Mielelläni kuulisin rakentavaa palautetta jos vaikka on jotain logiikkavirheitä, tarina on tylsä, junnaa paikallaan, hahmot eivät ole uskottavia, dialogi toimii vain infodumppina jne. Edelleen jatkan kirjoittelua täällä taustalla ja heitän uudempaa versiota aika ajoin kun on selkeää edistymistä tarinan puolesta tapahtunut, yritän tästä huolimatta ottaa palautteet huomioon ja korjailla tarinaa niiden perusteella :)
----
Kävelen tyhjää kristallikäytävää pitkin. Vuoropäivin ajatukseni kiusaavat minua tai jättävät minut täydelliseen tyhjiöön niin, että itsekin tunnen olevani ontto sisältä. En ymmärrä mikä on niin huonosti että pitää olla allapäin joka päivä. Ei tämä aina ole ollut tälläistä. Jokunen miljardi vuosi sitten saatoin jopa hymyillä puolet päivästä. Piti olla niin vakavaa poikaa, että otetaan kunnioituksella vastaan. Mitä tuollainen nuori sielu muka mistään mitään tietää? Niin ne kiusoittelivat ja naureskelivat selkäni takana, tietämättä että olin heitä miljardeja vuosia edellä hyvemittarilla. No, kunnioitukseni olen sittemmin jo ansainnutkin. Enää eivät uskalla katsoa edes silmiin kun livun tummanpuhuvasti heidän ohitseen.
Tulen avaraan lasiseen solmukohtaan, jonka läpi kaikkien on kuljettava päästäkseen mihinkään. Keskuksen kymmenet siivet yhdistyvät tässä. Aukea on aina tupaten täynnä sieluja. Niitä, joilla on olevinaan todella kiire jonnekin, ja niitä, joilla on kaikki maailman aika käytettävissään muiden kanssa jutusteluun. Ehkä osalla onkin oikeasti kiire seuraavalle tehtävälle, mistä minä tiedän. En ole tiennyt enää sen jälkeen kun luovutin asiasta tietämisvelvollisuuden Sinille [sihteeriköllemme, joka pitää huolen siitä, että sielut saapuvat ja lähtevät ajallaan].
”Ai itse herra kuolema on päättänyt ilmaantua paikalle, päivää.” Sin naljailee minulle kun saavun hänen täsmälleen 360 astetta pyöreän palvelutiskinsä ääreen. Murahdan hänelle takaisin kun en keksi mitään kaunista sanottavaa.
”Mikäs sinut on saanut nousemaan tänne sivistyksen keskelle? Onko kuun asento oikea, vai mikä?” Sin jatkaa hermojeni koettelua ja tuijottaa minua tutkivasti ammottavilla aukoillaan siinä missä ihmisillä olisi silmät. Tuijotan häntä kireästi takaisin. Sisukas sielu, kun ei ymmärrä antaa periksi.
”Tarvitsen pienen palveluksen, Sin.” Hän vain jatkaa tuijottamistaan odottaen että jatkan. Katse on naulittu puolestaan minun silmäaukkoihini. Niihin, joihin niin kovasti toivoisin jotakin täytettä.
”Haluan, että kerrot minulle mitä olet kuullut ulkomaailman tapahtumista viime aikoina. Tiedän, että salaa kuuntelet puskaradiota vaikket oikeasti haluaisikaan.” Harkitsen hetken kannattaako minun jatkaa, mutta otan tämän mahdollisuuden. ”Tai sitten lähetät minut alas.” Sinin ilme kirenee entisestään. Tiedämme kumpikin, että minun saattamiseni uudelle tehtävälle kaikkien näiden miljardien vuosien jälkeen ei ole hyvä idea.
”Mutta, emmekö puhuneet tämän selväksi jo? Et voi poistua sielukeskuksesta, koska tarvitsemme sinua täällä. Katso näitä sieluja. He hukkaisivat suuntansa sillä samalla sekunnilla kun sinä laskeudut seuraavaksi 80 vuodeksi maanpinnalle.” Sin huiskaisee kädellään turhautuneesti laajassa kaaressa demonstroidakseen sekä suuntansa kadottavien sielujen määrää että sitä maksimaalista ärsyynnystä, joka kaaoksen kontrolloimisessa saavutetaan hyvinkin nopeasti. Olimme hetken verran täsmälleen samalla sivulla.
”Kyllä, enkä tarkoittanutkaan ihan tavallista tehtävää. Haluan, että nouset johtoon siksi ajaksi, jonka olen poissa. Olen katsellut työskentelyäsi kauempaa, tiedän että pystyt tähän.” Valehtelen. Toivon, ettei hän huomaa. En ikipäivänä laittaisi Siniä johtoon ennen kuin hän on oppinut ainakin ystävällisyyden, kärsivällisyyden ja luottamuksen hyveet. Mutta juuri nyt minulla ei ole muita vaihtoehtoja. Lisäksi olen ollut huomaavinani miten kiihkeästi Sin tavoittelee aina vain isompaa haastetta, kuin narkkari astetta isompaa annosta kun edellinen on lakannut antamasta kiksejä. Hän haluaa juuri tätä, ja käytän sitä häikäilemättömästi hyväkseni.
