Syksyntuojat Hot

Kerrotaan, että kun Päivätär, Aamurusko on jo väsynyt, pyytää hän päästä Hyytämöisen pakeille.

Kas kun Aamurusko on koko Suven puuskinut ja puurtanut, laskeutunut unenmaille vasta yösydämellä ja noussut jo aikaisin tuoden aamunkoiton, niin on Päivätär vajonnut pikkuhiljaa yhä enemmän väsymykseen, eikä Hänen voimansa enää riitä metsän ja soiden eläinten nahkojen lämmittämiseen. Päivätär kaipaa kipeästi lepoa, jotta jaksaisi taas ajan saatossa luoda kevään, jolloin Hänen voimansa riittäisivät uudelleen metsän väen lämmittämiseen, sekä Äimättärien synnyttämien susien kasvattamiseen.
Päivätär päättää vierailla Hyytämöisen luona, ja pyytää Ukkoa peittämään pilvillä taivaankamaran. Harmauden turvin Aamurusko kiiruhtaa kohti Pohjoista missä Hyytämöinen nukkuu syvää untaan. Pohjoinen pysyy kylmänä läpi vuoden sillä Hyytämöisestä huokaava kylmyys ei koskaan poistu sieltä.

Hellästi Päivätär herättää Hyytämöisen kutittavilla säteillään.
Hyytämöinen herää ja venyttelee pitkän unen jälkeen niin, että halla leviää maahan seuraavana yönä. Päivätär esittää pyyntönsä ja Hyytämöinen suostuu siihen ilomielin. Päivätär pyytää Hyytämöistä kylmettämään maan ja vaivuttamaan elollisen uneen, jotteivät he kärsisi kylmyydestä. Vuosien saatossa tästä tapahtumasta muodostuu sopimus, eikä Aamuruskon tarvitse edes kysyä Hyytömäisen suostumusta, kun Hyytämöinen jo saapuu.

Hyytämöisen saapuessa etelään saapuvat myös kunnon kylmät säät. Kun kylmäävä sää etenee, kutsuu Hyytämöinen seurakseen poikansa Talwen, tämän vaimon Hyytön, sekä pojan poikansa Pakkasen.
Kylmyyden perheellä on tapana aina hiukan innostua liikaa tehtävästään, jolloin joutuu metsänväki ja metsän luonto vaikeuksiin. Kas kun ei herkkä luonto kestä niin nopeaa jäätymistä ja kylmettymistä ja on pahasti tapana, että eläimet jäätyvät hengiltä. Kasvit eivät ehdi imeä elinvoimaansa sisään juuriinsa, vaan ne kuihtuvat vielä elävinä.

Kuu katseli joka vuodenkierto tätä kauheaa tapahtumaa ja suri Metsän puolesta. Hän näki Metsän valtiaan, Tapion huolen. Sanotaan, että Kuutar yritti puhua Hyytämöiselle järkeä, mutta Hyytämöinen ei kuunnellut. Kuutar päätti tehdä itse jotain asialle.

Kuutar kutsui yhden Haltijoiden ja yhden ihmisten parista auttamaan Metsän väkeä Hyytämöisen hirmuvallan edessä. Valmistamaan Metsän Päivättären lepoon, Hyytämöisen tuloon, tulevaan talveen.

Haltijattaren sanotaan tulleen Veden kansan, Ahdin valtakunnasta, mutta sitä on vaikea uskoa, sillä neidolla on Etelän puiden ruskan punaa hiuksissaan ja metsänvihreä kangasmekko, jossa koristeena on lehtiä, jotka ovat heränneet jälleen henkiin ja uhkuvat lämmintä vihreää. Haltijattarella on kaarnasta tehdyt tossut jaloissaan ja puolukan marjoista tehty koru kaulassaan. Neidon silmät ovat kissankullan väriset. Neidon tehtäväksi tuli vaivuttaa kasvit uneen maan alle, suostuttelemaan puita keräämään vihreytensä lehdistä sisään ja pudottamaan turhaksi jääneet lehtien kuoret. Neidolla uskottiin omanneen jo veden alla lahjan ja intohimon Metsän kasveihin.

Ihmisten lapsen tehtävänä on taas viedä metsän eläimet untenmaille ja keräämään tätä varten ravintovarastoa. Jotkin eläimet eivät kuitenkaan halunneet nukkua talvea, joten haavoittuvimmille eläimille poika antoi valkean turkin, joka muuttaisi eläimet Talwen synnyttämän lumen värisiksi. Ihmisten poika auttaa myös eläimiä kasvattamaan paksun turkin suojakseen.
Nuorukainen on itsekin verhoutunut harmaaseen suden turkkiin, ja pystyy tarpeen tullen muuttumaan sudeksi. Pojalla on neidon tavalla harmaan turkin alla punaisena leiskuva tukka. Silmät ovat ihmisten lapsella susien keltaiset. On sanottu Kuuttaren valinneen pojan juuri siksi, että poika ei halunnut satuttaa Metsän eläimiä, vaikka olikin siihen kasvatettu. Pojan kerrotaan eksyneen kerran metsänpeittoon, mutta selvinneen ulos. Tämä sinänsä kertoo jo pojan olleen erilainen.

Näin syntyi Syksy.
Aika jolloin koko Metsä valmistautuu Aamuruskon lepoon. Syksyn tuojia kutsutaan Unettamoiseksi ja Ruskattareksi. Unettamoinen eli ihmisten jälkeläinen syntyy ensimmäisen Kesän töyhtöhyypän lentäessä pois ja Ruskatar eli Haltijatar silloin kun ensimmäinen puolukka kypsyy. Unettamoinen ja Ruskatar tapaavat, vaelleltuaan yksin Metsän kansaa ja kasveja auttaen, joitakin päiviä Hyytämöisen heräämisen jälkeen. Sen jälkeen kun Hyytämöinen on hohkannut ensimmäisen hallan. Sitä päivää kutsutaan syyspäivän tasaukseksi.

Työn tultua päätökseen, talven lopullisesti saavuttua, kohoavat molemmat Kuuhun, odottamaan seuraavan Kesän loppua.




Miska

Hiki virtaa valtoimena naamallani ja vartalollani. Otan käteeni kauhan, upotan sen vesiastiaan ja heitän veden kiukaalle. Vesi sihahtaa kuumia kiviä vasten ja kuuma höyry leviää saunaan. Löyly iskee vasten kasvojani ja jalkojani, jotka olen kietonut suojakseni. Ähkäisen ja suojaan kasvoni käsilläni. Suolainen hikipisara tipahtaa huulilleni. Nuolaisen sen pois.
- Eikö kantti kestä? Sampo kysyy ja erotan hänen hymyilevän ilmeen, vaikka silmäni ovatkin puristuttu yhteen.
- Kyllä kestää, sulla? Kysyn.
- Ei taida. Meen jo pois. Tule säkin kohta, ettet kuivu korpuksi, Sampo sanoo ja kiipeää alas lauteilta. Naurahdan, ja Sampo menee ulos. Jään yksin. Niin kuin toivoinkin.

Vaikka ei vanha Sampo paljoa häiritsekään hiljaisella olollaan, tarvitsee minun valmistautua tulevaan koitokseen hetken yksin. Huomenna se vihdoin alkaa. Minun taipale mieheksi tulemiseksi. Huomenna kukonlaulun aikaan koittaa lähtö metsälle. Minun metsästysretkeni. Saan vihdoin kunnian tulla mieheksi, eikä minua oteta enää poikana. Upeaa.
Minun pitää olla iloinen. Innoissaan. Minusta tulee mies. Aikuinen.
Mutta ei, en ole rehellinen itselleni: en ole innostunut. Toisin kuin esimerkiksi Vilperi, joka pienestä koostaan huolimatta on minun tavallani tulossa aikuiseksi. Hän ei ole muusta puhunutkaan koko kesänä. Ja tehnyt muuta kuin teroitellut metsästyskeihästään. Toisin kuin minä. Minun keihääni on aika säälittävä kyhäelmä. Olen väittänyt sen syyksi sitä, että olen surkea puunvuolija, mutta tosi asiassa en ole kovin innostunut tulevasta.
Metsästyksestä. Aikuistumisriitistä.
Heitän lisää löylyä. Hurraata sille!

On tapana, että kun poika on tullut tiettyyn ikään, lähtee hän muiden ikäistensä ja muiden miesten kanssa metsään, syvälle metsään kauas asuinpaikastamme Suonsuvesta. Miehet menevät keräämään lihaa varastoon talvea varten ja pojat pääsevät mukaan ensimmäistä kertaa. Nuorukaisten tehtävänä on pyydystää susi, eivätkä he oikeastaan muuten osallistu saalistukseen. Urheat miehet metsän siimeksessä! Hmph. Pojat, eli pojanklopit, jotka eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja metsälle, keräävät sen sijaan naisten kanssa marjoja ja sieniä lähellä mökkejämme. Muistan kuinka nöyryytettyjä kaikki pojat olivat aina kun kaikki muut miehet lähtivät urheina ja karskeina metsälle, ja pojat joutuivat keräämään jotain tylsiä marjoja vanhojen eukkojen kanssa lähellä kyläämme Suonsuvea.
- Minäkin haluan jo metsälle! pojat huusivat.
- Sitten kun olette tarpeeksi vanhoja niin sitten pääsette mukaan ja oikein kunnian kanssa, miehet vastasivat.
Minua ei ole koskaan kovastikaan haitannut, vaikka keräsinkin marjoja “eukkojen” kanssa. Näyttelin kuitenkin muiden poikien mukana kuinka kovasti haluaisin mukaan talvea edeltävälle isolle metsästysretkelle.

Miksi en sitten sinne oikeasti halunnut? Vaikka kuinka olin itselleni yrittänyt väittää niin.
Olin tajunnut vasta pari päivää sitten etten oikeasti halunnut lähteä. Silloin kun isä oli kertonut kuinka iloinen oli siitä että minusta tulisi mies.
Miksi en ollut itse innostunut asiasta?? Pelkäsinkö sitä, että eksyisin? Tai kuolisin kylmyyteen? Tuntuu, että varsinkin viime vuosina talvi oli tullut yhä nopeammin ja äkäisemmin. Mutta olinko minä sanomaan, koska en ollut elänyt vielä niin kauaa. Joka tapauksessa, viime vuonnakin oli kaksi poikaa kuudesta kuollut, kun he olivat jäätyneet kylminä hallaöinä. Sama oli käynyt viime vuonnakin. Naiset yrittivät kovasti hyvitellä talven tuojaa Hyytämöistä loitsuilla, mutta minusta se ei näyttänyt tepsivän.
En uskonut syyn olevan siinä. Ehkä pelkäsin, etten saisi pyydystettyä yhtään sutta? Jonakin vuosina metsästysmatkoilta oli palannut niitä poikia, jotka eivät olleet saaneet pyydystettyä riittiä toteuttavaa sutta ja vaikka he pääsivät yrittämään uudestaan ensivuonna ja yleensä onnistuivat, katsottiin heitä silti aina oudosti. Pelkäsinkö minäkin, että minusta tulisi outo?
Heitin lisää löylyä ja irvistin hyökkäävässä kuumuudessa.

Vai olinko minä jo valmiiksi outo? Koska olin huomannut, että kasvaessani, se kun miehet tulivat kesän viimeiseltä metsästykseltä niin rehvastelevina ja ylpeinä, oli alkanut kylmätä minua yhä enemmän. Minua oli alkanut suututtaa miesten asenne ja se miten he kulkivat ylpeinä kantaen susien raatoja palkintoina. Ne olivat ruokaa! Ei ruualla saanut leikkiä. Olin kuullut, että oli tapana, että nuorukaiset leikkivät metsästäessään ensimmäistä suttaan. Hukkaa haavoitettiin vähäsen ja sitten taas vähän, mutta ei kuitenkaan tapettu, vaan kidutettiin sutta päiväkausia, kunnes se vihdoin juostiin kiinni, kun se nuoleskeli haavojaan. Niin ettei sillä ollut enää mahdollisuuttakaan paeta. Se ei ollut oikein. Minun mielestä.
Tietystihän se on perinne ja ei sellaista tulisi rikkoa, vaikka nyt sattuisi olemaan jalomielinen. Olin joskus pienenä kysynyt isältäni syytä tähän kidutukseen ja isä oli katsonut minua vain oudosti ja sanonut että niin vain tehdään poika. Se on osa aikuistumista. Ja pah.
Minua oltiin pidetty aina vähän outona, koska olin niin kiinnostunut eläimistä; kiinnostuneempi kuin leikeistä muiden lapsien kanssa. Ihmiset ottivat niin usein päähän.

Henkäisen syvään kuumaa ilmaa. No, nyt oli aika katsoa muuttuisivatko mielipiteeni. Ja minun mielipiteenihän ne vain ovat. Jos kerran kaikkien muiden mukaan siinä ei ollut mitään outoa, niin ei sitten. Tulen varovasti alas lauteita ja astun viileään saunakammariin. Nostan puukorista kolmea halkoa ja panen ne kiukaan pesään naisten vuoroa varten. Se alkaa kohta.

Kun olen hinkannut itseni puhtaaksi ja huuhtonut liat pois lattialta, puen puhtaan paidan päälleni. Otan nurkasta vesisangon. Seison hetken paikallani ennen kuin astun ulos saunarakennuksesta. Kylmä ilma hyökkää päälleni, mutta se tuntuu hyvältä kuuman saunan jälkeen. Nuuhkaisen ilmaa. Ajattelenkohan huomenna enää samalla tapaa, kun olen palellut metsässä koko päivän?

Lähden kävelemään kohti rantaa. Katselen ympärilleni. Osa naisista vielä häärää päivän töissä ennen saunaa. Sauna on keskellä pientä asuinyhteisöämme. Siellä käy päivittäin lukuisia ihmisiä saunomassa. Kylän keskus, jollain tavalla. Kiedon paidan tiukemmin ympärilleni, kun vaellan Suonsuven lävitse.

Upotan sangon veteen ja jään mietteissäni katsomaan läikehtivää vettä.
Joku tuntuu aina kutsuvan minua vedessä. Jokin, en tiedä mikä.
- Tule esiin mikä ikinä oletkin, kuiskaan veteen, mutta mitään ei tapahdu. Huokaan, nostan sangon vedestä ja jään katselemaan järveä. Se on aivan harmaa ja sumu hiipii jo järven pinnalla. Utuisessa kaislikkojärvessä. Taivas on ollut pilvessä koko päivän. Auringosta ei ole näkynyt vilaustakaan. Aivan kuin se ei olisi taivaalla olenkaan. Ehkä Ukko on pahalla päällä, eikä anna Auringon näkyä.
Minun vatsaani alkaa kipristellä ja nousen ylös.

Kannan täyden vesiastian vaivalloisesti takaisin Suonsuveen. Menen saunalle ja avaan sen oven.
- Iiiiik, kuulen, kun astun sisään ja näen kauhukseni edessäni pyöreähkön Mallan, joka yrittää pelästyneenä peitellä itseään. Hän on muuttunut punaiseksi, eikä mene aikaakaan, kun olen samassa tilanteessa.
- Anteeksi, anteeksi, sanon ja käännän katseeni muualle.
- Ei se mitään, Malla sanoo ja pukee mekon takaisin päälleen.
- Luulin, et miesten vuoro loppu jo, hän sanoo ujona. Käännyn katsomaan häntä ja vastaan:
- Öööö….Kai se taisikin jo loppua, mut olin vaan tuomassa lisää vettä. Kohotan täyttä sankoa kädessäni.
- Ai, Malla sanoo ja punastuu uudelleen, - tuota.., Malla aloittaa hiljaisesti, - Et kai nähny mitään?
- En, vastaan nopeasti. Äh, onpa tämä noloa…
- Menen nyt, sanon.
- Joo, Malla sanoo ja kuulen vielä kun hän sanoo hiljaa, kun olen sulkemassa jo oven: - Ei se haittaa vaikka olisit jotain nähnytkin…
Pakenen nolona paikalta.

Kun seuraavana aamuna herään, kuulen äidiltä, että yöllä on tullut ensimmäinen halla. Ulkona onkin jäätävää, kun astun sinne herättyäni.
Kokoan voimani ja palaan takaisin sisään pakkaamaan tavaroita kahden viikon kestävälle reissulle.

Iltapäivällä kaikki matkalle lähtevät miehet ja aikuisuuden kynnyksellä olevat pojat ovat kerääntyneet Suonsuven portille. Vain osa miehistä jää kylään suojaamaan naisia ja lapsia mahdollisilta pedoilta. Näin syksyisin pedot hyökkäävät helpommin kylään. Katselen ympärilleni ja näen haikeita vaimoja, surullisia pikkusiskoja ja kateellisia pikkuveljiä. Kiinnitän katseeni erääseen nuoreen tyttöön, joka katselee surullisena, kun hänen isänsä tekee lähtöä. Isä antaa suukon tyttärensä poskelle. Jos tyttö olisikin syntynyt poikana, olisi hän nyt tekemässä lähtöä metsään isän kanssa, eikä hyvästelemässä häntä.
Naisilla on helppoa. Heidän aikuistumisensa ei vaatinut mitään metsästystä. Heistä vain tulee aikuisia. Siltä se ainakin tuntuu, olen kyllä kuullut, että heidät hyväksytään aikuisiksi vasta jonkin asian alkamisen jälkeen. Tai ainakin teoriassa. Oikeasti heitä pidetään aikuisina vasta suunnilleen samaan aikaan, kun pojistakin tulee aikuisia. Sitten, kun heidät naitetaan.
- Pidäthän sitten huolta itsestäsi, äiti sanoo ja napittaa kiinni takkini ylimmän napin.
- Ja pysyttelet lämpimänä, hän jatkaa.
- Kyllä äiti, lakkaa huolehtimasta, vastaan.
- Niin Marjukka, pojastasi tulee nyt mies, joten sinun pitää lakata huolehtimasta hänestä. Pitäähän pojan harjoitella itse selviytymistä, jotta voi huolehtia tulevasta perheestään, isä sanoo ja ottaa kiinni äitiä olkapäästä. Taas puhe naimisiinmenosta. Varmaan kolmas kerta päivän sisällä. Yritän peittää kasvoiltani murjottavan ilmeen.
- Ai, niin eväät! Lempo soikoon! Olin unohtaa, äiti huudahtaa ja kiiruhtaa takaisin mökkiimme. Jään tuijottamaan taivasta. Pilvet vellovat siellä raskaina.

- Katsos tuonne, isä sanoo ja osoittaa kohti väkijoukkoa.
- Niin mitä? kysyn ja yritän selvittää mitä isä oikein osoittaa.
- Oletkos paljoa puhellut tuolle tytölle? hän sanoo ja huomaan vihdoin mitä isä osoittaa. Malla seisoo talon nurkalla hyvästelemässä isäänsä. Hän vilkaisee meihin päin ja hymyilee ujosti.
- Ja, katsos. Tyttö taitaakin jo pitää sinusta. Hänestä tulisi oiva vaimo.
- Isä.., sanon kyllästyneenä.
- Mitä? Sinun olisi aika katsoa sopivaa vaimoa, ennen kuin parhaat viedään päältä. Kun tulet metsältä susi harteillasi, on aika ruveta jo hieromaan naimakauppoja.
Hymähdän, enkä vastaa mitään. Kyllähän minä tiesin, että tämä on vääjäämättä edessä.
- No, katsotaan sitten, kun tulen takaisin, sanon, mutta tosiasiassa takaisin tuleminen ei tämän takia paljoakaan houkuttele. Eikö isälle riitä, että hän on saanut jo naitettua esikoispoikansa?

Tuomas seisoo toisella puolella väkijoukkoa oman vaimonsa, Selman kanssa. Selma on viimeisillään suuren vatsansa kanssa. Isä paisui ylpeydestä, kun kuuli, että hänestä tulee isoisä.
Tuomaskin näyttää ylpeältä isältä, kun hän koskettaa vaimonsa paisunutta vatsaa. Tuomas on yksi niistä miehistä, jotka jäävät kylään. Hän, ihme kyllä, haluaa olla Selman lähellä viimeisinä odotuspäivinä. Eihän hän kuitenkaan toki synnytykseen pääse.
Ukkokin sellaista jo kauhistuisi.

Annan katseeni kiertää ympäri aukiota, johon koko Suonsuven väki on kerääntynyt. Suonsuvessa on vähän päälle nelisensataa ihmistä, mutta tuntuu, ettei yksikään tyttö salpaa hengitystäni. Kukaan ei tunnu oikealta. Sitä isä ei toki hyväksyisi syyksi. Älä nyt hulluja puhu, isä sanoisi.

Haluan yhtäkkiä lähteä metsään heti paikalla. En jaksa enää ihmisten odotuksia. Metsä on ollut aina piilopaikkani. Upottavat sammaleet ja suojaiset kuuset. Metsän eläimet luonani. Eikä ihmisiä missään lähistöllä.
Vain minä, metsä, eläimet ja piileskelevä metsänväki.




Venla

Makaan järven pohjassa. Ahven ui ohitseni ja jään tuijottelemaan sen perään. Upotan käteni pohjahiekkaan ja annan hiekan siivilöityä käteni lävitse takaisin veteen. Hitaasti se jälleen leijailee veteen ja peittää alleen kivet, jotka olen maahan kerännyt. Vilkaisen jälleen ylöspäin. Vaikka päivänsäteitä ei olekaan näkynyt päiväkausiin, tiedän, että on vielä päivä.
Pinnan yläpuolelle meno on kielletty ankarasti päiväsaikaan. Kun kerran nuorena neitona sinne menin siskoni kanssa auringonpaisteessa, saimme sen jälkeen kovan satikutin.
- Vain näkit menevät päivällä pintaan! Ettehän halua, että teitä luullaan näkeiksi? Ties vaikka ihminen teidät näkisi, meille sanottiin vihaisena. Häpesin silloin, mutta en silti totellut myöhemmin käskyä. Olin vain varovaisempi, ettei minua huomattu seuraavilla kerroilla.

Muu veden väki ei tunnu ymmärtävän minun palavaa halua veden pinnalle. Muut veden neidot menevät sinne vain voidakseen kammata hiuksiaan kuun paisteessa. Minä taas haluan veden pinnan yläpuolelle, koska siellä on toinen maailma. Metsä. Sumu. Ilma. Kasvit. Kauniit kukat ja puut.
Veden yläpuolella lumpeetkin näyttävät kauneimmilta, koska siellä kasvavat niiden kukinnot. Olen livahtanut usein kesäisin katselemaan lumpeita. Joskus olen jopa uskaltautunut rannalle, mikä on vielä ankarammin kielletty. Mutta en halua kuunnella kieltoa, koska rannalla kasvavat sammaleet ja puut. Olen kerran koskettanut puuta ja se tuntui hyvältä. Kuivalta ja vahvalta. Jotain aivan toista kuin veden alla olevat liukkaat, kuolleet ja tahmaiset puunrungot.

Lähden uimaan. Jalkani halkovat vettä ja etenen nopeasti läpi järven. Pyörähdän vedessä ja yritän nauttia uimisesta. Se ei kuitenkaan onnistu. Samea vesi velloo ympärilläni, ja suljen silmäni. Odotan vain innoissani, että tulisi aivan pimeä, sillä haluan pinnalle.

Uin järven eteläpuoliskolla olevalle lahdelle. Siellä vanhalla vedenalaisella puuntyngällä istuu sisareni Ulpukka. Istahdan hänen viereensä ja jäämme molemmat tuijottelemaan edestä uivia pieniä särkiä. Vesi kietoo hiuksemme usein takkuun ja Ulpukka alkaa selvittää hiuksiaan.
- Kuulitko, että Sirviö aikoo pyytää sinua puolisokseen? Ulpukka kysyy katsomatta minuun.
- Aikooko? kysyn ja kurtistan kulmiani. Se vetehinen ei ole todellakaan suosikkejani. Ei todellakaan ymmärtäisi kaipuutani veden pinnalle. Sirviö on varsinainen pohjamutien asukki. Ei minun tyyppiäni. En kylläkään tiedä onko mikään täällä veden pinnan alla minun tyyppiäni.
- Olen ehkä vähän kateellinen. Sirviö on niin komea… Ajattele nyt niitä ihania mustia, kiiltäviä hiuksia… Ulpukka sanoo unelmoiden.
- Minun puolestani saisit kyllä Sirviön ihan itsellesi. En ole oikein tykästynyt häneen, vastaan.
- Et voi sanoa noin, Ulpukka ulvahtaa, - Sirviö on yksi Hettamojärven vaikutusvaltaisimpia vetehisiä. On kunnia, että Sirviö on kiinnostunut sinusta. Minä ainakin olisin onnesta sekaisin, jos minä saisin tuollaisen tilaisuuden. Sirviöhän on jopa puhunut itse Ahdin kanssa! Mieti, miten isä ylpistyy, kun kuulee tästä. Yrittäisit kerrankin olla normaali, Venla, Ulpukka sanoo ja tarttuu käteeni.

Jään katsomaan Ulpukan ja minun käsiä. Olen aina ollut outo. Sen näkee paljain silminkin. Jos nyt vaikkapa vertaa minun ja Ulpukan kättä:
Ulpukalla on haalean sinertävä iho, kun taas minun ihoni on punertavampi, tummempi. Kun menen pinnalle, en tykkää ottaa sisariani mukaan, sillä siellä erilaisuuteni korostuu yhä vahvemmin. Hiukseni muuttuvat normaalista vihreästä kellertäviksi ja ihoni yhä vahvemman väriseksi. Siksi käyn pinnalla mieluiten yksin ja ihailen kellertävää tukkaani. Minusta se on kaunis, mutta muut eivät ole samaa mieltä. Minä olen kummajainen.

