Kaksi ratsastajaa saapui pienehköön kaupunkiin iltahämärän tienoilla. Väsymyksestä nuokkuva vartija avasi heille paksuista tukeista kyhättyyn muuriin istutetun jykevän tammisen kaksoisoven varmistuttuaan kurkistusluukusta katsottuaan, että he olivat luotettavia. Kaupunki oli hiljainen. Yksinkertaiset matalat olkikattoiset puu- ja kivitalot nököttivät vieri vieressä, eikä kaduilla liikkunut ketään. Maa oli sateen jäljiltä vielä kostean mutainen, litisten hevosten kavioiden alla. Toinen ratsastajista oli jykevään haarniskaan pukeutunut ritari. Jyhkeäleukainen isokokoinen mies, jolla oli punertavat kiharat hiukset ja samanvärinen leukaparta. Vyöllä roikkui tupessaan leveäteräinen miekka. Toinen ratsastaja oli hintelä nuorukainen, jolla oli harmaa pellavapaita, vaaleanruskeat pellavahousut ja lyhyet mustat hiukset. Pappiuden merkkinä hänen paitaansa oli ommeltu hopeanvärisestä kankaasta muotoiltu ristinmerkki. Hänen miekkansa oli ritarin oman vastakohta. Kapeateräinen ja kevyt. Sen minkä soturipappi hävisi voimassa, hän voitti nopeudella ja ketteryydellä. Kaksikolla oli myös kolmas hevonen. Valkoinen tamma, joka seurasi kuuliaisesti perässä kantaen varusteita ja muonavaroja. Kuorman päällä keikkui ritarin suuri ja jykevä kilpi.
Matkalaiset saapuivat majatalon luokse. Ovella oli tallirenki valmiina odottamassa. Hän talutti hevoset majatalon vieressä olevaan talliin. Kaksikko astui sisään. Aulassa, puisen vastaanottotiskin takana seisova harmaapäinen lyhyenläntä majatalon isäntä hymyili leveästi.
"Tervetuloa vaatimattomaan Varnelian kaupunkiin ja matalaan majaani urheat soturit. Olemme odottaneet teitä. Voitte luovuttaa varusteenne poikani Erronin haltuun. Hän vie ne varastohuoneeeseen"
Suuri ja leveäharteinen nuorukainen, isänsä täydellinen vastakohta, otti haltuunsa matkalaisten aseet ja muut varusteet ja lähti kiikuttamaan niitä säilöön.
"Kaupunginjohtaja haluaa puhua kanssanne heti huomenissa. Mutta nyt, saanen johdattaa teidät huoneisiinne", Majatalon isäntä poimi käteensä lyhdyn ja lähi johdattamaan kaksikkoa yläkertaan. Lyhyen käytävän kummallakin puolella oli viisi ovea. Majatalon isäntä poimi vyöltään avainnipun ja avasi kaksi vierekkäistä huoneenovea, joiden yläpuolelle oli kiinnitetty raudasta muotoillut numerot kaksi ja kolme.
"Saathan varmasti haarniskan pois päältäsi omin avuin, Arren. Meinaan vaan, että tuossa tinapurkissa olisi aika epämiellyttävää nukkua"
"Olenhan minä pärjännyt aina ennenkin. Kyllähän sinun se pitäisi tietää"
"Aivan aivan. Varmistin vain. Hyvää yötä Arren"
"Hyvää yötä Vail"
He menivät huoneisiinsa. Majatalon isäntä lukitsi huoneiden ovet heidän perässään. Oli ihan yleinen käytäntö kaikkialla valtakunnassa, että matkalaiset lukittiin huoneisiinsa yöksi. Se palveli paitsi yöpyjän omaa turvallisuutta, myös majatalon. Kaikilla vierailla ei ollut ihan puhtaita jauhoja pussissaan, eikä kukaan majatalon isäntä halunnut, että mahdollinen varas tai mikä pahempaa, murhamies lähtisi yölliselle seikkailulle hänen kattonsa alla.
