Ensimmäinen luku fantasiaromaanistani, jonka sain valmiiksi pari vuotta sitten. Tarinat on tehty kerrottaviksi, joten suunnitelmissa julkaista kokonaisuudessaan wattpad-sivustolla luku kerrallaan (otsikolla Valontuoja). Olen myös julkaissut kirjan omakustanteena: https://www.bod.fi/kirjakauppa/valontuoja-tarmo-olavi-hietala-9789528006312
Palautetta olisi mukava saada tulevaisuuden projekteja silmällä pitäen.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Sinä loppukesän poikkeuksellisen lämpimänä päivänä, muutoin niin rauhallisen ja hiljaisen Edenin kaupungin keskusta oli täynnä elämää. Se vilisi väkeä yhteiskunnan jokaiselta tasolta ja jopa maaorjien oli sallittu poistua pelloiltaan seuraamaan ylellistä tapahtumaa, joka järjestettiin vain kerran vuosikymmenessä.
Koko väenpaljous oli keskittynyt tiiviiksi, kovaääniseksi mas-saksi kaupungin keskusaukiolle. Tunkeilevan väenpaljouden keskellä kauppiaat kaupittelivat tuotteitaan, kuninkaan- ja uskonmiehet pitivät puheitaan ja kansa kuhisi. Se päivä oli päivä, jolloin suureen Arkanan-maiden alueeseen kuuluvan Asgarheimin valtakunnan palvelukseen kas-tettaisiin uunituoreita saarnaajia.
Saarnaaja oli tuon pohjoisen maan kunnioitetuin ammatti siihen aikaan, mihin tarinamme sijoittuu, sillä vaatimukset saarnaajaksi valmis-tumiselle olivat erityisen kovat. Tullakseen saarnaajaksi, oli kokelaan ensinnäkin synnyttävä varakkaaseen perheeseen, suoriuduttava kymme-nen vuoden tiukasta koulutuksesta eristyksissä ulkomaailmasta sekä vannottava kymmeniä valoja, joita rikkoessaan saarnaaja tai saarnaaja-kokelas voitiin tuomita jopa kuolemaan. Saarnaajat koulutettiin pienessä ja kolkossa linnoituksessa, jota kutsuttiin pyhän ykseyden pyhäksi luos-tariksi. Vain harva tiesi tarkkaan missä se sijaitsi, sillä sitä tietoa ylipap-pi ja vanhemmat saarnaajat eivät jakaneet aatelisillekaan. Eivätkä edes kuninkaalle! Saarnaajakokelaatkin kuljetettiin sinne ja takaisin silmät sidottuina, umpinaisissa vaunuissa.
Työssään saarnaajat toimivat ylipapin alaisuudessa, johdattaen kansaa elämän poluilla kohti suurta ykseyttä, jolloin maailman jokainen elävä olento yhdistyisi täydelliseksi harmoniseksi kokonaisuudeksi.
Jotta tämä ykseyden autuus toteutuisi, olisi Asgarheimin valta-kunnan ahkeran kansan vielä tyydytettävä neljä julmaa, Maailmanpyhi-myksiksi kutsuttua jumalolentoa avokätisillä uhrilahjoilla. Ja jotta joka-vuotinen uhraus saataisiin suoritettua, oli jokaisen kansalaisen kannetta-va tunnollisesti kortensa kekoon omalla, hänelle määrätyllä paikallaan. Eikä yhdenkään ihmisen osa todellakaan ollut helppo. Suurimman osan kohtalo oli syntyä, elää ja kuolla pelloillaan, maan orjana. Toki maassa oli muitakin ammatteja ja niin kutsuttuja vapaita kansalaisia, mutta kai-kesta tuottamastaan oli tämän ahkeran kansan vielä uhrattava aimo osa, vielä jonakin päivänä koittavan pyhän ykseyden eteen. Vuodesta toiseen he raatoivat, mutta eivät kaatuneet, sillä nuorempi sukupolvi otti aina vanhemman paikan. Kaiken he tekivät vain siksi, että suuren ykseyden koittaessa he kaikki saisivat tuntea iankaikkisen autuaan onnen.
Sellainen oli Asgarheimin valtakunnan ainoa usko sekä totuus ja se hallitsi sen kaikkea elämää. Mikäli kukaan uskalsi rikkoa pyhää paik-kaansa tarkkaan suunnitellussa maailmankaikkeudessa, saatettiin hänet hyvässä lykyssä tuomita vankeuteen suurille Syntivuorille maan kaukai-simpaan kolkkaan, mutta kuitenkin yleisin rangaistus oli kuolema. Niin-pä järjestystä harvoin rikottiin ja saarnaajat auttoivat sanoillaan niitä, joiden taakka tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.
Tänään tuo ahkera ja nöyrä kansa oli kokoontunut seuraamaan suurta seremoniaa, jossa heille annettiin uusia pyhääkin pyhempiä ja kaikesta synnistä puhtaita saarnaajia. Toimitus tapahtui Edenin, joka oli Asgarheimin valtakunnan pääkaupunki, kauniissa katedraalissa. Se sei-soi puhtaan valkoisena ja ylväänä keskusaukion pohjoispäädyssä, kivisi-ne torneineen sekä marmorisine kattokupoleineen. Jylhä rakennus oli kaunis näky keskipäivän sumuisessa harmaudessa ja se tuntui suorastaan hohkaavan uskoa parempaan, poikakuoron ylvään hymnin raikuessa sen sisuksista kuuliaan kansan korviin.
Ihmiset tungeksivat katedraalin ovilla, satojen vartijoiden pitä-essä heitä aloillaan, nähdäkseen edes vilauksen sisällä olevista uusista saarnaajista, aatelisista tai kuninkaasta. Parasta olisi kuitenkin kuulla itse Edenin ylipapin, joka oli myös kuninkaan nuorempi poika, Abel Nesgesiksen puhe. Ylipapilla kun kerrottiin olevan yhteys jopa suureen ykseyteen. Vain hän tunsi, kuinka lähellä maailma oli yhdentymisen autuutta ja kuinka paljon sen eteen vielä olisi uhrattava.
