Random Tarinoita #2

Tässä random tarina #2


Velho Aride seisoi keskellä kaupungintalon suurta parkkipaikkaa ja sulki silmänsä. Hän keskittyi toiseen paikkaan, joka oli muutaman kilometrin päässä hänen nykyisestä sijainnistaan. Hän kuuli ympärillään autojen ja mopojen ääniä ja tunsi viileän iltaviiman pyyhkivän kasvojaan, jotka olivat piilossa paksun mustan hupun alla. Muilla ihmisillä oli päällään aivan tavalliset arkiset vaatteet, mutta Velho Aridella oli päällään pitkä musta kaapu ja jaloissaan pitkävartiset nahkaiset saappaat, joita ei ole putsattu muutamaan vuoteen.
Aride keskittyi ajattelemaan paikkaa joka oli lähellä hänen määränpäätään. Tunne joka oli ollut hänelle outo joskus muinoin, valtasi hänet ja hetkeen hän ei tuntenut, kuullut tai haistanut mitään. Tuntui kuin kaikki hänen vaistonsa olisivat kytkeytyneet pois päältä. Hän ei vaivautunut edes avaamaan silmiään, koska tiesi, että ei näkisi mitään muuta kuin tyhjää ja loputonta pimeyttä. Sitten hän yhtäkkiä tunsi kuinka kaikki vaistot palasivat takaisin ja hän itsekkin palautui maailmaan, mutta eri paikassa kuin missä oli seissyt kolmea sekuntia aiemmin.
Aride seisoi kävelykadulla, jonka reunalle oli pystytetty tasaisin välein katulamppuja, jotka valaisivat lievästi sumuista ja kosteaa iltaa. Autoja ja mopoja ajoi hänen ohitseen ja linja-auto pysähtyi läheiselle pysäkille ottamaan uusia matkustajia kyytiinsä. Tien toisessa päädyssä alkoi pitkä ja monin värein valaistu kävelykatu, jonka molemmilla puolilla oli lukuisia kauppoja, kampaamoja ja kahviloita. Kävelykatu oli yllättävän täynnä ihmisiä ottaen huomioon, että oli torstai ilta eikä viikonloppu. Ihmisiä oli niin paljon, että heidän pitämä mekkala kuului jo sadan metrin päähän paikkaan, jossa Aride seisoi. Ihmiset olivat pakkautuneet kiinni toisiinsa pidellen ja heilutellen käsissään itse tekemiään kylttejä joissa luki, että jättäkää haamut rauhaan. "Haamuillakin on oikeus elää ja olla olemassa." Aride tiesi, että kävelykadun toisella puolella oli toinen yhtä äänekäs ja intohimoinen joukko ihmisiä, jotka vaativat, että haamut karkoitettaisiin kaupungista ja koko maasta.
Aride hymähti huvittuneena ja lähti kävelemään kohti kävelykatua ja äänekästä ihmisjoukkoa. Yksi mies oli kiivennyt pakettiauton katolle ja huusi siellä megafoniin. Tunnelma kävelykadulla tuntui räjähdysherkältä. Hetkenä minä hyvänsä jompikumpi puolueista menettäisi hermonsa ja huutelu muuttuisi fyysiseksi kamppailuksi. Sitä varten paikalla oli useita poliiseja ja järjestyksenvalvojia jotka liikkuivat ihmisten joukossa silmä tarkkana. Aride näki kuinka yksi poliiseista kiipesi miehen perässä pakettiauton katolle ja raahasi hänet sieltä alas. Maantasalla poliisi laittoi miehen käsirautoihin, minkä seurauksena lähettyvillä protestoivat ihmiset alkoivat buuaamaan äänekkäästi.
Ihmiset olivat kokoontuneet protestoimaan kävelykadulle, joka oli keskellä kaupunkia ja lähellä kaupungin suurinta haamujen aluetta. Välimatka kävelykadulta haamujen alueelle oli vain sata metriä, ja haamujen alue oli eristetty muusta kaupungista tiilimuurilla, joka ympäröi koko korttelia.
Ihmisten ei ollut turvallista hengittää haamujen luomaa kaasua, jota haamut tarvitsivat itse pysyäkseen olemassa. Haamut eivät pystyneet poistumaan kaasualueiden ulkopuolelle ja he olivat jumissa satunnaisesti muodostuneissa kaasuvaipoissa ympäri maailman. Kaasualueiden koot vaihtelivat hyvin pienistä suuriin. Joillain alueilla saattoi asua vain kourallinen haamuja ja joillain alueilla niitä saattoi olla useita satoja. Kävelykadun viereinen alue oli yksi kaupungin suurimmista ja siellä asui arviolta noin kolmesataa haamua.
Ihminen ei kuollut haamujen myrkkyihin nopeasti, mutta oli parempi kun ihmiset eivät päässeet haamujen alueille. Kaasujen aiheuttama kuolema oli pitkä, hidas ja tuskallinen. Muurista huolimatta välillä kuuli uutisia, että joku nuori oli kiivennyt muurin yli ja mennyt haamujen alueelle. Nuorukaiset jäivät muurin väärälle puolelle jumiin, ja sen seurauksena menettäneet siellä hitaasti henkensä. Ihmisten ja haamujen alueiden eristäminen toisistaan oli vanha perinne, jonka käyttöä Aride oli nähnyt jo satojen vuosien ajan. Se oli paras tapa estää ihmisiä kuolemasta ja sitä kautta paras tapa hillitä haamujen määrää, sillä jokainen kuollut ihminen tarkoitti mahdollisesti uutta haamua.
Aride oli velho ja siksi yksi niistä harvoista jotka pystyivät toimimaan haamujen kanssa ilman niiden kaasujen aiheuttamia negatiivisia vaikutuksia. Aride oli se henkilö, joka lähettettiin haamujen alueelle, jos ihmisten täytyi kommunikoida haamujen kanssa tai jos haamujen alueelta täytyi siivota sinne päätyneiden ihmisten ruumiit. Ruumiit täytyi siivota nopeasti ennen kuin ne ehtivät mätääntyä ja rotat ehtisivät syödä niitä. Rotat saattaisivat poistua myrkkyalueilta takaisin ihmisten alueille ja levittää ihmisten joukossa ruttoa.
Ruton pelko olikin yksi suuri syy, minkä takia osa ihmisistä osoitti mieltään sen puolesta, että haamut karkoitettaisiin pysyvästi. Lisäksi tutkijat olivat tutkineet asiaa ja tulleet siihen lopputulokseen, että haamujen määrä lisääntyi koko ajan ja sitä mukaan kun niiden määrä lisääntyi, myös kaasujen määräkin lisääntyi. Kaasut levisivät koko ajan suuremmalle ja suuremmalle alueelle ympäri kaupunkia ja muutamassa vuosikymmenessä haamujen alueet leviäisivät niin laajalle, että ne peittäisivät lopulta koko kaupungin.
Melkein kuusisataa vuotta Aride oli hoitanut haamujen alueiden siivoamisen ympäri maata. Siivoustyölle oli jatkuvaa tarvetta ja työstä maksettiin hyvin, koska vain harvat pystyivät sitä tekemään. Aride ei ole moneen vuosisataan ollut yhdessä paikassa yhtä vuotta pidempään vaikka oli elänyt jo lähes kuusisataa vuotta. Ensimmäinen paikka, jossa hän oli asunut pidempään kuin vuoden oli hänen lapsuuden koti, josta hän joutui lähtemään yksitoista vuotiaana. Toinen paikka oli ollut koulu jota hän oli nuorena käynyt viiden vuoden ajan. Se ei kuitenkaan Aridea paljon haitannut sillä hän nautti siitä, kun maisemat vaihtuivat eikä hänen koskaan tarvinnut tutustua muihin ihmisiin. Hän oli oppinut kantapään kautta, että oli parempi olla yksin etenkin jos eli satoja vuosia, ja muut eivät eläneet edes sadan vuoden ikäiseksi.