Vetäisen käteni pois Ulpukan otteesta.
- Tiedän kyllä Ulpukka, mutta en halua.
- Siis, et halua olla normaali? Ulpukka kysyy ehkä vähän vihaisella äänellä.
- Ei, kun siis mennä Sirviön puolisoksi. Totta kai haluaisin olla normaali.
Se ei kuitenkaan ole aivan totta. En haluaisi luopua ihostani tai hiuksistani. Pidän niistä.
- Siskonasi suosittelen kuitenkin, että suostut kosintaan, Ulpukka sanoo moittivasti.
- Tiedän, että puhut totta. Kai minä siihen sitten suostun.
- Hyvä, Venla! Tiesinhän minä, ettet pettäisi minua ja perhettäsi. Olen ylpeä sinusta! Sinusta tulee vielä hyvä vaimo Sirviölle, ja jokainen veden asukki on sinulle kateellinen! Ulpukka sanoo innoissaan ja kietoo kätensä ympärilleni. Vastaan halaukseen. Nielaisen. En tykkää valehdella.

Kun myöhemmin uin järven poikki, pohdin ankarasti mitä tehdä. Pitäisikö minun paeta jotain sivujokea pitkin toiseen, suurempaan järveen? Missä kukaan ei tuntisi minua. Kai jossakin täytyisi olla muitakin veden neitoja, jotka ymmärtäisivät miten minä tunnen? En kai voi olla ainut?
Jään kellumaan paikalleni.
Olen ansassa. Kukaan ei ymmärrä minua.
Minua alkaa ahdistaa kalansydäntäni myöten.
Syöksyn suoraan eteenpäin, katsomatta eteeni. Ja törmään suoraan johonkin.
- Anteeksi! huudahdan kauhuissani ja häpeissäni. Nostan katseeni ja katson kehen olen tullut törmänneeksi. Edessäni on yksi Sirviön parhaimmista ystävistä, Veikko.
- Ei se mitään, hän sanoo ja ottaa käteni käsiinsä. - Onko jokin hätänä? hän kysyy.
- Ei kai, sanon. Veikko on ehkä lempivetehiseni, koska hän ei ole koskaan tuntunut pitävän minua outona. Vaikka onkin ystäviä niiden kanssa, jotka ovat minua läpi elämäni oudosti katsoneet. Veikolla on pitkät liehuvat mustat hiukset, jotka hän on solminut levänpalasella. Onhan se kai aina hyvä pitää vararavintoa mukana. Veikko ei ole pitkä, ainakaan, jos vertaa Sirviöön, joka kyllä on jopa vetehiseksi suurikokoinen.

- Sirviö muuten etsii sinua, Veikko sanoo. - Tiedätkö jo miksi?
- Onko hän jo käynyt pyytämässä isältäni luvan? kysyn kauhuissani. Kosijan pitää aina käydä pyytämässä kosittavan isältä lupa, ennen kuin voi kysyä neidon lupaa. Lisäksi kosijan pitää luovuttaa isälle seitsenkymmentä sinisimpukkaa.
- Kyllä, hän on jopa antanut jo simpukatkin isällesi, Veikko vastaa ja katsoo minua myötätuntevasti. Hän ei voi olla huomaamatta pyöristyneitä silmiäni.
- No, tuota, sehän on sitten… hienoa… sanon ja tunnen, kuinka minua alkaa pyörryttää.
- Tiedäthän, ettei sinun ole pakko suostua kosintaan, Veikko sanoo ja tuijottaa vierestä uiskentelevaa haukea, joka tuijottaa meitä paheksuvasti.
- Eikö muka? kysyn hämmentyneenä. Olisihan se teoriassa totta, mutta enhän minä voi kunnian vuoksi kieltäytyä.
- Siis, jos vaikka minä kosisin sinua, niin voisit naida minut hänen sijastaan.. Veikko selittää. - Olen varma, että isäsi suostuisi, suostuttelun jälkeen. En ole ehkä niin suuressa asemassa kuin Sirviö, mutta silti aika korkealla arvojärjestyksessä. Veikko nostaa katseensa minuun. Onko hän tosissaan? En ole koskaan tajunnutkaan, että Veikko on kiinnostunut minusta. Veikko on kyllä paljon parempi vaihtoehto kuin Sirviö ja tykkään hänen seurastaan, mutta…
- Voi, tekisitkö niin? Minun pitää vielä harkita, mutta etsin sinut heti käsiini, kun olen tehnyt päätökseni. Sopiiko? Olet niin kiltti, sanon ja annan Veikolle poskisuudelman.
- Hyvä on, hän sanoo ja tuntuu olevan ehkä vähän mielissään. Olen jo uimassa poispäin, kun vielä muistan ja käännyn takaisin Veikkoon päin:
- Ai, niin. Jos näet Sirviötä ja hän kysyy oletko nähnyt minua, niin voisitko sanoa, ettei minua ole näkynyt?
- Tietysti, Veikko sanoo hymyillen, ja minä pakenen pois paikalta.

Kun olen jo lähellä pintaa, huomaan, kuinka pintaan muodostuu pieniä ympyröitä, jotka laajenevat ja laajenevat, ja niiden sisään muodostuu taas uusia ympyröitä, jotka laajenevat ja laajenevat. Toisessa maailmassa sataa.
En jaksa odottaa tai piitata siitä, onko yläpuolella vielä ilta, vaan uin jo pintaan. Tuntuu, etten saa siivilöityä tarpeeksi ilmaa sisääni, jotta voisin hengittää. Kun pääsen pinnan yläpuolelle, haukkaan ilmaa kiitollisena. Mieleni rauhoittuu.
Sade tuntuu kasvoillani. Se tuntuu niin oudolta, koska vesi tulee kasvoilleni tippoina, eikä hyökyaaltona, kuten normaalisti. Ylhäällä ilma on kylmää, mutta se ei haittaa minua laisinkaan. Lähden uimaan lähemmäs rantaa.
Vesi on tyyni, ainoastaan minusta lähtevät aallot ja sateen tipahtelut värisyttävät sitä. Veden alla ei ole mitään sellaista kuin sade. Tämä on satumaista. On alkanut jo hämärtää, ja usvaa laskeutuu veden pinnalle. Silti on niin valoisaa. Yöllä veden alla ei ole laisinkaan valoa. Ei myöskään talvella. Silloin valoa voi nähdä vain jos menee valoisana päivänä aivan jään alle. Muuten kaikki tuntuu niin kuolleelta. Vaikka eihän oikeasti ole niin, koska veden väki touhuaa innossaan, kun ei ole pelkoa mahdollisista ihmisten veneistä tai muista.
Minä pidän valosta.
Uin aivan lähelle rantaa ja tuijotan hetken metsään. Se näyttää niin kiehtovalta ja kutsuvalta. Ajattelematta uin ihan lähelle rantaa ja tunnen jo pohjahiekan allani. Minä nousen ylös. Pelkään hetken, että jalkani eivät kantaisikaan, mutta kyllä ne kantavat. Henkäisen peloissani, mutta jatkan matkaani. Astun kuivalle maalle. Tunne on outo, koska vettä ei ole missään ympärilläni, muuna kuin taivaasta putoavana vetenä. Katsahdan varpaisiini, jotka seisovat sammaleella. Yhtäkkiä päälleni leviää ahdistus ja käännyn takaisin veteen. Sukellan veteen kauhuissani.
Vaikka veden väki pystyykin hengittämään veden päällä melko kauan, kukaan ei silti ole koskaan astunut kuivalle maalle. Toki istumme usein kivillä, jotka kohoavat vedestä, mutta silti ei se ole sama asia. Veden haltioiden ei kuulu olla pois vedestä liian kauan. Vesi on meidän paikkamme. Vaikka siltä ei minusta aina tunnu.
Nousen pois vedestä ja jään seisomaan matalaan rantaruohikkoon. Jään katselemaan humisevia puita.
Joku tuntuu aina kutsuvan minua metsässä. Jokin, en tiedä mikä.
Se ei ole itse metsä, ehkä sekin, vaan jokin muukin. Tiedän, että se tulee vielä joskus esiin. Ja minä odotan sitä. En vain tiedä mikä se on.

Huokaan ja pudistelen päätäni. Kävelen vettä pitkin rantakivelle ja kiipeän sille istumaan. En tiedä mikä minua odottaa. Veikon vaimona on varmasti paljon parempi olla, mutta en silti usko hänen olevan tarkoitettu minulle. En näe tulevaisuutta hänen kanssaan. En näe sitä ollenkaan.

Minun haltijataitonikin ovat niin surkeat. Kalat eivät kuuntele minua, vaikka kuinka yritän niitä paimentaa. Minulla ei ole veden väelle ominaista taitoa saada veden eläimiä kuuntelemaan minua. Olen tullut aina paremmin toimeen veden kasvien kanssa.
Mitä minä teen? Kumman kosintaan suostun? Eikö minulla ole mitään mahdollisuutta paeta? Silmiäni kirvelee.

Sade alkaa lakata, mutta poskellani vierähtää vesipisara. Kosketan hämmästyneenä sormella poskeani ja hetken mielijohteesta kosketan kielellä sormeani. Pisara maistuu suolaiselta. Mietittyäni hetken muistan mitä minulle on joskus kerrottu ihmisistä:
Ja joskus, kun ihminen tai muu maanpäällinen olento on oikein surullinen, alkaa hän itkeä. Itkeminen tarkoittaa sitä, että olennon silmistä vuotaa vettä, joka on suolaisen makuista. Usein olento pitää myös nyyhkytykseksi kutsuttua ääntä. Meillä veden väellä tälläistä itkemistä ei tapahdu.

Itkenkö minä? Mutta eiväthän vedenneidot voi itkeä. Puristan silmäkulmani yhteen ja huomaan miten silmieni välistä puristuu vettä. Kapsahdan pelästyneenä. Olen siis entistäkin oudompi. Minä osaan itkeä.

Yhtäkkiä kuulen takaani äänen ja käännyn katsomaan metsään päin.




Miska

Huokaisen loputtoman väsyneenä. Olemme tarponeet nyt koko päivän pysähtymättä. Jopa Vilperi, joka ei ole pystynyt pysymään housuissaan koko vaelluksen aikana, valittaa särkevistä jaloistaan. En kyllä voi sanoa, etten tuntisi samalla tavalla. Henkeäni salpaa ja tunnen oloni kuolleeksi. Vaatteeni ovat ilmasta kosteat ja nälkä kourii vatsassa. Vieressäni tarpoo joku kylän miehistä ja kuulen hänen raskaan hengityksen.
- Milloin leiriydytään? kysyn huokaisten.
- Kohta poika, kohta. Edetään vielä pari honkametsää, sitten tulemme järvelle, jonka rannalle me leiriydytään.
Huokaisen entistä raskaammin ja jättäydyn hiukan jälkeen. Olen kulkenut koko päivän hiukan jäljessä, koska minua ei ole huvittanut puhua kenellekään. Reppu painaa kivikovana selässäni.

Alussa etenimme selvää, tallattua polkua, josta lähti jatkuvasti sivupolkuja. Pikkuhiljaa, nyt päivän, yön ja päivän jälkeen, polku on miltei kadonnut. Se oli kiemurrellut käärmeen tavoin, kunnes käärme oli hiljaisesti kadonnut maan alle. Näin pitkälle ei yleensä mennä muuta kuin tällä retkellä, eli kerran vuodessa. Siksi ei kunnon polkua ole muodostunut, mutta miesten muistissa oikea tie elää. Eihän sitä sentään joka vuosi edes samaa tietä mennä: pitäähän sitä uusiakin metsästysalueita etsiä.

Miehet olivat saaneet saaliiksensa jo pari jänistä. Siitä riittäisi ruokaa melkein kaikille illaksi. Kiitän hiljaa Tapiota mielessäni anteliaisuudesta.
Hikipisara valuu selkääni pitkin ja sen kulkureitti kutittaa selkääni. Silti minulla on kylmä. Kylmä hiipii housunlahkeita pitkin vaatteideni alle. Värisen. Pysähdyn tunkemaan housunlahkeitani paremmin saappaiden sisään. Kun jälleen nousen ylös ja katson eteeni, huomaan olevani yksin. Pieni pelon hiven kutittaa vatsaani, mutta myöskin pieni houkutus livahtaa pois, käväisee ajatuksissani. Jään paikoilleni, vaikka järkeni käskee minun lähteä nopeasti perään. Käännyn oikealle ja lähden pieneen hölkkään. Tunnen voitonriemua. Enkä tiedä miksi. Mutta sen tiedän, että myös pelko vatsassa kasvaa. Mitenköhän pitkälle leipäni riittävät? Suljen silmät, ja pujottelen käsikähmällä puiden välistä. Pääsin pakoon. Täältä tullaan metsä!

Juoksen, mutta sitten kuulen äänen. Ihmisäänen. Avaan silmäni, ja näen puiden ja pensaiden takana kulkevan miesjonon. Olin oikaissut takaisin kyläläisten luo. Jään paikoilleni ja odotan, kunnes näen viimeisen miehen - saman, jonka kanssa olin viimeksi puhunut - kulkevan ohitseni. Menen takaisin mieskulkueen perään kuin pentu, joka on yllätetty pahan teosta. Sitten huomaan, ettei kukaan ole huomannut minun kadonneen. Kuinka helppoa olisikin vain kadota…. Kunhan vain lähtisi oikeaan suuntaan.

Matka taittuu hitaasti. Muka vain pari honkametsää. Tusina pikemminkin. Joskus muinoin tästä ovat kulkeneet meidän esi- isämme, jotka ovat kaataneet puita tieltä. Se onkin ainoa keino, jotta tästä edes voisi kulkea. Jokaisella matkalla miehet poimivat nuoria puiden vasoja, jolloin “polku” ei pääse metsittymään. Kaikkia alvejuuria ei silti voida repiä pois maasta. Kulkevatkohan kylämme kuolleet miehet koskaan näillä teillä aaveina? Hoitavatko he tietä, jotta voisimme taas ennen kylmän saapumista jälleen vaeltaa näillä main.

Katson kadonneelta polulta metsään, jossa seisovat tiukasti vierekkäin pakkautuneet kuuset. Niiden harmaat, surkastuneen lyhyet oksat pimentävät metsän. Maa on kuusten neulasten peitossa. Jostain kohdista pilkistää vähän sammalta, muuten metsässä ei ole mitään muuta…
Vanha susi katsoo minua keltaisilla silmillään. Ne tuijottavat suoraan omiin silmiini. Sitten se kääntää katseensa alas ja taivuttaa niskansa alaspäin, mutta ei hievahdakaan. Miksi se edes on näin lähellä meitä? Normaalisti susien pitäisi karttaa ihmistä hinnalla millä hyvänsä. Vilkaisen polulle, missä miehet kulkevat eteenpäin ja juttelevat huolettomina. Olen jo vähällä aukaista suuni ja huutaa miesten perään, mutta jäänkin vain paikoilleni suu auki.

Takauma iskee vasaran lailla. Olen ennenkin ollut silmäkkäin suden kanssa. Niiden haalean keltaiset silmät loistavat auringon lailla. Olin silloin seitsemän kesän lapsi, mutta muistan sen vielä kuin eilisen.
Olin leikkimässä muiden kanssa, kun Samuli tuli kiireen lailla ja sanoi Kaarlon äidille, joka vahti meidän leikkiä:
- Kiireesti, Marjaana! Vie lapset sisälle. Kylän liepeillä oli nähty liikkuvan susi. Se kaartaa taloa kuin raivotautinen. Sillä voi olla vesikauhu, vie lapset nyt vilkkaan sisään!
Niinpä Marjaana tarttui Lilliä ja Samulia kainalosta ja käski meitä kaikkia kiiruhtamaan perässään sisälle. Juuri ennen ovea muistin, että käpylehmäni oli jäänyt maahan. Käännyin takaisin ja hain sen itselleni. Kun palasin takaisin ovelle se oli jo kiinni ja lukossa. Kukaan ei vastannut, vaikka huusin. Käännyin neuvottomana pois ovelta, ja lähdin kävelemään omaan kotiini. Toivasen talon takana minua kuitenkin odotti yllätys. Maassa istui pieni koiranpentu ja ajattelin sen olevan taas jonkun koiran uudesta pentueesta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että pentu pitäisi viedä suojaan. Menin hiljaa hiipien pennun luo ja ojensin käteni pentua kohti. Ensin pentu hievahti taaksepäin pelästyneenä, mutta katsoi sitten minuun päin. Se katsoi hetken aikaa johonkin olkapäideni tienoille ja haistoi sormiani. Sitten se nousi ylös ja sen pienen pieni häntä kohosi hiukan ylöspäin ja alkoi heilua. Se tuli luokseni ja kiersi minut haistellen. Naurahdin, mutta sitten kuulin matalaa murinaa. Kohotin katseeni ja näin talon sivulla seisovan suden. Se tuijotti minua kylmästi ja määrätietoisesti silmiin, keltaiset silmät uhkuen vihaa, hampaat näkyen. Nielaisin ja yritin etsiä merkkejä vaahdosta, joka valuisi suunpielistä, mutta en nähnyt mitään. Sitten katsoin takaisin suden silmiin ja huomasin, kuinka niistä välittyi myös pelko. Vasta silloin päässäni alkoi raksuttaa. Vilkaisin maassa olevaa pentua, ja tajusin sen olevan suden eikä koiran pentu. Pentu oli varmaankin harhautunut tänne kylään. Emo oli huolissaan ja puolustaen tullut etsimään sitä. Katsoin takaisin pennun emon silmiin ja yritin huutaa olemattomalla, kadonneella äänelläni, etten halua mitään pahaa. En halua mitään pahaa, sanoin ajatuksissani. Susi säpsähti. Hetken se empi, mutta alkoi sitten lähestyä minua. Se tuli likelle ja haistoi minua vähän matkan päästä. Sitten se painoi päänsä alas ja taivutti niskansa alaspäin.

Katson jälleen sutta, joka seisoo metsän pimennossa. Sen vatsa on melkein täysin valkoinen ja se vaihtuu punertavan harmaan kautta selän mustaksi turkiksi. En ole koskaan nähnyt noin valkoista sutta, en koskaan niiden joukossa, joita miehet ovat tuoneet metsästyksiltään. En ole nähnyt paitsi silloin kerran:

Nousin ylös maasta ja emo säpsähti hiukan.
- Tulkaa, sanoin susille, tiedän mistä pääsette helpoiten pois. Kurkistin kulman takaa ja katsoin, ettei ketään näy. Sitten viitoin susille ja johdatin ne hiljaa talojen lävitse metsän rajalle.
- Menkää nyt nopeasti, sanoin ja emo vilkaisi minua, mutta ei katsonut silmiin, kuin kiittääkseen. Sudet lähtivät metsää kohti, mutta sitten näin ohitseni viuhahtavan keihään. Keihäs viisti emoa kohti ja repi hiukan emon lihaa. Emo uikahti, ja se ja pentu kiihdyttivät hölkkänsä juoksuksi. Pian ne olivat kadonneet metsän uumaan. Käännyin ja huusin miehelle joka oli heittänyt keihään:
- Hulluko sinä olet! Olisit voinut tappaa pennun emon!

Siitä asti olen ollut “se” susipoika. Mutta siitä tittelistä en ole loukkaantunut.
Jään miettimään. Siitä on kai noin kymmenen kesää, joten se on kai mahdollista. Hetken innostuksesta ojennan käteni, ja sanon mielessäni hei. Susi vilkaisee kasvoihini ja alkaa lähestyä. Silloin edessäni kulkeva mies huutaa minulle:
- Mitä sinä oikein Miska teet? Säpsähdän kauhuissani ja vedän käteni pois.
- En mitään, yritin tuota katsoa, että mikä kasvi tuossa on, sanon kangerrellen.
- Aha, no mutta tulepas jo, ettet vaan jää jälkeen ja eksy.
- Kyllä, sanon ja vilkaisen vielä metsään. Susi on juossut pois.

Myöhemmin illalla, kun istumme höyryävien nuotioiden ympärillä, alkaa sataa. Pieniä kevyitä pisaroita, jotka kastelevat jo valmiiksi kosteat pudonneet lehdet. Punertavan ruskeat hiukseni liimautuvat kasvojani vasten. Keneltäköhän olen hiusteni värin perinyt? En ainakaan isältäni. Tai äidiltä.
Nousen ylös ja sanon muille miehille ja pojille lähteväni kävelylle. Muut ihmettelevät miten jaksan, vaikka olen tarponut koko päivän. En voi hukata mahdollisuutta tutustua uuteen metsään.
Kun astun ulos tulen loimuavasta valosta, huomaan koko maailman hämärtyneen. Ei se haittaa, pystyn kyllä näkemään tarpeeksi pimeässä.

Kävelen kevyin askelin metsän lävitse, ja suomaisen ranta-alueen kosteus kastelee kenkäni niin märiksi, että kuulen veden loiskuvan niiden sisässä. Ihailen punaista rahkasammalkenttää maassa ja harpon kiviltä kiville, etten rikkoisi niiden kaunista pintaa. Kuulen jossain joutsenten äänen. Ne lentävät kohti etelää.
Koskettelen koivujen pintaa ja yritän olla repimättä niiden haurasta kaarnaa. Imen sisääni metsän sateista tuoksua, ja nuolaisen huulilleni valuvia sadepisaria. Yksi pisara maistuu oudon suolaiselta.
Pikkuhiljaa sade hiipuu ja metsä hiljenee. Vilkaisen järvelle, mitä en ole missään vaiheessa kadottanut näkyvistä. Utu kiertelee veden päällä. Mitäköhän vedenkansa tekee sateella?
Jatkan matkaani vielä jonkin aikaa, kunnes alan harkita jo takaisin paluuta. Näin märkänä minua ei niinkään huvita karata metsänsiimekseen. Sitten silmäni tapaavat jotain rannalla. Näen oudon ihmiseltä näyttävän hahmon. Näyttää kuin rantakivellä istuisi alaston nainen. Mutta eihän täällä voi mitään naista olla. Kävelen hiipien lähemmäs, kun ihmetykseni kasvaa.

Jalkani alla napsahtaa pieni keppi ja naishahmo kääntyy huiman nopeasti katsomaan minua kohti. Tuijotan silmät suurina hahmoa, joka on nainen tai oikeastaan tyttö, jolla on päällään ohut läpinäkyvä mekko ja ihoa peittää joistain kohdista suomut. Tyttö tuijottaa minua läpitunkevasti keltaisilla, keltaisilla, silmillään ja kauhistuu silmin nähden. Sydämeni hypähtää ja heittää voltin. Sitten tyttö hyppää veteen ja sukeltaa pää edellä. Jään paikoilleni ja sitten olen hypätä itsekin veteen, kunnes tajuan, ettei siinä ole järkeä.

Kuka tai mikä hän oli? Varmasti joku vedenväestä. Näkki? Kavahdan pois veden luota. Voiko noin kaunis tyttö olla muutakaan, kuin viettelevä, syvyyksiin mukanaan vievä Näkki?

Silti en saa tyttöä mielestäni koko iltana.




Venla

Katson piilosta kuinka ihminen kävelee hetken kuluttua pois. Minä olen nähnyt ihmispojan! Ja minkälainen hän olikaan! En ollenkaan mitään kauheaa vihreää ihoa, vaan kauniin sanainkuvailemattoman värinen iho. Pojan hiukset olivat punaruskeaa mäntyä ja silmät vaaleanvihreät. Pojan olemus oli kevyt, eikä raskas ja ylpistelevä kuten vedenväellä. Ja minkälaiset olivat pojan silmät kun katsoin häntä, niin ihmettelevät, mutta niin kauniit. Sadepisarat ripsissään.

Jään pitkäksi aikaa samalle kivelle istumaan. Tuntuu ikään kuin toivoisin pojan palaavan. Huomaan miettiväni, entä jos en olisikaan paennut, vaan jäänyt tähän ja katsonut mitä poika olisi tehnyt.

On tullut jo yö, kun tajuan, etten ole edes muistanut Sirviötä tai Veikkoa tai Ulpukkaa. En ole edes muistanut, että minun piti yrittää ratkaista tämäkin ongelma. Silti unohdan sen jälleen hetkeksi, kun jään miettimään mitä poika oikein teki täällä. Eihän täällä pitäisi olla ihmisasutusta missään? Ehkä hän on eksynyt tai jotain. Jos on hän ei varmaan enää palaa… Mutta voisin kai silti odottaa tässä aamuun. Ihan vain huvikseen. Miksen voisi. Eihän minua kukaan voi es… Silloin vilkaisen järvelle. Minua varmaan etsitään jo haukien ja särkien kanssa. Miten pääsen pakoon? Jos menen järveen minut löydetään varmasti ja silloin en voi enää milloinkaan päästä tänne. Mutta tiedän, että minun on pakko olla täällä ja odottaa jospa poika tulisi takaisin. Jos vain. Minulla ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin mennä maalle.

Nousen kiveltä ja kävelen hitaasti kohti rantatörmää. Kosken kosteaa maata ja nousen sille hitaasti siirtäen toisen jalkani maalle. Ponnistan käsilläni ja nostan itseni korkealle rantatörmällä. Pieni jännityksen värinä kulkee lävitseni, mutta mitään ei tapahdu. En menetä tajuntaani. Tunnen oloni päinvastoin erittäin hyväksi. Olen ensimmäistä kertaa jollain oudolla tapaa enemmän elossa kuin ennen.
Käperryn kyljelle ja suljen silmäni. Tuntuu oudolta maata näin kovalla, mutta samalla niin pehmeällä alustalla. Punainen sammal on mukava alusta ja ne tuntuvat pitävän minua hyvässä huomassa. Nukahdan.


