Tässä neljä ensimmäistä lukua ensimmäisessä persoonassa. Tiedän kyllä, että näitä tarinoiden versioita on jo aika paljon, mutta tykästyin kirjoittamaan minä muodossa ja ajattelin kirjoittaa Aaronin seikkailuiden kolmannen osan tässä muodossa. Kävi siis järkeen, että kirjoitan myös kaksi ensimmäistä osaa ensimmäisessä persoonassa. Tarina ei muutu, pelkästään tyyli.
Luku 1
Syntymäpäivä onnittelu laulu raikui kynttilöin ja lyhdyin valaistussa Hamptonin tavernassa. Oli Joshin kaksikymmentäyksi vuotis juhlat ja tavernaan oli kokoontunut noin kahdenkymmenen ihmisen joukko. Lähinnä Joshin ystäviä ja sukulaisia, mutta oli sinne päästetty muutama vanhempi vakioasiakaskin sisään, vaikka olikin yksityinen tilaisuus.
Seisoin laulavien ihmisten takana, jotka olivat muodostaneet ympyrän Joshin ympärille. Katselin ihmisiä ja huomasin olevani ainut joka ei laulanut. En ole ikinä ollut juhlaihmisiä. En ole ikinä viettänyt edes omia syntymäpäiviäni. Suurin syy siihen oli se, että äitini kuoli samana päivänä kun täytin kuusi vuotta.
Kun laulu loppui, oli aika puhaltaa kynttilät ja kaikki alkoivat taputtamaan. Siihen minäkin yhdyin. Josh veti syvään henkeä ja puhalsi kynttilät sammuksiin perinteisen juhlakakun päältä. Ilmaan jäi roikkumaan pieni savukiehkura ja sammuneiden kynttilöiden tuoksu.
''Toivo jotain, kulta.'' Amanda kuiskasi Joshin korvaan kuuluvasti. Hänen hennan punaiset hiukset heilahtivat silmille. Josh ja Amanda olivat seurustelleet jo muutaman vuoden. Minä en itse tajunnut, miten he jaksoivat toisiaan niin kauan. Minä olin itse yksinäinen susi. Tulin kyllä toimeen muiden ihmisten kanssa, mutta jostain syystä pidin eniten omasta seurasta. Tänä iltana olin kuitenkin tehnyt poikkeuksen.
Taputin muiden mukana ja hymyilin Joshille. Parhaalle ystävälleni. Hänellä oli lyhyt vaalea tukka, mikä sojoitti aina sinne tänne. Hän näytti nytkin siltä, kuin olisi vasta herännyt. Ennen Amandaa Joshilla oli ollut tyttöystäviä monia, mutta Amanda oli saanut hänet rauhoitettua.
Josh leikkasi ensimmäisenä pienen kolmion muotoisen palan kakusta ja laittoi sen lautaselle. ''Näyttää hyvältä.'' Hän sanoi. Sen jälkeen Amanda tarttui kakkulapioon ja leikkasi itselleen palan kakkua. Hänkin katseli sitä himoiten. Sitten yksi vakioasiakkaista änkesi ringin läpi kakulle.
''Antakaas vähän minullekkin. Kauhea nälkä.'' Vakioasiakas sanoi ja läiskäytti suuren palan kakkua lautaselleen. Lähtiessään kakun luonta hän taputti Joshia päälakea. En voinut kun virnistää näylle. Minulle tuli aina epämukava olo jos joku tuli liian lähelle, mutta Josh ei näyttänyt edes huomaavan koko asiaa.
Lopulta oli Joshin sukulaisten vuoro ottaa kakkua. Sitä kyllä riittäisi ainakin melkein kaikille. Sen verran ison kakun tavernan mukava naistyöntekijä oli meille väsännyt. Mounica oli nytkin tiskin takana leveä hymy naamallaan. Jokin hänessä veti minua puoleensa, mutta en tiennyt, että mikä. Olen aina tuntenut sen. En minä häneen ollut ihastunut, mutta jotain hänessä oli. Mounica käänsi hymyilevän katseensa minuun ja minä katsoin nopeasti pois päin. Katsoin Joshia jonka suu oli täynnä kakkua ja toivoin, että Mounica ei huomannut tuijotustani. Tunsin kuinka poskeni punehtuivat.
Pari tuntia sen jälkeen, kun kakku oli syöty, minä istuin tavernan tiskillä yksin huppu päässä. Tykkäsin peittää täysin valkoiset hiukseni, sillä pidin niitä aivan liian erikoisina. En ole ikinä tavannut ketään kenellä olisi yhtä puhtaan valkoiset hiukset. Äitini mukaan olen perinyt hiukset isältäni.
Olin juonut jo kaksi tuoppia ja kolmas oli kesken. Minulla on aina ollut huono viinapää ja minuun alkoi iskeä jo pieni hiprakka. Josh oli kavereidensa kanssa kauempana juomassa ja pelaamassa tietovisapeliä. Minä kieltäydyin, sillä se ei ollut mikään uutinen Hamptonin kylässä, että minä ne ollut kaikkein terävin puukko tupessa. Pääsin koulussa aineet läpi pelkästä tuurista ja säälistä. Josh piti kavereidensa kanssa kovaa meteliä ja he olivat selvästi juoneet jo aika paljon. Heidän melutasonsa kohosi koko ajan tasaista tahtia.
Mounica käveli eteeni tiskin toiselle puolelle. ''Miksi et mene ystäviesi luokse?'' Hän kysyi samalla kun nappasi likaisen tuopin tiskiltä, mitä hän alkoi hinkkaamaan liinalla puhtaaksi.
''En tiedä.'' Sanoin, vaikka se ei ollut totta. Minusta tuntui aina siltä, että en kuulunut porukkaan. Jokin meissä oli erilaista. Muut olivat hyviä koulussa ja he olivat jo työelämässä. Minä sen sijaan olin huono koulussa ja töiden teko ei onnistunut, koska minulla oli liian pahoja keskittymisvaikeuksia. Minua ei kuitenkaan kiusattu sen takia. Minua vain pidettiin Hamptonin mustana lampaana ja ehkä minä sitä vähän olinkin.
Isäni oli kuulemma lähtenyt sotimaan ennen minun syntymääni ja kuollut siellä. Kaikki sanoivat, että hän oli sotasankari. Äitini sen sijaan kuoli keuhkokuumeeseen, kun olin kuusi vuotias. Noin neljätoista vuotta sitten. Hän antoi kuolinvuoteellaan minulle kaulakorun. Korussa oli ympyrä, minkä sisällä oli lintu siivet tiukasti kyljissä kiinni. Se oli ainoa muisto mikä minulla oli äidistä. En ole ikinä ottanut sitä korua pois kaulaltani.
''Ei vain kiinnosta tietovisat.'' Sanoin ja se oli totta. En tykännyt näyttää omaa tyhmyyttäni muille.
''Ymmärrän.'' Mounica sanoi ja laski nyt puhtaan tuopin tiskille. Sen jälkeen hän lähti kiertelemään ympäri tavernaa kysellen ihmisiltä halusivatko he lisää juotavaa. Kun hän saapui Joshin pöydän luokse hän alkoi nauramaan ilmeisesti jonkun vitsille ja kaatoi heille lisää juomista nauraen.
Minä jäin yksin. Aloin hieman tylsistyneenä kuuntelemaan viereisessä pöydässä istuvia vakioasiakkaita. Heidänkin melutaso oli noussut tasaista tahtia pitkin iltaa. Minulta meni hetki tajuta mistä he juttelivat. He puhuivat vampyyreistä ja minä kiinnostuin. Aloin kuuntelemaan tarkemmin.
Vampyyrit olivat kuulemma hyökänneet Hanttiin ja sen jälkeen Krimloniin. Kahteen Hamptonin läheiseen pikkukylään. ''Heitä ei ole nähty näin lähellä Hamptonia viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen.'' Kakkua hakenut mies sanoi kahdelle kaverilleen.
Mies oli lyhyt ja tukeva, melkein kalju. Hän tykkäsi aina kertoa tarinoita. Mitä pelottavampi sen parempi. Hänen toisella puolella istui lyhyt ja hoikka selvästi juopon näköinen mies ja toisella puolella istui isokokoinen lihaksikas nainen. Hänelle ei kannattanut ryttyillä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän pistäisi isonkin miehen aisoihin.
Minut hän kyllä pistäisi palasiksi. Minä olin normaalin pituinen, mutta hoikka. Minä en pärjäisi tappelussa voimalla, vaan nopeudella. Mutta minä en yleensä tapellut. Hampton oli rauhallinen kylä ja ainoat jotka aiheuttivat ongelmia olivat jotkut tavernan asiakkaat, jotka humalassa riitelivät. Ja hekin tappelivat vain keskenään joten Hamptonissa oli turvallista liikkua myös yöllä. Sen lisäksi kaikki tunsivat toisensa jotenkin ja kukaan ei halunnut kenellekkään pahaa.
Joshin pöydästä kuului huutoa. Joku oli saanut oikean vastauksen ja riemuitsi sitä. Minä otin uuden huikan olutta tuopistani ja katselin Joshin pöytää hupun alta. Joku oli juuri heittämässä noppaa. Kaveruksilla näytti olevan hauskaa. Välillä minusta tuntui, että olin ilonpilaaja. Kun muut pitivät porukassa hauskaa, minä tykkäsin piileskellä yksin varjoissa. Hetken katseltuani kaverusten peliä keskityin taas vakioasiakkaiden pöytään.