Aride ohitti pakettiauton jonka katolla mielenosoittaja oli hetki sitten seisonut ja puolustanut haamujen oikeuksia ja jatkoi matkaansa. Muutama muukin mielenosoittaja oli tuonut mukanaan megafonin ja joka puolelta kuului vihaisia huutoja ja monet hokivat samoja lauseita keskenään samassa rytmissä. Ihmiset jotka puolustivat haamuja olivat usein niitä, joiden joku läheinen oli haamujen alueella. Jos haamut karkoitettaisiin kyseiset ihmiset eivät pystyisi enää juttelemaan kuolleiden läheistensä kanssa.
Vaikka ihmiset ja haamut pidettiin erillään, alueiden rajalla oli yksi rakennus jonka perällä oli huone, missä ihmiset saattoivat turvallisesti tavata kuolleita läheisiään jos he olivat jääneet tähän maailmaan kuolemansa jälkeen. Kukaan ei ole vielä keksinyt syytä sille, miksi jotkut jatkoivat matkaansa tuonpuoleiseen ja toiset taas jäivät ihmisten maailmaan. Haamujen ja ihmisten tapaamisen aikana paikalla oli kuitenkin aina joku Ariden kaltainen velho, joka varmisti, että tapaaminen sujui ongelmitta.
Keskellä kävelykatua, lähellä kujaa joka johti haamujen alueelle, oli tyhjempi alue, joka jakoi mielenosoittajat kahtia. Tyhjällä alueella ei seisonut siviilejä kyltit ja megafonit kädessään vaan ainakin kaksikymmentä poliisia valmiina toimiin, jos tilanne eskaloituisi väkivaltaiseksi. Aride poistui tiiviistä ja tukahduttavasta väkijoukosta ja astui tyhjälle alueelle, jolla poliisit partioivat. Eräs nuori poliisi näki Ariden sukeltavan keltaisen nauhan alta ja lähestyi Aridea ase valmiudessa. "Tämä on kiellettyä aluetta, pysy nauhan toisella puolella." Nuori poliisi sanoi yrittäen selvästi kuullostaa itsevarmalta. Tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen mielenosoituksensa. Aride kohotti katsettaan niin, että poliisi näki hänen silmät, jotka olivat olleet piilossa paksun hupun varjoissa. Poliisi näki Ariden viirumaiset pupillit ja valkean ihon ja näytti itsekkin kalpenevan. Nuori poliisi nyökkäsi ja astui muutaman askelen kauemmas. "Olen pahoillani, sinä saat mennä." Hän sanoi ja palasi paikalleen.
Aride ei ylittänyt tyhjää tilaa ja mennyt toiseen väkijoukkoon, missä ihmiset vaativat, että haamut karkoitettaisiin. Heidän mielestään ihmisten oikeudet ja turvallisuus voittivat haamujen oikeudet. Nämä ihmiset pitivät haamuja luonnonoikkuina eivätkä pitäneet niitä enää edes elävinä olentoina, koska ne olivat jo kerran kuolleet ja tappaisivat tulevaisuudessa vielä kaupungin jokaisen elävän ihmisen, jos asialle ei tehtäisi mitään. Ariden oli pakko myöntää, että oli itse samaa mieltä sen puolen väkijoukon kanssa. Aride ei itse ollut vaarassa, koska oli velho, mutta hän ei halunnut kuvitella maailmaa jossa olisi vain haamuja.
Aride kääntyi vasemmalle ja poistui leveältä, valoisalta, äänekkäältä ja värikkäältä kävelykadulta pitkälle ja pimeälle sivukujalle. Mitä pidemmälle pimeyteen hän käveli sitä vaimeampana hän kuuli mielenosoittajien pitämän mekkalan takanaan, ja sitä voimakkaammalta virtsan ja ulosteen haju haisi. Aride pysähtyi kujan päässä ja katseli punertavaa tiilimuuria jonka oli tarkoitus estää ihmisiä menemästä ja harhailemasta alueelle joka oli täynnä haamuja ja niiden myrkkykaasuja.
Aride nyrpisti nenäänsä jätösten lemulle ja otti velhonsauvansa kaavun alta esiin. Velhojen sauvat olivat puolitoista metriä pitkiä ja niiden toinen pää oli aina ohuempi kuin toinen. Paksumpaan päätyyn oli kiinnitetty hieman omenaa suurempi kristallikivi, joka oli osittain läpinäkyvä. Aride napautti sauvansa ohuemman päädyn asfalttiin ja mumisi hiljaa nopean ja yksinkertaisen loitsun jonka seurauksena sauvan kristalli alkoi lämpenemään ja hehkumaan. Loitsun avulla Aride pystyi ponnistamaan niin korkealle, että pääsi muurin toiselle puolelle yhdellä loikalla. Muurin toisella puolella oli pimeämpää joten Aride teki toisen loitsun ja käytti sauvansa kristallia kuin lyhtyä. Uudessa valossa hän näki alueen, joka näytti saastaisemmalta kuin monet kaatopaikat.
Haamujen alueella ei ollut sähköä eikä valoja, eivätkä edes tähdet näkyneet taivaalla kaupungin valosaasteen takia. Ihmisiä alueelta kuitenkin löytyi. Vanhoja ja heikkoja ihmisiä, joita elämä ei ollut suosinut. Narkomaaneja ja muita kodittomia joilla ei ollut paikkaa minne mennä. Kyseisen kaupungin päättäjät olivat solmineet sopimuksen haamujen kanssa kuusikymmentä vuotta sitten. Haamut pysyisivät omilla alueillaan eivätkä yrittäisi levittää kaasujaan muualle, ja vastineeksi päättäjät hankkisivat haamuille ihmisiä joiden energiaa haamut voisivat imeä itseensä pysyäkseen järjissään. Sopimuksen solmimisesta lähtien ihmisten kaduilta oli kadonnut lähes kaikki kodittomat, koska heidät siirrettiin aidan toiselle puolelle. Sopimus oli kuitenkin todettu turhaksi, koska joka kerta kun haamut tappoivat ihmisen, he saattoivat luoda maailmaan uuden haamun, ja jokainen uusi haamu tarkoitti lisää kaasua, joka levisi alueen ympärille. Käytäntöä ja sopimusta ei kuitenkaan muutettu, eivätkä kaikki tavalliset kansalaiset edes tienneet, että sellainen sopimus oli solmittu.
Velho Aride muisti vieläkin kristallin kirkkaasti kuinka oli karkoittanut elämänsä ensimmäisen haamun vaikka siitä oli kulunut aikaa jo melkein kuusisataa vuotta. Yksitoista vuotiaana hän oli ollut vilkas ja utelias lapsi. Hän asui pienessä kylässä metsän reunalla vielä pienemmässä mökissä äitinsä ja isänsä kanssa. Se oli ollut yksi niistä kylistä jonka asukkaat eivät koskaan lähteneet ja muuttaneet muualle. He korkeintaan kävivät lähimmässä kylässä käymässä kauppaa. Ariden kotikylässä asui vain neljäkymmentä ihmistä joista vain pieni osa oli lapsia. Aride oli kuitenkin ollut siellä onnellinen, kunnes eräänä aamuna hän ja hänen vanhempansa heräsivät kirkaisuihin.
