Teräsmuurilla suojatun, metallisista rakennuksista koostuvan pienen kylän lähellä kasvoi tiheä metsä. Metsän sankat lehtipuut kurottelivat uhmakkaasti kohti yöllistä taivasta, paksut ja jykevät rungot tukevasti maahan juurtuneina. Ne nousivat joukkona kuin tyhjästä keskellä tasaista tuhka-aavikkoa, kuin saari tyynen meren keskellä. Tuhka-aavikko sen ympärillä kylpi kuun kylmässä loisteessa ja sai sankan usvan ympäröivän metsän näyttämään synkältä ja pahaenteiseltä. Tasaisen, halkeillutta suola-aavikkoa muistuttavan aavikon toisella reunalla, metallisen kylän järkälemäinen muuri seisoi vankkana kuun loisteessa, kuin viimeinen linnoitus, joka uhmasi peräänantamattomasti metsän syövereistä levittäytyvää pahuutta.
Noin kahdensadan metrin päässä metsästä, keskellä harmaata aavikkoa, yksinäinen tumma hahmo kulki yössä rauhallisin askelin. Hänen huputettu vartalonsa piirsi pitkän ja uhmakkaan varjon harmaalle tuhkan peittämälle maalle, hänen lähestyessä kävellen kohti synkkää metsää. Miehen mustat, armeijan erikoisjoukkojen suosimat vaatteensa hylkivät taivaalta tulevaa kuunvaloa ja huppu varjosti hänen valkoisella pääkallonaamiolla peitettyjä kasvojaan. Naamari kuvasi suuttomia pääkallokasvoja, jotka mustilla silmillään tuijottivat tunteettomasti eteenpäin.
Miehen selän takana, kaukana kylän teräsmuurien päällä, joukko ihmisiä tuijotti kaukoputkiensa ja yökiikariensa läpi loittonevaa tummaa hahmoa. Tolppien päissä muurilla palavat sähkölamput varjostivat heidän kasvojaan ja saivat heidät näyttämään kymmenen vuotta todellisuutta vanhemmilta. Alhaalla heidän takanaan levittäytyi kylä, minkä asukkaat nukkuivat itse rakentamissaan taloissaan hiljaista untaan. Talojen lomasta ilmestyi silloin tällöin esiin aseistettu vartija, joka taskulampun valossa paimensi kanssa-asukkiensa unta.
Muurilla olevat ihmiset puristivat kaukoputkiaan rystyset valkoisina ja tärisivät jännityksestä katsellessaan miehen etenemistä. Heidän hengityksensä höyrysivät kylmässä ilmassa yhä kiivaammin ja kiivaammin ja lopulta, kuin yhteisestä merkistä, pysähtyivät kokonaan. He katsoivat hiljaisuuden vallitessa kuinka mies käveli sankan usvan läpi metsän reunalle ja asteli epäröimättä puiden takana odottavaan pimeyteen. Yksitellen he laskivat kaukoputkensa ja kiikarinsa alas ja jäivät hiljaisuudessa odottamaan miehen paluuta. Mutta kuitenkin peläten, ettei mies palaisi.
Korkeat ja tuuheat jättimäiset puut muodostivat oksillaan ja lehdillään metsälle valon läpäisemättömän kupolin, minkä sisällä mies kulki kuin eristettynä muusta maailmasta. Kirkkaana paistavan kuun valonsäteet pitivät hänelle seuraa vain parinkymmenen metrin ajan, ennen kuin paksut puunrungot estivät niiden etenemisen syvemmälle pimeyteen. Jo kolmenkymmenen metrin kävelemisen jälkeen, miehen oli pakko pysähtyä. Pimeys oli kietonut verkkonsa kaikkialle metsän sisällä ja imenyt jo kauan sitten hengen kaikesta elävästä maanpinnalta. Kaiken tämän keskellä mies seisoi liikkumattomana paikoillaan sulautuen mustien vaatteidensa ansiosta saumattomasti häntä ympäröivään mustuuteen. Hänen hengityksensä ja olemuksensa olivat rauhallisia ja hänen pulssinsa verkkainen.
