Kaksi matkalaista
Aurinko oli juuri laskenut. Colovian suuri metsä alkoi muuttua valoisasta paratiisista pelottavaksi paikaksi, jossa kaikenlaiset hämärän oliot liikkuivat vapaasti, etsien varomattomia matkalaisia kiusattavaksi. Puiden varjot pitenivät ja hämärsivät mutaisen metsäpolun näkymättömäksi. Pitkät kuuset peittivät kauniin punaruskean auringonlaskun, ja matalemmat mutta tuuheammat kuivut estivät näkyvyyden tieltä syvemmälle tuohon kauniiseen ja kauheaan metsään.
Emma oli kävellyt koko päivän, mutta vielä ei saisi pysähtyä. Jos hän ikinä aikoisi päästä pois tästä kamalasta maasta, olisi hänen taivallettava päivästä toiseen aamuvarhaisesta keskiyöhön. Hevosella matka kävisi nopeammin, mutta siihen ei hänellä mitenkään olisi varaa, eikä hän taitanut varastamistakaan.
Repun hihnat hiersivät olkapäitä, sillä hänellä ei ollut päällään kuin vain yksinkertainen palvelustytön mekko ja lämmin villainen kaulaliina. Hänestä tuntui kuin Pellin portin tapahtumista olisi jo ikuisuus, ja jatkuva kävely oli jo käynyt tavaksi eikä tuntunut enää niin raskaalta.
Se oli kuitenkin laiha lohtu. Ensimmäiset päivät oli Emma kävellyt tietä pitkin, kunnes oli joutunut väistämään suurta pohjoiseen matkalla olevaa haltiakolonnaa. Sen jälkeen matka oli käynyt rapistuneita sivupolkuja pitkin. Pohjoiseen kulkiessa maasto oli muuttunut hiljalleen metsäisemmäksi, mutta tämä oli ensimmäinen yö sysipimeässä ja tiheässä sekä jotenkin taianomaisessa ylämaiden suuressa metsässä.
Kaiken lisäksi Emmastä tuntui, kuin joku seuraisi häntä. Eilen hänen kiivetessä korkealle vaaralle olisi hän voinut vaikka vannoa, että sen juurella käyskenteli valkoinen kaunis tamma, ja sen vieressä hopeinen naamioitu mies. Hän oli sinä päivänä päättänyt leikata mustat pitkät hiuksensa, jotta ei näyttäisi niin huomiotaherättävältä, kuudentoista hän oli ja vanhemmaksi hän ei kasvaisi tällä matkalla vaikka miten yrittäisi. Hän lohduttautui kuitenkin ajatuksella, että jos kyseessä olisi ollut häneen peräänsä lähetetty metsästäjä, olisi se jo napannut hänet kauan sitten. Tie ei ollut haarautunut sen jälkeen, joten tuo mystinen ratsumies saattaisi olla vielä hänen perässään. Tämän vuoksi Emma oli päättänyt leiriytyä syvemmälle metsään, jotta mahdolliset takaa-ajajat ohittaisivat hänet yöllä. Henkivartioistakin olisi tietysti ollut apua, mutta yritettävä oli ilman.
Tätä kaikkea ajatellessa, tajusi Emma yhtäkkiä kuulevansa edestään ääniä. Hän ehti jo toivoa, sen olevan petoeläin tai yksinäinen metsämies mutta:
”Kädet ylös!” Kuului karhea ääni tienvierustan pensaikosta.
”Kuka siellä on?” Emma kysyi varuillaan, mikä paljasti väijyttäjälle heti hänen pelokkaan mielentilansa.
”Sehän ei varsinaisesti sinulle kuulu..”, kuului vastaus, ja Emman eteen asteli suurikokoinen ja lihavanpuoleinen kalju mies. Hän oli pukeutunut nahkaisiin matkalaisen vaatteisiin, mutta olallaan hän piteli raskasta sotakirvestä, ja vyöllään hänellä roikkui pitkä ja leveä puukko. Tumma iho kertoi miehen olevan Hammerfellin redguard, mutta saattoi hän olla myös etelän imperiaaleja. Miehen ryhti ja suorasukainen kävelytyyli paljasti kuitenkin, että hän oli satavarmasti pelaaja.
Nähdessään miehen olallaan pitelemän teräksisen kirveen, tajusi Emma että hän oli pulassa. Hänellä oli mukanaan vain mestarinsa keittiöstä nappaama ruokailuveitsi, josta ei todellakaan olisi hyötyä taistelussa.
