Neljäs luku
Husa ja Samuel odottivat Adalayta seuraavana aamuna, kun hän vapisevin käsin ja tärisevin jaloin yritti hoippua ulos jurtan hämärästä liian kirkkaaseen päivänpaisteeseen. Jos edellinen ilta oli ollutkin hänen elämänsä parhain, oli tämä uusi aamu varmasti hänen elämänsä kamalin. Adalay oli varma siitä, mikäli laittaisi päänsä Ríyddarin kavion alle ja pyytäisi oria polkaisemaan, tuntusi se silti kivuttomammalta kuin se kumea jyske ja kohina, jota hän tunsi päänsä sisällä yrittäessään katsoa tasangolla odottavia miehiä. Hän ei edes yrittänyt ojentaa heille kättään tervehdykseksi, vaan horjui Husan luo ja otti miehen pitelemän juomaleilin nauravan miehen käsistä.
"Terve itsellesi", tietäjä hymähti ja taputti lohduttavasti tytön selkää tämän juodessa ahnaasti sameaa vettä. Edellisillan karvas maku kummitteli edelleen hänen suussaan ja hän halusi pian hälventää päästään myös jurtan voimakastuoksuisen savun haamut. "Millainen on vointisi?"
"Ei kehumista", Adalay kuiskasi ja ojensi leilin takaisin miehelle vilkaisten Samuelia, joka näytti siltä, miltä hänestä tuntui: Mies oli kalpea ja heilui paikoillaan pidellen itseään pystyssä Ríyddarin ohjasten avulla. Paikoin näytti siltä, että vaalea mies meinaisi oksentaa, mutta sitten tämä sai kuitenkin itsensä kasaan, ryhdistäytyi ja räpytteli silmiään hieroen hikisiä, sairaalloisia kasvojaan.
"Kylässä odotetaan teitä", Husa sanoi huvittuneena ja auttoi Adalayn nousemaan ratsunsa selkään. "Ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, haluaa herra palata mahdollisimman pian metsämaahan lordi Tomenin nuorikko mukanaan?" Jälkimmäiset sanat tietäjä osoitti päätään apeana pudistavalle Samuelille, joka lannistuneena pikemminkin repi kuin talutti hevosta mukaansa kohti kylää.
Adalay yritti löytää kunnollista asentoa istua ratsunsa selässä, mutta minne päin tahansa hän painoaan laski, jäyti ja kivisti silti edellisillan hetki henkien kanssa hänen alavatsassaan ja haaravälissään. Herättyään hän oli löytänyt taljoilta verta ja tiennyt ettei se ollut hänen kiertoonsa liittyvää. Seistessä ja liikkuessa kipu ei tuntunut, mutta nyt joutuessaan istumaan keinahtelevan hevosen selässä... Polvillaan puristaen Adalay yritti olla istumatta koko painollaan Ríyddarin leveässä selässä ja laski painoa enemmän takapuolelleen, muttei jaksanut olla siinä kauaa, vaan vääntyili ja kiemurteli edelleen. Kerran Husa kääntyi katsomaan häntä kuin aikeissaan kysyä jotain, mutta sitten heidän katseensa kohtasivat ja mies napsautti suunsa kiinni. Kasvot ilmeettöminä tämä kääntyi jatkamaan kulkuaan hoippuroivan Samuelin vierellä jättäen Adalayn istumaan tuskaisena hevosen kovan ja korkean sään päälle.
Huultaan purren Adalay nieli kipunsa ja yritti pysyä hidasta käyntiä kulkevan hevosen selässä. Katseensa hän piti visusti edessään, muttei silti saattanut välttyä näkemästä niitä neljää kertaa, jona Samuel tyhjensi vatsansa tasangolle. Pistävä vatsahappojen ja ruuan haju levisi tuulen mukana saaden jopa Husan kakomaan. Päätään pudistaen tietäjä auttoi miestä eteenpäin. Pahoinvoivana Adalayn lukitsi silmänsä tietäjän niskaan, josta erottui juuri ja juuri kauluksen yläpuolella neljä verestävää naarmua, kuin kynnenjäljet.