''Luulen, että he ovat matkalla tänne Hamptoniin.'' Tarinankertoja kertoi. Minä toivoin, että hän oli väärässä. Vampyyrit aiheuttivat vain kaaosta ja kuolemaa. Yksikään ihminen ei selviäisi hengissä jos joutuisi tekemisiin heidän kanssaan. ''Heidän perässä on kuulemma lauma vampyyrin metsästäjiä, mutta he eivät ole saaneet niitä vielä kiinni.'' Mies jatkoi kertomustaan selvästi nauttien siitä, kun sai kertoa kuumottavia uutisia. ''Metsästäjät ovat ainakin kaksi kylää jäljessä.''
Keskittymiseni katkesi, kun Mounica palasi kierroltaan. Hän käveli taas minua vastapäätä tiskin toiselle puolelle. ''Kuuluuko mitään mielenkiintoista?'' Hän kysyi ja minua alkoi hiukan hävettämään. Näkyikö se niin selvästi, että salakuuntelin?
''Vain, että vampyyrit ovat ehkä tulossa tänne.'' Sanoin hiljaa.
''No. Se on vain ajankysymys. Heitä ei ole kuulemma näkynyt täällä päin pitkään aikaan.'' Mounica sanoi ja otti taas uuden tuopin mitä hän alkoi putsaamaan.
''Siitä on viikko, kun vampyyrit olivat Krimlonissa. Luulen, että he hyökkäävät Hamptoniin ylihuomenna tai sitä seuraavana yönä.'' Kuului viereisestä pöydästä. ''Kannattaa lukita ovet ja laittaa lankut ikkunoihin.'' Tarinankertoja sanoi vakavana.
''Entäs valkosipulit oven yläpuolelle?'' Lihaksikas nainen kysyi.
''Ha! Sipulit!'' Tarinankertoja naurahti. ''Se on vain urbaani legenda. Ainoa heikkous vampyyreillä on aurinko.'' Hän jatkoi ja en voinut kuin hymyillä. Luulisi kaikkien jo tietävän, että valkosipulit eivät toimi. Ehkä minä en ollutkaan kylän tyhmin ihminen.
''Onko sinulla turvavarusteet kotona?'' Mounica kysyi. Hänkin oli kuunnellut vakioasiakkaita.
''On mulla jotkut halvat.'' Vastasin. ''Onko sulla?''
''Ei ole.''
''Mitä sitten meinasit tehdä, jos vampyyrit hyökkäävät?'' Kysyin huolissani.
''Kyllä minä pärjään.'' Mounica vastasi ja veti mustat pitkät hiukset korvan taakse. En voinut kuin ihmetellä miten helppoa oli jutella hänen kanssaan. En tuntenut itseäni erilaiseksi hänen seurassa. En kuitenkaan keksinyt, että mistä se johtui. Ei hän ulkoapäin näyttänyt yhtään sen erilaisemmalta kuin muutkaan, mutta jokin hänen sisällään oli erilaista. Huomasin sen aina kun juttelin edes vähän hänen kanssaan.
''Voisit tulla minun luokseni yöksi.'' Sanoin ja toivoin, että hän ei ymmärtäisi väärin. Mounica vain naurahti vastaukseksi.
''Kyllä minä pärjään.'' Hän sanoi. ''Olen vahvempi kuin miltä näytän. Älä minusta ole huolissasi.''
''Okei.'' Sanoin ja päätin antaa asian olla. Ehkä Mounica osasi pitää puolensa. Olihan hän tavernassa töissä, missä joutui välillä käsittelemään hankalia asiakkaita. Vaikka vampyyrit olivatkin hiukan eri sarjaa kuin tavalliset känniääliöt.
Aloin taas kuuntelemaan vakioasiakkaiden pöytää, mutta he eivät enää jutelleet vampyyreistä, vaan matkustamisesta. Siitä kumpi oli mukavampi tapa matkustaa. Hevosen selässä satulassa vai vaunussa mitä hevonen veti. Ei sen enempää vampyyreistä.
Mietin hetken, että mitä tekisin jos vampyyrit hyökkäisivät ylihuomenna. Menisin luultavasti kellariin itkemään ja toivomaan, että he eivät löytäisi minua. Sitten tajusin, että minulla ei edes ollut kellaria. En keksinyt muutakaan ja päätin, että olin juonut jo tarpeeksi, kun tyhjensin kolmannen tuoppini. ''Nähdään myöhemmin.'' Sanoin Mounicalle, joka hymyili ja moikkasi.
Kävin Joshin pöydän luona onnittelemassa syntymäpäivä sankaria vielä kerran. Hän pyysi minua jäämään ja liittymään peliin, mutta olin jo ehtinyt väsähtää. Lähdin kävelemään kotia kohti ja jätin muut vielä juhlimaan.
Heräsin seuraavana aamuna hirveään pääkipuun. Makasin sängylläni liikkumatta ainakin viisi minuuttia. Minulla oli hirveä olo. Noustessani istumaan vatsassani alkoi pyörimään. Meinasin oksentaa siihen lattialle sängyn viereen. En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä jotka pystyivät juomaan tuopeittain olutta saamatta krapulaa. Minä itse sain krapulan jo muutamasta tuopista.
Istuin sängyn reunalla vielä hetken ja muistelin edellistä iltaa ja sitä miten mukava oli jutella Mounican kanssa. Toivoin myös, että Josh ei pahastunut kun lähdin niin aikaisin kotiin. Hän kyllä tiesi, että minä en pitänyt tilaisuuksista missä oli paljon väkeä. Siinä me olimme aina olleet erilaisia. Josh oli kaikkien kaveri ja minä yksinäinen susi.
Sitten aloin miettimään mitä vakioasiakkaat olivat jutelleet. Mietin, että oliko tarinankertoja oikeassa ja olivatko vampyyrit tulossa Hamptoniin? Olivatko vampyyrit hyökänneet Hanttiin ja Krimloniin? Jos hän oli oikeassa vampyyrit hyökkäisivät tänne huomenna tai ylihuomenna.
Nousin ylös liian nopeasti ja minua alkoi huippaamaan. Vai johtuiko se krapulasta? En jäänyt miettimään sitä sen enempää. Astuin huoneestani ulos rappusille, mitkä veivät alakertaan. Hoipertelin ne alas ja meinasin kompastua omiin jalkoihini viimeisellä portaalla. Kuului narahdus, kun astuin eteisen lattian rikkinäisen laudan päälle.
Taloni oli kaksikerroksinen. Alakerrassa oli olohuone ja keittiö. Eteisen vierestä lähti rappuset yläkertaan missä oli vain yksi makuuhuone heti portaiden päässä. Talo ei ollut suuri, mutta tarpeeksi iso yhdelle ihmiselle. Silloin kun äitini oli ollut vielä elossa, asuimme tässä talossa kahdestaan. Minulla oli oma huone yläkerrassa ja äiti nukkui alakerrassa olohuoneessa. Keittiöön mahtui juuri ja juuri kaksi ihmistä samaan aikaan tekemään ruokaa. Keittiön ikkunasta näki mukulakivitielle minkä varrella oli paljon muitakin taloja.
Minun taloni oli kylän toiseksi pienin. Jos oikein olin ymmärtänyt, niin Mounica asui kylän toisella puolella pienimmässä talossa. En ole ikinä käynyt siinä talossa. Mounica muutti Hamptoniin noin kolme vuotta sitten ja hän oli saanut melkein heti töitä tavernasta. Hänkin tuli Joshin tapaan melkein kaikkien kanssa juttuun. Jopa minun kaltaisen mustan lampaan kanssa.
Josh sen sijaan asui yhdessä kylän suurimmista taloista torin laidalla Amandan kanssa. Siinä talossa olin käynyt muutaman kerran ja oli selvää, että se oli yksi Hamptonin hienoimmista taloista. Josh tuli rikkaasta perheestä. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään yhtään sen parempana kuin muutkaan kyläläiset.
Menin keittiöön ja availin kaappien ovia. Etsin yrttiä mistä saisi tehtyä päänsärkyyn auttavaa teejuomaa, mutta kaapit huusivat tyhjyyttä. Kello oli jo paljon, mutta ehtisin käydä torilla myöhemminkin pimeällä. En jaksanut vielä lähteä sinne. Avasin toisen kaapin oven ja otin sieltä leipäpussin. Siellä oli yksi homeinen kannikkapala jäljellä. ''Hyvä.'' Sanoin sarkastisesti. Minun pitäisi ostaa myös leipää. Avasin kolmannen kaapin ja huomasin, että kaikki ruoka oli loppunut. Kirosin hiljaa itsekseni ja menin olohuoneen sohvalle lepäilemään.
Havahduin hereille, kun kuulin jonkun huutavan. Nousin samantien ylös ja kävelin suoraan keittiöön. Katsoin ikkunasta ulos ja näin mukulakivitiellä kolme lasta. Kaksi töni ja yritti kutittaa kolmatta. ''Lapset.'' Sanoin ja menin takaisin sohvalle. En oikein pitänyt lapsista. En minä heitä vihannut, mutta en pitänytkään heistä. Itse olin ollut lapsena villi tapaus, mutta täytettyäni kahdeksantoista minä rauhoutuin. Minulla oli tapana käydä varastelemassa toisten takapihoilta tavaroita ja vaatteita. Tykkäsin myös heitellä toisten ikkunoihin omenoita. Pari kertaa vahingossa rikoinkin ikkunan, kun heitin omenan liian lujaa.
