi joukko suostui sanomaan sen ääneen. Varsinkaan jalkaväen komentajan kanssa seurusteleva Kinner ei ollut maininnut asiasta mitään, eikä kyllä Riimukaan, joka vaikutti vakavalta, asiansa omaavalta ja määrätietoiselta, vaikkei kovin usein puhunutkaan.
”Terve pojat!” tervehdin heitä tarmokkaasti, mutta huomasin, ettei toinen lahje maastokuvioisesta haalaristani ollut mennyt varsikengän sisään ja pyllistin vastakkaiseen suuntaan, kun aloin survoa sitä sisälle. Se oli yksi huonoista tavoistani. En koskaan kyykistynyt kuten normaalit muodonmuuttajat tai ihmiset.
”Terve”, miehet tervehtivät minua reippaankuuloisesti. Olin henkisesti valmistautunut tähänkin työvuoroon, ja kuulette kohta miksi.
Vartijoiden ikkunat olivat kohti rajaa (olimme siis ihan rajan tuntumassa), ja niistä viisi sijaitsi rakennuksen takasivulla, eli suoraan kohti vihollisia. Yksi vartija oli kummallakin sivulla. Johtoporras ei siis ollut ottanut huomioon, että vihollinen saattaisi vaikka kiertää takaapäin kimppuumme, vaan säästivät tässäkin asiassa. Resurssit olivat vissiin tiukassa.
Katsahdin nahkaiseen, ohueeseen rannekellooni, kun koputin oveen ja vedin korttini tunnistimen läpi. Se oli metallinen laatikko seinässä, ja siihen oli varattu yksi pieni rako kortinlukua varten. Muutkin lähtivät omille kopeilleen, kunhan olivat tumpanneet tupakkinsa seinään ja aiheuttaneet ahtaalle, hopeanhohtoiselle käytävälle kamalan sotkun. Ovi avautui heti, ja pimeään kopperoon tuli valoa.
Työvuorossa oli luonnollisesti ihmissusienryhmä, ja metallisessa tuolissa istui kaapinkokoinen Mikael, jolla oli enemmän lihaksia kuin minulla (en tosin ole mikään paras lihasten vertailussa, koska minulla niitä ei ole yhtään). Hän nousi pystyyn saatuaan vuoronsa päätökseen ja hymyili minulle terävää hymyään, kun laski aseen ikkunan alla olevan pienen hyllyn toiselle tasolle. Hänellä oli harmaat, tarkat silmät ja leveä nenä, mutta hän oli todella hurmaava. Minäkin hymyilin hänelle, ja kun ohitimme, hipaisimme sormillamme toisiamme asevyölle. En tiedä miksi, mutta se oli tavallaan juurtunut tavaksi, ja minkälainen kosketus tahansa sai minut tuntemaan itseni hyväksi. Suojelluksi.
Emme vaihtaneet sanaakaan, kummallakin oli oma urakka edessään. Istahdin tuolille, ja ovi meni kortinluvun jälkeen kiinni. Huoneeseen tuli pilkkopimeää, joka edesauttoi ulos näkemiseen. Nostin alimmalta hyllyltä oman rynnäkkökiväärini, vaikkei se ollutkaan suunniteltu tarkka-ampujille. Varustin sen uudella lippaalla kunhan olin tottunut pimeään, hylsyjä ja patruunoita, aseöljyä ja ruutia riitti hyllykössä vaikka kuinka moneksi jatkosodaksi. Pöydällä oli kuusi lipasta lisää, jos vihollinen sattuisi vaikka yllättämään. Olihan hyllyssä myös pari pornolehteä, ja seinällä oli vähäpukeisten naisten kuvilla varustettu kalenteri ja kello. En ymmärtänyt, miten miehet saattoivat edes nähdä mitään niin pimeässä, sillä vaikka olin ihmistiikeri, minullakin oli vaikeuksia nähdä kopperossa. Napsautin henkilökohtaisen radiopuhelimeni jatkuvalle syötölle, ja korviini kantautui heti miesten pälätystä.
Jokaisen vartijanaisen henkinen kasvu oli korkeassa nousussa, kun vartioi ylisten rajaa. Miehet nimittäin puhuivat taukoamatta sen kuusi tuntia, milloin yksi nyt saattoi jäädä lukemaan lehteä, ja se oli välillä ihan kiinnostavaa kuulemista. Kuulin kaikki juorut, kenellä oli isoimmat hinkit ja kuka oli harrastanut kenenkin kanssa seksiä, sekä miehen pahimmat fantasiat. Välillä he taisivat unohtaa minun olemassa oloni, sillä he puhuivat joskus todella syvällisiä, mutta kun joku mainitsi lempinimeni Naku, kaikki olivat niin mittaamassa peniksiään.
Katsoin herkeämättä rajaa. Minua ei haitannut, että miehet puhuivat omista haluistaan ja parisuhteistaan, minulle tuli vain turvallinen olo, kun kuulin heidän äänensä. Kuusi tuntia yksin sellaisessa kopissa täydessä hiljaisuudessa olisi ollut minulle liikaa. Olisin tullut varmasti hulluksi ensimmäisten kahden tunnin aikana, vaikka olinkin kova pala. Sodassa oli pakko olla.
Harvoin radiossamme mainittiin pahaa sanaa kapteenista, koska kaikkia radioita kuunneltiin tarkkaan. Harva meistä kyllä varmasti muisti sen pälpättäessään toisilleen mielipahaansa, mutta jos esim. mainitsi kapteenille kasvavan finnin, saattoi saada kolmen päivän työskentelykiellon. Te varmasti ajattelette, että olisimme ihan tyytyväisiä, jos saisimme lintsata tehtävistämme edes vuorokauden, mutta asia ei ollut niin.
Venäjä oli ystävällisesti ilmoittanut suomalaisille yliksille, että meidän pitäisi luovuttaa raja-alueemme sille. Yksistään sellaisesta tyhmästä vaatimuksesta kaikki olivat olleet räjähtämispisteessä, mutta se ei jäänyt siihen. Ylisten maailmassa termi rasistinen rotuerottelu tarkoitti lähinnä sitä, että vain tietyt lajit saivat olla tietyssä paikassa. Kaikki, jotka olisivat uhanneet käskyä ja edes käyneet jonkin toisen lajin alueella, olisi teloitettu julkisesti. Suomi ei hyväksynyt tätäkään pykälää, ja tässä me olimme, sotimassa omasta vapaudestamme ja verestämme.
Cassiella oli ainakin kaksi ajatustenlukijaystävää, jotka kummatkin olivat kertoneet hieman hämillään, kuinka paljon taistelutarmoa tästä putingista löytyi. Kaikki halusivat suojella tätä maata ja oikeuksiaan sekä pitää kiinni omista voimistaan. Kukaan ei halunnut luovuttaa.
Jokainen tässä talossa olisi ollut valmis vetämään itseltään nirrin pois, jos se sitä vaatisi.
Pimeällä taivaalla näkyi liikettä, joten siirsin katseeni pois harmaasti metsänrajasta. Lohikäärmepartio oli lähtenyt liikkeelle. Ystäväni Nitro oli joukon marsalkka, ja ihmissusiystäväni Skitsan poika LieLie oli samassa rykmentissä. Olin hieman surullinen, kun ajattelin, etteivät kaikki sotaan lähteneistä ystävistäni luultavasti selviäisi hengissä.
”Naku!” joku toisti nimeäni jo toisen kerran hieman voimakkaammin kuin normaalisti saadakseen huomioni.
”Mm? Mitä?” vastasin, ja ravisutin itseni todellisuuteen.
”Mitä sun mielessä oikein liikkuu? Joku mieskö?” Leif selvästi virnisti langan päässä.
”Minä kenties?” Rock vihjaili, jolloin pärskähdin ja pudistelin päätäni.
”Vain salaisimmissa päiväunissani”, hihitin. He olivat kyllästyneet muutamassa minuutissa toisiinsa, ja hakivat kiinnostavaa puheenaihetta minusta ja miehistä. Kamala yhdistelmä.
”No, Naku. Onkos sinulla jo miesystävää?” Miika jatkoi. Huokaisin hädintuskin kuuluvasti.
”Noup.” Vaikka meillä olikin hyvä yhteishenki, en todellakaan aikoisi kertoa heille fantasioistani enkä peittoni kopistelemisesta.
”Meillä olisi varmasti hauskaa”, Rock haukotteli, mikä oli kovin harvinaista.
”Oi, onko pikku Rock väsynyt?” lässytin, jolloin kuului pieniä tirskahduksia.
”Ehkä. Ajattelin sinua leopardikuosisissa bikineissä ja nahkasaappaissa, hiukset vapaina hämyisessä huoneessa tänä aamuna, enkä saanut nukuttua koko päivänä”, Rock sanoi viattomasti. Hetkeksi tuli hiljaista.