Katedraalin sisätilat olivat koristeelliset ja osin jopa pelottavat. Vaikutelma oli korea, vaikka sisällä löyhkäsikin hivenen imelä ja tunk-kainen haju. Kullan hohtoiset seinät olivat kauttaaltaan kiiltävät ja niihin oli maalattu kammottavia, mutta kauniita kuvia alastomista, pilvien päällä taistelevista ihmisistä ja heitä rienaavista haltiaolennoista. Hal-tiaolennoilla oli muutoin ihmisen ulkokuori, mutta niiden suut olivat suuret ja ihonsa suomuinen. Pilvien alapuolella kiemurteli kiilusilmäisiä lohikäärmeitä, joiden suurista kidoista näytti valuvan kuolaa kuin vuo-laina virtoina, aivan kuin ne olisivat nälkäisinä odottaneet lihaisaa ateri-aansa. Katedraalin takaseinää hallitsi kuva suuresta, aina ja kaikkea valvovasta ykseyden Silmästä, jonka kerrottiin tarkkailevan kaikkea mitä maailmassa ikinä tapahtui. Silmän alapuolelle oli maalattu vihai-nen, kärsivä sekä kahlehdittu, mutta kuitenkin muita lohikäärmeitä pal-jon suurempi lohikäärme, jota pitelivät aloillaan neljä pyhää ja julmaa huppupäistä Maailmanpyhimystä, joiden käsissä valta maailman kohta-losta uskottiin olevan. Kaikesta karmeudestaan huolimatta kahlehdittu peto näytti pelkäävän suurta Silmää. Suuri lohikäärme kuvasi Asgar-heimin uskossa rienaavien haltiaolentojen ja pilvien alapuolella kärkky-vien lohikäärmeiden johtajaa, joka houkutteli ihmisiä haltialaumansa avulla alaisuuteensa ja joka pystyttäisiin lyömään vain palvelemalla kuuliaisesti pyhää ykseyttä. Mutta ennen kuin ykseys koittaisi, olisi tuo julma peto pidettävä kurissa neljälle Maailmanpyhimykselle maksetta-villa uhrilahjoilla. Kaikkein kauhein kohtalo Arkananmaiden ihmisiä kohtaisi, mikäli uhrilahjat olisivat riittämättömiä ja kansa tottelematonta. Silloin tuo ahnas suuri lohikäärme, rienaavien haltioiden johtaja pääsisi valloilleen ja kutsuisi maailman laidoilta muutkin lohikäärmeet mukaan syöksemään Arkananmaat ikuiseen turmioon. Eikä Arkananmaista ku-kaan voinut paeta, sillä niitä ympäröivät maailman laidalla nuo ahnaana odottelevat lohikäärmeet, ja niiden nälän kerrottiin vain kasvavan päivä päivältä. Kansalla ei siis ollut vaihtoehtoja.
Seinien kuvat heijastelivat ylhäällä olevista kattokruunuista kynttilöiden hehkua, valaisten katedraalin jokaisen nurkan, poikakuoron hoilatessa takaseinän korokkeella laahaavaa, matalasointuista hymniään. Kuoron edessä oli koristeellinen ja niin ikään Silmän koristama alttari, jonka eteen oltiin tätä juhlavaa päivää varten tuotu kaksi valtaistuinta. Yleisöstä katsottuna vasemman puoleisessa istuimessa, kasvot yleisöön päin istui itse kuningas juhlavassa hovivaatetuksessaan.
Adam Nesgesis oli ollut Asgarheimin kuningas jo lähes neljä vuosikymmentä ja näyttikin katedraalin valossa harmaalta ja vanhalta. Hänen harmaa partansa ulottui kaulukseen ja kirkkaiden sinisten silmien katse vaikutti hapuilevalta. Kuninkaan olemus oli kuitenkin jylhä, pak-sun valkoisen viitan tuodessa harteikkuutta kokonaisuuteen.
Viereisen valtaistuimen täytti kuningatar muhkeassa röyhelöme-kossaan. Hänen hiuksensa olivat korkeasta iästä huolimatta tuuheat, mutta kuitenkin lähes yhtä harmaat kuin hänen miehensä parta. Kunin-gattaren laihat ranteet ja kaula olivat täytetty kauttaaltaan kultaisilla sekä hopeaisilla koruilla, jotka kimmelsivät heleästi katedraalin kirkkaassa loistossa. Hänen nimensä oli Eva.
Muutaman kymmenen kyynärän päässä valtaistuimista sijaitsi-vat pitkät, puiset penkkirivit. Penkkirivistöjä oli kaksi ja ne olivat kated-raalin molemmilla seinustoilla. Näillä kovilla penkeillä istui nyt Asgar-heimin valtakunnan kerma ja tunnelma oli odottava. Niiden välissä, katedraalin keskilaivassa kulki pitkä punainen matto, joka ulottui suuril-ta tammisilta ulko-ovilta aina valtaistuimien eteen saakka.
Ensimmäiset kaksi riviä täyttivät Asgarheimin lordit, kreivit, ja paronit perheineen. Kolmansilla riveillä istuivat saarnaajiksi kastettavien kokelaiden omaiset. Loput kaksikymmentäkaksi rivistöä täyttivät alem-mat aateliset sekä ritarit ja vanhemmat huppupäiset saarnaajat.
Tämä samainen päivä oli myös erityisen erityinen päivä eräälle kuninkaan kaartin luutnantille, ritari Will Nimdorosolle. Hänen van-hemmasta pojastaan Jakobasta kastettaisiin nimittäin tuona päivänä saarnaaja. Will oli pukeutunut värikkääseen juhlatunikaan ja hänen arpi-set, ahavoituneet kasvot seurasivat herkeämättä kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Herkistyneen ritarin leveät hartiat veivät lähes kahden miehen tilan leveydeltään ja niiden vahvat lihakset pullistelivat rentoina ohuen tunikan alla. Will istui, niin kuin muutkin uusien saarnaajien omaiset, kolmannella penkkirivillä. Hänen vasemmalla puolellaan, koko rivistön laitimmaisena aivan punaisen keskusmaton vieressä, tilaisuutta seurasi Willin vaimo. Kauniin, pitkän naisen tummat hiukset kiiltelivät loimua-vassa valossa, hänen katsellessa ympärilleen suurilla, pyöreillä silmil-lään. vartalo oli kiinteä ja solakka, vaikka ikää oli jo yli neljäkymmentä sadonkorjuuta. Will oli erityisen ylpeä Elise nimisestä vaimostaan, joka hänelle oltiin luovutettu vaimoksi, kiitokseksi hänen kunniakkaista edesottamuksistaan kuninkaan kaartin palveluksessa. Elise oli ollut kaikkea mitä Will oli osannut toivoa ja hän olikin aina rakastanut vai-moaan niin hyvin kuin vain oli suinkin osannut.
Heidän nuorempi poikansa Johannes, istui isänsä oikealla puo-lella. Johanneskin oli pitkä ja harteikas, vaikkakin raajoissa oli vielä hitunen teinivuosien hintelyyttä jäljellä. Johannes oli valinnut, tai oike-astaan isänsä ohjaamana ajautunut niin ikään sotilasuralle, mutta ei ollut vielä joutunut näyttämään kynsiään oikeassa taistelussa. Oli Johannes kyllä hyvin koulutuksessa pärjännyt, mutta hän oli aina pitänyt enem-män rauhaisasta vapaa-ajasta sekä hiljaisuudesta luonnon helmassa. Hänestä tuntui, että hänellä oli aina ollut jotenkin erityinen suhde luon-toon, mutta ei oikeastaan tiennyt mistä se johtui. Äitikin oli aina ollut hyvin luonnonläheinen ja Johannes oli perinyt häneltä luontorakkautensa lisäksi myös tumman paksun tukan ja suuret, pyöreät silmät. Nyt nuo, muuten aina niin tarkkaavaiset silmät taistelivat kaikin voimin pysyäk-seen auki ja nuoren miehen ajatukset karkailivat kauas katedraalin väl-kehtivistä sisätiloista.