Nykyään kulutin suurimman osan ajasta lukemalla ja itsekseni asioita pohdiskelemalla. Silloin tällöin kävin Joshin kanssa kahvilla tavernassa, mutta en hirveän usein. Mutta vaikka vietin paljon aikaa itsekseni en ollut silti yksinäinen tai onneton. Nautin omasta seurasta.
Mounicaa oli Joshiakin mukavampi nähdä tavernassa. Yritin aina saada Joshin kanssa tapaamisen siihen aikaan, kun Mounica oli töissä. En tuntenut häntä hirveän hyvin, mutta hän on antanut minulle pari kertaa ilmaisen kahvin.
Oli yleisesti tiedossa Hamptonissa, että minä en ollut rikas. Minulla ei ikinä ollut uusia vaatteita ja tilasin aina halvimman juoman. Rahaa minulla oli, sillä olin saanut äidiltäni perinnön, mutta jouduin käyttämään rahoja huolella jotta ne eivät loppuneet kesken.
Minä en ollut töissä. Olen kyllä yrittänyt töiden tekoa, mutta se ei ikinä onnistunut. Tein mokia jatkuvasti ja työnantajat eivät jaksaneet katsella toilailuani kauhean kauan. Tyydyin siis elämään ilman töitä. Ei se minua hirveästi haitannut sillä pidin siitä, että sain olla paljon itsekseni.
Luku 2
Tuli jo myöhä ja aurinko oli laskenut, kun päätin lähteä torille. Ajattelin, että se olisi jo varmaan tyhjillään asiakkaista. Minua ei haitannut pimeys. Minä itseasiassa pidin siitä. Silloin olin huomaamaton ja pystyin kulkemaan kaduilla ilman, että kukaan tunnisti minua ja tuli juttelemaan kanssani. Kävelin yleensä huppu päässä. Minut tunnisti liian helposti täysin valkoisista hiuksista. Ne melkeinpä hohtivat pimeällä.
Äitini oli muuttanut viimeisillään raskaana Hamptoniin ja isäni oli lähtenyt sotimaan ennen minun syntymääni. Äiti oli kertonut muille isän sankarillisuudesta. ''Sinullakin on suuria saavutuksia edessäsi.'' Hän sanoi minulle ennen kuolemaansa. Minä en uskonut sitä. Minä olin vain normaalia huonompi arjen askareissa, kuin muut. Minä olin Hamptonin musta lammas. Ei kuullostanut hirveän suurelta saavutukselta.
Kävelin pimeyden turvin torille. Sinne ei ollut pitkä matka, sillä Hampton oli pieni kylä. Vain muutaman talon ohitse ja käännös. Taas muutaman talon ohitse ja käännös. Sitten olin perillä. Matkan varrella näin muutaman nauravan ihmisen kävelevän ohitseni. Hamptonissa harvoin näki surullisia ihmisiä. Kaikki olivat rentoja ja he nauttivat elämästä, vaikka heillä ei ollutkaan paljon rahaa tai muuta ylimääräistä turhaa tavaraa.
Menin ensimmäisenä ostamaan yrttejä. Myyjä oli vanha nainen päällään kuivan nurmikon värinen kaapu. Hän oli aina välillä hieman sekaisin päästään. Kukaan ei tiennyt johtuiko se vanhuudesta vai joistain yrteistä. Hän puhui välillä yksin äänille mitä muut eivät kuulleet. Olen saanut muutaman kerran alennusta autettuani häntä kantamaan suuret ja painavat yrttilaatikot paikoilleen. Vanha nainen ei siihen itse pystynyt. Homma aiheutti minullekkin vaikeuksia sillä olin pituisekseni hoikka. ''Mitä saisi olla?'' Yrttien myyjä kysyi hymyillen. Yritin hymyillä takaisin, mutta pistävä yrttien haju sai minut irvistämään.
''Lahomatria kolme grammaa.'' Sanoin nenääni nypristäen. Sen kuullessaan vanha nainen kaivoi pöydän alta suuren lasipurkin, mikä oli puolillaan vihreitä nuppuja. Lahomatria oli yleisin kipulääkkeeksi tarkoitettu kasvi. Tarjolla olisi myös murmuraa, mutta siitä seurasi kauhea väsymys. Otin pienen paperipussin vastaan. Olin tyytyväinen ja maksoin pussin kolikoilla. Päänsärkyni oli jo hieman laantunut, mutta häiritsi silti vielä. Minun pitäisi odottaa, että pääsisin takaisin kotiin keittämään juomani.
Seuraavaksi menin leipää myyvän miehen luokse. ''Mitä?'' Hän tokaisi. Yritin olla hymyilemättä. Ajattelin, että mies ei näköjään pitänyt työstään. Hän oli luultavasti kyllästynyt seisomaan paikoillaan myyden leipää.
''Kaksi pussia ruisleipää.'' Sanoin osittain huvittuneena vähän alle kolmekymppiselle miehelle.. Hänellä oli siilitukka ja hän näytti olevan väärässä paikassa. Hän näytti enemmän työmieheltä, kuin myyjältä paksuine käsivarsineen.
Kun leivät olivat kassissani, menin lihatiskille ja ostin naudanlihaa nuorelta lihakauppiaan tyttäreltä. Olin hänen kanssaan samalla luokalla vuosia sitten. Hän oli alkanut saamaan kotiopetusta, koska hän ei pärjännyt tavallisessa koulussa. Olin ollut silloin häneen ehkä hieman ihastunut. Olimmehan me molemmat surkeita koulussa ja minusta tuntui, että me ymmärsimme toisiamme paremmin kuin muut. Hänellä oli oliivinruseka iho ja lyhyet tummat kiharat hiukset.
Laitoin ostamani lihat myös kassiin ja jatkoin matkaa kohti hedelmäkojua. Sieltä ostin muutaman banaanin ja vähän sipulia. Meinasin naurahtaa muistaessani lihaksikkaan naisen kommentin valkosipuleista, mutta onnistuin olemaan nolaamatta itseäni. Se ei ollut ikinä hyvä merkki jos joku puhui tai nauroi yksinään varsinkin julkisella paikalla. Sillä tavalla sai tärähtäneen maineen, niin kuin vanha yrttien myyjä oli saanut.
Ostin lisäksi vielä kasviksia. Ajattelin tehdä lihakeittoa, kunhan vain pääsisin takaisin kotiin. Toivotin hedelmäkojun myyjälle hyvät illan jatkot ja lähdin kävelemään kotia kohti.
Torilla käynti oli ollut yllättävän mukavaa. Tori oli ollut melkein tyhjillään. Useimmiten ihmiset kävivät siellä auringon paistaessa, mutta minä pidin pimeydestä. Se oli kai yksi syy miksi minua pidettiin omituisena. Minä en ollut tavallinen Hamptonilainen jonka mielestä kaikki sujui aina hyvin. Minä tiesin, että elämä saattoi välillä potkia päähän ja kusta nilkoille.
Lähdin kävelemään kohti torin laitaa ja siellä käännyin vasemmalle. Lähdin kävelemään laitaa pitkin kohti kujaa mitä kautta pääsisin nopeasti kotiin. Kujalle oli noin sata metriä. Silloin näin kaksi täysin mustiin pukeutunutta miestä viidenkymmenen metrin päässä edessäni. Miehillä oli huput päässä. Toinen miehistä näytti lihaksikkaammalta ja toinen hoikemmalta. He olivat lähes saman pituisia keskenään ja he seisoivat punaisen talon edessä selkä minuun päin.
Minua alkoi kuumottamaan. Jokin miesten olemuksessa sai minut varuilleni. Yleensä ihmiset olivat Hamptonissa rauhallisia ja heistä huokui rentous, mutta nämä miehet olivat jäykkiä kuin rautakanget. Olin aikeissa kävellä heidän ohitse ja katsoa tarkemmin keitä he oikein olivat, sillä he eivät vaikuttaneet tutuilta. Mutta kun lähdin kävelemään heitä kohti, hekin lähtivät myös kävelemään.
Miehet kävelivät samaan suuntaan kuin mihin minäkin kävelin. Keitä he oikein olivat? Selvästi he eivät olleet Hamptonilaisia. Pidin heistä viidenkymmenen metrin etäisyyden ja päätin seurata heitä.
Meni hetki ennen kuin tajusin heidän seuraavan yksin kulkevaa naista. Naisella oli hopeinen kiiltelevä mekko päällään ja vaaleat hiukset hienolla kampauksella. Aivan kuin hän olisi tulossa juhlista. Tai menossa sellaisiin. Miehet eivät voineet suunnitella mitään hyvää. Olin varma siitä. Miehet eivät vilkuilleet ympärilleen vaan pitivät katseensa tiukasti naisessa. Pidin vieläkin heistä etäisyyttä.