”Rock”, Vakkarin rauhallinen ääni aloitti, ”kiitos tästäkin kuvauksesta. Nyt en voi keskittyä töihini. Haista paska.”
Puhe kääntyi ainakin hetkeksi pois minusta, kun pojat sättivät toisiaan ja alkoivat höpöttää taas omiaan. Annoin välillä nasevia kommentteja, joilla ilmoitin olemassaoloni, mutta en suuremmin liittynyt keskusteluun. Kymmenen minuutin kuluttua minä olin taas huomion keskipisteenä.
”Naku? Ootko sä vielä neitsyt?” Rock kysyi, jolloin linjoille tuli hiljaista.
Olin puoli minuuttia hiljaa, jonka aikana kukaan ei sanonut mitään. Tavallaan nautin siitä, miten kiinnostuneita he olivat, mutta toisaalta se myös ahdisti.
Kuinka monen työpaikalla on käyty samankaltainen keskustelu?
”Jeps”, lausuin hitaasti ja ytimekkäästi, ässän suhinaa pitkittäen.
Jotakuta nauratti, ainakin joku yritti peittää sen. Mara ei pidätellyt vaan antoi kuulua sydämensä kyllyydestä, niin paljon kuin keuhkot antoivat myöten ja vielä enemmän. Puristin asettani raivon hitaasti punatessa poskeni.
”Kuinka vanha sä olitkaan?” Vakkari kysyi, häntä ei naurattanut. Ainakaan kovasti.
”Yhdeksäntoista”, sanoin tasaisella, rauhallisella äänellä. ”Ja jos saan sanoa, minusta se on oikein hyvä ikä olla neitsyt. Mutta ettehän te vanhat papparaiset enää mitään tiedä viattomuudesta, saamarin pedopapat”, jatkoin loppuun asti hymyillen mutta rauhallisella rytmillä.
Mara kipristeli vatsa kippurassa niin, että jalka kuului kolahtavan johonkin, ja yksi jos toinenkin hymähteli.
”Just tosta mä susta pidän. Sä pidät puolesi etkä anna muiden hyppiä nokilles”, Kinner antoi ystävällisen kommentin.
Se sai minut hieman leppymään, ja kiitin häntä kiltisti. Olin kumminkin lopen kyllästynyt aiheeseen, ja olisin mieluummin keskustellut vaikkapa paviaanien soidinseremoniasta, mutta näin näkökentässäni jotakin harmaata. Yllätys kyllä, pojatkin olivat huomanneet sen.
”Näittekö tekin sen?” Vakkari kysyi valppaalla äänellä. Linjalla oli hiljaista, kaikki keskittyivät rautaisella otteella (kerrankin) tehtävään.
”Jep”, Mara aloitti. ”Se oli nopea. Lokki vai vampyyri?” hän pohti.
Lokan vampyyrit olivat vähän kuin vampyyrit, mutta eivät sitten ollenkaan. Varmaan ainut yhtäläisyys oli tarve vereen, vaikka Lokit tarvitsivatkin sitä enemmän. Lokit olivat vahvempia ja kuolemattomampia – itseasiassa Lokin saattoi tappaa vain toinen Lokki (syynä saattoi hyvinkin olla niiden paksu nahka, jonka läpäisemiseen tarvittiin massiivinen määrä voimaa, vaikkakin Lokkeja oli helppo naarmuttaa). Lokit saattoivat sitä paitsi olla hereillä KOKO kuolleen elämänsä, eikä niiden tarvinnut pelätä auringossa kärventymistä.
Jos olisin ollut ulkona kopistani, olisin haistellut ilmaa ja saanut vastauksen selville hajusta, mutta minun ja ulkomaailman välissä oli panssarilasi, jonka alla oli mitätön siivu, josta saattoi paukutella vihollista. Tarpeen tullen ikkunan sai nostaa ylös, mutta kapteeni kiristeli uhkaavasti teräviä hampaitaan, jos niin teki ilman syytä.
”Ei kumpikaan”, Riimun tarkka ääni sanoi. Huokaisin hieman helpottuneena. Riimun liittyminen keskusteluumme merkkasi sitä, että saisimme varmaa tietoa. Hänellä oli tarkat silmät ja hyvä kokemus. ”Hopea.”
Jos nyt mietitte, että mikä hitto Hopea on, kysykää ystävältäni Ankrizalta, joka sattuu olemaan sellainen. En tiedä varmaksi niiden toimintatapoja, kulttuuria enkä tarvetta mihinkään, mutta sen tiedän, että ne osaavat erittää itsestään hopeaa ja muokata sitä mielensä mukaan vaikkapa keihääksi tai suojakilveksi. Hopeat olivat kullanarvoisia sotatilassa, koska monet ylikset kavahtivat hopeaa. Jos minäkin nyt ottaisin käteeni pelkän hopeoidun rannekorun, ihoni palaisi sen alla enkä voisi muuttaa muotoani, koska hopea imee kaikki voimat.
Meillä oli siis paha vastus.
”Onko se yksin?” Leif kysyi juuri, kun minäkin olin avata suuni.
”Ei”, Riimu vastasi välittömästi. ”Luultavasti pelkkä tiedustelujoukko, mutta käsky oli ampua kaikki, jotka ilmestyvät näkökenttään”, hän jatkoi. Terästimme kaikki katseitamme metsänrajaan.
Valkoinen välähdys, kolme ampui. Refleksini olivat ruosteessa, mutta ammuin kun näin seuraavan kerran ilahduksen. Maassa oli jo kolme kuollutta. Ennen kuin huomasin, joku oli taas ampunut. Yhteensä viisi kuollutta. Odotimme tasan kolme minuuttia, kuten kapteenin antamissa ohjeissa sanottiin, ja koska liikettä ei kuulunut, sanoin:
”Minä lähden.”
Nousin jo tuolista, kun kuulin Vakkarin äänen. ”Se on liian vaarallista! Minä lähden!” hän melkeinpä karjui. Riimu oli yksikin viilipytty, kun sanoi:
”Menkää molemmat.”
Pian olimme jo ulkona, olimme tulleet eri uloskäynneistä, mutta näin, miten Vakkari juoksi kyyryssä ikkunoiden alta minun puolelleni käsissään rynnäkkökivääri. Odotin selkä seinää vasten mahdollisimman huomaamattomasti, että hän oli vieressäni, sillä metsässä saattoi olla vielä lisää väkeä. Joku ilmoitti turvaavansa selustan, ja muut sanoivat samaa. Seinä selkääni vasten oli kolea, ja kylmyys tunkeutui ohuen haalarin läpi, ja kostea nurmikko jätti tummanruskeita viivoja kengälleni.
Vilkaisin täysin valottomassa, pimeässä varjossa Vakkaria, joka nyökkäsi merkiksi, että oli valmis. En kunnolla nähnyt hänen kasvojaan, mutta hänellä oli vaaleat, taipuisat hiukset, sydämenmuotoiset kasvot ja vaaleanvihreät silmät. Huulet olivat puristuneet yhteen keskittyneesti. Hänellä oli samanlainen haalari kuin minulla sekä nyörisaappaat, ja tiesin, että hänellä oli useampi ase mukanaan.
Lähdin hölkkäämään hieman kyyryssä laitimmaista ruumista kohti, ja vilkuilin samalla metsänrajaa nopeasti, jotta huomaisin mahdollisimman vaaran. Radiosta ei kuulunut ensin mitään, ja epäilin sen menneen pois päältä, mutta sitten minun ja Vakkarin radioista kuului kaikuna:
”Hyvä perse, Naku. Eikä Vakkarissakaan mitään vikaa ole.” Päästin vasemmalla kädellä irti aseen pitkästä piipusta ja vilautin taaksepäin keskisormea, ennen kuin jatkoin ammattimaisen äänetöntä menoa. Adrenaliini virtasi kehossa rinnastani sormiini, ja puristin asetta kovempaa. Kuulin, miten ruohikko rahisi askeltemme tahdissa, miten Vakkari oli aivan takanani ja sykki samankaltaista jännitystä.
Purin alahuultani hidastaessa ensimmäisen ruumiin ääreen. Viitoin Vakkaria vartioon, kun kyyristyin tummahiuksisen naisen ruumiin ääreen. Hän oli muodokas, ja hänellä oli siisti asepuku yllään: harmi vain, ettei luotiliivi ollut estänyt hopealuotien pääsyn vatsaan ja munuaisiin. Silmät lasittivat jonnekin kauas, verta oli roiskunut kauniille, ohuelle kaulalle, ja kiilto silmistä katosi hiljalleen, kunnes ne olivat täysin sumeat. Suljin hänen silmänsä toisella kädelläni, ennen kuin aloin tonkimaan, oliko hänellä mukanaan mitään hyödyllistä. Nappasin aseen, pari lipasta, kaksi käsikranaattia, hätäraketin ja tikarin, jotka asetin omalle asevyölleni. Annoin kranaatit Vakkarille, koska minulla ei ollut enää tilaa, ja hän otti ne vakavasti nyökäten vastaan samalla katse tiukasti suunnattuna metsään.