Vail katseli ympärilleen hämärässä pienessä huoneessa. Kapea puusänky ja siinä pellavaviltti, yöpöytä, seinässä koukku lyhdylle, sängyn alla yöastia ja katonrajassa pieni ikkuna. Hän oli niin uupunut, että rojahti sängylle ja nukahti samantien. Hän näki unta. Tarkemmin ottaen uni oli pelkkä yksittäinen unikuva. Pikimustaa savua, jonka keskeltä näkyivät marmorinvalkoiset linnunkasvot. Isot kauttaaltaan mustat silmät tuijottivat. Unikuvasta huokui sellainen uhan ja pelon tuntemus, että Vail säpsähti hereille. Hän katseli hetken ympärilleen hämärässä huoneessa. Yrittäessään nukahtaa uudestaan, hän oli kuulevinaan jotain seinän läpi viereisestä huoneesta. Huoneesta numero neljä. Vail painoi korvansa seinää vasten. Hänellä oli aina ollut todella hyvä kuulo, toisin kuin Arrenilla, jolla tuntui toisinaan olevan korvat täynnä vaikkua. Vail erotti sanoja. Hän ei kunnolla tunnistanut niitä, mutta toisella puolella olija tuntui lausuvan samoja sanoja uudestaan ja uudestaan rytmikkäästi hokien.
-Saattoiko olla...?, Vail ajatteli, -Kyllä se oli. Joku viereisessä huoneessa lausui loitsua.
Raivokas päättäväisyys hulmahti Vailin sisällä. Jotain oli tehtävä. Oli vain yksi pulma. Hänen pitäisi ensinnäkin päästä ulos omasta huoneestaan. Vailin käsi hakeutui vyöllä roikkuvalle puiselle ristille. Se oli aina hänen mukanaan, eikä hän koskaan luovuttanut sitä kenellekkään. Risti oli enemmän kuin päällepäin näytti. Käsi tarttui pystypuun yläosaan ja veti tupestaan ulos pienen ovelasti naamioidun tikarin. Sen terä oli miltei neulamaisen kapea. Vail hiipi oven luokse. Hän työnsi tikarin terän avaimen reikään ja alkoi tiirikoida lukkoa. Hän oli kerran ystävystynyt erään varkaan kanssa, joka oli tullut tunnustamaan hänelle syntinsä. Mies oli ollut niin kiitollinen omatunnontuskiensa helpottamisesta, että oli välttämättä halunnut tarjota jonkinlaisen vastapalveluksen. Vail oli keksinyt pyytää tätä opettamaan hänet tiirikoimaan lukkoja. Eittämättä vähän erikoinen taito papille, mutta Vail oli ajatellut, että turha olla liian nuuka, sillä ikinä ei tiennyt mitä sattuisi tarvitsemaan. Ei kulunut kauaakaan kun lukko jo naksahti auki. Vail avasi oven varovasti ja astui käytävälle. Hän oli jo aikeissa mennä herättämään majatalon isännän, mutta sankarimainen tarve hoitaa asia itse valtasi hänet. Sitä paitsi, tuskin koko kylästä Arrenia lukuunottamatta löytyisi ketään, jolla oli hänen veroisensa valmiudet käsitellä noitia ja velhoja. Hän oli kuitenkin lukenut paljon niistä kertovaa kirjallisuutta ja kerran jopa kohdannut oikean velhon ja surmannut tämän varsijousella. Hiljaa hiipien Vail eteni viereiselle ovelle. Varmoin ja hyvin varovaisin liikkein hän tiirikoi sen lukon auki ja raotti ovea. Ei reaktiota, loitsunlausunta jatkui. Vail ujuttautui huoneeseen. Häneen selin istui lattialla risti-istunnassa nainen, jolla oli pitkät tummanruskeat hiukset. Tämän kädet olivat kohotettuna pään yläpuolelle. Toisessa kädessä oli lyhyt metallinen taikasauva, toinen käsi oli nyrkissä lukuunottamatta suoraksi ojennettua etusormea. Sauvan ja sormen päät koskettivat toisiaan ja niiden välillä rätisi pieniä sähköisiä kipinöitä.
"Sugo fulmeri. Sugo fulmeri...", nainen toisteli.
Vail hiipi varovasti eteenpäin. Nopeasti ja hiljaa kuin varjo hän ujutti tikarin terän naisen kurkulle.