* * *

Herään, kun aurinko nousee. Olen vielä hengissä. Muun vedenväen pitäisi olla nyt jo kuoleman kielissä, jos he olisivat olleet näin kauan veden pinnan yläpuolella. Minä tunnen oloni virkeämmäksi kuin koskaan, vaikkakin niskaani hiukan särkee. Nousen ja venyttelen. Nostelen hiukan jalkojani, aivan kuin ne olisivat hauraita simpukoita, jotka rikkoontuvat, jos niille laskee liian paljon painoa. Ne eivät kuitenkaan murskaannu. Laskeudun rantatörmältä veteen ja sipaisen vielä kädellä punaista sammalta ja siitä ulos pistäviä koivunlehtiä ja kuusen neulasia. Huokaan mielihyvästä. Rakastan sitä miten kevyiltä ne tuntuvat.
Menen veteen ja nappaan vedestä uistinvitaa ja alan nakertaa sitä nälissäni. Jään nojaamaan kiveä vasten, jalat vedessä. Eilinen tuntuu unelta, elävältä unelta. Katson järvelle ja mietin ollaanko minusta jo huolissaan. Sirviö ja Ulpukka ovat varmaan vihaisia ja Veikko huolissaan. Isästä en tiedä.

Vatsassani kiemurtaa tuhat kyykäärmettä, kun kuulen askeleet. Hän. Onko hän se mikä tuntuu aina kutsuvan minua metsässä? Käännyn katsomaan metsään ja näen pojan seisovan hievahtamatta puunrajassa ja katsoen kysyen minua. Nyt en aio paeta.




Miska

En aikonut tulla takaisin. Uskoin tosissani, että oli nähnyt Näkin, mutta sitten en enää uskonutkaan. Ei se voinut olla. Hän oli se joka tuntuu aina kutsuvan minua vedessä. Nyt tiesin sen ja olin siitä varma. Illalla Hannu sanoi silmieni näyttävän keltaisilta, aivan kuin ne loistaisivat. Tiesin sen jo kertovan jotain. Niinpä olin aamuvarhaisella, katkonaisen unen jälkeen palannut tänne. Ja olin kuin olinkin löytänyt takaisin. Tämä oli se mitä olin odottanut.
Tiedän sen nyt kun katson keltasilmäistä tyttöä suoraan silmiin.

Kumpikaan ei liiku hetkeen. En uskalla tehdä mitään. Tämätuntuuuneltaonkotämätotta? Entä jos vedenhenki vain haihtuu pois harhana tai sukeltaa takaisin järveen? Oikeastaan minun ei tarvitse tehdä mitään, sillä neito lähtee itse lähestymään minua. Tilanne uskomattoman epäuskottava. Silmissäni kieppuu kun katson lähestyvää tyttöä. Mallaa tai jotain muuta tyttöä katsominen ei ole koskaan sattunut. Ja pitänyt minua näin koukussa. Olen haavissa kuin pikku kala. Jos neito onkin Näkki, olen jo kuoleman oma. Astun itsekin askeleen eteenpäin. Tyttö ojentaa kätensä harhaillen ja katsoo minua kurtistaen hiukan kulmiaan. Voiko häntä ottaa kädestä? Entä jos hän onkin pelkkää levää, järven hiekkaa? Näen pettymyksen tytön silmissä, kun epäröin.
Silloin nostan käteni ja kosken tytön märkää kellertävää kämmentä.

Maailma valaistuu ja lennähdän

taaksepäin kuin iskusta

Tunnen kehoni lämpenevän ja kuulen

tömähdyksen kun osun puuhun

Kuulen

loiskahduksen, kun tyttö lentää veteen

Mielessäni hämärtyy, kunnes kaikki

kirkastuu

jälleen yhdellä iskulla






Venla

Uppoan veden alle.

Hukun.

Tältäkö tuntuu

Hukkua

?On

Niin

Lämmin




Miska

Herään ja kun avaan silmäni maailma tuntuu valoisammalta kuin koskaan. Kohotan pääni ja katson veteen. Rannassa kuohuu ja näyttää siltä kuin neito olisi hukkumassa. Syöksyn auttamaan.




Venla

En pysty

Hengittämään

Vesi

Syöksyy keuhkoihini

Tunnen Kädet

?Ilmaa

Keuhkoissani

Miska

Nostan tytön vedestä. Hän yökkää keuhkoistaan vettä, mutta on hengissä. Hän avaa kultaisiksi muuttuvat silmänsä ja hänen hiuksensa ovat etelän vaahteran melkein luonnottoman punaista punaa.
Venla

Katson poikaa silmiin ja hän minun. Hänen kohtaamisensa valaisee osaa mielestäni. En ymmärrä tilannetta.
Minun päätä huimaa vieläkin hukkumisen tunne ja yökkäämisen tarve. En pysty enää vastustamaan ja käännän ruumistani pojan sylissä ja yökkään tummaan järveen. Huomaan kuinka poika kavahtaa hiukan takakenoon ja meinaa pudottaa minut. Jalkani koskettavat maata ja nousen seisomaan. Kylmä viima puskee välillämme ja hytisen. Minulla on kylmä. Minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut kylmä.
Poika on muuttunut. Todella.
Hän ei näytä enää niin erilaiselta kuin ensitapaamisella. Hänessä on jotain enemmän minunlaista. Ulkonäöstä puhumattakaan.
Hänen hiuksensa eivät ole enää punaruskeat vaan leiskuvan punaiset. Luonnottomat miltei. Katson kuinka keltainen väri syö kaiken vaaleanvihreän pojin silmistä. Väri hyökyy molemmissa silmissä huimaa vauhtia kohti pojan pupilleja. Silti hän on se sama nuorukainen kuin aikaisemmin.

Näen silmäkulmassani poskellani punaista. Nappaan sen sormillani ja jään katsomaan uhkuvaa punaa. Vedän selkääni liimautuneen hiusverhon, joka ei muistuta enää mitenkään vihreää. Sellaista siitä ei saisi ilveelläkään. Katson ihoani kauhun vallassa; enää ihossani ei ole yhtäkään suomua, vain virheetön punertavampi, kellertävämpi iho kuin aikaisemmin. Minussakin on jotain enemmän hänenlaistaan.
Katson peilikuvaani tummasta vedestä. Voin juuri ja juuri erottaa kullan silmistäni. Mikä outo olio minä nyt olen? Mikä minut tällaiseksi sai?

Nostan katseeni poikaan. Poika toljottaa minua yhtä hämmentyneenä kuin minä. Silloin sisässäni purskahtaa viha. En tiedä mistä se tulee mikä sen aiheuttaa, mutta se saa minut kuumaksi kuin pintavesi kesällä.
Nyt en kuulu mihinkään. En minnekään. Ja tiedän, että sen aiheuttaja on poika. Entä jos olisin vain valinnut Veikon? Hän olisi turvannut elämäni ja pitänyt minut turvassa kaikelta. Rakastanut minua. Tuntuu kuin raskas peitto vetäytyisi edestäni ja tajuan mitä olen tehnyt. Langennut ihmismiehen ansaan. Ties vaikka metsässä odottaisi tuhatkunta miehiä lisää ja he nappaavat minut heti kun oikea hetki koittaa. Vilkaisen sivusilmällä metsään.

Olen kuullut hulluja tarinoita kiinniotetuista vedenneidoista, jotka ollaan viety ihmisten kyliin ja pidetty kuivalla maalla, kunnes neidot ovat kuivuneet tyhjiin. Sitten neitojen tukka on revitty irti ja siitä on tehty ihmisnaisten kaulakoruja. Kyläläiset ovat luulleet saavansa neidon “haltijavoimat”, vangitsemalla hänet ja käyttämällä hänen jäänteensä kaikenlaisissa riiteissä. Lopulta, kun kaikki tärkeäksi koettu on otettu neidoilta, niin pikkupojat ovat kivittäneet neitojen elottomia ruumiita, paremman tekemisen puutteessa.

En ollut koskaan uskonut niihin tarinoihin, mutta tässä vimmassa tuntuu kaiken olevan mahdollista.

Niinpä astun askeleen taaksepäin ja sukellan veteen.

Uin pari vetoa veden alla ja odotan kunnes pääsisin syvemmälle jotta voisin päästä kunnolla vauhtiin. Odotan ja uskon ihanan helpotuksen kohta valtaavan mieleni. Ehkä voin vielä korjata kaiken ja valita Veikon. Se on hyvästä, eikö? Vatsassani mulahtaa. Hetkeksi mieleeni piirtyy kuva pinnalle jääneestä pojasta.
Kun olen tarpeeksi syvällä mikään ei tunnu enää oikealta. Vedän vettä keuhkoihini, mutta keuhkojen kidusosuus ei tunnu toimivan. Vesi ei mene ulos keuhkoistani vaan jää sinne. Tunnen jälleen tukehtumisen tunteen.
Ei. Ei.
En pysty hengittämään. Tuntuu kuin silmäni pullistuisivat ulos kuopistaan, kun näen siian uivan ohitseni. Se ei näytä edes harkitsevan vedenkansan hälyttämistä, sillä en enää kuulu tänne. Lisää vettä menee keuhkoihini.

Lähden uimaan pintaan. Kannustan itseäni, kyllä minä siihen pystyn. En ole vielä mahdottoman syvällä. Kehoni taistelee mieltäni vastaan, ja käskee luovuttamaan, mitään ei ole enää tehtävissä. Jäseneni tuntuvat painavilta, kuin nekin olisivat keuhkoni lailla täynnä painavaa vettä. Suuntavaistoni tuntuu menneen sekaisin. Kiskon itseäni ylös, kun näen takavasemmallani liikettä, isoa liikettä. Onko se joku veden kansasta? Käännyn, mutta poljen yhä vettä.
Poika ui hitaasti luokseni ja tarraudun hauen lailla kiinni pojan käsivarsiin. Voin nähdä kasvoillani olevan epätoivoisen ilmeen. Näen pojan kasvoista, ettei hän ole parhaimmista parhain uimari. Silti luotan häneen, kun hän alkaa uida viistosti ylös. Silmissäni samenee. Päässäni samenee.

En itsekään ymmärrä miten onnistun pysymään heräillä siihen asti kunnes poika on ihmeellä saanut meidät ylös järvestä. Kiitän pojan suuntavaistoa hartaasti.
Kun tavoitan rannan yritän samaan aikaan hengittää ilmaa sisään, kun ruumiini käskee minun yökätä vettä ulos. Päädyn köhimään vettä ulos ja samalla vetämään rahisevalla äänellä ilmaa sisään. Poika taputtaa minua selkään ja huomaan vasta jälkikäteen että juuri se saa minut tärisemään. Myös poika tuntuu välillä empivän kosketusta. Pelkään, että jotain uutta ja mullistavaa tapahtuisi. Taas.

Kun vihdoin olen saanut veden kiskottua ulos koko tärisevästä kehostani asetun makaamaan sammalmaahan. Vedän rakastavasti ilmaa sisään jokaisella henkäyksellä. Milloinkaan aikaisemmin en ole arvostanut sitä niin paljon. Ennen en tosin ole meinannut hukkua. Nyt niitä kokemuksia on kaksi takana. Se tarkoittaa, ettei järveen ole enää paluuta.

Levättyäni nousen pystyasentoon ja käpristän jalkani koukkuun. Minun on kylmä. Ihoni on märkä ja kananlihalla ja ihmisten ihon värinen. Kylmä ilma ja vesi tuntuvat reagoivan keskenään ja se sekoitus saa minut hytisemään. Ennen en tuntenut kylmää. Nyt tunnen.

Näen kauempana kokoon käpristyneen nuorukaisen kärsivän samasta ongelmasta. Ehkä tämä on ihmisten vaiva? Poika laittaa kätensä kuprulle ja lähekkäin ja nostaa ne suunsa eteen ja puhaltaa. Katson tätä hetken ja matkin poikaa. Hengitys lämmittää vähän käsiä. Seuraan yhä miten poika nyt hieroo käsiä täristen vastakkain. Matkin jälleen ja se lämmittää käsiä lisää. Sitten poika työntää kätensä kainaloihinsa. Teen saman ja silloin poika kääntää katseen minuun. Tuijotan uhkaavasti takaisin ja yllättäen poika kääntää katseen poispäin. Tunnen pienen omatunnon piston. Hänhän kai vain halusi auttaa minua. Eikä ainakaan vielä metsästä ole mitään metsästäviä miehiä ilmestynyt. Poika näyttää olevan yksin.

Nousen ylös ja kävelen kyyryssä pojan luo. Poika seuraa minua katseellaan ja näyttää hämmentyneeltä.
Istun pojan viereen ja alan jälleen lämmittää käsiäni. Se ei kuitenkaan tunnu auttavan paljoa. Poika vetää kätensä kainaloistaan ja empii hetken, mutta tarttuu yhtäkkiä käsistäni. Kavahdan hiukan, mutta en vastusta sillä nuorukaisen kädet ovat minun käsiäni lämpimämmät. Poika laittaa kämmeneni suoriksi toisiaan vasten ja vilkaisee minua aina välillä kuin katsoakseen että hyväksyn sen mitä hän tekee. En vastusta häntä mitenkään vaan annan hänen asettaa käteni. Sitten hän laittaa omat kätensä minun käsieni päälle ja hieroo käsiäni. Se lämmittää paremmin kuin mikään muu. Asetun paremmin istumaan maahan ja katsahdan ihmiseen hymyillen. Kiittäen.

Lopulta poika lopettaa, mutta hymyilee minulle. Sitten hän avaa suunsa ja sanoo jotain:
- Jongo Baarembih? Puhe on kaunista ja samalla kovaa, jotain mikä muistuttaa etäisesti linnun laulua ja suden ulvontaa, mutta ei mitään sellaista kuin veden kansan puhe. Hymyilen pojalle surullisesta ja yritän viestittää, etten ymmärrä, vaikkakin sanat kuulostavat etäisesti tutuilta. Kuin en muistaisi niitä. Ehkä tämä on eri versio puheesta, verrattuna veden alaiseen puheeseen? Avaan oman suuni, mutta ääntä ei tule. Tai tulee, mutta se ei kuulosta siltä kun aikaisemmin. Veden alla ääneni oli korskuva ja naksahteleva, nyt kurkustani tuleva äännähdys kuulostaa ehkä enemmän pojan ääntä. Puhetta en kuitenkaan saa ulos. Tartun kurkkuuni ja hieron sitä. Poika tuntuu käsittävän mikä on vialla ja sanoo jälleen jotain käsittämätöntä ja pudistaa päätään. Hän hymyilee rohkaisevasti ja vetää käteni kurkulta.

Vaikka en käsitäkään mitään pojan puheesta tai muustakaan hänessä, päätän luottaa häneen. Ehkä hän on kuitenkin se joka tuntuu aina kutsuvan minua metsässä.




Miska

Siirrän kättäni, koska siitä on kadonnut tunto. Hetken tunnen olevani jossain unen ja tosi maailman välillä, keinumassa siinä ihanassa tilassa, jossa olo on rauhoittunut ja ei enää nuku, muttei kuitenkaan muista todellista maailmaa. Risteyksessä todellisuuden ja unohduksen välillä.
Sitten kylmyys ja selkäkipu alkaa rikkoa minun harmonista tilaani. Maa on kylmä ja kova, vaikka sammalet sitä pehmentävätkin. Vasemman kylkeni alla on jokin keppi, joka painaa ihoani kivuliaasti. Joudun pakon edessä liikkumaan ja kylmä leviää kehooni yhä enemmän. Kipukin kyljessäni vain pahenee, kun puu ei enää paina sitä. Hieron kylkeäni ja katson tyttöä vieressäni. Pieni osa hänen selästään osuu oikeaan sääreeni ja se on ainoa kohta joka minussa on lämmin. Pikku hiljaa poskilleni kohoaa heikko puna ja vedän jalkani pois neidon luota. Tyttö liikahtaa hiukan ja punaiset hiukset putoavat hänen kasvoilleen. Pääni on täynnä kysymyksiä, ja tiedän etten voi saada niihin vastauksia. Tyttö tuntui eilen illalla yhtä hämmentyneeltä kuin minä. Jopa vihaiselta. Ja todella hätääntyneeltä. Hän näytti kauhistuvan punaiseksi muuttuneita hiuksiaan, kissankullaksi muuttuneet silmät ammottavina aukkoina.

Kävelen pari askelta aivan rantaan ja hytisen entisestään. Ilma tuoksuu maatuvilta, jäätyneiltä lehdiltä. Yksinäiseltä, jotenkin raa’alta. Ilma tuntuu olevan jo pakkasen puolella ja vastarannan puut ovat kuurassa. Samoin ovat vaatteet päälläni, jotka ovat kovat ja jähmeät. Olin nukahtanut märissä vaatteissa, sillä takin ja kengät jotka olin riisunut, ennen kuin olin hypännyt mustaan veteen tytön perään, olivat nyt tytöllä, jolla ei muuten paljon vaatetusta ollut. Ei itseasiassa mitään muuta kuin se läpikuultava mekko. Vilkaisin taas tyttöä ja pieni puna kohosi poskilleni kun ajattelin ettei tytöllä ollut paljoa takkini alla. Olin kylläkin aikaisemmin saunonut naisten kanssa, mutta en nuorten naisten. Jos neito nyt edes mikään nainen oli. Kaikki oli niin epäselvää. Kyllä hän, se, kuitenkin ihmiseltä näytti. En ollut koskaan aikaisemmin ollut nähnyt haltijaa, koti- ja saunatonttuja vain. En siis voinut oikein verrata. Tarinoissa haltijat olivat jollainlailla yli-ihmisiä, muttei tyttö ollut vielä mitään taikonut. Jollei hän sitten ollut lumonnut minua jollain konstilla. Jos hän kuitenkin järvestä tuli ja oli Ahdin sukua, olisi hän minut eilen voinut järveen syvyyksiin niellä. Sen sijaan hän oli pikemminkin ollut vedessä kaikkea muuta kuin kotonaan. Muistan pimeässä vedessä hänen kultaisten silmien kauhistuksen ja yllätyksen. Hän oli luullut voivansa hengittää veden alla. Muttei ollutkaan pystynyt. Ihmettelin myös miten olin nähnyt synkässä vedessä niin hyvin. Ja löytänyt neidon. Outouksia oli tarpeeksi.

Katson vastarantaa ja sen kukkuloiden huiput kadottavaa pilviverhoa. Pilvisiä mäkiä. Tuntuu kuin Ukon valtakunta oli laskeutunut lähemmäs maata, aivan kuin se ei enää jaksaisi pitää itseään niin ylhäällä. Kukkulat ovat sumussa ja se sulkee ne omaan salaperäisyyteensä. Aivan kuin Hyytämöisen tuoma kylmyys saisi puiden kesän aikana varastoiman lämmön nousemaan höyrynä pois. Saamaan kylmyyden lämmön tilalle. Utu leikkii hiljaa veden pinnalla ja luo kauniin rikkumattoman hiljaisuuden. Järven saaret ovat aivan paksun usvan peitossa ja koko vastarannan ja veden raja on kadonnut paksun, valkean udun taakse. On miltei aaveenomaista. Hengitän kylmää ilmaa ja minun ei ole enää niin kylmä muuten. Normaalisti vilustun helposti, mutta nyt edes kurkku ei tunnu karhealta. Vaikka jano kuivuttaa kieltä. Vaivun polvilleni penkalle ja katson alas rantaa, joka on saanut päälleen ohuen jääpeitteen. Aivan kuin järvi olisi sylkäissyt neidon ulos ja nyt sulkenut tien päästä takaisin. Tai sitten talvi on vain tulossa.

Sivelen jään pintaa, kohotan kättäni ja murskaan jään. Vesi on kylmää, mutta upotan siihen käteni ja koukkaan kurkkuuni vettä. Juon vielä pari kulausta ja sitten kuperran käteni ja puhallan niihin lämpöä. Mitä minun nyt pitäisi tehdä? Annan itseni vihdoin ajatella. Pitäisikö minun nyt palata takaisin miesten luo, ja jättää tyttö tänne? Vai ottaa tyttö mukaan sillä riskillä, että hänet leimataan kummajaiseksi tai häntä pelätään? Vai pitäisikö minun paeta, niin kuin todella haluaisin. Se ei olisi kovin järkevää, sillä en varmaan pärjäisi yksin viikkoakaan. Ja mitä minä tytön kanssa teen?

Katson kuvajaistani vedessä, ja näen ensimmäistä kertaa punaiset hiukseni. Niin kuin tytöllä. Ja suden silmät omieni paikalla. Hieraisen silmiäni hätäisesti ja katselen jälleen peilikuvaani. Olen edelleen oudon näköinen, mitä ihmettä?! Muistan vain sen lämmön tunteen, joka kehooni levisi kosketuksesta, ennen kuin paiskauduin päin puuta ja … Kävikö tytölle sama? Mikä minä olen? Haron hiuksiani ja tuijotan veteen epätoivoisena, ja toivon, että tämä katoaisi. Miten nyt voin palata takaisin? Suljen silmäni tiukasti yhteen ja kun avaan ne jälleen, minua tuijottaa vastaan kellanvihreät silmät. Suuri kokoinen miespuolinen haltija, joka makaa ratavedessä aggressiivisen näköisenä omaten mustat hiukset ja vihertävän ihon, on ilmestynyt aivan eteeni. Hän kohottaa lihaksikkaan käsivartensa minua kohti ja tarttuu kaulaani. Hän pusertaa kaulaani ja yritän epätoivoisesti kynsiä käden pois. Tunnen tukehtuvani, vaikka kuinka taistelen vastaan. Kurkustani kuuluu outoa pätkittäistä ääntä, ja silmissäni alkaa näkyä Talwen lumisadetta.

Huomaan juuri ja juuri kuinka neito on ilmestynyt vierelleni ja taistelee oliota vastaan. Tyttö potkaisee oliota kasvoihin ja haltijan kasvoista alkaa vuotaa keltaista nestettä. Haltija irrottaa otteensa ja huutaa, naksuvalla ja karmealla äänellä. Hän katsoo neitoa uhmakkaasti ja vihaisena. Neito ei välitä, vaan vetää minut pois rannasta ja pakottaa kompastelevaan juoksuun, vaikka kurkkuani raastaa edelleen ja päätäni huimaa. Pakenemme metsään.

Kun olemme juosseet jo hyvän matkaa pakotan neidon pysähtymään heittäytymällä polvilleni maahaan. Hengitykseni rähisee ja kurkkuani kuristaa. Silti huudahdan vihdoin vihaisena:
- Lempo soikoon! Hieron toisella kädellä kurkkuani ja toinen käteni riippuu neidon kädessä. Neito katsahtaa vihaisesti sinne mistä tulimme ja kyykistyy viereeni ja katsoo minua kysyen. Heilautan kättäni väheksyen, en tarvitse apua. Tyttö irrottaa kädestäni ja laittaa omansa puuskaan. Hän pudistaa päätään ja toteaa jotain tämän kuuloista:
- She olich Shrviöh! Katson häntä ja yritän pohtia, hänen sanomaansa. Kuulosti aivan kuin hän olisi sanonut jotain, kuten se oli hirviö.
- Se oli hirviö? Kysyn neidolta. Neito pudistaa päätään ja sanoo uudelleen:
- Ssirrrviö, hän sanoo yrittäen ääntää niin hyvin kuin pystyy.
- Sirviö? kysyn ja köhin heti perään. Neito nyökkää innokkaasti. Olikohan haltija siis jokin veden valtakunnasta, vetehinen?
- Onko hän vetehinen? Kysyn. Neito katsoo minua hetken tiukasti silmiin, pohtivan näköisenä, kurtistaen kulmiaan. En uskalla vetää katsetta pois hänen silmistään, mutta en myöskään uskaltaisi katsoa niihin. Hänen silmiinsä katsominen saa ruumiini kihelmöimään, ja se tuntuu epämukavalta. Pelkään, että jotain tapahtuu taas, koska tunne on voimakas. Hänen silmänsä kuitenkin pitävät otteessaan, jos niitä katsoo.
Hetken kuluttua neito vihdoin lopetti tuijotuksen, kuin oivaltaen mitä tarkoitin. Hän nyökkää ja sanoo kahisevalla äänellä:
- Ahtin yvltakunndast, hän sanoo. Katson häntä ihmetellen, Ahdin valtakunnasta? Hän siis osaa kuitenkin puhua kieltämme?
- Oletko sinä veden neito? kysyn niin selvästi kuin pystyn. Tyttö katsahtaa maahan ja raastaa sammalta. Lopulta hän nyökkää ja kuiskaa:
- Ainkim olim, hän sanoo varmaankin tarkoittaen ainakin olin. Tämän olin kyllä aavistanutkin.
- Mikä on nimesi? kysyn.
- Vffenlä, hän sanoo ja yrittää ääntää vielä uudelleen:
- Ve-venla.
- Venla? Kysyn häneltä. Kuulostaa nimeltä, joita on kerrottu veden kansan tyttärien omaavan. Hän nyökkää ja osoittaa minua kysyvästi.
- Minä olen Miska.
- Misskah?
- Kyllä, Miska.
Tyttö hymyilee minulle ja minä hymyilen myös hänelle. Tämä yhteisymmärryksen tulo tähän kaiken epätietoisuuden lisäksi tuntuu hyvältä ja vapauttavalta. Istun paremmin maahan ja hymyilen edelleen. Venla nousee pystyyn ja katselee ympärilleen. Hänen ilmeensä muuttuu ihmetteleväksi ja lumoutuneeksi. Hän katsoo ihaillen puihin, joihin valo on vihdoin osua auringon kurkistaessa pilvien takaa. Naavaisia kuusia. Hän katsoo syvemmälle metsään, maan kasveja, eikä metsän kasvien hiljainen kuoleminen tunnu häiritsevän häntä. Hän kosketta koivun vihreitä lehtiä hivelleen, hän sulkee silmänsä ja haistaa kylmää ilmaa. Katson häntä ihaillen.