Ja eihän Emma osannut edes taistella. Hän osasi lukea tarinoita suurista muinaisten aikojen sotureista ja suurista taisteluista, mutta eniten hän nautti tarinoista kotimaansa High Rockin ritareista. Hän olisi voinut sulkea silmänsä ja toivoa, että hänen tukenaan olisi nyt yksi noista uljaista ritareista, joka puolustaisi häntä pahaa tahtovilta. Kuitenkin hän oli liian peloissaan.
Emma kääntyi takaisinpäin lähteäkseen juoksuun, mutta hänen taakseen oli hiirenhiljaa hipinyt kaksi pelaajaa lisää. Toinen oli laiha ja piteli esillä kahta pitkää puukkoa, toisella taas oli päällään raskas palahaarniska ja vyöllään hänellä roikkui metallinen piikkinuija. Kummatkin näyttivät siltä, kuin eivät olisi peseytyneet kuukausiin. Emma kirosi itseään, palahaarniskasta kuuluvan metelin olisi pitänyt paljastaa hiipijä. Eikö hän siis ollut oppinut mitään metsissä liikkuessaan?
”Mitä te haluatte minusta?” Hän sai lopulta sanottua yrittäen kuulostaa vakuuttavalta.
”Riippuu mitä on tarjolla”, sanoi ensin tullut. ”Näin ensialkuun kaikki arvotavarat ja sen jälkeen hieman seuraa...” Emma alkoi vasta nyt tajuta miten kammottavassa tilanteessa hän todella oli. Hän vannoi ettei enää ikinä poistuisi kotinsa ovesta, mikäli joskus pääsisi sinne asti. Hänen pelkonsa tiivistyi lopulta hikipisaroiksi hänen alkaessa haistaa miehistä lähtevän iljettävän löyhkän.
”Minä varoitan teitä!” Emma yritti puhua mahtavammalla äänellään. ”Olen mahtava metsän noita ja voin kirota teidät niin, ettei kuolemakaan siitä vapauta.”
”Heh, tämähän alkaa muistuttaa niitä naurettavia lastensatuja, joita minunkin äitini joskus luki”, mörisi taas kalju pelaaja.
”Ottaisin myös tuon kauniin villaisen huivisi”, sanoi toinen hänen takanaan olevista miehistä repäistessään huivin hänen kaulastaan.
”Mutta katsokaapas toverit, mitä tällä tytöllä on kaulassaan”, huudahti hänen edessään oleva pelaaja. Emma tajusi hänen loppunsa viimein koittaneen, tästä ei kukaan tavallinen ihminen selviäisi.
”No totta tosiaan orjapanta. Oletkos karannut ikävän mestarisi luota tyttönen?”, kysyi puukkoja pitelevä pelaaja ivallisesti.
”Vaadin sinua kertomaan ikäsi, totuudenmukaisesti!” Huusi hänen edessään oleva lihava pelaaja.
”Neljätoista...” Sai Emma lopulta soperrettua, koittaen valehdella ikänsä nuoremmaksi mutta silti uskottavasti.
”Heh, tarkoittaa, ettet ole enää neitsyt. Nyt tehdäänkin pojat sillä tavalla, että pidetäänkin hieman hauskaa, mutta ei kuitenkaan liian rajusti. Sitten lähdetäänkin Abahin satamaan ja pistetään tyttö rahoiksi.”
Sitä ei Emma enää halunnut jäädä kokemaan. Ei enää toiste, ei enää koskaan. Näin hän oli itselleen vannonut. Hän potkaisi kaljua miestä jalkoväliin, ja yritti juosta karkuun. Kalju pelaaja kuitenkin tarttui hänen käteensä ja meinasi murtaa hänen ranteensa, ennen kuin tajusi päästää irti. Sen jälkeen kalju mies kaatoi Emman kovakouraisesti kylmään maahan.
”Nyt tutkitaankin high rockin tyttö kunnolla, eihän mukanasi vaan ole varastettua tavaraa”, kalju mies sanoi repiessään hänen mekkoaan. Muut kaksi siirtyivät hänen taakseen ja pitivät häntä kiinni maassa, kaljun miehen kömpiessä hänen päällensä. Pelaajista lähti sanoinkuvaamaton mudan ja hien sekainen löyhkä, joka oli saada Emman oksentamaan. Hän sulki silmänsä, ja kuvitteli kuulevansa tulosuunnasta kavioiden kopsetta ja näkevänsä violetin valon.