Johanneksen mielen oli vallannut rakkaus. Tai oikeastaan ihas-tus. Tai oikeastaan Johannes ei ollut aivan varma, sillä hän ei aivan tarkkaan ottaen tiennyt mitä rakkaus oli. Rakastelusta Johannes tiesi jonkin verran, olihan hän sitä päässyt muutaman kerran kokeilemaankin vanhan Tukin pitämässä tavernassa, joka ehkä paremminkin tunnettiin kaupungin parhaana porttolana, missä nuoret sotilaat usein viettivät vapaailtojaan. Hän päätteli nyt kokemansa tunteen olevan jotakin ihas-tuksen, rakkauden ja halun päästä rakastelemaan väliltä. Tunteensa koh-teen Johannes kyllä tiesi tarkkaan. Se oli kaunis Sofia. Sofia oli erään kauppiaan, Abraham Amaranthen tytär. Amaranthet asuivat aivan kiven-heiton päässä Nimdorosojen tiluksilta ja Johannes oli jo pidemmän aikaa sitten pistänyt merkille Sofian naisellisen vartalon muodot sekä sydämen seisauttavan hymyn. Isä ei olisi kyllä kuuna päivänä sallinut Johannek-sen naida pahaista kauppiaan tytärtä, mutta silti Johannes antoi mielensä karata useita kertoja päivässä suutelemaan Sofian pulleita huulia sekä hivelemään tämän pyöreitä rintoja.
Mustiin pukeutunut poikakuoro päätti viimein laulunsa pitkään korkeaan nuottiin ja äkillinen hiljaisuus havahdutti Johanneksen ajatuk-sistaan. Kukaan ei puhunut ja Johannes saattoi jopa kuulla lähimpänä istuvien hengityksen. Ilma oli äkkiä alkanut tuntua paksulta hengittää ja jostakin levisi sieraimet täyttävää imelää tuoksua. Suuren päivän pyhä hetki oli viimein koittanut.
Kumeat, tahdissa marssivien askelten äänet kaikuivat katedraa-lin korkeista seinistä juhlakansan pidättäessä hengitystään. Ihmiset oli-vat alkaneet vilkuilemaan olkiensa ylitse ja kääntyilemään penkeillään, nähdäkseen noiden kopeiden kaikujen lähteen. Ensiksi ne olivat vain korkeita laihoja varjoja, mutta pian tammisten ulko-ovien viereisten pilarien takaa asteli itse ylipappi Abel Nesgesis, perässään kaksikym-mentä saarnaajakadettia parijonossa. Ylipappi oli pukeutunut näyttä-vään, kirkkaanpunaiseen ja pitkään kaapuun. Päässään hänellä oli kor-kea, suorakaiteen muotoinen vitivalkoinen päähine, jonka otsapantaa koristi ykseyden tummanpuhuva, kaikkea valvova Silmä. Ylipappi Nes-gesis kulki ryhdikkäästi rinta kaarella sekä karvaton, joskin ryppyinen leuka koholla. Perässä marssivat kokelaat oltiin puettu mustiin hupulli-siin kaapuihin ja heidän päänsä olivat kumarassa niin, että vain nenän-päät näkyivät. Seurue eteni hitaasti pitkin punaista mattoa kohti valtais-tuimia hyytävän hiljaisuuden humistessa seinissä.
Johannes yritti erottaa kokelaiden joukosta veljeään Jakobaa, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta kokelaiden huppujen vuoksi. Hän kuitenkin veikkasi, että Jakoba saattaisi olla ensimmäinen kulkija Jo-hannesta lähinnä olevasta jonosta. Tämä kulkija ainakin vaikutti tar-peeksi pitkältä ja hoikalta ollakseen Jakoba. Seurueen lähestyessä ku-ningasta, alkoi poikakuoro taas hoilata, korottaen äänenvoimakkuutta askel askeleelta.
Kun saarnaajakokelaat vihdoin saavuttivat penkkirivistöjen etummaiset rivit, huusi kuoro jo sanomaansa korvia vihlovasti suut am-mollaan. Parijono jakaantui kahtia muodostaen suuren puoliympyrän valtaistuimien eteen, jättäen ylipapin sen keskelle. Kun kaikki olivat paikallaan, tiputtautuivat mustakaapuiset saarnaajanalut polvilleen. Vain Abel Nesgesis seisoi ja laulu lakkasi.
”Erinomaisen hyvää ja pyhää päivää arvon herrasväki!” Ylipap-pi tervehti seurakuntaansa kädet levitettyinä. Katedraalin kirkkaus sai hänen vaalean päähineensä loistamaan mustien kaapujen keskeltä kuin kirkkaan soihdun, ja hän jatkoi; ”Olemme jälleen yhtenä kansana ko-koontuneet tänään yhteen, eräästä erityisen merkittävästä syystä. Syystä, joka meille suodaan vain kerran vuosikymmenessä.”