Sillä välin kun neito kiertelee lähialueella, minä mietin mahdollisuuksia. Hieron ohimoitani ja tunnen oloni toivottamaksi. Olisikohan sittenkin järkevintä mennä takaisin miesten luo, koska emme voi elää metsässä ilman minkäänlaista hajua selviämisestä. Venla ei ainakaan voi mennä mihinkään, saatikaan tuntematta metsää. Sen näkee jo hänen kasvoistaan. Vaikkakin eivät miehet minua varmaan tunnista, olen muuttunut niin. Ehkä isä minut edes tunnistaisi. Kai se on yrityksen arvoista. Vaikka minua hiukan huimaavat ne miesten aseet. En voi niin vain paeta, kuten haaveissani. Katson taas Venlaa, joka edelleen ihailee metsää.

- Kaunista, eikö vain? Totean ja Venla kääntyy minua kohti hymyillen. En usko hänen tajunneen mitä olin sanonut, mutta se ei tuntunut häntä haittaavan.
- Venla..., sanon ja nousen ylös. Tartun häntä kädestä ja alan johdattaa häntä samalla kun yritän selittää hänelle, että olemme menossa takaisin sinne mistä minä tulin, vaikka epäilen ettei Venla oikeastaan ymmärrä kaikkea mitä sanon. Silti hän suostuu seuraamaan minua.

Harhailemme metsässä oman aikamme, sillä minun on vähän vaikea löytää takaisin viimeisemmälle leiripaikallemme, sillä en edes tiedä mistä lähdimme. Jossain vaiheessa kuitenkin löydän miesten polun ja alan kävellä kohti leiriytymispaikkaa. Mietin takanani tulevaa Venlaa ja itseäni. Miten tässä käy? Epäröin jo askeliani, kun huomaan tien poikkeavan kohti rantaa. Rohkaisen itseäni ja tartun Venlaa kädestä. Hymyilen hänelle rohkaisevasti, vaikka oikeastaan minä olen se joka rohkaisua tässä kaipaa. Huokaisen ja marssin eteenpäin.

Tuijotan hylättyä leiripaikkaa. Jäljellä on vain hiiltynyt nuotio ja kylmä maa, jota jo aikaisemmin alkanut tihkusade kastelee. Se ei riitä edes lämmittämään meitä.
Minut on jätetty.
Muistiko kukaan minua edes? Silloin näen nuotion vieressä leivän, pullon olutta ja vaatekerran. Nostan vaatepinosta kostuneen paidan. Siinäkö se? Eikö minua edes etsitty?
En ole koskaan tuntenut näin kovaa vierastamista ihmisiä kohtaan. Näin hylättyä tunnetta. Katsahdan Venlaa, jonka ilmeestä ei saa selvää. Jotain myötätunnon omaista.

Katson takaisin sinne mistä tulimme ja ymmärrän etten oikeastaan ymmärrä ihmisiä. En kai ole ihminen. En ainakaan enää. En tämän jälkeen.
Onneksi minulla on edes joku seurana.
Puserran kädessäni olevaa villapaitaa niin kovaa kuin pystyn.




Venla

Se aika, jona Miskaksi esittäytynyt ihmispoika pysyy kyykistyneenä, puristaen vaatetta, jonka hän oli nostanut maasta, tuntuu ikuisuudelta. Poika ei liiku hiventäkään, joten minäkään en uskalla liikkua askeltakaan. Jalkojani alkaa jo särkeä: en ole oikein vielä tottunut vielä seisomaan jaloillani. Käveleminen tuntuu silti niin huimaavan ihanalta, vaikka kulkuni onkin aika horjuvaa verrattuna Miskaan.

Kun juoksimme pakoon Sirviötä, tunsin oloni yhtä huimaavaksi kuin pyöriessäni veden pyörteissä. En kyllä kai enää koskaan tule tuntemaan sitä ihanaa, sulavaa, niin vapauttavaa tunnetta kuin uiminen. Mutta onneksi sain edes jotain toista tilalle. Juokseminen ei ehkä ole niin helppoa kuin uiminen, mutta se tuntuu sisältä paremmalta. Jalkojen nopea liike vastaa hyvin sitä mitä tekisin vedessä. Tämä vain tuntuu hengästyttävämmältä, mutta siksi ehkä paremmalta. Ja se outo tunne joka sisälläni virtasi, kun ryntäsin juoksuun. Kuin sisälläni olisi virrannut kuumaa lähdevettä, tai jopa jotain sitä kuumempaa. Se oli saanut poskeni kuumottamaan. Luulen, että poskeni olivat näyttäneet samalta kuin pojalla, kun hän oli aamulla katsonut minua luullen minun nukkuvan. Oikeasti olin herännyt jo aikaisemmin kuin hän, mutten uskaltanut liikkua sillä ajattelin, että poika olisi sittenkin muuttanut mielensä ja aikoisi sittenkin vangita minut ja viedä jonnekin ihmisten katseltavaksi.
Ei tosin enää vedenneitona.

Ehkä nyt minua oltaisiin luultu metsänneidoksi, vaikka tiesin, etten kyllä näyttänyt metsänneidolta. Metsänhaltijat olivat naavahiuksisia ja vihreäsilmäisiä, ja heidän mekkonsa ovat tehty hämähäkin seiteistä ja sini- ja valkovuokoista. Sellainen minä en ollut. Punahiuksisista ja kultasilmäisistä haltijoista en ollut kuullutkaan.

Olin tavannut kerran pari metsänneitoa, kun olin ollut luvattomasti pinnalla. He olivat tuntuneet kovin ylimielisiltä. Mutta ehkä vain ne metsänhaltijat olivat olleet niin turhamaisen oloisia (kuten jotkut omat sisareni…). Neidot olivat istuskelleet rantakoivuissa ja -pajuissa peilaten itseään, levittäen koivun piristävää tuoksua ja kammaten hiuksiaan, kuten sisareni järven kivillä. Neidot olivat koristelleet hiuksiaan metsäkurjenpolviksi kutsumillaan violeteilla ja vaaleanpunaisilla kukilla ja kiherrelleet omahyväisesti. Nähdessään minut, he olivat nauraneet vihertävälle iholleni, jota peitti joistain kohdistaan ohut suomukerros ja hartioillani roikkuville märille, keltaisille hiuksille.
- Olet varmaankin tavattoman limainen, kuten kalat. Yököttävää. Hiuksesikin näyttävät likaisilta, he olivat sanoneet ja häipyneet hihittäen metsään. Minä sukelsin takaisin järven uumeniin ja menin istumaan eteläisen lahden puuntyngälle. Istuin siellä siihen asti liikkumatta, kunnes joku sisaristani tuli hakemaan minut viljelemään järven pohjan leväviljelmää.

Katson ympärilleni. Ohut sade kastelee takin, jonka Miska minulle antoi, ja tunnen hytiseväni hiukan. Miska näyttää jo aivan märältä, mutta häntä se ei näytä haittaavan. Pikkuhiljaa minua alkaa pelottaa Miskan liikkumattomuus. Haluisin mennä ja halata Miskaa - en tosin tiedä tekevätkö ihmiset niin -, koska hän on selvästi loukkaantunut ja murheissaan, turtunut, mutta en voi tehdä niin, koska vedenkansan parissa on loukkaavaa halata jotain muuta kuin oman perheensä jäsentä. Joten lopulta, kun päätän liikkua, kävelen vain nuorukaisen eteen ja tartun hänen käsistä, jotka yhä puristavat märkää vaatekappaletta.

Miska tuijottaa käsiämme yhä vihaisella ilmeellä ohikiitävän, mutta pitkän hetken, kunnes nostaa katseensa ja katsoo minua. Katson hän tiukasti silmiin, jos se saisi hänet tokenemaan. Hänen keltaiset, melkein oranssit silmänsä, ovat liikkumattomat ensin, mutta kun kurtistan Miskalle kysyvästi kulmiani, hänen silmänsä alkavat liikkua, ja hän vaihtaa katsettaan toisesta silmästäni toiseen. Lopulta hän räpyttää silmiään ja katsoo muualle. Hän nousee ylös ja sanoo hiljaisella, murtuneella äänellä, jossa on yhä häivähdys ärtymystä:
- Kiitos.
Nyökkään, sillä puhuminen ei ole vielä minun vahvin lajini. Tajuan nyt ymmärtäväni mitä Miska sanoi ja jostain sopukoistani ikään kuin muistan miten puhua. Mutta silti puheeni ei ole kovin selvää, vaikka Miska sitä ehkä kuitenkin tajuaa. Onneksi, jotta tajuamme edes jotain mitä toinen tarkoittaa.

Minun tekisi mieli kysyä mitä me nyt aiomme, mutta en tiedä aikooko poika ottaa minua mukaansa, minne nyt sitten meneekin. Toivon silti erittäin, älyttömän, hirveän paljon, että hän ottaisi minut mukaansa. Sillä en tiedä miten selviän tässä toisessa maailmassa ilman häntä. Vaikka jotenkin voin tuntea täällä oloni luonnollisemmaksi kuin järven uumenissa, en siltä tunne oloani kotoisaksi. Sillä en tunne tätä maailmaa. Ja pelkään sitä mitä seuraavaksi tapahtuu. En tunne tämän maailman sääntöjä. Pelkään rikkovani Tapion sääntöjä, esimerkiksi poimimalla jonkun kasvin, tai tekemällä jotain muuta luvatonta. Siksi tarvitsen poikaa kipeästi. En edes tiedä mitä voisin syödä, ja tosi asiassa minulla onkin jo kurniva nälkä. Jos hän nyt jättää minut olen yhtä kuollut kuten kelopuu vieressäni.
Putoan polvilleni ja jään katsomaan maahan, kuin nöyränä. Kuulen itseni rukoilevan äänettömästi, älä jätä minua.

- Venla ootko kunnossa? Miska sanoo ja kumartuu eteeni.
- Kylläh.
- Meidän pitäis kai jatkaa matkaa. Täällä ei oo mitään meitä varten, Miska sanoo ja kyykistyy eteeni kyynärpäät nojaten polviin. Sydämessäni pulpahtaa pieni helpotus ja kihelmöinti, kun tajuntaani iskeytyy sana meitä. Joten nuorukainen aikoo ottaa minut mukaansa. Päästän pakoltakin pienen helpotuksen huokauksen.
- Oletko varmasti kunnossa? Miska varmistaa.
- Täysshin, sanon ja nostan katseeni Miskaan. Miska kääntää katseensa pois ja käännän katseeni maahan. Mitä minä olen tehnyt? Olenko niin outo, ettei hän ei uskalla katsoa minua silmiin? Tai niin kauhean näköinen? En ole vielä muodostanut mielipidettä punaisista hiuksistani. Suomuton iho tosin tuntuu jo oikealta minulle.
Nousen seisomaan, ehkä loukattuna. Miska kääntää katseensa takaisin minuun ja tuntuu nöyrtyvän, kun näkee minun katsovan häntä ylhäältä vihamielisellä ilmeellä. Hauraan hetken ajan nuorukainen tuntuu nujerretulta, pelokkaalta. Aivan kuin voisin nujertaa hänet yhdellä puhalluksella.
Pudistan päätäni, kun tajuan mitä ajattelen.

- Mithä ajaddelet, ethä meidän pithäishi tehdä? Kysyn häneltä. Näen kuinka hän saa jälleen rohkeutensa ja nousee seisomaan minua pitempänä. Voisi kuvitella, että äskeiset roolit vaihtuisivat, mutta pidän pintani ja laitan kädet puuskaan. Pidän asemani ja Miska tuntuu yhä olevan hiukan hukassa mitä minun kanssani tekisi.
- En oikeastaan tiedä. Miehet joiden kanssa minä tulin ovat menneet. Vaihtoehtomme ovat mennä joko miesten perään, palata sinne missä minä asun, missä perheeni on, tai sitten lähteä vain jonnekin päättömästi. En tiedä, onko järkeä mennä perheeni tai miesten luo, sillä olen muuttunut hurjasti ja sinua he eivät tunne. Toisaalta vain metsässä harhaileminen voi viedä henkemme hetkessä. Mitä sinä arvelet?
- Minulla ei ole aavistustakaan. En tunne ketään väestäsi. Enkä tunne tätä maailmaa. Sinun on parempi tehdä päätös.
- En minäkään pysty tekemään sen parempaa päätöstä kuin sinä. Me olemme samassa veneessä, joten sinä voit yhtälailla päättää.
- En minä vain tiedä, tiuskaisen Miskalle. Miten hän voi muka arvella minun tietävän mitä tässä voisi tehdä? Minähän tässä enemmän hukassa olen.
- No, jonkun nyt jotain pitää päättää. Jollemme muka jää vain tähän seisomaan. Vai?
Seisomme paikoillamme jonkin aikaa ja tuijotan Miskaa uhmakkaasti silmiin, vaikka tiedän, että se kauhistuttaa Miskaa ja saa hänet tutisemaan housuissaan. Lopulta en enää jaksa, vaan astun hymähtäen, kädet yhä puuskassa Miskan ohi ja alan harppoa tallottua polkua pitkin vain johonkin suuntaan mihin jalkani vievät. Eihän minulla ole mitään määränpäätä, sillä elämäni on peruuttamatta muuttumassa, ja sillä ei ole tilaa järvessä elolle.
Näen sivusilmällä kuinka Miska nappaa maasta oudon, ruskean pökkelön- luulen sen olevan jonkinlaista ruokaa -, jonkinlaisen suipon astian täynnä nestettä, ja vaatekasan. Näen myös Miskan vinohymyn, kun hän harppoo perääni. Tunnen, että myös omille suomuttomille kasvoilleni nousee hymyn poikanen.

Metsä on niin uskomattoman kaunis.

En osannut rannalta käsin kuvitella läheskään mitään tälläistä. Tumman vihreät kuuset kohoavat polun vierellä ja varjostavat ja suojaavat polkua, vaikkei aurinko paistakaan. Sen sijaan pilvet vellovat yläpuolella raskaina ja saavat ilman tuoksumaan kostealta, vaikka tihkusade onkin jo loppunut. En saa tarpeekseni havupuiden vihreydestä, koivujen valkeista rungoista, sammalmatosta, ja maan joidenkin kasvien keltaisesta sävytyksestä, kuten jonkun kasvin, jonka oksista roikkuu sinisiä marjoja. En näe kukkasia, en edes niitä, joita metsänneidoilla oli hiuksissaan, vaan kaikki kasvit, joiden luulisin joskus olleen kukkaisia, ovat ruskean värisiä ja nuutuneita. Niiden tilalla on kuitenkin eri värisiä, oudon muotoisia maasta ponnistavia tötteröitä, jotka eivät kai ole eläimiä, mutteivät kyllä myöskään kasveja
- Mitä nuo ovat? Kysyn Miskalta ja osoitan näitä “tötteröitä”.
- Ne ovat sieniä, Miska selittää. - Ne ovat oikein maukkaita, varsinkin jos ne maustaa hyvin ja paistaa pannulla. Mutta jotkin sienet, kuten tuo, ovat myrkyllisiä. Varo niitä.
Katson kaunista punaista sientä, jonka päällä on valkeita pilkkuja. Se mikä juuri näyttää niin herkulliselle. Mph!

Jatkamme matkaa, minä edellä ja Miska perässä. Emme puhu mitään, ja minä en mainitse mitään siitä miten jalkojani särkee ja välillä tuntuu, etten voi jaksaa enää askeltakaan. Yritän sen sijaan keskittyä imemään sisääni metsän ihmeellisyyttä. Männyiksi kutsuttujen puiden rungot ovat yhä märät sateesta ja ylhäältä punaiset, haalea versio minun ja Miskan hiuksista. Väri on niin kaunis, että päätän pitää hiusteni väristä. Metsässä tuoksuu niin raikkaalta, ja eritavalla märältä, kuin järvessä. Joskus järven tuoksu on vähän kuin ummehtunut, mutainen, mutta metsän kostea, mehukas tuoksu saa hajuaistini kihelmöimään.

Haistelen ilmaa ja suljen silmäni. Tunnen oloni niin hyväksi. Kun avaan silmäni, ja katson vahingossa Miskaa, näen hänenkin katsovan minua. Ja hymyilevän silmillään, ehkä huvittuneesti. Tämä hetki kestää vain silmänräpäytyksen, sitten poika kääntää katseensa maahan. Minä meinaan kompastua, koska en huomaa Miskaa katsoessani puun juurta. Käännän nolona ja jälleen pettyneenä katseeni maahan, kuten äskenkin. Hyvä, maailmaa ihailemista tullut olo on tiessään, ja jalkojeni särkeminen ottaa taas vallan. Vedän taas huomaamattani kädet puuskaan.

En oikeastaan tiedä mihin suuntaan sitten olemmekaan menossa. Miska ei sanonut menemmekö me nyt sitten miesten perässä, hänen perheensä luo, vaiko vain jonnekin. Enkä minä kysy. Maailma veden yläpuolella tuntuu äärettömän isolta ja määrittämättömältä.

Tiedän vain, että maa alkaa kohota ylöspäin ja käveleminen on entistä raskaampaa. Käveleminen on todella paljon raskaampaa kuin uiminen. Huomaan jonkin ajan kuluttua, että niskassani on jotain märkää, samoin selässäni ja otsassani. Mutta ei sada. Kosketan otsaani jo jään katsomaan märkää sormeani. Mitä tämä nyt sitten on?
- Se on hikeä, Miska vastaa takaani, kuin lukien ajatukseni, - Sitä tulee, kun teet jotain raskasta, kuten kävelet ylämäkee. Tai myös sillon, jos oot hermostunu. Sä et varmaan oo koskaan tuntenut hikeä, koska oot elänyt vedessä?
- Ejn, vastaan ja jatkan matkaani. Hiki tuntuu epämiellyttävältä ja miellyttävältä samaan aikaan, sillä se muistuttaa minua järvestä. Jätän hien omaan arvoonsa.

Ei kestä enää kovinkaan monta askelta, kun vihdoin jalkani pettävät. Minä vain putoan maahan, mutta saan onneksi otteen maasta käsilläni, jotta saan suojattua kasvoni.
- Venla! Mitä sulle tapahtu? Miska kysyy ja tulee nostamaan minut pystyyn. Pakottaudun tunnustamaan hänelle vaikeasti, että oikeastaan minusta on jo pitemmän aikaa tuntunut, että jalkani pettävät alta.
- Ehkä me voisimme jo pysähtyä, koska emme ole syöneet, pitäneet pissataukoa tai mitään, vaikka on jo iltapäivä. Meillä on tätä leipää, joten voisimme syödä ja sinä voisit lepuuttaa jalkojasi.

Nyökkään ja istun läheiselle kannolle. Miska istuu vastapäätä olevalle kivelle ja aukaisee vaatteen, johon oli käärinyt sen ihmisten ruuan, joka leirintäpaikalla oli ollut. Tämä ilmaisesti oli sitä leipää. Poika taittaa leivästä pienen palan ja ojentaa sen minulle. Minä otan sen varovasti, sillä en tiedä mitä se on. Se on kuivaa ja aika pehmeää, ruskeaa, sitkoista ja sisältä huokoista. Haistan sitä ja en osaa kuvailla sen hajua millään aikaisemmin kokemillani hajuilla. Se saa kuitenkin veden kielelleni ja maistan sitä varovasti. Puren sitä hampaillani ja pyöritän sitä kielelläni. Se maustuu hyvältä. Hyvältä, mutta erittäin oudolta.
- Se on tehty jauhoista ja vedestä, ja jauhot on tehty rukiista, eräästä viljasta. Ei siinä ole mitään vaarallista, syö vain, Miska sanoo huvittuneella äänellä. Katson Miskaa pahastuneena, mutta oikeasti mieleni on hyvä. Syön lopunkin leivän.

Miska ottaa maasta niitä sinisiä marjoja, joiden lehdet ovat vihreän ja ruskean sävyisiä.
- Nämä ovat mustikoita, maista, Miska sanoo ja ojentaa minulle marjoja. Kun kätemme koskettavat, huomaan hänen kätensä olevan kostea, ehkä hikinen? Ei kai hän enää ole hikinen kiipeämisen jäljiltä? Onko hän kenties hermostunut?

Ajatukseni kuitenkin kiinnittyvät marjoihin kämmenelläni, ja jään katsomaan sitä kuinka ne värjäävät kämmeneni siniliilaksi. Marjat eivät paljoa haise millekään, tai jollekin mitä en jälleen osaa kuvata. Panen varovasti yhden kielenpäälleni. Murskaan marjan kitalakeni ja kieleni välissä, ja marjan mehu leviää suuhuni. Maku on outo, sellaista ei ole veden alla. Olen varma, että maulle on sana maan päällä, en vain tiedä mikä. Se saa makuhermoni kihelmöimään ja suljen silmäni nauttiakseni tästä uudesta, ihanasta mausta. Avaan silmäni, kun kuulen jälleen Miskan nauravan. Hymähdän hänelle, mikä saa hänet nauramaan yhä enemmän.

Kun olen syönyt pari mustikkaa lisää, ja nauttinut niistä yhtä paljon kuin ensimmäisestä, tunnen jälleen kuinka jalkojani alkaa särkeä.
- Ah, sanon nyrpistäen nenääni ja tartun toiseen kipeistä jaloistani.
- Sattuuko niihin pahastikin? Miska kysyy.
- Kyllä, tunthuu kuin niitsä vihlloisi sissältä, kuin jokhu pistellissi niitä, sanon ja yritän hieroa niitä.
- Anna kun minä yritän, Miska sanoo ja tulee polvilleen eteeni. Hän tarttuu jalkaani ja vetää sen lähemmäs itseään. Jalastani leviää kihelmöivä, hyvä tunne kehooni ja se lämmittää poskenikin. Nostan hiuksiani kasvojeni peitoksi. Poika hieroo jalkaani, ja se tuntuu auttavan.
- Kiitos, tuo auttaa. Se tuntuu jo paljon paremmalta, sanon. Miska katsoo minua hymyillen, mutta kun hän huomaa punan poskillani, hänenkin poskensa punehtuvat ja hän kääntää katseensa pois. Hän ei kuitenkaan lopeta hieromista ja hymyilen iloisena, vaikka poskeni punottaa, sillä tuntuu kuin veri alkaisi kiertää jaloissani.

Kun Miska on hieronut molempia jalkojani, hän lopettaa ja nousee seisomaan.
- Minun pitää, tuota… käydä tarpeillani… tai kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan, niin menen tuonne vähän syrjemmälle. Sillä aikaa sinä voit laittaa päällesi nuo housut ja tuon paidan tuossa kivellä, sillä vaikka ne eivät ole naisten vaatteita, ne ovat silti lämpimämmät kuin mitä sinulla on nyt päällä.., Miska sanoo ja punastuu jälleen.
- Niin, tuota minä menen nyt tuonne, Miska sanoo ja osoittaa jonnekin metsää. Hän kääntyy ja häipyy puiden taa. Tunnen oloni yksinäiseksi ja suojattomaksi, vaikka olenkin valtavien kuusten suojaama.

Nousen ylös ja otan vaatteet. Riisun Miskan takin ja minun vedonneidon haalean mekkoni ja jään hetkeksi ihmettelemään minun oudon, mutta kauniin väristä ihoani. Tunnen oloni siinä kodikkaammaksi.
Puen vaatteet monen yrityksen jälkeen kai oikein, sillä en ole ennen käyttänyt tällaisia vaatteita. Yritän vain ottaa mallia Miskan vaatetuksesta. Vaikka vaatteet ovat yhä kosteat sateen jäljiltä, ne tuntuvat lämpimämmiltä, kun saan jotain jalkojeni peitoksi. Lämpö saa jalkani tuntumaan paremmilta. Vaatteet tuoksuvat kai ihmiselle, eli minusta Miskalle. Hymyilen.

Polvistun maahan ja otan vielä pari mustikkaa. Hyvä maku saa minut sivelemään mustikkakasvin lehtiä, ikään kuin kiittääkseni kasvia. Yhtäkkiä kasvin keltaisen vihreä väri alkaa paeta lehden suoniin, ja sitä myötä lehtiruotia pitkin varvun varteen. Keltaisen alta paljastuu punaliila sävytys. Sama tapahtuu koko varvun lehdille.
- Mitä tapahtui?! Ajattelen ja kavahdan kauemmas. Jään tuijottamaan kauhun vallassa mustikanvarpua, jonka lehdet jäävät punaliiloiksi. Tapoinko minä sen?

Kun Miska jonkin ajan kuluttua palaa luokseni, en sano sanaakaan siitä mitä tapahtui. Ja pyydän Tapion nimeen, ettei hän huomaisi, mitä kasville hänen vierellään oli tapahtunut.