Muistoissaan Aride säpsähti hereille ja nousi vanhalta ja nuhjuiselta patjalta jaloilleen. Patja oli aseteltu lattialla vanhempien sängyn viereen. Aride kiipesi tuolille, koska oli vielä niin pieni, että ei ylettänyt lattian tasolta ikkunan korkeudelle. Hän seisoi perinteisellä puisella jakkaralla ja katsoi mökin pienestä ja ainoasta ikkunasta ulos ja luuli, että oli vielä yö, koska ulkona oli niin hämärää ja sumuista.
Aride näki ikkunasta suuren osan kylän muista rakennuksista, ja kuuli muutaman huudon ja kirkaisun. Muutama hätääntynyt ihminen juoksi heidän mökin ohitse kohti metsää. Aride näki kylän ainoan sepän juoksevan kylän poikki tytär sylissään. Yksi vanhempi nainen, joka liikkui hitaasti kyyry asennossa kompastui ja kaatusi maahan. Nainen ei enää päässyt jaloilleen, ja hetkeä myöhemmin maassa makaavan naisen yläpuolelle kumartui olento, joka näytti ihmiseltä, mutta sen ruumis oli läpikuultava. Aride näki olennon ruumiin lävitse ja tiesi heti, että oli nähnyt elämänsä ensimmäisen haamun. Samaan aikaan heidän mökkinsä ainoan oven takaa kuului raskas kolahdus kun jotain suurta kaatusi ja osui oveen.
Perheen isä näki ikkunasta saman ja juoksi samantien mökin ovelle, mutta ei saanut sitä auki vaikka kuinka paiskasi raskasta ruumiistaan sitä vasten. "Me olemme jumissa. Oven edessä on jotain." Isä sanoi ja katsoi huolestuneena äitiä, joka niiskaisi. Jokin oli tukkinut heidän ainoan pakoreitin mökistä. Oliko se tehty tarkoituksella vai vahingossa? Sen Aride kuitenkin tiesi, että heidän loppu oli lähellä jos he eivät pääsisi pakoon kylästä. Hän oli kuullut kauhutarinoita haamuista pienestä pojasta lähtien ja tiesi, että ainoa keino selviytyä haamujen kynsistä oli päästä niistä mahdollisimman kauas. Haamujen ei tarvinnut olla kosketusetäisyydellä tappaakseen uhrinsa. Haamut imivät ihmisten energian ilmasta käsin, ja se tiesi pitkää ja hidasta kuolemaa.
Viidentoista minuutin kuluttua isä luovutti ja poistui oven luonta. Hän kävi katsomassa kaapit ja laatikot läpi ja istuutui sitten mökin mukavimmalle tuolille. "Sentään meillä on ruokaa." Hän sanoi ja teki selvästi parhaansa jotta ei näyttäisi pelkoaan. Aride ja äiti kuitenkin tiesivät, että myös isä oli huolissaan. "Ehkä haamut lähtevät. Ehkä joku tulee kylään ja auttaa meitä." Isä sanoi poissaolevana, ja Aride piti suunsa kiinni. He kaikki tiesivät, että kukaan ei tulisi heidän pieneen kylän pahaseen. Etenkään nyt kun koko kylä oli haamujen kaasujen peitossa.
Seuraava päivä, ilta ja yö lipui ohitse kammottavassa hiljaisuudessa. Silloin tällöin kuului ääniä mökin ulkopuolelta, mutta kukaan heistä ei uskaltanut herätellä toivoa siitä, että joku tulisi auttamaan. Ääniä pitivät muut kylän asukkaat, jotka eivät olleet hekään ehtineet paeta ja olivat samassa tilanteessa kuin he itsekkin.
Ruokaa oli jäljellä vain vähän. Isän oli ollut tarkoitus käydä naapurikylässä ostamassa lisää ruokaa muutaman päivän päästä, joten he yrittivät säännöstellä ruokiaan parhaansa mukaan. Toisena iltana äiti ja isä kyselivät Aridelta minkälainen olo hänellä oli, ja Aride vastasi lyhyesti, että hyvä olo. Ja se oli totta. Hän katsoi vanhempiaan jotka olivat molemmat tunti tunnilta kalpeampia ja heikompia. Aride itse ei huomannut, että haamujen kaasut olisivat vaikuttaneet häneen niin voimakkaasti, ja vielä kaksi päivää myöhemmin vanhempien posket olivat lommolla ja heidän liikkeensä olivat hitaampia kuin normaalisti.
Aride kaiversi puukolla jokainen ilta seinään viivan ja seitsemäntenä aamuna hän heräsi mökissä, missä oli kuoleman hiljaista. Mökissä oli ollut haamujen saapumisesta lähtien hiljaista, mutta nyt hiljaisuus oli melkein äänekästä. Aride nousi lattialla lojuvalta patjalta ja katseli ympärilleen. Hänen vanhempansa nukkuivat sängyllä eikä isä kuorsannut niin kuin tavallisesti. Aride huokaisi syvään ja kiipesi ikkunalle. Ulkona näytti vieläkin yhtä vihertävältä ja sumuiselta kuin koko viikon. "Haluatteko puuroa?" Aride kysyi yhä tuijottaen ikkunasta ulos. Välillä hän saattoi nähdä läpikuultavan hahmon liikkuvan pitkin kylän katuja. Jostain syystä haamut eivät tulleet sisälle heidän mökkiinsä, ja siitä Aride oli mielissään. Pelkkä ajatus siitä, että olisi haamun lähettyvillä tuntui kammottavalta.
Kun vanhemmat eivät vastanneet, Aride kääntyi ympäri ja näki jotain mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Jotain mitä hän oli pelännyt ja osannut odottaa. Hänen vanhempansa makasivat liikkumattomina sängyllä, mutta samaan aikaan Aride näki kuinka hänen äitinsä nousi istumaan. Äidin fyysinen ruumis jäi makaamaan paikoilleen, samalla kun läpikuultava äidin hahmo nousi istumaan. Istuvan äidin ruumis oli samalla tavalla läpikuultava kuin ulkona liikkuvien haamujen. "Äiti?" Ariden ääni murtui.
"Niin, kulta?" Äiti kysyi ja hymyili lempeää hymyään. Vaikka hän oli nyt läpikuultava hän näytti voivan paremmin kuin kertaakaan sen jälkeen kun haamut olivat vallanneet kylän. Äiti katsoi poikaansa silmiin ja hänen hymynsä hälveni. "Mitä nyt? Onko jokin vialla?"
"Sinä olet..." Aride aloitti, mutta pala nousi hänen kurkkuunsa. "Sinä olet..."
Äiti katsoi ensimmäisen kerran itseään sinä aamuna. Hän kohotti kätensä kasvojensa eteen ja näki, että ne olivat läpikuultavat. "Minä olen kuollut?" Hän sanoi ja katsoi sitten takanaan makaavaa isää. "Hänkin on kuollut?" Äiti henkäisi ja katsoi sitten Aridea kyynelten kirvoten hänen silmiinsä. "Voi Aride." Äiti sanoi ja nousi sängyn reunalta seisomaan. Hän harppasi mökin poikki ja yritti halata poikaansa, mutta se ei onnistunut. Hänen fyysinen ruumis jäi makaamaan sängylle kuolleen isän viereen.