”Minä, armollisen kuninkaamme Adam ensimmäisen kuopus ja valtakuntamme armoitettu ylipappi, esittelen teille hyvät naiset ja herrat, uuden sukupolven saarnaajat.” Abel antoi katseensa kiertää täyttä kated-raalia ja piti hetken tauon. ”Olemme jo pitkään yhtenä suurena kansana pyrkineet kohti pyhää ykseyttä. Kätemme ovat känsien peittämät, ruu-miimme väsyneet ja selkämme kipeät. Velka, joka meille on esi-isiemme ahneudesta langennut maksettavaksi, on kova, mutta ykseys on saavutet-tavissa, se on itse asiassa lähempänä kuin ikinä. Se on jo aivan käden mitan päässä ja minä lupaan teille, että tänä vuonna tulee tapahtumaan suuria muutoksia!” Ylipappi saarnasi, lähestulkoon huutaen viimeisen sanan. ”Sen vuoksi meille tänään suodut uudet, pyhät saarnaajat joutu-vat totisesti suuren haasteen eteen. Tämän vuoden uhraus on suurempi kuin kertaakaan aikaisemmin ja tiedän, että se on vaikeuttanut monen suoraselkäisen ja työteliään kansalaisen elämää. Mutta! Mutta ilmassa leijailee jo suuren ykseyden autuas väreily ja rienaajien peto on pelokas, se tietää, ettei sillä ole enää kauan aikaa tässä maailmassa.” Ylipappi saarnasi jylhällä äänellään ja osoitti nyt sormellaan kohti takaseinään maalattuihin neljään Maailmanpyhimykseen, jotka kuvassa pitelivät kahlehdittua petoa aloillaan. ”Olemmehan me jo heistä kaksi, joista emme kuitenkaan heidän kauhistuttavilla nimillään täällä puhu, jotta emme heitä tarkoituksettomasti esiin manaisi, julmaa Maailmanpyhi-mystä neljästä, uhrauksillamme voittaneet puolellemme. Ainoastaan kaksi heistä, sodan- sekä hedelmällisyyden julmat pyhimykset vaativat meiltä vielä osuuttaan.” Hän ojensi nyt vasemman kätensä kohti taka-seinää koristavaa lohikäärmettä ja heristi oikean kätensä etusormella ilmaa ja jatkoi silmät viiruina;
”Liian kauan on tuo peto meitä alamaistensa sekä ilkeiden halti-oiden avulla rienannut, houkuttanut poikkeamaan autuuden ja ykseyden polulta! Liian kauan on se meidän mieliämme saastuttanut, liian kauan se on meiltä meidän jumaluutemme riistänyt! Muistuttakaa siis itseänne ja lähimmäisiänne, että teillä on jokaisella pyhä paikka tässä kokonai-suuden harmoniassa, älkääkä antako rienaajien houkutella teitä siltä tieltä, sillä joka polultaan harhautuu, on vaeltava ikuisesti synkkyydessä ja jäävä pyhän ykseyden ulkopuolelle ja mikä pahinta, on liiallinen tot-telemattomuus houkutteleva nuo karmaisevat maailmanlaidan pedot meidän muiden viattomien niskaan. Pitäkää siis mielessänne myös Maa-ilmanpyhimykset, sillä heistä on pian tuleva yksi! Niin kuin tiedätte, kaksi heistä on jo uhrauksillamme maksettu tyytyväisiksi. Ja mikäli tulevaisuudessa kaikki menee suunnitelmien mukaan, olemme uhranneet heille jo niin paljon, että voimme pian luopua jälleen yhdestä pyhimyk-sestä, matkallamme kohti ykseyttä!” Ylipappi meuhkasi ja harppoi ku-ninkaan valtaistuimen läheisyyteen. ”Kuninkaani!” Hän kumarsi isäl-leen ”Ja pyhä kansa!” Hän kumarsi yleisölle. ”Saanen esitellä teille kak-sikymmentä uutta saarnaajaa! Olkoon nämä nöyrät herrat teidän paime-nianne ja kaitsijoitanne, jotta ette hairahtuisi, vaan jokainen teistä pelas-tuisi!” Paikalla olevat hurrasivat, mustakaapuista puoliympyrää lukuun ottamatta.
Ylipappi siirtyi kaaressa ensimmäisenä olevan saarnaajakadetin eteen ja laski kätensä tämän pään ylle kysyen: ”Vannotko sinä Jakoba Nimdoroso, oman kunniasi ja pyhän ykseyden kautta, täyttäväsi sinulle annetun velvollisuutesi aina parhaan kykysi mukaan, ikinä sitä kyseen-alaistamatta? Ja vannotko omistavasi oman elämäsi täydellisesti suu-remmalle tarkoitukselle, jotta ihmiskuntamme ei ajautuisi maailman-laidoilla lymyilevien petojen kitaan, vaan saavuttaisi pyhän ykseyden ja sen suoman harmonian?”
”Minä vannon.” Jakoba Nimdoroso vastasi vakaalla äänellä. Vastauksen jälkeen poikakuoro hymisi pitkän om-tavun tavun niin että ikkunat värisivät. Abel jatkoi: ”Täten asemani suomilla valtuuksilla lyön sinut Jakoba Nimdoroso, pyhän ykseyden pyhäksi saarnaajaksi. Voitte nousta.”
Jakoba suoristi itsensä täyteen pituuteensa ja laski hupun pois päästään. Johannes tunsi isän värisevän vieressään. Jakoba, isän ainai-nen suosikki, hän ajatteli, mutta ei voinut itsekään olla tuntematta hie-noista ylpeyttä isoveljestään.
Sama mantra toistettiin jokaisen kokelaan kohdalla ja yksitellen he nousivat laskien huput pois päistään, poikakuoron hymisten om- tavua taustalla.
”Tänä päivänä on teille annettu teidän jokapäiväinen valtanne ja vastuunne ohjata alhaisimpianne kohti yhtä! Teidät kaksikymmentä on tänään kohotettu muun kansan yläpuolelle ja minä näen, että niin on hyvä, sillä sen on Silmä teissä nähnyt.” Kajautti ylipappi viimeisen saarnaajaksi kastamisen jälkeen, saaden aikaan suosionosoitusten ryö-pyn. Johannes taputti muiden mukana, kuitenkin miettien mitä ihmeel-listä on suoriutua kymmenen vuoden aivopesusta, joka lopulta huipen-tuu ajellun päänsä paljastamiseen.
Toimituksen loputtua, purkautuivat aatelisperheet ulos katedraalista ja ulkopuolella tungeksiva kansa ohjattiin väkivalloin syrjemmälle. Juuri kastetut saarnaajat patsastelivat katedraalin portailla, näyttäytyen nyt koko kansalle. Ainoastaan harmaan ja usvaisen taivaan valaistessa kes-kusaukiota, näyttivät heidän kaapunsa entistäkin tummemmilta. Siinä he kuitenkin yhtä kaikki seisoivat, pyhät kaksikymmentä, paistatellen suo-siossa.
Johannes erkani katedraalin ovilla vanhemmistaan, näiden rien-täessä onnittelemaan ja ylistämään Jakobaa. Johannes ehtisi onnitella veljeään myöhemminkin. Mielessään hän toivoi salaa törmäävänsä vä-enpaljoudessa kauniiseen Sofiaan, vaikka sanoikin isälleen menevänsä tervehtimään vartijatovereitaan.
Johannes pujotteli ketterästi aatelismassan läpi portaiden ala-päähän, missä vartijarivistö esti alempiarvoisten kansalaisten pääsyn saarnaajien läheisyyteen. Komeasti sonnustautunut aatelisto, kirkuva väenpaljous ja selkää pitkin noruva hiki saivat Johanneksen tuntemaan lievää ahdistusta ja jopa huvittuneisuutta. Mikä ajaa ihmiset tällaiseen hurmokseen ja hulluuteen? Johannes ajatteli, eikä oikeastaan tiennyt itse sen enempää jonninjoutavista Maailmanpyhimyksistä, eikä rehellisesti sanottuna ylipäätään välittänyt paskaakaan koko pyhästä ykseydestä. Hän hymyili itsekseen ajatuksilleen, tietäen että ne ainakin ylipapin ja saarnaajien mukaan, nuo ilmiselvästi rienaavista haltioista peräisin ole-vat ajatukset ajaisivat hänet kadotukseen maailmanlaidalle, suoraan nälkäisten lohikäärmeiden ammottaviin kitoihin. Pitäkööt ykseytensä, minä tiedän kyllä mitä minä haluan ja se on olla mahdollisimman kau-kana näistä hulluista, Johannes aprikoi. Johannes pälyili ympärilleen tarkoituksettomasti, kuullessaan takaansa ivallisen huudon;
”Oi suuri Johannes, armollinen saarnaajan veli, anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväinen yhdyntäni!” Kääntyessään Johannes näki hymyilevät, tutut kasvot. Huutaja oli Kendorian Gedwin, joka harppoi kiiltäväksi puunatussa sotisovassaan kohti Johannesta, nauraen kädet levitettyinä. Kendorian palveli samassa osastossa kuin Johannes ja nuoret miehet olivat tunteneet toisensa jo lapsesta saakka.