Miska

Kun ilta tulee, lämpötila laskee alemmas kuin aikaisempina iltoina. On pimeää, vaikka taivas ei ole täysin pilvessä. Untuvapilviä vain. Tärisen jo hulluna, vaikka tunnen ytimissäni, että tulisi vieläkin kylmempi pian. Kaipaan kodin lämpöön. Miehet varmaan lämmittävät juuri jossain nuotiota, mutta minun huonolla taidolla ja märillä puilla se ei onnistu. Palelemme molemmat, katselen huolissani, kun Venla köhii vieressäni ja ei jaksa pitää silmiään kuin puolitangossa. Hänen huvittava ihaileva katseensa oli kaikonnut, ja innokas ilme hävinnyt. Venla oli muutenkin jotenkin pelokkaan näköinen. Mahtoiko häntä pelottaa metsä? Onhan tämä kai hänelle jotain aivan uutta. Minuakin totta puhuen pelotti, vaikka en halunnut myöntää sitä. Metsän eläimetkin tunsivat nälkää, enkä syyttäisi heitä, vaikka nälkä ajaisi heidät syömään meidän kylmät ruumiimme. Ehkä se susi joka minut metsässä näki, oli seurannut minua ja suunnittelisi jossain puiden takana meidän saalistusta. Vaikka jotenkin tyhmästi ajattelin, että susi ei tekisi minulle pahaa. Ehkä siinä oli jonkinlaisen haltijan sielu, tai jotain sellaista, sillä eihän eläimet sielua omista. Olen ainakin jotenkin varma, että susi oikeasti katsoi minua tuntien.

Matkaamme vielä pitkänkin matkaa ennen kuin pysähdymme kuivakankaiseen metsään, ja istuudumme kanervaiselle maalle. Venla melki romahtaa maahan, ja ottaa käsillään tukea maasta, samaan aikaan kun pitelee otsaansa. Nousen ja kävelen hänen luokseen. Venla ei jaksa edes katsoa minua, kun kyykistyn hänen eteen ja painan itse käteni hänen otsalleen. Ja se on selvästikin kuumempi kuin sen pitäisi olla.
- Venla, sinulla on kuumetta.
- Hmm..? Mithä se on?
- Niin kuin tuota… ylilämpöä. Olet kipeä. Sinua varmaan väsyttää ja raajojasi ehkä särkee?
- Jooh, hän sanoo ja katsoo minua surkeina silmiin. Paina käteni lohduttavasti hänen toiselle kädellä ja yritän rohkaista häntä hymyilemällä. Yritän olla huomioimatta vapinan, jonka kosketus aiheuttaa. Suuta kuivaa, kun Venla on näin lähellä. Taidan olla aika kokematon naisten suhteen. Syytän tästä kuitenkin, sitä mikä aiheutti meille nämä hiukset ja Venlalle kissankultaiset silmät, joilla hän minua katsoo ja minulle nämä keltaiset silmät. Väitän päässäni, että se on suurin syy siihen, että pelkään katsoa, koskettaa, hipaista, vilkaista, hymyillä, haistaa ja puhua Venlalle. Hän salpaa hengitykseni. Siksi yritän vältellä Venlaa. Vaikka eihän siinä ole mitään järkeä. Ja kai osana on myös tämä hulluus, että Venla on vedenneito. Tai oli. Mikäli muistan Venlan niin sanoneen.

Venla katsoo silmiini pohtien, ja kavahdan hiukan taakse päin. Venla koskettaa kevyesti kädellään kasvojani ja kääntää päätään. Silmäni suurenevat ja paniikki iskee. Mitä hän aikoo? Mieleni tekee paeta. Tai sitten ei. Sitten Venla avaa suunsa:
- Sihnun silmäs, ne ovat suhdn silmät, hän sanoo ja koskettaa luomeani.
- Suden? tarkennan.
- Niin, suden keltaiset silmät, Miska, hän sanoo huomattavasti kehittyneemmällä kielellä. Minullako suden silmät. Sehän on outoa. Tai, jos ottaa kaiken muun huomioon, ei nyt niin yllättävää. Eihän Venla kai kuitenkaan koskaan ole nähnyt sutta, joten onkohan hän edes oikeassa. En kuitenkaan voi silmilleni mitään.
- Sun silmäsi taas on kissankultaa, sanon. Venla irrottaa kylmän kätensä kasvoiltani ja koskettaa omaa silmänsä alaluomea. Ihoni jää kihelmöimään hylättynä.
- Kisshankultaa? hän kysyy.
- Niin, sellaista kultaista eli hohtavan maan keltaista väriä.
Venla hymyilee, vaikka aistin hänessä surumielisyyttä.
- Särkeekö jalkojasi taas? kysyn. Venla nyökkää ja kohauttaa olkiaan samaan aikaan, joten oletan, että hänen jalkoja ei ainakaan kovin paljoo enää särje. Kai se nolo jalkojen hieronta jotain auttoi.
- Minä lähden hakemaan jostain kuivia risuja, jotta saisimme tulen, ja jotta sinä saisit lämpöä. Jos niitä nyt jostain löytyy. Sinä pysyt täällä ja lepäät, sanon ja otan käteni pois hänen kädeltään. Käteni sisäpinta on kostunut ja kuivaan sen housuihini samalla, kun kävelen metsän siimekseen.

Löydän lopulta metsästä tarpeeksi kuivia oksia. Metsässä kelluu jonkinlainen sumun tapainen, mikä saa maan ja puut kostumaan. Omiinkin punaisiin hiuksiin tarttuu pieniä vesipisaroita. Kosteus menee luihin ja ytimiin ja hytisen. Metsä on tyystin hiljainen, mitään ei kuulu. Linnut ovat hiljenneet, muita eläimiä ei kuulu, ainoa ääni kuuluu omista askelistani ja hengityksestäni. Tunnen olevani lähempänä metsää ja metsänväkeä, ja haltijakansaa kuin koskaan aikaisemmin. Pohdin liikkuuko jossain lähistöllä metsänhaltija, joka tarkkailee mitä teen hänen metsälleen. Ja tarkkaileeko metsän väki tuota hentoa tyttöä, tai neitoa, joka istuu kauempana yksikseen ja on jotain mitä metsässä ei koskaan aikaisemmin ole liikkunut. Ovatkohan metsänneidot yhtä kauniita kuin hän, vai ovatko metsän piiat kateellisia nyt punatukkaiselle vanamonkukalle, joka on vain heikosti juurillaan kiinni maassa, valmiina kiskaistavaksi pois? Tämä ajatus saa minut kiiruhtamaan.

Kaivan jo taulaa taskustani, kun eteeni hyppelee hädissään metsäjänis.
- Mikä vialla? kysyn jänikseltä. Jänis hyppii yllättävän lähelle pelkäämättä minua laisinkaan. Kyykistyn ja kosketan varovasti, ilman kunnon harkintaa jänistä. Jänis antaa minua koskettaa sitä, mutta ponkaisee nopeasti pois kosketettuani sitä. Nousen ylös ja jään ihmettelemään. Jänis laskee päänsä ja huomaan miten sen hengitys hidastuu. Minulla iskee pakokauhu, onko jänis muka kuolemassa? Jäädyn paikoilleni.
Jänis pysyy täysin paikoillaan ja minun hengitykseni kiihtyy samalla kun sen yhä heikkenee. Sitten alkaa taas tapahtua kummia - joita minusta on tapahtunut jo tarpeeksi; Jäniksen turkin juuresta alkaa näkyä valkoista hehkua. Valkoinen sävytys kiipeä jäniksen turkkia pitkin salakavalasti, kuin hämähäkki ihoa pitkin. Pian koko jäniksen turkki on muuttunut valkean lumen väriseksi, ja vain hiukan ruskeaa sävytystä, kuten kevätlumella, voi näkyä jossain kohdin.
Sitten - kuin ukon armahtamana - jänis nostaa päänsä, vilkaisee minua pupun silmillään ja hyppii pois. Lopulta, kun hengitän vihdoin kunnolla, liikun itsekin pois puiden alta takaisin Venlan luo.
Kun heikko, vain himpun lämmittävä tuli rätisee puiden päällä olen lopen uupunut - ainakin ulkoisesti. Sisällä ajatukseni kiitävät jäniksessä ja sen turkissa. Kun suljen silmäni näen Venlan hiusten muuttuvan kirkkaan tumman punaisesta valkeaksi. Pudistan päätäni näön jälkeen. Kaipaan todella jotakuta, jolle puhua. Venla on ainoa vaihtoehto, mutten raaskisi pelästyttää häntä lisää. Ja en tiedä ymmärtäisikö Venla edes mikä siinä olisi niin outoa.

Venla makaa jo liikkumatta tulen äärellä, ja varmistan jatkuvasti, että hän vielä hengittää. En halua jäädä yksin, en ilman häntä.
Päätän itsekin painua maaten, vaikka tulta pitäisikin valvoa, mutta en usko tulen leviävän, ja uskon minun olevan viisasta levätä. Menen maate tulen lähelle, niin, että se lämmittää edes hiukan. Ja nukahdan, vaikka silmissäni pyöriikin kauhukuivia.

Herään joskus yöllä, ilman mitään tiettyä syytä. Venlan pää on vasten vatsaani. Nostan ylävartaloni käden varassa ja katson olentoa vierelläni. Vatsassani muljahtaa, mutta en anna sen häiritä. Hänhän vain nukkuu. Valkea on jo sammunut ja enää hiilloksen hehku näkyy. Hän kai heräsi kylmään ja tuli viereeni. Ja eihän siinä mitään. Nukuimmehan jo aikaisemminkin lähekkäin ja kylässä perheessä nukutaan usein lähekkäin, jotta pysytään lämpiminä. Mietin pitäisikö Venlan otsaa koittaa, mutta en henno koskea häneen, jottei hän herää. Minä pystyn haistamaan Venlan, mikä on outoa. Hän haisee, tuoksuu, mustikoille, ahvenvitalle, vedelle tietysti - tosin enemmän sateelle kuin järvelle - ja jollekin makealle, mikä on kai hänen ominaishajunsa. En ole kyllä haistanut ketään koskaan näin hyvin. Tunnen pieniä, lämpiä, tuulahduksia vatsassani, kun Venla hiljalleen hengittää. Hän saa minut hymyilemään.

Asettaudun takaisin makuulle ja kuuntelen Venlan hiljaisia hengenvetoja. Miten kauan hän onkaan hengittänyt ihmisen ja maanpäällisen väen tavoin? Vasta pari päivää. Hän on kuin vastasyntynyt vauva. Vaikkakaan tunnen, ettei hän ole niin tietämätön. En tiedä miten paljon veden alla maanpäällisistä asioista puhutaan. Tavallaan Venla on yllättävän rauhallinen, vaikka tämä kaikki onkin hänelle täysin uutta. Vaikka enhän minäkään ole koskaan aikaisemmin selvinnyt yksin, ilman kyläläisteni apua. En ole aikaisemmin huolehtinut kestäkään. Varsinkaan naisesta. Tai tyttösestä. En tiedä miten vanha Venla on. Värähdän, kun tajuan, että Venla voi olla vaikka kuinka vanha. Enhän minä tunnu haltijoiden ikiä. Muuten hän tuntuu aikalailla minun ikäiseltä. Niin henkisestikin.

Koskettelen Venlan hiuksia. En tiedä miksi teen niin. En saa nukuttua. Voin kuulla hiljaisen maahengityksen. Sen huomaamattoman kuhinan. Minua ei kuitenkaan häiritse tai pelota pimeän metsän salat. Venlan hiukset ovat vähän kosteat illan sumupilven jäljiltä, mutta silti sileät ja hohtavat. Siis ne kirjaimellisesti hohtavat hiukan. Toivottavasti jokin peto ei nää meitä. Jotenkin se huvittaa minua ja myhäilen itsekseni, kun sivelen maassa lojuvia hiuksia.
Tämä tilanne on koominen. Olen yksin metsässä, ilman ketään, jota olisin tuntenut viikkoa pitempään. Olen yksin naisen, tytön kanssa. Ja kaiken lisäksi vielä haltijan, veden haltijan. En olisi uskonut tätä, jos se olisi kerrottu minulle kuukausi sitten. Olisin nauranut. Mitenköhän Mallan naama venähtäisi. Miten paljon isäni tuohtuisi jos näkisi miten olemme tässä nyt. Lähekkäin. Siveetöntä, koska neito ei ole puolisoni. Eikä koskaan voisi ollakaan. Ei haltijoita voi naida.

Hyvä oloni liukuu pois kuin vesipisara lehdeltä. Jään tuijottamaan saavuttamatonta Venlaa. Olen hukassa. En tiedä missä perheeni, miehet ovat. Olen muuttunut ja todennäköisesti, vaikka löytäisimmekin miehet, he pelkäisivät minua ja karkottaisivat pois. En siis tiedä, mitä edes jahtaamme. Pakkohan joku päämäärä meillä on olla. Muuten olemme lopullisesti hukassa. Ja en halua, että Venla menettäisi toivoaan. Hänelläkään ei ole enää mitään. Hän ei voi edes yrittää palata takaisin kotiinsa.

Minusta tuntuu, jossain pääni sisäisessä kolossa, että minun pitäisi kantaa kaunaa Venlalle, sillä jos häntä ei olisi, kaikki olisi normaalisti. Ja hyvin. Vaikka olen tuntenut Venlan vasta, mitä, kaksi päivää, pidän hänen läsnäolostaan. Käteni siirtyy hiljalleen tekemään pyörteitä Venlan päähän. Vain niin kevyesti, ettei hän huomaa tai herää siihen.
Ja eihän todellakaan tämä ollut Venlan syy. Minähän se lähdin häntä etsimään, vaikka tiedän varsin hyvin, että meitä ihmisiä ylemmät olennot pitäisi jättää rauhaan. Mutta kun olin nähnyt Venlan ensimmäisen kerran, en saanut häntä pois päästäni. En ole koskaan kuullut, että mitään tälläistä, näin taianomaista voisi tapahtua haltijan ja ihmisen kohtaamisesta. Olin jopa kuullut, että ihmismiehet olivat tehneet metsänneidoille lapsia, ja siitä oli aiheutunut jotain pahaa miehille, mutta mehän olimme vain koskettaneet! Miksi, miksi tämä oli tapahtunut. Mikä, tai kuka oli tämän hulluuden takana? Kuka halusi, että joutuisimme tähän tilanteeseen, näin lähekkäin, rikkomaan toistemme elämät yhdessä hetkessä. Vaikka voinko sanoa olleeni onnellinen kylässä?

Kylä oli ollut minulle lapsena hyvin tärkeä paikka. Olin elänyt tiiviisti yhteisömme turvissa, tehnyt kaiken mikä oli käsketty, leikkinyt muiden kanssa. Mutta kun oli kasvanut, olin kasvanut eroon kylästä. Ja sen ihmisistä. He eivät merkinneet minulle koskaan niin paljon kuin muille. Halusin olla yksin, mutta sitten taas en yksin. En ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, kylän ihmisten joitakin tekoja, tapoja, perinteitä ja ajatuksia. Kuten sitä mitä miehet nytkin parhaillaan tekivät. Kaipasin aina metsään, halusin oikeasti olla lähellä tätä kaikkea. Koskettaa, haistaa, maistaa, kuulla ja nähdä sen. Kunnolla. Tavalla, jota kylässä ei tavata.
Tietysti luonnon kunnioitus on heille tärkeää; he saavat siitä kaiken mitä tarvitsevat, elävät siitä ja nauttivat siitä. Mutta haluavat kuitenkin olla jotain korkea-arvoisempaa kuin se, jotain mitä metsänhaltijat ovat meille. Minä haluan olla osa tätä kaikkea, mitä näen. Haluan kuulua siihen. Tavallaan tämä on sitä mitä olen halunnut jo monen monta kesää ja talvea. Vaikuttaa tähän ja auttaa metsää elämään.

Kosketan kevyesti Venlan selkää. Tunnen pyöristyneestä selästä ulospäin tuntuvan selkärangan ja tuntuu kuin pystyisin aistimaan Venlan hengityksen ja sydämen lyönnit vain kevyestä hipaisusta. Olikohan Venla onnellinen? Oliko hänellä puoliso, vanhemmat, sisarukset, ystävät, arvostus ja paikka veden alla? Jos hänellä oli puoliso, niin oliko hänellä jopa lapsia? Lopetan hetkeksi kosketuksen. Oliko tämä neito kenties jo synnyttäjä? Olinko ryöstänyt joltain lapsilta äidin? Kuten jo olin tajunnut, en tiennyt miten vanha Venla oli. Hänellä voisi olla vaikka kuinka monta lasta.
Venla liikahtaa hiukan ja painaa päätään vatsaani vasten kovempaa. Jännitän automaattisesta vatsaani ja unohdan hengittää. Heräisikö hän, ja pitäisikö minun esittää, etten ollut ollut missään vaiheessa hereillä?
Sen sijaan Venla mutisee itsekseen jotain ja huokaisee. Kuuntelen tarkemmin.
- Mhhmm… Katso minua. Olen tässä. Hhhhh.. Näetkö minua Miska? Äghhh…, Venla huokaisee vielä kerran, asettuu ja tulee hiljaista.

Olenko vaikuttanut näin häneen? Onko välttelyni häirinnyt häntä? Hän on huomannut minun välttelyn. Poskiani kuumottaa. Ja toisaalta tunnen omahyväisyyttä. Pieni hymy kiipii huulilleni ja suljen silmäni, vaikka tiedän, että on turha kuvitellakaan mitään. Ja mitä edes kuvittelisin.

Näen edessäni Venlan käden, hänen päänsä nojatessa hänen kyynärpäätään vasten. Ojennan oman käteni ja otan häntä kädestä.
- Älä huoli, kyllä minä sinut näen. Pidän sinut turvassa, kuiskaan ja suljen silmäni, unohtaen koko iltaisen jänisjupakan.

Juuri ennen kuin vaivun uneen olen näkevinäni keltaiset silmät puiden rajassa. Uniharhoja.




Venla

Olin aina elänyt maavedessä, mutta salaa unelmoin suuremmasta. Veden kansan parissa sanotaan, että kun joku heistä kuolee, niin me muutumme uduksi ja leijumme suurempiin vesiin. Mereksikin sitä kai kutsutaan. Minä olin unelmoinut joskus pääseväni osaksi jotain suurempaa. Merta joka jatkuisi ikuisuuksiin ja kestäisi ikuisuuden. Saisin rauhan, niin kuin muutkin meistä.
Mutta nyt ne muut ovat he.
Minä olen vain minä.
Tai minä ja Miska olemme me, ajattelin tuntien toivon ja ilon kurkkaavan sisälläni. Tunsin silti - nyt totuttuani tähän - olevani paremmin arvostettu ja kaivattu kuin koskaan. Vaikka en ollut varma. Eilen Miska oli käyttäytynyt niin välttelevästi, mutta kun nyt heräsin oli hän lähempänä kuin miten lähelle yöllä olin mennyt. Ja Miskan käsi oli kädessäni. Ja muutenkin ihollani kulki mukava kutina.
En irrota hänen kädestään ennen kuin hän alkoi herätä.

Nousen ylös ennen kuin Miska on täysin hereillä, sillä päätän käydä tarpeillani. Ja kaipaan metsää. Ja itsekseen oloa. Nyt minulla ei enää ole järveä, missä tiedän paikat, joissa ei ole ristinsieluakaan, mutta nyt minulla on käytössä koko suuri metsä.
Kipitän metsään, ja huomaan jalkojeni vahvistuneen. Enää jalkojani ei särje, niille painon laskeminen. Kävely, hyppely, tuntuu mukavalta. En tajunnutkaan, tai en usko kenenkään vedessä asustavan tajuavan, miltä tuntuu kävellä. Tehdä jaloilla muuta kuin potkia, jotta pääsisi eteenpäin. Olen aivan varma, että kävelevät metsän eläimet ja oliot, eivät tajua sen hienoutta. Tai aina muista.

Katselen ympärilleni, ehtimättä katsoa kaikkialle minne haluan. Näen vierelläni sienen, muistaakseni peikonmaljan, jos se oikein oli. Miska on opettanut kävelymatkoillamme minulle kasvien ja eläinten nimiä, ja kysyn jokaista pienintäkin eliötä, jonka näen ensimmäistä kertaa. Haluan tietää kaiken. Kaiken. Luonto maan päällä on ihmeellistä. Veden alla kaikki tuntui vanhalta, kaksiulotteiselta. Täällä näen joka hetki uutta. Näen koko ajan kasveja ympärilläni. Osan tunnistan, kuten tuon hoikkaröllin tuossa. Tuolla on turri -, seinä- sekä karhunsammalta. Tuolla männyssä sormipaisekarvetta ja sen vieressä peikonnahkaa. Maassa on aurinkohaarakasta ja sen vierellä lehtien alla menehtynyt nunnamittari. Nostan hiukan lehtiä kuolleen perhosen ympäriltä, mutta en uskalla ja raaski koskea siihen. Annan sen levätä rauhassa sen viimeisessä leposijassaan, niinpä laitan lehdet niin, että se pysyy niiden alla ja palaa maan tomuun lehtien mukana. Nousen ylös. Näen puusta toiseen liitävän liito-oravan oksistossa. Niiden silmät pelottavat minua. Kasvit ovat mukavampia: ne ovat rauhallisia ja seesteisiä. Siitä minä pidän.

Aurinko siivilöityy puiden välistä luoden punaisia viivoja metsän maahan. Astelen niillä ja sitten taas välttelen niitä. Valo ja ilma ovat lumoavat. On jälleen lämpimämpää. Minusta se tunne, kun aamuaurinko häikäisee silmäni, tuntuu ihanimmalta kuin mikään. Punainen valo on kaunista. Kauniimpaa kuin maatuva ruskea. Vaikka onhan sekin ihan kaunista. Tarpeekseni olen saanut vihreästä. En toki mäntyjen lehvästöjen syvästä vihreästä, mutta vaalean vihreästä: se tuo mieleeni entisen elinympäristöni. Menneisyyden, josta olin yhtäkkiä kasvanut irti. Tämä maailma oli liian houkutuksia täynnä.

Hoen mielessäni niitä kaikkia uusia lajeja mitä olen oppinut Miskalta, tuolta ihmispojalta, metsässä asuneelta - jota tavallaan kadehdin:
Ruususiipisirkka, ahma, kalliossulkanen, suvikellokiiluri, röllikeijukas, röllihoikka, aarniseppä, himmihiippo, laikkujumi, hiidenlahokirsikäs, erakkokuoriainen, ilves, outopäpsiäinen, vähämustakeiju, rusovanukka, metsänemä, mehiläishaukka, karhu, kuoppajänönkorva, kuukkeli, salokääpä, härmämörsky… Niitä on niin paljon!

Näen silmäkulmassani liikettä. Katsahdan puiden välissä pienen menninkäisen, joka tuijottaa minua silmiin täysin häpeämättä. Sen vihreät kädet ja kynnet ovat tarttuneet mäntyyn kuin hauen leuat saaliiseen. Se osoittaa minulle sanansa:
- Mikäs sää oikein oot?
- En oikeastaan tiedä, sanon, sillä se on totta, - tulen Ahdin valtakunnasta, mutta en ole enää veden väkeä.
- Etpä näemmä, kun kerran siinä seisoskelet, Menninkäinen toteaa käkättäen ja irrottaa puusta. Se lähestyy minua tarkkaillen.
- Ootte molemmat jottain, mitä ei ole ollu aikaisemmin.
- Molemmat? minä kysyn.
- Niin, sinä ja se miekkonen, joll on kans semmoset kirkkahan punaset hiukset.
- Hän on entinen ihminen, sanon.
- Jaa, teissä o metsän hehkua, haltijataikaa, jota ei o tavallisissa kylän talliaisissa. Oon varma, sill sellasii mä tässä just vähäsen aikaa näin.
- Näitkö sinä ihmisiä? Miesjoukon kenties? Metsästämässä?
- Jo, kyllähän niit siitä ohi kulki. Metsän rauhaa uhaten. Menninkäissuku vihaisena sitä katso, sinipiiat vaan hihitellen. Sellasia pinnallisia letukoita ne hupakot o.
- Millon sinä niitä miehiä näit?
- Emmää tarkkaan ossaa sannoo…
- Se on tärkeää mehkäinen, se on tärkeää.
- Oli se päivä tahi pari taakse. Hitaasti kulkihi.
- Minne päin ne kulkivat?
- Hitaasti nuo pohjolaan kulkihi.
- Kiitos, kiitos, sanon ja lähden juoksuun. Minun pitäisi päästä Miskan luo.

Juoksen, niin nopeaa kuin uusilta jaloiltani pääsin, ja työnnän nuoria pihlajan varsia edestäni, niin että lehdet puista putoilivat. Sitten huomaan jotain järkyttävää ja pysähdyn. Käännyn hitaasti ympäri ja katson reittiä mistä olin tullut. Äsken vielä ruskean ja vihreän sekoittaneet pihlajat olivat muuttuneet. Niiden lehdillä palaa himmeän punainen hehku. Ei sellaista punaa kuin hiuksissani, mutta haaleampaa punaa. Leukani loksahtaa auki ja kauhistun, tuntien sisälmyksieni kurtistuvan kokoon. Vedän käteni hiukseni lävitse, ja mietin mitä tehdä. Vaikka tämä tuntuu kamalta, ja voin jo tuntea Akan, Raunin, Ukon puoliso vihat päälläni (Olen juuri vahingoittanut hänen suojelemiaan nuoria vesakoita), en voi olla ihailematta pihlajia. Ne näyttävät kauniilta. Eivätkä ne näytä kärsivän. Kosketan yhtä puuta, ja tunnen sen tyytyväisyyden. Olen näkevinäni heikon hehkun, joka paistaa maasta, sen sisässä olevassa juurakossa. Hehku on lehtivihreää.
Kuin elämä olisi paennut sinne.