Siirryimme toisen ruumiin luokse ääneti. Huomasin, että kaikki uhrit olivat nuori naisia, eikä heillä ollut mitään muuta yhteistä. Puvut eivät olleet samanlaisia, heitä ei ehkä oltu koulutettu täysin samalla tavalla tai samanarvoisiksi. Saimme aseita ja välineitä, mutta kellään ei ollut mitään henkilökohtaista tai tiedustelupalvelulle ominaista. Viimeiseltä löytyi paperilappu, joka oli taitettu kahtia, ja johon oli roiskunut paljon verta. Viesti oltiin kirjoitettu verellä, ja luimme sen nopeasti, ennen kuin pistin sen takataskuuni.
”Mitä siinä luki?” Kinner kysyi matalalla äänellä.
”Antautukaa tai tapamme teidät kaikki”, Vakkari sanoi vaimealla äänellä, vaikka tiesi, että viesti oli toimitettava ensimmäisenä kapteenille, ei kenellekään muulle.
”Lähdetään”, sanoin käheästi. Kaikki tässä toiminnassa – naisten yhtäkkinen ilmestyminen ja heidän huono varautumisensa – viittasi siihen, että heidät oltiin vain syötetty meille, jotta saisimme viestin. Venäjä pelasi kovilla panoksilla.
Lähdimme kohti lähempää sisäänkäyntiä, eli sitä, mistä Vakkari oli tullut. Aukealla oli pelottava kävellä, ja adrenaliini jyskytti edelleen päässäni ja kaulavaltimossani. Vielä parikymmentä askelta ja olisimme taas sisällä. Mitä vielä voisi tapahtua?
”Naku ja Vakkari! Alas!” kuului huuto, ja radioon kantautui kilahdus, joka merkitsi uuden lippaan asettamista yhdellä ranneliikkeellä. Tunsin käden lämähtävän selkääni, kun Vakkari painoi minut alas. Jo ennen kuin kerkesin iskeytyä maahan (mielessäni välähti pelko, että kranaatit laukeaisivat Vakkarin taskussa), ilmaa halkoivat kymmenet hopealuodit. Ilma karkasi keuhkoistani, kun osuin kosteaan maahan, ja heinä raapi silmiäni, mutta Vakkari kiskoi minua jo toisesta kädestä nousemaan. Toisella kädellä hän ampui taakseni, ja minulla oli vaikeuksia nousta, sillä polveni oli kolahtanut johonkin kovaan.
Meidät oltiin ohjelmoitu myös lähitappeluun, ja kun käännyin katsomaan aukealle, näin ihmissusi- ja muodonmuuttujarykmentin, joka eteni leveänä muurina nopeasti meitä kohti. Muut ampuivat takanani, ja luodit menivät aivan ohitseni, jolloin haistoin ruudin, ja jossakin edessä kaatui yksi ihmiskarhu. Melu oli kammottava, otuksien karjuva mylvintä ja aseiden pauhu sekoittui keskenään, ja olin menettää tasapainoni, kun vedin aseeni eteen. Olin laskeutunut pahoin sen päälle, ja vatsaani sattui, mutta tähtäsin automaatilla ennen kuin aloin ampumaan ensimmäisiä päreiksi.
Jalkaväki ei ollut vielä tullut – siihen ei yleensä mennyt kovinkaan pitkään, kun he olivat jo kentällä – eikä meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta tapella kahdestaan näitä vastaan. Ne polkivat naiset jalkoihinsa, sylkivät ja karjuivat, ne oli kontrolloitu tappamaan välittämättä mistään.
”Suojatkaa!” Vakkari käski, ennen kuin kääntyi ja tarrasi minua ranteesta. Hän veti minua kohti seinää, turvaa, mutta en ollut yhtä nopea kuin vampyyri ja jalkani eivät osanneet askeltaa. Hän toimi vampyyrin nopeudella nostaessaan minut käsivarsilleen – hän oli näemmä laittanut aseensa hihaan selälle – ja olimme sekunnissa hänen vartioikkunansa edessä (se oli kolmas oikealta, meistä katsottuna) aivan kuin olisimme vain koko ajan seisseet ikkunan edessä. Ainut keino päästä suojaan sisälle oli ikkunan läpi, ja hän käänsi itsensä loikassa ympäri niin, etten minä ollut se joka lävisti ikkunan vaan hän. Sillä hetkellä, kun hänen selkänsä murskasi lasin ja pienet, läpinäkyvät sirut lensivät ohitseni, lävistin kahdella luodilla yhden ihmispantterin sydämen.
Lensimme selällemme lattialle keskelle siruja, ja hän kolahti pahasti penkkiä vasten niin, että sirut raapivat hänen selkäänsä, ennen kuin kierähdimme kerran ympäri ja hän oli taas allani. Painoin jotakin viisikymmentäviisi kiloa, ja hän menetti hetkeksi toimintakykynsä. Vaikka olisin halunnut auttaa häntä, minun oli kompuroitava pystyyn. Ainut keino, millä estäisin muodonmuuttajia tunkeutumasta sisälle avoimesta ikkunasta, oli vetää rautapanssarinen verho eteen. Haparoin sormillani ikkunan ylärajaa, mutta sormeni vapisivat ja loin pienen katseen käsivarsiini tulleisiin haavoihin, ja vasen ranne sykki kipeästi.
Jalkaväki oli jo kentällä. Vampyyreita, ihmissusia, muodonmuuttajia ja Hopeita laukkasi toisiaan vasten. Löysin kovan pohjan, ja vedin nopeasti soppemme kiinni. Tuli heti pimeää, eikä hetkeen kuulunut mitään muuta kuin radiosta tuleva pauke ja kiroilu. Laskin radion vapisevin sormin pöydälle, ennen kuin kyykistyin epävarmana Vakkarin puoleen. Kaikki oli tapahtunut niin kovin nopeasti, että minulla oli shokki, mutta tiesin, että hänellä oli käynyt pahasti. Minun piti auttaa. Haparoin kädelläni lattiaa löytääkseni hänet, sillä en enää osannut kuunnella hajuaistiani (verenhaju olisi ohjannut minut hänen luokseen hetkessä).
”Vakkari?” kysyin vapisevalla äänellä, sillä en ensin löytänyt häntä, ja laskeuduin polvilleni sirujen päälle, jolloin kuulin lasin murskautuvan allani. Sormeni osuivat kankaaseen, ja työnnyin lähemmäksi. Hän oli juuri ja juuri tajuissaan, ja hänen silmänsä lupsahtelivat kiinni. Verta oli hänen kaulallaan ja käsissään. En irrottanut sormiani hänestä, kun liikuin hänen viereensä. Hän näytti kalpealta, ja sisintäni riipaisi jokin uusi tunne. Pakotin pakokauhun taaemmaksi ja yritin vetää esiin rohkeutta.
Napitin haalarin yläosan auki, ja riuhtaisin asevyön ja kiväärin kauemmaksi. ”Vakkari, kuuntele”, vaadin, jotta hän ei menettäisi tajuntaansa. Radion vaimea pauhu tuntui pakkautuvan sanojeni taakse. En tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hän nyt pyörtyisi, mutta tiesin, että seinän takana oli hänelle parantavaa vampyyrinverta. Asetin käteni hänen kainalonsa alle ja yritin hieman kohentaa hänen asentoaan, jotta saisin edes jotenkuten raahattua hänet seuraavaan vartiokoppiin. ”Yritä pysyä valveilla. Me mennään tuonne Leifin koppiin ja otetaan sulle vähän verta”, puhelin samalla, kun nostin hänet itseäni vasten ja yritin saada ovea auki. Siihen tarvittiin kortti, ja jouduin penkomaan sitä taskustani kömpelösti samalla pidellen häntä itseäni vasten. Käteni eivät lakanneet tärisemästä, minua pelotti. Mitä jos Vakkari oli saanut osansa luodeista? Kuinka pahasti hän oli haavoittunut?