Kylä oli toipumassa edellispäivän juhlista. Katokset jätettiin vielä paikoilleen, mutta suuri juhlapöytä ruokineen oli hävinnyt, samoin edellisyön kokon jäänteet. Vain muutama kulkija liikkui kylätiellä jurttien välissä. Häiden jälkeen katsottiin hyväksi pysyä kotona. Oli yleisessä tiedossa häiden jälkeisen aamun olevan erityisen hedelmällinen, mikäli mieli jälkikasvua.
Irvistäen Adalay liukui alas Ríyddarin selästä ja kompuroi kotijurttaan miesten tullessa perässä; Husa varmoin, tasaisin askelin, Samuel kompuroiden ja kasvojaan pidellen. Yrittäen naamioida ilmeensä tyyneksi, Adalay veti oven syrjään ja sukelsi kodin turvalliseen hämärään saaden sukulaistensa äänten ryöpyn niskaansa. He olivat pakanneet hänen vähän omaisuutensa sekä kaikki ne lahjat, joita hän oli vierailta ja heimolta saanut. Tämän lisäksi Vadof oli valinnut omakätisesti kymmenen parasta ratsuaan, jotka antaisi Adalayn mukaan viemisiksi uudelle miehelleen.
"Vaikkei häneltä tännepäin ole tullut vielä yhtään mitään", mies mutisi Husalle luullessaan, ettei Adalay kuullut. Adalay tunsi mielensä tummuvan ymmärtäessään tämän tosiseikan. Edellispäivän punainen väri oli sumentanut hänen mielensä niin, ettei tyttö ollut joutanut murehtia sellaisia. Nyt se tosiasia, ettei lordi Tomen todellakaan ollut osoittanut minkäänlaista häälahjaa tulevalle morsiamelleen tai tämän suvulle, tunki esiin kuin sieni maasta. Hän vilkaisi murheellisena isäänsä, joka tytön ilmeen huomatessaan taputti tätä rohkaisevasti olalle ja hymyili lempeästi. "Sille on varmasti syynsä, rakas lapsi. Ehkä hänen lahjansa on jotain niin suurta, ettei hän sitä kykene meille ojentamaan. Ajattele vaikkapa, jos jo ensi kesänä saamme antaa karjan laiduntaa heidän itämetsissään!"
Adalay nyökkäsi ja etsi katseellaan vanhinta sisartaan. Adalind löytyikin helposti, sillä tämä puhua pälpätti taukoamatta keikaillessaan Samuelin avustajan, Desjemin edessä. Nuorukainen näytti perin kiinnostuneelta tytöstä, ja Adalay pohti oliko edellisillan aikana tapahtunut jotain. Hänen sisarensa puolestaan nautti nuorukaisen peittelemättömästä ihailusta ja keimaili tälle ruusupuunvärisiä hiuksiaan heilautellen.
"Adalay", pysäytti äidinäiti hänet ennen kuin tyttö ehti Adalindin luo. "Sinun lähtösi hetki on käsillä. Toivomme sinulle onnea ja suojaa matkallesi." Hetken aikaa Adalay tuijotti isoäitiä ymmärtämättä mitä tämä tarkoitti, mutta tajusi sitten suvun vanhimpien naisten pitävän käsissään tummaa kangasta. Kangas osoittautui matkaviitaksi, jonka nämä olivat yhdessä kirjoneet jurtan hämärässä. Ihaillen kankaan laatua ja määrää saattoi Adalay erottaa henkien kuvat sen pinnasta: Haukan, Suden, Uuhen ja Ketun. Kääntäessään viitan toisinpäin hän löysi myös Vasikan ja Hevosen.
Kykenemättä puhumaan hän puristi paksua kangasta käsissään ja tunsi kyynelten korventavan silmiään. Nytkö se tapahtuisi? Näinkö hän jättäisi perheelleen hyvästit? Pehmeästi Vadof laski painavan kätensä hänen tärisevälle olalleen ja veti syleilyynsä: "Me saatamme sinua hetken matkaa. Kun olet valmis." Adalay hautasi päänsä isänsä paitaan ja hengitti syvään tämän hien ja hiekan tuoksua. Ajatus lähdöstä tuntui mahdottomalta.