”Miltä vapaapäivä tuntuu, tunnetko olevasi vihdoin yhtä äitisi kanssa?” Kendorian kysyi, läimäytettyään Johannesta toverillisesti sel-kään.
”Hikiseltä, turhalta, työltä ja lievältä ummetukselta.” Johannes naurahti vastauksesi ja lisäsi vielä: ”Ja en, en ole yhtynyt äitiini, vaikka sinä häntä himoitsetkin, sinä peräreiästä syntynyt muorinmakaaja.”
”Äidilläsi on kyllä puoleensa vetävä runko, mitä luulet, olisiko minulla mahdollisuuksia?” Kendorian uteli, muka vakavissaan.
”Varo sanojasi, tai isä tulee ja tunkee sinut takaisin sinne mistä olet tullutkin, ellen minä ehdi ensin.” Johannes vastasi ja paukautti leik-kisästi ystäväänsä rintasuojukseen. ”Ja eikös sinun pitäisi muutenkin olla muiden mukana rivissä, tyrkkimässä ihmisiä pitkällä, kovalla kei-häälläsi?”
”Kohta, olemme kierrättäneet koko päivän kolmea osastoa. Kaksi hoitaa likaisen työn, kolmannen huilatessa vuorollaan reservinä.” Selosti Kendorian nojaten tylppään keihääseensä.
”Ymmärrän tuskasi. Mielipuolisen näköistä ykseyden massaa.” Johannes sanoi hymyillen, pälyillen samalla väenpaljouteen toiveenaan nähdä Sofia. Tai ylipäätään joku kaunis nainen.
”Kepeistä, naisista, hiestä ja tuskasta puheen ollen, isketäänkö illalla Tukin tavernaan? Meillä kaikilla kuninkaan kaartiin pyrkijöillähän on huominen vapaata, ennen ylihuomenna pidettäviä karsintoja.” Ken-dorian täräytti, tarkoittaen kaupungin porttolaa, joka toimi myös kau-pungin suurimpana juottolana.
”Mikä ettei, minun täytyy vain pitää huoli, että olen tolpillani aamulla, äiti haluaa nimittäin pitää huomenna päivälliskutsut Jakoban kunniaksi. Niin, ja varsinkin ylihuomenna, isäni nimittäin hirttää minut nyyteistäni puuhun, mikäli putoan karsinnoista jo ensikierroksella. On-han hän sentään kaartin upseeristoa.”
”Siispä suosittelen sinua ystäväiseni juomaan vähemmän ja naimaan enemmän,” Kendorian lasketteli silmät viiruina.
Johanneksen sydän hypähti. Ei suinkaan Kendorianin muka hauskalle vitsille, vaan sille mitä Johannes näki. Hän tuijotti väkijouk-koon ja sieltä kaikkien niiden ihmisten keskeltä, häntä vastaan tuijotti Sofia. Sofia hymyili leveästi ja Johannes hymyili takaisin. Se tuntui hyvältä.
”Naiminen houkuttelisi enemmän, jos siitä ei tarvitsisi maksaa.” Johannes sopersi vastaukseksi sydän jyskyttäen. Sofia vinkkasi silmää kadoten väenpaljouteen, paksu vaalea tukka hulmuten.
”Niin, rivisotilaan palkka kun ei ole aivan yhtä suuri kuin ylit-seläikkyvät lipidomme, mutta mikäli Silmä suo, olemme ylihuomenna kaartilaisia ja sitä sietää juhlistaa jo hieman etukäteen!” Kendorian pe-rusteli, tähyillen hänkin jonnekin kaukaisuuteen. ”Mutta nyt minua kut-suu velvollisuus ja keppiä huutava ykseys. Vuodatamme syntimme sitten illalla!”
”Niin tapahtukoon,” Johannes mumisi Kendorianin selälle, tä-män rientäessä matkoihinsa, harmitellen itselleen, ettei ollut osannut kieltäytyä.
Illan tullen paksu, musta sumuverho laskeutui harmaan kaupungin ylle ja Tukin tavernan ovet kävivät tiuhaan, Edenin vapaiden asukkaiden purkaessa paineitaan sen pimeissä huoneissa. Paikka oli meluinen ja likainen, eikä ketään tuntunut kiinnostavan mitä sen sisällä tapahtui. Sisätilat olivat tunkkaiset, lemuten oluelle ja kiimalle.
Johannes istui pienessä nurkkapöydässä puolillaan oleva tuoppi edessään. Hän tunsi otsansa turtuneeksi, kuunnellessaan Kendorianin ja muutaman muun nuoren sotilaan humalaista rehvastelua. Itse hän osal-listui keskusteluun vain harvakseltaan naurahdellen ja nyökkäillen. Olut maistui jo hieman väljähtyneelle ja suu tuntui kuivalle.
Ilta tuntui vielä päivääkin turhemmalta, Johanneksen miettiessä tekosyytä poistua nukkumaan päänsä selväksi. Toisaalta, aamulla häntä odottaisivat isän syyllistävät katseet ja kivistävä päänsärky ryyditettynä pitkästyttävillä päivälliskutsuilla. Ehkä hän siirtäisi tuota hetkeä vielä hieman kauemmaksi. Johannes kulautti mukinsa tyhjäksi yhdellä sie-mauksella, toivoen kääntävänsä humalansa vielä nousujohteiseksi.
”Saattepa vielä nähdä! Manoleumin areenan hiekka tulee vär-jäytymään punaiseksi verestä, kun minä ja Johannes taistelemme itsem-me kuninkaan kaartiin!” Kendorian uhosi Johanneksen vieressä rinta kaarella. Letkautus sai seurueessa aikaan naurua ja usean vastalauseen ryöpyn. Eräs vanhemmista sotilaista tokaisi;
”Olen pyrkinyt siihen keikistelijöiden kerhoon jo pariinkin ot-teeseen, ja aina olen pudonnut jo ensi kierroksella! Säännöt ovat tolkut-tomat, uudet kokelaat eivät ikinä selviä kilpimuuri-koetuksesta, sillä heidät laitetaan aina taistelemaan kokeneempia pyrkijöitä vastaan, joilla usein on jo oikeaa sotakokemustakin. Mutta tänä vuonna on toisin! Mi-nä pääsen nimittäin kolmannen vuoden kokelaana taistelemaan vanhem-pien soturien muuriin ja tuollaisten nulikoiden höykyttäminen tulee olemaan lasten leikkiä!”