"Miksi minä en ole kuollut?" Aride kysyi. "Minä en ole edes sairas."
"En osaa sanoa." Äiti istuutui hitaasti lattialle jalat ristissä. "En voi uskoa tätä."
Ariden oli pakko tehdä jotain. Ihan sama mitä. Hän meni sängyn luokse ja peitteli vanhempiensa ruumiit peitolla. Kuinka kauan menisi ennen kuin ne alkaisivat mätänemään ja haisemaan? Kuinka kauan kunnes Ariden ruoat ja vedet loppuisivat? Jos hän ei kuolisi haamujen läsnäoloon niin hän kuolisi viimeistään nälkään tai janoon. Hän katsoi lattialla istuvaa äitiään, joka oli nyt haamu. Sentään Ariden ei tarvitsisi odottaa kuolemaansa yksin.
Kului muutama päivä lisää ja mökissä alkoi haisemaan kuolema. Aride oli jo menettänyt toivonsa ja vain äidin seura sai hänet pysymyään jaloillaan. Ruoka ja vesikin riittäsi korkeintaan kahdeksi päiväksi, eikä isä ei noussut sängystä haamuna. Hän oli ilmeisesti jatkanut matkaansa sinne minne kuolleet menivätkään jos eivät jääneet tähän maailmaan kummittelemaan.
Seuraavana päivänä Aride havahtui ääniin, jotka kantautuivat mökin ulkopuolelta. Hän ei ollut kuullut moneen päivään muiden ihmisten pitämiä ääniä, koska kaikki muut olivat luultavasti kuolleet haamujen myrkkyihin. Nyt kuullosti siltä kuin joku olisi välillä laulanut ja välillä vihellellyt iloisesti ulkona. Kylässä oli ollut niin pitkään hiljaista, että uudet äänet saivat Ariden nousemaan patjalta ja kiipeämään tuolille. Hän näki ikkunasta miehen, jota hän ei tunnistanut. Aride oli jo huutamassa apua, mutta alkoi epäröimään. Miksi mies oli tullut haamujen valtaamalle alueelle? Eikö mies pelännyt myrkkykaasuja? Aride katsoi epäröiden äitiään joka näytti ihmettelevän samaa, mutta nyökkäsi sitten. "Sinun on pakko. Sinulta loppuu ruoka ja vesi. Olet kuollut joka tapauksessa."
"Hyvä on." Aride sanoi hiljaa ja kääntyi taas ikkunan puoleen. Sitten hän huusi ulkona liikkuvalle miehelle. "Apua. Minä tarvitsen apua! Olen jumissa täällä!"
Viheltely ja hyräily lakkasi, ja kylään lankesi taas lohduton hiljaisuus. Aride kuuli lähestyvien askelten äänet, jotka pysähtyivät mökin ulko oven eteen. Kuului raskaan puun raahaamisen ääniä kun jotain suurta ja painavaa siirrettiin sivuun. Sitten mökin ovi aukaistiin ja Aride hihkaisi ilosta. Hän pääsisi ulos. Hänet oli pelastettu. Aride juoksi ovelle ja törmäsi suoraan päin miestä joka oli yhtä kiinteä kuin hän itse. Vastassa oli oikea elävä ihminen eikä haamu. Ariden suusta päästyi epämääräinen naurahdus.
"En osannut odottaa, että täällä olisi ketään elävää." Mies sanoi ja katsoi Aridea toinen silmäkulma koholla. "Kuinka kauan olet ollut jumissa täällä?"
"Yli viikon. Melkein kaksi viikkoa." Aride sanoi. "Minun vanhempani... He..."
"Ymmärrän." Mies sanoi, ja Aride näki, että miehen toisessa kädessä oli kävelykeppi. Kapea alhaalta ja paksu toisesta päästä. Paksussa päässä oli kristallipallo. Mies ei kuitenkaan laskenut painoa kepin päälle, ja Aride epäili, että keppi ei sittenkään ollut tavallinen kävelykeppi.
"Miksi sinä tulit tänne?" Aride kysyi. "Etkö pelkää haamujen myrkkyjä?"
"En." Mies vastasi lyhyesti. "Tulin siivoamaan paikat. Kuulin, että haamut hyökkäsivät tänne, ja minun täytyy polttaa kuolleiden ruumiit ennen kuin rotat levittävät jotain vielä haamujakin kamalampaa tänne maailmaan." Mies sanoi ja katsoi Ariden mökkiä. Kaksi haisevaa ruumista makasi yhä sängyllä peiton alle piilotettuna. "Voin aloittaa heistä."
Aride katsoi kiitollisena sivulle ja näki äitinsä haamun seisovan lähettyvillä. "Tule mukaan." Aride sanoi äidilleen vaikka tiesi olevansa lapsellinen. "En voi jättää sinua tänne. Jos et saa ihmisistä energiaa sinusta tulee... Sinusta tulee..."
"Älä minusta välitä. Minä pärjään kyllä." Äiti sanoi ja kääntyi sitten miehen puoleen. "Oletko sinä velho?" Äiti kysyi ja osoitti miehen kävelykeppiä. Silloin Aride tiesi varmuudella, että miehen kädessä ei ollut tavallinen kävelykeppi vaan velhon sauva. Hän oli kuullut erään vanhan rouvan kertovan tarinoita haamuista ja velhoista. Että velhot olivat ainoita joihin haamujen myrkyt eivät toimineet.
"Kyllä olen." Mies sanoi ja nosti ensin äidin ruumiin sängyltä ja kantoi sen ulos mökistä. Sitten hän palasi takaisin ja kantoi isän ruumiin ulos samaan kasaan johon hän oli kerännyt kaikkien niiden epäonnekkaiden ruumiit, jotka eivät olleet päässeet haamujen myrkkyjä karkuun.
"Sinun on pakko ottaa poikani mukaasi?" Äiti sanoi miehelle, joka murahti. "Hän on ollut täällä melkein kaksi viikkoa eikä ole edes sairastunut. Kai sinäkin tiedät, mitä se tarkoittaa? Sinun on pakko ottaa hänet mukaan. Opeta häntä."
"Minulla ei ole aikaa opettaa ketään." Mies sanoi ja katsoi Aridea mietteliäästi. Hän näytti puntaroivan mahdollisuuksia ja vastasi lopulta: "Mutta kai minä voin viedä hänet jonnekkin missä joku muu voi opettaa häntä."
Äiti huojentui silminnähden. Hänen jalkansa melkein pettivät ja hän risti kätensä. "Kiitos. Kiitos tuhannesti." Äiti sanoi ja kääntyi Ariden puoleen. "Äläkä sinä minusta huolehdi. Tärkeintä on, että sinä olet turvassa ja elät hyvän pitkän elämän. Minä pysyn aina täällä." Hän sanoi ja painoi kätensä Ariden rintaan sydämen kohdalle. Aride nyökkäsi vaikka tiesi, että ei pystyisi koskaan unohtamaan äitinsä kohtaloa. Jos äiti ei saisi ihmisistä energiaa, hän muuttuisi raivotautiseksi eikä hän olisi enää inhimillinen. Sellaista kohtaloa Aride ei haluaisi edes pahimmalle viholliselleen.