Nojasin oikealle jalalleni vähän kieroon, jotta hän sai nojattua minuun pitemmältä alalta. Hiukset olivat irronneet pumpulalta (pojat, pelastakaa ponnarini!) jolloin hiukset valuivat silmilleni. Yritin puhaltaa niitä kauemmaksi, mutta jouduin etsimään sokkona kortin aukon, ja sain kuin sainkin oven auki. Koppiin tulvi valoa, ja rojahdimme kummatkin käytävän seinään, kun yritin kantaa häntä. Yleisesti ottaen meillä yliksillä oli nopea parantumiskyky, mutta tiesin, etteivät lasit tehneet hyvää hänelle. Ja jos hän olisi saanut osuman luodista, hopea myrkyttäisi hänet nopeasti ja joutuisin raahaamaan hänet lääkintäpuolelle. Värisin, kun mietin häntä makaamassa lääkintäosaston valkealla petillä, sotkien lakanat punaiseen vereen…
Leifin koppi oli kolmen metrin päässä, ja pääsimme sinne suhteellisen nopeasti, ennen kuin yritin saada korttia aukkoon. En onnistunut, vaikka näin laatikon hyvin, mutta voimani alkoivat olla lopussa, joten jyskytin ovea nyrkilläni. Radioni oli jäänyt pöydälle, ja etsin katseellani radiopuhelinta Vakkarin vaatteista. Hän rötkötti minua vasten pelottavan ääneti, ja ymmärsin hänen menettäneen tajuntansa. Kopeloin kädelläni hänen sisä- ja ulkotaskujaan, kunnes löysin sen sivutaskusta. Hengitykseni rohisi ja tunsin, miten kehoni alkoi olla voimaton. En jaksaisi pidellä häntä enää kovinkaan kauan.
”Leif, avaa ovi!” huusin radioon, ja äänessäni oli uupumusta ja epätoivoa. ”Vakkari on haavoittunut ja tarvii verta!”
Ovi avattiin heti, ja olin niin helpottunut avusta, että jalkani rojahtivat altani. Leif otti kopin meistä kummastakin, ja asetti nopeasti ja ammattimaisesti selkä seinää vasten. Vakkari rötkötti minua vasten kuin perunasäkki, hänen silmänsä olivat kiinni ja hän riiputti päätään. Etsin haparoivin ottein hänen kättään, ja kun löysin sen, puristin sen viileää ihoa lujasti, jolloin kynteni taisivat porautua hänen ihoonsa.
Leif oli isokokoinen, mutta hän ei näyttänyt kömpelöltä vaan osasi asiansa hyvin (hän oli varmaan luovuttanut vertaan useamminkin kuin kerran). Hän repäisi Vakkarin haalaria, jolloin yllätyksekseni säpsähdin. Hän repi vain sen verran, että sai riisuttua sen Vakkarin yläosalta (univormut olivat aika kalliita), sillä vaikka olin avannut sitä, se ei riittänyt riisumaan haalaria kokonaan. Harmaa t-paita oli verinen, veri näytti melkein mustalta, ja selkäpuolelta se oli repeytynyt ja sirpaleiden lävistämä. Hän riisui paidan rauhallisesti. Kuuntelin radiosta kuuluvaa, hiljaista pauhua, ja etsin katseellani, minne olin nakannut sen. Radio näkyi Leifin kopissa, olin nakannut sen penkin alle. Minun pitäisi käydä noukkimassa se ennen kuin kapteeni tulisi paikanpäälle, kuten hän aina teki hyökkäyksen satuttua.
Koska vampyyrit eivät hengittäneet, Vakkarin rintakehä ei kohoillut, mutta se oli niin luonnoton näky, että minua pelotti entistä enemmän. Pelko tuntui lamaannuttavalta, en voinut liikuttaa jäseniäni, katsoin vain hänen rauhallisia kasvojaan ja paljasta rintakehäänsä. Leif ei sanonut mitään, ku puraisi itseään ranteeseen, joka tahriintui pian vereen. Hänen piti olla nopea, jottei haava paranisi, joten hän painoi haavan Vakkarin suuta vasten ja pakotti nielemään.
Hetkeen Vakkari ei liikkunut, mutta sitten näin hänen juovan. Hänen suunsa liukui haavaa pitkin, ja hänen kehonsa tuntui värisevän. Hän paransi itseään. Leif veti häntä hieman kauemmaksi seinästä, jolloin sirut pääsivät valumaan pois haavoista, hänen uusiutuva ihonsa pukki ylimääräisiä osia pois. Myös yksi luoti tipahti vääntyneenä lattialle, hän todellakin oli saanut osuman. Onneksi vampyyrinveri syövytti hopean hänen elimistöstään. Pian selässä ja niskassa ei ollut enää haavoja, eikä luultavasti hänen jaloissaankaan eikä käsissään, ja iholla oli vain kuivunutta verta. Leif veti kätensä pois, ja hän katsoi minuun etsien minusta vaurioita. Ihmettelin, kun hän kosketti poskeani kädellään, ja huomasin itkeväni, kylmät pisarat valuivat sakeana jonona huulilleni, ja pyyhkäisin niitä kielelläni, jolloin maistoin niiden suolan.
”Oletko sinä pahasti vahingoittunut?” Leif kysyi, kun Vakkari yritti herättää itsensä.
”En tiedä”, vastasin värisevällä äänellä. Se oli totta, olin edelleen niin adrenaliinissa, etten tiennyt, olinko saanut iskuja. Tutkin itseäni katseellani, ja kun yritin tunnustella, jokainen osa tuntui kipeältä ja tulehtuneelta. Käissäni ja rintakehässäni oli haavoja. ”Ehkä käyn sairasosastolla”, mumisin itsekseni. Pää tuntui raskaalta ja rintaa pakotti. Jos olisin voinut, olisin ottanut häneltä kunnon ryypyn verta, mutta jos olisin tehnyt niin, olisin luultavasti kuollut. Vampyyrinveri oli myrkkyä muodonmuuttajille.
Vakkari puristi kättäni, jolloin käännyin katsomaan häntä. Hänen silmänsä olivat puolittain kiinni, ja hän näytti väsyneeltä nojatessaan päätään seinään. ”Sattuuko?” kysyin häneltä. Hän pudisti päätään, jolloin hän sulki silmänsä. Kun hän taas katsoi minua, hän kiitti minua henkensä pelastamisesta.
”Anteeksi nyt vain, mutta sinä pelastit minun henkeni”, sanoin ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Maistelin hänen ihoaan, joka maistui matalta. Leif katsoi meitä kahta. Taisimme olla aika reissumiehen näköisiä.
Radiosta ei kuulunut enää mitään, ja käytävälle alkoi ilmestyä enemmän ja vähemmän kärsineitä yliksiä. Kaikki olivat uupuneita ja kulkivat päät alas painautuneena. Hoitohenkilökuntaa kulki edestakaisin, oli kulkenut jo varmaan jonkin aikaa.
Vakkari kömpi ylös ja veti minut kädestä pystyyn. Tunsin oloni heikoksi ja koetelluksi. Olin kyllä ollut ennenkin kentällä, mutta kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten ollut vieläkään oikein ymmärtänyt asiaa. Halusin päästä nukkumaan mahdollisimman pian. Olisin toki halunnut katsoa myös Vakkarin hyvin treenattua yläkroppaa, mutta en jaksanut juuri ajatella mitenkään syvällisesti.
Vakkari nyki minua eteenpäin, ja seurasin häntä konemaisin askelin. En tiennyt, minne hän oli menossa, mutta seurasin perässä. Yritin keskittyä johonkin olennaiseen: verisiin sotilaisiin, Vakkarin leveään yläselkään, hopeanharmaisiin seiniin, mutta tunsin itseni niin raskaaksi, että oikein huojuin. Rojahdin vasten Vakkarin selkää, jolloin olin liukua lattialle, mutta hän piti minua pystyssä.
”Sinun tarvitsisi vain pyytää”, hän nurisi, ja sitten olinkin taas hänen käsissään. Käytävä oli niin kapea, että jalkani melkein hipoivat vastakkaista seinää ja pääni toista, mutta hän piti minua sen verran koossa, etten pystynyt leviämään ympäriinsä kuin neste.
le, joka oli yksikkömme kapteeni ja koko sodan yksi kolmesta tärkeimmästä henkilöstä.
Vartiokopissa piti olla tasan kello yksitoista tai saisi merkinnän, ja pojat näkyivät jo odottelevan käytävällä toisen ryhmän työvuoron loppumista. Solmin hiukseni kiireessä takaraivolle suussani kortti, jolla sai kopin oven auki. Miehet katsoivat tuloani kohottaen kasvonsa lehdistään, tupakeistaan ja omista navoistaan. Heilautin heille nopeasti kättä samalla, kun heilautin ponnaria viimeisen kerran, ja solmin samalla vyön lantiolleni viimeiseen reikään. Olin taas ollut niin lähellä myöhästymistä.
Ylisten sodassa kaikki rutiinit, tavat ja viestintävälineet ja kaikki muukin oli päin helvettiä. Kun maailma oli kuullut suomalaisten yliksien ottavan yhteen venäläisten ylisten kanssa, koko maapallon järjenjuoksu oli tavallaan pysähtynyt. Niinä suloisina hetkinä, kun kerkesin huokaista ja katsoa televisiota tai kuunnella radiota, sain kuulla ennestään tuttuja tietoja tavallisista yliksistä, ja television uusimpia tosi-tv-hittejä olivat puheohjelmat, joissa haastateltiin ylisjulkkiksia. Jos ihmiset olisivat tietäneet ylisten sotatavoista tai edes väkivaltaisista yhteenotoista, heiltä olisi mennyt talvisodan henki housuihinsa.