Nikotellen hän riisti itsensä irti isänsä sylistä ja kiersi läpi jokaisen jurtan seinustalla istuvan isovanhemman halaten heitä ja vaihtaen viimeiset sanansa näiden kanssaan. Kauhu kasvoi Adalayn sisällä hänen ymmärtäessä, ettei välttämättä tulisi enää koskaan vanhuksia näkemään. Kyyneleet olivat molemmin puoleiset ja virtasivat sekä isoisien että isoäitien kasvoilla heidän halatessaan ja toivoessaan toisilleen terveyttä ja turvaa.
Hyvästeltyään kaikki vanhukset, kääntyi Adalay äitinsä ja tämän uuden vauvan puoleen halaten heitä tiukasti. Vaikkei nainen ollutkaan se, joka hänet oli aikanaan synnyttänyt, rakasti Adalay tätä kuin omaansa. Otsat toisiaan vasten painettuina ja sormet sormien lomassa he supattivat toisilleen rohkaisun sanoja, ennen kuin Samuelin pehmeä kosketus Adalayn olalla viesti lähtemisestä. Katkerasti itkien hän katsoi vielä kaikkia jurtassa olijoita, ennen kuin laahusti miehen mukana ulos kirkkaaseen aurinkoon.
Ríyddar oli varustettu matkaan. Orin selkään ei ollut lastattu kuin Adalayn oma pieni omaisuus, muut tavarat kulkivat Vadofin hevosten selissä. Desjem oli komennettu pitämään kuormahevosia paikoillaan lastauksen ajan, mutta Adalay huomasi tämän kiinnostuksen olevan jossain aivan muualla. Hitaasti väki valui ulos jurtasta ja hakeutui hevosille, jotka oli sidottu varjoon jurtan taakse.
"Ole rohkea", äidinäiti kuiskasi vielä jurtan ovelta Samuelin auttaessa Adalayn ratsaille. Tyttö nyökkäsi ja yritti hymyillä pihaan kerääntyville sukulaisilleen muiden noustessa ratsaille. Vasta Vadofin mahtikäskyn saatuaan lähti Ríyddar niin ikään liikkeelle ja Adalayn täytyi kasata niin ajatuksensa kuin ohjaksetkin. Taakseen vilkuillen hän kohotti kätensä hyvästiksi ja sai vastaansa lukuisan kämmenen, jotka kohosivat niin ikään kohti aurinkoa. Sitten hän käänsi katseensa eteenpäin ja niihin, jotka ratsastivat hänen kanssaan.
Sitä ratsastusta hän ei ikinä tulisi unohtamaan. Suru ja murhe kodin jättämisestä sekoittui jäytävään kipuun ratsailla istumisesta. Kyyneleet virtasivat niin hänen sisarten kuin veljiensäkin silmistä näiden ratsastaessa hänen ympärillään omilla hevosillaan isän, Husan ja Samuelin pitäessä kärkeä. Desjem ratsasti hännänhuippuna huolehtien hevosista, jotka oli köytetty ohjistaan toisiinsa pitkäksi jonoksi.
"Tulemme katsomaan sinua", lupasi yksi veljistä ja ojentautui silittämään Adalayn kättä. "Ja sinä tulet katsomaan meitä." Tyttö nyökkäsi ja puristi veljensä kättä tiukasti omassaan, ennen kuin antoi sen takaisin. "Sinä varmasti pidät uudesta kodista", jatkoi yksi siskoista yrittäen hymyillä rohkaisevasti. "Ei mene kuin hetki, ja olet jo kotiutunut sinne."