Kolme tuntia myöhemmin, kun velho oli kasannut jokaisen ruumiin ja polttanut niistä jokaisen tuhkaksi hän käski Aridea sanomaan hyvästit. Aride meni äitinsä luokse ja he hyvästelivät toisensa. Itkien Aride lähti seuraamaan velhoa ja jätti itkevän äitinsä mökkiin. He matkustivat melkein viikon kunnes saapuivat meren rannalle ja suurehkoon linnakkeeseen, jonne velho jätti Ariden.
Linnake oli koulu nuorille velhoille joita ei ollut montaa. Ariden saapuessa linnakkeeseen siellä oli hänen lisäkseen vain yksitoista muuta nuorta velhoa. Linnake oli sen maan ainoa velhokoulu ja oppilaat tulivat sinne useista eri paikoista ympäri maan. Ariden kaltaiset nuoret, jotka tulivat pienistä kylistä olivat vähemmistöä, ja muualla päin maata oli varmasti lisää velhoja, jotka eivät ole vielä tajunneet olevansa sellaisia.
Koulutuksessa Aride oppi paljon asioita joita velhot pystyivät tekemään. Velhot pystyivät taistelemaan tai parantamaan voimiensa avulla. He pystyivät tekemään juomia ja rohtoja. Parantavia ja tappavia. He pystyivät manipuloimaan elementtejä ja painovoimaa ja luomaan illuusioita toisten mieleen. Mutta eniten Aridea kiinnosti haamuihin liittyvät asiat. Ja kaikista niistä opituista asiosta hänelle tärkein oli tieto, että velhot pystyivät karkoittamaan haamut tästä maailmasta seuraavaan. Sitä taitoa ei kuitenkaan oppinut moni, koska se oli yksi vaikeimmista taioista joita velhot voivat oppia, mutta Aride päätti jo ensimmäisenä vuotenaan, että hän opettelisi se loitsun keinolla millä hyvänsä. Hän opiskeli enemmän ja ankarammin kuin yksikään muu koulun velhoista. Hän oppi nopeasti ja nuosi tasolta seuraavalle nopeammin kuin muut oppilaat.
Oppilaat eivät saaneet poistua linnasta sinä aikana kun olivat siellä oppilaina, joten kun Aride oli opetellut taikomaan ja loitsimaan viisi ankaraa vuotta putkeen ja kun hän lopulta suoritti koulun viimeisen kokeen, hän keräsi tavaransa ja lähti matkalle. Kuusitoista vuotiaana hän oli nuorin velho, joka oli koskaan suorittanut kaikki opintonsa loppuun. Lisäksi hän oli oppinut taioista kaikkein vaikeimman. Haamujen karkoitus loitsu oli ainoa taika jota velhojen ei tarvinnut opetella päästäkseen koulutustaan läpi, koska kyseinen taika oli niin vaikea, että vain pieni osa velhoista oppi sen vaikka harjoittelisi sitä satoja vuosia.
Aride suuntasi takaisin kotikyläänsä, joka oli ehtinyt viidessä vuodessa ränsistymään melkein tunnistamattomaksi. Puiset rakennukset ja mökit olivat alkaneet mätääntymään ja lahoamaan. Osa niistä näytti olevan romahtamispisteessä. Koko kylän maa, joka oli ollut edellisellä kerralla siisti ja vihreän nurmikon peitossa oli nyt harmaata ja kuollutta. Ilmassa väreili haamujen levittämää vihertävää myrkkykaasua ja ilman kitkerä haju pisti nenään.
Haamut eivät koskaan kadonneet itsestään. Ne joko pysyivät samassa paikassa ja menettivät järkensä, jos lähettyvillä ei ollut ihmisiä joista ne saisivat energiaa tai ne siirtyivät uuteen paikkaan. Paikasta toiseen siirtyminen haamuille oli kuitenkin lähes mahdotonta. Sitä tapahtui hyvin harvoin ja yleensä vain aikoina jolloin tuuli oli niin voimakasta, että se siirsi myrkkykaasujen sijaintia. Tässä tapauksessa haamut olivat jääneet Ariden kotikylään.
Aride yritti valmistautua henkisesti tulevaan koitokseen. Hän ei ollut nähnyt äitiään viiteen vuoteen eikä enää edes kuunnolla muistanut miltä hän näytti. Aride tiesi, että äidin haamu ei näyttäisi enää samalta miltä hän oli näyttänyt vuosia sitten. Aride veti syvään henkeä ja terästäytyi. Tätä varten hän oli opiskellut enemmän ja ankarammin kuin kukaan muu. Tätä hetkeä varten hän oli raatanut viisi vuotta taukoamatta. Hän ei voisi perääntyä nyt. Hänen oli pakko tehdä se, mitä tuli tekemään.
Aride työnsi nitisevän ja natisevan oven auki ja astui entiseen kotiinsa. Mökki näytti sisältä pölyjä ja hometta lukuun ottamatta lähes samalta kuin miltä Aride muistikin. Keittiö jonka kaapit olivat tyhjillään näytti tutulta. Nurkassa oli vanhempien sänky, ja lattialla sängyn vieressä vanha homeinen patja, jonka päällä Aride oli nukkunut vuosien ajan. Tuolikin oli yhä pienen ikkunan alapuolella, minne Aride oli sen jättänyt. Hän muisteli kuinka oli katsellut epätoivoisena ikkunasta ulos toivoen pelastusta.
Mökin kauimmaisessa nurkassa seisoi läpikuultava nainen kasvot kohti nurkkaa. Nainen heilui hitaasti edes takas ja näytti vajonneen horrosmaiseen tilaan. "Äiti?" Aride sanoi arasti. Hän painoi velhonsauvansa kapean päädyn mökin puulattiaan yrittäen kiinnittää äitinsä huomion. "Minä tulin nyt. En voi jättää sinua tuohon tilaan." Aride sanoi äänen murtuen, ja äidin pää nytkähti eläimellisesti. Äiti kääntyi ympäri ruumis yhtä läpikuultavana kuin viimeksikin sillä erolla, että nyt hän näytti muuten mätääntyneeltä.
Äidin olkapäät nytkivät lisää ja hän kohotti molemmat kätensä eteensä. Sitten hän lähti kävelemään hitaasti kohti Aridea näkemättä ja tiedostamatta mitään. Äidin silmät olivat harmaat ja sakeat. Äidillä ei ollut enää järkeä päässään. Vaikka Aride olikin osannut odottaa sitä, tuntui silti kamalalta nähdä se omin silmin. Mutta juuri sen takia hän oli tullutkin takaisin äitinsä luokse.
Aride löi velhonsauvansa toistamiseen mökin puulattiaan ja alkoi loitsimaan pitkää ja monimutkaista loitsua jota hän oli viimeisten vuosien aikana opetellut juuri tätä hetkeä varten. Loitsun loitsiminen onnistui aluksi helposti, mutta mitä kauemmin hän lausui loitsun sanoja, sitä raskaammalta se tuntui. Hän tiesi etukäteen, että kyseinen loitsu oli vaativa, mutta yllättyi silti. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän yritti loitsua oikean haamun kanssa.
Äidin liikkuminen ja nykiminen hidastui ja lakkasi lopulta kokonaan. Äiti seisoi keskellä mökkiä ja katsoi suoraan Aridea, joka lausui huohottaen loitsun viimeiset sanat. Aride oli näkevinään, että äidin mätääntynyt haamu olisi valuttanut yksinäisen kyyneleen poskelleen ja nyökänneen kiitollisena juuri ennen kuin katosi hiljaa näkyvistä. Aride putosi hengästyneenä polvilleen, kun äiti poistui tästä maailmasta pysyvästi.