Jokaisella sotilaalla oli oma koira. Tai siis ne eivät olleet mitä tahansa koiria, vaan ne olivat koirajoukoissa. Ne osasivat ihme kyllä puhua – johtui luultavasti geenimuuntelusta – ja ne ajattelivat kuten me ihmiset. Oli siis välillä aika karmivaa asua samassa kämpässä valkoisen ylämaanterrierin kanssa, joka vaati saada katsoa Doctor Philin uusinnat tai halusi oman sängyn. Tietenkin minun koirallani, jonka nimi sattui olemaan Belgie, oli oma kori patterin vieressä, mutta sen mukaan kori oli halveksiva ja täynnä pöpöjä (kyllä, hän oli bakteerikammoinen). Kaiken lisäksi Belgie seurusteli kiinanpalatsikoira Pupelsin kanssa, ja niillä oli se vaihde menossa, että ne roikkuivat toisissaan kuin kolera. Me sotilaat olimme siis niin kuin kokopäiväisiä hoitajia, ja koirat saivat vip-kohtelun.
Minua ei varsinaisesti häirinnyt, miten miehet katsoivat minua. He kaikki olivat vampyyrejä (epäreilua pistää ainut nainen, joka sattuu olemaan muodonmuuttaja, samaan riviin epäkuolleitten kanssa, jotka eivät tarvinneet unta yöllä mutta minä tarvitsin), ja kaikki olivat antaneet sellaisen kuvan, että he halusivat juoda minusta. Ja harrastaa seksiä kanssani, vaikka huomattavasti pienempi joukko suostui sanomaan sen ääneen. Varsinkaan jalkaväen komentajan kanssa seurusteleva Kinner ei ollut maininnut asiasta mitään, eikä kyllä Riimukaan, joka vaikutti vakavalta, asiansa omaavalta ja määrätietoiselta, vaikkei kovin usein puhunutkaan.
”Terve pojat!” tervehdin heitä tarmokkaasti, mutta huomasin, ettei toinen lahje maastokuvioisesta haalaristani ollut mennyt varsikengän sisään ja pyllistin vastakkaiseen suuntaan, kun aloin survoa sitä sisälle. Se oli yksi huonoista tavoistani. En koskaan kyykistynyt kuten normaalit muodonmuuttajat tai ihmiset.
”Terve”, miehet tervehtivät minua reippaankuuloisesti. Olin henkisesti valmistautunut tähänkin työvuoroon, ja kuulette kohta miksi.
Vartijoiden ikkunat olivat kohti rajaa (olimme siis ihan rajan tuntumassa), ja niistä viisi sijaitsi rakennuksen takasivulla, eli suoraan kohti vihollisia. Yksi vartija oli kummallakin sivulla. Johtoporras ei siis ollut ottanut huomioon, että vihollinen saattaisi vaikka kiertää takaapäin kimppuumme, vaan säästivät tässäkin asiassa. Resurssit olivat vissiin tiukassa.
Katsahdin nahkaiseen, ohueeseen rannekellooni, kun koputin oveen ja vedin korttini tunnistimen läpi. Se oli metallinen laatikko seinässä, ja siihen oli varattu yksi pieni rako kortinlukua varten. Muutkin lähtivät omille kopeilleen, kunhan olivat tumpanneet tupakkinsa seinään ja aiheuttaneet ahtaalle, hopeanhohtoiselle käytävälle kamalan sotkun. Ovi avautui heti, ja pimeään kopperoon tuli valoa.
Työvuorossa oli luonnollisesti ihmissusienryhmä, ja metallisessa tuolissa istui kaapinkokoinen Mikael, jolla oli enemmän lihaksia kuin minulla (en tosin ole mikään paras lihasten vertailussa, koska minulla niitä ei ole yhtään). Hän nousi pystyyn saatuaan vuoronsa päätökseen ja hymyili minulle terävää hymyään, kun laski aseen ikkunan alla olevan pienen hyllyn toiselle tasolle. Hänellä oli harmaat, tarkat silmät ja leveä nenä, mutta hän oli todella hurmaava. Minäkin hymyilin hänelle, ja kun ohitimme, hipaisimme sormillamme toisiamme asevyölle. En tiedä miksi, mutta se oli tavallaan juurtunut tavaksi, ja minkälainen kosketus tahansa sai minut tuntemaan itseni hyväksi. Suojelluksi.
Emme vaihtaneet sanaakaan, kummallakin oli oma urakka edessään. Istahdin tuolille, ja ovi meni kortinluvun jälkeen kiinni. Huoneeseen tuli pilkkopimeää, joka edesauttoi ulos näkemiseen. Nostin alimmalta hyllyltä oman rynnäkkökiväärini, vaikkei se ollutkaan suunniteltu tarkka-ampujille. Varustin sen uudella lippaalla kunhan olin tottunut pimeään, hylsyjä ja patruunoita, aseöljyä ja ruutia riitti hyllykössä vaikka kuinka moneksi jatkosodaksi. Pöydällä oli kuusi lipasta lisää, jos vihollinen sattuisi vaikka yllättämään. Olihan hyllyssä myös pari pornolehteä, ja seinällä oli vähäpukeisten naisten kuvilla varustettu kalenteri ja kello. En ymmärtänyt, miten miehet saattoivat edes nähdä mitään niin pimeässä, sillä vaikka olin ihmistiikeri, minullakin oli vaikeuksia nähdä kopperossa. Napsautin henkilökohtaisen radiopuhelimeni jatkuvalle syötölle, ja korviini kantautui heti miesten pälätystä.
Jokaisen vartijanaisen henkinen kasvu oli korkeassa nousussa, kun vartioi ylisten rajaa. Miehet nimittäin puhuivat taukoamatta sen kuusi tuntia, milloin yksi nyt saattoi jäädä lukemaan lehteä, ja se oli välillä ihan kiinnostavaa kuulemista. Kuulin kaikki juorut, kenellä oli isoimmat hinkit ja kuka oli harrastanut kenenkin kanssa seksiä, sekä miehen pahimmat fantasiat. Välillä he taisivat unohtaa minun olemassa oloni, sillä he puhuivat joskus todella syvällisiä, mutta kun joku mainitsi lempinimeni Naku, kaikki olivat niin mittaamassa peniksiään.
Katsoin herkeämättä rajaa. Minua ei haitannut, että miehet puhuivat omista haluistaan ja parisuhteistaan, minulle tuli vain turvallinen olo, kun kuulin heidän äänensä. Kuusi tuntia yksin sellaisessa kopissa täydessä hiljaisuudessa olisi ollut minulle liikaa. Olisin tullut varmasti hulluksi ensimmäisten kahden tunnin aikana, vaikka olinkin kova pala. Sodassa oli pakko olla.
Harvoin radiossamme mainittiin pahaa sanaa kapteenista, koska kaikkia radioita kuunneltiin tarkkaan. Harva meistä kyllä varmasti muisti sen pälpättäessään toisilleen mielipahaansa, mutta jos esim. mainitsi kapteenille kasvavan finnin, saattoi saada kolmen päivän työskentelykiellon. Te varmasti ajattelette, että olisimme ihan tyytyväisiä, jos saisimme lintsata tehtävistämme edes vuorokauden, mutta asia ei ollut niin.
Venäjä oli ystävällisesti ilmoittanut suomalaisille yliksille, että meidän pitäisi luovuttaa raja-alueemme sille. Yksistään sellaisesta tyhmästä vaatimuksesta kaikki olivat olleet räjähtämispisteessä, mutta se ei jäänyt siihen. Ylisten maailmassa termi rasistinen rotuerottelu tarkoitti lähinnä sitä, että vain tietyt lajit saivat olla tietyssä paikassa. Kaikki, jotka olisivat uhanneet käskyä ja edes käyneet jonkin toisen lajin alueella, olisi teloitettu julkisesti. Suomi ei hyväksynyt tätäkään pykälää, ja tässä me olimme, sotimassa omasta vapaudestamme ja verestämme.
Cassiella oli ainakin kaksi ajatustenlukijaystävää, jotka kummatkin olivat kertoneet hieman hämillään, kuinka paljon taistelutarmoa tästä putingista löytyi. Kaikki halusivat suojella tätä maata ja oikeuksiaan sekä pitää kiinni omista voimistaan. Kukaan ei halunnut luovuttaa.
Jokainen tässä talossa olisi ollut valmis vetämään itseltään nirrin pois, jos se sitä vaatisi.
Pimeällä taivaalla näkyi liikettä, joten siirsin katseeni pois harmaasti metsänrajasta. Lohikäärmepartio oli lähtenyt liikkeelle. Ystäväni Nitro oli joukon marsalkka, ja ihmissusiystäväni Skitsan poika LieLie oli samassa rykmentissä. Olin hieman surullinen, kun ajattelin, etteivät kaikki sotaan lähteneistä ystävistäni luultavasti selviäisi hengissä.