Valottomuuden keskellä mies veti käsivartaan peittävää mustaa takinhihaa taaksepäin ja paljasti sen alla olevan pienen rannetietokoneen. Hän paineli tottuneesti laitteen kosketusnäyttöä ja veti hihan takaisin paikoilleen kuullessaan vaimean sähköisen surinan naamarinsa sisäpuolelta. Pienen ajan kuluttua kaksi sinertävän valkoista silmää syttyivät metsän sisällä vallitsevaan yöhön siihen kohtaan missä mies seisoi, loistaen pimeydessä kuin pedon silmät, jotka tunteettomasti etsivät itselleen seuraavaa saalista. Miehen kasvoja peittävä valkoinen pääkallonaamio valaistu himmeästi, aavemaisten silmien hohtaessa sinertävää valkoista hehkua. Näytti kuin viikatemies olisi saapunut metsän keskelle.
Naamion sisäpuolella koko pimeä metsä valaistui kirkkaaksi ja selväksi miehen silmien edessä. Huputettu, mustiin pukeutunut mies katseli sinisen kajon läpi häntä ympäröivien kolkkojen puiden valtakuntaa hakien suuntaa johon hänen oli määrä mennä. Satunnaiset tuhkahiutaleet leijailivat hänen ympärillään kuolleen ja tuhkaisen maanpinnan yläpuolella, saaden metsän näyttämään siltä kuin se olisi ollut pimeän valtameren pohja. Valtavien puiden jättimäiset rungot hänen ympärillään olivat mustan kaarnan peittämiä ja täysin oksattomia ensimmäisen 15 metrin matkalta. Tuhkainen maa niiden ympärillä makasi koskemattomana, kuin lumisateen jälkeinen puuterilumi.
Mies lähti kulkemaan eteenpäin äänettömässä ja autiossa metsässä kohti sen synkkää ja pimeää sydäntä.
Aavemaisen hahmon kulkiessa pimeässä metsässä, yksi muurilla seisovista henkilöistä rikkoi joukkion ympärillä vallitsevan hiljaisuuden.
- Sanonpahan vain, että meidän ei olisi pitänyt luottaa tuohon tyyppiin.
- Sinun kantasi kyllä tiedetään, Jon, mutta mitä menetettävää meillä on? Mieshän pyysi vain pääsyä muuriemme sisäpuolelle. Jos hän onnistuu, saamme kaapatut lapset takaisin, jos hän epäonnistuu, emme näe häntä enää ikinä. Minusta teimme oikein hyvän diilin, sanoi laiha mies Jonin vierellä.
- Mitä jos hän on niiden kannibaalien kaveri, Mike? Mitä jos hän tulee parin tunnin päästä takaisin portillemme vakuuttaen tappaneensa jok’ikisen kannibaaleista ja kertoo kannibaalien syöneen jo kaikki kaapatut lapset? Me emme voi mitenkään tietää puhuuko hän totta ja sopimuksemme mukaan meidän pitää silti päästää hänet muuriemme sisäpuolelle, vastasi Jon
- Rauhoitu nyt, Jon. Emme kertoneet hänelle, että lapset siepattiin vasta eilen. Ei seitsemän miestä syö neljää lasta alle vuorokaudessa. Jos hän väittää kannibaalien syöneen heidät, tiedämme hänen valehtelevan, sanoi parrakas mies, joka puhui auktoriteetin äänellä.
- No, meidän olisi silti pitänyt lähettää joku hänen mukaansa, Jon intti edelleen.
- Kenet me olisimme laittanut hänen mukaansa? Sinä näit sen kaverin ja sen karmivan naamarin, minkä hän veti kasvoilleen. Ei yksikään vartijoista tai metsästäjistä olisi suostunut lähtemään hänen mukaansa. Ja jos joku hullu olisi hänen mukaansa suostunut, olisi tämä hullu kääntynyt siinä vaiheessa takaisin, kun mies päätti astua sisälle tuohon kirottuun metsään! sanoi parrakas mies. – Kaikki tietävät, että se on Poltettujen asuttama, eikä kukaan ole koskaan palannut sieltä elävänä takaisin, jatkoi parrakas mies.