Aride tunsi kuinka hän alkoi menettämään tajuntansa. Loitsu oli ollut paljon raskaampi kuin hän oli osannut odottaa ja imi hänestä kaiken energian. Aride ryömi mökin lattiaa pitkin sängyn vieressä lojuvalle patjalle ja käpertyi sen päälle sikiöasentoon kunnes nukahti. Hän vaipui syvään uneen joka kesti kaksi vuorokautta. Hänen kotikylässään oli siitä päivästä lähtien yksi haamu vähemmän. Herättyään Aride harkitsi tekevänsä saman kylän kaikille haamuille, mutta se olisi ollut liian raskasta yhdelle velholle. Se, että Aride oli auttanut äitinsä eteenpäin riitti hänelle.
Aride palasi muistoistaan takaisin nykyhetkeen irvistäen. Hän tiedosti taas olevansa nykyaikaisessa kaupungissa ja haistoi haamujen alueella leijuvien myrkkykaasujen ja kuoleman hajun. Hän oli hetki sitten loikannut muurin yli ihmisten puolelta haamujen alueelle. Kuja muurin sillä puolella oli melkein pilkkopimeä Ariden velhonsauvan luomaa valoa lukuunottamatta. Jostain lähettyviltä kuului sairaan kodittoman naisen vaikerointia. Aride tiesi, että sillä puolella muuria nainen ei pysyisi elossa enää pitkään. Myrkkykaasut tekivät naisesta sairaan, ja jossain vaiheessa alueen haamut ruokkisivat hänen vähäisiä voimavarojaan kunnes nainen menehtyisi. Sitten Aride tai joku muu velho kävisi siivoamassa naisen ruumiin alueelta ennen kuin rotat ehtisivät levittää sairauksia.
Äidin kuolemasta, ja päivästä jolloin Aride oli karkoittanut hänet tästä tuskaisesta maailmasta oli kulunut lähes kuusisataa vuotta. Silti Aride muisti ne päivät kuin ne olisivat tapahtuneet edellisenä päivänä. Siitä päivästä lähtien Aride oli kiertänyt ympäri maata vaihtaen kaupunkia vuoden välein. Hän oli siivonnut haamujen alueita ja elänyt siitä saaduilla rahoilla hyvin. Hän ei ole ystävystynyt ihmisten kanssa, koska tiesi, että ystävät lopulta kuolisivat vanhaan ikään, ja Aride itse jatkaisi elämistä vielä satoja vuosia. Oli helpompaa olla yksin kuin menettää ketään.
Jos Aride oikein heristi korviaan hän saattoi kuulla muurin toiselta puolelta kantautuvia mielenosoituksen ääniä, mutta vaimeasti. Kovin moni ihminen ihmisten puolella ei tiennyt, mitä haamujen puolella todella tapahtui. Tavalliset kansalaiset eivät tienneet tai halunneet tietää, että päättäjät lähettivät sairaat ja kodittomat ihmiset haamujen puolelle, missä he kohtaisivat loppunsa. Jotkut saattoivat epäillä asiaa, koska ihmisten kaduilta oli yllättäen hävinnyt suurin osa kodittomista, mutta useimmat eivät välittäneet siitä, mitä kodittomille tapahtui. He olivat vain kiitollisia siitä kun heitä ei lojunut joka toisen rakennuksen nurkissa.
Aride käveli syvemmälle haamujen alueelle ja pysähtyi muutaman kodittoman viereen. Aride tarkasteli heitä hetken ja siirtyi sitten seuraavan luokse. Aride etsi kaikista terveimmän ja energisimmän yksilön tarkoituksenaan viedä hänet lahjukseksi haamujen johtajalle, joka vain hyvin harvoin näyttäytyi velhoille. Lahjus olisi helpoin ja nopein tapa päästä tapaamaan kyseistä haamua.
Aride tarttui keski-ikäistä miestä käsivarresta ja auttoi tämän seisomaan. Mies oli selvästi vain osittain tajuissaan ja huojui uhkaavasti seistessään. Joko ravinnon puutteesta tai huumeista. Hän näytti kuitenkin lähettyvillä olevista ihmisistä terveimmältä, joten hän saisi kelvata. Aride talutti miestä syvemmälle haamujen alueelle, missä oli siellä täällä kuolleiden ruumiita. Ne eivät vielä kuitenkaan haisseet joten joku oli käynyt siivoamassa siellä viimeaikoina. Muutama haamu tuli pimeästä esiin ja lähestyi Aridea ja koditonta miestä, mutta Aride vain kohotti loistavaa velhon sauvaansa ja haamut erkanivat kauemmas. Se oli kuitenkin turhaa, sillä haamuilla ei ollut fyysistä ruumista ja siksi ne eivät voineet vahingoittaa Aridea.
Lopulta Aride saapui neliön muotoiselle aukiolle, joka oli kuusi kerroksisien tiilistä tehtyjen kerrostalojen keskellä. Pihamaalla oli lukuisia telttoja, joista jokainen oli kulahtanut ja repeytynyt. Sillä alueella asui luultavasti paljon kodittomia ennen kuin haamujen myrkyt valtasivat alueen. Ne jotka eivät päässeet karkuun olivat kuolleet ja jääneet kummittelemaan pihamaalle. Ajan saatossa myrkkykaasut olivat levinneet pihamaan ympärillä oleviin kujiin, ja jossain vaiheessa päättäjät olivat tehneet sopimuksen haamujen kanssa, jotta myrkkykaasut pysyisivät hallinnassa.
Pihamaan perällä oli alueen suurin teltta, joka vaikutti enemmän oleskelutilalta kuin nukkumapaikalta. Aride vihelsi ja huusi johtajan nimeä. "Oleg! Tule ulos! Minulla on sinulle lahja!" Lähettyvillä seisovat haamut kohottivat kulmiaan. He eivät olleet luultavasti tottuneet siihen, että kukaan tuli juttelemaan heidän johtajan kanssa. Yleensä alueelle tuli vain velhoja, jotka siivosivat kuolleiden ihmisten ruumiit ja poistuivat sitten saman tien paikalta.
Suuresta teltasta astui esiin sen alueen vanhin haamu, joka oli ottanut itselleen johtajan roolin. Aride oli nähnyt hänet muutaman kerran ohimennen käydessään siivoamassa alueella, mutta ei ole koskaan vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan. Oleg oli lähes kaksi metrinen tumma mies, joka oli ollut varmasti näyttävä näky aikoinaan. Kokoa miehellä oli kuin painijalla ja ääni hätkähdyttävän möreä. Sellaista miestä ei haluaisi kohdata yksin pimeällä kujalla. "Miksi velho saapuu luoksemme? Ei vielä ole siivouksen aika."
"Tiedän. Tulin tänne muista syistä. Oletko kuullut, mitä tuolla ulkopuolella tapahtuu tällä hetkellä?" Aride kysyi ja viittasi kädellään suuntaan josta oli tullut, mutta Oleg ei kiinnittänyt hänen sanoihinsa huomiota.
"Toit minulle oikein lahjoja? Sepä mukavaa." Oleg sanoi ja kutsui heikossa kunnossa olevan miehen luokseen.