"Joudut oikeuden eteen, noita", Vail kuiskasi kylmästi.
Nainen henkäisi säikähtäneesti, mutta sanoi sitten varmalla ja rauhallisella äänellä.
"Olet varmaankin soturipappi Vail. Hauska tutustua. Minun nimeni on Meia"
"Mistä tiedät nimeni?", Vail tivasi.
"Kaupunginjohtajalta. Keskustelin hänen kanssaan tänään. Hän minut tänne on kutsunut, samasta syystä kuin teidätkin. Pimeät voimat ovat kerääntymässä lähistöllä. Tehtävämme on selvittää miksi ja mitä ne ovat. Piditpä siitä tai et, me kaksi olemme samalla puolella. Ymmärrän epäluulosi, mutta emme me kaikki ole mitään paholaisen kätyreitä"
Vail mietti seuraavaa siirtoaan. Yksi pieni käden liike ja maailmassa olisi yksi noita vähemmän. Toisaalta jokin sai hänet luottamaan siihen, että nainen puhui totta vaikka ääni hänen päässään varoitteli noitien yli-inhimillisestä valehtelu- ja manipulointikyvystä. Varovasti hän veti tikarin pois noidan kaulalta, peläten saavansa katua päätöstään katkerasti.
Noita nousi seisomaan ja kääntyi Vailiin päin. Vail hätkähti. Kauniskasvoinen nuori tyttö. Häntä ehkä pari vuotta nuorempi. Tyttö hymyili hänelle ilkikurisesti. Hetken he vain katselivat arvioiden toisiaan.
"Nähdään taas huomenna urhea soturi", tyttö sanoi hieman leikillisen pilkallisesti Vailin kääntyessä lähteäkseen. Vail tuhahti ja käveli ovelle, mutta kääntyi vielä ja totesi.
"En pitäisi viisaana leikkiä voimilla, joita et välttämättä hallitse"
"Rauhoitu. Tiedän mitä teen. En aio kutsua henkiolentoja tai tehdä mitään muutakaan edesvastuutonta. Latasin vain salamasauvaani siirtämällä siihen kehossani virtaavaa energiaa"
"Vai niin", Vail totesi, astui ulos huoneesta ja sulki oven perässään.
"Vai että hyvä noita. Kaikkea sitä", Hän mutisi hiljaa itsekseen astuessaan omaan huoneeseensa.
Seuraavana päivänä Vail ja Arren istuivat kaupunginjohtajan pitkän tammipöydän ääressä. Vailia vastapäätä istui Meia, jota hän välillä mulkoili tympääntyneesti. Kaupunginjohtaja, kaljupäinen mies jolla oli vihreä hopekirjailuin koristeltu tunika, istui pöydän päässä. Lisäksi pöydän ääressä istui muitakin. Tämä ryhmä oli koottu kasaan valtakunnan parhaimmistoa edustavista taistelijoista. Oli kaksi jousiampujaa: Amana, metsästäjä joka oli moninkertainen valtakunnallisten jousiammuntakisojen mestari, sekä Teor, kuninkaallisen jousiampujakaartin jäsen. Oli Stefanos ja Boris, kumpikin kuninkaankaartin ritareita. Sitten oli vielä Marach, maineikas ulkomainen soturi, joka oli saapunut Euraniaan kaukaa itäisistä maista hakemaan seikkailua.
"Hyvät naiset ja herrat", Kaupunginjohtaja aloitti, "Olen hyvin iloinen, että te kaikki pääsitte tänne sovittuun päivämäärään mennessä. Kuten jo kirjeissäni kerroin, Varnelian läheisyydessä sijaitsevassa Harmaalehdon metsässä on tehty huolestuttavia silminnäkijähavaintoja. Moni kyläläinen väittää nähneensä noitien ja velhojen kokoontuvan metsässä. Hurjimpien huhujen mukaan itse Kuurataikuri liikuskelisi näillä seuduilla"
Kaikki pöydässä olijat vakavoituivat heti nimen kuullessaan. Jopa Marach oli perillä Kuurataikurista. Tämä oli koko valtakunnan mahtavin ja pelätyin velho, vaikka kukaan ei edes tiennyt hänen oikeaa nimeään.