"Me jäämme tässä pois", lausui heidän isänsä hiljaisella äänellä keskeyttäen sisarusten hyvästit. Adalay katsoi ympärilleen säikähtäneenä: Kuinka pitkälle he olivat jo tulleet, eikä aikaa ollut kulunut tuskin ollenkaan! Kyyneleet silmissään hän kääntyi katsomaan sisaruksiaan, jotka pysähtyivät isänsä ratsun rinnalle ja katsoivat häntä takaisin yhtä kyynelsilmäisinä kuin hänkin. Yhdeksän paria käsiä pyyhki silmiään ja ojensi kämmentään kohti pilvistä taivasta vakavana harmaan hevosensa selässä istuvan miehen rinnalla. Adalay ei rohjennut katsoa isäänsä, sillä tiesi, ettei kestäisi sitä. Kädet täristen hän yritti kannustaa ratsuaan eteenpäin Samuelin ja Desjemin perään, mutta Ríyddar ei totellut. Ori ei voinut ymmärtää, miksi muut sen laumasta jäivät taakse ja sen olisi jatkettava.
"Tulehan", Samuel kuiskasi ja tarttui orin ohjaksiin kiskoen eläimen peräänsä. Kyyneleet silmissä Adalay kohotti oman kätensä ja ojensi kämmenensä kohti aurinkoa räpytellen silmiään.
"Odottakaa!" hän henkäisi ja tempoi Ríyddarin ohjakset takaisin itselleen. "Odottakaa!" Suuren epätoivon vallassa hän käänsi orin ja laukkasi takaisin perheensä luokse heittäytyen isänsä kaulaan. Mies nappasi hänet ilmasta vetäen itseään vasten välittämättä siitä, että Adalay roikkui ilmassa. "En voi jättää teitä!" tyttö sopersi ja hautasi päätään miehen vaatteisiin näkemättä mitään kyyneliltään. "En koskaan voi jättää teitä!"
Vadof rutisti nyyhkyttäen tytärtään ja laski tämän varovasti takaisin maahan. "Minä tiedän sen, lapsi, minä tiedän", mies kuiskasi pyyhkien kyyneleitään. Sitten tämä vilkaisi vierellään ratsastavaa Husaa. "Auta meitä, ystävä. Tiedän, että voit tehdä sen."
Vakavana tietäjä nyökkäsi ja kaivoi vyöllään olevasta massista rasian. Adalay värisi sen nähdessään, ja jo ennen kuin mies avasi rasian, hän tunsi kielellään punaisen värin miedon maun. Silti ajatus lohdusta tuntui paremmalta kuin sydäntä raastava murhe.
Lempeästi hiljaa hyräillen Husa murskasi puruja jälleen sormissaan ja ojensi sitten kättään ensin Adalaylle, sitten tämän isälle. Punaisen värin maun kipristellessä kielellään Adalay tunsi myös kyyneltensä kuivuvan. Tämän piti olla ilonpäivä, hän olisi lähdössä uuteen kotiinsa ja saisi nähdä tulevan miehensä ensimmäisen kerran. Rohkaistuneena hän halasi tiukasti isäänsä, joka hymyili hänelle niin ikään, ja rutisti sitten vielä hetken mielijohteesta Husaa. Tietäjä äännähti hämmästyneenä, mutta hymyili sitten hänkin Adalaylle, ennen kuin auttoi tytön takaisin ratsaille.
Ojentaen kätensä hyvästiksi Adalay tunsi tällä kertaa uteliaisuuden ja innostuksen piston sydämessään. Tästä alkaisi hänen seikkailunsa, eikä ollut vielä varmuutta, minne se hänet johtaisi. Virnistäen hän katsoi hymyilevää isäänsä ja Husaa, sekä yhdeksää sisarustaan, jotka edelleen kädet pilvien taakse väistyvää aurinkoa kohti kohotettuina toivottivat hänelle hyvää matkaa. Viimeisenä Adalay kääntyi hymyilemään rohkaisevasti Adalindille, joka silmät miltei umpeen turvonneena kuivasi kasvojaan hihaansa niiskuttaen sekä sisarensa että komean, vaalean Desjemin perään.