"Ole hyvä vaan." Aride sanoi ja tönäisi kodittoman miehen niin, että tämä kompuroi jalkoihinsa ja kaatusi maahan aivan haamujen johtajan jalkoihin. Oleg katsoi maassa makaavaa miestä samaan aikaan halveksuen ja nälkäisenä. Oleg käski miehen menemään hänen telttaansa odottamaan ja käänsi sitten katseensa velhoon. Epäonnekas mies laahasi itsensä telttaan alistuneena.
"Mitä sinä haluat?" Oleg kysyi velholta.
"Oletko tietoinen siitä, mitä ulkopuolella tapahtuu tällä hetkellä?" Aride toisti aiemman kysymyksensä, ja haamujen johtaja naurahti kuivakasti.
"Tiedän. Enkä minä ole huolissani. Eivät he voi tehdä meille mitään. Vain sinä ja muut kaltaisesi velhot pystytte tekemään asialle jotain ja tekin vain jos teitä on samassa paikassa useampi sata. Tiedän myös että teistäkin vain harvat pystyvät karkoittamaan haamuja ja vain yhden kerrallaan. En siis näe, miksi välittäisin siitä, mitä ihmiset tuolla muurin toisella puolella sanovat meistä. Me emme ole minkäänlaisessa vaarassa."
"Ei kannata aliarvioida ihmisiä." Aride sanoi hiljaa. Hän ei pitänyt haamuista erityisen paljon etenkään tämän joukkion johtajasta, mutta toivoi silti, että Oleg sanoisi jotain, mikä muuttaisi hänen mielensä sen suhteen, mitä hän oli tullut tekemään. Oli totta, että vain velhot pystyivät karkoittamaan haamut ja velhoistakin vain harvat kykenivät siihen. Karkoitusloitsun tekeminen oli raskasta. Niin raskasta, että jopa Ariden kaltainen voimakas velho joutui keräämään voimiaan kaksi vuorokautta loitsun jälkeen. Sen hän oli oppinut auttaessaan äitinsä eteenpäin seuraavaan maailmaan. Sekin oli totta, mitä Oleg sanoi liittyen velhojen määrään. Kokonaisen haamujoukon karkoittamiseen tarvittaisiin satoja velhoja. Oleg ei kuitenkaan tiennyt sitä, mitä Aride oli samana aamuna oppinut. Sitä minkä takia Aride oli tullut paikalle juuri silloin.
"Tuo kuullostaa melkein uhkaukselta." Haamujen johtaja sanoi ja siristi silmiään. "Sitä paitsi meillä on sopimus. Niin kauan kun teidän päättäjänne hommaavat meille ravintoa, niin me pysymme kiltisti täällä."
"Mutta siinä sopimuksessa on suuri vika. Teidän kaasunne ja alueenne leviävät vaikka yrittäisitte estää sen. Mitä enemmän teitä ruokitaan sitä enemmän teitä on ja mitä enemmän teitä on, sitä enemmän teidän alueenne leviävät. Jossain vaiheessa käy niin, että teidän myrkkykaasunne valtaavat koko kaupungin." Aride sanoi.
"Ja miksi se on lopulta huono asia?" Oleg kysyi. "Mikä tekee teistä ihmisistä niin paljon parempia?"
"Sinä olet itsekkin ollut ihminen ennen kuolemaasi." Aride sanoi. "Ja jos ihmiset kuolevat sukupuuttoon, niin teillä ei ole enää ravintoa. Ja jos te ette saa ravintoa, te menetätte järkenne. Ja usko pois se ei näytä miltään mukavalta puuhalta." Puhuessaan Aride vakuutti itsensä siitä, että kannatti tehdä se, mitä hän oli tullut tekemään. Se olisi hyväksi ihmisille ja jollain kierolla tavalla myös haamuille.
"Siihen aikaan, että jokainen ihminen kuolee, on vielä paljon aikaa." Oleg sanoi. "Meillä on aikaa keksiä keinot selviytyä."
"Ei niin paljon kuin luulet." Aride sanoi. "Teidän määränne ja alueiden leviäminen kiihtyy koko ajan." Hän sanoi ja vakuutti viimeistään siinä vaiheessa itsensä. "Olen pahoillani, että joudun tekemään tämän, mutta minun on pakko." Hän lisäsi ja löi velhon sauvansa kuolleeseen maahan. Aride kohosi hitaasti ilmaan koko ajan korkeammalle ja korkeammalle. Ensin ensimmäisen kerroksen korkeudelle sitten toisen ja hiljalleen korkeiden kerrostalojen yläpuolelle. Aride oli niin korkealla, että näki kerrostalojen yli suuren mielenosoituksen kävelykadulla. Tilanne siellä näytti olevan ainakin toistaiseksi hallinnassa, vaikka paikalle oli kutsuttu lisää poliiseja.
Aiemmin samana päivänä Aride oli kutsuttu laboratorioon, missä tiedemiehet yrittivät keksiä keinoja päästä haamuista eroon pysyvästi. Asiaa oli tutkittu yhtä kauan kuin ihminen oli ymmärtänyt, mitä haamut tekivät ihmisille, ja mitä tiede oli, mutta ennen sitä päivää kukaan ei ollut löytänyt ratkaisua ongelmaan. Sinä päivänä tiedemiehet olivat kuitenkin saaneet läpimurron. He kehittivät aineen, joka takertuu haamujen ympärillä olevaan kaasuun ja tekee siitä sytytysherkkää. Aineen aktivoisimeen tarvittiin kuitenkin hieman taikuutta, ja siksi Aride oli kutsuttu paikalle.
Kun Aridelle kerrottiin suunnitelma, hän oli aluksi ollut vastahakoinen. Hän ei pitänyt haamuista, mutta ei tiennyt halusiko tuhota kokonaisen alueen verran niitä. Ja vielä koko kaupungin suurimman alueen, missä asusteli satoja haamuja. Tiedemiehet kuitenkin kertoivat asioiden todellisen laidan ja uhan jota haamut ihmisille olivat. Viimeinen asia joka lopulta vakuutti Ariden oli päättäjien lupaus maksaa hänelle ruhtinaallisesti. Raha on aina ollut hänelle hyvä veruke tehdä pahojakin asioita. Hän siis otti tiedemiehiltä kahvipaketin kokoisen purkin jonka sisällä oli kitkerän hajuista vihreää jauhetta. Hän piilotti rasian kaapunsa sisätaskuun ja suunnisti haamujen alueelle.
Nyt hän katsoi korkeuksista alas aukiota, joka oli täynnä haamuja, jotka katselivat ihmeissään taivaalle, missä Aride leijui paikoillaan toisessa kädessään loistava velhonsauva ja toisessa metallinen rasia. Olivatko haamut jo keksineet, että heidän loppu oli lähellä? Tuskin. Kukaan muu kuin Aride, päättäjät ja tiedemiehet eivät tienneet, että uusi aine oli keksitty. Eivätkä hekään tienneet varmuudella toimisiko aine. Sen takia Aride oli siellä. Hän olisi ensimmäinen joka kokeilisi toimiko jauhe. Kokonaisen korttelin verran haamuja katseli Aridea jonka käsissä oli heidän olemassaolonsa. Jos uusi aine toimisi niin pian jokainen sen alueen haamuista katoaisi tästä maailmasta. Maailmasta tulisi taas ihmisille hieman turvallisempi paikka.