Joukko variksia lehahti lentoon metsän puiden latvoista, ennen kuin kukaan ehti vastata parrakkaalle miehelle. Muutaman sekunnin sadasosan jälkeen he kuulivat kaukaa metsästä kantautuvan kimeää, veret seisauttavaa huutoa. Hiljaisuus laskeutui mykistävästi valopylväiden valossa muurilla seisovien miesten keskuuteen ja he kääntyivät tuijottamaan hermostuneina metsään.
Syvällä metsän sisällä, missä pimeys ja kuolema hallitsivat koleilla käsillään, mies seisoi pysähtyneenä mustien puiden reunustaman aukean reunalle. Karut ja paksut puunrungot reunustivat miehen edessä levittäytyvää aukeaa, kuin mahtavat pylväät suurta salia. Niiden oksat ja lehdet muodostivat aukealle synkän ja elävän katon, mikä värähteli jatkuvasti lehtien välissä risteilevien tuulenvireiden takia. Sininen valo kallonaamaristaan hohtaen mies seisoi järkkymättömästi paikoillaan pimeyden syleillessä häntä hyytävästi, mutta kuitenkaan koskettamatta häntä. Hänen sivuilla roikkuvat, mustien hihojen peittämät kätensä olivat kevyesti jännitetyt ja tukevasti pieneen haara-asentoon asetetut jalat olivat valmiita reagoimaan pienimpäänkin liikkeeseen.
Toisella puolella, pitkän aukean vastakkaisella reunalla, neljä Poltettua oli kerääntyneet verisen ihmislapsen ruhon ympärille. Maa niiden ympärillä oli tummunut lapsesta valuneen veren toimesta ja kaikkialla niiden ympärillä näkyi lihan, jänteiden- ja luidenpalasia. Lapsen veren peittämät Poltetut repivät voimakkailla, ohuilla käsillään elimiä ja luita irti lapsen silvotusta kehosta ja mässäilivät ahnaasti repimillään verta pursuavilla lihanpaloilla.
Miestä lähimpänä oleva Poltettu oli repinyt lapsen kallon alaleuasta kiskoen kahtia, ja avannut suunsa irvokkaasti ammolleen kuin saalistaan nielaisemaan valmistautuva käärme, kun se äkkäsi aukean toisella reunalla liikkumattomana seisovan miehen. Valkoiset silmät sen ihmismäisissä kasvoissa välähdellen se tuijotti miestä, pitäen kookkaan kämmenensä neljällä pitkällä sormella lapsen leuatonta kalloa kädessään pitkät, terävät kynnet luuhun pureutuen. Kalpeat, repeilleen ihon peittämät sormet puristivat kalloa Poltetun noustessa ylös, lopulta saaden pääkallon rusahtaen hajoamaan pieniksi valkoisiksi palasiksi, mitkä hiljaisesti tipahtelivat Poltetun jalkojen juureen.
Poltettu otti paljaiden lihasten peittämällä jalallaan askelen eteenpäin ja antoi jalkansa kynsien pureutua tuhkaiseen maan. Näytti kuin Poltetun leuka olisi mennyt pois paikoiltaan, sen avatessaan suutaan niin suureksi, että leuka yletti melkein sen rintaan asti. Korkea ja särisevä huuto tulvi ulos Poltetun avonaisesta suusta ja täytti koko unohtuneen metsän. Vakaasti paikoillaan seisovasta miehestä tuntui, kuin pimeyskin olisi värähtäen liikahtanut muutaman sentin kaikkialla hänen ympärillä. Ylhäällä, aukean liikehtivän kupolin yläpuolella, joukkioittain variksia ja muita lintuja lehahti siivet ilmaa piiskaten lentoon puiden valtavista latvoista.
