Vuorilta alas pyyhkivä tuuli oli armoton pureutuen luihin ja ytimiin. Taistellen vääjäämätöntä häviötä kylmyyttä vastaan Kalen kietoi taljoilla vuorattua viittaa ympärilleen ja hypähteli paikallaan säilyttääkseen tunnon varpaissaan. Vaikka olikin päällystänyt jalkansa useilla paksuilla sukilla, vuorten kylmyys tuntui löytävän pienimmänkin kolon hänen puolustuksessaan. Sormet paksujen rukkasten kangistamina hän hapuili taskumattia vyöltään. Se tuntui olevan ainoa valoisa asia näissä etelän kylmissä oloissa; Sotilaille tarjottiin päivittäin annos pääkaupungin konjakkia estämään kylmyyden pureutuminen mielenlujuuteen saakka.
“Hoi”, vartiotornin alapuolelta kuuluva tukahtunut huuto säpsähdytti hänet unelmistaan As-Isisin leveistä, lämpimistä viinilehdoista ja kiireesti Kalen kurkisti alas. Brun Eda seisoi hänen alapuolellaan päästä varpaisiin viittoihin kääriytyneenä: “Vahdin vaihto. Onko näkynyt mitään uutta?”
Hän tunsi jäätyneiden kasvojensa halkeilevan hymyn yrittäessä turhaan vääntää huulia. “Va-vain lunta ja met-metsää”, hän hytisi ja työnsi taskumatin takaisin vyölleen ennen kuin lähti kankeasti laskeutumaan vankasta hirsitornista rajavaritioaseman tallattuun hankeen. “Ku-kukaan hullu ei lii-liiku tällaisella il-ilmalla.”
Vahtivuoroaan odottava Brun nyökkäsi ja katsoi irvistäen Kalenin hupun jääkerroksen saanutta turkisreunaa. “Kunpa ne keksisivät sen myös ylempänä. On sulaa hulluutta pitää meitä tällä säällä vahdissa.”
“Pu-puhu vain omasta puolestasi”, Kalen tärisi palaen halusta lähteä liikkeelle. “Olen ol-ollut tuolla jo-jo-jo kolme tuntia…”
“Päästän sinut siis menemään”, Brun naurahti ja läimäytti häntä selkään tömäyttäen ilmoille pienen lumipilven.
“Ki-ki-kiitos!” Kalen mutisi ja kiirehti viimaisen sisäpihan poikki kohti päärakennuksen ovea. Takaansa hän kuuli yllättyneen huudahduksen, tömähdyksen ja sadattelua. “U-unohdin sa-sanoa että tik-tikkaat ovat jäässä!” hän huikkasi takapuoltaan hierovalle sotilaalle, ennen kuin puski oven auki. Takkatulen lämpö vyöryi hänen ylitseen kuin kauan kaivatun rakastetun kädet. Tottuneesti Kalen ravisteli rukkaset käsistään sulloen ne taskuihinsa, tömisteli irtolumen jaloistaan ja kääri viittansa rullaksi kainaloonsa. Huokaisten hän hylkäsi loputkin ulkovaatteistaan ja veti jakkaran niin lähelle liekkejä kuin kärsi. Nauttien tulen rätinästä hän sulki silmänsä ja tunsi vihdoin alkavansa sulaa.
“Kalen!” Hätkähtäen Kalen avasi silmänsä ja pälyili ympärilleen. Akilan silmät tuijottivat häntä paksun viitan kätköistä naisen raivistellessa häntä voimalla. “Kalen! Hälytys!”
“Mitä?” hän ponnahti jaloilleen ja oli hetkessä hereillä. “Kuka hyökkää?”
“En ole varma, meitä kutsutaan. Tule!”
Sadatellen Kalen kiskoi vaatteet takaisin ylleen ja seurasi naisen ja muiden aseman sotilaiden perässä ulos hyytävään viimaan. Suojaten silmiään pyryttävältä lumelta hän vilkaisi vahtitorneja, joiden kalkattavat hälytyskellot hukkuivat täysin tuulen ulvontaan. Pakottaen kohmeiset raajansa liikkeelle hän seurasi muiden mukana asevarastolle ja nappasi telineestä keihään ja kilven, joka ei tahtonut millään pysyvän hänen kankeassa hansikkaassaan. Kiroillen hän hylkäsi suojan ja tarttui sen sijaan lyhyeen miekkaan, jonka kahvan ympäri rukkanen oli helpompi puristaa. Tarpeen tullen silläkin pystyisi torjumaan.
“Asemiin!” hän kuuli komentaja Sordsin tukahtuneen huudon tuulta vasten. “Metsärosvoja lähestyy kaakosta!”
Jokaista raajaa kolottaen Kalen juoksi sotilaiden mukana linnoituksen portille ja yritti nähdä pyryttävän lumen läpi mitä tuleman piti. Takaansa hän kuuli Sordsin rääkyvän minkä kurkustaan sai, jotta hänet olisi kuultu myrskyn läpi.
“Hulluja ovat, kun tällä säällä hyökkäävät!” Akila mutisi hänen vieressään. “Yrittävät varmasti talvivarastoillemme. Kylässä on kiertänyt huhuja ruhtinaallisista apajistamme.” Naisesta ei näkynyt paksujen villakankaiden välistä kuin kirkkaat silmät ja kaistale punakkaa nenää. Kalen ei ollut edes varma, oliko tällä panssaria yllään. Hänellä itsellän ei ainakaan ollut, mies tajusi ja kirosi hiljaa. Hänen panssarinsa lojui punkan vieressä odottamassa rasvaamista, kuten monet muutkin hänen varusteistaan. Hän oli purkanut miltei kaiken omaisuutensa punkalleen vain hetkeä ennen, kun oli kuullut edellisen vahdin sairastuneen ja joutuvansa suorittamaan tornivuoron.
“Nyt, valppaana!” Akila sanoi ja kohotti kilpeään. Kalen tuijotti rävähtämättä naisen ohi lumiseen metsään, muttei erottanut kuin valkoista lunta ja tummia puita.
Valtava räjähdys leimahti hehkuun puurajan takana. Hän vilkaisi taakseen kuullessaan hurraa-huutoja portin sisäpuolelta ja näki kahden paksuihin viltteihin kääriytyneen velhon nousseen vahtitorniin. Hänen silmiensä edessä toinen velho valmisteli taikaansa ja syöksi sen vihollisen kimppuun, jonka epäilemättä näki korkeasta tornistaan. Jälleen metsässä räjähti ja aseman sotilaat hurrasivat.
“Mihin meitä tarvitaan?” Akila kysyi virnistäen ja iski silmää. “Niin kauan kuin meillä on Meryem ja Heide, ei meitä tarvita lainkaan.”
Kalen huomasi hymyilevänsä ja yhtyi seuraavaan hurrauksen aaltoon. Akila oli oikeassa. Velhojen saavuttua Avusin rajavartioasemalle oli sotilaiden työ helpottunut taikojien sekä tiedustellessa että taistellessa, mikä muutoin olisi saattanut vaatia heidän henkensä. Asemalla oli ollut pakkasten kirstyttyä kahakoita ryöstelevien metsäläisten kanssa kanssa, mutta velhot olivat voittaneet nämä sotilaiden tarvitsematta tehdä paljoakaan.
“Tuplatkaa vartio yöksi!” komentaja Sords raakkui ja viittasi sotilaita palaamaan. “Te muut, niin kuin olitte. Mutta pitäkää valmius yllä. En halua, että yhtään lammasta katoaa.”
“Mennään”, Kalen mutisi Akilalle ja he löntystivät palauttamaan aseensa. “Minun pitää vielä kasata panssarini.”
“Tarvitsetko apua?” Akila ivasi.
Kalen muljautti silmiään.“Enköhän minä osaa itsekin.”
Heidän takaansa kirkaisu leikkasi ilmaa vaimean tömähdyksen saattelemana. Kalen pyörähti ympäri ja näki harmaan mytyn maassa tikkaiden juurella. Joukko sotilaita juoksi jo pihan poikki säikähtäneen Meryemin laskeutuessa ketterästi alas tornista.
“Hän liukastui!” velho parahti päästessään maassa retkottavan Heiden luo. “Kutsukaa parantaja!”
Kalen huomasi juoksevansa muiden sotilaiden mukana. Heiden luo päästyään hän totesi velhon olevan edelleen hengissä, mutta tämän jalat näyttivät vääntyneen luonnottomaan asentoon pyylevän naisen alla.
“Tulkaa, autetaan hänet sisälle!” hän komensi vierellään olevia sotilaita. Varovasti he levittivät paksun viitan maahan ja nostivat naisen sille. Tarvittiin kuusi sotilasta nostamaan velho maasta ja kantamaan sisään Meryemin seuratessa heitä käsiään lohduttomana väännellen. Sairastuvalla vakavakasvoinen parantaja otti naiset vastaan hätistellen sotilaat tiehensä.
“Hänellä menee viikkoja toipua”, Kalen totesi tovereilleen istuutuessaan myöhemmin näiden joukkoon ruokalan pitkän pöydän ääreen. Vuorokauden aikoja oli vaikea erottaa talven ikuisessa harmaudessa, mutta monilla sotilailla vatsa tuntui kurnivan kellon tarkkuudella. “Meryem on huolesta raunioina. Hän syyttää itseään Heiden onnettomuudesta, eikä tunnu tokenevan. Parantajat ovat ottaneet hänetkin sairastuvalle.” Päätään pudistellen hän alkoi hotkia höyryävää muhennosta.
“Se siitä sitten”, Akila puuskahti kohottamatta katsetta ruuastaan. “Pääsemme takaisin jalkapatikkaan.”
“Si-siltä se näyttää”, annostaan särpivä Brun hytisi. “Komentaja jakeli jo alueita ensimmäiselle po-porukalle. Onneksi sentään saimme murua rinnan alle, ennen kuin tu-tulee lähtö.”
Kalen vilkaisi toveriaan. “Kuulin, että pohjoiseen vievät tiet ovat tukkeutumassa. Lumivyöryjä kuulemma. Pitääkö se paikkaansa?”
“Mistä mi-minä tietäisin?” Brun murahti lusikka suussa. “Näytänkö näkijältä?”
“Lusikka suussasi…” Akila huomautti omaansa heristäen, “yhdennäköisyytenne on huomattavaa!” Kolmikko räjähti nauramaan.
“Hy?”
Kalen ponnahti pystyyn ja teki kunniaa komentaja Sords kurkistaessa huoneeseen. Jokainen paikalla oleva sotilas suoristi ryhtinsä ja yritti näyttää tehokkaalta. Monien lusikka alkoi huomaamatta käydä nopeammin. “Niin, sir?”
“Haluan sinut ja Edan partioon hetken päästä. Olemme menettäneet silmän ja haluan, että varmistatte ympäristön. Lunta on tullut paljon ja haluan tietää, mitkä tiet ovat jo tukossa. Ota Akila mukaasi, hänellä on paikallistuntemusta.”
“Kyllä, sir!” Kalen nyökkäsi kunniaa tehden ja odotti miehen poistuvan, ennen kuin huokasi syvään Brunia mulkoillen.
“Mitä sinä minua katsot? Se, että sanon lähtö ei tarkoita että sellaisen olisin halunnut meille manata!” nuorempi mies murhati ja kaatoi lopun muhennoksen suoraan suuhunsa. “Sitä paitsi, hänhän käski sinun ottaa minut mukaasi. Miksi manaisin itseni?”
Akila mulkaisi kumpaakin heistä noustessaan: “Nähdään ulkona, pojat. Muistakaa pakata lämpimästi.”
Harmautta. Silmän kantamattomiin pyryttävää lunta ja harmaata metsää. Etelän talvissa pahinta oli se, ettei aurinko välttämättä näyttäytynyt vuorokausiin! Suojaten kasvojaan tuiskulta Kalen siristeli silmiään erottaakseen kauempana kulkevan Brun hahmon harmaasta taustasta. Ketterimpänä nuorukainen kulki partion ensimmäisenä miltei polven syvyisessä hangessa heidän etsiessään kinosten hautaamaa tien uraa.
“Tämäkin tie näyttäisi olevan aivan tukossa”, Brun huusi puiden lomasta. “Jos nyt edes löysin koko tietä! Eikö neljäs ryhmä merkinnyt sitä viime viikolla?”
Kalen nyökkäsi, vaikka tiesi ettei Brun häntä näkisikään. “Merkitsi! Siellä pitäisi olla kangasriekaleita puissa tien molemmin puolin. Punaisia!”