Kuninkaan kaartiin, niin kuin saarnaajaksikaan, ei Asgarheimin valtakunnassa totisesti ollut helppoa päästä. Kokelaat valittiin ympäri valtakuntaa parhaista ja lupaavimmista sotureista ja heidän tuli läpäistä kolme haastetta, joissa he taistelivat toisiaan vastaan. Haasteen hävinnyt osapuoli putosi aina leikistä pois. Karsinnat olivat raakoja, eivätkä koke-laiden kuolemat tai vakavat haavoittumiset olleet harvinaisia, vaikka taistot käytiinkin puisin tai tylsytetyin asein. Monen lupaavan nuoren soturin tulevaisuus oli silpoutunut hyvän- ja pahantiedon ringiksi kutsu-tun Manoleumin areenan pölyisessä hiekassa.
”Niin, mutta tässä meillä on kaartin luutnantin, Will Nimdoro-son armoitettu poika, jonka veli on tänään lyöty saarnaajaksi! Ja kuten tiedätte, luutnantti Nimdoroso pääsi aikoinaan hänkin kaartiin ensi yrit-tämällä! Nämä, hyvä herrasväki, ovat merkkejä jotka on syytä ottaa huomioon!” Kendorian melskasi, huitaisten Johanneksen tyhjän tuopin kumoon. Johannes tunsi olonsa vaivautuneeksi, mutta yritti peittää sen naurun hörähdyksellä.
”Hah, historiakin tuntee vain muutamia kertoja, kun ensikerta-laiset ovat läpäisseet karsinnat!” Vanhempi soturi huudahti silmät pyö-reinä. ”Ja pianhan sen näette, kuinka väärässä olette.” Hän vielä lisäsi ja vinkkasi silmää.
Humaltunut Johannes päätti jättää kinaamisen muiden huoleksi ja sulki silmänsä, nojautuen vasten tuolinsa selkänojaa. Hän vaipui aja-tuksiinsa, tavernan lämpimän ja pölyisen ilman tehdessä hänet yhä une-liaammaksi. Johannesta ahdisti huominen juhlapäivällinen, kaartin kar-sinnoista puhumattakaan ja hän toivoi, että olisi uskaltanut mennä päi-vällä edes puhumaan Sofialle. Johannesta myös suututti isänsä, joka tuntui kontrolloivan hänen tekemisiään tiukasti. Miten hän ikinä voisi olla onnellinen polulla, jota hän ei itse ollut valinnut? Johannesta ei itse asiassa kiinnostanut tippaakaan, pääsisikö hän kaartiin vai ei, eivätkä häntä kiinnostaneet liioin mitkään muutkaan muiden hänelle kertomat velvollisuudet. Mikseivät ihmiset voineet vain jättää toisiaan rauhaan?
Johannes hätkähti äkkiä hereille. Muut juhlijat Kendorianin johdolla, olivat tuupanneet hänet tuoliltaan likaiselle lattialle huomattu-aan hänen kuorsaavan. Tuoli, jolla hän oli istunut, makasi nyt yksi ja-loistaan katkenneena seinän vieressä ja Johannes tunsi hiuksissaan jota-kin märkää. Johannes ponkaisi ärtyneenä pystyyn, muiden hekottaessa tempulleen. ”Sinä ystäväiseni taidat olla kypsä jo petipuuhiin, kun noin tylsistyttää!” Kendorian virnisti.
”Teihin minä alan kypsä olla!” Johannes sylkäisi kädet nyrkissä, kuitenkin niellen kiukkunsa. ”Halpamainen temppu, mutta kaipa minä sen ansaitsin, onhan tämä hieman ikävä luola viettää yönsä.” Hän lopul-ta tokaisi, selvittyään ensi säikähdyksestä.
”Noh, ehkä et kuitenkaan aivan kirjaimellisesti tuota tarkoitta-nut.” Kuiskasi viehkeä naisääni Johanneksen korvaan, Johanneksen tuntiessa hoikkien sormien hivelevän itseään. Naisen hengitys humisi hänen korvalehteään vasten ja kokeneiden käsien liikkeet saivat Johan-neksen kiihottumaan. Se tuntui likaiselta.
”Ole hyvä, lahja meiltä. Käytä se hyvin,” Kendorian vinkkasi pilke silmäkulmassaan. ”Näemme sitten ylihuomenna, kun menemme ottamaan sen mikä meille kuuluu!”
Kendorian ja muut heidän pöytäseurueestaan suuntasivat naura-en kohti tavernan keskellä kikattavaa, lihaansa myyvien naisten rykel-mää, jättäen Johanneksen yksin. Naisen käsi työntyi syvälle Johannek-sen housujen etumukseen.
Aamupäivän usvainen, mutta Johanneksesta turhankin kirkas sarastus tuntui saavan hänen tykyttävän päänsärkynsä moninkertaistumaan. Hän siristi silmiään verhojen välistä tulvivassa valontapaisessa kammetes-saan itseään ylös, kuvottavan vatsahapon maun tulviessa suuhun. Aamu ei ollut ensimmäinen laatuaan, eikä varmasti viimeinen, vaikka Johan-nes mielessään jälleen kerran niin vannoikin. Häntä huimasi ja oksetti, viimeöisten tapahtumien tulviessa hiljalleen mieleen. Ne eivät ainakaan juuri nyt tuntuneet kovin miellyttäviltä muistoilta.
Ovelta kuului jälleen kova koputus. Montako kertaa se oli jo mahtanut kuulua?
”Johannes! Johannes, olethan jo jalkeilla? Äitisi kaipaa apuasi, vieraat ovat täällä jo aivan kohta, ja auta armias mikäli naamasi näyttää taas pahoinvoivan lohikäärmeen kutuilmeeltä!”
Johannes katseli ympärilleen ja näki puisen kirjoituspöydän pienen huoneen nurkassa. Avonaisesta ikkunasta hulmuava tuuli heilutti kevyesti tuttujen punaisten verhojen sivuja. Hän oli siis kotona.
”Kyllä isä, aivan kohta isä.” Johannes sai sanotuksi, etsiessään vaatteita ylleen. Hänen juhlatunikansa retkotti eilisen jäljiltä ryppyisenä lattialla, mutta se sai nyt kelvata. Kuinkahan pitkällä päivä mahtoi jo olla? ’En varmaankaan ehdi edes peseytyä’, Johannes päätti tunkiessaan nahkakenkiään jalkaan.
Nimdorosojen kartano ei ollut suuri, mutta se sijaitsi kauniilla seudulla Edenin länsilaidalla ja matalan kallion päällä oleva puinen pää-rakennus oli vastikään entisöity. Päärakennus sulki myös sisäpihalleen vehreän puutarhan, jossa Nimdorosot usein kestitsivät läheisiään. Palve-lijoita ja orjia oli vähän, ainakin kuninkaan kaartin luutnantin tulotasoon nähden, sillä Will Nimdoroso oli aina ollut erityisen tarkka raha-asioissa.