”Jättäkää hänet rauhaan!”, kuului kova ja terävä huuto. Kalju mies nousi ylös, mutta ei ehtinyt väistää. Hopeinen välähdys, ja siitä missä kaljun miehen pää oli joskus ollut roiskahti ilmoille korkea verisuihku. Pelaaja kaatui onneksi poispäin Emmasta.
Muut pelaajat ryntäsivät tulijan kimppuun, ja Emma ehti hetken nähdä valkoisella hevosella ratsastavan ja kauttaaltaan hopeanhohtoiseen haarniskaan pukeutuneen ratsumiehen. Mies piteli oikeassa kädessään pitkää ja siroa miekkaa, ja hänen selässään oli toinen identtisen näköinen. Toisessa kädessään hänellä oli maagisin keinoin loihdittu violetinhehkuinen valopallo.
”Juokse metsään nopeasti!” Huusi ratsumies, Emmalle hypätessä hevosensa selästä. Hevonen jatkoi matkaansa, kuin se ei edes huomaisi koko tapahtumaa.
Emmi hyppäsi tien sivuun, ja piiloutui marjapensaan taakse. Tienvieressä oleva oja oli mutainen ja hänen mekkonsa tahriintui heti. Vasta nyt hän huomasi, että hänen nenästään valui verta ja hänen vasenta rannettaan kivisti. Hän kuitenkin yritti olla mahdollisimman hiljaa sekä liikkumatta ja katsoa mitä tielle jääneille pelaajille tapahtui.
Palahaarniskaan pukeutunut pelaaja oli vetänyt piikkinuijansa ja kalautti sillä ratsumiestä selkään, mutta hän tuskin huomasi sitä. Ratsumies löi nopeasti haarniskoidulla kyynerpäällään pelaajaa kasvoilleen lennättäen tämän hampaat ympäriinsä, mutta puukoilla aseistautunut pelaaja oli seuraavaksi hänen kimpussaan. Ratsumies väisteli iskut uskomattoman ketterästi, ottaen huomioon hänen olevan päästä varpaisiin haarniskoitu, ja pystyi vaivatta torjumaan suurimman osan miekallaan.
Emma olisi voinut sulkea silmänsä tai kääntää katseensa, mutta jostain syystä hän katseli tapahtumia kuin hypnoosissa.
Samalla piikkinuijamies oli taas tulijan kimpussa. Ratsumies kääntyi hänen puoleensa, mutta silti suuntasi miekkakätensä puukkomiestä päin. ”FUS!”, hän huusi ja sinisen välähdyksen saattelemana nuijamies paiskautui päin suurta koivua muutaman metrin päähän Emmasta.
Miekallaan tulija taisteli nopeasti puukkoja heiluttavaa miestä vastaan. Puukkomies yritti iskeä paikkoihin, joita panssari ei piettänyt ja ilmeisesti osui miestä lantioon. Miekkamies ähkäisi kivusta ja hänen vasemmassa kädessään oleva violetti valo sammui. Samalla mies kuitenkin iski miekkansa puukkomiehen vatsaan ja levitti hänen sisälmyksensä tielle ja viimeisteli surmatyön katkaisemalla miehen kaulan nopealla miekansivalluksella. Sitten hän sytytti violetin valon uudelleen ja marssi metsään lennättämän pelaajan luokse, ja surmasi hänet kylmästi yhdellä miekanpistolla.
Emma oli ollut tekemisissä pelaajien kanssa ennenkin, ja nähnyt miehiä pirstomassa toisiaan. Siksi hän ei varsinaisesti ollut järkyttynyt väkivallasta, mutta silti tämä oli jotain muuta. Hopeiseen panssariin sonnustautunut mies oli todellinen tappokone. Emma oli aina ajatellut pelaajia maailman taitavimpina sotureina, mutta tämä mies oli surmannut kolme puolessatoista minuutissa.
”Voit tulla nyt esiin, täällä on täysin turvallista”, sanoi miekkamies lopulta terävällä äänellä. Hän kumartui vuorotellen jokaisen ruumiin luokse ja otti rahapussin itselleen. ”Jos haluat ottaa mitään mukaasi, tee se nyt. Minun on poltettava ruumiit.” Emma astui kompuroiden esiin ja otti huivinsa, jota piikkinuijamies piteli vielä kuolleissa käsissään. Se oli tahriintunut vereen, mutta muutakaan hänellä ei ollut, joten Emma kietoi sen taas kaulansa ympärille.