"Teen tämän ihmisten vuoksi. Tämä on ainoa ratkaisu." Aride sanoi itselleen ja avasi metallisen purkin. Kitkerä haju iski vasten hänen kasvojaan kuin hajusuola vaikka purkki oli kaukana hänen kasvoistaan. Aride kallisti purkkia ja vihreä jauhe leijaili korkeuksista alas. Onneksi sinä iltana ei tuullut voimakkaasti. Muuten jauheet olisivat saattaneet lentää tuulen mukana väärään paikkaan. Lopulta jauhe saavutti katutason ja se takertui myrkkykaasuihin. Aine levisi ympäri haamujen aluetta. Aride osoitti sauvallaan kohti maantasoa ja sanoi pienen ja lyhyen loitsun.
Sitten haamujen alueella räjähti.
Räjähdys oli kirkkaan vihreä ja niin voimakas, että vihreät liekit levisivät haamujen aukiolta sen ympärillä oleville kujille ja kaduille ja poltti kaiken tieltään. Räjähdys hajoitti haamujen aluetta ympäröivän muurin ja liekit jatkoivat matkaa vielä pidemmälle ja levisivät kävelykadulle, joka oli täynnä mielenosoittajia. Räjähdyksen muodostama paineaalto osui myös Arideen, joka meinasi pudota taivaalta iskun voimasta. Aride otti kuitenkin iskun vastaan ja ponnisteli pysyäkseen ilmassa. Hän katsoi alapuolelle muodotunutta kraatteria joka kyti vihreänä pimeydessä. Alueen jokainen elävä ja kuollut olento oli poissa.
Helikopteri joka oli kuvannut mielenosoitusta sivummalla lensi nyt kytevän kraatterin yläpuolelle ja kuvasi sitä. Mielenosoittajat kävelykadulla olivat kaaoksen vallassa. Osa heistä oli jäänyt liekkien alle ja kuollut. Vielä useampi oli pahasti haavoittunut, ja he jotka selvisivät vähällä alkoivat kaaoksen keskellä ymmärtämään mitä oli tapahtunut. Poliisit yrittivät hallita tilannetta parhaansa mukaan, mutta huonolla tuloksella. Pian palomiehet ja ensihoitajat saapuisivat paikalle. Tälläistä räjähdystä ei ole siinä kaupungissa koskaan ennen nähty.
Aride laskeutui taivaalta sulavasti kävelykadulle, kohtaan joka oli tuhkasta ja noesta likainen. Lähettyvillä makasi maassa korpuksi palanut mies ja muutaman metrin päässä maassa istui nainen, joka oli pahasti palanut ja itki tuskasta. Moni ihminen Ariden ympärillä panikoi ja pyysi apua, eikä paikalla ollut tarpeeksi poliiseja tai ensihoitajia, jotta kaikki olisivat sitä saaneet. Aridella oli vaikeuksia nähdä kunnolla, mitä oli saanut aikaan. Hänen oli ollut tarkoitus hävittää haamut alueelta. Hänen ei ollut tarkoitus aiheuttaa kuolemaa ja vahinkoa tavallisille ihmisille. Tiesivätkö tiedemiehet, että räjähdys olisi noin suuri?
Kukaan ei kiinnittänyt Arideen erityisemmin huomiota vaikka hän oli hetki sitten leijunut kytevän kraatterin yläpuolella pukeutuneena paksuun mustaan kaapuun, kädessään pimeydessä loistava sauva. Yhden haamun karkoittaminen vaati niin paljon voimia, että kun Aride oli tehnyt sen ensimmäisen kerran, hän oli nukkunut seuraavat kaksi vuorokautta. Nyt hän oli karkoittanut satoja haamuja yhdellä pienellä loitsulla, joka ei ollut vaatinut edes pientä ponnistusta. Selvästi tiedemiesten luoma jauhe toimi. Ehkä liiankin hyvin.
Aride käveli pois kävelykadulta ja kaaoksen keskipisteestä, sukelsi rakennuksen taakse varjoihin ja sulki silmänsä. Hän keskittyi paikkaan josta oli aiemmin samana iltana tullut lähelle kävelykatua. Hetkeksi kaikki taas katosi ja hän ilmestyi kaupungintalon parkkipaikalle. Monen muun rakennuksen ikkunoissa ja pihoissa oli ihmisiä, jotka katselivat räjähdyksen suuntaan. Räjähdys oli ollut niin voimakas, että se oli kuulunut sinne asti. Tai sitten ihmiset olivat nähneet kraatterin ja paniikin uutisissa ja yrittivät nähdä tuhon omin silmin.
Aride meni suoraan sisään ja ryntäsi vastustelevien vartijoiden ohitse. Tunnistaessaan Ariden, vartijat kuitenkin antoivat hänen jatkaa matkaansa, ja Aride paiskasi päättäjien palaverihuoneen oven auki. "Mitä helvettiä?" Hän korotti ääntään ja löi nyrkkinsä suuren kivisen pöydän pintaan. Hän katsoi vuorotellen jokaista huoneessa olijaa, jotka hetkeä aiemmin olivat katsoneet pienen television ruudulta uutisten livekuvaa. Kuvassa näkyi Ariden luoma kaaos ja vihreänä kytevä kraatteri.
"Otaksun, että aineemme toimi." Yksi päättäjistä sanoi tyytyväisesti hymyillen.
"Liiankin hyvin." Aride sanoi. "Olisitte voineet varoittaa."
"Emme olisi." Vanhempi mies sanoi totisena. "Tämä oli meidän ensimmäinen kokeilumme kyseisen aineen kanssa. Seuraavalla kerralla pienennämme jauheen määrää ja sen potentiaalia. Ole iloinen. Tämä on meille suuri voitto. Voitto jokaiselle ihmiselle. Niin elävälle kuin tulevalle. Nyt meillä on vihdoin keino päästä haamuongelmastamme pysyvästi eroon."
"Minä tapoin juuri viattomia ihmisiä. Useita!" Aride ärähti. "Ettekö te välitä siitä?"
"Viattomia jotka olisivat joka tapauksessa kuolleet myöhemmin haamujen kynsissä." Siinä oli tarpeeksi hyvä vastaus Ariden kysymykseen. Päättäjät eivät välittäneet sivullisista uhreista. Aride oli aikeissa sanoa jotain takaisin, mutta vanha mies keskeytti hänet. "Ota yhteyttä jokaiseen velho kaveriisi ja kutsu heidät tänne. Tahdon paikalle niin monta velhoa kuin vain saamme. Nyt me voimme puhdistaa tämän kaupungin haamuista alue kerrallaan. Sitten siirrymme seuraavaan kaupunkiin ja sitä seuraavaan, kunnes koko maailma on haamuista vapaa."
"Tämä on kansanmurha." Aride sanoi. "Tavallaan." Hän ei ollut varma, mitä ajatella asiasta. Haamut olivat jo kerran kuolleet. He vain jostain syystä jäivät tähän maailmaan. Mutta samalla Aride tiedosti, että pitkällä tähtäimellä haamut olivat uhka. Hän suostuisi auttamaan puhdistamaan tämän maailman, mutta vain jos tiedemiehet tekisivät aineesta vähemmän vaarallisen sivullisille. "Entä uudet ja tulevat haamut? Haamuja ilmestyy lisää aina kun ihmisiä kuolee. Mikä estää niitä muodostamasta uusia alueita tulevaisuudessa?"
"Järjestämme ruumishuoneille velhoja, jotka voivat hoidella tuoreet haamut ennen kuin ne ehtivät muodostaa uusia kaasualueita. Yksilöinä ne on helppo hoidella ja pitää kurissa. Nyt kutsu niin moni velho kaupunkiin kuin pystyt. On aika tyhjentää tämä maailma saastasta."