Johanneksen huoneen ikkunasta avautui komea näky Nimdoro-sojen omistamille tiluksille, missä kasvoi tiheään jykeviä lehtipuita. Ikkuna oli matalalla päärakennuksen eteläsyrjällä, ja sitä kautta Johan-nes usein livahti huomaamatta sisään taloon, vietettyään yönsä hunnin-golla. Nyt Johannes hypähti siitä sen sijaan ulos, ajatellen ettei ainakaan vielä haluaisi törmätä isäänsä. Hän kiersi ripein askelin talon pohjois-puolen pääovelle ja siitä sisään eteiseen. Käännähtäessään nurkan takana sijaitsevaan keittiöön, mielessään viileä vesilasillinen, törmäsi hän jo-honkin nopeasti liikkuvaan vaaleaan hahmoon. Tarjotin putosi kolisten lattialle.
Johanneksen suu loksahti auki. Hän oli törmännyt Sofia Ama-rantheen paikassa, jossa hän sitä vähiten oli odottanut. Kotonaan. Jo-hannes ei saanut sanaa suustaan, punastelevan Sofian pyydellessä vuo-laasti anteeksi, kerätessään pudottamiaan pikkuleipiä lattialta. Johannes vain tuijotti, mielestään ehkä kauneinta asiaa maailmassa ja tunsi itsekin punastuvansa.
”Anteeksi, anteeksi kauheasti! Olen ensimmäistä päivää täällä ja kaikki on niin uutta ja, ja.. Ai hei Johannes,” Sofia sopersi huomattuaan suu ammollaan seisovan Johanneksen.
”Ei se mitään,” Johannes sai aloitetuksi, mutta ei ehtinyt sanoa enempää sillä hänen isänsä harppoi kova äänisesti paikalle.
”Mikä sirkus täällä on meneillään?” Will Nimdoroso tiuskaisi, huitoen ilmaa paksuilla käsivarsillaan. Sofia punastui vielä entisestään-kin.
”Antakaa anteeksi, minä kompuroin ja pudotin tarjottimen ja-”
”Ei hätää tyttö kulta.” Johanneksen isä keskeytti. ”Kyllä meillä tarjottavaa riittää, siivoa vain jälkesi niin me olemme sujut.” Will Nimdoroso lohdutti, äkkiä hieman hämmentyneenä.
”Se oli isä kyllä oikeastaan minun syyni,” Johannes tunnusti ritarillisesti, mutta se ei näyttänyt kiinnostavan hänen isäänsä.
”Sinua minä etsinkin! Kyllä minä tiedän missä sitä on taas koko yö luuhattu, ja muutkin sen varmasti tajuavat viimeistään hajusta!” Will ärjyi, mulkoillen poikaansa tuuheiden kulmakarvojen alta. ”Eivät ilmei-sesti kuitenkaan tarpeet tyydyttyneet tarpeeksi, kun jo heti aamusta ol-laan vokottelemassa palvelustyttöjä? Rahat on taas tietenkin hassattu olueen ja naisiin, vaikka me nimenomaisesti sovimme, että tänään ol-laan kunnossa! Veljesi on sentään saarnaaja! Luulisi, että edes hänen takiaan viitsisit hieman ryhdistäytyä.”
Johannes vältteli isänsä katsetta ja tunsi korviensa punoittavan. Hän olisi halunnut kadota, hävitä maailmasta, sillä nimenomaisella het-kellä, tai yksinkertaisesti kuolla. Pikkuleipiä keräävän Sofian liikkeet rivakoituivat silminnähden Johanneksen jalkojen juuressa.
”En, en minä kyllä-”, Johannes änkytti, mutta ei ehtinyt pidem-mälle, kun hänen äitinsäkin jo riensi paikalle.
”Siinähän minun oma pieni kullannuppuni on, ja heti aamusta tietenkin pahanteossa!” Elise virkkoi, eikä Johannes ollut varma, oliko hänen äitinsä vihainen vaiko huvittunut.
”Minulla on kädet täynnä muutenkin töitä, joten en nyt kerkeä sinua sen suuremmin läksyttämään poika, mutta voit olla varma, että tämä ei jää tähän! Äitisi keksiköön sinulle nyt käyttöä.” Will ilmoitti ja lampsi tiehensä.
”Älä välitä Johannes, isälläsi on hieman stressiä tästä kaikesta, ja näin meidän kesken, hän oli nuoruudessaan aivan samanlainen.” Elise virkkoi ja silitteli Johanneksen takkuisia hiuksia. Sofia oli saanut pikku-leivät kerättyä ja seisoi nyt kasvot punaisena sekä huultaan purren hei-dän edessään. Nyt Johannes halusi jo viimeistään kuolla.
”Paitasi voisit kyllä käydä vaihtamassa, me olemme jo aivan pian valmiita. Tulehan sinä Sofia, niin laitamme vielä juomatarjoilun valmiiksi.” Elise sanoi topakasti, viittoen Sofiaa seuraamaan. Hämmen-tynyt Johannes sulki vihdoin auki jääneen suunsa.
Nimdorosot olivat tunnettuja harvoista, mutta komeista kesteis-tään. Tarjottavaa oli aina yllinkyllin, sisäpihan idyllisen puutarhan kruu-natessa tunnelman. Tämän päivän kutsut eivät olleet poikkeus. Kaikki vieraat olivat arvovaltaista väkeä, eikä ruuasta ollut pulaa. Puutarhaan oli edellisinä päivinä pystytetty useita pitkiä tammisia pöytiä, jotka not-kuivat mitä hienoimpia herkkuja. Viini virtasi ja ihmiset nauroivat, paitsi Johannes, jonka suussa maistui edelleen jokin kissan virtsan tapainen.
Päivän juhlakalu, Jakoba istui komeimman tammipöydän päässä yllään vastateetetty, polviin ulottuva sekä koristeellinen juhlakaapu. Johanneksen paikka oli Jakoban vasemmalla puolella ja Will istui häntä vastapäätä, mulkaisten aina välillä tuimasti nuorempaan poikaansa, ai-van kuin muistuttaakseen, että heillä oli vielä pitkä keskustelu käytävä-nä. Korkea-arvoisimmat vieraat parveilivat ruokailuhetkien välissä Ja-koban ympärillä, onnitellen ja ylistäen. Jakoban tulevaisuus olisi turvat-tu, ainakin talouden ja piireihin pääsemisen osalta.
Pidot sujuivat tavalliseen tapaansa rattoisasti, Johanneksen isän pitäessä puheitaan ja tarjoilijoiden ravatessa keittiön ja puutarhan väliä, tarjottimet ruokaa sekä juomaa notkuen. Sofia ei tarjoillut Johanneksen pöytään laisinkaan, eikä edes vilkaissut Johannekseen päin, mikä sai Johanneksen entistäkin alakuloisemmaksi. Tilannetta ei myöskään hel-pottanut se, että Johanneksen olisi taas aikaisin aamulla astuttava takai-sin palvelukseen ja edessä olisivat pahamaineiset kuninkaan kaartin karsinnat. Johnnes lohdutti itseään ajatuksella, ettei hänellä ainakaan enää juuri ollut hävittävää.