”Naku!” joku toisti nimeäni jo toisen kerran hieman voimakkaammin kuin normaalisti saadakseen huomioni.
”Mm? Mitä?” vastasin, ja ravisutin itseni todellisuuteen.
”Mitä sun mielessä oikein liikkuu? Joku mieskö?” Leif selvästi virnisti langan päässä.
”Minä kenties?” Rock vihjaili, jolloin pärskähdin ja pudistelin päätäni.
”Vain salaisimmissa päiväunissani”, hihitin. He olivat kyllästyneet muutamassa minuutissa toisiinsa, ja hakivat kiinnostavaa puheenaihetta minusta ja miehistä. Kamala yhdistelmä.
”No, Naku. Onkos sinulla jo miesystävää?” Miika jatkoi. Huokaisin hädintuskin kuuluvasti.
”Noup.” Vaikka meillä olikin hyvä yhteishenki, en todellakaan aikoisi kertoa heille fantasioistani enkä peittoni kopistelemisesta.
”Meillä olisi varmasti hauskaa”, Rock haukotteli, mikä oli kovin harvinaista.
”Oi, onko pikku Rock väsynyt?” lässytin, jolloin kuului pieniä tirskahduksia.
”Ehkä. Ajattelin sinua leopardikuosisissa bikineissä ja nahkasaappaissa, hiukset vapaina hämyisessä huoneessa tänä aamuna, enkä saanut nukuttua koko päivänä”, Rock sanoi viattomasti. Hetkeksi tuli hiljaista.
”Rock”, Vakkarin rauhallinen ääni aloitti, ”kiitos tästäkin kuvauksesta. Nyt en voi keskittyä töihini. Haista paska.”
Puhe kääntyi ainakin hetkeksi pois minusta, kun pojat sättivät toisiaan ja alkoivat höpöttää taas omiaan. Annoin välillä nasevia kommentteja, joilla ilmoitin olemassaoloni, mutta en suuremmin liittynyt keskusteluun. Kymmenen minuutin kuluttua minä olin taas huomion keskipisteenä.
”Naku? Ootko sä vielä neitsyt?” Rock kysyi, jolloin linjoille tuli hiljaista.
Olin puoli minuuttia hiljaa, jonka aikana kukaan ei sanonut mitään. Tavallaan nautin siitä, miten kiinnostuneita he olivat, mutta toisaalta se myös ahdisti.
Kuinka monen työpaikalla on käyty samankaltainen keskustelu?
”Jeps”, lausuin hitaasti ja ytimekkäästi, ässän suhinaa pitkittäen.
Jotakuta nauratti, ainakin joku yritti peittää sen. Mara ei pidätellyt vaan antoi kuulua sydämensä kyllyydestä, niin paljon kuin keuhkot antoivat myöten ja vielä enemmän. Puristin asettani raivon hitaasti punatessa poskeni.
”Kuinka vanha sä olitkaan?” Vakkari kysyi, häntä ei naurattanut. Ainakaan kovasti.
”Yhdeksäntoista”, sanoin tasaisella, rauhallisella äänellä. ”Ja jos saan sanoa, minusta se on oikein hyvä ikä olla neitsyt. Mutta ettehän te vanhat papparaiset enää mitään tiedä viattomuudesta, saamarin pedopapat”, jatkoin loppuun asti hymyillen mutta rauhallisella rytmillä.
Mara kipristeli vatsa kippurassa niin, että jalka kuului kolahtavan johonkin, ja yksi jos toinenkin hymähteli.
”Just tosta mä susta pidän. Sä pidät puolesi etkä anna muiden hyppiä nokilles”, Kinner antoi ystävällisen kommentin.
Se sai minut hieman leppymään, ja kiitin häntä kiltisti. Olin kumminkin lopen kyllästynyt aiheeseen, ja olisin mieluummin keskustellut vaikkapa paviaanien soidinseremoniasta, mutta näin näkökentässäni jotakin harmaata. Yllätys kyllä, pojatkin olivat huomanneet sen.
”Näittekö tekin sen?” Vakkari kysyi valppaalla äänellä. Linjalla oli hiljaista, kaikki keskittyivät rautaisella otteella (kerrankin) tehtävään.
”Jep”, Mara aloitti. ”Se oli nopea. Lokki vai vampyyri?” hän pohti.
Lokan vampyyrit olivat vähän kuin vampyyrit, mutta eivät sitten ollenkaan. Varmaan ainut yhtäläisyys oli tarve vereen, vaikka Lokit tarvitsivatkin sitä enemmän. Lokit olivat vahvempia ja kuolemattomampia – itseasiassa Lokin saattoi tappaa vain toinen Lokki (syynä saattoi hyvinkin olla niiden paksu nahka, jonka läpäisemiseen tarvittiin massiivinen määrä voimaa, vaikkakin Lokkeja oli helppo naarmuttaa). Lokit saattoivat sitä paitsi olla hereillä KOKO kuolleen elämänsä, eikä niiden tarvinnut pelätä auringossa kärventymistä.
Jos olisin ollut ulkona kopistani, olisin haistellut ilmaa ja saanut vastauksen selville hajusta, mutta minun ja ulkomaailman välissä oli panssarilasi, jonka alla oli mitätön siivu, josta saattoi paukutella vihollista. Tarpeen tullen ikkunan sai nostaa ylös, mutta kapteeni kiristeli uhkaavasti teräviä hampaitaan, jos niin teki ilman syytä.
”Ei kumpikaan”, Riimun tarkka ääni sanoi. Huokaisin hieman helpottuneena. Riimun liittyminen keskusteluumme merkkasi sitä, että saisimme varmaa tietoa. Hänellä oli tarkat silmät ja hyvä kokemus. ”Hopea.”
Jos nyt mietitte, että mikä hitto Hopea on, kysykää ystävältäni Ankrizalta, joka sattuu olemaan sellainen. En tiedä varmaksi niiden toimintatapoja, kulttuuria enkä tarvetta mihinkään, mutta sen tiedän, että ne osaavat erittää itsestään hopeaa ja muokata sitä mielensä mukaan vaikkapa keihääksi tai suojakilveksi. Hopeat olivat kullanarvoisia sotatilassa, koska monet ylikset kavahtivat hopeaa. Jos minäkin nyt ottaisin käteeni pelkän hopeoidun rannekorun, ihoni palaisi sen alla enkä voisi muuttaa muotoani, koska hopea imee kaikki voimat.
Meillä oli siis paha vastus.
”Onko se yksin?” Leif kysyi juuri, kun minäkin olin avata suuni.
”Ei”, Riimu vastasi välittömästi. ”Luultavasti pelkkä tiedustelujoukko, mutta käsky oli ampua kaikki, jotka ilmestyvät näkökenttään”, hän jatkoi. Terästimme kaikki katseitamme metsänrajaan.
Valkoinen välähdys, kolme ampui. Refleksini olivat ruosteessa, mutta ammuin kun näin seuraavan kerran ilahduksen. Maassa oli jo kolme kuollutta. Ennen kuin huomasin, joku oli taas ampunut. Yhteensä viisi kuollutta. Odotimme tasan kolme minuuttia, kuten kapteenin antamissa ohjeissa sanottiin, ja koska liikettä ei kuulunut, sanoin:
”Minä lähden.”
Nousin jo tuolista, kun kuulin Vakkarin äänen. ”Se on liian vaarallista! Minä lähden!” hän melkeinpä karjui. Riimu oli yksikin viilipytty, kun sanoi:
”Menkää molemmat.”
Pian olimme jo ulkona, olimme tulleet eri uloskäynneistä, mutta näin, miten Vakkari juoksi kyyryssä ikkunoiden alta minun puolelleni käsissään rynnäkkökivääri. Odotin selkä seinää vasten mahdollisimman huomaamattomasti, että hän oli vieressäni, sillä metsässä saattoi olla vielä lisää väkeä. Joku ilmoitti turvaavansa selustan, ja muut sanoivat samaa. Seinä selkääni vasten oli kolea, ja kylmyys tunkeutui ohuen haalarin läpi, ja kostea nurmikko jätti tummanruskeita viivoja kengälleni.
Vilkaisin täysin valottomassa, pimeässä varjossa Vakkaria, joka nyökkäsi merkiksi, että oli valmis. En kunnolla nähnyt hänen kasvojaan, mutta hänellä oli vaaleat, taipuisat hiukset, sydämenmuotoiset kasvot ja vaaleanvihreät silmät. Huulet olivat puristuneet yhteen keskittyneesti. Hänellä oli samanlainen haalari kuin minulla sekä nyörisaappaat, ja tiesin, että hänellä oli useampi ase mukanaan.