“Ei täällä mitään kangasta ole!” Brun marisi tallustellessaan takaisin hänen luokseen. “Mutta voin vaikka vannoa, että ura on kulkenut tuosta aikaisemmin. Näytähän sitä karttaa…” He painoivat turkishuppuiset päänsä yhteen ja kumartuivat katsomaan paksuun vuohennahkaan maalattua karttaa alueesta ja sen suurimmista teistä.
“Oletko aivan varma, että olemme oikeassa paikassa?” Kalen epäili katsoessaan vuoroin karttaa, vuoroin metsää. “Tuossa pitäisi kartan mukaan kulkea joki.”
“Joki on tuolla, naava-aivot!” Akila huomautti tarpoessaan heidän luokseen. “Pidät karttaa väärin päin, Kalen. Joki on tuolla, samoin tie. En tiedä, mitä ne sinulle siellä pohjoisessa ovat opettaneet, jos et osaa edes suunnistaa!”
“Hyvä sinun on puhua, Akila! Olet täältä kotoisin! Minusta luminen puu näyttää samalta kuin toinen luminen puu!” Kalen murahti kääntäen kartan ympäri hyvillään siitä, ettei pakkasilmalla punehtuneet kasvonsa voineet muuttua enää yhtään punaisemmiksi. “Täällä oli aivan eri näköistä ennen kuin satoi lunta! Enkä ole ollut partiossa sen jälkeen, kun ne velhot saapuivat. Oletko itse?”
“En tiedä huomasitko, mutta tuossa on vuoristo, joka on melko hyvä maamerkki”, Akila pyöräytti silmiään ja osoitti sitten paksun rukkasen peittämällä kädellään karttaa: “Kävin tarkastamassa tuon uran. Se on melko syvässä lumessa, mutta tiemerkit ovat vielä paikoillaan. Mikäli vuorilta ei vyöry enempää lunta, huoltokuljetukset kulkevat vielä ainakin kuukauden. Huonolla tuurilla lumi katkaisee meiltä yhteyden jo viikon päästä.”
“Hmm…” Brun mutisi keihääseensä nojaten ja tuijotti syvemmälle metsään. “Liikkuuko tuolla teidän mielestänne joku?”
Kalen laski kartan ja kiersi sen nopeasti rullalle tähystäen nuorukaisen osoittamaan suuntaan. Metsä oli harmaa. Taivas samaten. Puut olivat erisävyisen harmaita niin ikään.
“Minä en näe -” hän aloitti, mutta äkkäsi sitten, mitä toverinsa oli tarkoittanut. “Onko se hirvi?”
“Se ei ole hirvi”, Akila sähähti ja viittasi heidät nopeasti alas, “vaan hevonen.”
“Hevonen?” Kalen yritti tarkentaa katsettaan, mutta piiskaava lumi haittasi näkyvyyttä. “Näetkö ratsastajaa? Tai tunnuksia?”
“Niitä on enemmänkin!” Brun mumisi ja viittasi keihäänsä kärjellä. Vatsallaan hangessa maaten he saattoivat laskea kahdeksan ratsastajaa, jotka liikkuivat verkkaiseen tahtiin puiden lomassa. Pitkäjalkaiset hevoset etenivät helposti hangessa, joka oli hidastanut heidän kulkuaan merkittävästi.
“Ne eivät ole meikäläisiä”, Akila kuiskasi ja vilkuili ympärilleen paremman piilopaikan toivossa. “Eivätkä he ole laiseeneja, tunnistaisin heimotunnukset.” Kukin ratsastajista oli verhoutunut paksuihin viittoihin, ja osa eläimistäkin oli varustettu lämpimillä peitteillä. Etummaisina kulkevien ratsastajien turkishatut erottuivat selkeinä ja tummina vasten maailman harmautta.
He vilkaisivat toisiaan vakavina. “Etrealaisia”, Kalen mutisi ja paransi otettaan omasta keihäästään. “Miten heitä on päässyt tänne tuollainen joukko huomaamatta?” Hän hytisi paikoillaan ja toivoi, etteivät ratsukot huomaisi heitä. Viheliäinen sää oli heidän puolellaan ja pyryttävässä lumessa kinoksiin hautautuivia sotilaita olisi vaikeampi huomata.
“Mitä me teemme?” Brun kysyi hammasta purren. “Hyökkäämmekö?”
“Emme tietenkään!” Akila ärähti samaan aikaan, kun Kalen murahti: “Odotamme.”
“Emme mitenkään voi voittaa kahdeksaa ratsastajaa, et vaikka olisit Astrulian paras keihäsmies”, nainen jatkoi huomatessaan Brun närkästyneen ilmeen. “Missä on itsesuojeluvaistosi?”
“Olemme tässä aivan hiljaa”, Kalen täydensi laskien paksun rukkasensa nuoremman miehen olalle, “ja odotamme. Kun olemme varmoja, ettei meitä nähty, palaamme pikimmiten takaisin Avusiin ja kerromme kaiken. Kukaan ei saa mitalia uhkarohkeudesta, Brun.” Vakavana hän kääntyi Akilan puoleen: “Mistä uskot heidän olevan tulossa?”
Nainen puri huultaan ja katsoi ratsukoiden lipumista heidän ohitseen. “He tulevat Navnesin suunnalta. Toivotaan, että kylässä on kaikki hyvin. Muuta asutusta ei ole. Tai on tietenkin muutama metsästäjäkylä, mutta suurin osa väestä hakeutuu tähän aikaan vuodesta kauemmas vuorista ettei jää lumen takia saarroksiin.”
“Lähetämme tiedustelijat matkaan, kun Sords saa tiedon”, Kalen vastasi. Myös hän oli kulkenut Navnesin pienen hökkelikylän läpi tullessaan jumalten selän taakse Avusiin. Siellä ei olisi väkeä edes nimeksikään puolustautumaan mahdollisia hyökkääjiä vastaan.
Kylmästä hytisten he makasivat hangessa antaen lumen tuiskuta ylleen ja odottivat, että viimeinenkin verkkaiseen tahtiin liikkuvista hevosista oli kadonnut näkyvistä. Senkin jälkeen he odottivat vielä hetken, ennen kuin katsoivat toisiaan ja sanattomasta merkistä lähtivät kiireesti takaisin kohti Avusin rajavartioasemaa. Kalen oli varma, että komentaja Sords haluaisi kuulla heidän juuri kohtaamastaan joukosta.
Kertaakaan sinä aikana, jona oli Avusin rajavartioasemalla palvellut, ei Kalen ollut nähnyt komentaja Sordsia niin vihaisena. Miehen kiukku näytti kasvavan päivä päivältä suuremmaksi niin aseman velhojen kuin sotilaidenkin epäonnistuessa kerran toisensa jälkeen paikantamaan ratsastajia, jotka olivat ohittaneet aseman viikkoa aikaisemmin. He löysivät satunnaisesti jälkiä ja hevosenlantaa, välillä hyvinkin lähellä vartiosaemiaan ja pientä Navnesin hökkelikylää, mutta itse ratsastajista ei näkynyt vilaustakaan. Komentaja suorastaan kihisi raivoa hytisevien partioiden ilmoittautuessa hänelle tyhjin käsin toinen toisensa perään. Luikkien lähes seiniä pitkin varoakseen ärsyttämästä komentajaa, pääsi Kalen jopa todistamaan, miten mies purki vihaansa toiseen velhoista.
“Miksemme saman tien puhko silmiä toistemme päistä ja toivota heitä lauluin ja viirein tervetulleiksi?” mies karjui sylki roiskuen. “Miten voi olla mahdollista, ettei sinulla ole aavistustakaan siitä, missä he ovat?!”
Kalen päästi oven sulkeutumaan takanaan ja pitäen katseen visusti omissa saappaankärjissään ohitti työpöytänsä takana raivoavan miehen. Ripeästi hän kiirehti huoneen toiselle laidalle hakemaan viittaansa, jonka oli unohtanut penkille suuren takan eteen. Silmänurkastaan Kalen vilkaisi näytelmää, jota esitettiin komentajan pöydän ääressä. Komentaja Sords oli miltei kavunnut pöydälleen päästäkseen lähemmäs nuorta Meryemiä, joka seisoi tyynenä paikoillaan ottaen vastaan miehen syytökset. Henkeään pidättäen Kalen odotti hetkeä, jolloin Meryemin itsehillintä pettäisi ja velho höyrystäisi komentajan niille sijoilleen. Hän joutui kuitekin pettymään naisen vain nyökätessä miehen sanoille.
“En ole parhaimmillani joutuessani toimimaan yksin, herra. Heiden poissaolo vaikeuttaa tehtävääni. Mutta tiedämme heidän olevan siellä, ja löydämme heidät vielä, sir.”
“Katsokin!” Sords ärähti ja vilkaisi silmät salamoiden ohi hiipivää Kalenia. “Hy! Seis siihen paikkaan, minulla on sinulle tehtäviä. Meryem, painu sinä nyt sinne kammioosi tai miksi huonettasi kutsutkaan! Haluan täyden raportin iltaan mennessä siitä, kuinka monta etrealaista on ja missä he tarkalleen otaten ovat! Jos he ovat saaneet kahdeksan ratsukkoa asemamme ohi, luojat yksin tietävät kuinka monta heikäläistä piilottelee metsässämme!”
Meryem teki kunniaa ja kääntyi kannoillaan. Vasta naisen mentyä Kalen uskaltautui nostamaan katseensa ja kohtaamaan kiukkua pursuavan esimiehensä. “Niin, sir?”
“Kuormavankkurit ovat viimeinkin saapuneet. Leon tarvitsee apua purkamisessa, ota Eda ja Akila ja mene hänen avukseen”, komentaja Sords sanoi hiuksiaan haroen ja laskeutui uupuneena takaisin pöytänsä taakse. “Nämä kirjeet ovat pääkaupungista”, mies mutisi osoittaen kasaa papereita pöydällään. “He odottavat minulta vastausta ja selonteoa matkaan jo huomisiltana. Katsokaakin, että Leon on levännyt ja valmis palaamaan mahdollisimman pian.”
“Kyllä, sir!” Kalen henkäisi kunniaa tehden ja poistui huoneesta. Heittäen viitan selkäänsä hän työntyi päärakennuksen ovista ulos ikuiseen harmauteen.
Brun ja Akila löytyivät muiden joutilaiden sotilaiden tapaan ruokalasta, jossa he kuluttivat aikaa ja pieniä panoksia pelaten korttia tai tablutia. Kalen ei koskaan ollut ymmärtänyt rahalla pelaamisen viehätystä vartuttuaan itse vauraassa perheessä, mutta tiesi tovereidensa ottavan uhkarohkeitakin riskejä rahan takia. Akilan silmät välähtivät vaarallisesti miehen esittäessä heille komentajan käskyn, mutta täämä kietoi paksun viitan ympärilleen ja seurasi Kalenin perässä huoltorakennuksille, joista Leon löytyisi.
“Minähän käskin sinun jättää se viitta odottamaan siihen asti, että vuoromme alkaa”, Brun marisi Kalenille. “Jo pelkästään se, että Sords muistaa olemassaolosi saa hänet jakelemaan ylimääräisiä tehtäviä. Leon osaa purkaa kuormansa myös ilman meitä…”
“Tuki suusi, Brun”, Akila murahti. “Mennään tekemään, mitä pitää ja palataan takaisin. Muista, että se jäi minun siirtooni. Haluan omani takaisin ennen iltaa.”
“Akila on hävinnyt minulle jo kolmet päivärahat!” Brun leuhki rintaansa röyhistäen.
Kalen pudisti päätään kaksikolle ja avasi tallin oven kiitollisena pääsemään pois hyytävästä viimasta. Sisällä heitä tervehti tuulen ujelluksen sijaan korvia hiertävä kiljunta ja voimakas pauke suurten kuormahevosten ponnahdellessa vauhkoontuneina aisoissaan. Pillastuneiden hevosten luona kiroili risupartainen Leon, joka tempoi ohjaksista saadakseen eläimet rauhoittumaan.
“Nuo hemmetin eläimet säikähtivät tallikissaa!” mies karjui vikuroivien hevosten äänen yli ovelle pysähtyneelle joukolle. “No älkää nyt vain seiskö siinä! Aisat menevät poikki, jos nuo eivät pysähdy! Tulkaa auttamaan!”
Huokaisten Kalen nykäisi rukkaset käsistään. Tottuneesti hän lähestyi suurta eläintä, joka paikoillaan ponnahdellessaan oli saanut toisen takajalkansa aisan yli. Irvistäen hän katsoi, miten pitkä puinen rima taipui eläimen raajan painosta villiten hevosta entistä suurempaan kauhuun. Pitäen äänensä tasaisena hän kohotti kätensä ja tarttui tilaisuuden tullen päätään tempovan tamman päitsiin. Eläin vilkuili häntä silmät villisti pyörien, mutta mies piti otteensa tiukkana, vaikka voimakas eläin oli tempaista hänet ilmaan.