Palaan Miskan luo, kun olen toennut. Hän istuu vasten puuta ja katselee käsiään. Hän näyttää kuin pikkuvetehiseltä, joka tajuaa ensimmäistä kertaa omistavansa kätöset.
- Miska, kuule Miska, sanon ja juoksahdan Miskan eteen.
- Mitä? hän kysyy, katsoen minuun ja hymyillen. Sisässäni pulpahtaa.
- Hyviä uutisia, emme ole enää kaukana miehistä! Ne ovat kuulemma vain päivän parin edellä meistä, ne kulkevat kohti pohjoista. Tämä tarkoittaa, että voimme löytää heidät pian. Saamme ruokaa ja kaikkea? Tajuatko Miska?! Kysyn innoissani. Miska vain tuijottaa minua suu auki:
- Joo, tota hyvä juttu, mä vaan vähän hämmennyin. Sillä, Venla, sähän puhut ihan täydellisesti! Siis kuin oisit aina puhunu noin.
- Jaa, no hyvä, sanon ja naurahdan. Tuntuu hyvältä, kun kielimuuri on hajonnut. Ja ehkä ylpeä itsestäni, että olen löytänyt maanpäällisen kielen jostain mielestäni. En vain tiedä osaisinko enää veden kieltä.
- Etkö ole innoissasi, Miska?
- Ai, siitä että osaat puhua normaalisti? Tietysti.
- Ei kun siitä, että miehet ovat niin lähellä?
- Aa, joo… Hetkonen, mistä sä semmosta tiiät? Miska kysyy, ja kerron hänelle menninkäisestä. Miska on yllättynyt siitä, että olen nähnyt menninkäisen. Ne eivät kuulemma yleensä esittäydy niin helposti.
- Kai meidän pitää sitten kiirehtiä, Miska sanoo, mutta tuntuu epävarmalta. Kasaamme vähäiset tavaramme ja lähdemme kohti pohjoista.

Iltapäivällä alkaa sataa. Sade on kylmää ja satuttavaa, joten päätämme parhaaksemme mennä suuren, tuuhean kuusen alle suojaan, jotta emme vilustuisi pahemmin. Minulla on vieläkin hiukan huono olo eilisestä kuumeesta, enkä halua sitä uudelleen. Painaudumme vierekkäin Miskan kanssa, ja varon koskettamasta mihinkään. Paitsi Miskan kämmenselkää omallani.

Laitamme tyhjän pullon, jossa ollut neste on jo juotu, sellaiseen paikkaan jossa se täyttyy mahdollisemman helposti sadevedestä. Syömme viimeisen palan leipää, jonka Miska löysi hylätyltä leiripaikalta:
- En oikeastaan tunne enää kovaa nälkää, ainakaan niin paljon kuin ennen. Normaalisti tällaisessa tilanteessa vatsa kurisisi jo kovasti, Miska toteaa ahmaisseissaan viimeisen palan.
- Niin minullakin, vastaan.

Pullo todellakin täyttyy, sillä sade jatkuu kylmänä koko loppupäivän. Joskus iltahämärissä nukahdamme. Herään joskus yöllä kauheaan pissahätään. Nousen varovasti ja menen puun toiselle puolelle siltä varalta, että Miska herää. Näen Kuuttaren vahvimmillaan taivaalla. Tänään Rahko ei ole syönyt palaakaan Kuusta, vaan kuu voi loimuta koko voimillansa. Tunnen Kuuttaren rohkaisun. Se vahtisi, ettei meitä häirittäisi koko yönä.
Palaan Miskan luo, upotan käteni hänen kätensä ja kylkensä väliin. Katson hiljalleen nukkuvaa Miskaa ja suutelen häntä poskelle. Poski on kostea ja lämmin sateen jäljiltä. Asetan pääni hänen olkapäälleen ja nukahdan.

Aamurusko valaisee kuuset niin, että niihin jääneet vesipisarat luovat oksiin hopeisen reunuksen. Vaikka maa allamme on märkä sateen jäljiltä, tunnen että tästä päivästä tulisi lämmin. Luultavasti kesän viimeinen.

Nousemme ylös ja jatkamme matkaa. Pitkästä aikaa tunnen lämpimän veren virtaavan sisälläni. Ennen minun vereni oli kellertävää, mutta nyt en tiedä minkä väristä vereni on. Onko se samanlaista kuin ihmisillä, vai haltijoilla, vai jonkun aivan muun väristä? Kun pysähdymme lepäämään ja Miska häipyy jonnekin, minä otan maasta terävän kiven. En voi mitään uteliaisuudelleni, vaan viillän pienen viillon nimettömääni. Puristan sormea ja katson veren väriä. Se on jotain vaikeasti kuvailtavaa. Siinä on hiukan vanhaa keltaista väriä, mutta enimmäkseen väri on vihertävä. Samanlaista kuin puiden lehtivihreä. Pyyhkäisen sormeni tippuneeseen lehteen ja toivon verenvuodon loppuvan.

Keskipäivällä saavumme metsän läpi lähteelle. Tavallisen sekametsän takaa ilmestyy kirkasvetinen, syvä lähde. Sitä ympäröivät kuuset, jotka eivät varjosta lähdettä. Sen sijaan aurinko valaisee kirkkaan lähteen ja pystyn näkemään sen pohjan ja kohdan, josta maan sisäinen vesi pulppuaa. Laitan käteni veteen ja varmistan, ettei lähde ole kenenkään koti.
- Vesi on yllättävän lämmintä, sanon Miskalle. Hän upottaa myös kätensä veteen ja nyökkää.
- Me voitaisiin ottaa vettä tästä ja käydä vaikka pesulla. Mä ainakin kaipaisin kunnon pesua, Miska sanoo. Minä epäröin, sillä muistan vielä sen kauhun, kun viimeksi olin vedessä.
- Eikö meidän pitäisi kiirehtiä miesten perään? Kysyn.
- Ei meillä ole kiirettä, hän sanoo värittömästi ja nousee ylös.
- Kumpi ensin?
- Mene sinä, sanon ja nousen itsekin ylös. Katson Miskaa ja toivon ettei pelkoni paljastuisi.
- Menen vaikka keräämään sieniä, kertoisitko mitä etsiä? sanon ja Miska kuvailee minulle jotakin sienilajia. Sanon palaavani vähän päästä, niin että Miskalla olisi hyvin aikaa kylpeä. Lähden.

Keräilen metsässä sieni auringon polttaessa käsivarsiani. On miltei oudon kuuma. Enkä pidä siitä.
Ehkä on hyvä mennä pesulle. Olenhan kuitenkin aina pitänyt uimisesta. Ja muutenkin olo on likainen ja pahanhajuinen. Maalla liikkumisessa on se huono puoli, että hikoaa ja lika ei puhdistu pois, kuten vedessä. Vesi tuntui mukavalta lähteessä. Raikkaalta, mutta lämpimältä. Ja sileältä, vetreältä ja iloiselta.

Mietin Miskaa ja hänen käytöstään. Hän hidastelee ja on välttelevä, kun kysyn syytä. Minusta tuntuu jo, ettei hän ole niin iloinen tietäessään miesten olevan lähellä. Minähän se loppukädessä päätin, että lähdemme miesten suuntaan. Ainakin sinne jalkani meidät veivät. Ehkei se Miskasta olekaan enää hyvä idea. Ihmisethän voivat olla niin aggressiivisia kuin tarinat kertovat. Miska on ehkä vain poikkeus sillä, että hyväksyy minut - vaikkakin onhan itsekin minun kaltainen. Mutta kai miehet nyt Miskaa niin paljon ikävöivät, että hyväksyvät hänet. Kai?
Mietin ikävöidäänkö minua. Mietin siskojani, isääni, Veikkoa… Mitäköhän Ulpukkakin ajattelee. Luuleeko hän minun kuolleen? Petinköhän minä Veikon? Sanoin jo miltei tulevani hänen puolisokseen. Mutta näin tässä kävi. Tiedän Veikon välittäneen minusta suuresti, ja minun pettäneen hänet. Toivon kovasti, ettei hänelle ole käynyt kuinkaan, vaan että hän on löytänyt itselleen puolison. Ja, että Sirviö on kadonnut rannan mutiin, kenenkään ikävöimättä.

Karistan ajatuksen entisestä ja keskityn keräämään sieniä. Niille ei sentään tapahdu kosketuksestani mitään.
Pian mukaani ottama harmaa vaate, johon olen sienet kerännyt, on täynnä. Käärin valahtaneet housun puntit ja lähden takaisin. Kai Miska on jo valmis. Minun on kohdattava sukuni elinvoima.

Kävelen yli kantojen ja juurten ja kaatuneiden puiden, ja kuulen jo kaukaa liplatuksen ja näen välkehdinnän vedessä. Näen Miskan seisovan lähteen reunalla. Hän tuijottaa ylös puiden yläpuolelle ja on liikkumaton. Hän on edelleen alaston ja päätän jäädä siihen, sillä ihmiset tuntuvat olevan paljon arempia alastomuutensa suhteen kuin me. En halua pelästyttää Miskaa.
Miska on vaatteidensa alla hintelä. Harteikas kylläkin. Hänen ihonsa on kauttaaltaan vaalea, valossa miltei valkoinen. Lapaluiden tekemät uurteet selässä näkyvät selvästi ja Miskan pohkeilla on selvästi kävelty. Kun Miska alkaa jälleen liikehtiä, käännyn ympäri katsomaan metsään, jotta Miska saa olla rauhassa.

Menen Miskan luo, kun olen varma, että hän on valmis. Minut nähdessään hän nousee kiveltä, jolla hän oli istunut ja virkkoo:
- Ai, sä tulit jo. En vielä oottanu sua vielä.
- Joo, tuli paita jo täyteen, sanon ja näytän vaatteen sisältöä.
- Hyvä, kaikki näyttää syötäviltä. Mä voin sitten mennä hakeen puita, niin voidaan paistaa nuo jollain poppakonstilla, Miska sanoo.
- Voit kylpee rauhassa. Eihän sun jalkoja enää särje?
- Ei, Miska. Lakkaa huolehtimasta. Mene nyt vain, sanon, vaikka mieluummin pitäisin siitä, että Miska jäisi, koska silloin hän olisi luonani jos jotain tapahtuisi. Valmiina pelastamaan niin kuin viimeksi. Mutta minun on pärjättävä. Muistan miten nolo Miska oli silloin, kun minulla oli vielä läpikuultava vedenpiika mekko.
Miska haisee hyvälle puhtaana. Jään kaipaamaan hänen tuoksuaan, kun hän katoaa hymyillen minulle.

Riisun itseni varovasti, ehkä tahallisen hitaasti. Silti siihen ei kestä kauaakaan kun olen valmis menemään veteen. Se tuntuu kutsuvan minua solinallaan ja houkuttelevan puhtaudellaan, mutta minua pelottaa. Käyn vielä nopeasti pissalla. Ihan vain varoiksi.

Kosketan vettä varpaallani ja pienet pyörteet lähtevät liikkeelle. Varpaastani leviää koko kehooni ihanan hivelevä tunne ja laskeudun kokonaan veteen. Tunne on huikaiseva. En tajunnut miten kaipasin vettä. Heittäydyn veteen. Ja sukellan.
Tällä kertaa osaan pitää suuni kiinni ja olla hengittämäni. Vesi peittää kehoni ja hellittelee minua. Se pitää minua huomassani ja keinuttaa minua niin kuin ennenkin. Olen toisella tapaa vapaa kuin maan päällä. Tämä on toisenlainen suoja. Toinen puoli kasvia. Tämä on juuret, metsä ja ilma ovat varsi ja kukinto. Tulen aina kaipaamaan veteen, sillä se on osa minua. Metsässä voin silti olla todellinen minä.

Kauhon läpi lähteen suurin harppauksin, vaikka en osaakaan enää uida niin kuin ennen. Uin lähteen syntykohdalle ja liikuttelen kättä tuoreen veden päällä. Se saa kylmyydellään ihoni kananlihalle. Mutta se tuntuu parhaimmalta ja viattomimmalta vedeltä koskaan. Kuin uudelta. Mikä on harhaa, sillä kaikki vesi on ikuista, häviämätöntä. Vesi on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Minun on aina välillä pakko käydä pinnalla haukkaamassa happea ja antamaan pakottavan paineen kadota minusta, mutta istuskelen veden alla ja upotan käteni pohjasaveen. Tämä tuntuu kuin minun omalta yksityisjärveltä. Voisin jäädä vaikka loppuelämäkseni tänne: lähteen huomaan, metsään, niin että vesi ja metsä ovat molemmat aina läsnä. Hettamojärvi on jäänyt menneeseen elämään.

En tajua ajan kulumista, sillä pian kuulen Miskan huhuilevan minua maanpäältä, kun istun liikkumatta lähteen pohjalla. Uin pinnalle ja Miska tuntuu pelästyvän pahanpäiväisesti.
- Hui, hän sanoo ja astuu pari askelta taaksepäin, kun syöksähdän pinnalle. Naurahdan ja helpotun, kun kuulen ääneni yhä olevan maanpäällinen.
- Hei Miska, anteeksi, en tajunnut miten aika kuluikaan. Vesi on niin ihanaa. Kävitkö sinä lähteen alkusijoilla?
- Ööö, en. En mä uinu niin syvälle mä vaan peseydyin, Miska sanoo, eikä saa silmiään irti minusta. Ehkä hänkin näkee, että vesi on osa minua. Sovin veteen. Hymyilen.
Nostan valuvat hiukseni kasvojeni edestä ja katson Miskaa. Hän näyttää hämmentyneeltä.
- Mä meen laittaan nuotiota tuonne lähelle. Tuu sitten kun olet valmis, hän sanoo ja kääntyy pois, pää viimeisenä. Ja pah, en käsitä miksi ihmisistä alastomuus on niin hävettävää. Sukellan vielä kerran veteen.

Kun tulen Miskan luo, hän on jo toennut. Ehkä koska minun vartaloani verhoavat vaatteet.

Sienet maistuvat oudoilta, ehkä vahan limaisilta, mutta hyvältä. Miska oli savustanut ne nuotiolla ja ne olivat saaneet mukavan savun aromin. Tuntuu hyvältä saada ruokaa uintireissun jälkeen. Ja tuli leimuaa edessä ihanasti poistaen muistot lähteestä. Mietin nimittäin edelleen päähänpistostani. Entä jos jäisin tänne. Vettä ainakin riittäisi. Toisaalta, en vielä tiedä mitä kaikkea uusi kehoni oikein vaatii, joten en tiedä onko minun edes mahdollista jäädä tähän. Enkä tiedä mitä Miska ajattelee. Hänen olisi kuitenkin parasta palata perheensä luo, kun kerran voi. Ja vaikka tavallaan voisin jättäytyä pois Miskan seurasta, en halua.

Koska olimme pitäneet niin pitkän paussin päivällä, olimme liikkeellä vielä yöhämärän aikaan. Enää aurinko ei valaissut metsää vaan hetki hetkeltä tuli pimeämpää. Edes Kuutarta ei näkynyt, sillä taivas oli pilvessä. Tunsin oloni orvoksi ilman Kuun suojelevaa valoa.
- Meidän pitää varmaan pysähtyä kohta, Miska sanoo.
- Niin. Totta puhuen minua vähän pelottaa tämä pimeys, sanon ja hytisen. Päivän lämpö on tipotiessään, ja Hyytämöisen kiirivä ja kylmä huokaus kaikuu puista.
- Älä pelkää, ei tässä mitään käy… Miska sanoo, mutta lopettaa. Hän kuulee saman kuin minä. Matalan murinan. Tartun Miskaa kädestä.
- Ne ovat susia eivätkö olekin, kysyn ja samassa näen sen piirteen metsän reunassa. Ja niitä on useampiakin.
- Ovat. Ne ovat nälkäisiä. Ja me ollaan niiden ruokaa, Miska sanoo ja puristaa kättäni lujaa murinan voimistuessa.
- Paetaan, hän sanoo ja ryntäämme juoksuun.

Rynnimme puiden ohi ja viskomme oksia sivuun, ja kuulen susien hölkän takanamme.
- Älä irrota kädestäni Miska! Sanon ja puristan kättä.
- En koskaan! Miska huutaa ja juoksemme.
Hypimme ja kompuroimme ja kätemme meinaavat livetä. Juoksemme niin kovaa kuin mahdollista ja tunnen pelon sisässäni. En halua kuolla.

Yhtäkkiä eteeni ilmestyy puun oksia ja joudun irrottamaan Miskan kädestä suojatakseni kasvoni.
- Tule Venla, Miska huutaa. Lähden taas juoksuun, sinne päin mistä Miskan huuto kuului. Juoksen ja lopulta tajuan hukkien askelten kadonneen. Pysähdyn ja sanon pimeään:
- Me selvisimme Miska!
Naurahdan. Nauruni kaikuu puista, mutta muuta ei kuulu. Metsä on hiljaa.
- Miska? kysyn palan noustessa kurkkuuni.



Miska


Olin pettänyt Venlan.
Olin kadottanut hänet, irrottanut hänen kädestään, katsonut muualle kuin häneen, juossut eri suuntaan kuin hän. Huusin Venlaa, mutta kuulin vain oman huutoni. Metsän ilkkuvan kaiun. Yöinen metsä huusi minulle, nyt olet omillasi. Missä Venla oli? En voinut lopettaa hänen nimensä huutamista. En ollut voinut kadottaa häntä. Pakokauhu kasvoi. Ei Venlaa voinut kadottaa, hänhän oli itse aurinko. Hänet näki silmissä vaikkei yrittänytkään. Edes silmäkulmassa. Nyt hän oli kadonnut tuulen mukana. Oloni tuntui syylliseltä ja raskaalta. Hän oli kasvanut minuun kiinni kuin koivu mäntyyn näinä päivinä. Nyt hänet oli kaadettu viereltäni ja viety pois. Koko kehonikin huusi häntä. Hän oli osa minua. Ja hän oli kadonnut.
Miksi en ollut pitänyt hänestä kiinni?
Miksi en ollut pitänyt häntä turvassa?

En enää välitä minkä ikäinen hän oli. Oliko hänellä lapsia, vai ei. Oliko hän vedenhaltija, vai ei. Tunsinko häntä edes kunnolla. Halusin hänet luokseni. Takaisin. Olisin tappanut vaikka sata sutta hänen vuokseen, ja lahjoittanut ne kaikki kyläläisille. Venla oli minun.

Kuperran käteni kasvoilleni ja haistan edelleen Venlan makean tuoksun niissä. Tartun tuoksuun kuin viimeiseen oljenkorteen. Lähden juosten etsimään Venlaa. Turhaan.

Lopulta kompastun kantoon ja kaadun pienen kukkulan päällä. Hengitän maan lohduttavaa tuoksua ja voin tuntea kukkulan alla sykkivän kalliosydämen. Painan sormeni hiekkaiseen maahan korkeiden leppien vierellä ja uupuneena kaikesta juoksusta ja huudosta, nukahdan.
Ja nukun kauan. Kun herään on jo iltapäivä. Sen tajuan vasta myöhemmin, kun tajuan ettei aurinko nousekaan, vaan se laskee.

Herätessäni ihoni kutisee joka paikasta. Nousen lihaksia särkien ylös maasta, jolle olin kaatunut ja tajuan, että olin nukahtanut aivan pistiäismuurahaispesän viereen. Ihoni - myös kasvoni - on täynnä polttamia. En voi muuta kuin rapsuttaa ihoani.

Nousen ylös ja kävelen pois muurahaisten kimpusta. Turtana. Tunnen oloni kuin uitetuksi koiraksi. Kun kutitus ei ota loppuakseen, minä saan tarpeekseni, huudan ja kiljun, kuin vihainen pikkulapsi, niin että koko metsä kaikuu ja parit varikset lentää lepattaen lennähtävät puista. Revin ihoani ja Metsä jää kaikumaan varisten räkätyksestä, ilkkuen. En tunne Metsää tällä hetkellä ystäväkseni. Se on vain minun ja Venlan välillä, ja se estää minua pääsemästä hänen luokseen. Kiroan mielessäni Tapion, tuntematta edes pelkoa siitä mitä pahasta suustani koituisi. Potkin puita, niin että lehdet tippuvat puista ja ne jäävät heilumaan sen jälkeenkin. En ole koskaan ollut näin raivoissani. Ja epätoivoinen. Olen niin epätoivoinen sen vuoksi, että olen nyt täysin yksin täällä metsässä, ja siksi, ettei Venlaa näy. Tämä on väärin. Väärin. VÄÄRIN.

Lähden marssimaan puiden lomasta vihaisena, täysin tietämättä minne olen matkalla. Venla tuntuu olevan kauempana kuin aikaisemmin. Näen puiden lomasta sumuisen vaaran, melkein vuoren kokoisen. Sumuisen kukkulan. Sen päälaki on täysin sumun peitossa, Ukon valtakunnan ulottuvissa. Muuten taivasta kiertelevät pimeät pilvet, mikä ei vastaa outoa lämpöä, joka ilmassa virtaa. Jossain pilvien raoista näkyy valon säteitä. Marssin eteenpäin

Vastaani hyppelee orava. Katson oravaa suoraan sen mustiin, pieniin nappisilmiin, ja olen näkevinäni niissä surua. Mieleni heltyy ja en ole enää niin vihainen. Katson eläintä ja minun tekee mieli mennä sen luo ja silittää sen suloista turkkia. En ole koskaan kestänyt oravannahkoja, sillä oravat ovat niin kilttejä, ettei ole mitään järkeä lahdata niitä, vain käyttääkseen niiden nahkoja vaihtokaupanarvosta. Metsän eläimet ovat villejä, mutta ei edes pahin, ovela kettu tai verenhimoinen susi - joita kohtaan tunsin varsinkin nyt suuttumusta - ansainnut tappamista turhaan. Jokaisen eläimen, kuten ihmisen, elämä on elämän arvoinen. Ruokaa on pakko hankkia, ja sillä vissi, niin tekevät muutkin eläimet kuin ihminen. Mutta turha tappaminen on kauheimpia asioita.

Orava hyppelee pelkäämättä luokseni, aivan eteeni, ja katsoo ylös minuun. Kyykistyn ja orava hyppää ylös paidanhihaani pitkin. Ähkäisen terävien kynsien pureutuessa nahkaani, mutta en riuhtaise kurrea pois. Jäykistyn. Mietin mille mahdollisille taudeille saatoin altistua, kun orava kiipeää olkapäälleni. Silloin kuulen rapinaa puun takaa ja sieltä ilmestyy punaruskea kettu. Se katsoo minua kiiluvilla silmillään, nähden, että sen jäljittämä orava istuu olkapäälläni. Se tulee hiipien, ilmentäen oveluuttaan, lähemmäs, mutta pieni haavoittuvainen orava ei kavahdakaan olkapäälläni. Nousen ylös ja yritän suojella oravaa. Sen sijaan suureksi hämmästykseni kettu tuntuu olevan enemmän kiinnostunut minusta. Hetken tuntuu jo, että se aikoisikin hyökätäkin minun kimppuuni, mutta yllättäen laiha punainen repolainen tuleekin kiehnäämään jalkaani vasten ja asettuu istumaan eteeni, kuin kunnon koira konsanaan. Tunnen oudon harmonian tämän ketun ja kurren välillä. Kuin hetken rauhan sopimus, aika hengähtää. Kyyristyi ja ojennan toisen käteni kohti kettua peläten sen näykkäisevän. Se kuitenkin antaa minun koskettaa sen karkeaa turkkia, ja oikein silittääkin. Punaturkki vain laskee päänsä ja tuntuu nauttivan. Hymyilen, mutta samaan aikaan oudoksun tilannetta.
Lopulta rikon tämän maagisen hetken nousemalla ylös ja laskemalla kurren - jonka turkki näytti tummemmalta ja paksummalta kuin aikaisemmin - lähimmän kuusen kirpeälle oksalle, jolle se kömpii. Se vielä katsoo minuun kummasti ja lähtee sitten vipeltämään oksia pitkin. Katson kettuun, ja se lähtee oravan perään, melkein kuin hymyillen. Olinko saanut jotain metsän väen taitoja, sillä eläimet käyttäytyivät oudosti…?

Kun eläimet olivat lähteneet jatkan matkaa, olin jälleen allapäin. Potkin eteeni tulevia sammaltuppoja. Välillä tunnen hiukan huonoa omatuntoa kohtelustani metsää kohden, mutta sitten muistan jälleen, ettei Venla ole kanssani. Miksei se Pirun Tapio voinut pitää niitä susiansa kurissa? Hänen syytänsä tämä kaikki on. Eivät sudet mitään luonnolleen voi.
Rupeaa tuulemaan, aika kovaakin, taivaan pimetessä, ja auringon kadotessa. Vilkuilen jatkuvasti puiden lomasta, sivuilleni. Huomaan jatkuvasti toivovani näkeväni jossain puun juurella lohduttoman Venlan, joka rupeaisi hymyilemään minut nähdessäni. Turhaan. Häntä ei näy missään, vaikka toivoissani hän siellä onkin. Ei hän ole täällä. Hän voi olla matkalla täysin toiseen suuntaan. Voi olla etten enää näe häntä. Puiden välistä juoksee vain pelästynyt hilleri.