”Nimeni on Vestige ja olen valan vannonut joonialainen pelaajaritari. Sellaistahan sinä kaipasitkin.” Emma yllättyi siitä, että tulija oli myöskin pelaaja. Hän oli kyllä kuullut joonialaisista, ritareista jotka tappavat muita pelaajia kutsumuksenaan ja yrittävät suojella tavallista kansaa heiltä. Hän oli kuitenkin elänyt siinä käsityksessä, että nuo ritarit oli ajat sitten jo metsästetty sukupuuttoon.
”Ky-kyllä mutta toivoin kylläkin ritaria kotimaastani”, sai Emma lopulta sanotuksi. ”Ja mistä tiesitte.”
”Kunhan arvasin”, vastasi Vestige tyynesti. ”Vuodatte muuten verta”, jatkoi hän ritarillisella äänellään ja Emma katsoi ritaria hölmistyneenä sillä hänen panssarinsa oli veressä oikean jalan kohdalta, mihin pelaaja oli häntä iskenyt. Lopulta hän maistoi veren suussaan, mutta siinä samassa Vestige loihti kädestään parannusloitsun ja Emma tunsi vasta nyt huomaamansa kivun nenässään ja ranteessaan hellittävän.
”En tiedä kuinka kiittää teitä, mutta kiitos pelastuksesta ja ja...” Hän ei tiennyt uskaltaisiko pyytää ritaria auttamaan häntä vaarallisella matkallaan.
”Ei sinun minua tarvitse kiittää, totta puhuen olen seurannut sinua jo Brindlestä asti ja olen vaikuttunut onnestasi. Kuka tahansa tietää, että yksinäinen tyttö houkuttelee pelaajia, joten seurasin sinua toivoen pääseväni apajille.”
Emma ei tiennyt mitä sanoa, mutta Vestigen ritarillisuus näytti juuri vähenevän. Kukaan oikea ritari ei käyttäisi viatonta matkalaista syöttinä tämän tahtomatta saatika tietämättä. ”Miksi te haluatte tappaa pelaajia? Hehän syntyvät uudelleen”, sai hän lopulta sanotuksi.
Ritari kutsui hevostansa viheltäen, ja otti satulalaukusta kaksi violetinhehkuista kiveä. ”Heidän uudelleensyntymisensä voi hieman myöhästyä, jos vien heidän sielunsa. Tosin sain vain kaksi kolmesta joten siksi joudun polttamaan ruumiit. Nääs pelaajalla ei ole sielua, sillä hän on vain avatar, mutta silti hänen kehonsa ei voi elää ilman sellaista. Lisäksi maagit maksavat hyvän hinnan täytetyistä sielukivistä.”
Hän sitten meni vuoroin jokaisen ruumiin luokse, ja sytytti ne tuliloitsulla. Tuli tarttui omituisen hyvin pelaajien vaatteisiin ja pian ilmaan leivisi palavan lihan makea tuoksu. Emma katsoi parhaaksi siirtyä kaummaksi ja Vestige nousi takaisin ratsaille.
”Voitteko kenties pitää seuraa tänä yönä?”, Emma kysyi ritarin kannustaessa hevostaan vauhtiin. ”Voin auttaa tuon haavan sitomisessa.... Ja pitää vahtia”, hän lisäsi.
Vestige oli hetken hiljaa pohdiskellen. Hän ei kuitenkaan laukannut pois, kuten useimmat pelaajat tekevät heti taistelun jälkeen. ”Hyvä on, olenkin ansainnut pienen levon rankan päivän jälkeen.” Emma helpottui, sillä ei halunnut viettää ensimmäistä yötään tässä pelottavassa metsässä yksin. Jotenkin kaikesta huolimatta Vestigen vannoma ritarinvala sai hänet tuntumaan luotettavalta ja turvalliselta ihmiseltä. Lisäksi seura tuntui houkuttelevalta niin monen yksinäisen päivän jälkeen.
He matkasivat tiellä eteenpäin, jättäen pelaajien ruumiit taakseen. Vestige katseli ympärilleen, sopivaa leiripaikkaa etsien. Ympäröivä metsä muuttui lopulta säkkipimeäksi, ja Vestige lopulta osoitti heille sopivan yöpymispaikan. Silloin ilma oli niin kylmää, että hengitys huurusi jo.
”Oletan, että sinulla olisi kauniit mustat hiukset, ellet olisi leikannut niitä keittiöveitsellä”, sanoi Vestige heidän pysähtyessään. Emma ei tiennyt mitä vastata, sillä pelaajat olivat imarrelleet häntä aikaisemminkin, ja siitä syystä hän tiesi että pelaajien laukomilla kohteliaisuuksilla on aina jokin taka-ajatus.