“No niin, no niin, ei kissoja kannata säikähdellä”, hän rauhoitteli eläintä höpötellen mitä mieleen juolahti, “minä olen Kalen ja tuo hapannaama tuolla on Akila. Brun on tuo pitkä laihukainen… No niin, rauhallisesti… Etkö sinä ole ennen kissoja nähnyt? Leon, sinäkin voit rauhoittua ja laskea kätesi, hevoset pelkäävät sinua enemmän kuin kissaa... Rauhassa nyt kaikki…” Miehen tasainen, lähes tylsä ääni sai poukkoilevan eläimen hitaasti rauhoittumaan. Kalen silitteli kookasta tammaa antaen oman rauhallisuutensa siirtyä eläimeen ja painoi sen pään kainaloonsa. Sivummalta hän kuuli Akilan terävän läksytyksen ja uhkauksen nylkeä Leon, mikäli tämä ei lakkaisi huutamasta ja heilumasta kuin heikkopäinen. Miehen rauhoituttua myös toinen aisojaan temponut hevonen rauhoittui. Päästämättä irti päitsistä, Kalen varmisti ettei hevonen ollut satuttanut itseään aisaan osuessaan. Hän kohtasi silmiään pyörittelevän Akilan katseen naisen patistaessa Leonia irrottamaan vankkurit aisoista.
“Miten sinä tuon teit?” Brun vihelsi hiljaa saaden tamman säpsähtämään.
Kalen irvisti ja rapsutteli eläimen turpaa antaen sen haistella paksua tunikaansa. “Varttuessani meillä oli useita hevosia. Tapasin ratsastaa kilpaa seudun muiden nuorten kanssa, ja olin aika etevä siinä hommassa.” Hän vilkaisi nuorukaista, joka lähestyi suunnatonta olentoa arkaillen. “Olethan sinäkin nähnyt hevosia aikaisemmin?”
“Meillä päin käytetään enimmäkseen poneja tai muuleja”, Brun mutisi ojentaen kättään varovasti. “Kun värväydyin, vannotin äidin hankkimaan muulin ennakkopalkkiollani. Kuulemma hän tekikin niin.”
“Mistä päin olitkaan kotoisin?” Kalen kysyi vaivaantuneena. Hän oli aiemminkin nuorukaisen puheista saanut kuvan tämän tulevan vähävaraisemmalta alueelta, mutta miten köyhistä oloista Brun oli lähtöisin, yllätti hänet aina.
“Grenniestä, pieni paikka aivan luoteisnurkassa, lähellä kaivoksia”, nuorukainen vastasi silitellen tamman värisevää kylkeä. Eläin oli pähkinänruskea ja valjaat olivat uponneet syvälle sen turkkiin.
“Autahan minua irrottamaan nämä valjaistaan. Akila ja Leon saavat varmasti kuorman purun aluilleen ilman meitäkin”, Kalen tokaisi ja vilkaisi toista hevosta, joka katseli takaisin uteliaana. “Nämä ovat tulleet pitkän matkan ja ansaitsevat leponsa ennen kuin lähtevät takaisin.”
“Miten niin takaisin?” Leon hyökkäsi väliin painava laatikko käsissään. “Lumi tukkii paraikaa viimeisiäkin teitä. Ettekö ole kuulleet, olen viimeinen kuski ennen kevättä. Lopputalven saatte pärjätä sillä mitä on ja mitä Navnesista löytyy.”
“Etkö aio palata kotiisi? Vietätkö muka talven täällä meidän riesanamme?” Akila kysyi terävästi.
“En jäisi vaikka maksaisitte!” Leon puuskahti laskien laatikon käsistään. “Otan yhden levänneistä hevosista ja ratsastan takaisin. Mutta lumi on niin syvää, ettei siellä yksikään kärry kuljen ennen kiurujen laulua.”
He vilkuilivat toisiaan vakavina. Akila hieraisi vaaleat hiukset otsaltaan: “Jonkun täytyy mennä kertomaan tuo komentaja Sordsille…”
Kalen kohtasi naisen varoittavasti kaventuneet silmät ja Brunin äänettömän päänpudistuksen. “Luulenpa, että se olen minä… Jääkää purkamaan kuorma. Hoidan hevoset ja menen komentajan puheille sen jälkeen…” Kääntyessään hän kuuli takaansa Akilan hiljaisen sadattelun. Sulkien korvansa hän tarttui hevosta aisassa sitoviin remmeihin ja alkoi purkaa niitä.
Komentaja Sords ei ottanut kuulemaansa tietoa hyvällä. Seuraten vaiti äkkipikaisen esimihensä kiukkua Kalen oli hyvillään ainoastaan siitä, ettei hänen niskaansa kumottuja ylimääräisiä tehtäviä jaettu myös Akilalle ja Brunille. Kasvot punaisina ja sylki suupielissään huutamisen jäljiltä komentaja lysähti lopulta takaisin tuoliinsa ja mulkoili miestä kuin kaikki tämä olisi ollut yksinomaan Kalenin syytä.
“Joka päivä, Hy, seuraavan viikon ajan. Ylimääräinen partiointi. Täysin yhdentekevää minkä ryhmän mukana. Mutta sinä menet. Ja sinä löydät ne etrealaiset, jotta voin tiedottaa siitä pääkaupunkiin. Vaikka tieto sitten menisikin perille vasta keväällä. Muista, Hy, sinä löydät heidät.”
“Kyllä, sir. Teen parhaani, sir.” Kalen näki vihan välähtävän pöydän toisella puolella istuvan miehen silmissä. Mielessään hän pohti, olivatko ratsastajat enää edes lähettyvillä. Olihan mahdollista, että nämä olivat olleet vain läpikulkumatkalla ja palanneet jo aikapäiviä sitten takaisin kotikonnuilleen. Olisi todennäköisempää, että he löytäisivät laiseeneja tai metsäläisrosvoja kadonneiden rastastajien sijaan.
“Sords on menettämässä järkensä. Mutta olet tervetullut mukaamme, lähemme hetken kuluttua”, Sasha, kolmannen partion johtaja, totesi Kalenille seuraavana aamuna miehen ilmoittautuessaan heidän riveihinsä. “Meillä on vedonlyönti käynnissä, milloin hän määrää meidät kaikki yhtäaikaa ulos etsimään.”
“Ehkä se on heidän tarkoituksensakin?” ehdotti yksi mukaan lähtevistä sotilaista. “Jos he haluavatkin vallat aseman?”
“Edes etrealaiset eivät ole niin tyhmiä. Ja mitä hyötyä siitä olisi? Saisivat itselleen vuotavan aseman? Ei kukaan halua tätä! En usko, että kukaan meistäkään haluaisi! Paitsi ehkä laiseenit; kuulin Akilan olleen riemuissaan saadessaan oikean katon päänsä päälle ensi kertaa elämässään.” Sasha nauroi ja taputti Kalen olalle. “Niin että tervetuloa vain mukaan.”
“En tiennyt Akilan olevan laiseeni”, hän mutisi tuntiessaan syyllisyyden piston. “Hän näyttää paikalliselta. Eikä hänellä ole tatuointeja.” Kalen muisti lukeneensa jostain, että laiseenit koristivat kasvonsa lukuisilla tatuoinneilla, joista eri heimot pystyivät tunnistamaan toisensa. Hän ei ollut nähnyt Akilan kasvoissa ainuttakaan piirrosta.
“Kaikkihan täällä ovat kokonaan tai vähintään kolmasosan laiseeneja. Niitä piruja ei pidättele mikään, kun vaeltelevat pitkin poikin. Kuulin, ettei niillä ole edes kaupunkeja siellä tasangollaan!”
Kalen nyökkäsi kiusaantuneena ja heitti repun kömpelösti selkään viittansa päälle. Repussa oleva nappi tarttui kankaan laskoksiin saaden hänet hetkeksi satimeen, mutta räpisteltyään aikansa onnistui mies pääsemään irti. Lukemistaan kirjoista hän tiesi, että Laisenassa oli kaupunkeja, ne eivät vain olleet samanlaisia kuin heidän asumuksensa. Sasha tosin oli oikeassa sanoessaan näiden vaeltelevan. Suuri osa laiseeneista eli liikkuvaa paimentolaiselämää, tai niin Kalen oli kirjoistaan lukenut
Päätään pudistellen hän seurasi muun joukon mukana alas lumista rinnettä. Ilman Akilan ivallista paikallistuntemusta hän tunsi olevansa eksyksissä, mutta Sasha vakuutti olevansa taitavia kartanlukija.
“Mistä päin sanoitkaan olevasi?” Sasha kysäisi hyisen iki-harmauden ympäröidessä heitä. “Minä olen Asko-Alasta.”
“As-Isisistä”, Kalen mutisi.
“Pääkaupungista!” Sasha vihelsi. “Sitten en yhtään ihmettele surkeaa rämpimistäsi täällä lumen ja jään keskellä.”
“Kyllä sielläkin sataa lunta”, hän puolustautui, mutta tiesi sen turhaksi. Oli eri asia, satoiko muutama eksynyt hiutale vai puoli metriä lunta.
“Sitten taidat olla rikkaasta perheestä?” kysyi hänen vierelleen tullut sotilas. “Kuulin, että sieltä värväytyy vain rikkaiden lapsia. Maksettiinko sinulle ennakkopalkkiota?”
Kalen kohautti harteitaan mumisten epämääräisesti. Hän ei ollut innostunut puhumaan värväyksestä. Ei enää sen jälkeen, kun oli ymmärtänyt eri puolilla värvättävän eri tavoilla: Brunin kaltaiset köyhät perheet lähettivät jopa alaikäisiä lapsiaan palvelukseen ennakkopalkkion toivossa, rikkaat pelkästä kokeilunhalustaan. Hänen itse oli värväytynyt uteliaisuuttaan ja osittain myös osoittaakseen, että oli vanhempiensa perheyrityksen arvoinen.
Huokaisten Kalen korjasi repun asentoa ja kohotti katseensa kohti vuoria. Syksyyn mennessä hän olisi palvellut vuoden ja saisi kotiutua. Epävakaa tunnelma rajoilla vaikutti rauhoittuneen ja ilmassa leijunut sodan uhka oli hiipunut kuukausien kuluessa. Jos satunnaisia kohtaamisia metsäläisten kanssa ei laskettu, oli tunnelma Avusissa ollut jopa tylsä.
Kunnes ne kirotut ratsastajat olivat ilmaantuneet…
“Entäpä te, kuinka kauan olette palvelleet Avusissa?” hän kysyi vaihtaen aiheetta. “Onko kotiutuminen jo näkyvissä?”
Sasha purskahti nauruun ja muksautti vieressä kulkenutta sotilasta. “Tuo Muk on pestannut itsensä tänne viideksi vuodeksi!”
Sotilas mulkaisi Sashaa ja kiirehti selittelemään. “Minulla oli erimielisyyksiä paikallisen lainvalvojan kanssa ja katsoimme parhaaksi, että suorittaisin palvelusta viisi vuotta, ennen kuin palaisin muuttuneena miehenä.”
“Minä olen täällä enää kevään, jos kohtalottaret ovat armollisia”, Sasha myhäili kasvot leveässä virneessä. “Sitten palaan takaisin kotiin. Lanttupellot ja lammaslaumat kaipaavat minua jo.”
“Lampailla etenkin on jo ikävä!” joku huikkasi heidän takaansa saaden aikaan hyväntuulisen naurun. Kalen nauroi mukana antaen rupattelun viedä ajantuksensa pois kaikennielevästä tuulesta ja kylmyydestä.
He kulkivat reippaasti ja etenivät pidemmälle kuin hän oli koskaan käynyt. Vuoristo kävi matalammaksi sotilaiden suunnistaessa rinteiden vierellä yhä vain etelämmäs, kunnes kohtasivat alarinteessä avautuvan laajan puuttoman alueen. Tuuli suomi tasangon yli armottomammin ja Kalen pelkäsi verensä jäätyvän. Käsittämättä miksi he pysähtyivät, hän seurasi järkyttyneenä, miten sotilaat hakeutuivat kumpareiden taakse tuulensuojaan, ennen kuin ymmärsi heidän leiriytyvän paikalle.
“Tuosta alkaa Laisena”, hän tajusi viimein aakeutta katseltuaan. “Tämä on Isovesi!”