Lähdin hölkkäämään hieman kyyryssä laitimmaista ruumista kohti, ja vilkuilin samalla metsänrajaa nopeasti, jotta huomaisin mahdollisimman vaaran. Radiosta ei kuulunut ensin mitään, ja epäilin sen menneen pois päältä, mutta sitten minun ja Vakkarin radioista kuului kaikuna:
”Hyvä perse, Naku. Eikä Vakkarissakaan mitään vikaa ole.” Päästin vasemmalla kädellä irti aseen pitkästä piipusta ja vilautin taaksepäin keskisormea, ennen kuin jatkoin ammattimaisen äänetöntä menoa. Adrenaliini virtasi kehossa rinnastani sormiini, ja puristin asetta kovempaa. Kuulin, miten ruohikko rahisi askeltemme tahdissa, miten Vakkari oli aivan takanani ja sykki samankaltaista jännitystä.
Purin alahuultani hidastaessa ensimmäisen ruumiin ääreen. Viitoin Vakkaria vartioon, kun kyyristyin tummahiuksisen naisen ruumiin ääreen. Hän oli muodokas, ja hänellä oli siisti asepuku yllään: harmi vain, ettei luotiliivi ollut estänyt hopealuotien pääsyn vatsaan ja munuaisiin. Silmät lasittivat jonnekin kauas, verta oli roiskunut kauniille, ohuelle kaulalle, ja kiilto silmistä katosi hiljalleen, kunnes ne olivat täysin sumeat. Suljin hänen silmänsä toisella kädelläni, ennen kuin aloin tonkimaan, oliko hänellä mukanaan mitään hyödyllistä. Nappasin aseen, pari lipasta, kaksi käsikranaattia, hätäraketin ja tikarin, jotka asetin omalle asevyölleni. Annoin kranaatit Vakkarille, koska minulla ei ollut enää tilaa, ja hän otti ne vakavasti nyökäten vastaan samalla katse tiukasti suunnattuna metsään.
Siirryimme toisen ruumiin luokse ääneti. Huomasin, että kaikki uhrit olivat nuori naisia, eikä heillä ollut mitään muuta yhteistä. Puvut eivät olleet samanlaisia, heitä ei ehkä oltu koulutettu täysin samalla tavalla tai samanarvoisiksi. Saimme aseita ja välineitä, mutta kellään ei ollut mitään henkilökohtaista tai tiedustelupalvelulle ominaista. Viimeiseltä löytyi paperilappu, joka oli taitettu kahtia, ja johon oli roiskunut paljon verta. Viesti oltiin kirjoitettu verellä, ja luimme sen nopeasti, ennen kuin pistin sen takataskuuni.
”Mitä siinä luki?” Kinner kysyi matalalla äänellä.
”Antautukaa tai tapamme teidät kaikki”, Vakkari sanoi vaimealla äänellä, vaikka tiesi, että viesti oli toimitettava ensimmäisenä kapteenille, ei kenellekään muulle.
”Lähdetään”, sanoin käheästi. Kaikki tässä toiminnassa – naisten yhtäkkinen ilmestyminen ja heidän huono varautumisensa – viittasi siihen, että heidät oltiin vain syötetty meille, jotta saisimme viestin. Venäjä pelasi kovilla panoksilla.
Lähdimme kohti lähempää sisäänkäyntiä, eli sitä, mistä Vakkari oli tullut. Aukealla oli pelottava kävellä, ja adrenaliini jyskytti edelleen päässäni ja kaulavaltimossani. Vielä parikymmentä askelta ja olisimme taas sisällä. Mitä vielä voisi tapahtua?
”Naku ja Vakkari! Alas!” kuului huuto, ja radioon kantautui kilahdus, joka merkitsi uuden lippaan asettamista yhdellä ranneliikkeellä. Tunsin käden lämähtävän selkääni, kun Vakkari painoi minut alas. Jo ennen kuin kerkesin iskeytyä maahan (mielessäni välähti pelko, että kranaatit laukeaisivat Vakkarin taskussa), ilmaa halkoivat kymmenet hopealuodit. Ilma karkasi keuhkoistani, kun osuin kosteaan maahan, ja heinä raapi silmiäni, mutta Vakkari kiskoi minua jo toisesta kädestä nousemaan. Toisella kädellä hän ampui taakseni, ja minulla oli vaikeuksia nousta, sillä polveni oli kolahtanut johonkin kovaan.
Meidät oltiin ohjelmoitu myös lähitappeluun, ja kun käännyin katsomaan aukealle, näin ihmissusi- ja muodonmuuttujarykmentin, joka eteni leveänä muurina nopeasti meitä kohti. Muut ampuivat takanani, ja luodit menivät aivan ohitseni, jolloin haistoin ruudin, ja jossakin edessä kaatui yksi ihmiskarhu. Melu oli kammottava, otuksien karjuva mylvintä ja aseiden pauhu sekoittui keskenään, ja olin menettää tasapainoni, kun vedin aseeni eteen. Olin laskeutunut pahoin sen päälle, ja vatsaani sattui, mutta tähtäsin automaatilla ennen kuin aloin ampumaan ensimmäisiä päreiksi.
Jalkaväki ei ollut vielä tullut – siihen ei yleensä mennyt kovinkaan pitkään, kun he olivat jo kentällä – eikä meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta tapella kahdestaan näitä vastaan. Ne polkivat naiset jalkoihinsa, sylkivät ja karjuivat, ne oli kontrolloitu tappamaan välittämättä mistään.
”Suojatkaa!” Vakkari käski, ennen kuin kääntyi ja tarrasi minua ranteesta. Hän veti minua kohti seinää, turvaa, mutta en ollut yhtä nopea kuin vampyyri ja jalkani eivät osanneet askeltaa. Hän toimi vampyyrin nopeudella nostaessaan minut käsivarsilleen – hän oli näemmä laittanut aseensa hihaan selälle – ja olimme sekunnissa hänen vartioikkunansa edessä (se oli kolmas oikealta, meistä katsottuna) aivan kuin olisimme vain koko ajan seisseet ikkunan edessä. Ainut keino päästä suojaan sisälle oli ikkunan läpi, ja hän käänsi itsensä loikassa ympäri niin, etten minä ollut se joka lävisti ikkunan vaan hän. Sillä hetkellä, kun hänen selkänsä murskasi lasin ja pienet, läpinäkyvät sirut lensivät ohitseni, lävistin kahdella luodilla yhden ihmispantterin sydämen.
Lensimme selällemme lattialle keskelle siruja, ja hän kolahti pahasti penkkiä vasten niin, että sirut raapivat hänen selkäänsä, ennen kuin kierähdimme kerran ympäri ja hän oli taas allani. Painoin jotakin viisikymmentäviisi kiloa, ja hän menetti hetkeksi toimintakykynsä. Vaikka olisin halunnut auttaa häntä, minun oli kompuroitava pystyyn. Ainut keino, millä estäisin muodonmuuttajia tunkeutumasta sisälle avoimesta ikkunasta, oli vetää rautapanssarinen verho eteen. Haparoin sormillani ikkunan ylärajaa, mutta sormeni vapisivat ja loin pienen katseen käsivarsiini tulleisiin haavoihin, ja vasen ranne sykki kipeästi.
Jalkaväki oli jo kentällä. Vampyyreita, ihmissusia, muodonmuuttajia ja Hopeita laukkasi toisiaan vasten. Löysin kovan pohjan, ja vedin nopeasti soppemme kiinni. Tuli heti pimeää, eikä hetkeen kuulunut mitään muuta kuin radiosta tuleva pauke ja kiroilu. Laskin radion vapisevin sormin pöydälle, ennen kuin kyykistyin epävarmana Vakkarin puoleen. Kaikki oli tapahtunut niin kovin nopeasti, että minulla oli shokki, mutta tiesin, että hänellä oli käynyt pahasti. Minun piti auttaa. Haparoin kädelläni lattiaa löytääkseni hänet, sillä en enää osannut kuunnella hajuaistiani (verenhaju olisi ohjannut minut hänen luokseen hetkessä).
”Vakkari?” kysyin vapisevalla äänellä, sillä en ensin löytänyt häntä, ja laskeuduin polvilleni sirujen päälle, jolloin kuulin lasin murskautuvan allani. Sormeni osuivat kankaaseen, ja työnnyin lähemmäksi. Hän oli juuri ja juuri tajuissaan, ja hänen silmänsä lupsahtelivat kiinni. Verta oli hänen kaulallaan ja käsissään. En irrottanut sormiani hänestä, kun liikuin hänen viereensä. Hän näytti kalpealta, ja sisintäni riipaisi jokin uusi tunne. Pakotin pakokauhun taaemmaksi ja yritin vetää esiin rohkeutta.