"Teidän tehtävänne on mennä Harmaalehtoon ja selvittää mitä siellä oikein tapahtuu. Jos esimerkiksi saisitte vangittua noidan tai velhon voisimme kaivaa hänestä tietoja siitä, mitä heillä oikein on mielessään. Jotakin uhkaavaa ja pelottavaa sen on joka tapauksessa pakko olla. Noidat ja velhot eivät näet yleensä kokoonnu näin sankoin joukoin huvin vuoksi. He kun eivät tyypillisesti siedä kovin hyvin toistensa seuraa. Kukin näet haluaa olla mahtavin ja kadehtii muita herkeämättä. Se onkin meidän onnemme, sillä suuri joukko loihtijoita on melkein lyömätön vihollinen. Tehtävä on erittäin vaarallinen, mutta luotan kykyihinne vakaasti. Lähdette aamun koitteessa. Kysyttävää?"
Joukkio pudisteli päitään.
Illan tultua seikkailijajoukko istui pöydän ääressä Varnelian tunnetuimmassa kapakassa, Janoisessa varsassa. Olutkolpakoiden ääressä oli luontevaa tutustua paremmin tuleviin matkakumppaneihin.
"Hyh. Tämä on etovan makuista", Meia irvisti hörpättyään olutta.
Amana laski kätensä Meian olkapäälle.
"Taistele loppuun asti pikkuinen. Älä anna noille irvileuoille mitään tekosyytä väittää, ettei naisista ole sotureiksi"
Meia ei sanonut mitään, tuijotti vain nyrpeänä tuoppiaan. Amana sen sijaan tyhjensi loput omasta tuopistaan kertaheitolla. Boris ja Stefanos hurrasivat ja taputtivat käsiään. Amana todellakin oli melkoinen soturinainen. Sen huomasi jo hänen pelkästä ulkoisesta olemuksestaan. Jäntevä lihaksikas vartalo ja silmissä palava katse joka haastoi jokaisen joka uskaltautui asettua poikkiteloin. Hänen ruskeat keskipituiset hiuksensa oli sidottu poninhännälle.
Ilta kului keskustelun ja naurunremahdusten merkeissä. Eniten puheenvuoro oli Marachilla, jolla riitti jännittäviä tarinoita kerrottavaksi kaukaisista idän maista. Loputtomista hiekka-aavikoista ja niillä vaeltavista omituisista olennoista, sekä unenomaisen ihmeellisistä palatseista. Muut kuuntelivat ihmeissään ja korva tarkkana, sillä Marach oli kaiken lisäksi loistava tarinankertoja. Kaikki tuntuivat viihtyvän, paitsi yksi. Teor istui hieman muusta joukosta erillään, nyrpeänä, sanomatta sanaakaan.
"Hei aselajitoveri. Miksi noin hapan ilme. Elämä on jännittävää ja mielenkiintoista. Kerrohan sinäkin jokin tarina", Amana maanitteli
"Elämä on kärsimystä. Sitä paitsi, en ole juttutuulella", Teor murahti, joi kolpakkonsa tyhjäksi, nousi pöydästä ja poistui.
"Mikäs hänen on?", Amana ihmetteli.
"Teor on...noh hän on suhtautunut kylmäkiskoisesti kaikkeen siitä lähtien kun rutto vei häneltä vaimon ja esikoispojan", Boris selitti.
"Ai. Ymmärrän"
Illanvietto jatkui.
"Vielä ainakin yksi kierros. Minä tarjoan", Boris julisti
"Minulle taitaa riittää tämä", Vail totesi
"Äläs nyt. Kyllä hengenmieskin voi vielä vähän kolpakkoa kallistaa. Ei Herra taivaassa siitä ota nokkiinsa", Stefanos naurahti ja läimäytti Vailia toverillisesti olalle.
"Haluan silti mielummin lähteä matkaan täysissä ruumiin ja sielun voimissa", Vail vastasi, toivotti pöydässä olijoille hyvää yötä ja poistui. Hän astui ulos hämärään ja lähti kävelemään kohti majataloa. Pian hän kuuli takaansa askeleita. Meia kiiruhti hänen rinnalleen.