”Rakenna sinä laavu ja sytytä nuotio, minä käyn vähän metsästämässä.” Sen sanoessaan Vestige otti vyöltään pienen, mutta koristeellisen varsijousen ja sitoi hevosensa ohjat puuhun.
”Mutta entä tuo teidän haavanne, se näyttää aika pahalta. Voitteko liikkua sen kanssa?” Kysyi Emma nähdessään Vestigen aikovan matkata öisen metsän siimekseen.
”Olen aina parantunut nopeasti”, Vestige otti vyöltään punertavaa nestettä sisältävän pullon ja kulautti sen kerralla alas. ”Pieni lepo viimeistelee työn.” Sen jälkeen hän vain marssi sysipimeään metsään jälkeäkään jättämättä.
Emma rakensi heille parhaansa mukaan laavun kuusen oksista, oksat hän sitoi yhteen mukanaan olevalla köydenpätkällä. Hän myös kaivoi mukaansa ottamat tulukset ja yritti saada koivuista taittamiaan oksia syttymään. Eilinen sade oli kuitenkin kastellut puut, joten nuotion sytyttämisestä ei tullut mitään. Häntä palelsi ja savu yskitti, joten hän vetäytyi lepäämään puuta vasten. Noin tunnin kuluttua Vestige palasi mukanaan kaksi ampumaansa suurikokoista kania.
”En saanut nuotiota syttymään”, Emma myönsi nolona. Hän ei tiennyt johtuiko se häpeästä, että hän oli kuitenkin päässyt Pellin porteilta Colovian ylämaille, vai siitä että viime-aikoina häntä oli ahkerasti opetettu miellyttämään pelaajia kaikin mahdollisin tavoin.
”Tässä säässä? Ymmärrettävää”, sanoi Vestige lempeästi ja napsautti sormiaan sytyttäen koivunoksat liekkeihin. Emmalle taikuus ei ollut uusi juttu, mutta hän ei ollut ikinä törmännyt pelaajaan, joka osasi tuliloitsuja näin täydellisesti. ”Koska olet ollut ilmeisimmin jonkin pelaajan kotiorja, oletan että osaat tehdä kanipataa. Sadanmetrin päässä lännessä on pieni puro, josta saa puhdasta vettä”, Vestigen ylimieliset sanat loukkasivat Emmaa, mutta hänen oli myönnyttävä samalla kun Vestige otti viinileilinsä ja alkoi juomaan ja puhdistamaan panssariaan verestä.
Vasta nyt Vestige riisui hopeanhohtoisen kypäränsä, ja Emma näki hänen kasvonsa. Hän oli ehkä vähän päälle kahdenkymmenen, mutta hänen kasvoillaan näkyi menneisyyden rankkojen kokemuksien aiheuttama rasitus. Pelaajien todellisesta iästä ei kuitenkaan koskaan voinut olla varma. Hänellä ei ollut partaa tai viiksiä, mutta hänellä oli pitkät pikimustat hiukset. Saman väristet kuin Emmalla.
Emma sai lopulta kanit nyljettyä ja paistettua, mutta vettä hän ei uskaltanut lähteä hakemaan. Hän ei tiennyt mitä kaikkea tässä metsässä eli, mutta hän tiesi että asumattomissa metsissä eli kaikenlaisia olioita. He söivät lopulta paistettua kania ja Vestige tarjosi Emmalle hieman omaa viiniä. Emma olisi voinut vaikka vannoa, että viini ei ollut tavallista, vaan jollakin tavalla lumottua tai terästettyä.
Vestige istui selin nuotioon, jottei pilaisi hämäränäköään, mutta Emma tuijotti hypnoottisesti keinuen maagisten liekkien tanssia. ”Ei nukuta vielä, metsän henget varjelevat meitä”, tosiasiassa hän tiesi, että mikään mikä metsässä sitten olisikaan ei uskaltaisi tehdä hänelle mitään niin kauan kuin pelaajaritari on lähettyvillä.
”Metsän henget varjelevat itseään,” vastasi Vestige lopulta tyynesti. ”Täällä kukaan ei ole jättämässä heille uhreja tai lahjoja, joten miksi ne suhtautuisivat heidän alueilleen vaelteleviin ihmisiin suopeasti?”
”Saanko kysyä?” Emma aloitti. ”Luulin, että kaikki joonialaiset ovat kuolleita. Tehän ette voi syntyä uudelleen, joten pelaajat tappoivat teidät?”
Vestige käänsi katseensa liekkeihin ja näytti hetken surumieliseltä. ”Olin poissa kun se tapahtui”, hän sanoi lopulta haikeasti. Ja otti esiin miekkansa ja alkoi teroittamaan sitä. ”Onko sillä nimeä?” Emma kysyi.