Nainen kääntyi pienemmmälle kujalle torin laidalla. Seuraava kuja olisi vienyt minun talolleni päin, mutta nainen kääntyi edellisestä. Meni kymmenen sekuntia ja miehet sukelsivat kujalle naisen perään. Nopeutin vauhtiani ja hölkkäsin talon nurkalle. Sitten vilkaisin kujalle. Sen molemmin puolin oli pitkät rivitalot. Ne oli puurakennuksia, jotka oli maalattu tummanruskeiksi. Ovet asunnoissa olivat punaisia. Muutamassa ikkunassa oli valot, mutta sisälle ei nähnyt sillä verhot olivat kiinni.
Miehet seurasivat naista vieläkin vähän matkan päässä. Minun teki mieli huutaa ''Juokse!'', mutta päätin olla hiljaa. Minulla oli etuna pelkkä yllätys. Sitten nainen pysähtyi äkisti ja kääntyi vasemmalle. Hän meni yhden rivitalo asunnon ovelle ja alkoi kaivamaan jotain pienestä laukustaan kivirappusilla. Luultavasti omia kotiavaimiaan. Miehet saavuttivat häntä ja olivat jo melkein hänen kohdalla, kun lähdin juoksemaan kujaa pitkin heitä kohti. En voinut antaa miesten tehdä mitään pahaa naiselle.
Heitin ruokaostokseni viereiseen puskaan ja valmistauduin tappeluun. En ollut hyvä siinä, mutta voisin houkutella miehet kimppuuni ja johdattaa heidät pois naisen luonta. Voisin johdattaa miehet tavernalle, missä minulla olisi tarpeeksi taustatukea. Miehet eivät voisi mitenkään pärjätä kaikille Hamptonin tavernan asiakkaille.
Olin kuitenkin liian hidas. Hoikempi mies ehti naisen luokse ennen kuin minä ehdin heidän luokse. Hoikka mies käänsi naisen ympäri väkivaltaisesti ja nappasi tätä kaulasta kiinni ja nosti ilmaan. ''Aikamoinen saavutus tuollaiselta rimpulalta.'' Ajattelin.
Nainen yritti huutaa, mutta ilma ei kulkenut miehen käden puristuksen alla joten kuului vain rahinaa. Olin melkein heidän luona, mutta en ollut vieläkään tarpeeksi nopea. Mies painoi suunsa naisen kaulalle ja nainen alkoi rimpuilemaan entistä lujempaa.
Minua kuvotti tilanne. Nainen ei selvästikkään halunnut, että mies koski häneen sillä tavalla. Nopeutin vauhtiani. Lihaskimppu vain nauroi ja katseli vierestä. Hänen naurunsa loppui kuitenkin lyhyeen, kun vihdoin ja viimein saavuin heidän luokse.
Tönäisin lihaskimpun sivuun kaikilla voimillani ja käännyin sitten hoikempaa miestä päin. Tarrasin häntä olkapäästä kiinni ja yritin vetää irti naisesta. Mies ei hievahtanutkaan. Henkäisin hämmästyksestä ja aloin aavistelemaan pahaa. Käännyin katsomaan isompaa miestä jota olin hetki sitten tönäissyt ja hän seisoi siinä samassa kohdassa kuin äskenkin, eikä ollut liikkunut senttiäkään. Mies nauroi vieläkin. Sitten katsoin häntä silmiin ja parahdin kauhusta. Miehen silmät hohtivat kirkkaan punaisina pimeässä illassa.
Mies oli kalju ja näytti kolmekymppiseltä, mutta aavistelin, että hän oli ainakin kolme kertaa sitä vanhempi. Hän ojensi kätensä minua päin ja nosti minut ilmaan paidan kauluksesta. Yritin rimpuilla irti otteesta, mutta turhaan. ''Kas kas. Mitäs meillä täällä on.'' Lihaskimppu sanoi. ''Haistatko sinäkin hänet, Brandom?''
En voinut uskoa omaa typeryyttäni. Tietenkin miehet olivat vampyyrejä. ''Brandom?'' Lihaskimppu sanoi nyt kovemmalla äänellä. Hoikempi mies päästi irti naisesta ja kääntyi katsomaan minua. Näin hänen veriset suupielet ja terävät kulmahampaat. Vampyyri nuuhkaisi ilmaa ja hänen silmänsä alkoivat loistaa entistä kirkkaampana.
Brandom päästi irti naisesta ja nainen luhistui kivirappusille. Hän huusi ja itki ilmeisesti tuskasta ja kauhusta. Hänen kaulansa oli verinen. ''Oi. Haisee herkulliselle.'' Brandom sanoi ja otti hupun päästään. Hänellä oli pitkät tummanruskeat sekaisat hiukset. Minun teki mieli tarrata hiuksista kiinni ja vetää niin lujaa kuin pystyisin, mutta päätin olla kokeilematta mitä kävisi. ''Jaetaanko Tom?'' Brandom kysyi lihaskimpulta. ''Vai pitäisikö viedä johtajan luokse?''
''Pakkohan meidän on.'' Tom sanoi. ''Viedään hänet johtajalle.''
''Miksi te minut hänen luokse viette?'' Kysyin kauhuissani. Ei kai minua muuteta. En ikimaailmassa halua muuttua tappajaksi. Minua kadutti se, että olin lähtenyt pelastamaan naista. Jos olisin tiennyt, että vastassa oli kaksi vampyyriä, en olisi koettanut onneani.
''Et haise ihmiseltä.'' Tom sanoi katse porautuneena silmiini.
''Johtajamme on käskenyt meitä viemään kaikki ei-ihmiset hänen luokse.'' Brandom sanoi.
''Mutta minä olen ihminen.'' Sanoin heikolla vapisevalla äänellä.
''Älä valehtele!'' Tom huudahti niin, että sylkeä lensi naamalleni.
''En minä valehtelekkaan.'' Sopersin paniikin partaalla. Mitä he oikein sekoilivat? Minä olin ihminen.
''Valehteletpas. Haiset valkealle velholle.'' Tom sanoi silmät kiiluen. En voinut kuin ajatella, että nyt oli käynyt väärinkäsitys. Vaikka olinkin aina haaveillut osaavani taikoa, en ole ikinä taikonut. Salaa olin sitä haaveillut siksi, koska noitia ja velhoja kammoksuttiin. Heitä pelättiin, koska he olivat voimakkaita. Jopa valkeita noitia ja velhoja yritettiin polttaa roviolla, vaikka he olivat hyviä ja rauhaa tahtovia olentoja. Pelkän pelon vuoksi heidät yritettiin polttaa hengiltä. Useimmiten kukaan ei siinä kylläkään onnistunut.
''En minä ole velho.'' Sanoin varmana asiasta. ''Voin vaikka vannoa äitini haudan kautta, että en ole ikinä taikonut.''
''Väitätkö, että hajuaistimme valehtelee?'' Tom kysyi korottaen ääntään.
''E-e-en.'' Sopersin nopeasti. En halunnut suututtaa vampyyrejä. Yritin keksiä keinoa päästä karkuun, mutta mahdollisuuteni oli mitättömät. En pystyisi juoksemaan karkuun, enkä pystynyt tappelemaan vastaan. Turha edes yrittää huutaa apua. Kukaan ei tulisi auttamaan nähtyään kaksi vampyyriä.
Alkuperäinen suunnitelmanikin oli turha. Onnistuin kyllä saamaan miehet kimppuuni, mutta vampyyrejä karkuun ei juostu. ''Mitä johtajanne tahtoo ei-ihmisistä?'' Kysyin peläten vastausta.
''Hän tahtoo heidän verta. Ei-ihmiset maistuvat kolme kertaa mehukkaammilta kuin tavalliset ihmiset.'' Brandom sanoi huuliaan lipaisten. Minua alkoi jo hieman heikottaa. Päänsärky ei enää häirinnyt vaikka se olikin vielä päässä.
''Okei sitten.'' Sanoin. ''En taistele vastaan. Tiedän, että se olisi turhaa.'' Sen kuullessaan Tom päästi irti paitani kauluksesta ja minä tipahdin takaisin jaloilleni maahan. Katsoin naista joka makasi velttona viereisillä portailla. Hän oli ollut jo hetken hiljaa. ''Onko hän kuollut?'' Kysyin ääni väristen.
''Kyllä.'' Brandom sanoi suoraan. ''En imenyt häntä kuiviin, mutta myrkkymme on tappavaa tavallisille ihmisille.'' Häntä ei selvästikkään vaivannut se, että hän oli juuri tappanut viattoman naisen. Minä sen sijaan tunsin vihaa vampyyriä kohtaan. Mutta en tarpeeksi. Enemmän minua pelotti.
''Lähdetään.'' Tom sanoi ja kääntyi ympäri. Minä pysyin kauhusta kankeana paikoillani. Kun en saanut jalkojani liikkeelle Brandom tönäisi minua ja meinasin lentää iskun voimasta selälleni.
''Liikettä niveliin. Ei meillä ole koko yötä aikaa.'' Hän sanoi ja havahduin peloistani sillä hetkellä, kun hän tönäisi minua. Ajattelematta asiaa sen enempää lähdin jouksemaan kohti toria minkä jaloista lähti, mutta en päässyt pitkälle, kun tunsin iskun takaraivossani ja kaikki pimeni.
Luku 3
Heräsin taas kauheaan pääkipuun. Päätäni jomotti ja tuntui siltä kuin joku olisi hakannut minua vasaralla takaraivoon. En ihmettelisi vaikka joku olisikin hakannutkin. En tiennyt mikä minuun oli iskenyt. Viimeinen asia minkä muistin oli se, kun juoksin vampyyrejä karkuun ja jokin kolahti takaraivooni.