Sin näyttää imarrellulta. Suunnitelmani saattaa sittenkin toteutua.
”Kerro lisää siitä suunnittelemastasi missiosta?” Hän kysyy ja järjestelee papereitaan entistä tärkeämmän näköisenä.
”Tiedät varmaan, että on toinenkin syy, minkä takia en voi poistua tästä glitteriluolasta.” Sin katsoo minua tutkaillen. Nostan käteni ranteista ristiin kaulalleni kuin aikoisin kuristaa itseni. Olen sidottu sielukeskuksen kohtaloon kuin koira talonnurkkaansa, ja voin sieluni silmin nähdä kuvitteellisen, raskaan kettingin johtavan luotani vilkkaan aukean poikki takaisin sinne mistä raahauduin tähän: sielukeskuksen sydämestä.
”Ei. En halua myydä koko loppuelämääni, että sinä saisit vähän seikkailla.” Sin palaa takaisin periksiantamattomaan ilmeeseensä.
”En puhunutkaan loppuelämästä vain vaan siitä ajasta, jonka olen poissa.”
”Kauanko aiot olla poissa?” Sin tivaa minulta tarkkaa vastausta. Päätän antaa hänelle ajan, jossa hän ehtisi koukuttua valtaansa ja unohtaa sopimuksemme.
”Yhden miljardin.”
“Ei käy. Aloita tinkiminen sadasta vuodesta.” Sin vastaa nopeasti ja jämäkästi. Tiedän, mitä peliä Sin pelaa. Hän pistää kovan kovaa vastaan. En ole itseasiassa edes varma paljonko aikaa missioni suorittamiseen menee tarkalleen. Jokin menee aina pieleen, ja en voi ottaa liian isoa riskiä ajan loppumisesta kesken, kun koko sielukeskuksen tulevaisuus rippuu siitä, onnistunko suunnitelmassani. Jos kertoisin tämän Sinille, voin olla varma että keskus ajautuu kaaoksen partaalle jo ennen kuin olen ehtinyt ottaa askeltakaan.
”Yksi hyväkuntoisen terveen ihmisen elämä?”
”Miehen, yksi hyväkuntoisen ja terveen miehen elämä.” Aikani näyttää olevan todella kortilla. Vaikka ihmisen elinikä onkin pitkittynyt parilla hassulla vuosikymmenellä, en ole edelleenkään vakuuttunut siitä että selviän näin lyhyessä ajassa. Jos nyt kuitenkin tingin, Sin tinkii lisää testatakseen rajojani ja missioni tärkeyttä. Hän pelaa kieroa peliä ja aina kovilla panoksilla. Kaikki tai ei mitään.
”Sovittu.”
Käännyn ympäri palatakseni keskuksen sydämeen. Koko aulan väki tuntuu supattavan ja vilkuilevan minua. Olen huudahtamassa heille jo, eivätkö ole ennen nähneet näin vanhaa sielua, mutta aikeeni lopahtaa kuin lehmän häntä.
”Oletteko Zed?” joku kysyy vierestäni. Siinä on äänestään päätellen nuori sielu, joka ei näytä kunnolla edes ymmärtävän kenelle tosiasiassa puhuu. En edes vilkaise hänen suuntaansa. Sin tirskahtaa tyttömäisen ivallisesti usvaisen olemukseni takana, ja minä vannon itsekseni, että kostan jokaisen tälläisen hetken hänelle heti kun saan tilaisuuden.
”Miten voin auttaa?” Sin lirkuttelee ärsyttävän iloisesti tälle nuorelle sielulle, joka puolestaan kysyy mistä voi löytää Zedin, koska hänellä on yllättäen minulle tärkeää asiaa.
”Zed? Tämä on sinulle.”
”Selitä asiasi matkalla, minulla on jotain mikä pitää tehdä.” Nuori sielu lähtee seuraamaan minua kun livumme verkkaisesti aukea poikki kohti sitä siipeä, missä kuvitteellisten kahleideni toinen pää on.
[Mitä asiaa nuorelle sielulla on Zedille? Luo jännite ja syy lukijalle lukea seuraava kappale]
Sielukeskuksen sydän muodostuu jättiläismäisistä kristallipaloista, jotka on aseteltu lotuksen kukan muotoon. Ahtaudun näiden palojen keskelle niiden tiukkaan syleilyyn, ja tuijotan sumeaa heijastustani, joka näyttää toistavan itseään ikuisesti kristallipalan tasaiseksi hiotusta sadasosasta parin nyrkin mitan päässä nenästäni. Savumainen olemukseni katoaa nopeasti toisteeseen itsestään, kunnes jäljellä on vain sinertävää sumua. Vajoan transsimaiseen tilaan, ja ajantajuni katoaa siinä samassa. Eikä sen niin väliä, onhan minulla hiukan vajaa vuosisata aikaa.