“Hyvin huomattu, sotilas”, Sasha naurahti kaivaessaan evästä repustaan. Löydettyään etsimänsä mies sulki kantamuksensa ja iski repun maahan istuutuen sen päälle. “Nyt, istu alas ennen kuin puhkaiset silmäsi. Ei järvi tuijottamalla lopu.” Punastuen Kalen noudatti miehen ohjetta ja kaivoi omat eväänsä pälyillen sillon tällöin suuren vesialueen aakeutta. Hän näki ensimmäistä kertaa järven, jonka rannattomat rannat yhdistivät Astrulian, Etrean ja Laisenan. Nuorempana hän olisi antanut mitä tahansa päästäkseen näkemään kirjoissaan mainitun järven. Nyt istuessaan lumipenkassa sen hyytävällä rannalla hän oli toisissa aatoksissa.
“Yliarvostettua”, hän mumisi murtaen kuivalihaa irti toisistaan. “Pelkkä kartta olisi riittänyt…”
“Älä näytä noin apealta, kesällä täällä on mitä kauneinta!” Sasha naurahti nähdessään hänen ilmeensä. “Silloin partiossa istumista ei voita mikään. Myönnän, näin talvella täällä saatta olla hiukan kylmä, mutta tunnelmahan se on mikä lämpimänä pitää!”
“Sasha!”
Nopeasti kaikki olivat jalkeilla kuullessaan sotilaan parahduksen ja Kalen huomasi tarttuneensa keihääseensä kuivaliha edelleen toiseen kouraan puristettuna.
“Mitä nyt, Teller. Näitkö jotain?”
“En, sir. Se on Muk. Hän… hän putosi”, häkeltynyt sotilas juoksi heidän luokseen silmät pyöreinä.
“Putosi? Railoon? Näytä minulle, nopeasti.”
Teller johdatti heidät paikkaa rinteessä, jossa Muk oli hetkeä aikaisemmin ruokaillut. Nyt miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Reppu ja varusteet lojuivat edelleen niillä sijoilla, johon mies oli ne jättänyt. Hämillään he seurasivat tämän jälkiä sivummalle leiristä.
“Hän sanoi menevänsä tuon lohkareen luo heittämään vedet, mutta sitten hän putosi. En näe häntä. Tarvitsemme köyden…”
Sasha raapi leukaansa ja tähysti paikkaa, jota mies heille osoitti. Kalen katseli ympärilleen ymmärtämättä, mihin Muk oli voinut pudota keskellä kumpareista louhikkoa, kun Sasha tarrasi terävällä otteella häntä olkavarresta: “Ei askaltakaan siihen suuntaan, Kalen. Emme tiedä, miten pitkälle railo jatkuu.”
“Railo?” Kalen räpytteli silmiään, ennen kuin huomasi katsovansa halkeamaa jään pinnassa. Tuuli ja pyörteilevä lumi oli peittänyt sen hänen näkyvistään ja mikäli Sasha ei olisi ollut tarkkana, olisi myös hän saattanut pudota ammottavaan halkeamaan.
“Mikä tuo on?” hän karjaisi kauhuissaan ja perääntyi kauemmas rosoreunaisesta aukosta. “Miten tuollainen syntyy? Onko tuolla alla vettä?”
“Ole hiljaa, meidän pitää toimia nopeasti”, Sasha ärähti ja alkoi jaella ohjeita sellaisen miehen määrätietoisuudella, joka on ennenkin ollut tekemissä railojen kanssa. Nopeasti sotilaat olivat kerääntyneet halkeaman ääreen ja putsanneet sen esiin kinoksista. Nieleskellen Kalen silmäili rinteessä olevaa railoa, joka ei ollut kovin pitkä, mutta tarpeeksi leveä nielaistakseen kokonaisen hevosen.
“Tämä jatkuu syvälle, en näe pohjalle. Laskeudun alas katsomaan, miten on käynyt”, Sasha ilmoitti riisuen ylimääräisiä varusteita. “Te siinä, varmistakaa köydet. Te kolme, etsikää jotain mistä tehdä purilaat. Kävi miten kävi, joudumme kuljettamaan hänet niillä takaisin.” Sasha vyötti köyden ympärilleen ja kahden sotilaan varmistaessa lohkareisiin kiinnitettyä köyttä lähti laskeutumaan maassa nälkäisenä odottavaan halkeamaan.
“Onko mahdollista, että hän on hengissä?” Kalen kysyi Telleriltä.
“Kaikki on mahdollista. Kuulin kerran eräästä sotilaasta, joka odotti railossa viikon, ennen kuin hänet löydettiin. Muut olivat luulleet häntä karkuriksi ja komentajakin oli jo kirjoittanut hänen perheelleen. Voit uskoa yllätyksemme… Mutta ei kannata tulla yhtään lähemmäs, en halua toista pudonnutta.” Kalen nyökkäsi. Ei auttanut kuin odottaa. Hän huomasi kävelevänsä hermostuneena edestakaisin vasta, kun siitä huomautettiin hänelle. Jatkuva railoon pälyily ei helpottanut hänen oloaan. Ainoa merkki, että Sasha oli edelleen hengissä, oli köyden liike reunaa vasten miehen laskeutuessa yhä syvemmälle ja syvemmälle vuoren uumeniin.
“Jos tämä on vuori”, hän pysähtyi jälleen Tellerin kohdalle, “niin mihin maa on mennyt? Tarkoitan, pakkohan tuolla alla on olla maata. Mutta mihin se on mennyt saadakseen aikaan näin syvän kuilun?”
Teller kohautti olkiaan ja veti viittaa tiukemmin ympärilleen. Vaikka aurinko olikin jatkuvasti pilvessä, he tunsivat sen laskun yltyvänä viimana ja yön lähestyvänä koleutena. Sotilaat alkoivat etsiä poltettavaksi kelpaavaa puuta iltaa varten. “En minä ole velho, sinun täytyy kysyä heiltä. Ehkä maa on valunut maanalaisia puroja pitkin järveen?”
“Mutta miten noin suuri määrä…?” Kalen hytisi. “Eihän kallio voi muuttua hiekaksi? Vai voiko?”
“Etsi nyt vain niitä puita ja kysy velhoilta sitten, kun pääsemme takaisin”, Teller murahti ja kumartui ravistelemaan lumesta esiin pistävää oksaa. “Tämäkin on liian jäässä. Pahus. Tulee pitkä ja kylmä odotus…”
“Kuulitko?” Kalen kohotti päänsä. Hän oli erottanut jotain vinkuvan tuulen yli. Pysähtyen hän katseli ympärilleen tuiskuavassa lumessa. “Kuulitko sinäkin äsken hevosen?”
“Ai vielä hevosenkin?” Teller tuhahti suoristautuen. Hetken he seisoivat tuulta kuunnellen. Kalen antoi katseensa kiertää ympäri rantaa hajaantuneessa, polttopuita etsivässä joukossa. Ainoastaan Sashan köyttä edelleen varmistavat sotilaat seisoivat enää rinteessä.
“Olisin voinut vannoa kuulleeni hirnahduk -”
Pyryttävän lumen keskeltä ilmestyi joukko miekoin aseistautuneita ratsastajia. Huutaen myöhästyneitä varoituksia sotilaat pudottivat polttopuunsa ja hakeutuivat aseilleen, jotka olivat huolimattomasti jättäneet kuka minnekin. Kalen laski hyökkäjien lukumäärän ylittävän helposti kahdeksan, ja tunnisti osan paksuihin vaatteisiin pukeutuneista hyökkääjistä näkemikseen etrealaisiksi.
Taistelu oli nopea ja kaikkea muuta kuin tasaväkinen. Ratsain jäätä pitkin edenneet hevoset saavuttivat juoksevat sotilaat, eikä heidän puolustuksekseen voinut sanoa paljoa. Kiroten vahtien puutetta Kalen ryntäsi omaa keihästään kohti, joka sojotti hangessa hänen reppunsa vieressä. Hänen kulkunsa katkaisi pörröisellä hevosella liikkuva mies, jonka kasvoja oli vaikea erottaa rehevän parran ja pyryttävän lumen takaa.
Yhdellä sulavalla liikkeellä mies heilautti miekkaansa kohti Kalenn päätä. Vain puhdas sattuma esti osuman Kalenn liukastuessa. Miekka hujahti ohi raapaisten hänen ohimoaan lennättäen Kalenn pökerryksissä nelinkontin tuiskuavaan lumeen. Oman verensä sokaisemana Kalen konttasi eteenpäin räpytellen verta silmistään. Hänen ympärillään kuului tappamisen ja kuolemisen ääniä. Voimakas isku kylkeen sai ilman paukahtamaan ulos hänen keuhkoistaan. Se ei ollut ensimmäinen kerta kun joutui hevosen runnomaksi, ja Kalen lysähti jäälle henkeään haukkoen.
Aavemainen hiljaisuus täytti rinteen ja rannan.
Maaten hiljaa paikoillaan kasvot lunta vasten Kalen kuunteli, miten sotilaat liikkuivat ympärillä käännellen ja tutkien teurastamaansa joukkoa.
“Herra Juristo! Täällä on jokin köysi!”
Kalenn sydän jätti lyönnin väliin kuullessaan sotilaan huudon. Varovasti hän raotti silmiään seuratakseen, miten mies laskeutui ratsailta tarkastelemaan Sashan köyttä.
“Näetkö minne se johtaa?” ääni kysyi hänen takaansa saaden Kalenin hätkähtämään. Toivoen pyryttävän lumen piilottavan liikkeen hän painoi poskensa kylmään hankeen ja makasi paikoillaan.
“Suoraan maahan. Täällä on todella syvä railo. Olettaisin, että joku on mennyt sisään.”
“Katkaiskaa se!”
“Kyllä, herra Juristo. Kuka olikaan, heidät on nyt hoideltu, herra.”
“Hyvä. Talvi antaa meille vahvan edun. Nämä kokemattomat pikkupojat eivät mahda mitään.”
Kalen makasi kuunnellen miten ratsujoukko usutti hevosensa jälleen liikkeelle. Kavioiden kumu hautautui lumiseen maahan ja pyryttävä lumi kätki joukon hetkessä. Vasta tuntiessaan poskessaan olevan veren jäätyvän hangen pintaan, hän uskaltautui kohottautumaan ja katsomaan ympärilleen.
Koko Sashan ryhmä oli tuhottu. Ei. Teurastettu.
Pahoinvoivana hän yritti olla katsomatta tapettuja tovereitaan ja huojahteli railon luo. Katkaistu köydenpätkä lojui kuilun reunalla. Hän pudottautui polvilleen ja kurkisti pimeään kuiluun. “Sasha?” hän kuiskasi syvyyksiin. “Sasha!” Vastauksen odottaminen oli turhaa. Hän kohottautui irvistäen ja etsi katseellaan viittaansa. Jotenkin hän oli hukannut sen. Omaa viittaa ei löytynyt, mutta uusi löytyi erään kuolleen sotilaan alta. Varovasti hän käänsi sotilaan ja irrotti viitan tämän päättömiltä harteilta. Haparoiden hän heitti vaatteen päälleen ja lähti raahustamaan suuntaan, josta he olivat tulleet.
Hampaat kalisten Kalen pakotti jalkansa liikkeelle toinen toisensa perään pimeyden laskeutuessa ympärilleen. Ainoana ajatuksena liikkeessä pysyminen hän menetti ajantajunsa ja lopulta suunnan, johon oli menossa. Vain sattuma esti häntä kulkemasta Avusin ohi. Aluksi Kalen luuli pimeässä tuikkivia valoja silmiensä temppuiluksi, mutta hoiperrellessaan lähemmäs hän tunnisti ikkunarivien loistavan pimeydestä. Viimeisin voimin hän raahusti kohti muurein varustettua linnoitusta, jonka vahdit huomaivat hänet. Hämärästi hän ymmärsi ympäriltään huudettavan tuupertuessaan hankeen puuporttien eteen.
Kalen havahtui korvat humisten ja pää paksun sideharson ympäröimänä. Tuimailmeinen parantaja riensi hänen luokseen huomattuaan miehen heränneen ja vaati häntä palaamaan takaisin petiinsä Kalenin yritettyä nousta ilman lupaa. “Komentaja Sords tulee teidän luoksenne, sinä et lähde minnekään, nuori mies”, parantaja huomautti ja osoitti tyynyä uhkaavin ilmein. Nöyränä Kalen painoi päänsä takaisin kanervilla täytettyyn tyynyyn.
Parantaja poistui ja hetken päästä komentaja Sords ilmestyi hänen sänkynsä vierelle. “Kerro minulle välittömästi, mitä on tapahtunut, Hy! Missä ryhmäsi on? Missä on Sasha? Kuka teidän kimppuunne kävi? Etrealaiset?”