”Millä?” Vastasi ritari ihmeissään.
”Miekalla tietysti, kaikilla hienoilla miekoilla on nimi.”
”Tällä ei ole, mutta tällä toisella on”, Vestige otti esiin toisen mukanaan olevan miekkansa ja antoi Emman koskettaa sitä. Se oli aivan saman näköinen kuin edellinen. ”Sen nimi on sudenhaukku, itse en ikinä nimeä varusteitani, etten kiintyisi niihin, mutta tämä miekka kuului kerran edesmenneelle ystävälleni.”
”Olen pahoillani” vastasi Emma peläten nostattaneensa ritarissa lisää ikäviä muistoja.
”Se tapahtui kauan sitten, nyt maailmassa on uudet murheet, jotka ovat myös omiani”, Vestige puhui synkästi ja katseli jälleen hiipuvaa nuotiota.
”Minun vuoroni kysyä. Minne tarkalleen olet matkalla?” Vestige kysyi teennäisen kiinnostuneena. ”On täysin käsittämätön ajatus, että yksinäinen nuori tyttö voisi pärjätä tällaisessa erämaassa kovinkaan pitkään.”
Emma ei tiennyt pitäisikö hänen kertoa totuus, mutta hän elätteli yhä toiveita että ritari olisi niin jalo että saattaisi häntä jonkin matkaa. ”Olen matkalla kotiini. Alcairen linnaan High Rockissa. Sieltä pelaajat veivät minut yhtenä talvena, kun harhailin liian kauas kodista. Jäljelle jäi vain tämä äidin tekemä kaulahuivi.”
”Mahdotonta”, tuhahti Vestige. ”On puhdas ihme, että olet päässyt näin pitkälle, mutta ilman apuani matkasi olisi jatkunut tästä Abahin satamaan. Suosittelen matkaamaan Bravilin vapaakaupunkiin. Siellä paenneet orjat otetaan vastaan.”
Emma ei vieläkään pitänyt siitä, että häntä kutsuttiin orjaksi. Mutta enemmän sydäntä kosketti Vestigen suorasanainen tokaisu matkan mahdottomuudesta. Paettuaan Emma ei ollut tiennyt minne mennä, joten hän oli ottanut suunnan kohti kotiaan, mutta pelaajat olivat ehtineet viedä hänen niin kauas. ”En halua matkustaa pahimman sota-alueen läpi, eikä minulla ole muuta paikkaa.” Emma sanoi lopulta ”En tiedä ymmärrättekö te pelaajat paljoa tunteista, mutta haluan nähdä perheeni, siitä on niin monta vuotta...”
”Tottakai ymmärrän ihmisen halun palata juurilleen, mutta sinun tapauksessa se on mahdotonta. Joutuisit käyttämään suurta aavikon läpi kulkevaa craglornin kauppatietä, joka on pelaajien suurin yksittäinen kulkureitti Cyrodiiliin ja sieltä pois. Puhumattkaan maantierosvoista.” Vestige kuulosti totiselta, mutta myös aidosti huolehtivaiselta. ”Jos et pääse Braviliin, kehotan sinua etsimään ylämailta jokin kylä, jonne pelaajat eivät ole vielä ehtineet ja sieltä seppä, joka suostuu poistamaan orjapantasi. Sitten vain toivot etteivät ohi kulkevat armeijat halua tulla vierailulle.”
Ajatus siitä, että hän saisi asuinpaikan jostakin tuntemattomasta kylästä oli lohduttava, mutta Cyrodiilista oli liikaa pahoja muistoja. ”Haluaisin edes tietää, miten asiat ovat nykyään kotimaassani, oletko sinä käynyt High Rockissa?”
”Olen käynyt, ja käyn varmastikkin uudelleen jossakin vaiheessa. Jaa että miten asiat ovat sitten”, Vestige jatkoi. ”Wayrestissa leijonkaartin kernaali Dryston Gautier on syrjäyttänyt kauppiaiden neuvoston ja julistautunut kuningas Emericin sijaishallitsijaksi. Itse arvelen, että tämä tulee vaikuttamaan positiivisesti High Rockin turvallisuuteen, ottaen huomioon tietysti, että bretonien armeijat ovat sotimassa Cyrodiilissa.”
”Mutta entäpä Alcaire, ovatko asiat siellä hyvin?” Emma oli iloinen, että Vestige tiesi hänen kotimaansa asioista. Hän halusi epätoivoisesti vastauksia kysymyksiin ja huoliin, jotka olivat vaivanneet hänen mieltään viime-aikoina.