"Miksi seuraat minua?"
"En minäkään enää viihtynyt siellä. Miksi olet töykeä?"
"Onhan se toisaalta hyvä, ettet liikuskele täällä tähän aikaan yksinäsi. Kaikenlaisia hämäräperäisiä hiiviskelijöitä voi tulla vastaan"
"Usko pois. Jos joku erehtyisi käymään minuun käsiksi, hän saisi kokea elämänsä yllätyksen. Ja muistaisi sen kyllä lopun ikäänsä, mikäli nyt ylipäätänsä sattuisi selviämään hengissä"
He kulkivat lopun matkaa hiljaisuuden vallitessa. Majatalon aulassa isäntä tervehti heitä hiljaa ja lähti avaamaan heille huoneiden ovia.
"Hyvää yötä Vail", Meia sanoi.
"Hyvää yötä", Vail mutisi ja astui huoneeseensa.
Vail näki samaa pimeäntäyteistä unta kuin edellisenäkin yönä. Mustaa savua. Valkoinen nokka, mustat isot silmät. Pelottava unikuva piti häntä otteessaan kuin petoeläimen kynnet. Sitten yllättäen pehmeä nuoren naisen ääni lävisti unen.
"Herää Vail. Herää."
Vail heräsi hätkähtäen.
"Meia mitä pirua teet täällä, mene pois", Vail sopersi unisena.
"Nimeni on kylläkin Caera", ääni sanoi.
Vailin katse tarkentui. Hänen edessään seisoi vitivalkoiseen kaapuun pukeutunut vaaleahiuksinen tyttö. Tämä olisi näyttänyt ihan tavalliselta tytöltä, ellei olisi hohtanut valkeaa valoa ja jollei tämän selässä olisi ollut isoja valkoisia linnunsiipiä. Vail tuijotti ihmeissään.
"Minut lähetettiin avuksesi. Suuri pahuus on nousemassa. Luoja tietää, että olet viisas ja rohkea. Tulet pian tarvitsemaan näitä ominaisuuksia enemmän kuin koskaan. Odotan sinua alhaalla", sen sanottuaan enkeli katosi. Vail pomppasi nopeasti ylös sängystä ja pukeutui. Hän harppasi ovelle ja koetti kahvaa. Ovi aukesi.
Vail hiipi alas portaita. Caera seisoi aulassa odottamassa häntä. Majatalon isäntä kuorsasi pää nojaten vasten vastaanottotiskiä. Vail vilkaisi nukkuvaa isäntää.
"Sinäkö hänet sait nukahtamaan?", hän kysyi Caeralta
Enkeli nyökkäsi ja sanoi, "Siihen ei paljoa vaadittu"
Caera johdatti hänet varastohuoneen luokse ja tarttui ovenkahvaan. Lukko naksahti auki.
"Ota miekkasi"
Vail lähti tutkimaan katseellaan puisia hyllytasoja. Hän huomasi, että Arrenin haarniska oli nyt varastossa. Viime illan jäljiltä tämän ainakin oli täytynyt tarvita apua sen riisumisessa. Hetken etsittyään hän löysi miekkansa. Kääntyessään vilkaisemaan Caeraa hän näki, että tämä oli kerännyt käsivarsilleen Arrenin miekan, kilven ja haarniskan.
"Saatko varmasti kannettua nuo?", Vail kysyi ajattelematta asiaa sen pidemmälle.
Caera vilkaisi häneen ja purskahti nauruun.
"Minä vallan luhistun näiden alle", hän hihitti hyväntuulisen sarkastisesti.
"Aivan anteeksi, tyhmä kysymys", Vail änkytti.
"Näitä sattuu. Huolehtemisesi on liikuttavaa, mutta nämä ovat minulle höyhenen keveitä", enkeli hymyili hänelle.
"Minne edes olemme viemässä näitä?"
"Kirkko on ihan tässä lähellä. Tule"
Astuttuaan ulos majatalosta erikoinen kaksikko kulki pitkin hiljaisia katuja kohti kirkkoa. Yksi yksittäinen vastaantulija tallusteli pitkin katuja. Caera kietoi siipensä sylissään kantamien varusteiden ympärille ja katosi.