Kalen irvisti ja kohottautui istumaan. “Kyllä, sir. Mutta heitä oli enemmän. Yllättivät meidät Isovedellä. He tulivat jäätä pitkin emmekä voineet mitään. Uskon… uskon olevani ainoa eloonjäänyt.”
“Entä Sasha?” komentaja toisti korviaan uskomatta.
“Hän putosi railoon, sir. Tai siis… Muk putosi railoon ja hän meni perässä… Ratsastajat katkaisivat köyden, sir. En tiedä oliko hän pohjalla vai matkalla. En nähnyt häntä, eikä hän vastannut, sir. Minun oli pakko jättää heidät, sir”, Kalen puristi peittonsa reunaa rystyset valkeina.
“Teit, mitä oli tehtävä, Hy… Jos et olisi palannut, emme olisi saaneet tätä tietoa. Ehditkö laskea, kuinka monta heitä oli?” Sordsi ääni murtui ja mies kakisteli kurkkuaan saadakseen äänen hallintaansa.
“Ehdin, sir. Heitä oli noin kaksikymmentä. Ja heitä johti mies, jota kutsuttiin Juristoksi, sir. En ole kuullut hänestä aikaisemmin.”
“En minäkään”, komentaja mutisi kääntäen Kalenille selkänsä, “mutta vannon, että tämä Juristo saa vielä maksaa teoistaan. Olet tuonut meille kallisarvoista tietoa. Minun on heti raportoitava tästä! En usko, että tämä on vielä sodanjulistus, mutta näin törkeä Etrean joukkojen tunkeutuminen maillemme ja kansalaistemme surmaaminen ei kevyt juttu! Mutta nyt sinä lepäät, Hy. En odota sinua palvelukseen, ennen kuin olet toipunut.” Sords poistui sairastuvalta jättäen Kalenin tuimailmeisen parantajan kanssa. Katsellen ympärilleen hän huomasi huoneen toisella laidalla olevassa sängyssä nukkuvan hahmon, mutta kohottaessaan kysyvästi sormensa, parantaja pudisti päätään ja kiirehti poi jättäen Kalenin yksin ajatuksineen.
Maattuaan kaksi päivää sängyssä oli Kalen varma, että tulisi hulluksi, mikäli joutuisi lojumaan vielä pidempään. Anottuaan lupaa Sordsilta hän sai palata takaisin muiden sotilaiden luokse, mutta palvelukseen osallistuminen evättiin häneltä edelleen. Toimettomana ja ajatuksiinsa vajonneena hän harhaili ympäriinsä löytäen itsensä lopulta talleilta.
Kulkiessaan pilttuiden lomassa hän ohitti Leonin, joka norkoili tyhjien vankkureiden luona. “Saan kiittää sinua, etten joutunut palaamaan pakkaseen. Komentaja ei antanut minun lähteä, kun partiotanne ei kuulunutkaan. Nyt…” mies levitteli avuttoman käsiään, “hän odottaa jälleen jotain… Kirjepinot kasvavat päivä päivältä.”
Kalen murahti ja jatkoi hevosten katselua.
“Kuulin, että osa noista syödään. Mitä järkeä ostaa heinää ylihintaan Navnesista, jos hevoset eivät tee mitään koko talvena”, Leon huokasi. “Hyviä hevosia suurin osa. Mutta myös hyvässä lihassa, ymmärrän täysin Sordsin ajatuksen.”
“Se olisi sääli”, Kalen myönsi löytäessään tutun ratsun. “Täällä sinä olet”, hän hymyili pähkinänruskealle tammalle. Rapsutellen eläimen tummaa harjaa hän ajatteli järven luona kohtaamaansa vihollista. Hevosten selässä liikkuvat etrealaiset olivat olleet heitä nopeampia. Tuntien ajatuksen alkavan itää hän peräätyi tamman luota laskien kaikki tallin hevoset.
“Me voisimme laittaa eläimet töihin”, hän huomautti kynsiään puhdistavalle Leonille.
“Mitä tarkoitat? Kuormat eivät voi kulkea näin syvässä hangessa.”
“Me voisimme käyttää hevosia tiedustelussa. Säästäisimme aikaa ja vaivaa. Hevosella olisimme nopeampia ja saisimme jopa mahdollisuuden astrulialaisa vastaan. Kylmään tottuneet hevoset ovat parempia liikkumaan täällä kuin kaltaiseni pohjoisen pojat.”
Leon katsoi häntä pää kallellaan. “Tuossa voisi olla ideaa. Mutta saat kaupitella ajatuksesi Sordsille itse. Minä otan näistä yhden ja palaan pohjoiseen heti, kun Sords osoittaa minulle ovea. Vien samalla pyynnön apujoukoista. Kuka tietää mitä tuolla on tekeillä, kun liikkuvat noin sankoin joukoin.”
Kalen nyökkäsi palaten tamman luo. “Luota minuun, minä jos kuka osaan myydä ajatukseni komentajalle.” Eläin hamusi turvallaan hänen käärein sidottua päätään.
“Ratsujoukkoja?” komentaja Sords maisteli ajatusta vilkuillen Kalenia epäluuloisesti. “Monet eivät ole koskaan olleet hevosen selässä. Me emme ole ratsuväkeä. Siitä tulee kova urakka…”
“Olette oikeassa, sir”, Kalen myönsi keinahdellen hermostuneena varpaillaan. “Mutta uskon, että hevoset saattavat olla myös ratkaisu, sir.”
“Hyvä on”, komentaja murahti ja nousi seisomaan pöytänsä takaa. “Emme teurasta eläimiä vielä. Saat kouluttaa vapaaehtoisista ratsain liikkuvan ryhmän, joka haravoi aluetta. Heiden loukkaannuttua velhoista on tullut jatkuvasti hyödyttömämpiä ja nyt Meryem väittää sairastuneensa kuumeeseen. Terveitä tai ei, luulisi heidän pystyvän taikomaan, mutta ilmeisesti näin ei ole. Haluan sinut ja ryhmäsi toimintavalmiuteen kahdessa viikossa. Onko selvä?”
“Kyllä, sir.” Kalen teki kunniaa ja poistui. Aseman pihalla hän kohtasi joukon sotilaita, jotka olivat jännittyneinä odottaneet komentajan vastausta. Nuori Brun oli yksi heistä: “Tiesin, ettei hän uskalla kieltää tällaista mahdollsuutta. Näin voitamme astrulialaiset!”
“Rauhoituhan!” Kalen mutisi johdattaessaan vapaaehtoisensa talleille. “Ensin teidän on opittava ratsastamaan… Luojat, antakaa meidän onnistua tässä”, hän jatkoi varmistettuaan, etteivät muut kuulleet. Miten hän saisi kahdessa viikossa yhdeksän sotilasta oppimaan niin taitaviksi ratsastajiksi, että he pärjäisivät etrealaisten ratsain liikkuville joukoille?
Kokemattomuudestaan huolimatta Kalenin vapaaehtoiset kehittyivät kohtuullisen nopeasti. Kaikkein innokkain harjoittelija oli Brun, joka pituutensa puolesta ei lapsuutensa jälkeen ollut pystynyt ratsastamaan kotipitäjänsä poneilla. Nyt päättäväinen virne oli pesiytynyt nuorukaisen kasvoille tämän noustessa kerran toisensa jälkeen hevosen selkään. Välillä Kalen jopa epäili nuorukaisen kasvojen jäätyneen hymyyn, sillä se ei hyytynyt vaikka tämä toistuvasti tuiskahti alas ratsunsa liukasta kylkeä pitkin.
Akila oli toinen, joka kehittyi vikkelään. Kalen epäili sen johtuvan vedosta, jonka nainen oli lyönyt keittäjän kanssa siitä, oppisiko hän ratsastamaan määräaikaan mennessä. Huhujen mukaan panoksena oli useamman viikon päiväraha. Hiljaa sadatellen nainen nousi Brunin lailla väsymättömänä takaisin ratsaille.
“Onneksi maa on pehmeää…” Kalen ajatteli seuratessaan, miten suurin osa hänen vapaaehtoisistaan päätti harjoituksensa istuen maassa ratsunsa sijaan. “Ja ensi viikolla heillä pitäsi olla asekin kourassa…” hän huokasi pähkinänruskean tamman selästä. “Mitä me teemme heidän kanssaan, Säikky?”
Tamma pärskähti. “Totta”, Kalen taputti hevosen kaulaa. “Emme voi muuta. Muutoin me ja osa teistä voimme hyvinkin päätyä teuraaksi.” Vakavana hän katsoi portin takaiseen metsään. Jossain tuolla oli joukko etrealaisia, jotka halusivat tappaa heidät. “Ellemme me ehdi tappaa teitä ensin…” hän kääntyi oppilaidensa puoleen. “Ylös sieltä, ette harjoittele maassa istumista, siellä perseen alla pitäisi olla koni! Takaisin satulaan ja liikkeelle!”
Kalen tiesi myös Sordsin kärsivällisyyden alkavan pettää. Komentaja oli luvannut heille kaksi viikkoa, mutta menetettyään yhden ryhmän, joutuivat he rehkimään partiossa useammin korvatakseen menetetyt sotilaat. Katsellessaan ympyrää ratsastavia vapaaehtoisia, tuntui höyry nousevan Sordsin korvista, vaikka tälle oli ollut yhdentekevää miten sotilaat vapaa-aikansa käyttivät. Kalen oletti osasyyn komentajan vihoitteluun olevan epäonnistuneet velhot, joista kumpikin oli sairastunut Meryemin kuumeeseen. Taikojien maatessa hyödyttömänä sairastuvassa ei komentajalla tuntunut olevan ketään muuta, johon purkaa kiukkunsa.
Kun seuraavaa viikkoa oli kulunut vasta kaksi päivää, haetutti komentaja Kalenin puheilleen. Sords kohtasi miehen rummuttaen pöytää terävästi sormillaan: “Aikanne on loppu, Hy. Haluan teidät partioon huomenna. Haluan tuloksia, tai koko hanke hylätään.”
Kalen halusi väittää vastaan ja kertoa suurimman osan olevan vasta alkeissa, mutta piti suunsa ja johti seuraavana aamuna ryhmänsä ulos linnakkeen porteista. Komentaja Sords seisoi kädet puuskassa katsomassa heidän lähtöään. Vielä pitkään sen jälkeen, kun Avusin muurit oli jätetty taakse, oli Kalen tuntevinaan miehen katseen niskassaan.
Myöntäen heikkoutensa jätti Kalen suunnistamisen ilomielin Akilalle. Ensimmäisenä päivänä he tiedustelivat naisen johdolla Isoveden ja Avusin välillä löytämättä merkkiäkään etrealaisten joukoista. Palatessaan takaisin ennätysajassa, tunsi Kalen innostuksen kuplivan sisäällään ja huomasi sen tarttuneen myös ryhmäänsä. Yksikään ei ollut pudonnut selästä ja he olivat saaneet määrätyn alueensa tiedusteltua nopeammin kuin kukaan olisi uskonut.
Myös komentaja Sords oli vakuuttunut heidän palatessaan: “Myönnän olleeni epäileväinen, mutta ideassasi saattaa olla puolensa. Haluan, että ratsastat Navnesiin ja käyt selvittämässä, kuinka monta hevosta kylässä on. Olen harkinnut niiden lunastamista armeijan palvelukseen.”
Kalen tunsi hymyn kohoavan suupieleensä. Komentaja kohotti hänelle kulmakarvaansa, ja mies vakavoitui nopeasti. “Kyllä, sir. Teen niin, sir.”
“Ajatella”, naurahti lyhyenläntä mies nojaten huteran tallin seinään katsoen, miten Kalen ponnahti Säikyn satulaan. “Tämä sinun ideasi vaikutti aluksi hassulta, mutta katso nyt missä olet! Pääsit jopa sivistyksen keskelle kesken palveluksen! Monet ovat kateellisia vähemmästäkin.”
“En kutsuisi tätä sivistykseksi”, Kalen mutisi kerätessään ohjaksia ja hymyili Navnesin kylänvanhimmalle. “Kiitän sinua, Jakim. Palaamme viikossa hakemaan valitsemani hevoset. Komentaja Sords kiittää sinua mitä lämpimämmin.”
“Ja toivottavasti me kiitämme komentajan rahakirstuja”, kylänvanhin läimäytti hevosta lautasille saaden tamman hypähtämään eteenpäin. “Oli ilo asioida kanssasi!”