Avasin silmäni ja niihin kirposi muutama kyynel. Suoristin selkäni ja nousin istumaan ryhdikkäämmin. Minä roikuin käsistäni ja kun katsoin ylöspäin näin käteni kahleissa. Minä puoliksi roikuin niistä ja ranteistani oli vuotanut verta, mikä oli jo kuivunut.
Yritin katsoa ympäristöäni. Näin sumeasti eteeni. Erotin epäselvästi ympärilläni seinät ja edessäni oviaukon missä ei ollut ovea. Sieltä kumpusi valoa pienempään huoneeseen missä minä itse olin.
Räpäytin silmiäni muutaman kerran jotta sain kyynelet pois niistä ja sen jälkeen näin seinät paremmin. Ne olivat epätasaista kiveä. Sieltä täältä valui vettä kiviseiniä pitkin noroina maahan ja ne muodostivat pienen lätäkön huoneen nurkkaan. Epäilin, että minä olin luolassa.
Oikealla puolellani oli seinään kiinnitetty soihtu, joka paloi ja loi valoa. Toivoin soihdun olevan lähempänä sillä tärisin kylmästä ja soihdun tuoma lämpö helpottaisi oloa. Mutta soihtu oli kahden metrin päässä minusta. Istuin keskellä huonetta ja nojasin istualteni luolan takaseinään. Ainakin oletin olevani luolassa. Se selittäisi kylmän ilman ja epätasaiset seinät. En minä ainakaan missään talossa ollut minkä joku oli joskus rakentanut. Muuten seinät olisivat tasaisemmat ja niissä ei valuisi vettä.
Minun ranteisiin sattui. Kahleet olivat aivan liian tiukalla. Mietin, että kuinka kauan olin ollut luolassa. Oliko yö vai päivä? Olinko ollut siellä kymmeniä minuutteja vai kokonaisia tunteja? En osannut sanoa, mutta toisaalta oliko sillä mitään väliä? Olin vankina ja päätyisin mitä luultavammin vielä vampyyrien johtajan välipalaksi.
Yritin vetää käteni irti kahleista, mutta se sai minut vain äännähtämään tuskasta, kun haavat aukesivat uudestaan. Nyt verta valui taas käsivarttani pitkin kainaloon. Yritin olla itkemättä ja onnistuin siinä vain vaivoin. Mitä minä oikein ajattelin lähtiessäni pelastamaan naista? Olin juuri edellisenä iltana kuullut, että vampyyrit olivat tulossa Hamptoniin ja siitä huolimatta minun piti mennä leikkimään sankaria.
Näkisinkö enää ikinä Joshia? Tai Mounicaa? Olivatkohan he huomanneet, että olin kadonnut? Tuskin. Ei ollut erikoista, että olin yksin jossain pitkänkin ajan putkeen. Saatoin välillä lukittautua omaan talooni moneksi päiväksi kerrallaan. Silloin tällöin Josh oli tullut oveni taakse tarkistaakseen, että olin vielä hengissä.
Katsoin edessäni olevasta oviaukosta toiseen huoneeseen. Se oli selvästi tätä huonetta suurempi. Siellä näkyi paljon enemmän valoa ja paljon liikettä. Laskin kuinka monta vampyyriä näin oviaukosta. Viisi. Kaksi naista ja kolme miestä. Minua lähimmäisenä oli ilmeisesti pariskunta. Ainakin he pitivät toisiaan käsistä kiinni. Mies oli valtava. Hänellä oli vaalea lyhyt tukka ja pyöreät, mutta miehekkäät kasvot. Nainen oli miestä ainakin päätä lyhyempi ja hänellä oli punertavat piikikkäät hiukset. Molemmat näyttivät olevan kolmenkymmenen paikkeilla ainakin ulkoapäin.
Heidän takana oli minun ikäinen nuori nainen joka leikitteli hienosti taotulla tikarilla. Hänellä oli pitkät suorat vaaleat hiukset ja hänen silmissä oli hullun katse. Jos minun pitäisi sanoa kuka heistä viidestä näytti pelottavimmalta minun olisi pakko sanoa, että hän. Jokin hänen katseessaan oli pelottavaa.
Hänen takana oli selvästi veljekset. Saman pituiset keskenään ja molemmilla oli samanlaiset kulmikkaat kasvot ja tummat keskipitkät sekaisat hiukset. Huomasin, että toinen veljeksistä katsoi minua, ja minun oli pakko kääntää katseeni pois.
Äänien perusteella vampyyreitä oli luolassa ainakin kymmenen ellei reilusti ylikin. Joku piti puhetta suuremmassa huoneessa. Luultavasti heidän johtaja. Hänen ääni oli sihisevä ja hän puhui murteella mikä ei voinut olla tältä vuosisadalta.
''Me olemme metsästäjien edellä. Meillä ei ole mitään hätää.'' Hän sihisi laumalleen ja ääni sai minut värähtämään. Se oli kammottava. Koko tilanne oli kammottava ja minun teki mieli kadota maan alle. Mitä minä ajattelin? ''Tom ja Brandom kävivät eilen Hamptonissa tarkistamassa onko siellä metsästäjiä.'' Johtaja jatkoi. ''Meidän kaikkien iloksi voimme todeta, että he eivät ole vielä löytäneet tänne.'' Muutama vampyyri mumisi jotain tyytyväisen kuuloisena ja osa naurahti.
Brandom ja Tom. Muistelin heidän kirkkaan punaisia silmiä. He olivat siis vain tarkistus reissulla. Pahin oli vielä edessä. Toivottavasti Hamptonin kyläläiset olivat varautuneet hyökkäykseen. Vaikka epäilinkin, että siihen ei paljon varauduttu. Vampyyrit pistäisivät ovet palasiksi vaikka niissä olisi kuinka kalliit ja hyvät turvavarustelut.
Minun tilanne oli sitäkin huonompi. Olin vankina ainakin tusinan vampyyrin luona. Minua syytettiin valkeaksi velhoksi vaikka en ole ikinä taikonut. Tietääkseni suvussanikaan ei ollut yhtäkään noitaa tai velhoa. Ei valkeaa eikä pimeää. Tosin nyt kun asiaa ajttelin, niin en ollut tavannut muita sukulaisiani äitini lisäksi. Mutta silti. Ei minulla ollut taikavoimia. Olin varma siitä.
''Me käymme kyläläisten kimppuun tänä yönä. Kun aurinko laskee me lähdemme liikkeelle.'' Johtaja sanoi kuuluvasti. Oli siis päivä. Vaikka ei se minua auttanut mitenkään. Aloin jo tosissani toivomaan, että olisin velho. Ehkä sitten onnustuisin karkaamaan luolasta, sillä aikaa kun vampyyrit olivat Hamptonissa. ''Meillä on täällä vieras.'' Vampyyrien johtaja sanoi nyt hiljempaa. ''Hän väittää olevansa ihminen, mutta tekin varmasti haistatte hänet tänne asti. Hän on valkea velho.'' Moni vampyyri mumisi myöntävästi, mitä minä ihmettelin. En minä ollut velho!
''Haistan hänessä myös jotain pimeää. Olkaa hänen lähellään varovaisia. Hän saattaa olla vaarallinen.'' Vampyyrien johtaja sanoi ja olin entistä enemmän ihmeissäni. Haistoi jotain pimeää? Aloin epäilemään, että tämä oli jonkinlainen vitsi. Minua jo melkein nauratti. Ensin minä haisen valkealle velholle ja nyt minussa oli jotain pimeää. Minun teki mieli huutaa ''haistakaa paska'', mutta päätin olla hiljaa.
''Käyn jututtamassa häntä. Odottakaa te tässä.'' Johtaja sanoi, ja minä en ole ikinä ollut yhtä kauhuissani. Yritin esittää nukkuvaa, siinä toivossa, että vampyyrien johtaja jättäisi minut rauhaan. Painoin leukani rintaa vasten ja suljin silmäni. Sitten kuuntelin lähes mitättömiä askelten ääniä jotka lähestyivät minua.
Vampyyrien johtaja pysähtyi eteeni ja hän kyykistyi. ''Turhaan esität nukkuvaa.'' Hän sanoi sihisten hiljaa. ''Kuulen sydämmen lyöntisi ja vaistoan, että olet peloissasi.'' Kirosin mielessäni ja pidätin hengitystä. Hetken päästä avasin silmäni ja nostin katseeni maasta.
Vampyyrien johtaja näytti keksi-ikäiseltä pieneltä mieheltä. Hänellä oli siisti harmaa keskijakaus ja silmät keltaisemmat kuin aurinko. Hänellä oli päällään tummanharmaa siisti puku. Vaikka olin kauhuissani, minun oli myönnettävä, että vampyyrin silmät näyttivät kauniilta hämärässä. ''Mikä sinä olet?'' Hän kysyi, ja minä en vastannut. Päätin olla hiljaa. Minusta tuntui, että ihan sama mitä minä sanoisin, vampyyrit olivat jo päättäneet kohtaloni. Minä olin ihminen ihan sama mitä vampyyrit sanoivat. Syntyi pitkä painostava hiljaisuus.