Päättömän ja silvotun lapsen ruumiin ympärille kerääntyneet Poltetut nousivat punaisen veren tahrimina viattoman ruumiin kimpusta. Ruumis oli raadeltu lähes tunnistamattomaksi. Suuria paloja lihaa puuttui kaikkialta ympäri ruumista paljastaen altaan valkoisia hentoja luita ja vielä keskenkasvuisia sisäelimiä. Uhrin toinen jalka oli revitty kokonaan irti nivusista asti ja molemmista lyhyistä käsistä puuttuivat pienet lapsen kämmenet. Kauempana irvokkaasti maassa makaavasta ruumiista lojui tuhkan tahrimana lapsen pieni ruskea tarralenkkari, sekä verinen ja revitty Pingu-Pingviini - t-paita.
Tumma hahmo seisoi kahden paksun ja mustan puun välissä sinertävät silmät pimeydessä hehkuen. Vastenmielinen näky oli saanut patsasmaisten ja armottomien valkeiden pääkallokasvojen taakse naamioituneen miehen kädet puristumaan tiukasti nyrkkiin. Hän tunsi nyrkkiensä sykkivän verenpuutteen takia ja kynsiensä pureutuvan kivuliaasti kämmeniensä ihoon tahraten hänen kätensä verellä. Viha poltti hänen kehonsa jokaista lihastaan ja sai ne jännittymään äärimmilleen, kuin yrittäen räjähtäen purkautua lapsen tappaneiden Poltettujen kimppuun. Vihan valovoimainen ja voimakas oranssi polte tuntui loistavan säteinä ulos hänen kehostaan, kuin paksujen pilvien läpi tunkeutuvat auringonsäteet, tuoden tuomion ja oikeudenmukaisuuden pimeään metsään. Sinertävät silmät valkoisessa, kivettyneessä naamarissaan hohtaen hän lähti painavin askelin kulkemaan kohti veren peittämää Poltettua.
Kuolaa ja verta valui Poltetun irvokkaasta suusta sen katsellessa lähestyvää miestä silmäkulmat valkoisten, kiiluvien silmien ylle kurtistettuna. Sen pitkien jalkapöytien päässä olevat kolme kynttä pureutuivat yhä syvemmälle tuhkaiseen maahan rusentaen jalkojen alle jääneitä lapsen kallon sirpaleita luupölyksi ja yläruumis taittui hiljalleen pieneen etukenoon. Poltetun raskas ja kuuluva hengitys muuttui koko ajan hivenen nopeammaksi samalla, kun se vihaisilla ja turmeltuneilla silmillään tuijotti pääkallonaamioon pukeutunutta miestä.
Mies oli avannut nyrkkiin puristetut kätensä ja työntänyt veriset kämmenensä mustan takkinsa taskuihin kävellessään raivon vallassa kohti Poltettuja. Hän veti kätensä rauhallisesti ulos taskuista ja puristi käsissään kahta pitkulaista mustaa granaattia, joiden kylkeen oli kirjoitettu valkoisella liidulla ”Flashbang”. Saavuttaessaan aukean keskustan ja olleessaan noin kahdenkymmenen metrin päässä kallon rutistaneesta Poltetusta ja sen ympärille kerääntyneistä lajitovereista, mies pysähtyi. Hän katseli kallonaamiossaan hehkuvilla sinertävillä silmillään edessään olevia lapsen veren tahrimia Poltettuja ja puristi käsissään olevia granaatteja voimakkaasti. Poltetut kiljuivat kohti mustiin pukeutunutta miestä ja haukkailivat raivoisasti ilmaa edessään. Tuhkahiutaleet leijailivat hiljalleen miehen ja Poltettujen välissä. Mies laski katseensa hieman Poltettuja edempänä olevaan ruskeaan lapsen kenkään. Hän katseli kenkään muutaman sekunnin ajan ja puristi granaatteja vielä hieman kovempaa. Lopulta hän nopeilla liikkeillä repäisi sokat irti mustista granaateista, sulki silmänsä ja sanoi hiljaa pimeydessä: - Kiinni.