Päätään pudistellen Kalen antoi Säikyn juosta vauhtinsa loppuun, ennen kuin kääntyi katsomaan puiden taakse jäävää hökkelikylää. Hajanainen muuri ympäröi taloja, joiden katot olivat notkollaan lumimäärän alla. Puistatus kulki hänen ylitseen. Millaista olisi ollut asua tuollaisessa murjuissa? Ei ihme, että Akilan ja monet paikalliset olivat katsoneet paremmaksi hakeutua palvelukseen kuin jäädä paikoilleen.
Ajatuksiissaan Kalen antoi Säikyn edetä lumihiutaleiden alkaessa leijailla heidän ympärillään. “Sää ehtikin olla mukava muutaman tovin”, hän huomautti ratsulleen kannustaen sen kevyeen raviin. Lumen alkaessa pyryttää entistä tiuhemmin hän yritti hahmottaa suuntaa, johon oli menossa. “Miksen ottanut Akilaa mukaani? Eksymme tässä pahuksen säässä!” hän pysäytti hevosen ja vilkuili ympärilleen. Antaen tamman valita reitin, sillä tämän valitsema suunta oli aivan yhtä hyvä arvaus kuin hänenkin, hän yritti paikantaa sijaintiaan.
Lumipyryn päättyessä yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, tiesi Kalen välittömästi eksyneensä. Seuraavalle kukkulalle kiipeäminen vahvisti sen, sillä alhaalla aukeava maisema ei ollut tuttu. Hän erotti joen mutkittelevan muodon lumen keskeltä, mutta paikka oli vieras. Tummien hahmojen ilmestyessä alhaalla metsän reunasta hänen sydämensä nuljahti: Etäältäkin hän pystyi laskemaan kolmenkymmenen ratsastajan liikkuvan määrätietoisesti vastakkaiseen suuntaan.
“Etrealaisia!” hän sihahti ohjaten Säikyn kauemmas kukkulan harjalta, jottei heitä havaittaisi alapuolelta. Haroen päätään hän yritti kuumeisesti sijoittaa itseään kartalle.
“Miksen ottanut Akilaa mukaani?” Antaen silmiensä liukua pitkin vuorten rosoreunaisia huippuja hän uskoi tunnistavansa niistä muutaman ja otti siitä suunnan. Myös Säikyllä tuntui olevan kiire ja luottaen enemmän eläimen kuin omaan suuntavaistoonsa Kalen kannusti ratsunsa laukkaan. Hänen olisi ehdittävä kertomaan havainnostaan mahdollisimman nopeasti. Mikä tärkeintä, hän vaikka omin käsin kiskoisi sairastuneet velhot vuoteistaan ja pakottaisi nämä kumoamaan tulta ja salamoita vihollisen niskaan ennen kuin nämä pääsisivät syvemmälle sisämaahan.
Onni oli hänen puolellaan, ja summamutikassa valittu suunta osoittautui oikeaksi. Kiitäen hevosella sisään avonaisista porteista Kalen pysäytti ratsun sairastuvan ovelle. Heittäytyen alas hän ryntäsi sisään ovesta työntäen parantajan tieltään ja huusi miehelle, että tämän pitäisi hakea komentaja Sords. Häkeltynyt parantaja nyökkäsi ja kiirehti ulos Kalenin harppoessa kahden vuoteillaan sairastavan velhon luo.
“Navnesin luona… joukko vihollisia. Teidän täytyy tehdä jotain!” hän huohotti nojaten polviinsa. “Me emme ehdi… Teidän on pakko!”
Vakavina velhot katsoivat toisiaan. Heide aivasti. Kalpea Meryem kohottautui vuoteeltaan ja asteli tämän luokse.
“Se on velvollisuutemme”, nuoren naisen ääni oli käheä tämän istuutuessa toverinsa vierelle. “Jos ei muuta, minä teen sen, sinun voimillasi.”
Ymmärtämättä taikojien puheita Kalen seurasi, miten Meryem otti vastahakoisen Heiden kädet omiinsa. Sulkien silmänsä nainen ojensi toisen kätensä eteensä kämmen ylöspäin ja hengitti syvään. Kolme hidasta uloshengitystä, joita seurasi joukko liian kiivaita. Mitä ikinä velho tekikään, jotain tapahtui, sillä sängyllään istuvan Heiden silmät muljahtivat ympäri eikä kumpikaan taikoja enää reagoinut mihinkään.
“Mitä on teikeillä?” huohotti komentaja Sords juostessaan sisään parantaja kintereillään. “Mitä velhot tekevät?”
“Joukko vihollisia lähestyy Navnesia. Heitä on enemmän kuin olen koskaan nähnyt. Enemmän kuin kolmekymmentä. Velhot ovat ainoa toivomme”, Kalen henkäisi esimiehelleen muistaen lisätä, “sir.”
Sords puristi kätensä nyrkkiin ja asteli edestakaisin kahden transsissa olevan taikojan edessä: “Heistä ei ole ollut mitään hyötyä päiväkausiin! Jos he eivät onnistu tässäkään, lähetän heidät pois ja korvaan kahdella lampaalla. Niistäkin on enemmän hyötyä kuin kipeitä paikkojaan uikuttavista taikureista.”
Kevyt rykäisy sai heidät säpsähtämään.
“Olemme palanneet”, Meryem päästi tuskin tajuissaan olevan Heiden käden putoamaan ja auttoi pyylevän toverinsa pehmeästi pielukselle. “Kiitos, sotilas, sinun varoituksesi tuli viimetingassa. En osaa sanoa, kuinka moni pääsi pakoon, mutta vakuutan, komentaja, enempää tuhoa emme olisi pystyneet viholliselle aiheuttamaan. Katso se joukko lyödyksi.”
Otsaansa pidellen nuori nainen kohottautui ja asteli ylvänä oman petinsä luo. “Nyt, suokaa anteeksi, mutta minun on kerättävä voimiani…” hän ummisti tummareunaiset silmänsä huokaisten ja vajosi hetkessä sikeään uneen.
“Tule, Hy. Haluan jutella tarkemmin tästä retkestä”, komentaja mutisi ja viittasi Kalenin peräänsä. Nyökäten hyvästit tuimalle parantajalle he palasivat päärakennukseen. “Haluan, että otatte Meryemin mukaanne heti, kun hän on tarpeeksi vahva ratsastaakseen”, komentaja ilmoitti nojaten pöytäänsä. “Hän on selvästikin heistä kahdesta sekä etevämpi että älykkäämpi. Hänen panoksensa ratsupartioidesi mukana olisi arvokas lisä.”
Kalen nyökkäsi miehen puheille. “Olette oikeassa, sir. Otan hänet mielelläni mukaamme, kun hän on voimissaan.”
“Kiitos, Hy. Olet kelpo sotilas.”
Kun Kalen kertoi uutiset ryhmälleen, innostui Brun mahdollisuudesta nähdä tappavia loitsuja lähietäisyydeltä. Akila oli tapansa mukaan epäileväinen: “Onko hän ajatellut Heiden jäävän puolustamaan asemaa yksinään? Jos Meryem kerran heistä on taitavampi, eikö hänen juuri pitäisi olla täällä? Meidän on turha ratsastella, jos käy ilmi, että vihollinen on vallannut aseman poissaollessamme.”
“Älä viitsi, Akila!” Brun tyrkkäsi naista käsivarteen. “Haluan nähdä, millaista tuhoa Meryem pystyy tekemään! Olemme kuin tarujen sankareita: Ilmestymme yöstä, teemme tuhomme ja katoamme jälleen!”
“Kuulostaa etrealaisten toiminnalta”, Akila huomautti terävästi. “On vain ajan kysymys, milloin he hankkivat velhon riveihinsä.”
“Mekin voisimme olla yhtä tekokkaita. Sitä paitsi, Meryem ja Heide tuhosivat heidän joukkonsa Navnesissa”, Brun huomautti taikataisteluista haaveillen.
Seuraavalla viikolla kalpea, mutta päättäväinen Meryem liittyi heidän riveihinsä. Kalen valitsi hevosista luotettavimman ja auttoi naisen ratsun selkään. Hän ei voinut olla näkemättä irvistystä, joka taikojan kasvoilla välähti tämän ponnistaessa ratsaille. Loihtien kasvoilleen tyynen ilmeen Meryem vakuutti olevansa valmis palaamaan palvelukseen. Brun ilmoitti voivansa henkilökohtaisesti auttaa velhoa, mikäli tälle tulisi mitä vain hevosiin tai ratsastukseen liittyviä kysymyksiä, tai kysymyksiä ylipäätään. Sivuuttaen Akilan silmien pyöräytyksen Kalen komensi joukkonsa liikkeelle.
Päivän kuluessa hänen luottamuksensa Meryemen kasvoi samaa tahtia naisen voimien huvetessa. Heidän palatessaan iltapäivällä takaisin oli ryhmä ottanut nuokkuvan velhon omakseen, ja tämä kertoi lapsuutensa seikkailuista Astrulian sisäosissa. Epäluottamuksen juopa sotilaiden ja taikojien välillä näytti väistyneen ja Kalen huomasi aidosti välittävänsä naisen hyvinvoinnista.
Seuraavien päivien tiedusteluretket sujuivat hyvin Meryemin itseluottamusken kasvaessa hänen kohentuvan kuntonsa myötä. Velho tottui satulassa istumiseen ja sai jopa Akilan nauramaan tarinoilla veljistään, jotka tämän kertoman mukaan olivat loistavia taikojia.
“Mutta totta puhuakseni, on vain kolmenlaisia velhoja”, Meryem huomautti. Kalen vilkaisi naista yllättyneenä. Hänen tietojensa mukaan velhoilla oli oma hyvinkin tarkka hierarkiansa, joka piti sisällään erivärisiä vaatteita ja arvoja. Jopa hän tiesi kuningas Varnin luotetuimman miehen olevan Rattor-niminen arkkivelho
“Kolme?” Brun kysyi sormillaan laskien. “Minä luulin että ainakin neljä…”
Meryem pudisti hymyillen päätään: “Niitä, jotka osaavat taikoa ja niitä, jotka laskea!”
Akila räjähti nauruun, jollaista Kalen ei ollut uskonut mahdolliseksi niin äkäisestä naisesta. Lähes röhkien nainen käkätti silmät valuen. Brun vilkaisi häkeltyneenä Meryemiä sormet yhä pystyssä: “Nyt en ymmärtänyt… Sotavelhot, arkkivelhot, manaajat, parantajat…
“Se oli vitsi”, Kalen kuunteli Akilan hekotuksen kaikua metsässä.
“Jotka osaavat laskea! Hyvä etten laskenut alleni takiasi, Meryem!” nainen puoliksi makasi ratsunsa kaulalla ja pyyhki kyyneleitään. “Kolmenlaisia... Ja sinä selvästi osaat taikoa!”
“Odottakaa tässä”, Kalen viittasi joukkoa pysähtymään. “Käyn katsomassa, mitä tuolla on.” Hän osoitti tiheän kuusikon peittämää kukkulaa saaden joukon vakavoitumaan.
“Haluatko, että tulen mukaan?” Brun kysyi jalustimeensa kiinnitettyä keihästä sormeillen.
“Ei, odota tässä. Luulen nähneeni jotain….” Kalen kannusti Säikkyä eteenpäin jättäen muun joukon taakseen. Kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäänsä: Puiden takana oli häivähtänyt jotain, mikä sai hänet hermostumaan. Säikyn noustessa viimeiset pitkät, lumeen uppoavat askeleet ylös rinnettä Kalen tajusi virheensä. Hän näki puiden lomaan pystytetyn karkeatekoisen linnunpelätin, jonka rispaantunut viitta lepatti tuulenvirissä. Maa pelätin ympärillä oli tallattu ja Kalen erotti lukuisien kavioiden jälkiä vastasataneella lumella. Tuijottaen näkyä sanattomana hän kuuli takaansa huutoja, ja ennen kääntymistään tiesi jo, mitä oli tapahtunut.
Heidät oli väijytetty.
Terävällä nykäisyllä hän käänsi Säikyn. Alhaalla tummapukeinen ratsujoukko piiritti hänen ryhmäänsä jouset ja keihäät vireessä. Ponnettomat manaukset suustaan purkautuen hän pysäytti tamman nähdessään, miten Akila kohotti miekkaansa valmiina puolustautumaan. Brun tasapainoili ohjasten ja keihään kanssa suojaten satulassaan huojuvaa Meryemiä hontelolla olemuksellaan.
“He eivät nähneet minua!” Kalen ymmärsi ohjaten ratsunsa nopeasti pensaikon taakse. Hän jalkautui hiljaa ja lähemmäs hivuttautuen seurasi mitä ryhmälleen tulisi tapahtumaan.