Johtaja ei kysynyt uudestaan vaan keskittyi nyt kaulakoruuni. ''Olen nähnyt tälläisen aikaisemminkin.'' Hän sanoi ja nappasi lintua esittävän koruni käteensä. ''Yhdellä pienellä valkealla noidalla Basilissa.''
''Mitä sitten?'' Kysyin. ''Tuollaisia koruja myydään varmaan aika monessa paikassa.''
''Ehkä.'' Vampyyri sanoi taas ihan hiljaa ja päästi korusta irti. Hiljaisuus sen kuin vain venyi. Se oli todella painostavaa ja minusta tuntui, että hengityksenikin kuuluisi kilometrin päähän. ''Tai sitten ei.'' Johtaja sanoi korottaen äänensä takaisin puheen tasolle. ''Ehkä tälläisiä koruja tekevät vain valkeat noidat ja velhot.''
''En ole valkea velho ja tuon korun on varmasti tehnyt vain joku tavallinen korumyyjä.'' Sanoin ja vampyyri edessäni alkoi hymyilemään.
''Mistä olet tuon korun saanut?'' Hän kysyi.
''Äidiltäni.''
''Milloin?''
''Kun olin kuusivuotias. Ennen hänen kuolemaa.'' Kerroin ja nyt johtaja hymyili entistä leveämmin.
''Sinä et siis todellakaan tiedä.'' Hän sanoi ja kuullosti kammottavalta. Ja hän näytti siltä vielä enemmän hymyillessään. Vilkaisin nopeasti hänen kulmahampaita. Oli vain ajankysymys milloin ne uppoaisivat kaulaani ja kuolisin verenhukkaan. Tai sitten vampyyrin myrkkyyn mikä oli edellisen illan perusteella kivuliasta.
''Tiedä mitä?'' Kysyin ihmeissäni. Mitä peliä johtaja oikein pelasi? Tämä oli varmasti jokin vampyyrien peli mitä he pelasivat uhriensa kanssa.
''Ei sillä ole väliä. Kuolet joka tapauksessa viimeistään huomenna aamulla.'' Vampyyrien johtaja sanoi ja nousi ylös. ''Brandom ja Tom pitävät vahtia sillä aikaa kun me muut käymme kylässäsi.''
Minulla nousi pala kurkkuun ja nielaisin kuuluvasti. Toivoin, että Mounica ja Josh selviäisivät hyökkäyksestä. Mounica osasi varautua vampyyrien tuloon, mutta Josh oli ollut pelaamassa tietovisapeliä. Hän oli luultavasti täysin tietämätön asiasta.
Ennen kuin vampyyrien johtaja poistui paikalta, tämä nuolaisi valuvaa verta käsivarreltani. ''Odotan innolla, että pääsen kunnolla käsiksi sinuun.'' Hän sanoi vinosti hymyillen ja poistui suurempaan huoneeseen.
Aikaa kului ja minulla oli kauhea nälkä. En ollut syönyt mitään koko päivänä. Enkä edes edellisenä iltana, vaan olin viimeksi syönyt kakkua Joshin syntymäpäivillä. Minusta tuntui, että taju lähtisi pian. Minulla oli myös kova jano ja katselin huoneen nurkassa olevaa vesilätäkköä vesikielellä.
Vampyyrit eivät olleet vielä lähteneet Hamptoniin vaikka oli kuulemma tullut jo pimeä pari tuntia sitten. He vain juttelivat suuremmassa huoneessa. Minä en edes yrittänyt kuunnella mitä he puhuivat. Minulla oli kamala olo. Kun olin kaksi kertaa meinannut mennä tajuttomaksi, huusin vampyyreille, että saisinko vettä.
Kaikki heistä hiljenivät ja muutama jonka näin oviaukosta kääntyi katsomaan minua päin. Oli hiljaista ja minua alkoi hävettämään. Sitten vielä vähän lisää hiljaisuutta. Kun aloin tajuamaan kuinka hölmä olin, vampyyrit alkoivat nauramaan.
Minun teki mieli lyödä itseäni, mutta en pystynyt siihen, koska käteni olivat kahleissa. Tietenkään he eivät toisi vettä. En ollut heidän vieras vaan vanki. Nielin pettymykseni ja katselin vesilätäkköä tuskissani. Jos käteni eivät olisi kahleissa voisin juoda siitä, mutta sekin jäi vain haaveiluksi.
Tuntia myöhemmin vampyyrit alkoivat tehdä lähtöä. ''Tulemme takaisin ennen auringon nousua.'' Heidän johtaja sanoi kuuluvasti toisessa huoneessa, jotta minä varmasti kuulin.
''Me vahdimme häntä. Älä huoli. Ei hän karkaa.'' Tom vakuutteli johtajaansa ja asteli eteeni oviaukolle. Brandom seurasi perässä ja nyt he molemmat seisoivat selkä minuun päin ovensuussa. He mahtuivat molemmat juuri ja juuri siihen samaan aikaan. Minä olin jo niin epätoivoinen, että en jaksanut välittää siitä. Minä olisin siellä koko yön. Kahlittuna, nälkäisenä ja janoisena.
Ehkä minun onnistuisin puhumaan jompikumpi vartijoistani hakemaan minulle vettä. Mutta en ollut kauhean toiveikas. Molemmat seisoivat kuin patsaat paikoillaan liikkumatta. Kumpikaan ei näyttänyt edes hengittävän. He eivät luultavasti enää muistaneet miltä jano tuntui. Miksi he minulle vettä toisivat?
Loput vampyyrit poistuivat luolasta. Jotkut tanssahtelivat ja huutelivat hävyttömyyksiä ja osa poistui paikalta rauhallisesti ja tyynesti. ''Heitä on moneen lähtöön.'' Ajattelin. Paljon eri kokoisia ja ikäisiä miehiä ja naisia. Näin Brandomin ja Tomin takaa juuri ja juuri tunnelin suun, mitä kautta he poistuivat luolasta. Onnistuin laskemaan kuinka monta heitä oli. Laskin johtajan, Brandomin ja Tomin lisäksi kuusitoista muuta vampyyriä. Hampton oli tuhoon tuomittu. Kuinkahan moni kyläläinen oli varautunut hyökkäyskeen?
Pari tuntia vampyyrien lähdön jälkeen minun jano sen kuin vain yltyi. Nyt kurkkuuni jo sattui. Takamuksenikin oli puutunut ja sain vain vaivoin vaihettua kannikkaa minkä päällä istuin. Katselin vieläkin vesilätäkköä haaveillen. Lopulta minun oli pakko katsoa muualle, sillä oli kidutusta katsella sitä.
Brandom ja Tom olivat seisoneet liikkumatta koko sen ajan ovensussa. ''Eikö heidän jalkansa väsyneet?'' Ihmettelin. Mietin myös kotikylääni. Minkähänlainen kaaos siellä oli? Miten Mounica ajatteli selvitä ilman turvavarusteluita kotonaan. Josh varmaankin pärjäsi. Hänellä oli luultavasti koko kylän parhaat tarvikkeet. Jano alkoi häiritä jo mietiskelyänikin. ''Saisinko hieman vettä? Edes pienen tilkan?'' Kysyin kahdelta vahdiltani.
Tom kääntyi jäykästi ympäri ja katsoi minua kuin halpaa makkaraa. ''Ole hiljaa tai saat uuden iskun takaraivoosi.'' Hän sanoi ja kääntyi taas selin minuun. En jaksanut olla edes yllättynyt. Mutta siitä minä yllätyin, kun Brandom kääntyi ympäri ja katsoi minua melkein säälivästi. Melkein. Sitten hän katsoi Tomia ja sen jälkeen taas minua.
''Minä käyn hakemassa hänelle vettä.'' Hän sanoi Tomille ja Tom katsoi häntä kuin tärähtänyttä.
''Kaikin mokomin.'' Hän sanoi oudolla äänensävyllä. ''Emmehän me halua, että hän kuolee, ennen kuin johtaja pääsee häneen käsiksi.'' Hän lisäsi perään ja kääntyi katsomaan minua. Hänellä oli todella ikävän näköinen hymy kasvoillaan. En pystynyt katsomaan häntä silmiin, mutta olin kiitollinen Brandomille siitä hyvästä kun hän hakisi minulle juotavaa.
''Kiitos.'' Sanoin hiljaa, kun hän lähti kävelemään suuremman huoneen läpi kohti ulkoilmaa. Hetken päästä hän katosi tunneliin.
Kun Brandomin askelten ääniä ei enää kuulunut, Tom kääntyi ympäri ja käveli eteeni. Jäykistyin kauhusta. Mietin mitä hän halusi? Ei kai hän aikonut kiduttaa minua? Hän kyykistyi minun tasolleni ja katsoi minua silmiin. Tällä kertaa katsoin kauhuissani takaisin. ''Älä pelkää poika.'' Hän sanoi. ''En aio tehdä sinulle pahaa. Jätän sen homman johtajalle.''
''Miksi et sitten seiso patsaan lailla tuolla oviaukolla?'' Kysyin ja yritin pähkäillä mitä hän halusi. Edessäni oleva vampyyri ojensi kätensä ja yritti tarttua kaulakoruuni. Yritin siirtyä hänestä kauemmaksi ja onnistuin vain aukaisemaan haavat ranteissani uudelleen. Tuoretta verta alkoi taas valumaan käsivarttani pitkin.