Metsä tuntuu yhtäkkiä huumaavan hiljaiselta.
Liiankin hiljaiselta.
Tuntuu, kuin täällä ei olisi ristinsieluakaan.
Ei eläimiä ja ötököitä edes.
Puut ovat hiljaa.
Tuuli on lakannut.
Selkäpiitäni karmii.
Tiedän, että olisi parasta kääntyä ympäri, mutta en suostui tekemään mitään, mitä vaistoni minulle hälyttää. Tuntuu kuin minua kutsuisi jokin luokseen ja tyhmänä kuvittelen sen olevan Venla. Vaikka pohjimmaltani tiedän, ettei se ole hän. Marssin eteenpäin naavapartaisessa metsässä.

Ensin huomaamattani näen maan alkavan kohota.
- Kai olen nyt nousemassa sille kukkulalle, totean. En anna sille sen enempää arvoa. Näen oikeallani kuolleen kelon. Se näyttää palaneelta. Olenko minä jollain kylän miesten tiellä? En halua tavata heitä. Haluan Venlan. Kävelen ohi useammankin palaneen kelon, mutta en jaksa välittää.
Jatkan kiipeämistä. Metsä muuttuu jollain lailla hohtavan vihreäksi. Puut näyttävät kuin ne olisivat jumittuneet siihen asentoon. Tuulen virettä ei edelleenkään käy. Sammallattia kiipeä jopa ylös kuusien runkoja. Sammal näyttääkin olevan ainoa elävä asia täälläpäin. Vaikka eivät puut voikaan olla kuolleita. Toisin kuin ne kelot sillä yhdellä alueella. Nämä kuuset ovat huumaavan vihreitä. Ne näyttävät siltä kuin niiden kaikki havut olisivat vastapuhjenneita, tuoreita. Kauniita, mutta outoja kuten Venla. Melkein pelottavia.

Vaikka aurinkoa ei enää nää, metsä on silti valoisa. Eikä minua edes väsytä. Ei ainakaan henkisesti, sillä fyysisesti voin olla väsynyt tästä kiipeämistä, joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan.
Lopulta saavutan vaaran laen. Täällä on tosiaan sumuista. Mietin olenko pilven sisässä, vai onko tämä tosiaan vain sumua. Alas täältä vaaralta ei näy, sillä korkeat kuuset peittävät näkyvyyden, ja niistä kohista joissa kuusia ei ole, sen tiellä on paksu usva.

Pysähdyn yhtä puuta vasten ja mietin, mitä aion tehdä. Istun oudon kosteaan maahan Kai minä olen etsimässä Venlaa, mutta tämä juoksentelu on päätöntä. Ilman häntä tässä muutenkin tolkuttomassa tilanteessa ei ole mitään tolkkua. Hieron päätäni ja katson punaisia hiuksiani. Irrotan käteni ja painan sen maata vasten, koska minun lävitseni kulkee hetken pelottava, tekemätön tunne siitä, että olen yksin täällä, ilman ketään. Vain minä, yksin ajatusteni kanssa. Kylässä luonani oli aina ihmisiä. Hengitykseni tihenee, kun tajuan olevani ikään kuin vankilassa, sillä en tiedä, miten löytää takaisin muiden luo. Parasta olisi seurata jälkiäni, niin kyllä jossain vaiheessa löytäisin jälleen miesten polun. Voisin palata kotiin? Tietämättä, mitä Venlalle oli käynyt.
Tajuan, että olin muuttunut täysin. Yhtäkkiä. Minussa paloi, en ollut, koskaan aikaisemmin ollut näin varma, vihainen, intohimoinen ja… jonkinlainen, kun nyt. Olin miltei outo. Venla oli muuttanut minut, hän oli vallannut ajatukseni. Olin hämmentynyt, mutta tunsin samaan aikaan kasvaneeni henkisesti. Olin kuin muuttunut uudeksi ihmiseksi. Varsinkin nyt kun olin menettänyt tämän uuden, minut muuttaneen tuttavan. Ystävän. Venla oli avannut minun puoliksi raollaan olevat silmät. Poistanut tulpan päästäni. Ja päästänyt valloilleen kaiken sisässäni muhineen. Nyt ne kaikki pulpahtivat ulos.

Mikä minua edes Venlassa niin kiinnosti? Ei tämä ollut kuin jonkun tuntemattoman hukkaaminen. Kaipaaminen. Olimme tulleet niin läheisiksi näinä aikoina, paljon läheisemmiksi, kuin esimerkiksi minä ja joku kylän poika, tai minä ja Malla. Mallan ihastus minuun oli niin lapsellista. Eikä hän minua ollut koskaan kiinnostanut. Hän oli vain yksi Suonsuven turhamaisista nuorista tytöistä, jotka kikattivat ja hoitelivat tyttöjen töitä, eivätkä välittäneet muista, kun siitä mitä kylässä tapahtui. Kaikki kylässä olivat sellaisia, myös äitini ja isäni ja Tuomas. Tuomaskin vain keskittyi perheen perustamiseen ja oman tehtävänsä hoitamiseen. Ja hänen vaimonsa samoin.

Venla oli erilainen, tai ainakin uskon niin. En tietysti ole nähnyt häntä muualla kuin maanpäällä, en tiedä, millainen hän oli veden alapuolella. Pudistan jälleen päätäni muistaessani arvailut hänen iästään ja suren muistoa, jolloin Venla vielä oli vieressäni ja hengitti vatsaani vasten. Hänen hiustensa tuntua, ja tuoksua sen jälkeen, kun hän eilen oli kristallin kylmässä lammessa peseytynyt. Oliko se muka vasta eilen. Välissä tuntui olevan sata vuotta. Olin mukana tuntenut hänet vasta jotain kolme päivää. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina. Vaikken häntä kunnolla edes tunnekaan.

Venla ainakin tuntui siltä millaisena hänet näen. Näin. Tiedän, ettemme olleet paljoa puhuneet menneisyydestämme, edes silloin kun Venla oli (jälleen?) oppinut puhumaan. Ei ollut tarvetta siihen. Välillämme oli vallinnut hiljainen side, emme olleet keskustelleet vain matkanneet, vailla minun tavoitetta päästä perille. Välillämme oli yhteisymmärrys. Päivämme olivat koostuneet vain ruuasta, kävelemistä, lepäilystä, nukkumisesta ja vahingossa tapahtuneista kosketuksista. Ainakin minun päiväni.

Venla tuntui olevan paljon avoimempi kuin minä. Se kiehtoi minua. Osasin myöntää sen nyt. Esimerkiksi alastomuuden suhteen; minua oli nolostuttanut kovasti, kun olin löytänyt hänet siitä lähteestä ilman vaatteita, ja hän oli vain hymyillyt. Hänestä siinä ei ollut mitään outoa, minusta se oli vähän kuin kiellettyä. Alastomuus on hyväksyttyä vain aviopuolisojen, lasten ja nuorten sisarusten välillä sekä saunassa. Aikuiset käyvät saunassa vaikkapa perheiden kesken, mutta minun ikäiset käyvät vain oman sukupuolensa saunavuoroilla. Muuten se on epäilyttävää. Paheellista. Venla ei olisi varmastikaan ymmärtänyt sitä. Veden kansa todennäköisesti ei kaihda sellaista, näkihän sen Venlan ohuesta mekostakin.

En tiedä Veden kansasta mitään. On niitä useita suusta suuhun kulkevia tarinoita, jotka kerrotaan tulen leimutessa, talvella, turvassa sisällä pirtissä. Ja uhkauksia, että näkki pian nousee järvestä ja vie mukanaan, jos antautuu houkutuksille. Erään uintiretkellä kadonneen miehen kuolinsyyksi oli povattu näkki. Ajattelin tapausta aina joskus ennen kuin lähdin uimaan Suonsuven ulpukanlehtien täyttämään järveen. Heikäläisiä kuitenkin näki harvoin. Kuten muitakin haltioita. He eivät halua tulla nähdyiksi.
Heidän ja ihmisten välillä vallitsee jatkuva hierarkia. Liika tuttavuus ihmisten ja luonnollisten voimien kanssa voisi paljastaa henkien heikot kohdat, joihin ihmiset iskisivät kuin nälkäiset sudet. Hierarkia järkkyisi. Ihmiset ovat kuin haltioiden hallinnasta karanneita eläimiä. Metsän ja Veden väkeä kunnioitetaan, mutta katsotaan joukolla pitkin nenän vartta. Jos näin tapahtuu, on varmaa, että pian lentää taivaalla vaikkapa lempo tai aamurusko pysyy pilvien takana. Se palauttaa ihmiset takaisin kunnioitukseen.
Ihmisillä on jatkuva taipumus livetä ja lähteä kapinoimaan: sitä etteivät he itse ole kaiken ylivaltiaita. He eivät halua ymmärtää, että on jotain suurempaa kuin he itse. Että maailma ei pyöri heidän napansa ympärillä. Uskon, että sudenmetsästysriittikin on vain jonkinlainen voiman näyttö harjoitus. Ihmiset eivät pohjimmiltaan välitä mistään muusta kuin itsestään. Sellaisia ne ovat jo syntyessään. Ehkä mollatut haltijat ja hiidet ovatkin oikeasti ne hyvät tässä asiassa, pitämällä ihmiset hyppysissään.

- Venla on jossain tuolla, ajattelen katsoen puita, joiden takana aukeaa näkymä puiden yli. Hän on ainoa, jonka olen oikeasti joskus tuntenut ystäväkseni, suojelun arvoiseksi. Ja hänet minun oli pakko hukata. Ajattelin omaa suhtautumistani häneen, minun arkailua ja katseen välttelyä. Olin kai vain ujo. Ja salaisesti todella kiinnostunut. Olin muuttunut siitä, kun tajusin vihdoin päästää aikuisemman itseni valloilleen. Nyt toivot, etten olisi ollut sellainen ja vain näyttänyt tunteeni.

Kävelen eteenpäin ja saavun oudolle paikalle. Keskellä vaaran lakea on puuton alue, jonka ympärillä kiertävät on matalat, osittain sammaleen peittämät kiviset muurit. Tai jotkin. Kivet on harmaita, kalliosta veistettyjä kuoppaisia lohkareita. Ne ovat neliön mallisia ja ne ovat koottu päällekkäin, noin kahden vaaksan korkuisiin pinoihin. Ne ovat eri kokoisia, ja ne luovat maahan muuta aluetta alhaisemman paikan. Kivet näyttivät ikään kuin jo kasvaneet maahan, kuin ne olisivat olleet täällä jo alkuajoista saakka. Keskellä aluetta on suuri kaaheen aakeen laakee kivi. Laskeudun erikokoisia murikoita - jotka ovat kuin portaat - pitkin alas, ja vasta silloin minua alkaa kaduttaa. Tämä voi tietysti olla jokin tuttu levähdyspaikka miehille, mutta olemme jo niin kaukana kylästä, etten usko tämän olevan miesten tekemä. Ja tämä on niin vanhan näköinen paikka. Liian vanhan näköinen. Näin kaukana kylästä ei enää ole mitään tiettyä paikkaa, johon aina uudelleen ja uudelleen miehet suuntaavat.

Mieleeni pulpahtavat epäilyttävä metsä, ja palaneet puut, jotka toimivat ikään kuin porttina tälle vaaralle. Mieleeni juolahtavat peikot ja menninkäiset, ja vaikka mitkä metsänhaltijat, ja tajuan, etten ole turvassa. Katson ympärilleni uusin silmin ja huomaan, paikkaa varjostavissa puissa roikkuvat mustat höyhenet. Paikka tuntuu uhripaikalta, vaikkei missään näykkään verta. Laakea kivi näyttää kuin uhrauspaikalta. Tunnen oudon läsnäolon. Olen suuressa vaarassa. Tiedän sen. Juoksen nopeasti alueen läpi ja saavuttaessani sen toisen pään lähden juoksemaan mäkeä alas. Kovaa.

Juoksen mäen alas ja saavutan jälleen tasaisen maan. Melkein liian nopeasti, kun ottaa huomioon sen, miten kauan minun kesti kukkulalle kiivetä. Kuin aika olisi muuttunut. Pysähdyn ja nojaan käsilläni polviini. Vilkaisen taakseni ja näen, ettei takaani ole tulossa ketään tai mitään. Huokaisen helpotuksesta ja melkein naurahdan omalle kammolleni. (Hermostuneena, ja edelleen epävarmana. )

On jo pimeää, eikä Kuutarta näy, mutta lähden silti kävelemään poispäin vaarasta, sillä se kammottaa minua yhä.
Ei kestä kauaakaan, kun jälleen huomaan, että ympärilläni on jälleen palaneita puita. Ja maa kohoaa ylöspäin. Vatsassani muljahtaa ja lähden hölkkäämään. Yritän vakuuttaa, että näitä kukkuloita on enemmänkin, kun ympärilläni olevat sammaleet ja liikkumattomat kuuset hohtavat. Juoksen ja kauhukseni huomaan tulleeni jälleen alueelle, jota muurit rajaavat. Silmäni laajenevat ja lähden juoksuun oikealleni ja juoksen jälleen vaaran alas.
Alas päästyäni käännyn vasemmalle, mutta silti maa alkaa taas kohota ja palaneet puut ympäröivät minut. Käännyn ympäri ja juoksen sinne mistä tulin. Asia ei muutu ja hetkessä olen jälleen kulkenut mäen ylös palaneiden puiden ja hohtavan metsän läpi. Juoksen jälleen taaksepäin, mutta pian olen taas mäen päällä. Edessäni levittyy pelottava kivimuuri alue ja laskeudun alas sinne, tietäen etten pääse pois.

Minä tiedän mihin olen joutunut. Ei tämä ole mikään menninkäisten tai hiisien ansa. Tämän takia aina varoitetaan, että pitää olla varovainen ja tietää minne on menossa. Koska muuten käy näin. Maahisten hylätyssä kodossa.
Huomaan, että sumu on kadonnut. Näen laaksoon, alas kukkulalta. Täällä on tyyntä, pysähtynyttä. Alhaalla puita nuolee kova tuuli, ja ne ovat miltei taittuneet kaksinkerroin. Siellä myrskyä. Kovaa. Murehdin Venlaa. Ja itseäni. Enää ei toivoakaan, että voisin löytää Venlan, sillä täältä ei pääse pois. Tämä on kai lopullinen makuupaikkani. Painan pääni polviani vasten ja puristan kämmenilläni niskaani.

Tiedän missä olen.
Olen hukassa.
Mennyttä.
Tämä paikka ei ole uhripaikka.
Tai tavallaan on.
Tämä paikka on kirottu.
Täältä ei pääse pois.
Täältä ei selviä hengissä.
Kukaan ei ole selvinnyt.
Sillä tiedän mihin on joutunut.
Olen joutunut metsänpeittoon.




Venla

Vaellan hämmentyneenä seuraavan päivän.

Olin nukkunut yön huonosti, vain Kuutar oli ollut minua lohduttamassa. Aamulla herätessäni jalkani tuntuivat turtuneilta ja kurkkuni karhealta. Olin nimittäin kiljunut ja juossut koko yön. Se, että olin nukahtanut oli johtunut pikemminkin vain siitä, että olin ollut niin väsynyt, että olin lähes kaatunut kuusen alle nukkumaan, sillä olin niin poikki kaikesta juoksusta, ja paniikista. Herätessäni vain makasin ensin, epätoivoissani.

Minun ainut turvani on kadoksissa. Tunnen oloni niin tavattoman yksinäiseksi. Olen kadottanut Miskan, ja tunnen oloni paljon masentuneemmaksi kuin silloin, kun olin tajunnut, etten enää näkisi veden sukuani. Miskasta oli tullut perheeni näinä aikoina. Hiljanen, ujosteleva, erilainen perheenjäsen. Ja silti niin rakas. Vasta juostessamme susia pakoon, olin huomannut hänen rohkeutensa heränneen eloon. Hän ei ollut missään vaiheessa kyseenalaistanut minua, vaan hyväksynyt minut niin kuin olin. Ja se oli minulle merkittävää. Varsinkin, kun en itse tiennyt kuka olin. Veden kansan luona elo oli jo entistä elämää, pakoni tukalasta tilanteestani ei enää askarruta mieltäni. Nyt tunnen menettäneeni jotain todella tärkeää, niin tärkeää, että henkeni miltei ei kulje.

Nousen ylös vain tajutakseni, etten pysty. Pyllähdän maahan ja täräys sattuu minuun luissa ja ytimissä asti. Syy ovat jalkani. Katson niitä, ja näen niiden turvonneen hiukan. Ja ei nyt aivan hiukkasenkaan. Ne näyttävät miltei kaksinkertaistuneen. Kavahdan nähdessäni ne ja katson metsään. Tunnen kyynelten tulevan. Nenääni kutittaa uhkaavasti, ja kyynelkanavani vihlovat. Silmiäni kirvelee ja hetkessä huudan täyttä kurkkua itkuista raivoa karhealla kurkullani. Kaipaan niin Miskaa. Ja kaipaan vettä. Oloni tuntuu ensimmäistä kertaa väärältä täällä. Miksi olin kohdannut Miskan vain kadottaakseni hänet?

Mikä minua edes Miskassa niin kiehtoi? Hän ollut vain tavallinen kuolevainen. Hän oli silti niin huomaavainen ja täynnä elämää, vaikka se olikin hänessä vielä hukassa mielestäni. Hän oli kiltti, hyväntahtoinen, toisin kuin veden kansan miespuoliset. Pohdin mahtavatko muutkin ihmismiehet olla kuin Miska.

Painan käteni vasten kivistäviä jalkojani ja yritän pohtia, miten Miska niitä hieroi. Huudan mielessäni apua. Liikutan käsiäni jotenkin jaloillani ja se tuntuu jopa auttavan. Kun olen hieronut jalkojani jonkin aikaa, romahdan maata vasten. Tuijotan taivasta, jossa pilvet pyörivät. Hengitän syvään ja yritän rauhoittua. Nyt minun pitää vain rauhoittua, jotta jalkojeni turvotus laskisi. Asetan käteni maata vasten ja tunnen käteni alla jonkin kasvin. Nousen istumaan ja katson kasvia. Ja jotenkin vain tiedän, että se auttaa. Murskaan vihreälehtisen kasvin käsissäni ja hieron sitä jalkoihini. Asetun uudelleen makuulle ja nukahdan

Herätessäni keskipäivällä, nousen ylös ja vasta silloin tajuan, että minä todella seison. Katson jalkoihini ja huomaan, että ne eivät ole enää melkein ollenkaan turvoksissa. Kiitän metsän kansaa.

Lähden liikkeelle, mutta tunnen syvää surua, joka saa ruumiini huutamaan juoksua. Vaikka minun kuinka tekisi mieli toteuttaa ruumiini harras toive, en uskalla luottaa, että jalkani kestäisivät sitä. Sydämeeni koskee, ja puristan siksi vaatettani. Vedän paidan kankaan kasvojeni eteen, sillä toivon sen antavan minulle jälleen tuoksun, joka muistuttaa Miskasta, hänen olemassa olostaan. Vedän pitkän henkäyksen, mutta pettymyksekseni huomaan vaatteen haisevan jo enemmän minun hielleni, omaten enää vain pienen aavistuksen Miskan tutusta ihmisaromista. Riuhtaisen paidan pois kämmenestäni ja kiihdytän vauhtia. Vakuutan itselleni, että olen menossa samaan suuntaan mihin Miska on kadonnut.

Taivas on täynnä pimeitä, synkkiä, uhkaavia pilviä, mutta silti näen toivoa. Näytti kuin taivas repeilisi osista kohdin. Sillä pilvien raosta virtaa kauniita - osin paksuja, osin seitin ohuita - säteitä, kuin loistaen merkkinä Ukon yläilmoissa olevasta vallitsevasta voimasta vetää sade luoksemme, mutta silti tuoda luoksemme Aamuruskon kauniit säteet. Mietin mitä paikoissa, joihin säteet osuvat, tapahtuu. Valaistuuko paikka, ja kaikki kasvit elpyvät? Säteet näyttävät kuin osa Ukon maagisesta vallasta siirtyisi maan matosiin. En voi irrottaa silmiäni siitä, miten kauniilta tämä näyttää. Maisema on henkeäsalpaava, ja se saa minut lopulta laskemaan katseeni, sillä se vahvistaa, ettei luontoa saa uhmata. Se on vahvempi kuin me. Mietin, onko Miska jossain noista valon säteissä.

Vaeltaessani, iltaa myöten taivas synkkenee, eikä aurinko enää valaise. Toivottomuus iskee ja tuuli, se tulee sisässänikin pelottavana ja vahvana. Kuvittelen mielessäni aavan järven ulapan ja sen pehmeän valkoiset, suuret vaahtopäät. Lasken käärimäni hihat alas, mutta tuuli tuulee silti luokseni. Ihoni alle. Kiemurrellen. Juoksen, ehkä hölkäten. Juoksen ja etsin turvapaikan: Pienten nuorten kuusten muodostama ympyrän, jonka katon oksat peittävät. Vaikka kuuset pistelevätkin, rauhoitun, sillä tuuli on hiljennyt. Kuulen sen silti korkeampien puiden latvoissa, ja se vaivuttaa minut painajaismaiseen uneen, täynnä hukkumisen ja epätoivon tunnetta.


* * *


Herään jo aamuyön aikoihin. Tai ainakin luulen niin, sillä aurinkoa ei näy. Kun kömmin pois pistelevästä piilopaikastani, tuuli on laantunut, mutta se on tuonut mukanaan kuuman kosteuden. Hieron käsiäni, sillä ruumiini tuntuu hönkivän kylmyyttä. En halua tajuta sitä, mutta näen iholtani nousevan heikkoa höyryä, mikä puistattaa minua. Lähden jälleen matkaan, vaikka oloni onkin pelottavan tyyni, verrattuna eiliseen.

Tunnen lähestyväni Miskaa, olen oikeilla jäljillä. Silti hän tuntuu olevan oudon kaukana, ulottumissa. Sumuverhon takana, minne en voi häntä koskettaa.

Aamu ei valkene, vaan taivas pysyy mustana. Aistikas tuuli henkii sateen tuloa. Se puhaltaa löysät lainavaatteeni lentoon ja saa kylmät väreet selkääni sen lämmöllään. Ilmassa virtaa outo kosteuden ja sähköisyyden tulo, ja tiedän kesän viimeisen ukkosmyrskyn tulevan. Ylijumala Ukko haluaa vielä viimeisen kerran leikkiä salamillaan, ennen kuin Hän antaa maailman vaipua talven ajaksi unholaan. Hyyttö emon hervottomaan ja kylmään syleilyyn. Toivoin, että Miska olisi luonani. Hän olisi rauhoittanut minua, sillä ukkonen saa aina sisimpäni hytisemään.

Kuljen aamun lämpimässä metsässä, jonka kosteat puut levittävät makeaa, suloista tuoksuaan, vaikkei taivas olekaan vielä alas satanut. Oloni on inhottava, vaikka rakastankin tuoksua, joka metsässä leviää mäntyjen ja koivujen lehtien tuottamuksesta. Se luo oudosti kodin tuoksua, ja muistan pisaroiden tekemät ympyrät veden alta. Tiedän, etten koskaan pääse veden tärkeydestä eroon. Se on elinvoimani. Tällä hetkellä sade on elinvoimani. Silti vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti, tämä nihkeys, kuumuus, tekee minut hulluksi. Se on luonnotonta, ärsyttävää, ja se saa minut haluamaan repiä ihoni irti. Tällaisella ilmalla haluaisin vain humahtaa kylmään veteen.

Kypsyneen päivän aikoihin nenääni alkaa kavuta outo haju. Kävellessäni kädet ympärilläni, tunnistan sen savuksi. Nuotioksi. Olinko löytänyt Miskan! Korviani myöten kohoaa suuri helpotus, ja alan suunnistaa kohti savua. Hymy kiipii huulilleni. Sitten alan kuulla puhetta. Vierasta puhetta:
- Ah, voi Rahkon kautta, miksei tämä kirottu puu syty kunnolla?!
- Aarne kuule, täällä on vaan liian kosteeta. Mieti sitten kun alkaa sataa. Mä haistan sen sateen. Meijän pitää saada noi jäniksen ruhot paistettuu ennen sitä.
- Sä ja sun sateen haistava kuontalos. Tuki jo turpas mä yritän keskittyy.

Astun varovasti eteenpäin ja erotan vihdoin kauempaa kaksi miestä, jotka hääräävät ja kiistelevät kituvan tulen äärellä. Ja se ei lopu siihen. Heidän takanaan näkyy useita miehiä - heitä on yhteensä lähemmäs pari tusinaa - jotka röhnöttävät raukeina, osan polttaessa piippua. Joukossa on nuorempiakin miekkosia, Miskan ikäisiä kai. He eivät näytä niin rentoutuneilta, kuten kovaan ääneen nauravat iäkkäämmät miestenköriläät. Nuorukaiset näyttävät pelokkailta ja vilkuilevat ympärilleen. Miesten välillä on harmaata utua, sumun ja savun kietoutuessa yhteen. He näyttävät yliluonnollisilta. Luonnonoikuilta. Heissä on outoa röyhkeyttä, jota ei ole muissa veden, metsän ja ilman hengissä. Rehvakkuutta, joka ei kuulu heille. Sellaista ei ole edes Miskassa. Katson leiriin uteliaana. Tällaisia ihmiset siis ovat. Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä ole Miskan etsimä miesjoukkio. Olen löytänyt miehet, mutta se ei auttanut asiaa, sillä Miska ei ollut enää kanssani. Eikä häntä näkynyt täälläkään, tajuan hetken päästä. Suupieleni laskevat. Tekee mieli itkeä.