“Näen, että joukossanne on velho! Jos antaudutte taistelutta, saatte pitää henkenne!” Kalen kuuli Isovedeltä tutun äänen puhuttelevan ryhmäänsä. Juristo istui pörröisen ratsunsa selästä. “Jos velhonne yrittää mitään, edes yhtä loitsua, tapamme teistä ainakin puolet!”
“Nyt malttia…” hän sihisi piilostaan. Brunin vaihtoi leimuavan katseen Akilan kanssa. Nainen sähähti nuorukaiselle, joka laski keihäänsä.
“Sitten me antaudumme!” Meryemin ryhti oli ylväs ja horjumaton. “Jätätte meidät henkiin, ja me tulemme mukaanne ilman verenvuodatusta.”
Piilostaan Kalen seurasi avuttomana, miten vihollinen vei ryhmältä varusteet ja ajoi nämä tiiviiseen suppuun lähtien paimentamaan kuin olisivat olleet lampaita. Kiroten Kalen palasi Säikyn luo ja veti muutaman kerran syvään henkeä. Hän ei mitenkään pystyisi pelastamaan ryhmää, vai pystyisikö? Ainakaan hän ei pystyisi voittamaan vihollista avoimessa taistelussa.
“Pahus!” hän potkaisi lunta ja katsoi metsään kadonneen joukon perään. “Minun on pakko yrittää!”
Hän nousi tamman selkään ja ohjasi hevosen selkeälle uralle, jonka edellä kulkenut ratsujoukko oli jättänyt. Uskaltamatta seurata liian lähellä, hän antoi Säikyn edetä hitaasti. Jatkuva pelko äkillisestä lumimyrskystä ja jälkien peittymisestä kuristi Kalenin kurkkua hänen seuratessaan jälkiä pidemmälke kuin he koskaan olivat partioineet: Auringon laskiessa hän ohitti Isoveden. Jäljet kulkivat kallioista rantaa länteen, ja hän tiesi järven selkää tuijottaessaan tulleensa pitkällä Etrean rajojen sisäpuolella.
Hevosten jäljet johtivat hänet rosoisen rannan tuntumassa nukkuvaan nimettömään kylään, jonka piipuista kohosi savukiehkuroita. Paikkaa ei ollut merkitty ainoaankaan karttaan, jonka hän oli nähnyt. Edes Akila ei ollut maininnut sellaisen olemassaolosta. Oliko kukaan tiennyt vihollisella olevan tukikohta näin lähellä?
Piiloutuen nousevan auringon kajossa hiipuviin varjoihin Kalen jätti hevosensa hevoshaan viereen, jossa tunnisti ryhmänsä hevosten olevan. Hetken hän punnitisi keihästä kädessään, ennen kuin päätti jättää sen Säikyn luo ottaen mukaansa kilpensä ja pitkäteräisen puukkonsa. Kylä tuntui torkkuvan vielä eikä hän ollut nähnyt vahteja. Se ei tarkoittanut, Kalen muistutti itseään, etteikö näitä silti olisi. Keihäs tuntui kuitekin hankalalta mahdollisia lähitaisteluita varten; puukollaan hän oli tottunut huitomaan ennenkin.
Ympärilleen pälyillen hän kulki kylän laidalla olevien matalien varastorakennuksen luota toiselle kurkistellen pimeisiin ikkunoihin. Avautuvan oven narahdus naulitsi hänet sijoilleen rakennuksen nurkalla. Tien toisella puolella mies poistui suunnaten kulkunsa kohti keskustaa. Odottaen, että mies oli kadonnut näkyvistä, Kalen ylitti tien ja kurkisti sisään lukitsemattomasta ovesta.
Yllättynyt vahti kääntyi ovelle ilmeisesti odottaen ystävänsä unohtaneen jotain, ja ällistyi nähdessään Kalenin. Häkeltyneenä tämä nousi jakkaraltaan kasvoillaan vihainen ilme: “Tämä paikka on ulkopuolisilta kielletty. Juriston ohje. Ala kalppia!”
“Minä en ole ulkopuolinen”, Kalen sihahti yllätyen omasta rohkeudestaan, astui miehen luo ja iski puukkonsa tämän kylkeen saaden vahdin ähkäisemään järkyttyneenä. Valo välähti vahdin paksun talvitakin alta kielien tällä olevan manattu panssari yllään, ja ase kimposi tekemättä vahinkoa. Irvistäen Kalen paransi otettaan puukosta muistellen mitä kouluttajat olivat hänelle aikanaan opettaneet ja iski miestä kaulaan tähdäten suojan yläpuolelle tämän tavoitellessa miekkaansa. Jos vahdin yllä oli samanlainen panssari kuin Kalenilla itsellään, olisi kaula paras paikka osua. Kalen tunsi veren pursuavan sormiaan vasten puukon upotessa vastaan taistelevan vahdin lihaan. Pudottaen kilpensä hän kiersi toisen kätensä halaukseen vahdin ympärille ja iski toistamiseen, kunnes oli varma itseään vasten lyyhistyneen miehen kuolleen. Huohottaen hän kohottautui seisomaan ja kohtasi seinän vierellä sidottuina odottavan ryhmänsä.
“Minä tiesin, että hän tulisi!” Brun hihkaisi, mutta muut vaiensivat hänet nopeasti.
“Tämä ei ole vielä ohi”, Kalen kiirehti leikkaamaan tovereitaan pitelevät köydet. “Oletteko kaikki tässä? Missä Akila on? Tai Meryem?” Hän huomasi naisten puuttuvan.
Brunin ilme synkkeni. “Heidät vietiin toisaalle. Vannon, jos he koskevat edes hiukseenkin heidän päässään - “
“Uskon, että Akila on täysin kykeneväinen kostamaan omasta puolestaan, kunhan saamme heidät vapaaksi. Näittekö minne heidät vietiin?”
Yksi sotilaista, Emmet, nyökkäsi ranteitaan hieroen ja osoitti vastakkaista rakennusta tien toisella puolella. Kalen kirosi hiljaa. Hän oli jo miltei kurkistanut tuohon rakennukseen, kun oli nähnyt vahdin poistuvan tästä.
“Sitten menemme heidän luokseen. Onko teillä mitään, millä taistella? Hyvä. Lähtekää te hevosten luo, me vapautamme heidät”, hän ohjeisti sotilaita viitaten Brunin mukaansa. Kelpuuttaen epämääräisen mutinan vastaukseksi hän raotti ovea ja livahti ulos sotilaat kannoillaan. Joukko jakaantui Kalenin hiipiessä seuraavalle rakennukselle.
Ikkunoista erottui hento kajastus valoa ja hän viittasi Brunia matalaksi: “Sisällä on joku.”
“Miksi me emme saaneet kynttilää?” nuorukainen marisi hiipiessään hänen perässään.
“Teitä ei haluttu nähdä”, Kalen vastasi pelon kouraistessa vatsaansa. “Toivo, että he ovat kunnossa…”
Brunin silmät laajenivat ymmärryksestä. Ennen kuin ehti pysäyttää tätä, oli nuorukainen repäissyt varaston oven auki ja hyökänyt sisään salpaamattomasta ovesta. Kaksi vartijaa nousi yllättyneenä laatikoilta, joiden päällä olivat pelanneet noppaa. Lattialla heidän takanaan Kalen ennätti nähdä kolmen viittoihin kääriytyneen makaavan hahmon.
“Mitä -” toinen miehistä aloitti Brunin käydessä paljain käsin tämän kimppuun. Kalen kirosi nähdessän vartijoiden miekat, jotka olivat nojallaan laatikoita vasten. Nopeasti hän syöksähti kohti toista vartijaa tämän tavoitellessaan asettaan, muttei ehtinyt pysäyttää tätä.
“Paikoillasi tai ystäväsi kuolee!” vartija ärähti kohottaen miekkaansa ja osoitti Kalenia. Brun jähmettyi järkyttyneenä ja hänen kanssaan paininut mies vääntäytyi irti nuorukaisen pitkien raajojen puristuksesta. “Nyt, polvillenne molemmat!”
Kalen laskeutui polvilleen pudottaen kilpensä ja kohottaen puukon päänsä päälle. Toinenkin vartijoista haki aseensa ja kääntyi osoittamaan Brunia.
“Keitä te olette? Pelastusjoukko?” mies kysyi tarkastellen heitä vuoronperään kynttilän värjyvässä valossa. “Vai etsittekö sitä laiseeninoitaa?”
“Ei Akila ole noita!” Brun murisi vastaukseksi.
“Vaikene!” Kalen äyskähti ja vartija käänsi katseensa takaisin häneen.
“Sinä taidat olla porukan aivot?” mies ivasi osoittaen miekallaan hänen kaulaansa. Kalen tuijotti miestä silmiään räpäyttämättä. Ruma hymy kohosi hänen huulilleen saaden vartijan ärsyyntymään. “Mille sinä virnuilet?”
Rikkoutuvan laatikon räsähdys halkoi ilman ja Brunia miekallaan osoittanut vartija lyyhistyi puusäleiden kalahdellessa ympärillään. Yllättynyt vartija pyörähti ympäri törmäten laatikkoon, joka iskettiin voimalla häntä vasten. Manatun panssarin leimahdus torjui iskun valaisten hämärän huoneen ja paljastaen hyökkääjän: Halkihuulinen Akila seisoi laatikoiden välissä vieras nainen vierellään, ja tarrasi sidotuin käsin uuteen laatikkoon, jonka sinkosi kohti vartijaa.
Enempää Kalen ei tarvinnut. Mielipuolisen rohkeuden vallassa hän ponnisti pystyyn ja hyökkäsi päänsä kääntäneen miehen päälle Brunin könytessä perässään. Yhdessä he saivat riistettyä vartijalta tämän miekan ja pakotettua miehen polvilleen. Huohottaen Kalen kohotti miekkaa tämän kurkulle: “Emme ole pelastusjoukko. Me olemme kostajia.”
“Tee se sitten! Kosta!” vartija sylkäisi. “Joukkomme vyöryvät maahanne ja tuhoavay kaiken, mikä on teille kallista.”
“Odota!” vieras nainen hiipi äänettömästi lähemmäs tatuoidut kasvot irvessä. “Hän on minun.”
“Kuka -” Brun aloitti, mutta Akila pudisti sähähtäen päätään. Nopeasti nuorukainen kiirehti avaamaan toverinsa sidotut ranteet ja kumartui sitten tutkimaan maassa hervottomana makaavaa Meryemiä Kalenn vapauttaessa tuntemattoman naisen sitestään.
“Hän on minun”, nainen murisi ääni madaltuen lähes kuulumattomiin. Vartija käänsi nieleskellen katseensa naiseen. Julma virne kohosi naisen kasvoille tämän ottaessa Kaleniin puukon. “Hän on minun…” Nainen hyökkäsi ilveksen nopeudella. Puukko maiskahteli upotessaan parkuvan vartijan kehoon paikoista, joissa taiottu panssari ei häntä suojannut.
“Meryem? Mitä hänelle on tehty?” Brun kohotti hervotonta naista käsivarsilleen kannatellen tätä sylissään kuin räsynukkea. Velhon silmät muljatelivat luomien välistä ja ohut sylkinoro valui tämän leualla.
Akilan silmät leimahtivat. Naisen sormet nytkähtivät vaistomaisesti kohti omia, piestyjä kasvojaan. “Haluatko tietää kaiken? Vai paon kannalta olennaisimman? He huumasivat hänet, jottei hän pysty taikomaan. Samaa myrkkyä, jota ilmeisesti ovat antaneet hänelle”, hän nyökkäsi kohti tuntematonta naista, jonka mustelmaisia kasvoja koristivat lukuisat tatuoinnit. “Meryemin se tainnutti heti, häneen he ovat ympänneet sitä kuin olisivat hevosta lääkinneet. On suorastaan ihme, että hän on vielä jaloillaan…”
“Oletko sinä kunnossa?” Kalen etsi ystävänsä katsetta.
“Missä muut ovat?” Akila väisti kysymyksen. “Mikä on pakosuunnitelma?”
“He ovat hevosten luona. Lähdemme välittömästi, kunhan hän… on lopettanut…” Kalen vilkaisi naista, joka kaivoi surmaamansa sotilaan ruumista paljain käsin kikattaen mielipuolisena. “Me kai otamme hänet mukaamme?”
“Emme ole jättämässä häntä tänne, jos sitä tarkoitat”, Akila tokaisi ja kumartui auttamaan verisen naisen pois sotilaan ruumiin yltä. “No niin, olet valmis. Hän on hyvin kuollut…”
“Antakaa minun mennä edeltä”, Kalen työntyi johtoon vartijan miekkaa puristaen. Kilpi koholla hän avasi oven pakkasaamun kirkkauteen. “Missä kaikki sotilaat ovat? En nähnyt tullessani ketään.”