Tom vetäisi kätensä kauemmas minusta ja nuuhkaisi ilmaa. Hänen punaiset silmät hehkuivat pari sekuntia normaalia kirkkaampana. ''Omituista tuo valkeiden veri.'' Hän sanoi. ''Se on kuin huumetta meille. Se saa voimamme suuremmaksi ja nopeutemme nopeammaksi. Ikävä kyllä vain väliaikaisesti. Sääli, että johtajamme ei ole antelias ja anna meidän muidenkin nauttia.''
Minun teki mieli huutaa, että minä en ollut velho. Mutta miksi Tomin silmät olivat hehkuneet hetken normaalia kirkkaampana. ''Outoa.'' Ajattelin.
''Tekisi mieli imeä sinut kuiviin, mutta johtaja suuttuisi ja en tiedä mitä hän tekisi.''
''Anna palaa vaan.'' Sanoin uhmakkaasti. Tiesin, että Tom ei tekisi sitä. Vampyyrien oli pakko totella mitä heidän johtaja oli käskenyt heitä tekemään. Kaikki tiesivät sen. Siksi kovin moni ei halunnut muuttua verenimijäksi. Vaikka vahvuus, nopeus ja ikuinen elämä houkuttelisi, niin se ei ollut sen arvoista, että olisi jonkun orja. Tom tarttui kaulakoruuni ja minun sisälläni leimahti vihan liekit. ''Näpit irti!'' Huusin. En tiennyt mistä rohkeus kumpusi, mutta hyvältä se tuntui.
''Kuulin kun juttelitte johtajan kanssa tästä korusta.'' Tom sanoi katsellen sitä tarkoin. ''Sait sen kuolleelta äidiltäsi?'' Hän sanoi kysyvästi.
''Kyllä.'' Sanoin. ''Anna sen olla!'' Yritin rimpuilla vieläkin välittämättä ranteissani tuntuvasta kivusta.
''Ei.'' Tom sanoi. ''Taidan ottaa tämän itselleni muistoksi.'' Ja sen sanottuaan hän veti korun kaulaltani. Jos äsken olin ollut suuttunut, niin nyt olin raivoissani. Heittelin kirosanoja ja haukkumasanoja jatkuvalla syötöllä rimpuillessani kahleissa.
Tom nousi seisomaan nauraen. Hän käänsi selkänsä minulle ja käveli takaisin ovensuulle. Minä unohdin nälän tunteen ja janon. Unohdin pelkoni ja tulevan. Ainut mitä tunsin oli syvä raivo vampyyriä kohtaan. Ranteissani tuntui poltteleva kipu, mikä levisi jo kämmeniin ja sormenpäihin. En välittänyt siitä vaan jatkoin rimpuilua. En välittänyt esineistä yleisesti, mutta äidiltä saatu koru oli rakas. Se oli ainut esine mistä välitin. Se oli ainoa muisto mikä minulla oli äidistä.
Katseeni oli nauliutuneena Tomin takaraivoon, kun vedin käsiäni erilleen. Yllätyksekseni käteni liikkuivat sivuille. Ne irtosivat kahleista. Minun käteni olivat vapaat. Katsoin ylöspäin kahleisiin ja näin, että ne hehkuivat oranssinpunaisina aivan kuin ne olisivat sulaneet.
En ollut uskoa silmiäni. Miten ne olivat voineet sulaa yhtäkkiä? Tunsin käsissäni lämpöä ja henkäisin säikähdyksestä kun katsoin niitä. Minun käteni olivat tulessa. Kirjaimellisesti ilmiliekeissä. Ihmettelin miksi minuun ei sattunut. Tuntui vain siltä, että käteni olivat normaalia lämpimämmät. Tunsin liekkien lämmön kasvoillani samalla kun nousin seisomaan katse tiukasti käsissäni. Ne todellakin olivat tulessa. Kirjaimellisesti liekeissä. Naurahdin hämmentyneenä. Olinko minä sittenkin oikeasti velho? Mutta miksi taioin juuri nyt? Miksi en ole ikinä ennen tehnyt taikoja?
En ehtinyt kunnolla tajuamaan mitä oli tapahtunut, kun tunsin käden puristuvan kaulalleni ja joku nosti minut ilmaan. Tom! Hän kuuli naurahdukseni ja oli kääntynyt ympäri. Nyt hän kuristi minua ja minusta tuntui siltä, että niskat menisivät poikki jos hän puristaisi yhtään lujempaa.
Vaistomaisesti nostin palavat käteni vampyyrin kasvoille ja hänen posket alkoivat palamaan käsieni alla. Sitten työnsin vielä peukaloni vampyyrin silmiin ja katselin kuinka hänen koko naamansa oli tulessa. Hän huusi niin kovaa, että huuto kuului varmasti luolan ulkopuolelle. Hetken päästä ote kaulaltani löystyi ja tipahdin maahan jaloilleni samalla, kun Tom muuttui yhdeksi isoksi tuhkakasaksi. En ehtinyt liikahtaakkaan, kun toisesta huoneesta kuului ääniä. ''Mitä siellä mesotaan?'' Brandom huusi ja juoksi oviaukolle kädessään kulhollinen vettä.
Hänen silmät pyöristyivät, kun hän näki minut vapaana kahleista ja edessäni suuren tuhkakasan.''Mitä helvettiä?'' Kysymys valui hänen suustaan, ja ennen kuin hän ehti reagoida potkaisin Tomin tuhkakasaa ja tuhkat lensivät hänen kasvoille. Vesikulho putosi maahan ja halkesi. Brandom laittoi kätensä naamansa eteen, mutta hän oli liian hidas. Tuhkaa ehti mennä hänen silmiin.
Käytin tilaisuuden hyödyksi ja hyppäsin kädet ojossa hänen kimppuun, mutta ikävä kyllä käteni eivät olleet enää tulessa. Ne olivat taas aivan normaalin näköiset ja en tuntenut niissä enää lämpöä. Brandom lensi törmäyksen voimasta selälleen silmiään hieroen. Nousin ylös ja lähdin juoksemaan kohti tunnelia, mutta tajusin nopeasti, että juokseminen oli turhaa. Heti kun Brandom saisi tuhkat pois silmistään hän juoksisi minut kiinni sekunnissa.
Pysähdyin kolmen metrin päähän oviaukosta minkä alla Brandom yhä makasi ja hieroi silmiään. Aloin heiluttelemaan ja ravistelemaan käsiäni siinä toivossa, että saisin ne taas tuleen. Mutta tuli ei syttynyt. Näytin vain typerältä.
Lopulta Brandom nousi seisomaan ja katsoi minua murhaavasti. Hän näytti siltä, että kävisi kimppuuni sillä samalla sekunnilla, mutta kun vedin käteni taakse ja heilautin ne eteenpäin jotain tapahtui. Kiveen Brandomin yläpuolella syntyi halkeama joka jatkoi matkaa muodostaen ympyrän kiveen. Sitten luolan katosta putosi suuri kivenjärkäle Brandomin päälle ja hän litistyi kuoliaaksi.
Maa tärähti ja seisoin paikoillani shokissa. Mitä juuri tapahtui? Teinkö minä sen halkeaman oviaukon päälle vai oliko se vain tuuria? Katsoin täriseviä käsiäni ja sitten haljennutta kattoa. Sitten taas käsiäni ja taas haljennutta kattoa. Sitten aloin nauramaan hysteerisesti.
Luku 4
Hetken naurettuani, aloin ajattelemaan taas järjen kanssa. Olin polttanut kahleet auki käsilläni ja sen jälkeen polttanut vampyyrin hengiltä. Ehkä he olivat oikeassa ja minä olin oikeasti velho. En kylläkään meinannut uskoa sitä todeksi, mutta muutakaan selitystä ei ollut. En ollut tuntenut tuskaa silloin, kun käteni olivat olleet liekeissä. Olin raivostunut Tomin ottaessa koruni kaulaltani. Oliko suuttumus laukaissut voimani?
En tiennyt mistä se johtui ja päätin pähkäillä sitä myöhemmin. Vampyyrit olivat tulossa vielä takaisin luolaan, ja minun olisi parempi olla kuakana tästä paikasta silloin. Kiipesin suuren kivenjärkäleen yli pienempään huoneeseen, missä olin ollut kahleissa. Katsoin niitä uudestaan ja ne olivat selvästi sulaneet ja kovettuneet outoon asentoon.
Potkin Tomin tuhkia niin kauan kunnes näin koruni siellä. Sitten kyykistyin ottamaan sen käteeni. Mietin kuinka kauan oli vielä auringonnousuun ja laitoin korun takaisin kaulalleni. Siitä oli ehkä vähän päälle kaksi tuntia, kun vampyyrit olivat lähteneet ja he olivat odottaneet muutaman tunnin vielä pimeän jälkeen. Eli minulla oli noin kolme tuntia aikaa ennen kuin vampyyrit tulisivat takaisin luolaan.
Kun adrenaliini alkoi poistua kehostani, minulle tuli taas heikko olo. Muistin, että en ollut syönyt enkä juonut pitkään aikaan. Menin pienemmän huoneen nurkkaan ja kyykistyin juomaan pienestä vesilätäköstä. Vesi näytti puhtaalta ja uskalsin juoda siitä. Seuraavana aamuna sen sitten näkisi oliko vesi puhdasta vai ei.