Pieni nyyhkäys pääse ilmoille suustani, tarkoittamatta, ja se päästää Tuonelan irti. Ensimmäisenä minut huomaa tulta sytyttävän miehen riitakaveri. Hän kohottaa katseensa ja jää tuijottamaan minua suurin lasittunein silmin. Hän hieraisee silmiään ja katsoo minua kuin riivattua. Pelko kulkee lävitseni ja jähmetyn kuin keskitalven jää. Mies kyykistyy hiukan ja naputtaa viereistä miestä olalle. Nuotion sytyttäjä - eli nimeltään kai Aarne - murahtaa, mutta huomaa pian minun. Miehet alkavat käydä kiivasta keskustelua supisten:
- Näethän säkin Aarne? Enhän näe harhoja.
- No, et kyllä, et. Mäkin näen sen.
- Mikä se on?
- Kai jotain metsän väkeä.
- Kylläpä se tuijottaa.
- Niinpä tekee.
- En tiennytkään, että metsän väellä on noen pirun punaiset hiukset.
- En minäkään Nyyrikki hyvä.
- Mitäköhän se tekee jos sitä lähestyis?
- Ei metsän henkiin parane sekaantuu. Se voi tehä vaikka mitä.
- Oon vain aina halunnut tuoda tuollaisen löydöksen kotiin. Saaliina näytille vaimolle. Vaimo on niin pirun kiinnostunut kaikesta oudosta.
Silloin muitakin miehiä oli kiinnittänyt minuun huomiota. Ne tuijottavat minua ihmetellen. Minun lävitseni kulkee pakokauhu, kun kuulen Nyyrikin sanat. Näen verenhimon miehen silmissä ja se aiheuttaa viiltävän pelon minussa.
- Oletko tosissani Nyyrikki?
- Kyllä kyllä Aarne. Odota nyt vain. Ei se siitä näytä liikkuvan, Nyyrikki huikkaa taakseen muille miehille: - Napatkaas noita keihäitä tuolta, lähdetään metsänneito jahtiin.
- Oletko Nyyrikki varma, ettei se vain huiputa meitä, ja aja meitä metsänpeittoon. Näillä alueilla on miehiä kadonnut aikaisemminkin.
- Noh, noh, jos suurella porukalla lähdetään, niin se on epätodennäköistä. Voidaan ainakin kokeilla.

Paha aavistukseni ja kuulemani tarinat olivat käyneet toteen. Kaikki ihmiset eivät todellakaan olleet kuten Miska. Vaan verenhimoisia tappajia. Armottomia.
Saan jalkani liikkeeseen ja lähden juoksuun, kuullessani miesten huutavan:
- Ottakaa aseet, se karkaa. Perään!

En ole koskaan ollut näin peloissani.

Mieleni tekee huutaa Miskaa, mutten voi, sillä silloin miehet voisivat kuulla minut. Pakenen, ja kuin tuulen auttamana, kuron heihin yhä enemmän etumatkaa. Kun pari kertaa taakseni vilkaisen, näyttää kuin kuusen oksat heittäytyisivät miesten tielle. Minua ne pikemminkin työntävät eteenpäin. Kuulen huudahduksia, kun miehet pimeässä kompuroivat puiden juuriin ja kantoihin. Kuin vain tietäen koskettelen lehtipuiden runkoja ja ne pudottavat ruskeat lehtensä miesten tielle sateen lailla, muuttuen muuten eri värikirjoon keltaisesta punaiseen. Enää tämä tapahtuma ei tunnu pahalta, väärältä. Tunnen metsän kasvien olevan puolellani. Ne toimivat sateen pitäjinä. Vaikken enää kuule miehiä, jatkan juoksua. Jalkani jaksavat.

Kun en ole enää kuullut heitä johonkin aikaan, pysähdyn hengittämään. Juoksu tuntui niin… mahtavalta. Nyt lävitseni kulkee väristys, joka aiheutuu suonissani virtaavasta voimanpurkauksesta. Nauran hermostuksen sekaista naurua.
- Venla!
Kuulen yhtäkkiä jonkun huutavan nimeäni kuin monien metsiköiden päästä. Silti kutsu ei ole huuto, vaan normaalia puhetta. Hetken harkitsen äänen tulleen miehistä, jotka minua jahtasivat verenhimo silmissään, mutta he eivät voi tietää nimeäni.
- Miska? Kysyn, vaikka tiedän, ettei Miska voi olla vierelläni. Häntä ei näy missään - ketään ei näy - ja kysymykseni kuuluu vain metsälle. Olen yksin pienellä aukiolla, ja vierestäni maa alkaa kohota ylöspäin jollekin kukkulalle. Tunnen taas yksinäisyyden puistatuksen ja jään pohtimaan tilannetta. Tiedän miesten luopuvan pian metsästyksestään, mutta minun tulevaisuuteni ei ollut silti varma. Kuolisin varmasti pian sillä tunnen talven tulon, jo uuden lumen tulon. Pian jäät jäätyvät, ja kaikki hidastuu. Maailmaa tyyntyy ja hiljenee, nukahtaa seuraavan kesään saakka. Tiedän, etten selviä talvesta. En osaa elää metsässä, vaikka sitä kuinka halajan. Jos Miska olisi kanssani, olisi edessä toivoa, sillä hän oli ennenkin elänyt talvia maanpäällä, mutta minun oli tarkoitettu käydä huonosti. Kyynelet kirposivat uudelleen:
- Voi Miska! minä huudahdan puille luoden kyyneleiset silmäni taivaalle. Näen ensimmäisen salaman välkähtävän suurena läheltä ja lähes heti sitä seuraa kova, valtava, suuri jyrinä. Pelästyn ja kavahdan. Olin kerran aikaisemmin kuullut ukkosen maanpäällä - veden alla se aina vaimentui - ja se ei ollut todellakaan ollut näin mahtava ja jyrisevä. Tämä saa maan tärähtelemään. Minua alkaa pelottaa enemmän kuin aikaisemmin, sillä en ole koskaan aikaisemmin kuullut mitään niin mahtavaa ääntä. Ääni kattaa koko taivaan ja se kuulostaa siltä kuin koko taivas uhkaisi pudota. Kuin taivas räjähtelisi eri kohdissa. Uhkaava kallion värinen taivas auttaa mielikuvaa. Rätisevä kova ääni saa korvani soimaan ja painaen käsilläni korviani, kyynelet kihoavat silmiini yhä vahvempina. Alkaa sataa kaatamalla. Olen Ukon armoilla. Kuutarta ei näkynyt, hän ei suojellut minua.

Sitten tunnen kosketuksen käsivarrellani. Pyörähän hämmentyneenä ympäri, mutta ympärilläni pimeässä metsässä ei näy ketään. Tunnen kuitenkin jonkun olevan siellä. Ja se joku tuntuu Miskalta. Minä haistan hänet. Ihmismäisen tuoksun, jossa kuitenkin sisältää myös Miskan oman tuoksun. Mutta häntä ei näy missään.
- Miska? Kysyn uudelleen ja silloin tunnen kosketuksen kasvoillani. Suljen silmäni ja tunnistan kosketuksen tutuksi ja turvalliseksi. Hymyilen:
- Miska.
Tiedän hänen olevan siinä, mutten ymmärrä:
- Miksi en näe sinua? Kysyn. Käsi irrottaa hetkeksi ja tarttuu sitten kädestäni. En silti kuule mitään. Jotain on tapahtunut, eikä Miska voi puhua minulle.
- Miska, haluan vain sanoa sinulle… että olet minulle todella tärkeä. Minun on saatava sinut takaisin mihin oletkin joutunut. Olen ollut niin murtunut yksin…
Silloin kuulen jälleen miesten huudot, ja tiedän, että minun pitää lähteä.
- Tule mukaani Miska, sanon. Miska tarttuu käsivarteeni tiukemmin, eli hän ei voi seurata.
- Miska… sanoin mitään näkemättä, mutta minun oli pakko lähteä.
- Etsin sinut uudelleen, sillä olet se, joka on aina kutsunut minua metsässä, sanon silmät kyynelissä, ja juoksen vasten tahtoani pois Miskan luota.




Miska

Katson sydän palaen, kun Venla kiiruhtaa juoksuun. Hetken kuluttua eteeni ilmestyy kylän väkeä. Miehet. Tunnen vihan leviävän sisälläni, kun tajuan tilanteen. Juuri silloin salama välähtää, ja heti perään kuuluu kumea jyrähdys. Kuin tukien mielialaani.
Tämä ukkonen on voimakkaampi kuin vuosiin, sähkövaraus on kutittelevan sähköinen. En ihmettele Venlan pelkoa. Kun näin hänen itkevät kasvonsa, tunsin epätoivoa. Halusin vain auttaa häntä. Ja minua masensi, etten voinut halata häntä, sillä uskoin, ettei hän tuntisi kosketustani. Mutta hän oli tuntenut kosketukseni, kun olin sivellyt hänen poskeaan lohdutukseksi. Olin tuntenut toivon. Mutta silti en ollut muuttunut näkyväksi Venlan silmille. Olin hänelle näkymätön. Tilanne oli kitkerän suloista. Olin löytänyt hänet, voimatta kertoa hänelle mitä tunsin, mihin olin joutunut. Yritin puhua hänelle, vastata hänen kysymyksiinsä, mutta hän ei ollut kuullut minua muuta kuin silloin kun olin kutsunut häntä nimeltä. Sekin oli sinänsä jo ihme. Halusin kertoa hänelle, mitä tunsin kun näin hänet jälleen. Venla oli kaunis, kastunut sateesta ja peloissaan. Halusin suojella häntä ukkoselta. Luulin hänen pelkonsa johtuvan siitä.

Mutta sitten miehet tulevat. Minun perheeni. Näen jo heidän silmistä - varsinkin konkkaronkkaa johtavan Nyyrikin silmistä - että he aikovat riistää Venlan. Viedä hänet mukanaan saaliina. He eivät tunne Venlaa, vaan näkevät edessään vain eläimen. Tunnen oloni pillastuneeksi, kun katson metsästäviä, armottomia miehiä. Näen jopa oman isäni joukossa. Hänellä ei ole samaa verenhimoa kuin Nyyrikillä, mutta hän ei myöskään estä tilannetta. Hän ei nää Venlaa muuna kuin eläimenä. Miehet ovat jälleen unohtaneet kunnioituksen heitä arvokkaimpia kohtaan. He ovat vain ihmisiä. Pahoja ihmisiä.

Yritän juosta isän luo, ja huutaa häntä estämään tämän hulluuden. Mutta minä olen joutunut metsänpeittoon, joten isä ei kuule huutoani. Hän ei edes halua kuulla sitä. En pysty juoksemaan häntä kohti, vaan juostessani kaikki liikkeeni hidastuvat, ja jään kuin roikkumaan ilmaan. Yritän potkia ja lyödä lähellä olevia miehiä, mutta koskekseni eivät osu lähellekään. He ovat saavuttamattomissa, eivätkä he kuule, kun huudan:
- Älkää satuttako Venlaa! Te ette tiedä mitään! Minä rakastan häntä!
Pysähdyn ja metsänpeiton tuottama kitka lakkaa. Jään seisomaan. Nyt ymmärrän. Miksi tunnen tätä paloa, miksi olen muuttunut, miksi olen “tunteellisempi”. Olen aikuistunut. Todella aikuistunut. Vaikka en ole toteuttanut aikuistumisriittiä. Ja samalla tiedän, mikä on se asia mitä olen yrittänyt ymmärtää tänä aikana, kun olen etsinyt toivottomasti Venlaa. Minä olen rakastunut häneen. Kaikki tämä johtuu sinusta Venla. Hänen vuoksi olin aina tuntenut jonkun kutsuvan minua vedessä. Koska hän oli siellä. Olen aina rakastanut häntä. Siksi en ollut voinut nähdä tulevaisuutta kylässä. Koska Venla ei ollut siellä. Kohtaloni ei ollut siellä.

Katson hämmästyneenä, suu auki loksahtaneena, kun miehet menevät joukkona ohitseni. Yritän juosta heidän peräänsä. Jos Venla katoaa, myös minä olen lopullisesti kadonnut. Vain hän edes tuntee olemassaoloni. Hiki virtaa valtoimenaan ruumiissani, kun yritän juosta hidastetusti miesten perään. Jäätävä sade ei osu minuun. Kun seuraava salama välkähtää, metsänsyli pinkaisee minut selälleni. Jään makaamaan huutaen.

* * *

Kun tänä aamuna heräsin, olin vain tuijottanut alas kuoleman vaaralta. Olin nähnyt kaukaa tulevat ukkospilvet ja yhä vähentyvän valon. Minua kammoksutti ja pelotti, mutta en tuntenut tarvetta vilkuilla ympärilleni. Kusessa tässä muutenkin oltiin. Olin odottanut, että tämä vankila päästäisi minut hengestäni hetkenä minä hyvänä, jolloin minun ei tarvisi kitua, mutta sen sijaan olin tuntenut oloni vahvemmaksi kuin koskaan. Olin miettinyt kaikkea mitä olin nähnyt: utuisia kaislikkojärviä, höyryäviä nuotioita, pilvisiä mäkiä, naavaisia kuusia, untuvapilviä, kylmiä lampia, sumuisia kukkuloita ja jäätäviä sateita. Olin myös yrittänyt muistella mennyttä elämääni aina lapsesta Venlaan saakka. Tajusin, kuinka mitään tuntematta olin elänyt lapsuuteni. Viattomana, hoopona. Olisin voinut elää elämäni niin paremmin. Nyt minulla ei ollut enää mahdollista elää niin kuin minun piti.

Iltapäivän saapuessa, ja ukkosen vyöryessä metsän päälle, tunsin, että minun pitäisi lähteä liikkeelle. Ja se vaisto oli ollut oikea. Olin laskeutunut mäen alas, ja hetken päästä eteeni oli ilmestynyt kadonnut Venla. Sydämeni oli hypähtänyt, kun olin nähnyt hänet… rakastettuni. Mieleni oli kirkastunut hänen voitonriemuisesta ilmeestään, niin etten ollut muuta kuin voinut kutsua häntä nimeltä. Sillä en ollutkaan kadottanut häntä täysin.

* * *

Maatessani puristan silmäni kiinni ja sanon itselleni, ettei näin voi käydä. Tälle kaikelle on syy. Tämä ei voi loppua näin. Minä tiedän, että tälle kaikelle on syy. Meidän kohtaamisemme. Siinä oli jotain. Jotain tarkoitettua. Enkä usko sen loppuvan tähän. Minä haluan vain Venlan. Venla oli sanonut: sillä olet se, joka on aina kutsunut minua metsässä. Hänkin siis on tuntenut saman. Tämä on tarkoitettua. Nyt olisi tilaisuuteni pelastaa hänet. Mutten pysty siihen, oman ajattelemattomuuteni takia. Olin sortunut samaan kuin muutkin kyläläiset, eli luonnon aliarvioimiseen.

Ponkaisen ylös ja suuntaan katseeni aukion oikeaan nurkkaan. Näen siellä suden, jonka vatsa on melkein täysin valkoinen ja jonka turkin väri vaihtuu punertavan harmaan kautta selän mustaksi. Hän on se vanha susi, jonka olin lapsena pelastanut. Nyt olen varma. Näiden monien eläinten kanssa tapahtuneiden kohtaamisen jälkeen en enää epäröinyt suden suhteen. En pelännyt sitä. Ja tiesin sen todella tuntevan minut. Näin sen siitä, miten se uskalsi katsoa minua silmiin - silmiin, jotka ovat sen silmien kaltaiset - , toisin kuin muut metsän eläimet. Se ei ole niitä susia, jotka halusivat syödä minut ja Venlan. Se on ystäväni.

Hukka tulee hidasta vauhtia luokseni. Näen sen olevan vanha, jo kuoleman porteilla. Sen silmiä uurtavat rähmäiset, terran väriset karvat ja sen silmät ovat harmaat ja viisaat. Huomaan hukan ontuvan hiukan.
Hukka tulee luokseni, aivan likelle ja katsoen minua, viestittävän jotain. Tunnen hänet ystäväksi, seesteiseksi. Hän on hyväksynyt, ettei enää tule näkemään uutta kesää. Sen susi minulle kertoo.
Se nostaa suuren kynsisen tassunsa polvelleni ja kehottaa minua katsomaan sen harmaantuvaa turkkia, ja itsekin toteamaan, että se ei enää kohta täällä kävelisi. Siksi tämä oli oikea hetki.
Hukka katsoo minuun samankaltaisilla silmillä kuin omani ja kertoo minulle koko tarinan. Kuuntelen hämmentyneenä, tarkkaavaisesti, mutta ymmärtäen. Näen kaiken suden silmistä. Lopuksi susi kertoo mitä on tapahtuva. Tajuan vihdoin kaiken tämän tarkoituksen, suden tapaamisesta saakka. Kohtalo on käymässä toteen. Sitten hän menee makuulle, asettaa päänsä reidelleni ja liukuu Tuonelaan, syntyäkseen uudestaan ensi kesänä Äimättärestä.
Suden mieli katoaa, jättäen turkkinsa ja ulkokuorensa minulle.
Olen vapaa.




Venla

Miehet ovat pelottavan lähellä.
Toivon, että eksyttäisin heidät mahdollisimman nopeasti, jolloin osaisin vielä ehkä palata sinne missä Miska on, mutta miehet pysyvät perässäni ja minun on pakko juosta eteenpäin.
Ukkonen jyrähtelee jatkuvasti, ja pelkään sen osuvan minuun. En voi antaa sen tapahtua, koska silloin toivo on menetetty. Silloin en voi saada Miskaa pois sieltä minne hän nyt ikinä onkin joutunut.

Metsä on yhä puolellani. Miehet varmaan luulevat, että myrsky saa männynkävyt putoamaan heidän päähänsä, mutta minä tiedän, että todellisuudessa männyt itse tekevät sen. Sillä minä pyysin heitä pudottamaan turhat kävyt pois auttaakseen minua. Ja he kuuntelivat minua.

Minä juoksen ja yritän takertua Miskan kosketukseen ja uskoa siihen, että tässä on toivoa, ja että en ole kadottanut Miskaa. Ja, etten tule kuolemaan tänä yönä. En halua kuolla tänä yönä. Ei minun kuulu kuolla tänä yönä. Silloinhan tämä kaikki olisi turhaa Kuutar. Vilkaisen taivaalle. Kuiskaan taivaalle, samalla kun juoksen:
- Kyllä, minä tiedän Kuu, missä ikinä oletkin. Minä aavistan, että sinulla on näppisi kiinni tässä pelissä. En tiedä tarkalleen mitä tällä haet… mutta, olen huomannut miten sinä, Kuutar olet vahtinut meitä. Koko ajan. Olet suojellut meitä. Ja koska Ukko päätti lähteä riehumaan…, päälläni jyrähtää, - …niin sinä et ole voinut vahtia meitä. Siksi olemme nyt erossa. Sinä tiedät tästä. Minä ja hän… Me kuulumme yhteen. Jostakin syystä. Siksi olen aina kaivannut metsään, jonkun takia. Tämä on sinun syytäsi, joten korjaa asia, ja tule ulos sieltä pilvien takaa!

Huudan viimeisen lauseen ja katson taivaalle niin uhmakkaasti, kun pystyn. Mutta mitään ei tapahdu. Ja miesten askeleet kaikuvat takanani yhä lähempänä. Minä väsyn.

Juuri, kun ajattelen, etten enää jaksa, tajuan, etten enää edes voi jatkaa.

Edessäni avautuu jyrkkä kallion kieleke. Pudotus on huimaava. Kävelen niin ylös kun voi, kunnes en voi edetä enää piirun vertaakaan. Näen kirkkaan sinisten salamien iskevän jatkuvasti joka puolelle avautuvassa maisemassa. Kieleke avautuu suoraan alas suurelle järven selälle. En ole koskaan ollut näin korkealla. Maailma on tumma, vihainen, surumielinen. Laajat metsät levittäytyvät pitkälle ja kaukana kohoavat vaarat, jotka saavuttavat lähes vuorten mitat. Mieleni nujertuu tämän raa’an luonnon kauneuden edessä. Käännyn ja näen miesten saavuttaneen minut.

Miehet seisovat metsän rajalla, ja näyttävät pohtivan, joko hyökkäystekniikkaa, tai sitten sitä mitä mahdan tehdä heille, jos he vielä lähestyvät. Katson taivaalle, mutta se on pelkkää mustaa pilvimassaa. Kuutarta ei näy. Olen pulassa, eikä minua voi mikään pelastaa. En voi hypätä alas järveen: kuolen joko pudotuksessa tai sitten hukun. Suljen silmäni, kun kuulen miesten sotahuudon. Kyykistyn ja suojaan pääni. Odotan kuolemankeihään iskua, mutta sen sijaan ilman seivästää kova ääni, joka sokaisee korvani.

Koko alueen täyttää korvia vihlova, lähes parinkymmenen suden yhdenaikainen ulvonta. Avaan silmäni, ja näen miesten peittelevän korviaan vieressäni ja huutaen tuskasta. Katson oikealle metsän rajaan ja näen siellä lähes kolmekymmentä sutta. Niiden välkehtivän keltaiset silmät katsovat minuun ja miehiin vihaisina, nälkäisinä. Sudet ovat hyökkäysasennossa. Tunnen saman pelon kuin viimeksi, kun susia pakenimme. Näen sudet vain armottomina eläiminä, jotka eivät tunne mitään. Tunteettomat saalistajat. Miehet katselevat toisiaan kauhistuneina, unohtaen minut. Joku heistä virkkoo tutisevalla äänellä, juuri tajunneena:
- Tämä on loppu nyt toverit. Nyt kaikki metsän sudet kostavat meidän raakuutemme niitä kohtaan. Ne eivät tunne armoa. Tämä on Tapion kosto.
- Juoskaa, ja rukoilkaa Tapiolta anteeksiantoa perheidemme vuoksi, huutaa toinen, ja kaikki minua jahtaamaan lähteneet miehet lähtevät juoksuun. Sudet hyökkäävät perään. Minä en pysty liikkumaan, vaan katson vain tätä hyökkäystä. Sudet antavat miehille etumatkaa, mutta lähtevät sitten perään nopeilla harppauksilla. Sydämeni tykyttää rinnassani tuhatta ja sataa.

Luulen jo, että säästyn todella kuolemalta, kun kaikki sudet kulkevat ohitseni miesten perään, mutta sitten neljä sutta pysähtyy metsän rajalla. Muut jäävät paikoilleen, mutta yksi niistä lähtee jolkottamaan luokseni läähättäen. Valkomahainen susi näyttää oudon iloiselta, rauhalliselta. Susi on vanha.

Susi hidastaa askeliaan, ja pysähtyy. Näyttää kuin turkki irtoaisi koko muusta hukasta, ja sitten turkin alta paljastuu punaista hiusta. Turkki todella irtoaa ja jää vain ikään kuin viitaksi. Turkin alta paljastuu mies, joka katsoo minuun hymyillen. Helpotukseni ja iloni on niin suuri, että sydämeni miltei pettää. Nousen ylös ja juoksen Miskan kaulaan. Hän tuoksuu sudelle, eläimelliselle, mutta myös itselleen. Tutulle ja niin kaivatulle. Hengitän tiuhempaan.
Miska kiertää kätensä ympärilleni, ja huomaan ettei hän ole enää yhtään välttelevä suhteeni. Hän on niin likellä, että se tuntuu melkein liian… ihanalta, ollakseen totta. Puristan häntä ja katson häntä sitten silmiin sanoen:
- Miten tämä kaikki, susi ja se, ettei sinua näkynyt ja…
Miska katsoo minua hymyillen, hän näyttää aikuisemmalta kuin aikaisemmin. Varmemmalta. Hän irrottaa toisen kätensä ja painaa etusormensa huulillensa. Hänen punaiset hiuksensa liehuvat tuulessa, kun hän sanoo:
- Kuulet sen kyllä aikanaan. Mutta minun pitää tietää…, Miskan ilme synkkenee:
- Kaipaatko sinä jotakuta?
- Sinua! sanon ja hymyilen hänelle uskottelevasti.
- Jotakuta muuta kuin minua? Miska kysyy surullisesti, odottaen. Minä mietin vain sekunnin ja sanon:
- En, sillä sinä olet perheeni.
- Hyvä, Miska sanoo ja hymyilee vinosti: - Sillä en aio jakaa sinua kenenkään kanssa, koska sinä olet se, joka on aina kutsunut minua vedessä.
Hymyilen, ja silloin tajuan kaiken. Miska jakaa kuulemansa tarinan kanssani. Otan Miskan kasvot käsiini ja sanon:
- Hyvä, koska en minäkään aio jakaa kenenkään kanssa sinua, joka on aina kutsunut minua metsässä. Sitä paitsi, meillä on tehtävä joka pitäisi toteuttaa. Ja siihen en tarvitse ketään muuta kuin sinua. Meillä on ikuisuus aikaa tutustua toisiimme.
Halaan Miskaa, painan poskeni Miskan olalla ja suljen silmäni. Hänkin halaa minua ja painaa päänsä olkapäälleni, ja minä ajattelen:
- Tämä on menoa sitten.



Ja niin Unettamoinen ja Ruskatar halasivat toisiaan tiukasti. Kuutar pilkisti Ukon ukkospilvien vaietessa, ja valaisi parivaljakon. Kumpikaan ei nostanut katsettaan, vaan pysyi paikallaan ja odotti sitä mikä oli tuleva. Kuuttaren valkoinen säde valaisi kukkulan ja Syksyntuojat kohosivat sen turvin Kuun huomaan odottamaan seuraavaa, uutta, ensimmäistä kunnon syksyä. Silloin Syksyntuojat vaeltaisivat jälleen seurassamme, kuten vielä tänäkin päivänä, joka Syksy.