“He ovat tuolla”, tatuoitu nainen nyökkäsi kasvot verisinä kohti kylän keskeltä erottuvaa korkeampaa rakennusta. “Juristo pitää hoviaan päällikön talossa.”
“Meidän pitäisi polttaa se!” Akila murisi.
Vieraan naisen kasvot vääntyivät kissamaiseen irvistykseen: “Suurin osa väestä on peloteltu pysymään sisällä ja olemaan puuttumatta. Uskon, että pakomme on jo huomattu, mutta he eivät uskalla - tai halua - puuttua.” Naisen ikää ei pystynyt mitenkään päättelemään tämän kasvojen piirrosten, mustelmien ja veriroiskeiden takaa. Kalen huomasi kuitenkin pitävänsä tätä mielipuolisella tavalla hyvin kauniina.
Silmät välähtäen nainen kääntyi hänen puoleensa. “Älä luule, ettenkö pysty kuulemaan ajatuksiasi, vaikka he ovatkin myrkyllään hillinneet voimani.”
Häkeltyneenä Kalen käänsi katseensa. “Anteeksi. En tarkoittanut…”
“Vauhtia!” Brun ähkäisi ja siirsi Meryemin parempaan asentoon olallaan. “Ette usko miten paljon tajuton velho voi painaa!”
He lisäsivät vauhtia ja pääsivät hevoshaan luokse. Muu ryhmä tervehti heitä vilpittömän ilahtuneina ja he olivat juuri nousemassa ratsaille, kun ylempää kylästä alkoi kuulua kellojen kumu ja huuto.
“Meidät on huomattu”, Emmet ilmoitti Brunin nostaessa tajutonta Meryemiä miehen syliin ratsaille. Kalen nyökkäsi vakavana auttaessaan vierasta naista nousemaan varastetun hevosen selkään. Nainen irvisti istuessaan satuloimattomalle ratsulleen ja tarjosi kätensä Akilalle. Epäröimättä nainen tarttui tämän veren liukastamaan käteen ponnahtaen laiseenin taakse. Ryhmä usutti ratsunsa laukkaan. Huutaen ja huitoen he ajoivat muita hevosia mukanaan ulos aitauksesta, jotta saisivat etumatkan vihollisen kerätessä ratsujaan. Edeten jäätä pitkin suoraan kohti itää he jättivät kylän taakseen.
Auringon pilkahti ensi kertaa harmaan pilviverhon takaa. Miten vieraalta tuo kaivattu keltainen pallo tuntuikaan, Kalen pohti pelon ja epäuskoisen riemun takoessa rinnassaan.
“Saamme seuraa!”
Vilkaistessaan taakseen Kalen näki ratsain liikkuvan joukon, joka saavutti heitä pelottavalla nopeudella.
“Voi olla, että joudumme taistelemaan!” Hän kohtasi vierellään laukkaavan Akilan katseen.
“Antaa tulla!” naisen silmät säkenöivät puhdasta vihaa.
“Jatkakaa te”, vieras nainen ilmoitti äkkiä ja vetäisi ohjaksista saaden ratsunsa pysähtymään kiljataen. Häkeltyneenä Kalen pysäytti Säikyn kääntyen ympäri satulassaan.
“Mitä sinä teet?” hän huusi mielipuoliselle naiselle. “Jatka matkaa!”
“Minä voin pysäyttää heidät”, nainen sanoi kasvoillaan etäinen, kuunteleva ilme. “Kyllä. Olen lähes vapaa… Tarvitsen vain hiukan lisää voimaa….” Antaen katseensa kiertää hämmentyneiden ja epävarmana pysähtyneiden sotilaiden joukossa, hän osoitti lopulta Emmetin sylissä hiljaa vaikertavaa Meryemiä. “Hänkin alkaa tulla takaisin.”
“Mitä tarkoitat?” Kalen tivasi vilkuillen vuoroin naista, vuoroin lähestyvää vihollista.
“Minä voin pysyäyttää heidät. Mutta omani eivät aivan riitä; tarvitsen siihen ystävänne voimia.” Nainen hypähti ketterästi alas ratsailta. “Yhdessä me voimme voittaa heidät.”
Kalen ja Akila katsoivat toisiaan. “Oletko hullu? Minusta tuo ei - “
“Meryem haluaisi sitä”, Brun keskeytti ratsastaen Emmetin vierelle. Ketterästi nuorukainen laskeutui jäälle ja nosti hitaasti tajuihinsa palaavan velhon alas sotilaan sylistä. “Ei hätää”, hän kuiskasi naiselle pehmeästi auttaen Meryemin käsivarsilleen.
“Hän on oikeassa”, Meryemin ääni oli kuiskausta kevyempi. “Meidän on pysäytettävä Juristo...”
“Te muut, jatkakaa matkaa! Menkää kertomaan komentajalle, mitä on tekeillä!” Kalen usutti ryhmän uudestaan liikkeelle. Kalpeana hän hypähti ratsailta kumartuen Meryemin vierelle. “Tiedätkö, mitä olet tekemässä? Tämä voi olla sinulle liikaa.”
Kalpea nainen nyökkäsi. Ohut hymy kohosi tämän rohtuneille huulille hänen nostaessa katseensa veriseen laiseeniin vierellään. Tuntematon nainen vastasi mielipuolisella virneellä ja ojensi kätensä. Kalen pidätti hengitystään taikojien sormien kohdatessa. Laiseeni kohotti katseensa saapuvaan viholliseen Meryemin pään nyökähtäessä vasten Brunin rintaa.
Matala jyly alkoi kantautua heidän ympäriltään saaden hevoset hermostumaan. Tarraten Säikyn ohjaksiin Kalen esti ratsua karkaamasta äänen voimistuessa hetki hetkeltä, kunnes oli korvia huumaavaa. Lopulta se ei enää kuulunut heidän ympäriltään, vaan altaan.
Lähestyvä vihollinen oli myös huomannut äänen. Sotilaat pälyilivät ympärilleen ja huusivat toisilleen kysymyksiä. Hevoset vikuroivat haluttomina lähestyä heitä. Hitaasti laiseeni kohotti kätensä kohti sekasortoista vihollisjoukkoa, jonka keskeltä he kuulivat Juriston huutavan käskyjään. Nainen avasi nyrkkinsä.
Valtava räjähdys rikkoi jään.
Kauhusta huutavat sotilaat ja kirkuvat hevoset vajosivat hyiseen veteen jään murtuessa heidän ympärillään. Räpistellen epätoivoisina ratsastaja toisensa jälkeen vajosi pinnan alle ja jää kuroutui hitaasti takaisin ennalleen. Silmät kauhusta selällään Kalen tuijotti järven jääkuorta, joka pian näytti yhtä koskemattomalta kuin hetki sitten. Karmaisevia, epäselviä hahmoja pystyi erottamaan paksun jääkannen läpi.
“Hitsi”, Brun henkäisi.
Huojahtaen laiseeninoita otti tukea nuorukaisen olkapäästä ja Kalen kiirehti ottamaan kiinni naisesta, ennen kuin tämä lyyhistyi maahan. Hetkessä Akila oli heidän vierellään ja yhdessä he auttoivat naisen istumaan kietoen viitan tämän ympärille.
Kuullessaan hiljaisen nyyhkäisyn takaansa Kalen sulki silmänsä ja karaisi mielensä ennen kuin uskalsi käänytyä.
“Meryem”, Brun kuiskasi silittäen pehmeästi kalpean naisen poskea. Elottomana velho makasi hänen sylissään kasvoillaan vieno, voitonriemuinen hymy. “Meryem, te teitte sen. Olitte loistavia. Sinä olit loistava.”
“Brun…” Kalen aloitti, mutta Akila tarttui varoittavasti hänen käteensä. Kalpean velhon ja nuorukaisen välillä oli ollut jotain enemmänkin kuin silkkaa ystävyyttä, hän ymmärsi katsoessaan, miten tämä laski hellävaraisesti velhon ruumiin jäälle ja asetteli paremmin likaantuneen kaavun. “Olen pahoillani”, hän kuiskasi lopulta taputtaen Brunin täriseviä harteita.
“Olet varmasti saanut tarpeeksesi sotilaista”, Akila sanoi laiseeninoidan levähdettyä hetken, “mutta uskon, että kykysi kiinnostaisivat velhojamme.”
Nainen naurahti pyyhkien tuhkanvaaleat hiukset silmiltään. Hänen sormensa jättivät veriset jäljet hänen tatuoidulle otsalleen, mutta tämä ei tuntunut huomaavan. “Ei. Ei enää sotimista.”
“Voit silti tulla mukaamme, jos haluat”, Kalen huomautti.
“Kiitos”, tämän kasvot olivat vilpittömät. “Mutta tieni on toinen. Olen nähnyt unen, jota minun on seurattava.”
Kalen kohotti kulmakarvaansa Akilaa vilkaisten. Akila väisti katseen tuijotten taivaanrantaa. “Minne… minne tämä uni ohjaa sinua?” mies pakottautui kysymään. Hän oli kuullut laiseenien olevan taikauskoista joukkoa, mutta oli kiitollinen Akilan piilotettua mahdolliset uskomuksensa visusti heiltä.
“Pohjoiseen. Unessa kohtasin haljenneen vuoren metsässä heijastukseni ja tiedän, että niin tulee tapahtumaan, jos jatkan pohjoiseen”, laiseeni sanoi vilpittömänä.
“Anna hänen mennä”, Akila sanoi. “Kevät koittaa pian, eikä kukaan kaipaa yhtä laiseenia.”
“Emmehän me voi päästää noin voimakasta taikojaa hyppysistämme”, Kalen änkytti järkyttyneenä.
“Sitten et ole yhtään sen parempi kuin Juristo”, tämän kasvot vääntyivät irvistykseen noidan sylkiessä sanat suustaan. “Hänkään ei halunnut päästää minua hyppysistään. Ja näit miten heidän kävi.”
“Mehän pelastimme sinut! Kuinka voit verrata meitä -”
“Anna hänen mennä. Me emme tarvitse häntä”, Akila sähähti uupuneena. Vain silkka sisu piti naista enää jaloillaan. Tämän kasvot olivat mustelmilla, ratkennut huuli tihkui verta. “Päästä hänet menemään.”
“Olet oikeassa”, Kalen myöntyi tuntien syyllisyyden piston ystävänsä piestyä olemusta katsoessaan. ”Olen pahoillani, kaikesta.”
“Sinä et ollut siellä”, Akila vastasi siirtäen hiukset silmiltään pyyhkäisten samalla karanneen kyyneleen. “Se et ollut sinä.”
“Kiitos”, laiseeninoita kumarsi syvään heille molemmille. Murheellisena nainen polvistui hiljaa nyyhkyttävän Brunin viereen ja silitti jäällä lepäävän Meryemin poskea. “Hän oli urhea. Hyvin urhea. Ja sinä olet hyväsydäminen soturi.”
“Ainakin toivon olevani”, Brun takelteli silmiään pyyhkien. “Meryem oli synnyinmaalle uskollinen loppuun asti…”
“Toivottavasti synnyimaa osaa arvostaa hänen uhraustaan”, laiseeni hymyili surumielisesti keräten vaalean hevosen ohjakset. Vaitonaisina he seurasivat, miten nainen nousi ratsaille kääntäen hevosen kohti horisontissa häämöttäviä kukkuloita.
“Kuka sinä olet?” Brun kysyi ääni paksuna. Nuorukainen könysi pystyyn ja Akila kietoi kätensä lohduttavasti tämän hontelon varren ympärille.
“Nelvana”, noita vastasi. “Nelvana Leonida.”
“Kiitos, Nelvana Leonida”, Kalen kiitti nostaen käden ohimolleen. “Ilman sinua, emme olisi tässä.”
“Kiitos itsellenne, Astrulian soturit”, nainen hymyili surumielisesti heitä katsellen, “ilman teitä saattaisin vielä olla Juriston vankina.”
Vielä pitkää naisen mentyä he seisoivat paikoillaan kirpeässä pakkasessa. Tuuli oli puhaltanut pilvet tiehensä auringon tieltä, ja kultainen pallo helli heitä pehmeillä säteillään ensikertaa päiväkausiin. “Meidän pitäisi palata”, Akila kuiskasi taputtaen heitä olalle. “Tulkaa. Komentaja Sords odottaa varmasti raporttia”, hän vilkaisi Kalenia sinertävää silmäänsä iskien, “ja tiedämme, keneltä hän sen kaikkein mieluiten haluaa kuulla.”