Pian perheen hahmot hämärtyivät häilyväisiksi kangastuksiksi tasangon kuumaan ilmaan. Adalay kohotti päättäväisenä katseensa Samueliin ja tämän apulaiseen, jotka nyökkäsivät hänelle hyväksyvästi ja lähtivät johdattamaan eteenpäin kohti metsämaata. Matala jylinä sai kuitenkin heidät pysähtymään, ennen kuin Adalay ymmärsi, mistä ääni tuli.
"Henget ovat meille suopeita", hän kuiskasi ensimmäisten pisaroiden osuessa kasvoilleen ennen kuin taivas repesi heidän yläpuolellaan. "Viimeinkin sataa!" Innosta kirkaisten hän potkaisi kantansa Ríyddarin kylkiin - katui sitä muutaman silmänräpäyksen päästä - ja innosta hihkuen sekä hän että hevonen laukkasivat pitkin tasankoa silkasta sateen aiheuttamasta riemusta Samuel perässään rientäen.
Metsämaan miesten kanssa matkustaminen ei ollut lainkaan samanlaista kuin paimenten parissa, huomasi Adalay jo ensimmäisten päivien aikana. Nämä eivät osanneet lukea tasankoa, etenkään nyt kun sade oli viimein tullut eikä näyttänyt löytävän loppua. Läpimärkinä ja viluissaan he raahautuivat eteenpäin, eikä miesten keskinäinen valitus tuntunut näkevän loppua liioin. Adalay puolestaan nautti sateesta, hengitti sitä sisäänsä ja antoi pisaroiden valua pitkin letitettyä päätään. Se oli ainoa hyvä asia, jonka hän saattoi löytää elämästään punaisen värin maun kaikottua suustaan ja musertavan surun laskeutuessa jälleen rintaansa.
Tasangon kasvattina hän ei kuitenkaan saanut antanut surun nujertaa itseään vaan säilytti toimintakykynsä, keräten vaatteillaan niin paljon vettä kuin suinkin sai mahtumaan leileihinsä sekä yritti neuvoa miehiä myös tekemään näin. Desjem pääsi asiasta jotenkuten jyvälle, mutta Samuel ei joko ymmärtänyt tai jaksanut välittää veden keräämisestä. Illan tullen mies kuitenkin valitti närkästyneenä apulaiselleen leilinsä tyhjenemistä ja sitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi juomavettä.
Adalay sääli Desjemiä. Nyt meidän matkustaessaan kolmisin hän alkoi jonkin verran ymmärtää näiden kahden välistä suhdetta, jossa nuorempi mies puhutteli vanhempaansa herrana. Nuorukainen teki kaiken, minkä Samuel suinkin vain saattoi pyytää tätä tekemään. Kuten kaivamaan hiekkaan kuoppia miehen tarvitessa tehdä tarpeensa. Häkeltyneenä Adalay myös seurasi Desjemin peittäessä kuopat niiden täytyttyä. Samuel tuntui pitävän tätä järjestelyä täysin itsestäänselvyytenä ja jopa haukkui ja nimitteli nuorukaista, jos tämä oli toimessaan liian hidas.
"Anteeksi", hän lopulta kysyi uteliaisuuden kasvaessa liian voimakkaaksi, "mutta miksi sinä teet kaiken, mitä hän pyytää?" Desjem nosti katseensa nuotiontekeleestä, jota oli yrittänyt saada turhaan syttymään ja vilkaisi hämillään Adalayta.
"Mitä tarkoitatte?" nuorukainen kysyi ja irvisti puukeon kaatuessa jälleen.
"Sinä", Adalay nyökkäsi kohti nuorukaista ja siirtyi auttamaan tätä tulen sytyttämisessä, "Samuel määrää sinua jatkuvasti ja sinä tottelet. Ei koskaan toisin päin. Miksi näin on? Oletteko sukua?" Nopeasti hän käänteli puut nuotiokuopassa ja valitsi kuivimmat pohjalle. "En ymmärrä teitä." Napakasti taulaan iskien hänen kätensä loivat tuluksilla liekin, jonka tyttö varovasti siirsi keskelle kuivia puita ja nosti muutaman puun katoksi näiden päälle.