”Alcairesta en tiedä tarkemmin, herttua Nathaniel on yhä vallassa, mutta joutuu varmaankin pelaajien ja omien ritareidensa paineen alle. Mutta jos joku olisi vallannut kaupungin tai jotain sellaista, niin tietäisin siitä. Ole siis huoleti.” Vestigen sanat olivat suuri helpotus, sillä nykyään ei koskaan tiennyt mitä missäkin seuraavaksi tapahtui.
”Mutta on se sääli, että ihmisten valtakunnat kaatuvat yksitellen. Joko ulkoisesta paineesta kuten Cyrodiil, tai sitten hitaasti ahneiden aatelisten ja pelaajien rapauttamana niin kuin Hihg Rock. Kohta haltioilla ja pelaajilla on absoluuttinen määräysvalta maailmassa.” Vestige jatkoi synkästi huokaisten. ”Sitä vastaan minä taistelen. Ja jatkan taistelua kunnes voitan.”
”Kuka edes on Cyrodiilin keisari tällä hetkellä?” Emma halusi miellyttää hänet pelastanutta pelaajaa, puhumalla hänelle selvästikkin mieluisasta ja sydäntä lähellä olevasta aiheesta.
”Robard III skyrimläinen, joka sai vallan surmaamalla edellisen keisarin Robard II taitamattoman. Mutta hänen valtansa ei kestä kauaa. Colovian kuninkaaksi julistautunut breton-sotalordi Stanislaus, valtaa pian Chalmanin linnan. Seuraavan viikon kuluessa hän julistautuu keisariksi nimellä Stanislaus I.” Vestige piti tauon ja siemaisi viinileilistään. ”Mutta hänenkään valtakausi tuskin kestää pitkään. Aldmeri Dominion suur-sotalordi Sorcalin kokoaa ala-Colovian herttuakuntaan uutta armeijaa, mutta jumalille kiitos haltioilla ei ole vielä resursseja kaapata koko Cyrodiilia. Todennäköisesti Sorcalin on kuitenkin sen verran viisas, että tajuaa olla kruunaamatta itseään keisarinnaksi.” Vestige katsahti tähtiin, jossa soturin merkki kajasti hänen kasvoilleen.
”Se on kaikki vain peliä, tiedätkös? Abahin sataman lordit panevat toivonsa Cyrodiilissä sotiviin sotalordeihin, jotka maksavat sijoituksen takaisin ryöstösaaliina. Sen vuoksi tämä kolmen lipun sota kestää huomattavasti pitempään kuin sodat yleensä. Maailma todella on ollut sodassa siitä lähtien kun ne seitsemän hulttiota tanssien muuttivat sen hypäyttäen realistiseksi.” Nuotio oli jo sammunut ja Emma asettui levolle puuta vasten. ”Minä tietysti palvelen ainakin nimellisesti keisarinna Clivia Tharnia, joka oli vallassa ennen kuin oblivionin deadrat valtasivat Imperial Cityn.” Sana deadra sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Emman selkärankaa. Jos maailmasta pitäisi nimetä yksi asia, joka on vielä pelaajiakin pahempi, osuisi tuo kunnia hirviömäisille deadroille. Paitsi että deadrat eivät edes oikeasti olleet tästä maailmasta.
”Etkö sinä voisi olla keisari?” Kysyi Emma lopulta. ”Olet vahva ja pelaaja. Varmasti voisit saada aikaan paljon hyvää.”
”Tottahan toki voisin. Mutta sellaisen tittelin saaminen edellyttää laajaa tukijoukkoa. Tällä hetkellä harva tukee minua. Pelaajat vihaavat minua, koska olen heidän vihollisensa ja se yksin riittää estämään sen mahdollisuuden.” Vestige silitti valkoista hevostansa, joka oli sekin selvästikkin asettunutut jo levolle. ”Voisit muuten matkata Kvatchiin, siellä on rauhallista sillä kreivi Caroluksella on valtakuntansa asiat hallinnassa. Eikä hän ole pelaajien sätkynukke, ainakaan vielä.”
Emma oli joskus kuullut Kvatchista, joka on sodan jälkeen kasvanut Colovian alamaiden suurimmaksi kaupungiksi muista kaupungeista tulleiden pakolaisten ansiosta. ”Minne itse olet muuten menossa?” Emma kysyi.