"Mihin sinä menit?", Vail kuiskasi hätääntyneesti.
"Rauhoitu, olen tässä edelleen", kuului ääni hänen vierestään.
Vail jatkoi matkaa, Caeran kulkiessa näkymättömänä hänen vierellään. He saapuivat pienehkön kivikirkon ovelle ja Vail työnsi puisen kaksoisoven toista puoliskoa. Se avautui narahtaen. Suntio nukkui pienessä aulassa puisella jakkaralla. Sisällä kirkossa Caera ilmestyi taas näkyviin.
"Aseta miekkasi alttarille", Hän sanoi.
Kävellessään alttaria kohti Vail katseli ympärilleen siinä hennossa valonkajossa, joka Caerasta säteili. Kirkko oli pienehkö ja koruton, melkein karun oloinen, mutta silti jollain tavalla kotoisa. Yksi harvoista koristeellisista yksityiskohdista oli päätyseinässä oleva suuri pyöreä ikkuna, jota koristi kaunis lasimaalaus ristin päällä istuvasta kyyhkysestä orjantappuraköynnösten ympäröimänä. Vail ja Caera laskivat varusteet tyhjälle alttaripöydälle.
"Nyt ne pitää siunata", Caera sanoi, "Sulje silmäsi ja tartu käsiini"
Vail sulki silmänsä ja tarttui Caeran käsiin. Ne olivat pehmeät ja lämpimät. Caera ohjasi heidän kämmenensä varustekasan päälle. Vail mietti miten hänen nyt oikein pitäisi toimia. Sitten hän vain alkoi lausumaan:
"Herra siunaa nämä varusteet niin, että ne suojaavat meitä, meidän palvellessamme pyhää tarkoitustasi"
Caera alkoi hohtaa kirkkaasti. Niin kirkaasti, että Vael meinasi häikäistyä suljettujen luomiensakin lävitse. Sitten hohde sammui. Vael avasi silmänsä.
"Toimiko se?"
"Ota miekkasi ja survaise se lattiaan", Caera virkkoi.
Vail otti miekkansa, veti sen tupesta ja löi kärki edellä kivilattiaan. Miekka upposi kiveen kuin pehmeään mutaiseen maahan. Kivilaattaan ilmestyi halkeamia. Hämmästyneenä Vael kiskaisi miekan irti lattiasta. Terässä ei ollut naarmuakaan.
"Minun pitää nyt mennä, mutta valvon matkaasi", Caera sanoi.
Hän heilautti siipiään ja nousi ilmaan. Sitten hän muuttui ensin läpikuultavaksi ja lopulta katosi. Tovin Vail vain seisoi tuijottamassa eteensä häkeltyneenä tapahtuneesta. Sitten hän tajusi, että hänen pitäisi yksin rahdata kaikki varusteet takaisin.
"Lisä kantoapu olisi kyllä kelvannut", Hän mutisi itsekseen.
Varnelian portille saapui yksinäinen harmaakaapuinen kulkija. Hän koputti suureen tammiseen kaksoisoveen. Vartija avasi kurkistusluukun.
"Kuka olet ja millä asialla liikut", vartija kysyi.
"Olen vain muuan kiertelevä muusikko", muukalainen vastasi.
Ennen kuin vartija ehti sanoa mitään, hän oli nostanut huulilleen hopeisen nokkahuilun. Kirkas korkea sävel halkoi ilmaa ja huilun päästä suihkusi valkoista höyryä vartijan kasvoille. Tämä kaatui kuolleena maahan kasvot jäätyneenä kalpeaksi hämmästyneeksi naamioksi. Huilun soitto jatkui ja valkoista savua tuprusi kaksoisovien välistä. Huilunsoittaja potkaisi ovea ja hauraaksi jäätynyt salpalauta räsähti poikki. Astuessaan sisään kaupunkiin, muukalainen riisui huppunsa. Miehellä oli kalpea iho, vaaleansiniset silmät ja lumivalkoiset hiukset.
"Hyvää aamuyötä Varnelia", Kuurataikuri naurahti itsekseen.