"Minä olen palvelija", Desjem tokaisi ykskantaan ja katsoi happamana, miten tuli alkoi varuillaan nuolla puita, jotka olivat sen ympärille kasattu kuin aitaukseksi. "Herra Samuel maksaa minulle hyvin siitä, että tottelen häntä. Teen tämän rahasta."
"Rahasta..." Adalay oli kuullut sanan usein, muttei koskaan ollut päässyt näkemään itse rahaa. Tasangon ulkopuolella käyneet kertoivat siitä. Se oli yksinään vähäpätöistä, mutta jos sitä omisti suuren määrän, sen arvoa saattoi mitata jopa hevosissa. "Antaako hän sitten sinulle paljon rahaa siitä, että kaivat hänelle paskakuoppia?"
Desjem yskähti karahtaen punaisiksi kasvoiltaan ja veti huppua paremmin päähänsä. "Herra Samuel maksaa minulle kuukausittain palkkaa, siis rahaa, sen mukaan kuinka hyvin olen tehnyt työni. Uskon tämän matkan kerryttävän kukkaroani jos jonkin verran."
"Mitä sinä teet sillä rahalla sitten? Maksatko jollekin, että hän kaivaa sinulle paskakuoppia?"
"Se, ei ole sinun asiasi", nuorukainen tokaisi ja nousi niin äkkiä, että Adalay säikähti. Ilmeisesti pahoittaneena nuorukaisen mielen hän katsoi, miten nuorukainen harppoi kauemmas nuotiosta ja alkoi purkaa hevosen kuormassa kulkenutta telttoja kasatakseen sen heille yöksi. Miehet nukkuivat omassa teltassaan ja Adalay omassaan, näin he olivat jo matkan alussa sopineet. Adalay oli yrittänyt saada nämä ymmärtämään, että oli aivan turhaa ajanhukkaa purkaa ja kasata teltta jok'ikinen aamu ja ilta matkan jokaisena päivänä, mutta nämä olivat pitäneet päänsä ja Adalay oletti sen olevan jokin heidän metsämaalainen tapansa.
Telttojen kohottua uhmaamaan tasankojen tuulta ja sadetta vähäisinkin heidän välillään ollut keskustelu lakkasi miesten vetäytyessä turvaan huonolta ilmalta. Adalay vilkaisi heitä näiden kiinnittäessä teltan oven tiukasti kiinni ja katsoi sitten omaa telttaansa, jonka Desjem oli hänelle pystyttänyt. Se ei ollut samanlainen kuin heidän tasankojen telttansa, vaan kapea ja kulmikas metsämaalainen teltta, jonka nyörit ja köydet venytettiin pitkälle maahan niin, että varomaton saattoi hyvin kompastua niihin yön pimeydessä.
Syvään huokaisten tyttö veti huopaa paremmin harteilleen ja istuutui telttansa eteen katselemaan yön pimeyteen, joka heidät jälleen kerran vääjäämättä nieli. Kaukaisuudesta kuului yöneläinten ääniä, pöllöjen matala ja hiljainen huhuilu, tasankokettujen kimakat riekäisyt näiden etsiessä toisiaan. Keinuttaen itseään puolelta toiselle Adalay antoi äänten tulla luokseen nuotion ritinän ja paukkeen yli, kuvitella olevansa jälleen paimenessa heimoveljiensä ja -siskojensa kanssa. Tämä olisi jälleen yksi matka, lauma pitäisi ajaa tuntemattomille seuduille. Mutta kyllä siitä selvittäisiin, olivathan he aina selvinneet...
Pehmeät tassut lähestyivät leiriä. Adalay kohotti katseensa ja näki kookkaan suden kultaisena kiiluvien silmien katsovan itseään leirin reunalta, nuotion toiselta puolen. Vaiti he katsoivat hetken aikaa toisiaan, ennen kuin susi päästi pitkän valittavan äänen huuliltaan ja jatkoi sitten matkaa. Adalay istui vielä pitkään paikoillaan eläimen mentyä, välittämättä säikähtäneistä ja toisilleen huutavista miehistä, jotka pedon ulvonta oli herättänyt teltastaan.