Kaksi mustaa ja paksua lyijylevyä laskeutuivat miehen silmien eteen ja siniset, hohtavat silmät katosivat Poltettujen edestä pimeyteen saaden Poltetut kiljumaan korvia vihlovasti. Niiden suuret, ihon alta paljastuneet lihakset jännittyivät Poltettujen lähtiessä raivokkaasti juoksemaan kohti pimeyden keskellä seisovaa miestä.
Sokeana metsässä seisova mies kuuli voimakkaiden askelten raapivan tuhkan peittämää maata ja lähestyvän häntä. Eleettömästi mies heitti pitkulaiset granaatit eteensä ja veti tottunein elkein esiin kaksi selkänsä taakse vyöhön kiinnitettyä paksua, parinkymmenen sentin pituista veistä. Lähestyvien Poltettujen huutoja kuunnellen, hän vei koukistetut kätensä etupuolelleen, asetti jalkansa kuin olisi juoksuun lähdössä ja laski sokean katseensa loivasti maahan. Kaksi sekuntia myöhemmin hänen edestään kuului voimakas räjähdys.
Kirkas valo ilmestyi räjähtävällä voimalla synkkään metsään, kuin mustaan avaruuteen syntyvä tähti, työntäen pimeyden väkivaltaisesti syrjään. Hetken ajan koko aukea kylpi puhtaan valkoisessa valossa ja toi unohdetut varjot ulos piiloistaan. Koko metsä tuntui huutavan kivusta räjähtävän loisteen iskiessä sitä terävillä säteillään. Kirkkaudessa kylpevät Poltetut kaatuivat rysähtäen maahan, huutaen tuskaisesti veriset suut ammollaan. Yhtä nopeasti, kuin valo oli metsään saapunut, se katosi ja syrjään työnnetty pimeys palasi hyökyen takaisin aukealle.
Aavemaisesti hohtavat sinertävät silmät syttyivät äkisti pimeän aukean keskelle. Hetkeäkään epäröimättä tumma hahmo syöksyi voimalla maassa räpiköivien sokaistuneiden Poltettujen kimppuun. Hän iski ensimmäistä Poltettua terävällä veitsellään alaselkään ja viilsi selän auki aina takaraivon tyveen asti. Poltettu kiljui veren syöksyessä ulos selän ammottavasta haavasta ja jäi selkäranka ulostyöntyneenä makaamaan sätkien tuhkaiselle maalle. Aivan miehen vieressä oleva Poltettu oli onnistunut muiden Poltettujen tavoin nousemaan jaloilleen, mutta ennen kuin Poltettu ehti ottamaan ensimmäistäkään askelta, mies oli jo iskenyt toisen veitsistä sen leuan alta syvälle aivoihin.
Mies veti verisen veitsen irti seivästämänsä Poltetun päästä ja antoi sen elottoman ruhon rojahtaa maahan hänen jalkojensa juureen. Hetkeäkään tuhlaamatta hän ryntäsi kohti aukean reunaa kömpelösti juoksevien kahden Poltetun perään. Mies oli jo melkein tavoittanut Poltetut, kun ne hänen epäonnekseen saavuttivat aukean reunan. Hän näki kuinka toinen Poltetuista hoiperteli puiden välistä metsän suojaan, toisen lähtiessä kiipeämään liskomaisesti aukeaa reunustavan jykevän puun runkoa pitkin. Vauhtiaan hidastamatta mies juoksi kohti yhä korkeammalle kiipeävää Poltettua ja hypäten iski veitsensä sen pohkeeseen. Veitsi työntyi kalpean pohkeen läpi syvälle paksuun puuhun saaden Poltetun karjumaan kivusta ja menettämään otteensa puusta. Se rojahti voimalla takaisin maahan jääden roikkumaan puun kylkeen lävistetystä jalastaan. Sinertävät silmät pääkallonaamiostaan hehkuen, mies iski mustan maihinnousukenkänsä huutavan Poltetun kallon läpi. Kallo läsähti palasiksi purskauttaen aivojen palasia, luidensirpaleita ja tummaa verta pitkin tuhkaista maata.