Harmaan päivänvalon väistyessä jo illan pimeyden tieltä, vielä viimeisten vieraiden paikalla ollessa, Johanneksen isän viereen istui huolitellusta vaatetuksestaan huolimatta rujon ja julman näköinen mies. Miehen hartiat olivat ehkä jopa Will Nimdorosonkin hartioita jykeväm-mät ja kasvot arpien peittämät. Johannes oli näkevinään miehen silmissä inhon häivähdyksen, tämän onnitellessa sivumennen Jakobaa. Sitten mies käänsi katseensa suoraan Johanneksen silmiin, vaikka puhuikin tämän isälle.
”Leppoisat kutsut olet kyllä järjestänyt Nimdoroso, mutta pojal-lesi minä takaan kaksinverroin hauskanpitoa huomiselle!” Mies ärisi ja vinkkasi Johannekselle silmää kääntäessään julman katseensa Williin. Katsoessaan miestä tarkemmin Johanneksesta tuntui, että mies näytti jostakin syystä erityisen tutulta, mutta ei saanut päähänsä miksi.
”Niin, Herra kapteeni, Johannes on harjoitellut kovasti päästäk-seen seuraamaan isänsä jalanjälkiä urallaan.” Johanneksen isä vastasi.
”Äh, älä puhuttele minua sotilasarvollani vapaa-ajallani, tuntuu niin jäykältä. Minähän olen tullut tänään tänne sinun kutsumanasi pitä-mään hauskaa.” Arpinen mies tokaisi, vaikkakaan Johannes ei huoman-nut hänen äänessä ilon häivääkään. ”Gerrosh Saigon, kuninkaan kaartin komentaja.” Mies esitteli itsensä, tarjoten lihaksikasta kättään käteltä-väksi Johannekselle.
”Johannes Nimdoroso,” Johannes vastasi tarttuessaan käteen. Kapteenin kädenpuristus oli vahva sekä terävä. Se tuntui kivuliaalta ja pahoinvoiva Johannes sai vain vaivoin pidettyä kasvonsa peruslukemil-la.
”Pojallasi on vahva käsi, vaikka se näyttääkin enemmän koiran puruluulta, kuin soturin raajalta!” Gerrosh huomautti Johanneksen isäl-le. ”Vaan huomennahan sen näemme, että onko hänestä mihinkään. Saat nimittäin katsella rumaa naamaani varsin pitkään, mikäli läpäiset testin poika.”
”Kyllä pojassa sisua on, hieman uppiniskainen vain.” Will ker-toi, ennen kuin kipeää kättään hierova Johannes edes ehti avata suutaan ja loi merkitsevän katseen poikaansa.
”Uppiniskaisuudesta en olisi kovinkaan huolissani, kaartin pal-veluksessa se katoaa nopeasti. Varsinkin minun komennossani. Mutta nyt jätän teidät jatkamaan keskenänne, minulla on vielä paljon tehtävää huomista varten. Tapaamme huomenna, toivon mukaan verisissä tun-nelmissa.” Gerrosh tokaisi, noustessaan välinpitämättömästi pöydästä. Johanneksen isä yritti myös nousta seisomaan, mutta Gerrosh oli jo ehtinyt kääntää heille selkänsä, ja Will jähmettyi johonkin puoli-istunnan tapaiseen asentoon, hölmistynyt ilme kasvoillaan. ”Onnea muuten vanhemman poikasi saarnaajuudesta, vaikka todennäköisesti nuoremmaisesi tulee tarvitsemaan sitä enemmän huomenna.” Gerrosh vielä huikkasi mennessään.
Johannes ja keskustelua sivusta seurannut Jakoba katsahtivat kulmiaan kohottaen toisiinsa. Jakobaa tilanne näytti huvittavan, mutta hän pyyhki hymyn nopeasti kasvoiltaan, nähdessään isänsä totisen il-meen.
”Tuota, tuota,” Will kähisi hämmentyneenä, suoristaessaan it-sensä seisomaan. ”Hän oli kapteeni Saigon, minun esimieheni ja toivot-tavasti huomenna myös sinunkin Johannes. Alahan siis pikkuhiljaa la-puttaa yöpuulle, huomenna on sinun näytönpaikkasi. Ja Jakoba, pidä huoli, että jäljellä olevat vieraat viihtyvät, minun on riennettävä saatta-maan herra Saigon kotimatkalleen.”
Sen sanottuaan Will jätti poikansa kahden ja harppoi pitkin as-kelin kaartin komentajan perään. ”Taitaa isälläkin olla omat pompotta-jansa, joiden pillin mukaan hän tanssii.” Johannes hörähti hiljaa Jako-balle, katsellessaan isänsä menoa. ”Oikea mörkö mieheksi tuo arpinaa-ma”.
”Maailmanlaidalla meillä kaikilla on omat korviimme kuiskutte-levat petomme,” Jakoba vastasi silmiään pyöritellen. Johannes käänsi katseensa takaisin veljeensä ja mietti, mitä tämä mahtoi sellaisella lau-seella oikein tarkoittaa. Jakoba oli ollut lapsena paljon läheisempi Jo-hannekselle, mutta mitä edemmäs hänen saarnaajakoulutuksensa oli edennyt, sitä etäisemmäksi he olivat tulleet. Johannes ei nykyään ollut oikein koskaan varma, mitä hänen veljensä mahtoi tarkoittaa ympäri-pyöreillä lausahduksillaan.
”Niin, minulle se lienee rakas isämme. Välillä hän vaikuttaisi todella olevan yksi niistä tarujen lohikäärmeistä.” Johannes tuhahti huu-liaan mutristaen. Ajatukset aamuisesta kanssakäymisestä isän kanssa Sofian edessä, saivat Johanneksen tuntemaan itsensä ärtyneeksi ja totaa-lisen nöyryytetyksi. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja mietti itsekseen, mitä isällä oikein oli häntä vastaan.
”Älä hänestä huoli, keskity vain huomiseen, kaikki kyllä järjes-tyy. Ja voihan olla, että soma Sofiasikin tulee seuraamaan karsintoja, sinnehän on kaikilla vapailla kansalaisilla vapaa pääsy.” Jakoba lohdut-teli hieman ilkikurisesti.
”Mitä sinä hänestä muka tiedät?” Johannes tiukkasi yllättyneenä myhäilevältä veljeltään.
”En muuta kuin, että olet tuijotellut häntä kuin transsissa koko päivän ja tuhahdellut ruokaasi. Se on näyttänyt, miten sen nyt sanoisi. Huvittavalta,” Jakoba naurahti.
”Niin kai sitten. Taidat olla oikeassa, minun lienee aika painua pehkuihin, päivä on muutenkin ollut yksi painajainen. Ja mitä Sofiaan tulee, niin hänet voinen kyllä unohtaa, vanhempamme pitivät siitä huo-len tänään aamulla.” Johannes virkkoi tuntien itsensä äkkiä väsyneeksi. Hän hieroi silmiään ja vilkaisi vielä kerran toisella puolen puutarhaa pöytiä pyyhkivään Sofiaan.
”Huomenna kaikki on kirkkaampaa veli hyvä. Niin kuin aina.” Sanoi Jakoba, laskien kätensä Johanneksen olkapäälle.