Ensimmäisenä mieleeni pompsahtaa peräjälkeen elämieni rakkaudet. Ne lukuisat kauniit vaimot, jotka kaikki omalla tavallaan opettivat minulle jotain uutta. (Käy läpi mitä kaikkea oppi heiltä.)
Sitten lapset, ja näiden jälkeen lapsenlapset. (Käy läpi mitä kaikkea oppi heiltä.)
Vähitellen alan muistaa yhden huonon hetken sieltä täältä. Löin toistuvasti yhtä vaimoistani. Eräs lapsistani karkasi kotoa nuorena eikä palannut, koska ajoin hänet pois. Yksi perheistäni ajautui vararikkoon koska tuhlasin kaiken varallisuutemme. Miten olen voinut joskus olla näin typerä ja julma? Sumu, jossa istun, synkkenee asteittain jokaisen synkän muiston myötä.
Takerrun aina vain seuraavaan ja seuraavaan hyvään muistoon, kuin hyppelisin liaanilta toiselle hengenhädässä, sitä mukaa kuin muistoni korrupoituvat. Mitä tapahtuu? Aiheutanko minä tämän? Anna muistojeni olla! Ei, en halua muistaa tätä! Ei siinä käynyt noin!
Käteni menevät nyrkkiin kun otan tukea kristalliseinistä samalla niitä pois työntäen. Minua ahdistaa olla tässä. On pakko jatkaa - en ole päässyt vielä tarpeeksi pitkälle. Nieleskelen usein ja hengitän nopeasti. Tuntuu kuin hengittäisin omaa savumaista olemustani. Haluan pois.
[lue lista hyveistä ja lisää tähän millainen on ollut - vastakohtia, joista on oppinut kultaisen keskitien]. -> Mustumisen seuraukset
Ja sitten näen hänet. Kaiken sumun keskellä näyssäni seisoo se sama nuori sielu, jonka juuri tapasin. Miten näin kaukaisissa muistoissa voi olla joku, jonka juuri tapasin? Sitten se välähtää minulle pahaenteisesti kuin salama myrskyisenä yönä. Se sielu olen minä.
Mieleni rymähtää transsista liian nopeasti takaisin todellisuuteen. Jos minulla olisi oikea sydän se hakkaisi ulos rinnastani. Puolet minusta juoksee jo karkuun sielukeskuksen syrjäisimpään kolkkaan, ja puolet ei halua joutua kohtaamaan tätä mysteeristä nuorta sielua heti näiden ympäröivien kristallien ulkopuolella. Päässä pyörii enkä saa ajatuksista otetta.
”No, onko sinulla nyt aikaa kuunnella minua?” Sielu on kumartunut kurkkaamaan kristallien välistä minua kysyvällä ilmeellä.
”On. Anna tulla. Kerro ensin kuka olet.”
”Nimeni on XXX (nimeä vailla), ja olen ensimmäistä kertaa täällä. Joku tuli kuolinvuoteelleni ja kehoitti minua etsimään joku Zed-niminen sieltä mihin päädyn. Voitko kertoa minulle missä olen? Onko tämä taivas?”
”Selvä. Ei, tämä ei ole taivas. Tämä on sielukeskus ja minä olin paikan haltija. Nyt vastuu on siirtynyt Sinille, hänet tapasitkin jo.”
”Okei, mikä on sielukeskus? Miksi ihmiset puhuvat vain taivaasta ja helvetistä mutta eivät mainitse tätä?”
”Mikään sielu ei voi selvitä takaisin sinne mistä on tullut siirtymävaiheessa eli kun ovat jo tavanneet Sinin. Siksi ihmisten tarinoissa ei tunneta tätä paikkaa. Sielukeskus itsessään ei jää muistiin, mutta intuitioon jää tieto siitä, että jonnekin mennään kuoleman jälkeen. Tänne tulevat kaikki sielut. Se maailma, josta tulit, ei ole ainoa mistä sielut saapuvat. Sielukeskus on siis toisinsanoen universumien yhteinen. Jokaiselle on täällä tietyssä mielessä paikkansa, eläimet saapuvat eri paikkaan kuin sivistyneemmät olennot kaaoksen välttämiseksi. Jokainen sielu kulkee Sinin kautta sekä tullessa että lähtiessä.”
”Mitä tarkoitat, lähtiessä?”
”Jatkaessa eteenpäin, päästessään seuraavaan ruumiiseen. Emme vain vaeltele täällä vailla päämäärää, vaan jokaiselle on määrätty seuraava ruumis johon heidän pitää ehtiä ajoissa, ikäänkuin seuraava tehtävä. Minua kiinnostaa tietää miten pitkällä hyveissä olet. Tule, testaan sinut.”
”Hyveissä? Testaat?? En tiennyt saapuvani jonnekin laitokseen.”