Kun olin juonut janoni pois, kiipesin kiven päälle mikä oli tippunut oviaukolle. Jäin sen päälle istumaan selkä pientä huonetta kohti. Katselin suurempaa huonetta ensimmäisen kerran kunnolla. Se oli ainakin kaksikymmentä metriä leveä, pitkä ja korkea. Soihtuja oli seinillä kahden metrin välein ja huoneessa oli valoisaa. Liekit tanssivat ja loivat seinille hienoja varjoja.
Oikealla puolella ei ollut mitään, mutta vasemmalla puolella oli pöytä. Ja pöydän päällä oli jotain mikä vei kaiken huomioni. En nähnyt sitä jotain kunnolla, mutta tunsin sen vetävän minua puoleensa. Hyppäsin alas kiveltä ja lähdin kävelemään pöytää kohti rauhallisena kuin hypnotisoituna. Unohdin olevani luolassa. Unohdin vampyyrit ja nälän tunteen. En tiedostanut ympäristöäni. Kävelin eteenpäin kuin transsissa katse nauliutuneena johonkin pöydällä. En nähnyt, että mihin.
Kun saavuin pöydän luokse näin sen päällä jonkinlaisen kiven. Kivi oli tummanharmaa ja soikio. Vetikö se minua puoleensa? En ollut varma ja ojensin sormeni kiveä kohti. Kun sormenpääni osui kiveen, tunsin sähköiskun kulkevan ruumiini läpi. Tunne lähti sormenpäästä kämmeneen ja siitä käsivarteen. Lopulta koko ruumistani kihelmöi ja putosin polvilleni.
Silmäni sulkeutuivat ja näin sieluni silmin suuren mustan savuavan portin. Se oli ainakin kuusi metriä korkea ja kolme metriä leveä. Sen takana lenteli mustia lohikäärmemäisiä olentoja. En voinut kun ihastella majesteettisia olentoja jotka näkyivät portin toisella puolella. Niitä katsellessani aloin tuntemaan kuinka tajuntani alkoi hälvetä. Yritin pitää kiinni näkemästäni, mutta lopulta kaikki vain pimeni.
Heräsin kylmältä kiveltä. Olin menettänyt tajuni koskiessani omituista kiveä. En voinut kuin ihmetellä, että mitä olin nähnyt. Ei lohikäärmeitä ole ollut olemassa ainakaan kolmeentuhanteen vuoteen. Sitten minut täytti kauhu. Kuinka kauan olin ollut tajuttomana?
Pieni kauhun poikanen kasvoi sisälläni, kun tajusin, että vampyyrit saattoivat tulla takaisin hetkenä minä hyvänsä. Nousin nopeasti ylös maasta ja nappasin tummanharmaan kiven käteeni. Laitoin sen nopeasti taskuuni. Kun koskin kiveen uudestaan tunsin saman kihelmöivän tunteen kuin edelliselläkin kerralla, mutta tällä kertaa se ei ollut niin voimakas, että taju olisi lähtenyt. Sillä samalla sekunnilla, kun päästin irti kivestä, voiman tunne hävisi. ''Mikä kivi se oikein oli?'' Ihmettelin, mutta päätin murehtia sitäkin myöhemmin. Minulla oli kiire poistua luolasta.
Lähdin juoksemaan kohti tunnelia, mitä kautta pääsi ulos. Ei mennyt kauaa, kun olin sen luona ja juoksin sen läpi. Tunneli oli noin viisitoista metriä pitkä ja juuri sopivan kokoinen ihmiselle kulkea. Kuljin niin nopeaa vauhtia kuin pystyin.
Kun astuin ulos tunnelista pimeään yöhön, näin hämärästi, että luolan molemmin puolin oli kaksi muutakin luolaa. Tunnistin sen paikan. Olimme joskus pieninä olleet leikkimässä niissä luolissa Joshin kanssa. Kylään ei ollut kuin vain noin tunnin mittainen kävelymatka. Juostessa menisi vähän alle neljäkymmentäviisi minuuttia.
Sen enempää miettimättä lähdin juoksemaan kohti Hamptonia. Juoksin suorinta tietä kohti kotikylääni osittain helpottuneena ja osittain kauhuissani. Olin helpottunut, koska selvisin hengissä, mutta samalla minua pelotti Hamptonin kohtalo.
Kun luola oli kaukana takana, jatkoin vielä matkaa juosten vaikka olinkin hengästynyt. Noin puolituntia kuljettuani suoraan kohti kylää, päätin mennä hieman sivummalle. Lopetin juoksemisen ja kävelin vasemmalle viistoon. Olin lähellä kylää ja aurinko nousisi pian, mikä tarkoitti sitä, että vampyyrit tulisivat pian vastaan. Metsässä he pystyisivät vielä auringon nousunkin jälkeen liikkumaan sillä metsä oli tiheä ja puut loivat paljon varjoa.
Kun olin kulkenut tarpeeksi vasemmalle hidastin vauhtiani. En todellakaan halunnut jäädä vampyyreille uudestaan kiinni. Minulla oli hiki ja paita oli liimautunut selkääni kiinni. Kokeilin vielä varmuuden vuoksi, että koru oli varmasti vielä kaulallani tallessa.
Kun olin noin viiden minuutin kävelymatkan päässä Hamptonista, kuulin heidät. Pysähdyin paikoilleni ja kyykistyin pusikon taakse piiloon. Katselin puskan läpi ja näin seitsemäntoista vampyyriä kävelemässä luolaa kohti. Noin seitsemällä vampyyrillä oli olallaan ruumis. En nähnyt niin kaukaa, että olivatko ruumiit elävien vai kuolleiden. Mutta epäilin heidän olevan elossa. Mitä vampyyrit kuolleilla tekisivät?
Pidätin hengitystäni, sillä vaikka vampyyrit olivat hyvän matkan päässä, heillä oli loistava kuulo ja hajuaistikin tarkka kuin mikä. Pysyin paikoillani enkä edes räpäyttänyt silmiäni. Katselin kuinka vampyyrit kävelivät rauhallisina eteenpäin.
''Pidetään kiirettä. Aurinko nousee näillä minuuteilla.'' Heidän johtaja sihisi. Hän kulki etummaisena, eikä kantanut ruumista. Päättelin, että hän antoi laumansa tehdä kaikki raskaat työt. Minun teki mieli lähteä pelastamaan ihmiset jotka olivat joutuneet vampyyrien vangeiksi, mutta tiesin sen olevan itsemurha. En voinut kuin katsella, kun vampyyrit lähtivät juoksemaan. Ei mennyt montaa sekuntia, kun he hävisivät näkökentältä. Jopa ruumiit olalla he pystyivät juoksemaan älyttömän nopeasti.
Odottelin vielä muutaman hetken ennen kuin uskalsin lähteä jatkamaan matkaa. Nyt uskalsin jo hölkätä ja pian saavuin Hamptonin laidalle. Näin jo kauempaa, että osa taloista savusi. Pysähdyin vetämään helpottuneena henkeä. Samalla tunsin kuinka auringon valo alkoi lämmittämään kasvojani. Minä olin turvassa. Vampyyrit eivät pääsisi enää kylään, sillä siellä ei ollut paljon yhtään varjoa.
Kävelin huojentuneena teitä pitkin kotiovelleni. Matkanvarrella näin taloja joiden ovet ja ikkunat oli rikottu. Yhden talon ikkunassa näin verisen kädenjäljen. Toivoin, että Josh ja Mounica olivat selvinneet yöstä. Menisin käymään heidän luona heti kun olisin saanut lahomatria teetä ja ruokaa napaan. Takaraivossani jyskytti vieläkin kamala kipu. Kirosin itsekseni, kun muistin heittäneeni ruokaostokseni pusikkoon silloin kun lähdin pelastamaan yksin kulkevaa naista. Minun pitäisi käydä torilla, mutta päätin nukkua ennen sitä.
Huokaisin nähdessäni kotioveni. Tietenkin se oli rikottu. Ovi roikkui ylemmästä saranasta ja se putosi lattialle, kun avasin sen. Eteinen näytti normaalilta, mutta olohuone oli kaaoksen vallassa. Sohva ja tuolit oli rikottu ja kaikki kasvit heitelty päin seiniä.
Aaron huokaisi nähdessään kotiovensa. Tietenkin se oli rikottu. Ovi roikkui ylemmästä saranasta vinksallaan ja tippui, kun Aaron avasi sen. Eteinen näytti normaalilta, mutta olohuoneeseeen päästyään Aaronilta päästyi muutama kirosana lisää. Sohva ja tuolit oli rikottu ja maljakot heitelty pitkin seiniä. Keittiön kaapeista oli heitetty kaikki mausteet ja astiat lattialle. ''Voi vittu, mikä siivo!'' Sanoin kovaan ääneen. Olisin ollut vihainen jos minulla olisi ollut voimia. Mutta olin väsynyt ja menin yläkertaan.
Kun astuin huoneeseeni äännähdin turhautuneena. Sänkyni patja oli riekaleina ja tyynyt silpottu lattialle. Kävin väsyneenä sängyn päätyyn istumaan ja annoin itseni kaatua selälleni patjan päälle. En edes tajunnut, kun todellisuus alkoi muuttua uneksi.
Hei. Kiitokset kaikille lukijoille. Mulla olis sellanen kysymys et onko kellään vinkkejä miten sais hidastettua tarinan tempoa. Pienetki vinkit auttais paljon.