Napitin haalarin yläosan auki, ja riuhtaisin asevyön ja kiväärin kauemmaksi. ”Vakkari, kuuntele”, vaadin, jotta hän ei menettäisi tajuntaansa. Radion vaimea pauhu tuntui pakkautuvan sanojeni taakse. En tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hän nyt pyörtyisi, mutta tiesin, että seinän takana oli hänelle parantavaa vampyyrinverta. Asetin käteni hänen kainalonsa alle ja yritin hieman kohentaa hänen asentoaan, jotta saisin edes jotenkuten raahattua hänet seuraavaan vartiokoppiin. ”Yritä pysyä valveilla. Me mennään tuonne Leifin koppiin ja otetaan sulle vähän verta”, puhelin samalla, kun nostin hänet itseäni vasten ja yritin saada ovea auki. Siihen tarvittiin kortti, ja jouduin penkomaan sitä taskustani kömpelösti samalla pidellen häntä itseäni vasten. Käteni eivät lakanneet tärisemästä, minua pelotti. Mitä jos Vakkari oli saanut osansa luodeista? Kuinka pahasti hän oli haavoittunut?
Nojasin oikealle jalalleni vähän kieroon, jotta hän sai nojattua minuun pitemmältä alalta. Hiukset olivat irronneet pumpulalta (pojat, pelastakaa ponnarini!) jolloin hiukset valuivat silmilleni. Yritin puhaltaa niitä kauemmaksi, mutta jouduin etsimään sokkona kortin aukon, ja sain kuin sainkin oven auki. Koppiin tulvi valoa, ja rojahdimme kummatkin käytävän seinään, kun yritin kantaa häntä. Yleisesti ottaen meillä yliksillä oli nopea parantumiskyky, mutta tiesin, etteivät lasit tehneet hyvää hänelle. Ja jos hän olisi saanut osuman luodista, hopea myrkyttäisi hänet nopeasti ja joutuisin raahaamaan hänet lääkintäpuolelle. Värisin, kun mietin häntä makaamassa lääkintäosaston valkealla petillä, sotkien lakanat punaiseen vereen…
Leifin koppi oli kolmen metrin päässä, ja pääsimme sinne suhteellisen nopeasti, ennen kuin yritin saada korttia aukkoon. En onnistunut, vaikka näin laatikon hyvin, mutta voimani alkoivat olla lopussa, joten jyskytin ovea nyrkilläni. Radioni oli jäänyt pöydälle, ja etsin katseellani radiopuhelinta Vakkarin vaatteista. Hän rötkötti minua vasten pelottavan ääneti, ja ymmärsin hänen menettäneen tajuntansa. Kopeloin kädelläni hänen sisä- ja ulkotaskujaan, kunnes löysin sen sivutaskusta. Hengitykseni rohisi ja tunsin, miten kehoni alkoi olla voimaton. En jaksaisi pidellä häntä enää kovinkaan kauan.
”Leif, avaa ovi!” huusin radioon, ja äänessäni oli uupumusta ja epätoivoa. ”Vakkari on haavoittunut ja tarvii verta!”
Ovi avattiin heti, ja olin niin helpottunut avusta, että jalkani rojahtivat altani. Leif otti kopin meistä kummastakin, ja asetti nopeasti ja ammattimaisesti selkä seinää vasten. Vakkari rötkötti minua vasten kuin perunasäkki, hänen silmänsä olivat kiinni ja hän riiputti päätään. Etsin haparoivin ottein hänen kättään, ja kun löysin sen, puristin sen viileää ihoa lujasti, jolloin kynteni taisivat porautua hänen ihoonsa.
Leif oli isokokoinen, mutta hän ei näyttänyt kömpelöltä vaan osasi asiansa hyvin (hän oli varmaan luovuttanut vertaan useamminkin kuin kerran). Hän repäisi Vakkarin haalaria, jolloin yllätyksekseni säpsähdin. Hän repi vain sen verran, että sai riisuttua sen Vakkarin yläosalta (univormut olivat aika kalliita), sillä vaikka olin avannut sitä, se ei riittänyt riisumaan haalaria kokonaan. Harmaa t-paita oli verinen, veri näytti melkein mustalta, ja selkäpuolelta se oli repeytynyt ja sirpaleiden lävistämä. Hän riisui paidan rauhallisesti. Kuuntelin radiosta kuuluvaa, hiljaista pauhua, ja etsin katseellani, minne olin nakannut sen. Radio näkyi Leifin kopissa, olin nakannut sen penkin alle. Minun pitäisi käydä noukkimassa se ennen kuin kapteeni tulisi paikanpäälle, kuten hän aina teki hyökkäyksen satuttua.
Koska vampyyrit eivät hengittäneet, Vakkarin rintakehä ei kohoillut, mutta se oli niin luonnoton näky, että minua pelotti entistä enemmän. Pelko tuntui lamaannuttavalta, en voinut liikuttaa jäseniäni, katsoin vain hänen rauhallisia kasvojaan ja paljasta rintakehäänsä. Leif ei sanonut mitään, ku puraisi itseään ranteeseen, joka tahriintui pian vereen. Hänen piti olla nopea, jottei haava paranisi, joten hän painoi haavan Vakkarin suuta vasten ja pakotti nielemään.
Hetkeen Vakkari ei liikkunut, mutta sitten näin hänen juovan. Hänen suunsa liukui haavaa pitkin, ja hänen kehonsa tuntui värisevän. Hän paransi itseään. Leif veti häntä hieman kauemmaksi seinästä, jolloin sirut pääsivät valumaan pois haavoista, hänen uusiutuva ihonsa pukki ylimääräisiä osia pois. Myös yksi luoti tipahti vääntyneenä lattialle, hän todellakin oli saanut osuman. Onneksi vampyyrinveri syövytti hopean hänen elimistöstään. Pian selässä ja niskassa ei ollut enää haavoja, eikä luultavasti hänen jaloissaankaan eikä käsissään, ja iholla oli vain kuivunutta verta. Leif veti kätensä pois, ja hän katsoi minuun etsien minusta vaurioita. Ihmettelin, kun hän kosketti poskeani kädellään, ja huomasin itkeväni, kylmät pisarat valuivat sakeana jonona huulilleni, ja pyyhkäisin niitä kielelläni, jolloin maistoin niiden suolan.
”Oletko sinä pahasti vahingoittunut?” Leif kysyi, kun Vakkari yritti herättää itsensä.
”En tiedä”, vastasin värisevällä äänellä. Se oli totta, olin edelleen niin adrenaliinissa, etten tiennyt, olinko saanut iskuja. Tutkin itseäni katseellani, ja kun yritin tunnustella, jokainen osa tuntui kipeältä ja tulehtuneelta. Käissäni ja rintakehässäni oli haavoja. ”Ehkä käyn sairasosastolla”, mumisin itsekseni. Pää tuntui raskaalta ja rintaa pakotti. Jos olisin voinut, olisin ottanut häneltä kunnon ryypyn verta, mutta jos olisin tehnyt niin, olisin luultavasti kuollut. Vampyyrinveri oli myrkkyä muodonmuuttajille.
Vakkari puristi kättäni, jolloin käännyin katsomaan häntä. Hänen silmänsä olivat puolittain kiinni, ja hän näytti väsyneeltä nojatessaan päätään seinään. ”Sattuuko?” kysyin häneltä. Hän pudisti päätään, jolloin hän sulki silmänsä. Kun hän taas katsoi minua, hän kiitti minua henkensä pelastamisesta.
”Anteeksi nyt vain, mutta sinä pelastit minun henkeni”, sanoin ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Maistelin hänen ihoaan, joka maistui matalta. Leif katsoi meitä kahta. Taisimme olla aika reissumiehen näköisiä.
Radiosta ei kuulunut enää mitään, ja käytävälle alkoi ilmestyä enemmän ja vähemmän kärsineitä yliksiä. Kaikki olivat uupuneita ja kulkivat päät alas painautuneena. Hoitohenkilökuntaa kulki edestakaisin, oli kulkenut jo varmaan jonkin aikaa.
Vakkari kömpi ylös ja veti minut kädestä pystyyn. Tunsin oloni heikoksi ja koetelluksi. Olin kyllä ollut ennenkin kentällä, mutta kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten ollut vieläkään oikein ymmärtänyt asiaa. Halusin päästä nukkumaan mahdollisimman pian. Olisin toki halunnut katsoa myös Vakkarin hyvin treenattua yläkroppaa, mutta en jaksanut juuri ajatella mitenkään syvällisesti.
Vakkari nyki minua eteenpäin, ja seurasin häntä konemaisin askelin. En tiennyt, minne hän oli menossa, mutta seurasin perässä. Yritin keskittyä johonkin olennaiseen: verisiin sotilaisiin, Vakkarin leveään yläselkään, hopeanharmaisiin seiniin, mutta tunsin itseni niin raskaaksi, että oikein huojuin. Rojahdin vasten Vakkarin selkää, jolloin olin liukua lattialle, mutta hän piti minua pystyssä.
”Sinun tarvitsisi vain pyytää”, hän nurisi, ja sitten olinkin taas hänen käsissään. Käytävä oli niin kapea, että jalkani melkein hipoivat vastakkaista seinää ja pääni toista, mutta hän piti minua sen verran koossa, etten pystynyt leviämään ympäriinsä kuin neste.