Vestigen kasvoille piirtyi epämiellyttävä ilme. Aivan kuin kysymys olisi inhottanut häntä, mutta ainakin se teki hänen olonsa epämukavaksi. ”Anvilissa on puhjennut pelaajienvastaisia mellakoita. Täytyy varmistaa, että oikeus tapahtuu.”
”Mutta Anvilhan on pelaajien hallinnassa, sinä kuolet siellä!” Todellisuudessa Emma huomasi mahdollisuutensa tulleen, sillä Kvatch oli matkan varrella, mikäli Vestige oli todella matkalla Anviliin.
Emmallä oli kuitenkin syynsä pitää piraattien ja pelaajien hallitsemaa satamakaupunkia epämiellyttävänä. Siellä hän oli kokenut elämänsä nöyryyttävimmät hetken, kun orjakauppias oli myynyt hänet eteenpäin etelässä asuvalle pelaajalle.
”Selviän, kuten olen ennenkin tehnyt”, vastasi Vestige, joka asettui itsekkin levolle puuta vasten pitäen kuitenkin katseensa ympäröivässä metsässä.
”Voitko edes ottaa minut mukaasi? Niin kuin sanoit, en varmaankaan selviä yksin edes tämän metsän läpi, noita pelaajiahan voi olla lisääkin.” Emma ei valehdellut. Sydämmessään hän oli aina tiennyt, että matka oli mahdoton, mutta yritettävä oli.
”En!” Sanoi Vestige jämäkästi. ”Minulla on tiukka aikataulu, ja tämä lepo on venyttänyt sitä jo liikaakin. Tuollainen kokematon tyttö matkassa hidastaisi minua liian paljon.”
Emma alkoi suuttumaan Vestigelle, mutta taustalla paistoi epätoivo, sillä tämä olisi luultavasti hänen viimeinen mahdollisuutensa saavutta maktalleen järkevä päätös. ”Sinä sanot olevasi valan vannonut ritari, mutta missä on ritarillisuutesi?”
”Siellä missä tarvitaan, eli ei täällä, ei sota-alueella”, vastasi Vestige ja katsahti vielä kerran tähtiin, jossa käärmeen kuvio, oli juuri ottamassa soturin paikan. ”Minä otan ensimmäisen vahtivuoron, ja herätän sinut kohtapuoleen.”
Emma käpertyi kasaamansa laavun lattialle, ja huolimatta päivän huolista hän oletti unen tulevan nopeasti. Maa oli kylmää, eikä nuotio enää lämmittänyt. Vestige ei kuitenkaan näyttänyt edes huomaavan kylmyyttä Jotenkin hän myös sääli pelaajaa, sillä hän ei pystyisi ikinä kokemaan maallisia asioita samoin, kuin tavalliset ihmiset. Hän vajosi unettomaan uneen, ja lepo tuntui useamman päivän vaelluksen jälkeen unohtumattoman helpottavalta.
Hän heräsi kun Vestige ravisteli häntä hellästi. Oli yhä pimeää, ja Vestigellä oli yhä päällään täysi joonialainen haarniska. Havunoskilla päällystetty sammalpeite, jolla Emma oli muutaman tunnin maannut, oli kastellut hänen mekkonsa. Hän vapisi kylmästä. ”Olen muuttanut mieleni, voin viedä sinut Kvatchiin saakka, mikäli lähdemme heti.”
Emma helpottui valtavasti, hän oli pelaajien seurassa ollessaan tottunut aikaisiin herätyksiin, joista hän ei ikinä ollut pitänyt, mutta nyt aihetta iloon oli. ”Mikä sai muuttamaan mielesi?” Hän varovaisesti kysyi ritarilta.
”Puhutaan siitä, myöhemmin. Nyt tärkeintä on, että pidät tiukasti kiinni, sillä tammani on hevosista nopeimpia, kun sen ei tarvitse madella pikkutytön vauhtia.” Hän astui ratsaille, kerättyään vähät tavaransa, ja Emma asettui hänen taakseen. Asento oli todellakin epämukava, mutta nopealla hevosella matka Kvatchiin kestäisi vain muutaman päivän. Sen aikana tuskin tapahtuisi mitään pahaa, sillä pelaajaritari oli matkassa.
”Entäpä se sinun pahalta näyttänyt haavasi?” Kysyi Emma vielä ennen lähtöä.
”Katsos kun se on jo parantunutkin”, vastasi Vestige iloisesti. Oli yhä säkkipimeää, kun Vestige hoputti ratsunsa laukkaan ja muta lätisi kavioiden alla. ”Mutta muistatkin kertoa kaikille, että sinut pelasti Vestige Lohikäärmesyntyisen huoneesta!”