Mies kääntyi katsomaan mustan veren tahriman valkoisen naamarinsa takaa puuhun jäänyttä veistään. Pettyneen ojensi kätensä kohti veitsen kahvaa ja kirosi pakoon päässyttä Poltettua. Hän tarttui kiinni veitsestä, mutta ennen kuin hän ehti vetää sen irti puusta, jokin iski häntä kaamealla voimalla vasempaan kylkeen. Mies lennähti iskun voimasta parin metrin päähän keskemmälle aukeaa ja tunsi miten ilma karkasi hänen keuhkoistaan. Yskien mies kierähti kyljelleen ja haukkoi tuhkaista ja tunkkaista ilmaa tyhjiin keuhkoihinsa. Hän huomasi, että toinen veitsistä oli kuin ihmeen kaupalla pysynyt hänen kädessään iskusta huolimatta samalla, kun häntä lyönyt Poltettu tarttui häntä nilkasta. Poltettu repi miehen maata pitkin eteensä ja valmistautui iskemään ahnaat leukansa miehen kaulaan, miehen yhä haukkoessa henkeä. Viimeisillä voimillaan mies iski kädessään olevan veitsen häntä lähestyvän Poltetun silmään. Poltettu huusi tuskasta ja vetäytyi kauemmaksi miehestä veitsi silmässään törröttäen. Mies kohottautui maasta ja takoi veistä paljaalla nyrkillään yhä syvemmälle Poltetun aivoihin, kunnes Poltettu lopulta kaatui sätkien hänen vierelleen tuhkaiselle maalle.
Mustan Poltetun veren peittämä mies rojahti voipuneena ja huohottaen veriselle maalle. Kädet levällään ja ilmaa haukkoen hän katseli sinertävän valon läpi metsän liikehtivää kattoa nytkähtelevä Poltetun ruumis vierellään. Värisevät lehdet muistuttivat häntä tuhansien lepakoiden kansoittamasta luolan katosta.
Saatuaan hengityksensä ja sykkeensä tasaantumaan, mies nousi hitaasti ylös laiskasti verta vuotavan Poltetun viereltä. Hän käveli puusta roikkuvan Poltetun luokse ja kiskaisi veitsen irti rungosta ja otuksen jalasta. Poltettu tipahti hervottomana alas puusta ja jäi kaksin kerroin lojumaan puun juurelle. Välittämättä irvokkaaseen asentoon jääneestä olennosta, mies käveli rauhallisesti takaisin sätkinnän lopettaneen Poltetun luokse, minkä silmässä hänen toinen veitsistään törrötti. Hän kyyristyi ruhon viereen ja riuhtaisi verisen veitsen ulos silmäkuopasta. Silmäkuoppa täyttyi nopeasti tummasta verestä ja tulvi lopulta yli äyräiden, kuin punaviinillä täytetty pikari.
Mies otti takkinsa taskusta revityn kankaanpalan ja puhdisti veitsensä ammattimaisesti samalla, kun hänen kallonaamionsa hohtavat, sinertävät silmät tutkivat maassa makaavaa Poltettua. Ihmisestä Poltetuksi muuttuessa, kasvavat lihakset ja luut olivat repineet vastenmielisen olion harmaan iho kappaleiksi, mikä venyneenä ja riekaleisena yritti epätoivoisesti peittää Poltetun lihaksia. Selkärangan nikamat olivat työntyneet ulos sen selästä ja kaulan iho oli täysin ratkeillut, paljastaen altaan kookkaat ja jännittyneet veriset jänteet.
Saatuaan veitsensä puhdistetuksi, mies otti toisen rievun samasta takintaskusta kuin edellisenkin ja pyyhki sillä veren tahriman naamarinsa. Lopuksi hän rypisti veriset rievut kasaan ja nakkasi ne maassa lojuvan Poltetun päälle. Hän sujautti puhdistetut veitsensä tottuneesti selkänsä takana oleviin huotriin ja astui maassa retkottavan Poltetun yli. Rauhallisesti hän lähti kulkemaan verisen aukion poikki, napaten aukion keskeltä verisen ja revityn Pingu-Pingviini –t-paidan mukaansa.
